Ahvensalmi

Ensin katselin, miten oli ja toimi tuhat savolaista, tai ellei heitä, ainakin Savonlinnan Prisman asiakasta. Istuin kyttäämässsä. Nuoret naiset puutuivat täysin. Nuoria miehiä oli vähän. Isänmaa on vaarassa.

Istuin eläkeläisten penkillä ovensuussa, kunnes joku tuiki tuntematon otti asiakseen kysyä että Kemppinenkö täällä kirjailee ja filosofoi. Ei sitä auttanut olla myöntämättä.

Illalla oli Ahvensalmen yhdistyksen 100-vuotisjuhla, jossa katsauksen esitti Tapsa H. Yhdistys oli aloittanut maamiesseurana ja on nyt jotain muuta. Paikkana oli lakkautettu koulu, jota useakin paikalla olija mainitsi käyneensä.

Aivan harvinainen oli lähes tunnin  kestänyt, hyvin digitoitu kaitafilmi noin vuodelta 1965. Sen kuvannut opettaja oli tehnyt erinomaista työtä ja saanut talteen kymmeniä asuinpaikkoja ja sata ihmistä, jotka yleisö kuulutti. ”Ieva se siinä… Laamanen sahhoo.”

Yleisöä oli enemmän kuin tiloihin mahtui, paljon yli sata. En ollut mitenkään arvannut, että kokonaisia kyläkuntia on oikeasti vielä olemassa. Kyllähän eilen oli saapuvilla ehkä enemmän isäntien varjoja, mutta mainitsi Torsti olevansa isäntänä talossa nyt kymmenettä suoraan alenevaa polvea. Ettei vain olisi ollut nykyisen Sallisen tilanne sama. Hopeaveron aikainen karttani (1624) lähes todistaa, että tässä, mistä meni talvitie Karjalaan, oli saman nimiset talot silloinkin, siis 30-vuotisen sodan aikaan.

Tällä kertaa en viitsinyt kehua, että tämä oli myös Kemppisten Ylistaro. Poikani näyttämässä kirjassa (”Virtaa läpi vainioiden” selvitetään Kokemäenjoen (Kumo) nimen alkuperää ja mainitaan samalla, että eri puolilla Suomea olevat Ylistarot ja Alastarot ovat vanhemmasta asuinpaikasta katsoen ylä- tai alavirtaan. Pohjanmaan Ylistaro on Kyröstä ”ylöspäin”.

Esi-isäni hauta on kuten tunnettua tuossa ulkohuusin takana. Se lienee rautakautinen ja tutkitaan joskus. Mutta Kun tänne ylävesille kuljettiin etenkin seuduilta, joilla oli ryhdytty viljelemän maata etenkin indoeurooppalaisen sotakirveskulttuurin aloitteesta, voi huoleti sanoa, että tiukan maantieteellisin perustein eilinen juhlatilaisuus ei ollut 100-vuotisjuhla vaan sitä vietettiin samalla 3500-vuotisjuhlana. Kiinteä asutus merkitsee jokseenkin samaa kuin maanviljely, joten luultavasti vaarivainaa on käräyttänyt kasken myös näissä hyväpohjaisissa metsissä.

Niinpä näissä kylissä nmyäkyy historian suuri koordinaattikäännös vesiteistä maaliikenteeseen. Saimaa on ollut kesät talvet vetävä kulkureitti. Olavinlinnakin on rakennettu juuri oikeaan paikkaan, kapeikkoon, vaikkei siellä tiettävästi sitten sen ihmeemmin sodittu.

Oravi, jossa on oma laki, on hyvin myöhäinen keksintö. Kanava ja siis edelleen käytössä oleva laivareitti kertoo lähinnä Pietarin kaupasta, vaikka oli siellä jonkinlainen ruukki myös, järvimalmin turvin. Kaltaiseni rintamakarkurit ja veropakolaiset ovat aina uhkailleet menevänsä Saimaan saarille. Täällä ne ovat ja pysyvät, koska luonnonsuojelualueita on tätä nykyä kolme.

Jos jätetään huomiotta vahvasti ruotsalaisvaikutteiset Kokemäenjoki, ehkä friisiläisvaikutteinen  Kyrönjoki ja germaanien vanhastaan suosimat Turun seutu, Ahvensalmea ja sen juhlia ajatellen voisi esittää, että täältä sivistys tuli Suomeen ja tätä kautta se lähti Suomesta pois.

Sattuma on se suuri ilveilijä. Tulin tälle kylälle 1977 kuin kääntyäkseni. Takaisin ajan junalla Punkaharjua ja Salpausselkää pitkin.  Sen tien on kulkenut moni. Pari viikkoa sitten Lammilla pidetyissä hämäläisten sukujuhlissa porukoiden kantapitäjä oli todellisuudessa Juva.

Pohjalaisissa luokkatovereissani on useita, joiden suvut ovat asettuneet sille seudulla todistettavasti 1500-luvun puolella. Täältä löytyisi todisteita vastaavasta. Niitä ei ole pahemmin etsitty, ennen kuin nyt, kansakolulurakennuksen hienossa juhlissa.

Arkeologiassa on sama menetelmä kuin elämässä. Ensin pitää löytää, vasta sen jälkeen ryhtyä etsimään. Näin syntyy sukua ja tiedettä sekä aika ajoin, kuin hunninkona, taidetta.

Kiitos juhlista, ja tapellaan kun tavataan.

Miljoona markkaa sakkoa

Eräs sanoinkuvaamaton roisto oli jättänyt autonsa katsastamatta. Homma olisi pitänyt hoitaa vappuun mennessä. Ei sillä, että uudenlaisessa autossa olisi ilmennyt vikoja, kun katsastus suoritettiin. Mutta rikos oli järkyttävä.

Tekijä jäi kiikkiin kuun alussa ja sai sakot että tömähti. 420 euroa. Ja maksoi. Nyt tuli käsky poliisiasemalle, joka löytyikin Kilosta. Peltipoliisi oli valokuvannut samana auton pari päivää ennen kuin elävät poliisit. Taas tuli sakot, 649 euroa.

Ammattilaisen tuntee siitä, että hän ei selitä, ei esitä vastalauseita eikä valita eikä varsinkaan pyydä syyttäjältä kohtuullistamista. Tunnen tämän tapauksen henkilökohtaisesti, koska näen rikollisen milloin haluan, peilistä.

Ennen ole sakkoja saanutkaan ja rikosrekisteri on puhdas.

Miellyttävä virkailija vastasi asian käsittelyn jälkeen kysymykseeni. Tämä on käytäntö näissä asioissa. Kun auto on katsastamatta tai vakuuttamatta, jokainen tapaus on eri teko. Sakkoja ei yhdistetä samalla tavalla kuin vapausrangaistuksia, eivätkä konkurrenssisäännöt (rangaistusten yhdistäminen) periaatteessa päde.

Ajattelin kuitenkin ilmoittaa tämän blogin kautta, että käytäntö on lainvastainen. Olisiko automaattista liikenteenvalvontaa kehitettäessä jäänyt miettimättä, että Paavo Kekomäen ennen sotia kehittämät käsitteet voisivat olla vieläkin merkityksellisiä, kuten esimerkiksi ”jatkuva rikos”, vaikka sen taisi kuvailla jo Forsman.

En siis sanonut, että ilmiannan täten itseni 62:sta samanlaisesta rikoksesta. Olen nimittäin ajanut tuota katsastamatonta autoa joka päivä vapun jälkeen. Teon toteutumiseen ja rangaistukseen vaikuttamaton syy oli huolimattomuus eli laiminlyönti selvittää auton hansikaslokerossa olevasta rekisterinotteesta viimeinen katsastuspäivä.

Kun siis asia valkeni minulle vasta siellä maalla poliisin kerrottua asian paikallisen matkailijaravintola Mierontien parkkipaikalla, olin käyttänyt autoa niin kuin saksalainen sikaa. Ja kun nyt kahdella sakolla on vahvistettu nämä rötökset eri teoiksi ja erikseen rangaistaviksi, niin kaikki muutkin ajokerrat on otettava huomioon, selvitettävä ja rangaistava erikseen. Nuo 62 rikosta tunnustan ja niihin on todistajatkin. Naapurin rouva katselee usein ikkunasta. Luvassa on siis 62 uutta sakkoa, kukin määrältään noin 500 euroa, yhteensä noin 31 000 eli professorin noin yhden vuoden eläke.

Rikosten ja siis sakkojen lukumäärä on kuitenkin hiukan ongelmallinen. Eräänäkin päivänä vein rouva junalle, pysähdyin asemalle vilkuttamaan, jatkoin Sittariin, pysäköin ja menin ostamaan makkaraa ja ajoin kotiin. Vähän myöhemmin ajoin viemään äidille palvelutaloon rahkaa ja sitten sieltä kotiin. Nähdäkseni tässä on kuusi rikollista tekoa.

Jos poliisi ja syyttäjä katsoisivat, että rangaistaan vain yhdestä teosta päivässä, he ylittävät toimivaltansa. Asia olisi vietävä tuomioistuimeen, jossa olisi mietittävä, voisiko tuomioistuin omasta aloitteestaan katsoa esimerkiksi liikkeellelähdöt liikennevaloissa pysähtymisen jälkeen vähäpätöiseksi rikokseksi ja jättää rangaistukseen tuomitsematta.

Viittasin automaattivalvontaan. Jospa ongelma aiheutuu siitä, että rekisterikilpien irrottaminen näissä tapauksissa ei ole pelkkää kiusantekoa vaan keino estää rikoksen jatkuminen. Auto on vietävä katsastuskonttoriin hinaamalla ja kilvet saa takaisin vasta esittämällä todistuksen katsastuksesta.

Kun asialla on peltipoliisi, mitään tällaista ei tietenkään tapahdu, ja tässä tapauksessa kirje tuli noin kolmen viikon kuluttua tihutyöstä. Kutsussa poliisiasemalle mainittiin myös, että autollani oli syyllistytty liikennemerkillä osoitetun suurimman sallitun ajonopeuden ylittämiseen eli ajettu 82 km tunnissa 80:n alueella.

Poliisi valittaa aiheellisesti heikkoja resurssejaan. Tässä käytettiin muutama tunti työaikaa. Jos näkisin viraston tietokannasta tiedon autoni katsastusajasta ja vakuutuksista niin kuin näen kenen tahansa rekisterinumerosta omistajan ja haltijan nimet, olisin hoitanut asian. Ennen katsastuskonttori lähetti muistutuskirjeen etukäteen. Enää niitä ei tule. Tulee vain mainoksia.

Eikö poliisi voisi säästää resursseja samalla tavalla kuin hammaslääkärini? Sieltä tulee viesti: aika tarkistuttaa hampaat lähestyy – varaa ajoissa.

Tuli vain, meinaan, mieleen. Alkamassa on tämä vahva tunnistautuminen mobiililaitteella niin ettei tietosuojakaan olisi esteenä. Tätä kirjoittaessani muistan, että johonkin aikaan vuodesta on maksettava pieni määrä veroja. Milloin? Kuponki on tallessa mutta missä?

= = =

Menen sukumme tiluksille Savoon. Lauantaina ehkä kirjoitan blogin, ehkä ennen. Sunnuntaina voi olla sopiva hetki esittää huomioita ja havaintoja maamme tilasta ja tulevaisuudesta.

Rapa

Vanhuudenhöperyyden todiste on höpöjuttujen pyöritteleminen. Kuukausi tai kaksi sitten esitin kysymyksen, mikä on aineen ja tyhjän suhde maapallolla ja avaruudessa. Atomi on hötöä, koska protoni on pieni ja elektronit kammottavan kaukana siitä. Molekyyli tuo mieleen tähtitaivaan, koska niitä viehättäviä viivoja ja punaisia pallukoita ei ole todellisuudessa olemassa.

