Kasvien hiljaisuus

Huorahotelleissa kuuluu seinienkin läpi piikkikorkojen kilkatus ja läskipohjien massahduksia.

Sangen kauan sitten lähisukulaisen asunnossa oli krooninen remontti, mutta samassa korttelissa oli ”pistäytymishotelli”, kuten ranskalaiset sanovat. Kävi ilmi, että miellyttävämpää majapaikkaa saa hakea. Mutta tämä oli rauhallista seutua, jolla ei harrastettu ammuskelua eikä huumekauppaa.

Mitä ylellisempi hotelli, sitä äänettömämpi. Ingmar Bergman teki siitä painajaisen (”Hiljaisuus”), ja ainakin Thomas Mann on ottanut saman asian puheeksi kirjoissaan.

En tiedä, opetetaanko grand hotellien henkilökunnalle, missä myydään narisemattomia kenkiä ja kahisemattomia housuja.

Meillä on kotona niin hiljaista, että kasvit kuulee. Kesäaikana Hangon tien liikenteen äänet eivät erotu; joskus voi kuitenkin kuulla junan.

Olen samaa mieltä kuin Jorma Panula televisio-ohjelmassa: taustamusiikki on kauhea ajatus. Kannatan viihdemusiikkia, jota voi siis mainiosti kuunnella esimerkiksi keskustelun taustana. Mutta kun keksin taannoin, että siitä onkin vuosia, kun on kuunneltu kunnolla Sibeliusta, ja Spotifyltä löytyy ansiokas valikoima, ei siinä hetikohta erikoisemmin rupateltu.

Sukulaismies kertoi, miten hänellä meni usko kaupungin kanttoriurkuriin. Olivat kuunnelleet radiosta passiota. Kertojani sanoi arvelleensa, että kanttoriurkuri käveli katselemaan ikkunasta pettääkseen liikutustaan, joka olikin vaikeasti pidäteltävissä. Mutta tämä olikin tokaissut innostuneena, että taitaa roiskaista sateen…

Maalla oli vähän väliä täysin äänetöntä. Se on sellainen järvi, vaikka iso, ettei siellä juuri kulje edes moottoriveneitä.

Ahkerasti harrastamissani autolehdissä kerrotaan, että ylettömän loisteliaisuuden yksi merkki on auton äänettömyys. Toisaalta kuitenkin kehaistaan moottorin miehekkäitä murinoita. Putosi minulta kerran pakoputki. Äänet olivat turhankin miehekkäät.

Päätin sittenkin panna kameroihin keinotekoisen äänen päälle, ettei tarvitse tirkistellä, että oikeinko otin kuvan. Ennen Leica – ja käytössä sulkimensa takia paljon epäluotettavampi Exacta – olivat ylellisen vähä-äänisiä. Asahi Pentaxilla oli hautajaisiin sopivat kamera, kuusiseiska, jonka peili paukkui niin että sitä kuunnellessa melkein ruumiitkin heräsivät.

Tämän päivän kuvasta käy hyvin tarkkaan katsoen ilmi uusin kotkotukseni. Panasonicin peilittömään peiliheijastuskameraan saa sovittimen, joka sallii vanhojen M-Leica –linssien kiinnittämisen digitaalirunkoon.

Ei siinä mitään järkeä ole.

Panasonicin huokea KIT-linssi ei ole huono, kuten toisesta kuvasta näkee. Siinä on ikään kuin jotain Leicaa.

Jotain hiljaista.

Rahaa?

Rahoituksen ottaminen yhtiöiltä ei siis ole lainvastaista ja on väitetty, ettei se ole sopimatontakaan.

Lehdet kirjoittavat, että kysymys on poliittisesta moraalista.

Kyselyjen mukaan kahdeksan ihmistä kymmenestä pitää vallitsevaa käytäntöä surkeana.

Minun asiakseni tuntuu siis jäävän huomauttaa, että parlamentti eli edustuksellinen järjestelmä kehitettiin nimenomaan ja yksinomaan vähentämään varallisuuserojen aiheuttamaan tasapainottomuutta. Ihmisillä oli tapa tehdä erilaisia vallankumouksiin, koska heitä ei kuunneltu muuten.

Esimerkiksi Suomessa yli sata vuotta sitten johtavat yhteiskuntaluokat olivat sen katkeran tosiasian edessä, että äänestäjien valtaosa ei suosinutkaan heitä eikä suonut heille alkuunkaan riittävästi ääniä.

Tätä historiallista taustaa vasten sellainen ilmiö kuin S. Berlusconi on kammottava. Pitäisi olla laki, jolla hyvin rikkaita ihmisiä ja suuren mediavallan käyttäjiä estettäisiin perustamasta puolueita tai ainakin pääsemästä pääministereiksi.

Meksikolaisten on turha suuttua, koska ilmoitan pitäväni valheena sitä Kaliforniassa usein kuulemaani väitettä, jonka mukaan Meksikossa on hoidettu valtiontalouden ongelmia niin että ilmavoimat junailee heroiinin ja poliisi kokaiinin.

Tämä ei siis pidä paikkaansa.

Poliittinen järjestelmä toteutti sitten eri tavoin onnistuen muun muassa maareformin, joka Suomessa tunnetaan ”torpparivapautuksena”. Itse asiassa uudistus oli paljon laajempi ja siihen olisi kytkettävä myös sotien jälkeinen asustustoiminta.

Poliittisten johtajien mielestä oli aivan selvää, että jonkun on rahoitettava heidän kulunsa.

Taloudellinen kriisi vetikin perässään poliittisen kriisin. Mistähän kohta saadaan poliitikkoja, kun tarjolla on vain huono maine ja riittämättömästi rahaa?

Ilmoittaudun silminnäkijäksi. Olen seurannut 40 vuoden aikana ihmeellisiä asioita. Korruptio oli pahinta kunnallispolitiikassa. Muistan Helsingin kaupungin virkamiehen, joka Kalastajatorpalla kestitettäessä ilmoitti laskun maksaneille urakoitsijoille, että hänelle ei sitten kelpaa tumma huora, vaan pitää olla vaalea. Muistan hyvin läheltä seuranneena vasemmistoon tukeutuneen Hakan, enemmän tai vähemmän yleishyödyllisen Saton ja erinäisten grynderiyhtiöiden saumattoman yhteistoiminnan yrittäjien, kuten Puolimatkan kanssa. Tulokset ovat kenen tahansa ihailtavissa erilaisissa lähiöissä.

En viittaa tähän herjatakseni. Tilanne oli kaamea, kun pari sataa tuhatta ihmistä oli asuntoa vailla. Nyt ne asunnot alkavat olla jo teknisesti kelvottomia.

Tiedotus ei toimi, ja julkaisut ja tutkijat luottavat yleisön huonomuistisuuteen. Tänään kerrottiin ikään kuin uutena asiana Saksan armeijan teettämistä pakkotöistä Lapissa.

Kaikki jotka ovat lukeneet Päätalonsa eli ainakin kolmesataa tuhatta suomalaista ovat ainakin hämärästi selvillä Hyrynsalmen kenttäradan rakentamisesta ja saksalaisten tavasta hirttää kuuset täyteen sotavankeja ja omia kriminaalivankejaan.

Yksi näistä noin sadasta orjaleiristä oli siis Taivalkoskella, Kallen sedän talon lähistöllä. Eikä niistä ole sielläkään paljon puhuttu.

Käsitykseni ja siis kirjoittamisen aihe on luulo, jonka mukaan emme saa tätä nykyä uskottavaa tietoa nykyisyydestä emmekä menneisyydestä.

Silmän muistelmat

Tapani mukaan olen valehdellut – ei se silmäleikkaus niin pikkuinen asia ollut. Verkkokalvojani on nyt kaltattu niin moneen kertaan, että olen alkanut kiinnostua labradorinnoutajista ja valkoisista kepeistä.

Niinpä pidin aidosti lomaa. Olen yrittänyt muistella. Se taisikin olla ensimmäinen loma kautta aikojen.

Edes ajokortti ei muuten mennyt hyllylle. Toisaalta hämäränäkö on aika onneton ja jopa metsän poluilla saa olla tarkkana, koska syvyysnäkö on sekin sitä ja tätä.

Huomattava henkilö Georges Bataille kirjoitti ”Silmän historian” 1928. Sitä pidettiin pelkästään pornografisena. Vuosisadan lopulla se sisällytettiin valikoimiin ja jotkut, kuten Camus ja Leiris pitivät häntä vuosisadan kirjoittajana.

Breton sanoi, että B. on omahyväinen törkimys, seniili hupakko, mielenvikainen höpöttäjä ynnä muuta, ja Sartre yhtyi arvioon. Bataille oli pannut silmän ja sanat vastakkain ja tullut maininneeksi, että surrealistit ovat suurten sanojen vankeja.

Taiteilijat, kuten Miro, Picasso ja Braque, ymmärsivät tietenkin, ettei millään näen niin hyvin kuin silmällä, ja arvioivat Bataillen puhuvan asiaa.