Lukijat huomauttivat, että ne tiedot löytyvät kyllä. Joku raakalainen viittasi hiukkasen ja aallon dualismiin ja heitti keskusteluun kentät – esimerkiksi painovoiman. Vastaus jää hämäräksi. Nyt aloitin kovasti kehumani ”Very Short Introduction” –sarjan lupaavasti nimettyä nidettä ”Nothingness”, jonka nimeä en muuten osaa kääntää. ”Nothing” on suomeksi ei-mikään ja johdattaa kätevästi huomaamaan, että ”tyhjä” määritellään yleensä vastakohtana jollekin, mikä ”on”. Tyhjyys?

Nyt sain sävärit television Prisma-sarjasta. ”Maaperän tiede” on Areenassa. Murisen hiukan sanan ”soil” suomennosta, mutta ehkä maat-metsät-ihmiset käyttävät tuota sanaa puhuessaan nakkikioskilla. Keskenään he kai sanovat ”humus”. Maannos. Podsoli?

Puoli vuotta sitten mietin autoa ajaessani, mitä tarkkaan ottaen tarkoittaa ”multa” vertauskohtanaan ”savi”, joka on kivennäisperäistä eli koostuu mineraaleista. Ne kaksi muuta maalajien ryhmää ovat eloperäiset eli orgaaniset ja kemialliset, sedimentit.

Brittidokumentti tuli oikeaan rakoon, sillä olin ponnistellut väitettyäni Lappi-antologiani tekstissä, että Lapin suot ovat muun Suomen elossa pysymisen ehto.

Tutkimus on edistynyt sellaista vauhtia, etten millään löytänyt sopivaa asiantuntijan tekstiä, vaan jouduin itse selittämään, että turvesuo sitoo hiiltä kuten metsäkin ja että veden virtaaminen tai seisominen tai ilmiö, jossa pohjavesi on pinnassa, ovat ympäristölle hyvin kauaskantoisia.

Asiaa ei auttanut edes Suomen luonto –teossarjan alan professoreiden artikkeleiden läpikäyminen. Ne ovat 30 vuoden takaa. Mukana on myös johtava suontutkija Ruuhijärvi.

Televisio-ohjelmassa minulle oli pieni yllätys, että Yhdysvaltain keskilännen ”tomumalja” (dustbowl) eli Steibeckin ”Vihan hedelmien” maisema, kuivuuden ja loputtomien pölymyrskyjen näännyttämä peltomaa, ei siis ollut ympäristöilmiö vaan seuraus liian tehokkaasta kyntämisestä. Preerialla multaa on vähän ja se on kevyttä niin että kyntäminen muutti kosteutta ja lopputulos oli, että suunnaton määrä ruokamultaa pöllysi taivaan tuuliin, lopullisesti.

Uutta tietoa on etenkin mikrobien ekosysteemi. Kauan on tiedetty, että maassa on kaikenlaisia bakteereita, joista osa on välttämättömiä. Nyt on kokein varmistettu, että bakteerit toimivat ”siirtokuntina”, suurina yhteisöinä, jotka ovat erittäin monimutkaisesti viha-rakkaussuhteessa toisiinsa. Ohjelmassa esiteltiin myös kastemadon vaikutus. Mikrobitoiminta tuhatkertaistuu.

Maannoksen muodostuminen kuvailtiin ja kuvattiin havainnollisesti. Eroosion eri muodot ovat olleet jääkauden päättymisestä alkaen kiven kimpussa, ja sitten varhain tulee jäkälä, tuo ihmeellinen tehdas, joka on sienen ja levän yhteisyritys.

Voi olla että runon pikarijäkälä, joka kohotti pikarinsa hauraan, on turhaa sievisteltyä. Viis sadevedestä, mutta kun monet jäkälälajit pystyvät imemään sekä ravinnon että nesteet kylmästä kivestä! Kuistini kaiteella on pari Lapin kiveä, joiden jäkälä on nyt kestänyt 40 vuotta keskuslämmityshuonetta. Säälistä olen päästänyt ne ulkoilemaan täksi kesäksi. Se mahtava jäkälätaiteen tulos on siis kiinnitetty isän hautakiveen.

Elämän paras piilopaikka on vesi, syvä meri. On kuitenkin oikein hyvä korostaa, miten täynnä näkymätöntä elämää on pivollinen multaa. Koska ihminen ei elä kalliolla vaikka itkisi, mullan vaaliminen on tarpeen, eikä lapsi siis tee todellista tuhoa kantaessaan jaloissaan rapaa sisään.

Mutta onko hautaan siunaamisessa käytetyssä kaavassa ajatusvirhe? Maasta tullut, maaksi jälleen tuleva? Kyllä se taitaa olla oikein. Hautausmaa on samoin kuin tunkio todellinen aarre mikrobeille, koppakuoriaisille ja arkeologeille. Tuhka on lannoite, mutta kuollut ruumis elää. Mieluisaa ajatella olevansa kierrätystuote.

Lehdissä

The New Yorker on vihonviimeinen luettava, kuin huuto erämaasta. Amerikkalainen korkeakulttuurin hienostelu on melkein yhtä rasittavaa kuin ranskalainen. Hiljan mainitsemani nobelisti Saul Bellow oli yksi esimerkki, ainakin ilmiön kuvaajana. ”Humboldtin lahja” on melkein kauttaaltaan tuota, mutta en ole koskaan saanut selvää, mikä on kirjoittajan tarkoittama ironian määrä.

Kaliforniassa opin, että jos kulkuneuvossa eli siis lentokoneessa vieressä istuva henkilö ryhtyy lukemaan New Yorkeria, on paikallaan vaihtaa penkkiä. Ellei kysymyksessä ole pinko äikän maikka, henkilö on joka tapauksessa vaivalloinen. Luultavasti hän keksii jotain urputtamista tai haluaa pitää maksuttoman yleisöluennon jostain juuri lukemastaan.

Itse herätän pahennusta lentomatkustajana. Nukahdan ennen nousukiitoa enkä herää ennen kuin lentokone nytkähtää pysähdyksiin. Sellainen käy toisten hermoille. Joskus epäillään sikahumalaiseksi. Joskus arvellaan aivoverenvuodon saaneen saalista.

Nyt lankesin. Huomattavan laaja Euroopasta kertova artikkeli kuvaili, miten itsemurharäjäyttelevä järjestö kulkee voitosta voittoon Syyriassa ja muualla. Tämä on myönnytykseni vainoamisharhoille. Koska näen eräillä työkaluilla monen tulevan vilkaisemaan tätä blogia hakukoneen kautta, yritän pitää järjestystä yllä välttämällä tiettyjen sanojen ja nimien kirjoittamista. Se on näppärää minullekin, että Googlehaku Kemppinen+Catullus tuottaa heti linkin perille. Siksi…

En ole tullut selvittäneeksi kunnolla, saiko Freud aiheen kehittää libido-käsitteen rinnalle ajatuksen kuolemanvietistä, thanatos, asuessaan kotona Wienissä 1918. Siellä oli aika hulina. Myös Mozartia harrastavat juutalaispojat hinkuivat itärintamalle, jossa pääsi hengestään jokseenkin varmasti. Alpeilla ja Dolomiiteilla käydyissä taisteluissa kaikki juoksivat pakoon mutta kuolivat silti.

Nyt läntisessä Euroopassa syntyneet ja kasvaneet nuoret ovat arvioiden mukaan jopa kolmannes sotavoimassa, joka taistelee todellisuudessa öljylähteistä, näennäisesti uskonnosta. Iran ja Yhdysvallat ovat äkillisesti yhtä mieltä. Jotain on tapahtunut.

Aika ajoin länsimaisia tapoja puolustavat tuntevat pelaavansa suoraan vastustajiensa pussiin. Olkoon sananvapaus esimerkki – tai ihmisoikeudet laajemmin.

Kyberkalifaatti, joka on todellisuutta ja arkea, käyttää verkkoa ja mobiililaitteita. Videot villiintyneistä ja heidän työnsä jäljestä ovat korkeatasoisia ja niiden levittäjät tuntevat edistyneet salausmenetelmät.

Ajatellen uutisvirtaa ja tiedonkulkua – kumpi mahtaa olla todellisuudessa suurempi ongelma, Kreikan talous vai Välimeren pakolaisvirrat, joista Kreikka muuten saa osansa?

Pakolaisten sanotaan olevan elintasoseikkailijoita, ja varmaan siellä sellaisia on. Miksi kukaan ei edes kysy, kenen bisnes tämä pakolaisvirta on. Se sai nykyisen vauhtinsa arabikevään aikaan.

Liikeidea on vielä parempi kuin tuo edellä mainittu maailmansotien ilmiö, että nuoret miehet kilpailevat kiirehtiessään kohti omaa kuolemaansa jokseenkin kuvitellun ”isänmaan” tai ”kansallisen ylpeyden” nimessä (viimeksi mainittu oli I maailmansodan Italiassa suosittu teema).

Ihmiset maksavat koko omaisuutensa siitä, että heidät lähetetään merelle menehtymään. Esimerkiksi Suomessa tuntuu toistuvan Sir Ian Kershaw’n useiden kirjojen tulos natsismin taustoista ja Hitlerin asemasta. Hänen mukaansa johtava tunne ei ollut ahneus eikä kiihko, vaan – välinpitämättömyys. Kertomukset matkoista Turkin rajalle ja sen yli toistavat tätä teemaa. Rajojen ylittämisen tekee mahdolliseksi – välinpitämättömyys.

Tämä ärtynyt sävy johtuu siitä, että myös ajattelemista silloin tällöin yrittelevien ihmisten huomio on niin kovin helppo siirtää toisarvoisiin asioihin. Jos rajavartijat saadaan riitelemään kokouksissaan kuukausittaisista työajoista, siitä salakuljettajat pitävät.

Jos Moskovan Komintern olisi ollut 1930-luvulla tehtäviensä tasalla – se ei ollut – yksi tehokkaimmista keinoista talvisodan suunnittelijoille olisi ollut suomen ja ruotsin kannattajien kieliriidan lietsominen, varsinkin Helsingin yliopistossa. No, riita oli kova ja sitä kesti, mutta onneksi se unohtui äkkiä. Joskus paukkuvilla pommeilla on sellainen vaikutus. Kirjoituksille ei sitä vaikutusta taida olla koskaan.

Kalassa

Neiti Fisher lienee päärin tyttäriä, koska ainakin puheissa vilahtelee ”The Honourable”. Pahuksen korkean tuomarinviran haltija muuten on ”Most Honourable”. Ja pääri on aateliston yhteisnimitys, johon siis eivät kuulu ritarit (knights) eikä muu roskaväki. Pelkkä ”sir” on kevyttä kamaa.

”Neiti Fisherin etsivätoimisto” on australialainen televisiosarja, johon on pantu mahtavasti rahaa ja aivan kiitettävästi ammattitaitoa. En kuitenkaan osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Miellyin huomattuani iltauutisia odottaessani, että sarjan poliisi on entinen Anzac, ja olen ottanut esiin aarteeni, DVD-levyn australialaisten ja uusi-seelantilaisten vaiheista ensimmäisessä maailmansodassa Gallipolissa ja länsirintamalla. Pääosaa esittää Paul Hogan (”Krkotiiili-Dundee”) ja itse sarja on eräänlainen oman maansa ”Täällä Pohjantähden alla”.

Entiselle Anzac-upseerille mikään Melbournen kummallisuus ei ole enää hätkähdyttävä, paitsi ehkä neiti Fisher. Myös Australiassa, kuten paikoin Kanadassa ja tietysti Britanniassa ne harvat nuoret miehet, jotka olivat kahlanneet liejussa helvettiin ja takaisin, saivat joskus porttikiellon vanhempiensa kartanoon epäiltyään esimerkiksi Passchendaelen taistelun mielekkyyttä. He tiesivät, että isät ja näiden vertaiset ("peers") olivat klubeillaan portviinin ääressä päättäneet järjestää ainakin nuoremmille pojilleen mahdollisimman kivuliaan ja kauhistuttava kuoleman. Hengissä selviytyminen oli siis jo eräänlainen häpeä.

Britit osaavat iskeä rahaa sekä perintökartanoillaan että perinteillään. Se on lievä yllätys, että sama onnistuu australialaisilta. Lajityypin varhainen tähtihetki oli kuin olikin se Wodehousen Jeeves-sarja, jossa Stephen Fry ja Hugh Lampton loistivat.

Sopivien kuvauspaikkojen lisäksi on järjestettävä osuva tarpeisto ja huippuluokan puvustaja. Sitten tulevat näyttelijät. Briteillä ja näillä saman hallitsijan alueilla puheilmaisu pitää pintansa. Suomesta se käytännössä katosi, luullakseni Jouko Turkan ponnistuksin. Suomalainen näyttelijä ei keskimäärin osaa puhua niin että esimerkiksi kaikki tavut ääntyisivät ymmärrettävästi mutta luontevasti.

Uusin tieto lied-maailmasta, joka on pieni mutta itsepintainen, kertoo saksan kielen kaikkia vokaaleja ja keskeisiä konsonantteja harjoiteltavan elämän kaikissa huoneissa. Meillähän saattaa päästä laulamaan oopperaankin sortaen sanoja, vaikka Hynninen ja ennen häntä Matti Lehtinen opettivat kärsivällisesti tekstin oikeaa ääntämistä.

”Neiti Fisheriä” esittävä Essie Davis on mielenkiintoinen tapaus. Hänen hahmonsa on siis kopsattu Louise Brooksista, joka oli aikakautensa kaunein nainen, siis ennen sotia. On yksi suuri ero. Tuohon maailman aikaan elokuvanäyttelijän upeus oli liikunta. Brooks, Chaplin, Keaton, Gloria Swanson, Douglas Fairbanks… Jopa John Wayne ja sirkustaiteilijan taustalta elokuvaan tullut Burt Lancaster hallitsivat liikkumisen kameran edessä.

Louise Brooks oli 26-vuotias hienoimmassa roolissaan (Lulu a.k.a. ”Pandoran lipas”). Neiti Fisheriä esittävä Essie Davis on televisiosarjassa yli 40-vuotias. Siitä näkee, miten mahtavasti meikkauksen ja toisaalta filmin leikkaamisen taito ovat edistyneet. Davisin diktio eli puheilmaus on loistava, mutta tuon alan parhaat kyvyt ovat sivuosissa, etenkin erilaiset tädit.

Olen yrittänyt vilkuilla näitä sensaatiomaisia tanskalaisia sarjoja ja miettiä niiden menestyksen syitä. Käsikirjoitus, siitä ei pääse mihinkään. Näyttelijät: kyllä. Puhutun tanskan taitoni on rappeutunut. En oikein osaa arvioida poliisisarjan näyttelijöitä, vaikka ”Murharyhmän” (Rejseholdet) myötä kaikkialla kuuluisaksi tullut Mads Mikkelsen taustaltaan tanssija ja voimistelija.

”Neiti Fisherin” käsikirjoittajat ovat selvästi tähdänneet brittien perinteen ravistelemiseen. Hahmot on luultavasti tietoisesti viritty vastalauseiksi Agatha Christie -perinteelle. Katsoin jonkin Hercule Poirotin. Vaikka Suchet on näyttelijänä niin suurenmoinen, tulos on eräänlaista nukketeatteria. Varjot vaeltavat varjojen joukossa.

Dame Agathan ensimmäinen mies oli menettänyt itsensä maailmansodan länsirintamalla. Maailmansota selittää aika hyvin brittien dekkariperinteen. Ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Wodehouse aloitti tuotantonsa jo kauan ennen sotaa ja vietti muille vaikeat vuodet menestymällä Brodwaylla sanoittajana. Jeevesin nimi (sukunimi) on kuulemma peräisin krikettitähdeltä, joka kaatui Sommen taistelussa 1916.

”Neiti Fisherin” mainioin hahmo on Dottie, uskovasinen, pelokas ja maalainen palvelijatar eli siis piika, joka onkin leijona lammasten vaatteissa. Sankarilla pitää olla vastapooli, Woosterilla Jeeves ja Fisherillä Dottie (ja Pekalla Pätkä). Silmäilen Umberto Econ oppinutta kirjaa kääntämisestä. Palaan siihen. Olen samaa mieltä. Huono kirjallisuus on usein todella hyvää, kuten Monte-Criston kreivi, sietämätön kliseiden täyttämä senttaus, joka on unohtumaton. 

Turjan mielipide

Ei kukaan lue tällaista jankutusta. Taannoin todella kirjoitin, miten virheellisesti eräs poliitikko käytti suomea kirjoittaessaan tuomioistuimen päätöksestä ”mielipiteenä”. Nyt joku viittasi valistumattomuudestaan kuuluisaan Ilmari Turjaan, joka pani kirjoituksensa henkilön huokaamaan, ettei oikeustiedettä ole, ja että sitä on turha etsiä myöskään tuomioistuimista.

Ensin mainittu esimerkki on mielestäni vähättelevä ja harhaanjohtava. Kuvailumielessä voi sanoa, että ulosottokelpoinen verotuspäätös on verottajan ”mielipide”, mutta koska pankkitilit tyhjenevät ja talot ja tavarat menevät, on se sitten ainakin epätavallisen vaikuttava mielipide. Kai sekin on mielipide, että poliisi hakee sinut raudoissa Vantaan vankilaan, kun poliisin mielipiteen mukaan oikeusministeriön asianomaisen osaston edelleen toimittaman tuomioistuimen mielipiteen mukaan sinun on kärsittävä vapausrangaistus.

Itse käyttäisin tässä sanoja ”tuomioistuimen päätös” tai lyhyesti ”tuomio”.

Lakimiehistä varmaan vain Ilmari Turja on harhautunut hakemaan ”oikeustiedettä” tuomioistuinten ratkaisuista. Kaikki muut ovat käsittäneet, että tuomioistuimia tarvitaan, koska ratkaisutoiminta ei ole tieteellistä eikä voi sitä olla. ”Ratkaisuteoria” (decision theoryd) tarjoaisi keinoja ratkaisujen analysointiin. Tiede kohdistuu usein ei-tieteellisiin ilmiöihin. Esimerkiksi tällaista kirjoitusta voidaan tutkia kielitieteen keinoin, joista osa on ”tieteellisiä”.

Asiayhteys osoitti, että mukana oli myös luonnontieteitä koskeva erehdys. Esimerkiksi teoreettisen fysiikan tutkimustulokset ovat tieteellisiä, mutta ne eivät ole aina tosia. Fysiikan lähihistoriakin sisältää runsaasti esimerkkejä tieteellisistä tutkimustuloksista, jotka ovat pian osoittautuneet vääriksi. Luonnontiede on sarja menetelmiä ja käytäntöjä, joita käyttäen on tapana pyrkiä lähestymään totuutta, ja totuudella tarkoitetaan tässä tapauksessa monien alaa tuntevien henkilöiden yksimielisyyttä ratkaisuehdotuksen oikeaperäisyydestä.

Asiaa sekoittavat aksiomaattisten järjestelmien totuudet, jotka ovat tosia. Kun jokin matematiikan osa määrittelee terminsä ja järjestelmä on suljettu, tulos voi olla tosi. Tosi tulos on myös tautologinen. Ratkaisu sisältää saman kuin kysymys. Aivan kuten matematiikan kokeissa kysymys sisältää oikean vastauksen, joka on johdettava sovituin säännöin. Ja yritykset matematiikan perusteiden eli matematiikan ja logiikan yhteyden todistamiseksi ovat epäonnistuneet. Ja sitten on Gödelin toinen lause, jonka mukaan voidaan todistaa, että on matemaattisesti tosia lauseita, joita ei voi todistaa.

Keskustelu oikeustieteestä ja yhteiskuntatieteistä on ollut enimmäkseen harmitonta mutta hyödytöntä. Esimerkiksi minua ei liikuta, onko juridiikka tiedettä. Hyvin paljon minua liikuttaa se, onko jokin päätelmä tai ratkaisu ”juridisesti oikea”. Empiirisesti tämä tarkoittaa, että satunnaisella otannalla umpimähkään valittujen lakimiesten (ei työmiesten) joukko lukisi esimerkiksi tuomioistuimen päätöksen, ja merkittävän suuri osa näistä lukijoista merkitsisi rastin ruutuun ”olen samaa mieltä”.

Tuossa on sanan ”mielipide” muuan erikoinen merkitys. Tuomiosta äänestävä tuomari kirjoittaa ”eriävän mielipiteen”, ja se tarkoittaa ratkaisua, joka poikkeaa toisten (enemmistön) ratkaisusta. Kysymys ei siis oikeastaan ole mielipiteestä. Erilaisia lakimiehiä on kutsuttu ainakin kaksi tuhatta vuotta neuvonantajaksi, iuris consultus. Toinen käännös olisi ”mielipiteen esittäjä”.

Turjan tekstissä päivitellään samaa kuin lehdissä: miten on mahdollista, että alioikeus, hovioikeus ja korkein oikeus päätyvät eri ratkaisuihin samassa asiassa. Turja vihjaa, että tuomareissa on vikaa. Tuota hän vihjaili mielellään. Tunsin miehen, myös henkilökohtaisesti, vaikka en hyvin.

Ei se ole noin. Eri aikoina tuomareita on sijoitettu eri tehtäviin. Korkeimmasta oikeuksista on menty runsaiden sivutulojen toivossa alioikeuksiin. Hovioikeudesta ja alioikeudesta on menty korkeimpaan. Ei se ole ihmisistä kiinni.

On tapana puhua yhden oikean ratkaisun harhasta. Läheskään aina oikeusjutulle ei ole olemassa yhtä eikä edes kahta oikeaa ratkaisua, vaan useita. Testamentin muodosta ja sisällöstä on laissa kireät vaatimukset. Kerran olin mukana jutussa, jossa pohdittavana olevan asiakirjan otsikko oli ”välikirja”. Se oli maaseutua ja vanhan ihmisen tekstiä. Katsoimme että asiakirja oli kuitenkin testamentti, vaikka siinä ei sanottu niin. Siinä määrättiin omaisuuden jakamisesta allekirjoittajan kuoleman jälkeen. Vaikeampi oli tapaus, jossa eräs luovutti omaisuutensa toiselle lisäyksin: saa pitää myös kuoltuani. Oliko luovutuspaperi testamenttina pätevä vai mitätön? Sanoisin että mitätön ja tehoa vailla, koska kuoleman varalta voi omaisuudestaan määrätä vain testamentin muodossa, todistajien läsnä ollessa. ”Lainan” taas tulkitsisin velaksi eli luotoksi, vaikka juridiikassa laina tarkoittaa esineen antamista väliaikaisesti toisen käytettäväksi. Jos pitää maksaa myös, termi on ”vuokra”. Joku toinen juristi voisi olla hyvin perustein eri mieltä. Itse asiassa pyysin kerran viisaalta veljeltäni rahaa lainaksi, Ateenan tetradrakmaa. Hänellä ei sattunut olemaan sopivaa, kolikkoa siis. Ja omistan rahan, 20 dollarin kultarahan. Jos haluatte lainata sitä, ei tipu.