Mutta luulen, että ensi vuonna meillä ei enää ole Finnairia.

Kuulin kerrottavan, miten nyt eronnut johtaja Jukka Hienonen oli käyttänyt blogeissaan erilaisia metaforia saadakseen lukijat eli työntekijät ymmärtämään, että tilanne on totinen.

Lentämisestä saa hyviä kielikuvia, jotka sopivat liikkeenjohdon ongelmiin. (Lomalla kävin kaksikin kertaa Keski-Suomen ilmailumuseossa ja palautin saunamökillä muistiini menneisyyden onnettomuuksia. Jaakko Hyvösen ”Kohtalokkaat lennot I-III” sisältää runsaasti tapauksia joista olen kuullut, ja joitakin, jotka olen nähnyt.

Uskomattoman suuri osa sotilasilmailun onnettomuuksista tapahtuu noin 500 metriä Kauhavan lentokentästä koilliseen. Tavallisimmin onnettomuuden aiheuttaa ylivetäminen eli siis virheliike laskussa, jolloin seurauksena on kärkisakkaus. Ilma katoaa lentokoneen alta. Kone putoaa kuin kivi taivaasta, siiven kärki edellä.

Joskus se tulee korkealta. Vauhti voi loppua kohtalokkaasti taisteluimmelmannin korkeimmassa kohdassa.

Sama seuraus voi olla liian äkäisestä kaasun käytöstä nousussa. Messerschmitt oli siitä paha. Kun kaasua kiskaisi nousussa oikein kunnolla, lentokone alkoi pyöriä potkurin ympäri, vaikka potkurin pitäisi pyöriä lentokoneen ympäri.

Muuan Mannerheim-ristin ritari, eräs lentolaivueen komentaja ja sotien jälkeen toinenkin ritari, joskus ilmailun isäksi ja joskus itsemurhalentäjäksi mainittu, menettivät kaikki henkensä harjoitushävittäjä Pyryllä virheliikkeestä. Ainakin kaksi näistä kolmesta oli ryhtynyt näyttämään, miten ei pidä tehdä.

Finnair kuten iso osa muutakin kansantaloutta on menossa lattakierteeseen, joka oli sekin Pyrylle (ja Airacobralle) tyypillinen viimeinen virsi. Putoava lentokone pyörii pohja edellä painopisteensä ympäri toisin kuin syöksykierteessä, jossa mennään nokka edellä hurlumheitä.

Hallitsemattomaksi pyrkivän eli ”älyttömän” kierteen oikaisemista vaikeuttaa aistiharha: ihmisen sisäkorva uskottelee pyörimisen jatkuvan. Sama tilanne kuin monissa maantieltä suistumisissa: liioiteltu korjausliike.

Huipentaakseni tämän luentoni liikkeenjohtajille (nyt kirjallisena parin aikaisemman suullisen version jälkeen) kyllä kolmen pisteen sakkauslaskuja on tehty muuallekin kuin Hudson-joelle matkustajakoneella. On tehty Blenheimilla pommit alla. Periaatteessa se ei onnistu, mutta se on tehty.

Mielestäni kesän viestintä – jota siis en edes seurannut pariin viikkoon – on osittain tyhmyydestä johtuvaa kuljeskelua lillukanvarsissa, joita itse silmieni kanssa varoin, ja osittain selvää kusetusta.

Talous ei ole syöksyssä eikä vapaassa pudotuksessa, vaan ohjaamattomissa , ”menossa mäkeen”.

Haluaisin toimia kuin lentomestari P., joka näki oppilaansa alinopeuden ja arvasi seuraukset. Hän kääntyi selin ja sanoi:

”Katsoin juuri muualle.” Mainitsi tädin mies, joka oli kurja kersu vain, mutta lennonopettaja. Kone oli Stieglitz.

Kahta kauheampana

Henri Cartier-Bresson oli ottamassa valokuvaa Georges Braques’ta 6.6.1944. Radiossa kerrottiin, että nyt ovat liittoutuneet nousseet maihin siinä lähistöllä, Normandiassa.

Herrat olivat molemmat rikkaita ja kuuluisia ja suuria taiteilijoita, mutta tulivat tästä huolimatta toimeen keskenään.

Braque innostui lahjoittamaan kirjaharvinaisuuden, jonka Cartier-Bresson havaitsi sisältävän kaiken tarpeellisen valokuvaamisesta ja muista taiteista. Taiteeseen on suhtauduttava täysin välinpitämättömästi, koska sattuma määrää kaiken. On saatava sattumaan.

Kustannusliikkeissä oli myös 1970-luvulla tapana, että jos joku tuli esittelemään omin nokin tekemäänsä suomennosta, soitettiin Ropposelle ja sanottiin, että asianomainen poistetaan nyt kiinteistöstä, väkivaltaakaan kaihtamatta.

Minulla oli tällainen ihminen huoneessani ja sanoin, että tunnen kirjan ja että jos hitusen saa editoida, niin julkaistaan.

Myöhemmin Veikko Polameri ja muut asiantuntijat todistelivat, että kirja perustuu väärinkäsityksiin ja sisältää myös tahallisia valheita, eikä sen suomentamiseen siten ollut vähintäkään syytä.

Kirja on saksalaisen Eugen Herrigelin (1884-1955) kirjoittama. Hän oli filosofian professori ja natsi ja oli opiskellut Japanissa 1920-luvulla. Tiettävästi hänen kirjansa ei oikeastaan liity Zeniin, mutta lienee esitellyt kyodon Euroopassa.

Natsismin uuskantilaisia juuria ei liene tunnustettu. Olisi aika.

Jos joku teistä, lukijat, ei vastoin luuloani tuntisi läpikotaisin tämän valokuvaajan tuotantoa, yksi keino järjestää silmilleen juhlat on käydä läpi ne yli sata kuvaa eri puolilta maapalloa, jotka New Yorkin Modernin taiteen museo (MoMa) näyttää auliisti verkkovieraille.

Hän oli myöhemmin pahoillaan erehdyksestään – hän oli saanut päähänsä, että elokuva olisi valokuvaa liikkuvaisempi taide ja kulutti siksi aikansa Espanjan sisällissodassa dokumenttielokuvien tekemiseen samaan aikaan kun hänen kaverinsa Robert Capa, Leica-mies hänkin tietysti, kuvasi kuoleman.

Cartier-Bresson oli joutunut huonoon seuraan. Hän oli yksi kolmesta ohjaajan assistentissa elokuvahankkeessa, jonka jokainen tiesi menevän kiville, koska aihe oli omituinen ja ohjaaja juoksi naisten perässä, milloin oli siihen toimeen riittävän selvä.

Ohjaaja oli Jean Renoir – perhetuttu – ja elokuva ”Pelin säännöt”. Toiset assistentit olivat Jqacques Becker, hänkin rikkaan tehtailijan poika, ja hiukan koppava multimiljonääriperheen vesa ja ruhtinas, Luchino Visconti, joka oli Mme Chanelin neuvosta palkattu katsomaan, että kamppeet ovat kunnossa.

Jotenkin tulee mieleen toinen lomalla lukemani tarina Sveitsistä, jossa Georges Simenonilla oli vieraana Henry Miller ja Charlie Chaplin ja viimeksi mainittu oli ehdottanut pohdittavaksi, miksi he, jotka ovat kaikki psykopaatteja, saavat tästä kaikesta rahaa.

Säveltäjä Seppo Nummi –vainaja oli aikoinaan meillä kylässä silloin tällöin ja kertoi, että hänen silloinen poikakaverinsa oli todella vanhaa aatelissukua. Kysyin: ”Visconti?” Seppo sanoi: ”Orsini. Heidät aateloi Hadiranus vuonna 120 j.Kr.”

Lähdeviittaus: Euroopan ehkä paras blogisti eli ei niin mahdottoman hyvä kirjoittaja mutta hauska on Le Monden kirjallisuustoimittaja Pierre Assouline. KVG.

Jos Assouline osaisi suomea, vastaisin hänen kysymykseensä, että tässä mainitut kuuluisat henkilöt olivat kaikki taipuvaisia tekemään taidettaan vaahto suupielissä ja muutenkin tilassa, jossa muiden ihmisten ja muun maailman tarpeet tuntuvat niin kovin, kovin vähäpätöisiltä.

Appropriability

Nyt on aika pitää tauko. Menen pieneen silmäleikkaukseen tai kahteen. On niitä ollut ennenkin, ei sillä. Mutta nyt on viisasta olla pari viikkoa ilman kirjoittamisen viettiä ja kukaties sen jälkeen pari viikkoa verkosta pois kytkeytyneenä eli ns. lomalla.

Ei siis blogin postauksia.

Jatkan silti vielä tänään eilisestä ajatusrakennelmastaa. Otsikon helppo ja vaivattomasti äännettävä termi tarkoittaa innovaation tekijän toimintaympäristön määräämiä mahdollisuuksia hankkia itselleen hyötyä.

Pia Hurmelinnan teki Lappeenrannassa asiasta väitöskirjan ja artikkeleita.

Termi saattaa olla tuttu liiketaloustieteessä. Siinä on terve ja mielenkiintoinen ydin. Kun elinkeinotoiminnassa saadaan syntymään jotain aikaisemmasta poikkeavaa, on paikallaan miettiä, tarvitaanko tuotteen tai palvelun kehittämisen tueksi toimenpiteitä, esimerkiksi oikeudellisia.

Karkeistettuna: elinkeinonharjoittaja itse miettii, tukeutuako esimerkiksi tekijänoikeuteen, patenttiin tai tavaramerkkiin tai vedotako tarvittaessa liikesalaisuuteen.

Yleinen oppi on se, että kannattaa keskittyä tuotteeseen ja innovaation tuottamaan etumatkaan kilpailijoista. Jos rupeaa puuhaamaan oikeuksien kanssa, siihen se aika kenties meneekin.

Väitetään että Nokiassa oltiin ainakin ennen sitä mieltä, että yhtiön lakimies, joka aiheuttaa oikeudenkäynnin, saa potkut. Näin muka tehtäisiin, vaikka lakimies olisi oikeassakin. ”Toimiala on puhelinten valmistus ja myynti, ei käräjillä juokseminen.”

Näissä asioissa ei ole suuria periaatteita eikä selkeitä sääntöjä. Sellainen ei ole piraattipuolueiden kenties harjoittama tekijänoikeuden ja patenttien vastustaminen. Tekijänoikeus ja patentit ovat hyvin tarpeellisia – eräissä tilanteissa.

Keskustelu kampeaa, kun keskustelijat eivät malta erottaa toisistaan kahta asiaa: alkuperäisen tekijän oikeus ja alkuperäiseltä tekijältä hankittu oikeus.

Erehdys on ymmärrettävä, koska tekijänoikeus rinnastetaan niin usein omistusoikeuteen, joka periaatteessa siirtyy sellaisenaan, ja sen kuuluukin siirtyä. Työnjaon ajatus näyttää olevan suunnilleen sama asia kuin kulttuuri eli siis ihmisryhmien hengissä pysymisen edellytys. Tyypillisesti henkilö, joka on hyvä tekemään kivikirveitä ei ole mahdottoman hyvä napsimaan toisten kalloja puhki kivikirveellä. Tarvitaan työnjakoa eli perusmuodossa vaihtokauppaa: minä hion sinulle kirveitä ja sinä suojelet henkeäni ja tuot joskus mehevän mammutin kinkun.

Ajatus tekijän oikeudesta ei syntynyt kirjapainotaidon myötä 1400-luvulla, vaan massamedian myötä 1800-luvulla. Kirjapainotaito toi kuvaan kirjanpainajille annetut määräaikaiset yksinoikeudet; kirjoittaja oli sivuhenkilö. (”Tekijänpalkkiota” alkoi siunaantua näytelmäkirjailijoille ja useille oopperan säveltäjille 1800-luvun alussa, vaikka mitään lakeja asiasta ei.)

Teokset eivät ole kauppatavaraa, teoskappaleet ovat. Muistattehan määritelmän: teos ilmenee teoskappaleena. Teos on sama, ilmenee se suomen- tai ruotsinkielisenä kirjana eli teoskappaleena.

Käsitteellisesti luullakseni mahdoton muutos tapahtui pitkälle automatisoidun kopioinnin tultua kaiken kansan käyttöön. Tietenkin äänitallenteita tehtiin 1930-luvulla, mutta tuskallisen vaikeasti ja lähinnä radiossa. Tietenkin valokopiointi on periaatteessa sama asia kuin ”reproaminen”, joka oli normaalia kirjapainorutiinia noin 1900 (fototypia, autotypia). Mutta Xerox ja C-kasetti muuttivat maailman.

Philips jätti C-kasetin (Compact Cassette) 1960 kilpailijoiden käyttöön, eli ensin Sonyn kynsiin. Väline oli ilmaislisenssi. Ajatus oli oivallinen – appropriability. Philips laskelmoi saavansa paremman katteen kasettisoittimista, ja oli oikeassa, vaikka Sony ajoi sitten nopeasti ohi Walkmaneilla.

Sekä valokopiointi että kotiäänittäminen järjestettiin sopimuslisensseillä, jotka ovat edelleen voimassa niin että harva edes muistaa kopiokorvauksien ja kasettimaksujen olemassaoloa.

Xerox ja sen myöhemmät kilpailijat ja kasetinvalmistajat olivat luoneet teollisen standardin. Digitaalinen tekniikka johti sitten siihen, että luotettava ja (lähes) täydellinen kopiointi muuttui arkiseksi ja tuli kenen tahansa ulottuville.

Ja tässä kohdin tekijänoikeuslainsäädäntö ja patenttioikeus lakkaavat toimimasta tavoitteiden mukaisesti.

Maailma on väärällään esimerkkejä tilanteita, joissa hyvä tuote kuihtuu ja katoaa nopeasti. Joskus asialla on kilpailija, joskus yleisö lakkaa ostamasta esimerkiksi huopahattuja.

Ei pitäisi puhua musiikin kopioinnista varastamisena. Meneillään näyttää olevan ”työtaistelu”. (Suomessakin on julkaistu oikeudellisia tutkimuksia siitä, onko työlakko laillinen ja sallittava toimenpide…)

Vertaus vihreisiin on hyvä – eikös se kaikki alkanut ns. kansalaistottelemattomuutena, josta myös rangaistiin? Ei ole sattunut silmiin viime ajoilta tietoa, että metsähallitus olisi nostanut syytteitä vahingonteosta, kun mehtäkoneita on estetty ajelemasta puskoissa.

Piraattipuolue

Viimeksi epäilin Ruotsin piraatteja peitellystä rahastuksesta ja olin myös vihainen virheellisten ja lapsellisten perusteiden käyttämisestä. Kyllä lakia on muutettu niin kiivaasti, että joka tapauksessa valmistajan mielestä luvattomien kopioiden linkkien listaaminen kotisivulle loukkaa tekijänoikeutta.

Olen nyt kuunnellut suomalaisten argumentteja, ja eräässä tilaisuudessa huomasin toistavani yhden niistä.

Puolueen tai ”puolueen” tarpeellisuutta tukee tekijänoikeuden haltijoiden ja järjestöjen ylivalta lainvalmistelussa ja valvonnassa. Käyttäjillä eli ihmisillä ei ole edustusta.

Aikoinaan SAK ilmoittautui erilaisiin komiteoihin ja toimikuntiin valvomaan asiakkaiden etua. Nyt taitaa järjestöllä olla muita kiireitä.

Kansanedustajien olisi edistettävä kaikenlaisia hyviä asioita, mutta ei se riitä. Piraattijoukko näyttää viehättävän nuoria, jollaisia sanottiin joskus nörteiksi. Ehkä suurkuluttaja oli suomennos sanalla ”poweruser”.

Ehkä ero EFFI:n joukkoon, jonka väkeä tunnen henkilökohtaisesti, ei sittenkään ole suuri. EFFI:n lähellä olevista hankkeista olen sekaantunut itse Creative Commonsiin, ja pidän sitä edelleen hienona ajatuksena.

Piraatit eivät julkisissa esiintymisissään tuo riittävän raivokkaasti esiin sitä tosiasiaa, että 90 prosenttia teoksista luodaan ajattelematta taloudellista hyötyä ja objektiivisesti vailla mitään toivoa sellaisesta.

Esimerkki on tiede.

Nuoren tutkijan uralla on tarpeellista julkaista review-artikkeleita, mutta ei se liity ansiotoimintaan, vaikka voi olla yksi tekijä virkaa täytettäessä. Kirjallisuudessa ja taiteessa näkyvä asiakkaiden kalastelu on kautta aikojen, todellisuudessa kautta vuosituhansien, leimattu ala-arvoiseksi toiminnaksi.

Vieläkään ”painosten kuningattaria” ei nosteta niiden rinnalle, jotka harjoittavat taiteellista toimintaa. ”Luominen” on itsensä ilmaisemista, joka puolestaan on sekä noloa että äärimmäisen vaivalloista.

Tauluja voi maalata sekä torilla myytäviksi että ihmisten iloksi. Moni panee rahansa tauluun tai pieneen veistokseen ja saa siitä vuosikymmeniä mielihyvää.

Jos siis piraattipuolueen ajatus on vastustaa sitä kehitystä, että tekijänoikeuden tuotteet rinnastuvat hillomunkkeihin, puoluetta on syytä kannattaa. Ostamisen ja myymisen aika oli historiallinen aikakausi, joka on ohi. Sekä ympäristö että sosiaaliset ongelmat osoittavat, ettei mikään ole sillä hyvä, että tuputetaan tavaraa ja siihen liittyviä palveluja.

Puolue voisi edistää tietokoneohjelmissa prekariaattihenkisiä ratkaisuja. Häpeä sellaisille henkiöille kuin minä, jotka käyttävät Mikkisoftan tuotteita. Adoben ohjelmat julistettakoon kerskakulutukseksi, koska ilmais- ja verkko-ohjelmilla tulee toimeen mainiosti. Ja on Open Office.