Ikkunat auki mehtään

Eräs naishenkilö, joka käyttää samoja huonekaluja kuin minä, sai liitolta tuleville isovanhemmille tarkoitetun kiertokirjeen vai olisiko ollut ristiside. Painatteeseen oli koottu lasten aforismeja, jotka nyt niin kuin ennenkin ylittivät huikeasti aikuisammattilaisten tason. ”Jos ei olisi puita, ulkona ei olisi mitään.”

Illan ja aamun olen tuijottanut suu auki ulkona olevia Ultra-HD-puita. Siinä se kaipaamani resoluutio on, kiitos Sini-Tuotteen!

Kyllä, tämä on selvää tuotemainontaa blogissa. Kävin Tikkurilassa firman konttorissa 1950-luvun lopulla, kun isäni nimittäin tunsi sen perustajan, yhden Einnon, joka sitten putosi pikkukoneella jossain Ruotsissa ja tietenkin kuoli. Poika jatkoi firmaa, kunnes lihoi, ja yritys myytiin toiselle suvulle. Jostain olin luulevinani, että sukupolvelleni kovin tuttu Lundia olisi nykyisin tavalla tai toisella samaa konsernia. Sen tuotteet ovat aina olleet hintavia, mutta ainakin minulla kestäneet kevyet 50 vuotta.

Käynnin yhteydessä sain lasillisen mainiota esanssi-sakariinituotetta, jota etiketissä väitettiin uskaliaasti limonadiksi. Tämä kirjoitus on siis selvä vastapalvelu. Muutoin on tuo mainonta jäänyt vähälle, tai joka tapauksessa vastikkeettomaksi.

Jo viikkoja olin ajatellut, että pitäisi alahärmäläiseen tapaan hypätä pöydälle ja tehdä selvää jälkeä. Kalliossa asuessa kadunpuoleisten, yläreunasta saranoitujen ikkunoiden peseminen oli hengenvaarallinen hanke. Ensin haettiin talonmieheltä lovetut laudat, joiden varaat ne ikkunat laskettiin, ja sitten koetettiin pysyä hengissä painavien lasiruutujen välistä pestessä. Sanomalehtipaperia meni ja Erkon nimeä siunattiin. Lapsuudesta muistan kuin varmana asiana, että ikkunoiden pesemiseen liittyi myös ammoniakin haju. Miksi?

No nyt jopa lasikuistin isojen ikkunoiden pesuun ulkopuolelta meni noin minuutti per ruutu. Salainen ase oli saman valmistajan teleskooppivarsi, joka napsahtaa sekä pesimeen että lastaan yhdellä liikkeellä. Mikrokuituliina tuli uskomattoman paskaiseksi jo yhdestä ruudusta, mutta vadissa tai juoksevan veden alla se puhdistui vähällä. Pakkaukseen painetun mukaan kestää kymmeniä konepesuja pesupussissa. Kiinnitys telalle tapahtuu tarranauhalla.

Tehtävä veti ensin totiseksi. Oli hankittava ikkunanpesun välineet Clas Ohlssonilta tai K-Raudasta tai Prismasta eli aikaa pitäisi varata vähintään puoli päivää. Onneksi muistin, mitä runoilija Paul Valèry kerran kirjoitti: löydä ennen kuin etsit.

Kaikki löytyi omasta maitokaupasta ja vielä sopuhintaan. Tuli törsätyksi muutama ylimääräinen mikrokuituliinakin; kameran objektiiveja on hyvä kuljettaa kassissa sellaisiin käärittynä. Ihmettelen ettei Apple ole jo ostanut firmaa. Sama liina on paras mahdollinen röh-röhnän puhdistamiseen erilaisten pädien pinnasta ja yleisemmin kosketusnäytöiltä. Siitä on kuulkaa aikaa, kun samanlaiseen tarkoituksen käytettiin vasikan nahasta muokattua säämiskää.

Olin aikaisemmin päivällä kallistellut laseja äitini kanssa. Apteekista kahdet rillit pokineen à 9 euroa. Äitikin muisti, mitä asessori Olli S. oli kerrankin laukaissut tilaisuuteen tullessaan:”Oottako te akat rumentuneet vai onko mun näköni parantunu?” Silmäkirurgini neuvoi ostamaan Tiimarin laseja niin että on joka huoneessa yhdet. Joiltakin menee puoli aikaa silmälasien etsimiseen. Itse en kuitenkaan voi noudattaa tuota neuvoa, kun silmäni ovat niin pahasti eri pari, plus kaksi ja miinus kuusi.

Pesutela salpaa hengitykseni kun ihailen kahlehtimattoman ihmishengen luovaa nerokkuutta. Kaksi kone-elinopin perusrakennetta on yhdistety, kolmikulmaisuus joka siis antaa mahdollisuuden pestä kolmella puhtaalla pinnalla ja siis suuriakin ruutuja, ja kapineen laakerointi teleskooppivarteen keskeltä, mikä puolestaan takaa sen, että pesintä ylhäältä alas tai päinvastaiseen suuntaan vedettäessä kulman muuttuessa lasiin koskettava pesupinta säilyy muuttumattomana.

Riehaannuin siinä määrin, että kokeilin työkaluja tiskipöydän ja astiakaappien välissä olevaan kirkkaaseen metallipintaan, johon tietenkin kertyy roiskeita käsin tiskaamisen yhteydessä, sen jälkeen jääkapin oveen ja lopulta myös omaan oveeni, jonka kahvan ympärille kertyvät likaiset sormenjäljet inhottavat välillä itseänikin. Toimii. Alas mattapintaiset maalit!

Mikrobiologia tietää, että pahimpia kosketustartunnan levittäjiä ovat kahvat ja vetimet. Siksi olenkin aina ihaillut sairaaloissa ovenkahvoja, jota voi avata kyynärpäällä. Ja ennen nykyisiä tunnistimia lääkäreillä oli lavuaareissa hanojen välissä sellainen pitkä metallinen viiksi, jolla sai käsin koskematta veden virtaamaan ja pois. Nerokasta.

Jo pidempään olen käyttänyt pinttyneen lian pesuun (lavuaarit ja muut posliinit) ruokasoodaa, jota löytyy maitokaupasta, kun jaksaa etsiä. Täysin myrkytöntä eli voi vaikka syödä. Erikoiskäyttö: minulla on piipun tuhkakuppina suljettava hillopurkki. Pesu: huuhtelu virtaavassa vedessä, soodaa, kansi kiinni ja hölskytetään. Tervat katoavat. Kahvinkeittimen kannu, samoin.

Propagandamme

Otin miettiäkseni, miksi Saul Bellow on nyt äkkiä muotia. Olin ajatellut, että hän on kuollut ja kuopattu nobeleineen kaikkineen. Tammen vanhassa joulukirjassa ”Kirjailijan työt” oleva Bellowin haastattelu osoittautui todella hyväksi. American Library on saanut romaanien sarjan valmiiksi. Kaikki eivät innosta. Kahta ensimmäistä voisi kaihtaa.

Mutta esseevalikoima herättää ostamisen himoa. Bellow myöntää kirjoittaneensa monta aateromaania, mutta lisää, että lukukelpoista saa aikaan vain suurella työllä paneutumalla vilpittömästi etenkin sellaisiin aatteisiin, joita kirjoittaja ei itse lainkaan kannata eikä hyväksi.

Tämä kyllä käytännössä unohtuu jatkuvasti. Ellei toimita tuon ohjeen mukaan, tuloksena on tendenssiromaani, joista myös Suomessa on surullisen paljon esimerkkejä. Eivätkä ne sitten elä.

Dostojevski oli kaamea tyyppi ja edusti ja julisti enimmäkseen hourupäisiä aatteita. Sangen moni muukin kuin Bellow tuntuu pitävän Dostojevskia ylittämättömänä. Itse olen kunnioittavasti eri mieltä. Tulkitsen että Tshehov hylkäsi tietoisesti romaanin ja keskittyi novelleihin ja näytelmiin.

Se kolmas puolue romaanikirjallisuudessa on sitten Tolstoi. Mielestäni on paikallaan sanoa, että Suomen kirjallisuudessa Väinö Linna on Tolstoin perinteen uljas edustaja.

Huomaan kauhukseni kirjoittavani yhä useammin lapsenlapsiani ajatellen. Nyt yksi lukee Karvajalkaa ja perhe on todistanut äänikirjan mahdollisuudet kuuntelemalla koko Pohjantähden (Sinisalo) automatkoilla. Olin itse epäillyt, pysyykö kuulija kärryillä, kun romaanin henkilöitä on sellainen määrä ja kuvauksen aikajänne on niin pitkä. Pysyy.

Se on pettämätön merkki, että sanonnan siirtyvät perheen kielenkäyttöön. Olen itse samanlainen. Jos joku kutsuu kylään, vastaan ett kotooni en lähde kuin varttikilon kappaleissa.

Etsin kirjan hyllystäni ja ajattelin jossain välissä katsoa vielä kerran, mitä taikaa Bellowin ”Henrzogissa” on. Olen lukenut sen monta kertaa, viimeksi silloin kun rupesin suomentamaan Bellowia Tammelle. Kai Kaila oli poissa kehistä ja Maria Alopaeuksella oli jotain muuta. Tiesin että Anhavasta Saarikoskeen ja niin edelleen Herzogia pidettiin vuosisadan romaania. Se maine sillä on edelleen. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ehkä käsitä vieläkään. Kitisevä itsesääli ja elämän väisteleminen ihmeellisten ajatussuuntien merkeissä ei oikein iske. Salaisessa mielessäni olisin toivonut, että Bellowin sijasta Yhdysvaltain romaanikirjallisuuden ykköseksi olisi nostettu John Updike. Niin ei käynyt, ja oli siihen syynsä. Updike sekoili useassa kirjassa ja putosi puolivillaisiin aiheisiin, mutta silti Rabbit Angstrom –romaanit ovat mielessäni ja muistissani enemmän amerikkalaisen pienen (tässä tapauksessa kylläkin rotevan) ihmisen tarinaa, osa ”amerikkalaista murhenäytelmää”. Bellow sen kuin istui 39 vuotta Chicagon ylipistolla luennoimassa ja hioi hiomistaan tekstejään.

Tulee mieleen saman yliopisto Harold Bloom, kirjallisuudentutkija, jota lukiessa ajattelee välillä, että vähempikin fiiniys riittäisi.

Helsingin Sanomat ja Yle harjoittavat jatkuvasti poliittista propagandaa, jonka tarkoitus on halventaa Venäjää eli etenkin Putinia, ISIStä ja tällä hetkellä Kreikan korkeita poliitikko-valtiomiehiä.

Luen tätä tyytyväisenä, koska painotukset vastaavat täysin omiani ja vastenmielisyyden kohteet ovat samat.

Kysymyksessä on kuitenkin propaganda, jolla ei taaskaan ole tässä maassa mitään vastavoimaa. Putinin suomalaisia tukijoita pidän mielipuolina; taistelevan islamin kannatus on laissa kielletty; kukaan ei kannata julkisesti korruptiota.

En muista, oliko se Saarikoski vai Haavikko, joka sanoi, että kirjailijan tehtävä on vastalause. Hauskasti sanottu. Ei pidä tehdä lauseita, vaan vasta-lauseita.

Luen jotain ensimmäisen maailmansodan synnystä. Keskeisinä syinä mainitaan kansallinen kunnia eli ylpeys ja etninen tai uskonnollinen nationalismi ja lisäksi yleisluonteinen vierauden viha, joka kohdistuu muun muassa väärän värisiin ihmisiin.