Maa oli hyvin kauan rikkauden ja siis tuotannon lähde. Suuret maareformit olivat inhimillisempään ja samalla tuloksekkaampaan järjestelmään siirtymisen edellytys.

Kun nyt arvioimme tietävämme, että informaatio on tuotannontekijä työn, maan ja pääoman rinnalla, ja kun keskeiset informaation muodot ovat monopolististen oikeuksien suojaamia, johtopäätös on ”maareformin” tarve ja ”maaorjuuden” lopettaminen.

Tältä osin piraatit ovat nähdäkseni aivan oikeassa. Informaatio-latifundiat ovat uhka. Näin ajatellen tekijä, esimerkiksi muusikko, on proletaari eli riistetty ja kurjistuva työläinen, jonka työstä joku toinen saa keskeisen hyödyn.

Reformeja on toteutettu rauhanomaisesti ja väkivaltaisesti. Kokemuksen mukaan etuoikeutettu joukko ei luovu asemistaan vapaaehtoisesti eikä vähällä.

Jos tässä esittämäni ajatuskuvio on oikean suuntainen, jokin osa asioitani ja opetustani on oikeaa vain tässä ja nyt eli toistaiseksi.

Miksi informaatioalustojen valmistaminen ja markkinointi ei voisi olla kokemassa jotain samanlaista kuin sijoitus- ja velkainstrumentit? Tapahtuihan maailmassa valtava murros muutama vuosikymmen sitten kun kaikenkarvaiset saamistodisteet irtautuivat tavaran ja palvelujen tuotannosta.

Edelle kirjoittamani ei ole mielipide, vaan ääneen ajattelua. En tiedä, mitä mieltä olla. Mutta nuo kysymykset halusin esittää ääneen.

Eläköityvätkö?

Otsikon sana on luultavasti yksi monista vitsiksi tarkoitetuista, jotka ovat juuttuneet kieleen. Kai se on kontaminatio? Eläköön + eläke. Kuten ”Ollin” ”paikkaseutu” eli paikkakunta tai seutu.

Tällä hetkellä pakollinen eroamisikä on 68 vuotta. Se koskee nyt tuomareitakin. Viimeiset 70 ikävuoteen jatkaneet taisivat mennä 1980-luvulla. Se olisi helppo tarkastaa; en viitsi.

Olen nähnyt vierestä pari sellaista tapausta, että henkilö on ollut ainakin käytännössä viran toimittamiseen kelpaava tuohon seitsemäänkymmeneen asti ja sen jälkeen dementoitunut kahdessa viikossa.

Varmaan kaikki ovat nähneet tapauksia, joissa ihminen kuolee eläkkeelle jäämiseen. Väitetään että rytmin muuttaminen olisi iso asia muissakin asioissa kuin kestävyysjuoksussa.

Muistan joitakin virkalääkäreitä, joille eläkkeelle jääminen otti oikeasti koville – esimerkiksi kirurgi ei pääse jatkamaan puukkojen parissa, vaikka yksityisvastaanottoa saa tietenkin pitää.

Sanoisin että hyvä ettei pääse.

Armeijassa oli ennen sellainenkin sääntö, että 25 palvelusvuotta oikeutti täyteen eläkkeeseen, ja sotavuodet laskettiin puolitoistakertaisina (vai oliko se kaksinkertaisina). Tiedän kaksi henkilöä, jotka ovat jääneet ilmavoimien lentävästä henkilökunnasta vanhuuseläkkeelle 37-38 –vuotiaina.

Ne lukijat ovat oikeassa, jotka epäilevät suhtautumistani Suureen Isänmaalliseen Sotaan sairaalloiseksi. Siitä huolimatta haen jatkuvasti esimerkit sodasta, koska onnistumisen ja epäonnistumisen arvioiminen ainakin tuntuu helpommalta arvioida. Jos sanon, että Outokummun vuorineuvos Eero Mäkinen oli yksi kaikkien aikojen parhaista liikkeenjohtajista Suomessa, ei siitä tule yksimielisyyttä edes kapakassa.

Mutta sodissa meillä ei ollut eroamisiän ylittäneitä remmissä muita kuin Mannerheim. Sitä vastoin Aarne Sihvon ja Lauri Malmbergin pitäminen sivussa, toisarvoisissa tehtävissä, voisi olla yhteydessä siihen, että heitä joitakin vuosia nuoremmat jääkärikenraalit olivat korkeissa komentajan tehtävissä, joita ei ollut liiaksi, ja vanhin maastokelpoisuutta vaatineessa tehtävässä toiminut oli yli-ikäinen ja liikalihava Laatikainen, syntynyt 1886. Paavo Talvela oli syntynyt 1897.

Konepistoolia käyttäneistä eli rykmentin komentajista huiman nuoria olivat 1944 39-vuotias Ehrnrooth ja häntä kolme vuotta nuorempi Alpo Marttinen, joka oli kuitenkin ehtinyt kunnostautua jo Talvisodassa Suomussalmella.

Eli oliko eversti Armas Kemppi liian vanha rintamakomentajaksi? Viipurin romahtaessa hän oli 51-vuotias. Talvisodassa hän oli komentanut rykmenttiä Taipaleenjoella.

Tämä on sävyisä kysymys. Jalkapallon ja jääkiekon sanotaan vaativan ruumiillisen kunnon lisäksi pelisilmää ja terävää älyä. Nelikymmenvuotiaina huipulla olleita ei taida olla kuin muutama.

Matematiikka ja runous näyttävät edellyttävän nuoruutta. Ehkä ne ovat sama asia. Runoilijat tulevat joskus takaisin, kuten Mustapää, Hellaakoski ja Saarikoski, mutta matemaatikot ilmeisesti eivät. Säveltäjistä Sibelius työskenteli onnistuneesti poikkeuksellisen vanhaksi, yli kuudenkymmenen.

Hänen päihitti ehkä vain Shostakovitsh. – Barokkisäveltäjiä ei oikein voi laskea. Mutta kapellimestarit ja pianistit resuavat yli kahdeksankymmenen. Jopa Otto Klemperer, joka oli sekä juoppo että hullu, teki suuret levytyksensä yli 70-vuotiaana.

Asiaan, Kemppinen! Englannissa tuomarit säilyttivät tietyn sähläilyn jälkeen 70 vuoden eroamisikänsä. Yhdysvalloissa tuo ikä vaihtelee, ja joissakin osavaltioissa sitä ei ole lainkaan. Tavallisin on 7o vuotta, mutta ”senior judge” voi jatkaa liittovaltion tuomioistuimissa 80:en.

Periaatteellisesti mielenkiintoisin on korkein oikeus, jossa ei ole eroamisikää. Esimerkiksi presidentti Rehnquist erosi 2005 80-vuotiaana, sairaana. Scalia lähti hiljan 72-vuotiaana. Kansainvälinen ennätys on Oliver Wendell Holmesilla, joka taipui vasta 91-vuotiaana kollegojen pyyntöihin mennä muualle höpsimään. Vuonna 1994 eronnut Blackmun istui 85-vuotiaaksi. Nykyinen presidentti John Roberts on 53 ja ikäpresidentti John Paul Stevens 89.

Mutta U.S. Supr.C. on asia erikseen. Aika moni on sinnitellyt jäsenenä, että pelätyn ehdokkaan sauma menisi kiinni. Ja usein se on onnistunut.

Otsikon sana on luultavasti yksi monista vitsiksi tarkoitetuista, jotka ovat juuttuneet kieleen. Kai se on kontaminatio? Eläköön + eläke. Kuten ”Ollin” ”paikkaseutu” eli paikkakunta tai seutu.

Tällä hetkellä pakollinen eroamisikä on 68 vuotta. Se koskee nyt tuomareitakin. Viimeiset 70 ikävuoteen jatkaneet taisivat mennä 1980-luvulla. Se olisi helppo tarkastaa; en viitsi.

Olen nähnyt vierestä pari sellaista tapausta, että henkilö on ollut ainakin käytännössä viran toimittamiseen kelpaava tuohon seitsemäänkymmeneen asti ja sen jälkeen dementoitunut kahdessa viikossa.

Varmaan kaikki ovat nähneet tapauksia, joissa ihminen kuolee eläkkeelle jäämiseen. Väitetään että rytmin muuttaminen olisi iso asia muissakin asioissa kuin kestävyysjuoksussa.

Muistan joitakin virkalääkäreitä, joille eläkkeelle jääminen otti oikeasti koville – esimerkiksi kirurgi ei pääse jatkamaan puukkojen parissa, vaikka yksityisvastaanottoa saa tietenkin pitää.

Sanoisin että hyvä ettei pääse.

Armeijassa oli ennen sellainenkin sääntö, että 25 palvelusvuotta oikeutti täyteen eläkkeeseen, ja sotavuodet laskettiin puolitoistakertaisina (vai oliko se kaksinkertaisina). Tiedän kaksi henkilöä, jotka ovat jääneet ilmavoimien lentävästä henkilökunnasta vanhuuseläkkeelle 37-38 –vuotiaina.

Ne lukijat ovat oikeassa, jotka epäilevät suhtautumistani Suureen Isänmaalliseen Sotaan sairaalloiseksi. Siitä huolimatta haen jatkuvasti esimerkit sodasta, koska onnistumisen ja epäonnistumisen arvioiminen ainakin tuntuu helpommalta arvioida. Jos sanon, että Outokummun vuorineuvos Eero Mäkinen oli yksi kaikkien aikojen parhaista liikkeenjohtajista Suomessa, ei siitä tule yksimielisyyttä edes kapakassa.

Mutta sodissa meillä ei ollut eroamisiän ylittäneitä remmissä muita kuin Mannerheim. Sitä vastoin Aarne Sihvon ja Lauri Malmbergin pitäminen sivussa, toisarvoisissa tehtävissä, voisi olla yhteydessä siihen, että heitä joitakin vuosia nuoremmat jääkärikenraalit olivat korkeissa komentajan tehtävissä, joita ei ollut liiaksi, ja vanhin maastokelpoisuutta vaatineessa tehtävässä toiminut oli yli-ikäinen ja liikalihava Laatikainen, syntynyt 1886. Paavo Talvela oli syntynyt 1897.

Konepistoolia käyttäneistä eli rykmentin komentajista huiman nuoria olivat 1944 39-vuotias Ehrnrooth ja häntä kolme vuotta nuorempi Alpo Marttinen, joka oli kuitenkin ehtinyt kunnostautua jo Talvisodassa Suomussalmella.

Eli oliko eversti Armas Kemppi liian vanha rintamakomentajaksi? Viipurin romahtaessa hän oli 51-vuotias. Talvisodassa hän oli komentanut rykmenttiä Taipaleenjoella.

Tämä on sävyisä kysymys. Jalkapallon ja jääkiekon sanotaan vaativan ruumiillisen kunnon lisäksi pelisilmää ja terävää älyä. Nelikymmenvuotiaina huipulla olleita ei taida olla kuin muutama.

Matematiikka ja runous näyttävät edellyttävän nuoruutta. Ehkä ne ovat sama asia. Runoilijat tulevat joskus takaisin, kuten Mustapää, Hellaakoski ja Saarikoski, mutta matemaatikot ilmeisesti eivät. Säveltäjistä Sibelius työskenteli onnistuneesti poikkeuksellisen vanhaksi, yli kuudenkymmenen.

Hänen päihitti ehkä vain Shostakovitsh. – Barokkisäveltäjiä ei oikein voi laskea. Mutta kapellimestarit ja pianistit resuavat yli kahdeksankymmenen. Jopa Otto Klemperer, joka oli sekä juoppo että hullu, teki suuret levytyksensä yli 70-vuotiaana.

Asiaan, Kemppinen! Englannissa tuomarit säilyttivät tietyn sähläilyn jälkeen 70 vuoden eroamisikänsä. Yhdysvalloissa tuo ikä vaihtelee, ja joissakin osavaltioissa sitä ei ole lainkaan. Tavallisin on 7o vuotta, mutta ”senior judge” voi jatkaa liittovaltion tuomioistuimissa 80:en.

Periaatteellisesti mielenkiintoisin on korkein oikeus, jossa ei ole eroamisikää. Esimerkiksi presidentti Rehnquist erosi 2005 80-vuotiaana, sairaana. Scalia lähti hiljan 72-vuotiaana. Kansainvälinen ennätys on Oliver Wendell Holmesilla, joka taipui vasta 91-vuotiaana kollegojen pyyntöihin mennä muualle höpsimään. Vuonna 1994 eronnut Blackmun istui 85-vuotiaaksi. Nykyinen presidentti John Roberts on 53 ja ikäpresidentti John Paul Stevens 89.

Mutta U.S. Supr.C. on asia erikseen. Aika moni on sinnitellyt jäsenenä, että pelätyn ehdokkaan sauma menisi kiinni. Ja usein se on onnistunut.

Läskiset portaat

Muutamat lukijoistani ovat väittäneet valmistavansa hissejä ja hallitsevansa niin ollen hissiparadoksin, josta katso lähemmin esimerkiksi Wikipedia, ”Elevator paradox” ja siinä esitetyt viitteet. Hissi tuntuu olevan huomattavasti useammin menossa kuin tulossa.

Ilmiön erästä mielenkiintoista speksausta, nimittäin herrahissiä, käsittelin eilen. Myös se tuntuu loitontuvan suoraan verrannollisesti napin painajan kärsimättömyyteen.

Asia tuli kovastikin mieleen Michael Brooksin huomion arvoisesta uutuuskirjasta ”13 Things That Don’t Make Sense. The Most Intriguing Scientific Mysteries of Our Times”.

Vaikka kirjan nimi nyt on tuollainen, siinä on mielenkiintoista asiaa ja se on juuri näitä kadun filosofiantohtorille eli sangen rajoitetulle ymmärrykselle sovitettuja tiedekirjoja.

Kirjoittaja, joka itse kvanttimekaniikasta väitelleenä on seurannut muun ohella keskustelua mustasta aineesta ja energiasta, kertoo riemastuneensa kovin Brysselissä olevan hotelli Metropolen hissistä.

Kiinnostuin ja katsoin verkosta valokuvia. Näyttää pitävän paikkansa. Luurankohissi.

Brooks siis juoksi torille (Place de Brouckère) nauramaan seurattuaan, miten kolme Nobel-palkinnon saanutta fyysikkoa eivät yhteisvoimin keksineet keinoa saada hissin ovea auki. Siis eräänlainen kolmen kappaleen ongelma.

Hissin ovea pitää nykäistä ennen kuin kääntää kahvasta. Vai oliko se päinvastoin? En ole käynyt enkä kuvista päätellen käykään. Sitä vastoin jäin miettimään, onko selvitystä siitä, miten samassa hotellissa pidetyissä konferensseissa juosseet Rutherford, H. Lorenz, Marie Curie, Einstein, Bohr, Schrödinger ja von Neumann selvisivät tuosta hissistä.

Mietimme kerran hyvän ystäväni professori N:n kanssa, mikä olisi omassa ympäristössämme arroganssin huippu, ja tulimme siihen tulokseen, että varmaankin Stanfordissa hiljan väitellyt fyysikko, joka on kutsuttu korkeakouluun proffaksi.

Olen itse seurannut heikäläisten käsityksiä hyvästä ja kollegiaalisesta käytöksestä:” Kuule, yleensä en haaskaa aikaani keskusteluun idioottien kanssa, mutta paljonko kello on?”

Tämä kysymys kahdesta kulttuurista, josta katso C.P. Snow, tuli hyvin elävänä mieleen, kun olin aikaisemmin, ilmenneen merkkipäivän kunniaksi, käynyt pesettämässä ja kestovahauttamassa vaimoni hallitseman henkilöauton ostoskeskuksen parkkihallissa, jossa sitten kävi ilmi, että vastaava toimihenkilö oli toiminut pitkään Tolsan Essolla, joka oli suuruutensa päivinä paikallisen lukion poikien suosima lintsauspaikka.

Sitä ennen keskustelukumppanini oli ansioitunut isiensä mailla, Kaavilla, alan tehtävissä.

Huoltoasemia ei enää ole olemassa, juurikaan. Paino on siis sanalla ”huolto”. Tai kyllä minä muutaman tiedän, mutta en kerro.

Kaavilainen ammattimies kertoi hallitsevansa parin vuosikymmenen takaisen kuorma-auton renkaan vaihdon käsipelillä. Polveni notkahtivat kunnioituksesta. Siinä hommassa sai äkkiä lukkorenkaan otsaansa, ja kovaa.

Mieleen palasivat kuvat isoisän autokorjaamon pölyiseltä pihalta, jossa äijät hyppivät traktorin renkaan päällä vaihtaakseen sisuskumin, rengasraudat ja se erikoislaatuinen paketti, jota käyttäen sisärenkaan paikka kiinnitettiin polttamalla kumiin.

Sitä eivät fyysikot arvaa, millainen tie on kuljettu yhdessäkin ihmiselämässä. Polkupyörän renkaita ei saanut ollenkaan ja sisärenkaan vain kansanhuollon myöntämällä kirjallisella luvalla erikoisesta syystä.

Suuresti ihailemani kauhavalainen sotasankari J.O. Pernaa – lääkintäaliupseeri joka oli kantanut puolen pitäjän miehet pahoistakin paikoista joukkosidontapaikalle, ja samalla oman ilmoituksensa mukaan Antti Tuurin kirjan keskeinen lähde – kieltäytyi eräässä vaiheessa jatkamasta kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajana.

”Kuin meidän suvussa jo kaikilla on uudet pyörän kumit.”

Yksi suvun jäsenistä aloittaa toiveita herättävästi Kanavan päätoimittajana. En tullut kysyneeksi, missä kunnossa hänellä ovat polkupyörän renkaat, joten täytyy pitää mielessä.