Mahtaako Suomessa kukaan (muu kuin Sofi Oksanen) jaksaa osoittaa, että nationalismi eli kansalliskiihko on eri asia kuin patriotismi eli isänmaallisuus. – Kuten lukijat tietävät, itse olen myös syvällisesti epäisänmaallinen henkilö. Suomi on sellaisissa tunnelmissa elävälle paras paikka maailmassa.

En arvosta mielipidettäsi

Nyt ymmärsin, että sana ”mielipide” ymmärretään monella tavalla. Joku kirjoitti kommentissa, että valtaeliitin suvaitsevaisuus loppuu, kun kommentoijan kaltainen esittää mielipiteen esimerkiksi rahan lapioimisesta Kreikkaan.

En arvosta toisten ihmisten mielipiteitä. (Tosin en pahemmin arvosta omianikaan.)

Pidän välttämättömänä vapautta ilmaista mielipiteitä, myös hyvin tyhmiä. Tämä ei ole mielipiteiden vaan mielipiteiden esittämisen vapauden eli sananvapauden arvostamista. Siinä on ero.

Vertaan tilannetta esimerkkiin. Vastapuolta on kuultava. Kun syyttäjä valittaa hovioikeuteen, tuomitulle on toimitettava kopio syyttäjän kirjelmästä ja ilmoitettava, että nyt hänellä on tilaisuus esittää mielipiteensä sen johdosta. Jos tuomittu käyttää tilaisuutta hyväkseen, hän voi kirjoittaa ”kiistävänsä kaiken” tai sitten esittää vastaperusteluja esimerkiksi todisteiden arvioimisesta.

Tässä esimerkissä sanan ”mielipide” merkitys on hiukan muuttunut. Vanhemmassa, vaikeammassa virkakielessä käytettiinkin sanaa ”lausuma” tai joskus ”lausunto”. Kysymyksessä on tosiasiaväite. Tavallisemmin mielipide on väite arvosta, jota ei voi suoraan mitata: ”Tämä mies on ruma.”

Tuo rahan lapioiminen Kreikkaan ei ole mielipide vaan tieto tai oikeastaan väite, jossa annetaan ymmärtää, että sen esittäjällä on tieto. Kuulisin mielelläni tuon tiedon hiukan tarkemmin. Jos rahan lapioiminen tarkoittaa valtion taloudessa suurehkoja ja suuria summia, en keksi, mitä hän tarkoittaisi. Itsessään EU:ssa rahaa ”laipioidaan” mutta maksut ovat suuria suuntaan ja toiseen.

Maksaako Suomi enemmän kuin hyötyy, se on kysymys, johon voi esittää mielipiteen. ”Liikaa” tarkoittaa liian paljon suhteessa johonkin muuhun. Valtiontaloudessa nämä kysymykset ovat poliittisia. Poliittinen toiminta tarkoittaa muun muassa kilpailevia mielipiteitä.

Haluan esittää myönteisen ja rakentavan mielipiteen. Maailma on täynnä asioita, joista käsitykset jakautuvat. Yksi rakastaa jotain ihmistä, toinen ei. Kysymyksessä ei ole mielipide eikä tieto. Jos puhutaan rakkaudesta esimerkiksi maaseutuun, ollaan edelleen tunteiden alueella, erittelevän järjen tavoittamattomissa.

Nykyisin eräät piirit ovat elvyttäneet entisen vasemmiston ajattelutapoja. Ministerinä on työmies…  Tarkoitus on kai vihjata, että kouluttamaton henkilö on parempi tai huonompi ministeriksi kuin koulutettu. Kokemustietoa on vain siitä, että korkein mahdollinen koulutus ei tee hyvää ministeriä.

Se on ranskalainen vasemmistoperinne, että henkisistä ja älyllisistä asioista kiinnostuneet leimataan typeryksiksi ja että esimerkiksi saksan kielen maisterin tutkinnon suorittajasta sanotaan, ettei hän tunne saksan kieliopin alkeitakaan. Todellinen tieto on työläisillä ja talonpojilla.

Tuo asenne on viimeksi kuluneen ja nyt alkaneet vuosisadan johtavia teemoja. Itä-Aasiassa on pantu moneen kertaan kaikki kirjoja lukeneet lapion varteen tai suoraan ammuttavaksi. Ainakin ilmiö kuvastaa Itä-Aasian verratonta kirjallista perinnettä.

Tuo ei ollut kärjistys. Nykyisin tuollaista oppimisen vihaa kohtaa joskus Yhdysvalloissa ja kuulemma aika ajoin Venäjällä. Jos olet filosofian tohtori, et osaa ajaa henkilöautoa. Tai on sitä Suomessa ollut aina. Aika kauan sitten kiistelin viemäröinnistä ja jätemaksuista ja sanoin, että kuule kun minä olen ollut kirjoittamassa tätä lakia asunto-osakeyhtiöstä, sen kuluvastuusta kunnallistekniikassa, ja ratkaisemassa sataa tuota koskevaa riita-asiaa, vastaus oli että ai täällä ruvetaan rehentelemään. Vastaaja soitti sitten palvelevaan puhelimeen ja siellä kuulemma sanottiin, että Kemppinen on vääräss.

The New York Review of Books eli NYRB on edelleen maailman arvostetuimpia kirjallisuuslehtiä, minulle etenkin siksi, että se käsittelee ja esittelee myös tietokirjoja.

Uudessa numerossa on Masha Gessenin kirjoitus ”The Finns Were Lucky!” Se on seikkaperäinen arvostelu Sofi Oksasen kirjasta ”When the Doves Disappeared” eli kun kyyhkyset katosivat. En odota näkeväni monta mainintaa arvostelusta. Se on Sofin kannalta niin hyvä ja Suomen kannalta niin paha. Pääteema on Oksasen kirjasarjasta otettu, miten Suomi katosi maailmasta ja onnistui pidättämään hengitystään 50 vuotta. Arvostelija rinnastaa Sofin perustellusti Hannah Arendtiin. Pitäisi kirjoittaa NYRB:in yleisön osastoon, että meillä vallitsee mielipide, jonka mukaan Oksasen kirjailijan maine on erehdys, koska hän ei itse asiassa ole hyvä kirjailija ja lisäksi kirjoittaa ikävistä asioista, joista pitäisi vaieta. ”One of the stars of European literary scene…”

Amerikkalaiset

Amerikkalaiset vihaavat toisiaan. Siksi he käyttäytyvät niin usein yliystävällisesti. Ajatus ei ole minun, vaan amerikkalaisten tutkijoiden.  Jo 1700-luvulla syntyi se railo, jonka vaikutus on suuri tämänkin päivän politiikassa. Toisille valtio – liittovaltio – oli paha, joskin sodankäynnissä ja liike-etujen turvaamisessa välttämätön paha. Toiset muistuttavat puheissaan ja kirjoituksissaan erehdyttävästi ihmisiä, joita sanottiin Euroopassa ennen liberaaleiksi tai jopa ”yleisvasemmistolaisiksi”.

Kumpikaan joukkio ei oikein jaksa hyväksyä ammattiyhdistyksiä eikä sosiaaliturvaa. Jos joku on aivan katuojassa, ei se ole katuojan vika.

Yli sata vuotta sitten reipas amerikkalainen toive oli, että jospa jokainen maahan asettunut irlantilainen tappaisi ainakin yhden neekerin, niin päästäisiin hirttämään hänet ja siten siivoamaan väestöä. Sellaisia englantilaislähtöisiä, joiden puheesta kuultaa alkuperä, ei maaseudulla eikä Kaliforniassa oikein rakasteta. Tunsin erään, joka tapasi esittäytyessään sanoa aivan luontevasti: anteeksi, mutta olen britti.

Se ei ole vitsi, että miljonäärin ja saiturin hahmo ja nimikin on usein skotlantilainen. Roope Ankka on Scrooge MacDuck eli siis sekä skotti että kitupiikki. Skotlantilaiset olivat paraatiesimerkki brittien uskonnollisesti vainoamasta ryhmästä, mutta Euroopasta tulleiden kerma oli kuitenkin saksalaista, kunnes ensimmäinen maailmansota muutti kaiken.

Me pidämme amerikkalaisia jotenkin lapsellisina emmekä ymmärrä ollenkaan eräitä heidän asenteitaan. Mutta mahdammeko me ymmärtää, että amerikkalaiset puolestaan pitävät meitä eli siis eurooppalaisia henkisesti jälkeenjääneinä. Me keksimme – Napoleon ensimmäisenä – aivan tarpeettomia sotia ja turhia valtioita, joista amerikkalaisille tulee mieleen käkikello. Hupaisaa mutta hupsua.

Juutalaisilla on Yhdysvalloissa edelleen erittäin suuri merkitys. Hämmästyttävän suuri osa pankeista ja yhtä lukuun ottamatta kaikki kultakauden elokuvamogulit olivat juutalaisia. Kuitenkin alkujaan Venäjältä maahan muuttaneiden juutalaisten ja keskellä Eurooppaa varttuneiden välimatka on valtava.

Atomipommin suunnittelijoita on nimitetty Hitlerin lahjaksi Yhdysvalloille. Einsteinin lisäksi Feynman, von Neuman, Oppenheimer ja hyvin monet muut fyysikot olivat juutalaisia. Luonnontieteissä heidän suhteellinenkin määränsä on hämmästyttävä.

Se taas ei taida olla kaikkien mielessä, että USA:n korkeimman oikeuden yhdeksästä jäsenestä eräässä vaiheessa ennen sotia kolme oli juutalaisia – ja millaisia! Brandeis, joka suorastaan loi kilpailulainsäädännön ja lukemattomat työsuhteisiin ja työturvaan liittyvät oikeussäännöt, Cardozo joka hänkin mullisti oikeusjärjestystä ja sitten Frankfurter, akateemisen oikeustieteen messias. Tällä hetkellä tuon tuomioistuimen jäsenistä juutalaisia on – kolme, Ginsburg, Breyer ja Kagan.

Juutalaiset ja juristit kuuluvat tähän asiaan ihmisoikeuksien kautta. Holokausti oli keskeinen teema, kun ihmisoikeudet sisällytettiin YK:n peruskirjaan. Noissa oikeuksissa ei ollut mitään uutta. Niiden puolesta oli puhuttu kauniisti 1700-luvun alusta, sitä ennen kautta keskiajan luonnonoikeuksina ja sitäkin varhaisemmin antiikissa.

Uutta oli ihanteiden nostaminen käytännön työkaluiksi. Itse YK oli vanha ajatus, jonka kannattamista oli usein pidetty mielen järkkymisen merkkinä. ”Paneurooppalaisuus” edelsi nykyistä EU:ta. Nuoret tohtorit näyttävät nyt kiinnostuneen tulenkantaja Erkki Valasta, ja jo on korkea aikakin. Muistan tämän lysähtäneen miehen 60-luvun lopun Eino Leinon seuran kokouksista. Jo silloin tuntui huimalta, että hän oli Katri Valan veli ja kaikkien näiden paavolaisten kaveri. Mutta hän edusti sotien välisenä aikana kirjallisuuden ja taiteen kautta eurooppalaisuutta, pasifismia, pyrkimystä henkiseen sitoutumattomuuteen löyhän poliittisen sitoutumisen kautta.

Opin perinpohjaisesti, että ihmisoikeuksiin ei voi vedota oikeudenkäynnissä ja etteivät ne olleet voimassa olevaa oikeutta Suomessakaan. Vetoaminen sananvapauteen oli henkinen konkurssi-ilmoitus. Luulen että sanan ”ihmisoikeus” esiintyi ensimmäisen kerran korkeimman oikeuden ratkaisussa vuonna 1999. Kysymys oli kansallisen lain syrjäyttämisestä henkilökohtaisen koskemattomuuden suojan vuoksi (verikokeeseen määrääminen isyysasiassa).