Sauma

Uran, vaikutusvallan, aseman, rikkauden ja maineen määrää sauma. Tosin menestyneet antavat yleensä ymmärtää, että kysymyksessä oli oma lahjakkuus ja päämäärätietoisuus. Tosin pettyneet yleensä syyttävät huonoa onnea.

Totuus on, että molemmissa tapauksissa onni on keskeinen tekijä, mutta onni ei ole sama asia kuin sattuma.

Miksi tämä henkilö, juristi, päätyi korkeimman oikeuden jäseneksi ja oikeusneuvokseksi, kun taas tuo, vaikka olisi sinne hinkunut, ei päässyt päämääräänsä?

Kukaties molemmat olivat käyttäneet keinoista parasta, osallistuneet lainopillisen yhdistyksen (ehkä myös ruotsinkielisen) lounaskokoukseen ja vaikuttaneet viisailta. Tällaisen vaikutuksen voi tehdä, jos varoo käyttämästä puheenvuoroja ja vastaamasta kysymyksiin käsitettävästi.

Sama mekanismi koskee pääministeriä tai tasavallan presidenttiä. Paavo Väyrysestä ei tullut koskaan kumpaakaan, vaikka hänellä lienee luja luottamus kykyihinsä ja sopivuuteensa. (Väyrynen oli muuten Timo Soininen edeltäjä – ankara EU-kriitikko, josta tuli laajan kannatuksen turvin europarlamentaarikko.)

Historiankirjoituksen näkökulmasta eli jälkiviisauden valossa korkeissa julkisissa ja yksityisissä tehtävissä yllättää joskus ”overreach”, suomeksi kuuseen kurottaminen. Tätä kokeilivat Eeva Kuuskoski, Elisabeth Rehn ja Riikka Uosukainen. Halonen sitten onnistui. Kukaties asiaan vaikutti se, että Halosella oli näistä ainoana poliitikon pitkän oppimäärän koulutus, jota sanotaan joskus substanssiosaamiseksi.

Pyydän lukijaa ottamaan suosiollisesti huomioon, ettei tässä ole puhe henkilöiden kyvykkyydestä eikä miellyttävyydestä. Yritän vain selostaa ”saumaa”.

Tuo slangisana tarkoittaa enemmän tai vähemmän yllättäen aukeavaa tilaisuutta.

Korkein oikeus noudattaa tiettyä rotaatiota eli vuorottelua. Ei ole ketään oikein vahvaa ehdokasta eläkkeelle siirtyneen tilalle, ja useimmilla on sellainen tunne, että nyt pitäisi ottaa joku hovioikeudesta. Ja vuorossa näyttää olevan Turun hovioikeus, ja sielläkin kaikkein fiksuimmat ovat niin fiksuja etteivät lähde. Niinpä otetaan joku harmittomaksi arveltu pöljäke, ja asiat jatkavat säädettyä kulkuaan (sin gilla gång).

Politiikassa ja liike-elämässä tapahtuu juuri samaa.

Merkittävä sauman mekanismi on ikä. Ministeriksi ja ylimpiin virkoihin edellytettiin ennen sopivaa ikää. Miettusen hätätilahallitus loi historiaa. Muun muassa edellä mainittu Väyrynen tuli ministeriksi hiukan alle 30-vuotiaana niin että ainakin eräät tuntemani henkilöt ojensivat hänelle päällystakkeja, koska hän oli niin vahtimestarin apulaisen näköinen.

Juuri samaan aikaan, 70-luvun alussa, Korkeimmassa oikeudessa tapahtui kummia tässä ikäasiassa. En osaa arvioida, missä määrin tämä oli aikakauden kulttuuria ja sitä nuorten ihailua, joka osoittautui pian perusteettomaksi.

Lukijat ottanevat huomioon, ettei ole sääntöjä ilman poikkeuksia. Sotilasdiktaattorit Aleksanteri Suuresta Napoleoniin ovat nousseet vallan huipulle hyvin nuorina. Oikeastaan Aleksanteria ei pitäisi mainita – hallitsijat ovat asia erikseen; Kaarle XII astui hänkin remmiin 16-vuotiaana ja voitti Narvassa 18-vuotiaana kymmenen vuotta vanhemman Pietari Suuren, jonka sanotaan todella olleen kaksimetrisen, samoin kuin Kaarle Suuren. (Napoleon, Hitler ja Mussolini olivat n. 168 cm, Mannerheim 187 ja de Gaulle 194.)

Tästä on lyhyt matka mahoon viisasteluun eli sellaiseen kuin puhe Kleopatran nenästä. Ellei Antonius olisi ollut niin villinä tähän naiseen ja etenkin hänen nenäänsä, hän olisi valmistautunut paremmin Aktionin meritaisteluun ja siten muuttanut koko tulevan historian kulun.

Sokea sattuma oli tietenkin paha pala ”tieteelliselle materialismille” eli vanhan kansan marxismille, joka käsitti tietävänsä historiallisen välttämättömyyden. Trotski sanoi, terävästi kuin jääpiikki. että sattumat kumoavat toisensa kilpailemalla elintilasta siten että vain parhaat sattumat menestyvät, ja parhaita ovat ne odottamattomat tapaukset, jotka… edistävät historiallista välttämättömyyttä.

Voihan sitä yrittää tuollaistakin.

Napoleon ei muuten ollut pienikokoinen mies, vaan aikakautensa keskimittaa pidempi. Eikä Aatukaan ollut pätkä, joten ”Napoleon-kompleksi” on keittiöpuolen teorioita.

Mutta kiertämätön esimerkki saumasta on satunnaisesti vaihteleva tarjonta. Luulen tietäväni nimeltä muutamiakin henkilöitä, joista olisi tullut kenraaleja tai ties mitä, ellei tarjolla olisi ollut yhtä tai useampaa yhtä hyvää henkilöä. Ja sitten on tilanteita – Relanderin valinta presidentiksi mainitaan joskus esimerkkinä – jolloin raskaan sarjan ehdokkaat on pelattu puolin ja toisin ulos pelistä niin että valituksi tulee selvä B-sarjalainen.

En väitä että L. Kr. Relander olisi välttämättä ollut sitä. Joka tapauksessa jopa keskisuurten lehtien toimitussihteerit ihmettelivät uutisen kuultuaan, että kuka helvetin Helanteri…

RFM

Kulutushysteria on paha tauti. Nyt olen ollut kovasti iloinen kahdesta huipputeknologian tuotteesta.

Meillä oli ainakin kymmenen vuotta automaattinen laskiämpäri. Kun avasi tiskipöydän oven, ämpäri kaatui lattialle ja päällimmäisenä oleva suodatinpussi kahvinporoineen matolle.

Pidin tätä elämään kuuluvana ilmiönä, mutta raportoimieni suurten juhlien alla kävin hakemassa rautakaupasta uudenlaisen paketin, jossa sankojen kiskot toimivat ja laskit pysyvät paikoillaan.

Käyn silloin tällöin viemässä sinne tulitikun tai katkenneen kengännauhan enkä lakkaa ihailemasta tekniikan ihmetöitä.

Windows 7 on osoittautunut vakaaksi, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että kun aikaisemman koneeni avaaminen ja perusohjelmien lataaminen kesti aamulla noin 20 minuuttia, uusi kone käynnistää Windows XP:n alle minuutissa ja seiskan vielä nopeammin. Lisäksi tuntuu todella siltä, että valmistaja on luopunut eräistä hörhellyksistä, joten työskentelykin sujuu.

Voi olla syytä epäillä, että Microsoft on itse huolehtinut siitä, että teki mitä teki, kone hidastuu ja alkaa ennen pitkää äännellä uhkaavasti. Tulee kassavirtaa. Tietokoneet ja matkapuhelimet ovat tuoretuotteita.

Se ei taida olla salaisuus, että olen jossain määrin addiktoitunut valokuvauskoneisiin ja pidän turhanaikaisesti kuvaamisesta. Tässä jutussa on Eduskuntatalon vieressä Botnian kulmalla oleva kaupungin kulinaarisen elämän polttopiste Jaskan Snagari. Jos joku haluaa välttämättä turpaansa, voi mennä etuilemaan tuon yrityksen jonossa aamuyöllä.

Kamerauutisten seuraaminen on siis aika viaton huvitus, varsinkin kun johtavat amerikkalaiset ja englantilaiset alan lehdet ja verkkopaikat näyttävät olevan lahjottuja eli tavalla tai toisella valmistajien leivissä.

Kun en viitsi enää pelata järkkäreiden kanssa, mielenkiinto kohdistuu tällä hetkellä hirviözoomeihin. Canonin G 10 on sellainen, samoin PowerShot SC1 IS, ja molemmat ovat Anttilan tarjouksessa.

Kun odotin toista henkilöä ja maleksin kaupassa, myyjä kehaisi Canonin valmiita kuvausohjelmia, joita saa kuulemma verkosta lisää. Huiskaisin kädellä ylimielisesti.

Kotona tuli yöllä mieleen ”RFM” eli se tunnettu sääntö, että viimeisessä hädässä voisi tutkia käyttöohjeitakin. Käytössä loisteliaan hienon ja sikahalvan Lumixin rinnalla olevan Olympuksen (SP 570 UZ) käyttöohje tuotti joukon järkytyksiä.

Kuten ne kuvausohjelmat, joita olin tottunut pitämään uusavuttomille tarkoitettuina.

Eivät ne ole. Aina ongelmallinen lumi näyttää saaneen oman paikkansa. Eräs vaihtoehto (ilotulitus) valottaa kaksi kuvaa päällekkäin niin että tuloksena voi olla kuva vaikka nuotiosta. Muuan vaihtoehto on nimeltään ”nettihuutokauppa”, joka kuvaa yhdellä napin painalluksella kolme eri tavoin valotettua ja tarkennettua kuvaa kohteesta. Yksi vaihtoehto on skannerin korvike – tekstin ja paperin kontrastia lisätään jo kuvausvaiheessa.

Kamerasta löytyy myös panoraamakuvien mahdollisuus, jolla muun muassa Sony brassailee kovasti. Panoraamat voivat olla hauskoja.

Lopputulos: nuo maanmainiot ominaisuudet, jotka herättivät uteliaisuuteni esittelyissä, löytyvät kaapissani olevista kameroista.

Tiedän että minun olisi syytä pitää suuni kiinni, kun en tiedä paljon mitään näistäkään asioista. Sanon vain pienellä äänellä että olen kyllä opetellut kuvaamaan filmille 50-luvulla, kun valotusmittari oli lisävaruste kädessä ja vallitsevan ja heijastuvan valon määrien perusteella tehtiin päässälaskuja. Joskus harvoin jokin kuva onnistuikin.

Virike tuli Eduskunnan valiokunnasta, jossa puhuimme Liedeksen kanssa mm. vanhojen valokuvien suoja-ajasta ja jouduin kiivaasti torjumaan epäilyn, kun joku jäsenistä epäili, etten pitäisi valokuvaamista vaativana, luovana toimintana.

Käytävillä hiihteli tuttu valokuvaaja, joka aikoinaan opetti minulle Kultalalta ja Hedeltä kuulemansa – kamerassa on sellainen reikä, josta katsotaan, ja sen jälkeen mietitään. On myös hyvä ajatus pitää kameraa suorassa. (Ei tee tyhjäksi sitä, että etenkin Canonin suosima pyörivä LCD-näyttö on aivan mainio monissa käytännön tilanteissa.)

Sananen

Oli tapana panna kirjan nimeksi ”Sananen…” esimerkiksi ulosottolain sen ja sen pykälän tulkinnasta. Kuitenkin jos kirjassa oli yli viisisataa sivua, sopiva otsikko oli ”Lyhyt johdanto oppiin… sen ja sen ymmärtämiseksi”.

Muutamia päiviä sitten selostin todistustaakan käsitettä. Tänään Johanna Korhonen ei ole saanut oikeutta, vaan on kauhuissaan ynnä muuta.

Tietenkään en ole selvillä enkä hurjan kiinnostunut tuosta oikeusjutusta. Sattui nyt kuitenkin tulemaan esimerkki. Korhonen vaati korvauksia työsopimuksensa purkamisesta. Hän oli siis kantaja. Hänellä oli todistustaakka.

Oikeudenkäynnissä on esitettävä oikeussääntö, useimmiten lainkohta, johon vaatimus perustuu, ja sen jälkeen osoitettava, että tuo säännös soveltuu nyt. Siksi tosiasiat on kuvailtava oikeudenkäynnin alussa, sopivimmin haastehakemuksessa ja sitten kanteessa.

Kannetta ei saa periaatteessa muuttaa sen jälkeen kun oikeudenkäynti on alkanut.

Korhonen ei käsitä, miksi tuomioistuin ei uskonut häntä vaan vastapuolta. Kantajan oma kertomus otetaan huomioon todisteena. Valan velvoituksin kuultujen todistajien kertomukset painavat ristiriitatilanteessa enemmän, mutta tuomioistuimella on harkintavalta eli mahdollisuus punnita asioiden kulusta esitettyjä versioita toisiaan vasten. Jos tuomioistuin päätyy vastoin todistajien lausumaa kantajan kannalle, tämä on perusteltava eli selitettävä, miksi todistajien puheita ei uskottu.

Yksinkertaisimmillaan tämä asetelma on pikku rikosasiassa. Syytetty sanoo: en ajanut päin punaista. Sivulliset todistajat sanoivat, että kyllä ajoi. Tuomio tulee ja syytetty poistuu sakotettuna ja uskonsa oikeuteen menettäneenä.

Riittävä perustelu on, että nimenomaan todistajan asemassa, valan tai vakuutuksen antaneena kuultu, saa (ehdollisen) vankeusrangaistuksen valehtelemisesta. Todistajan kertomuksen painottaminen ei siis ole välttämättä arvio kertojien luotettavuudesta. Rikosasiassa syytetyllä ei ole rangaistuksen uhkaa perättömistä puheista.

Toinen yksinkertainen esimerkki: vaaditaan velan maksamista ja vastaaja väittää jo maksaneensa sen. Kantaja sanoo, ettei ole näkynyt rahoja. Kuittia ei ole. Vastaaja velvoitetaan maksamaan, vaikka hän on todella saattanut maksaa tuo velan kertaalleen. Kuitin puuttumisen korvaisi paikalla ollut todistaja, joka voisi nyt oikeudessa sanoa, että kyllä rahat maksettiin.

Kolmas yksinkertainen esimerkki: yksi lapsista väittää perinnönjaossa, että mamma lupasi tuon ryijyn minulle. Ei tipu. Kuoleman varalta omaisuudesta voi määrätä vain testamentilla ja perintö jaetaan sopimuksella eli yhteisymmärryksessä, tai sitten haetaan pesänjakaja, joka päättää, kuka saa mitäkin.

Ja taas joku katkeroituu: minua ei uskottu! Ei kysymys ollut siitä, vaan säännöstä, jonka mukaan perintö jaetaan.

Pyydän juristeilta anteeksi tällaista alkeiden selittämisestä. Suomessa alkeet eivät kuulu oppivelvollisuuskoulujen opetusohjelmaan. Siksi tapaa jatkuvasti vaikka kuinka oppineita ihmisiä, joiden järkeen ei mahdu tuomioistuimen ratkaisu, kun he joko eivät tunne lain perussääntöjä tai todistelun kulkua. (Lisäksi jouduin pari päivää sitten kuuntelemaan juristi-virkamiesten esityksiä, joissa väitettiin, että on samantekevää, ajaako tekijänoikeusjutun rikos- vai riita-asiana. – Kukaan järkevä juristi ei rupea vaatimaan rangaistusta, koska todisteluvaikeudet ovat moninkertaiset verrattuna juttuun, jossa vaaditaan vain korvausta tekijänoikeuden loukkaamisesta.)

Tapaan jatkuvasti kaikenlaisia isopalkkaisia ihmisiä, jotka väittävät, että tuomarit oli lahjottu, kun juttu meni noin. Muutamia vuosikymmeniä sitten nuo huonot tuomarit olivat kommunisteja tai, puhujasta riippuen, suurpääoman kätyreitä.

Tietenkin juttuja ratkaistaan virheellisesti ja totta toki tuomareissa on eroja. Mutta yleensä en saa ihmistä uskomaan, että hänen esittämässään kuohuttavassa asiassa ei ole kysymys oikeudenmukaisuudesta eikä moraalista vaan esimerkiksi todisteiden puuttumisesta.

Ikävimpiin kuuluvat lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevat jutut. ”Kaikki tietävät”, että toinen vanhemmista on kelvoton ihminen. Tuomioistuin kuitenkin on eri mieltä.

Asianajajana jouduin joskus lukemaan jo ratkaistun jutun paperit ja sanomaan kävijälle, että juttu on oikein ratkaistu. Vastaus oli usein: ”Haa – tekin olette siis samassa juonessa mukana!”

Herrasmiehet pitävät vaaleista

Vieraiden, rääppiäisvieraiden ja yleisen uupumuksen vuoksi ajankohtaistapahtumien seuraaminen jäi heikoksi. Kun tosiaan jouduin pyörimään eilen ja taas huomenna Eduskunnassa, jossa muuten on ihan oikeita poliitikkoja, kävi ilmi, että nämä paikalliset rupattelivat vaaleista.

Olin onneksi perehtynyt median avulla vaalituloksiin. Lisäksi olen opettanut itselleni hiukan oikeampaa kielenkäyttöä: EU, ei EY. Nykyisin on ”Euroopan unioni”.