Tämä oli uutta, ”amerikkalaista”. Suomessa oli käytetty tenttikysymyksensä oikeutta selvittää lain perustuslain mukaisuus. Pisteet sai, kun kirjoitti, että laki kuin laki. Perustuslaki ei kuulu ”meille” eli esimerkiksi yleisille tuomioistuimille. Toinenkin tulkinta oli, mutta se oli vähemmistön. Nyt uusi sääntely on ollut voimassa 20 vuotta. Vieläkään useimmat eivät käsitä, että perustuslaki on huonon hallinnon haitta. Se auttaa yksilöä pahaa valtiota (liittovaltiota) vastaan. Ja tämä on se uusi, amerikkalainen ajatus.

Sorpas

”Soita mulle Sorpas, taikka ryyppään Herpas. Soita laulu Rootoksen!...Kerran Rootokseen taas lähden, estää ei voi kutkaan. Täällä Pohjantähden alla mies vain joutuu putkaan…”

Huolestuin itsekin suomalaisten huonosta maineesta. Juha Watt Vainio kertoi, kuinka se oikein meni. Herbaa ei muuten enää saa. Muisti on kertovinaan, että oli tuhtia tavaraa. Olisiko Vainio viitannut hankalasti muistettaviin janojuoman nimiin, kuten ouzoon tai rakiin? Jos suomalainen turisti tilasi Herbaa, ehkä hän sai noita. Raki ainakin noudattaa fysiikan lakeja. Se mikä menee alas, tulee ylöskin.

Miksi Carl Mikael Bellman oliksi jotenkin hienompi kuin Vainio tai Tatu Pekkarinen? Juoppojen renkutukset ovat yhtä sytyttäviä kuin vanhat virret. Sävelkin on välillä sama.

Kerron teille joskus lähemmin muistin merkillisyyksistä. Laulajat ja näyttelijät osaavat ulkoa vaikka mitä. Sata laulua tai kymmeniä näytelmiä ei ole paljon mitään. Tosin nämä ammattilaiset usein sanovat, että vuosien kuluttua niissä on hiukan muistiin palauttelemista ja että lauluissa sävel, näytelmissä asiayhteys auttavat kummasti. Omasta puolestani lisään, että runoissa mitta auttaa niin paljon, että välillä epäilen koko keksintöä muistin tueksi.

Pari päivää sitten maalla pääsin ongelmitta mielettömyyteen. Tuo ”no-mind” eli mielen puute on eräissä idän uskonnoissa nostettu tavoitteeksi, ja se onkin jalo päämäärä. Syömään ruvetessa olin siinä määrin luonnon tilassa, että luulin laulua pohjalaiseksi – hurja oli paappa jo aikoinaan. Hurjempi vielä tuli poijastaan…

Se on ”Hulivilipoika”. Sanat Tatu Pekkarinen, joka oli Vainion malli ja esimerkki siinä kuin Helismaakin, ja nämä kaikki puolestaan Juicen. Pekkarinen ei ole enää kovin tunnettu. Onneksi "Kaunis Veera” –elokuva, oikeastaan ”Balladi Saimaalta” on edelleen television päiväohjelmistossa. Ketään ei häiritse, että Kaunis
Veera on sama sävelmä kuin ”Sepän sälli”, koska jälkimmäisenkin alkuperä on mutkikas. Lisäksi siitä, kuten asiallisista ralleista yleensä, on ronskeja ja huomattavan ronskeja versioita.

Keskiajan historia käyttää siis nyt lähdeaineistona pyhimystarinoita ja jopa kaikin puolin päättömiä eepoksia. Sata vuotta siihen meni että historiantutkijat huomasivat lukutaidon tarpeen. Hienossa seurassa puhutaan diskurssin strategioista, vaikka mielestäni ei ole hienoa panna kahta sivistyssanaa peräkkäin.

Jos toisin sanoen tutkii Suomen menneitä vuosikymmeniä, Me Tammelat tai Heikki ja Kaija tai Naapurilähiö on luultavasti parempi lähde kuin Allardt – Littunen tai Antti Eskola. USA:ssa on jo huomattu, että Peyton Place kertoo kumman paljon myös asenteiden muutoksista, ja Kauniit ja rohkeat ilmeisesti vielä enemmän.

Asenneilmaston kuvana ja ilmaisijana kaupallinen viihde ja puoli-kansanlaulu, jolla siis tässä yhteydessä tarkoitetaan halpahintaisia renkutuksia, ovat uskomusjärjestelmien kuvia. Luultavasti uskomusjärjestelmä on myös poliittisesti hyvin keskeinen asia. Hyysäämmekö rosvoja? Lapioimmeko raha Sorpaksille?

Faktat eli tosiasiat eivät ole tärkeitä, koska ne eivät kiinnosta ihmisiä. Ostokset (kuluttajakysyntä) ja äänestäminen valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa määräytyvät uskomusten pohjalla. Itse asiassa myös terveys (hoito ja hoiva) on hyvin keskeistä uskomusten teutaroinnin aluetta. Jatkuvasti väitetään, että puolet ihmisten syömistä lääkkeistä on turhia ja kaikki liian kalliita.

Tuosta lääkeasiasta en halua nyt jatkaa keskustelua, koska tietoni eivät riitä. Biologian puolella kuitenkin näyttää selvältä, että syöminen ja ruuansulatus, mukaan luettuna elimistön mikrobit, saattavat vaikuttaa luultua paljon enemmän mieleen. Esimerkkikysymys: aiheuttaako penisilliini masennusta? (En tiedä.)

Olen kuitenkin ymmällä. Vanhojen kertomusten ja laulujen pyhä kolminaisuus oli etenkin nuorille miehille viina, tupakka ja holtittomat sukupuolisuhteet. Onko siinä jokin logiikka, että julkinen valta ruhjoo näitä kaikkia? Käytännössä kaikki, mitä maalaismies teki elääkseen ja levätäkseen muutama vuosikymmen sitten, on nyt kiellettyä tai paheksuttua. Olisiko tässä edistysharha?

Deniability

Kommentoijan hyvä kysymys: miksi edes neuvotella diktaattorin kanssa, kun hän joka tapauksessa valehtelee.

Näinä kesäviikkoina on saatu valehtelemisen, harhaanjohtamisen  ja lisäksi jylisevän vaikenemisen lyhyempi oppimäärä suoraan tiedotusvälineistä.

Ainakin kertoilevissa lähteissä merkittävä hanslankkari kysyy välillä presidentiltä, kun tämä tiukkaa jotain asiaa:” Tahdotteko todella tietää?”

Kysymys tarkoittaa kiistämismahdollisuutta, joka on siis tämän kirjoituksen otsikon käännös. Tilanteet ovat niin vaikeita, ettei joku surkea tasavallan presidentti välttämättä muista mikrofonilla uhattaessa, mitä siis ei saanut kertoa.

Tämän jutun kuvassa eräs eläkkeellä oleva professori pitelee nenäänsä. Syy voi olla kuvassa esiintyvä myöhempi laamanni, tai sitten orrella kuivuvat turskat. Ollaan 50-luvun puolella, koska tuon Jäämerentien retkeilyn muissa kuvissa on isäni ensimmäinen Citroen ID. Seuraava Citroen sitten ajoittaa sen hiljan löytyneen 16-millisen värifilmin Lapin vaelluksesta Muorravaarakan taakse vuoteen 1961. Yksi näistä autoista meni päreiksi, kun Sääksmäellä tuli 1965 mäen harjanteella vastaan traktoria ohittava Mosse.

Jotkut kokeneet automiehet pitivät parempana ajaa ala- ja ylämäet vasenta eli vastaantulevan liikenteen ajorataa. Siitä näkee ojan paremmin. Hämeenlinnan – Tampereen valtatiellä ei kuitenkaan minun aikanani ollut enää yleensä lehmiä eikä veräjiä, toisin kuin Kortesjärvellä. Kukaan ei enää ymmärrä, kun sanon joskus rautakauppaan lähtiessäni ajavani varovasti näin iltalypsyn aikaan. Termiä luullaan tulopoliittiseksi. Itse asiassa kantturat hätisteltiin ulkolaitumelta lypsettäväksi navetan luo, sinne missä siivilät ja separaattorit jo odottivat.

Mielestäni herrasväkeä voi tutkia arkeologian keinoin. Me olimme herrasväkeä. Sitä ei nähnyt autosta, vaikka se olikin ihmeellinen. Uljaita autoja oli entisillä mustan pörssin kauppiailla ja lisäksi Kanadasta kotimaahan pistäytyneillä ja merimiehillä.

Kotimme oli kivitalossa, jossa oli keskuslämmitys, vesi ja vessat. Joku voisi selvittää minun puolestani, oliko se pitäjän ensimmäinen, ja oliko Lapuallakaan vastaavaa. Ehkä säästöpankin talo oli vanhempi? Ilmasotakoulun alueelle valtio rakennutti betonista asuinrakennuksia, esikunnan tilat, kasarmin ja sairaalan ennen talvisotaa. Meidän talo valmistui 1938.

Etenkin Turun sosiologit ovat julkaisseet tutkimuksia ”luokkaretkistä”, nyt kadonneeksi luullun luokkayhteiskunnan uudesta löytymisestä. Olen samaa mieltä. Nyt meillä alkaa olla taas yläluokkaa. Ennen tärkeä oli liike alemmasta ylempään keskiluokkaan, joka siis on oma kokemuspiirini. Isäni nousi.

Ilmiö on niin vaikea hahmottaa, etteivät sosiaalidemokraatit vieläkään ymmärrä, mikä heihin osui, ei Tuomiojakaan. EU:n jatkuva kriisi on pankkikriisi, jonka ytimessä näyttää olevan amerikkalaisen Lehmanin kaatuminen ja luottojärjestelmän vakava horjuminen. Sosiaalidemokraatit ja heidän perässähiihtäjänsä – kuten minä – eli ”hyvinvointiyhteiskunnan” kannattajat eivät suostu uskomaan, että myös Kreikan kriisi on köyhyyskriisi.

Jo ennen Marxia puheeksi tullut ”luokkataistelu” ymmärretään vanhastaan väärin. Jokaisen rikkaan linnoituksen ympärillä on aina kyyhöttänyt köyhiä odottamassa tilaisuuttaan. Suosituin tulonjakomenetelmä on ollut ryöstö. Ryöstetyt on ollut yleensä tapana tappaa. Se on keino sulkea heidän suunsa. Pyhimykseksi julistaminen on sekin ollut suosittu keino johtaa huomioitsijat harhaan. Tätä nykyä tuon tehtävän hoitavat historiantutkijat ja media.

Luokkataistelu käydään todellisuudessa luokan sisällä ja kahden luokan välillä olevassa saumassa. Osa professoreista saattaa kuulua eliittiin, etenkin sosiologian professoreista. Jokaviikkoinen puukkotappelu kuuluu alan keskeisiin kokemuksiin, samoin kuin monimutkaiset initiaatioriitit, kuten tohtorinväitökset. Jotkut professorit sanovat ajavansa köyhien asiaa. He valehtelevat. Se on suuri muutos muinaisten Veblenin päivien jälkeen, että pelkkä raha ei nosta yläluokkaan. Pohjoismaissa rikas hampuusi ei erotu edukseen. Sitä vastoin ovet aukeavat ihmiselle, joka on esimerkiksi akateemikko, tosin vähätuloinen. Jääkiekkoilijat ja muut urheilijat eivät nouse, vaikka heillä on valtavat tulot ja kaikki rikkauden merkit.

Sosiologi Bourdieun vanha matriisi on muuttunut. ”Kulttuurinen pääoma” on korostunut taloudellisen pääoman kustannuksella. Esimerkilläni haluan ärsyttää: luulen ettei A. Stubb ollut erikoisen rikas; ei kai se hänen isänsä IFK:sta vaurastunut. Mutta hyvä koulutus ja loistava kielitaito nosti miehen yläluokkaan ennen ministeriyttä. Samoin on käynyt T. Soinille, joka onkin enimmäkseen lakannut näyttelemästä kansanmiestä. Herrat, ja Sipilä, ovat muuten hoitaneet päällä olevaa kriisiä kiitettävän taitavasti.

Valehtelemisen keveys

Raha menee Saksan ja Ranskan pankkeihin. Niin varmaan. Mutta miksi? Oma arvaukseni: ilman muutaman vuoden takaista isoa rahoituspakettia Ranskan pankit olisivat menneet nurin.

Minun, joka olin mukana kaatamassa Suomen pankkeja 1991, ei ole yhtä helppo valehdella kuin Arhinmäen ja näiden muiden.

Tuo leuhkaisu ei ole perätön. Minulla oli erilaista tohtorinväitöstä ja työpaikan vaihdosta ja niin edelleen. Suomen suuren kriisin yhteydessä oli jonkin aikaa niinkin erikoinen tilanne, että erään asianajotoimiston toimeksiantajana oli eräs oikeuskansleri ja muuan häntä korkeampi taho, ja palkattomana työntekijänä oli eräs hovioikeudenneuvos.

Sellainen taitaa olla lainvastaista. Eduskunnan ponsilauselman johdosta oli kuitenkin selvitettävä, ketkä kaikki pannaan syytteeseen eli yritetään saada rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ei niitä paljon ollut. Tyhmyys ja taitamattomuus ei ole rikos, aikaansaamattomuus on, jos asianomainen on virkamies. Jos hän on luottamushenkilö, esimerkiksi pankin neuvostoissa, hän vastaa vain rikosoikeudellisesti. Vahingonkorvausvastuu on eri asia. Sitä en tässä käsittele. Se tiedettiin jo matkan varrella, että aivan lian monien ”tavallisten ihmisten” ja pikku yritysten kohtalo oli kauhistuttava, taloutta ajatellen historiamme pahimpia.

Mutta jos pankki menee nurin, se merkitsee usein muun muassa asuntolainojen äkillistä erääntymistä, eli koti menee alta. Jos entisten kommunistien ja nykyisten suosionkalastajien vaatimus, jonka mukaan annetaan herrojen maksaa ja pankkien vastata, olisi käytännössä toteutettavissa, se olisi toteutettu. Viimeksi eilen Suuressa valiokunnassa esitetty tuon suuntainen kehotus on suunnilleen sama kuin neuvoisi nälkäistä syömään lusikan.

En kuitenkaan halua herjata edes opposition poliitikkoja, sillä heillä on vaikea virka.

Sitä en mitenkään ymmärrä, ettei Henry Kissingerin kirja Kiinasta (On China) kulu kaikkien käsissä, eikä liioin viimevuotinen ”World Order”, joka sisältää pohdintojen kansojen luonteesta ja historian kulusta.

Ei mitään väliä, mitä mieltä kukin on Kissingeristä. Minä en saisi unta samassa huoneessa kuin hän, en ehkä edes samassa rakennuksessa. Pitäisin moottoripyöräilijän hansikkaita, koska pelkäisin, että hän varastaa minulta sormet.

Selostukset lukuisista keskusteluista Maon, Tshoun ja Dengin ovat niin opettavaisia siksi, että kiinalainen perinne on täysin toinen ja kuitenkin toisaalta sama. Yksikään kiinalainen – eikä yksikään amerikkalainen, paitsi Carter – ei koskaan kuvitellutkaan tarkoittavansa, mitä sanoo, eikä tekevänsä, mitä lupaa.

Tämä sääntö koski myös yksityisluonteisia tokaisuja. ”Harva kuuntelee minua enää” tarkoitti Maon sanomana, että ”harvat” eli puolue-eliitti oli ajettu kuuntelemaan Maon jokaista vaikeaselkoista äännähdystä hengenmenon uhalla ja lisäksi että Mao oli perimmäisen maailmanjärjestyksen mukaan ylittämätön nero kaikilla mahdollisilla aloilla.

Toista viikkoa olemme saaneet nyt kuunnella hitusen toisistaan poikkeavan perinteen mukaista valehtelua, välillä kreikkalaisten, välillä Brysselin väen ja järjestöjen.

Kirjoitan tämän kehuakseni kahta suosikkiani. Helsingin Sanomat yrittää. Yle teeskentelee yrittävänsä mutta siitä huolimatta onnistuu joskus tulkitsemaan hyvin vaikeita asioita. Viimeksi kun katsoin tarkasti, Pasilassa ja maailmalla oli äänessä pelkästään nuorehkoja naisia, ja Pasilan päässä pärjättiin jopa hetkensä vaistonneille B-luokan taloustieteilijöille, jotka ovat nyt rynnistäneet edistämään omaa uraansa laukomalla osatotuuksia. Ja sen he tekevät riittämättömien faktojen pohjalta.

Kun luin lehdestä ihannoimani Esko Valtaojan haastattelua ja näin olevani taas jokseenkin kaikesta eri mieltä, pysähdyin pohtimaan eri koulutussuuntausten vaikutuksia. Valtaoja sanoi harrastavansa elämässään ja toiminnassaan faktoja. Hän on luonnontieteilijä. Minä en harrasta faktoja – siis en erityisemmin. Lakimiehenä ei voi toimia pelkkien tosiasioitten turvin. Se että joku syyllistyy törkeään liikenteen vaarantamiseen ei ole mikään fakta. Rikosnimike on käsite, joka saa sisällön lähinnä rikoslaista, mutta totuuden kanssa sillä ei ole tekemistä. Jonkun ihmisen syyllisyys taas todetaan mm. todistusmenettelyssä, joka sekään ei liity faktoihin eikä johda aina edes ”totuuteen” – syyttäjän väittämä syyllisyys voi jäädä selvittämättä eli totuutta ei saada koskaan tietää.

Historiaa ei voi kirjoittaa eikä ymmärtää, jos pysytään faktojen piirissä. Esimerkiksi se ei ole tosiasia, että kuvan ajopuun kappale on kuikan näköinen. 

Terveisiä maaseudulta

Maaseudun varjopuoliin on ennen kaikkea luettava, ettei kuikanmuna ehtinyt kuoriutua. Sitä seurasi Herra Kuikka poukamassa meloen ja me ihmiset kiikarilla – yksityisyyttä loukaten, kukaties. Siinä pylly puutuu kun hautomisaika on lähdeteosten mukaan kuukausi.

Lomakauden havaintoihin kuului myös tappajakuikka. Edelleen hyvin romanttisessa valossa nähdyt joutsenet olivat kai päättäneet poikasineen siirtyä kuikkien pesävesille, mutta kuinka ollakaan, kuikka ponkaisi veden alta hirmuisena, ja jo tuli joutsenille äkkilähtö. Eivätkä ne ole sen koommin uskaltautuneet pesärauhan rikkojiksi. Joutsenilla on vähän tuo kaunottarien ongelma, että tahtoo mennä tolkku.

Toinen valitettava epäkohta on aamupesun, etenkin kirjoittajalle aina tarpeellisen silmien huuhtelun hankaluus liukkaalla rantakalliolla. Ja kotiin palattua palautui heti mieleen menneisyyden pitkien kesien ihme, klosetin uskomaton ylellisyys vaihtoehtoelämän jälkeen. Ei kuulkaa ollut edes hyttysiä!

Maaseudulla kasvaneet ja vakinaisesti kulkeneet tietävät, että heinäkuu on harhaa. Ero esimerkiksi marraskuuhun on luvalla sanoen merkittävä. Nyt yllättäen noussut puheenaihe maalle, kukaties kesämökille muuttamisesta, tarkoittaa kai kaupungin siirtämistä maalle. Esimerkiksi juokseva vesi helpottaa merkittävästi elämää. Omassa kokemuspiirissäni pumput ja putket eivät ole talvella toimivia. Ei niissä ole liioin eristeitä talven torjuntaan.

Suosittelisin urheilukilpailuihin samaa menettelyä kuin paluumatkalla seurailemissamme tangokilpailuissa. Paras ja etenkin esiintymisvarmuudeltaan oivallisen kilpailija jätettiin toiseksi, ja ensimmäiseksi oli merkeistä päättäen valittu ennen finaalia sopivampi henkilö, joka kyllä lauloi pois tiehensä mutta ei yhtä hyvin. Liikeyrityksen on otettava huomioon taloudelliset näkökohdat. Nyt voittaneesta on varmaan ikänsä vuoksi pidempään iloa ja lisäksi olemus oli suomalaisen tangon kuvahakemistoon kuin suoraan rasismin käsikirjasta otettu. Kaikki suomalaiset ovat vaaleita, pystypäisiä ja harjastukkaisia – eivätkö olekin.

Päätin vesikivellä istuessani paljastaa lukijoille vielä uuden yksityiskohdan kreikkalaisista. He ovat kehuneet itseään demokratian keksijöinä, mikä pitää oikeastaan paikkansa, jos tarkoitetaan sana ”demokratia”, ja yleisemmin asemoineet itseään antiikin Kreikan jälkeläisinä ja kukaties sen perinnön vaalijoina, mikä on pötyä. Tosin temppu on ymmärrettävä, kun heillä on ne brittien ja saksalaisten pelastamat muinaisrakennukset, joita sulttaanin vielä hallitessa 1800-luvun puolella nakuteltiin vasaralla kappaleiksi ja syötettiin kanoille, esimerkiksi Parthenonia. ”Antiikin kreikka” on sekin kieli. Jos kuitenkin tarkoitetaan runouden ja filosofien kukoistuksen kehtoa, tarkoitettaneen Ateenan kaupunkivaltiota. Kreikan kielialueella oli sata ”valtiota” ja niissä täysi valikoima erilaisia torveloita. Hajontakin oli hämmästyttävä, ajatellen esimerkiksi Ateenan ja Spartan elämänmenoa.

Nyky-Kreikan todellinen tausta on Bysantti eli Itä-Rooma, monessa mielessä koko Euroopan historian uljain ilmestys ja valtiotaidon ihme, joka kesti aina vuoteen 1453 eikä nyky-turkkilaisten kirjoituksista päätellen ole vieläkään kadonnut kokonaan. Islam on, kuten tiedämme, kristinuskon kerettiläinen lahko, ja kristinusko puolestaan juutalaisuuden merkillinen muodostuma.

Euroopan historioissa on tapana sivuuttaa Bysantti kokonaan. Syy menettelyyn ei ole tiedossani; kielen alkeet kuuluivat lyseon kurssiin vielä taannoin, eikä se nyt muutenkaan ole niin hankalaa. Biologeilla ja fyysikoilla muuten taitaa olla hyvät välit latinistien lisäksi gresisteihin. Jonkun on pakko keksiä jatkuvasti uusia tieteellisiä nimiä, kuten leptoni tai deoksiribonukleiinihappo tai chrysanthemum leukanthemum..

Kuten Chris Wickham ja muut korostavat, keskiajan tutkimuksessa luetaan nyt vanhoja kirjoituksia uusi tavoin. Läkähdyttävän pyhien henkilöiden sepustuksia voi analysoida esimerkiksi poliisin tavoin: mitä kertoja salaa; miksi hän valehtelee.

Nykyinen arkeologia on luojan kiitos liikkunut metalli- ja kiviesineiden kaivelemisesta asuinpaikkojen ja kulkureittien selvittämiseen niin että nyt on ymmärretty hyvin merkittäviä asioita. Eristyneiksi väitettyjä maankolkkia on osoitettu merkittäviksi maailmankaupan keskuksiksi. Kuin tutkijoiden kiusaksi Perisanlahdelta on tavattu Brittein saarilta lähtöisin olevia pronssikauden esineitä. Häkellyttävä Stonehenge ei olekaan ainutlaatuinen muistomerkki, vaan sen ympärillä on vaikka kuinka vaskinaisen asutuksen jälkiä.

Olisi perustettava uusi tiede, arkeologian ja maantieteen yhdistelmä. Itse harrastan arkeologista kulttuurimaantiedettä. Maailmalla suositaan arkeologista aluemaantiedettä ja talousmaantiedettä.

Haluaisin tiedon suomalaisesta kirkonkylästä. Pohdiskelin kovasti, kauanko menisi käydä niissä kaikissa ja olisiko niissä oikeasti mitään näkemistä. Ajattelin itseni Kauhavan oppaaksi ja järkeilin, että jos osaa nähdä maisemassa kaksisataa – viisisataa vuotta muutosta, se kyllä osoittautuu kiinnostavaksi. Itse olen erikoistunut kotikyläni limunaatikioskeihin ja nakkikärryjen sijaintipaikkoihin.

Heinäkuuta

Nyt ihan kohta lähdemme käymään maalla. Kirjoittelen sitten jos satun sille päälle. Luultavasti satun.

Kuvassa on viikonlopun ohjelmaa, juhla Hämeessä.

Tanssijat ovat 85 ja 90. Tässä oli meneillään tango, muta tanssivat he rokkiakin. Ohjelma oli suvun piiristä.

Runous ei kesäänny

Kun eilen kahtena katkelmana julkaistu Kavafiksen (1863 – 1933) sata vuotta sitten kirjoittama runo on niin hurja, kysymyksiä on esitetty, ja nyt olen itsekin sitä mieltä, että lukijalla on oikeus saada tieto koko runosta.

Kavafista on verkossa englanniksi kotisivullaan osoitteessa

http://www.cavafy.com/poems/list.asp?cat=1

Tuossa verkko-osoitteessa on useimmista Kavafiksen runoista kolme eri englanninnosta. Oma lähdeteokseni on Trypanis, The Penguin Book of Greek Verse (1971). Nykykreikan taitoni on huono ja myös klassinen kreikka alkaa unohtua. Onneksi jokin käsitys on säilynyt.

”Mitä me odotamme aukiolle kokoontuen?”

”Barbaarit tulevat tänään.”

”Miksi senaatti ei toimi? Miksi

senaattorit istuvat lakeja säätämättä?”

”Barbaarit tulevat tänään. Mitä

he senaattimme laeista?

He tulevat ja laittavat

meille uudet lait.”

”Miksi keisari on noussut näin varhain

valtaistuimelle pääportin eteen

ja päässä kruunu?”

”Barbaarit tulevat tänään. Keisari

tahtoo tavata heidän johtajansa.

Hän on antanut kirjoittaa pergamentin.

Hän on myöntänyt arvoja ja tehnyt nimityksiä.”

”Miksi konsulit ja preetorit tulivat tänään, kullakin

toogassa purppurapäärmeet?

Miksi rannekorut ja niin paljon ametisteja?

Miksi smaragdit salamoivat sormuksissa?”

Miksi juhlasauvat, niin taidokkaasti

hopealla ja kullalla silatut?”

”Barbaarit tulevat tänään. Sellainen

sokaisee heiltä silmät.”

”Miksi ovat poissa maineikkaat puhujat, jotka

eivät muulloin vaikene,

missä ovat nyt heidän selityksensä?”

”Barbaarit tulevat tänään. He

pitkästyvät puheista ja luennasta.”

”Mistä tämä levottomuus,

tällainen sekaannus?

Miksi kasvot niin vakavat? Miksi kadut tyhjenevät,

torit äkkiä autiot, mistä

kaikilla kiire kotiin murehtimaan?”

”Koska yö on tullut ja

barbaarit eivät tulleet.

Rajoilta on tuotu sana, ettei

barbaareja enää ole.”

”Entä miten käy meidän nyt,

ilman barbaareja?

Olisivat he olleet

ikään kuin ratkaisu.”

Runous ei tule

Sekä Saksassa että Englannissa on huomautettu, että kreikkalaiset ovat barbaareja. Toimittajien vanhat kirjat taitavat olla tomun peitossa, kun kysymyksetkin kääntyvät heiltä nurin.

Talouslehdissä ei ole enää tietoa, että kun runous käytännöllisesti katsoen kuoli juuri Saksasta 1945, kuten moni muukin asia, Kreikka saattoi hyvinkin olla – yhdessä Portugalin, Espanjan ja Italian kanssa 1900-luvun kukoistavin runouden maa.

Kavafista ovat suomentaneet Tuomas Anhava ja Aapo Junkola. Tämän 1930-luvulla kuolleen lyyrikon tekstejä on pujahdellut julkisuuteen viime vuosinakin.

Seferis, Ritsos ja Eleytis ainakin ovat kunnioitettuja nimiä niissä pienissä piireissä, joissa vielä tiedetään, että runoilijat osaavat sanoa.

Kavafista on verkossa englanniksi osoitteessa

http://www.cavafy.com/poems/list.asp?cat=1

Kavafis kirjoitti myös jotain sata vuotta sitten tästä päivästä ja sunnuntaista.

”Mitä me odotamme aukiolle kokoontuen?”

”Barbaarit tulevat tänään.”

”Miksi senaatti ei toimi? Miksi

senaattorit istuvat lakia säätämättä?”

”Barbaarit tulevat tänään. Mitä

he senaattimme laista?

He tulevat ja laittavat

meille uudet lait.”

 . . .

”Mistä tämä levottomuus,

tällainen sekaannus?

Miksi kasvot niin vakavat?

Miksi kadut tyhjät, torit

äkkiä autiot, mistä

kaikilla kiire kotiin?”

”Koska yö on tullut ja

barbaarit eivät tulleet.

Rajoilta on tuotu sanaa, ettei

barbaareja enää näy.”

”Entä miten meidän käy nyt,

ilman barbaareja?

Olisivat he olleet

ikään kuin ratkaisu.”

Hyvä veli

En malta vetää tätä blogia maalle, vaikka olen tästä runsaan viikon vaikeiden ja hitaiden yhteyksien päässä. Lieneekö näköharhaa, mutta julkinen tapahtuminen tuntuu vilkkaammalta kuin koskaan.

Kissinger sanoo Kiinasta selostaessaan keskusteluja Tshou Enlain ja Maon kanssa, ettei Kiinassa ole ilmennyt periaatteellisia yhteiskunnallisia muutoksia viimeksi kuluneiden 3 600 vuoden aikana. Sellainen muutos ei ollut esimerkiksi niin sanottu kommunismi. Siinä olen eri mieltä Kissingerin kanssa, että mielestäni Mao oli Hullu keisari.

Oikeus- ja työministerimme vaikuttaa esiintymisissään sympaattiselta. Siksi riennän esittämään pari ajatusta, joista voisi olla hänelle hyötyä.

Kännyköiden aikakaudella moni muukin on unohtanut, mikä on tärkein oikeuslähde ja menestyksen avain. Puhelinluettelo.

Tämä on vanha lakimiesvitsi.

Jos kysymys ei ole oikeusjutusta, on aivan erinomainen asia, että voi soittaa tuomarille tai professorille tai lakiasiainjohtajalle. Moni oikeusministeri ja kansliapäällikkö on tavannut kutsua ihmisiä kahville. Se näet on vaikea ongelma, että jos vaikkapa tuomareita kootaan keskustelutilaisuuteen lainvalmistajien kanssa, keskustelua ei synny.

En tiedä syytä tähän. Olen ollut tuomarikursseilla Yhdysvalloissa, ja siellä on aivan erilaita. Olen ollut EU-tuomareiden kokouksissa. Yleisöpuheenvuoroissa esiintyy oikeastaan vain tyhmiä kysymyksiä. En ymmärrä miksi. Kun istuin 15 vuotta läheisesti tekniikan aloihin liittyvissä kokouksissa, käytäntö oli aivan toinen.

Hyvät repliikit esitetään käytävällä, liian varhain tai liian myöhään.

Valvoessani erästäkin väitöskirjatyötä sain yhdeksi ennakkotarkastajaksi päätoimisesti patenttilisenssejä myyvän ja ostavan juristin. Kuuntelin tarkoin, kun asianomainen kävi väitöskirjaluonnosta läpi kirjoittajan kanssa ja sanoi ainakin sata kertaa, että tämä on aivan oikein ja juuri noin laissa, kansainvälisissä sopimuksissa ja Yhdysvaltojen asianomaisen viraston (FCC) ohjeissa sanotaan. Kuitenkin käytännössä tämä asia sovitaan ja tehdään juuri päinvastoin…

Tämä siis toistui sata kertaa. Väitöskirja sai brittiprofessorin aloitteesta arvosanan laudatur.

Puhelinluettelojen katoaminen näkyy surullisesti talouselämässä ja hallinnossa. Täysin aiheellinen herraviha ja jatkuva puhe hyvä veli –renkaista on aiheuttanut turhaakin pelkoa.

Oikeusministerin piti aikaisemman perustuslain mukaan olla lakimies. Nimitysasioissa ja armahtamista koskevissa asioissa tuollainen tausta oli tarpeen. Lakeja on muutettu. Itse olen sitä mieltä, että muu kuin lakimies voi olla mainio valinta oikeusministeriksi.

Edes oikeusministeriön asioissa ei ole mahdollista että kukaan lakimies olisi edes pintapuolisesti selvillä kaikista asiapiireistä. Ja aivan yllättävän viattoman tuntuisiin kohtiin saattaa kätkeytyä koukkuja tai salahautoja, jotka on oikein hyvä selvittää etukäteen.

Rangaistuksista puhuttaessa – edesmennyt ystäväni Aimo Myllylä, joka oli kiertänyt vankiloita ja kouluttanut niiden henkilökuntaa iät ajat, sai nuhteita ministeriltä sanottuaan radiohaastattelussa, että vankiloissa istuvista yhdeksän kymmenestä on väärässä laitoksessa ja yksi kymmenestä on ihmisiä, joita ei saisi enää koskaan päästää vapaaksi – mutta kumpaakaan ei laki salli.

Tähän ongelmaan ei tietääkseni ole käyttökelpoista ratkaisua.

Ilahtuisin jos tuomareita kiusattaisiin keskustelemalla pitkästä aikaan tuomioistuimen määräämän ja todellisen rangaistuksen eroista. Nykyinen järjestelmä on selvästi huono. Monissa maissa tuomitaan esimerkiksi törkeästä pahoinpitelystä ”vähintään kaksi ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta”-

Kokemukset lautakunnista – vankilaoikeus oli sellainen – jotka ”päivittävät” rangaistuksen, ovat valitettavasti aika huonoja.

Suomessa lainsäädäntötyön yksi helmasynti on näperteleminen. Kannan kaunaa niille 1930-luvun tyypeille, jotka kehittivät rangaistusten yhdistämisen. Menetelmä oli lopulta erittäin mutkikas ja sen käytännön vaikutukset olivat olemattomat. Mutta kuten moni kommentoija on sanonut, keino liian lievien rangaistusten välttämiseen on muuttaa eduskunnassa rangaistusasteikkoa. Sitä tehdään jatkuvasti, ja on tehtävä. Tuomioistuimet ottavat varmasti onkeensa.