Pelkään, että useimmat äänestäjät luulivat äänestävänsä vaaleissa ainakin suunnilleen samaan tapaan kuin eduskuntavaaleissa. Näin ei ole. EU ei muistuta valtioita, eikä vallan kolmijako ole voimassa. Toimeenpanovaltaa ei oikeastaan ole. Lainsäädäntö ei tule voimaan ilman ministerineuvoston eli Euroopan unionin neuvoston tahtoa. Ministerineuvostoon kuuluu jäsenmaiden ministereitä, eri ministereitä asiasta riippuen.

Europarlamentti ei säädä yksin lakeja. Lainsäädäntöprosessi on mutkikas. Tavallinen on ministerineuvoston ja parlamentin yhteispäätösmenettely.

EU-direktiivi (esimerkiksi tekijänoikeudesta) on määräys jäsenvaltioille säätää direktiivin hahmotteleva laki. EU-laki on eri asia.

Kun kysytään, mitä EU-parlamentin jäsen eli meppi tekee, sopivat vastaus on nykyhokema: ”Nyt panit pahan.” Vastaaminen on vaikeaa ja vastaaminen on aihetodiste siitä, ettei vastaaja tunne asiaa.

Niinpä EU-myönteisyys ja EU-kriittisyys ovat molemmat hiukan omituisia asenteita. Joskus ja joissakin asioissa esimerkiksi suomalainen ministeri voi haistattaa paskat europarlamentilla, joskus ei voi. Joissakin asioissa neuvostolta edellytetään yksimielisyyttä, joissakin ei.

Erityisesti se usein esitetty ajatus, että jokin juttu viedään ”EU-tuomioistuimeen” kotimaisten tuomioistuinten käsiteltyä sen tai jopa ennen, on syvästi harhainen.

En osaa arvata, mitä Timo Soini ajatteli halutessaan EU-parlamenttiin. Luultavasti voimannäyttöä, ja sehän onnistui. Aidosti tärkeitä asioita hän voi puolueineen toimittaa Suomessa Eduskunnassa.

Soinin sanominen populistiksi ei taida olla osuvaa. En ole tullut panneeksi merkille, että hänellä olisi mitään erityisempää asiaa ajettavanaan. Ainakaan korviini ei ole kantautunut mitään ”kansan” etua ajavaa hanketta valtaeliitin pään menoksi. Mutta taitava ja lahjakas mies hän on. En uskaltaisi lähettää häntä ostamaan iltapäivälehteä. 1,20 euroa on iso raha.

Media on jo ilmaissut kierrellen ja kaarrellen, että vasemmiston pitäisi keksiä itselleen jokin sopiva aate. Entiset ovat musertuneet, myös se sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ajatus, jota pidän itse hyvänä. Oikeusvaltio-tavoitteesta ei vaalien edellä kai puhuttu mitään. Ehkä niin oli hyvä, koska käytännössä EU on epäonnistunut aika pahasti juuri tuossa asiassa.

Oikeusvaltio ei tarkoita käsitteenä, että unioni tai valtio toimisi kuin Töölön Sokeritehdas, joka parikin kertaa alkoi työntää pelkkää siirappia, ja sitä oli kohta joka paikassa, myös kengänpohjissa ja kainaloissa.

Vasemmiston häviö oli kyllä kauhistuttava. Demareiden tappiota lievensi tämä erikoinen pappi, jolla luullakseni eivät ole läheskään kaikki kuvakortit pakassa.

Häkämiehen veljeksiä ei kai tunneta häikäisevinä ajattelijoina. Silti tämän toisen Häkämiehen eilinen lausahdus, että Tarja Halosen vika, saattaa sisältää totuutta.

Olen muistaakseni ihmetellyt tässä blogissa kaksi tai kuusi kertaa, miten nopeasti Halonen ja Tuomioja menivät muodista.

Kun muutimme tänne maalle, silloin naapurissa asunut stallari kiinnitti pihaan ajon estävään puomiin liikennemerkin, jossa luki ”Ei EEC”. Taisin olla itse samaa mieltä: ei, ei, ee-ee-see.

Tosin en kuollaksenikaan muista miksi.

Acta

Eduskunnan tietoyhteiskuntaryhmässä yritetään selvittää, missä vaiheessa ACTA-sopimus (kuvassa) on ja miksi sellaista joutuu kysymään.

Lyhennys on nimityksestä Anti Counterfeiting Trade Agreement. “Counterfeiting” tarkoittaa tuoteväärennystä. On kuitenkin arveltu, että eri puolilla valmistellussa sopimuksessa keskityttäisiin tekijänoikeuden ja sen ohella tavaramerkkioikeuden valvonnan lujittamiseen, korostamiseen, kiristämiseen ja korottamiseen.

Paikalla on virkamiehiä, jotka saattavat tietää jotain. On myös mahdollista, että he kertovat asiasta. Itse käytän pyydetyn puheenvuoron, joka on tässä. Se on sama vanha lause. ”Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin…”

Tekijänoikeuden ratkaisematon syöpäkasvain on valvonnan, vastuun ja kulujen kasaaminen ihmisille eli asiakkaille eli loppukäyttäjille.

Tämä on syvästi kaupan sääntöjen vastaista. Heikoin osapuoli maksaa.

Kuluttajansuoja sai nimensä lähes 40 vuotta sitten; itse ilmiö oli tunnettu ja tunnustettu lainsäädännössä ainakin vuonna 1900 ja oikeuskäytännössä ainakin 1700-luvun alusta. Kanonisessa oikeudessa sillä oli alun perin (vuodesta 1070) keskeinen merkitys.

Kuluttajansuoja tarkoittaa, että tavallinen ihminen voi ihan oikeasti odottaa saavansa rahoilleen sovitun vastikkeen. Huonoa kauppaa ei helposti muuteta hyväksi, mutta sovittua huonompaan tavaraan ei tarvitse tyytyä.

Tekijänoikeudessa on toisin.

On kyllä totta, että musiikin arveluttava tai laiton käyttö on saanut suunnattomat mitat. Juuri kukaan ei välitä miettiä, miksi näin ei ole käynyt valokuville eikä tekstille?

Miksi kukan ei murtaudu Amazonin e-kirjoihin ja ryhdy jakelemaan niitä torrenteilla?

Teollisuus vastaa, että musiikkipiratismi on isoa rikollisuutta. Tästä ei ole kuitenkaan vieläkään kehuttavia todisteita. Musiikkipiratismin takana on taitamaton teollisuus – sama tarina kuin nyt General Motorsin. Jättiläismäinen koko ja suunnattomat rahamäärät rappeuttavat yrityksen tuottamaan vanhanaikaista ja huonolaatuista tavaraa kalliilla. Ja sitten tulee pää vetävän käteen.

Myös musiikin taloudellisesti järkevä jakelu on täysin mahdollista muuttamalla liiketapoja. Mahdollisuutta entisen kaltaisiin voittoihin ei ole. Hinnan maksaa tietenkin aina ostaja, sillä ellei ostaja maksa enempää kuin myyjä on panostanut tavaraan, ei kysyntää ole.

Tämä voi olla asian ydin. Musiikin tuottajat ja autotehtaat ovat viettäneet vuosikymmeniä luotettavan, jatkuvan kysynnän markkinoilla. Kun kysyntä syystä tai toisesta hiipuu, myyjillä ei olekaan kykyä sopeutua.

Sitä tosiasiaa, että tarjonta on sopeutettava kysyntään, yritettiin ratkaista muun muassa reaalisosialismilla. Eilen selostamassani kirjassa J. Donner kertoo itäsaksalaisen selityksen. Miksi idässä hyllyt ovat tyhjiä mutta lännessä väärällään tavaraa? Koska sosialistisessa järjestelmässä ihmisillä on rahaa! He ovat ostaneet kaupat tyhjiksi. Kapitalismin kurjuudessa kenelläkään ei ole varaa, joten tavarat seisovat hyllyssä…

Näin olemme jälleen hintateoriassa ja monennen kerran mm. TRIPS-sopimuksen jälkeen tilanteessa, jossa ”kapitalistiset valtiot” yrittävät käyttää sosialismin keinoja eli pakottaa lainsäädännöllä ihmiset ostamaan tai olemaan ostamatta.
Murheellista, ylen murheellista.

Isää paossa

Jörn Donnerista on vaikea olla mitään mieltä, kun hänellä on ollut niin monta roolia. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon, etteivät hänen romaaninsa ole tehneet minuun vaikutusta ja että hänen ohjaamansa elokuvat eivät missään tapauksessa muuttaneet elokuvahistorian kulkua.

Hän sai aiheesta tuottajana Oscarin Ingmar Bergmanin ”Fannysta ja Alexanderista”, ja hänen dokumenttifilminsä Bergmanista on ylimalkaan parhaita henkilöhaastatteluun rakentuvia elokuvadokumentteja. Toisin kuin tapana on, filmi todella kertoo katsojalle jotain, ja nimenomaan jotain sellaista, minkä voi ilmaista vain kuvilla ja ihmisen äänellä.

Henkilönä hänestä tulee mieleen Carl Michael Bellmanin lesken vastaus kuninkaalle, joka vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen, patsaan paljastamisen yhteydessä, sanoi:”Nog var de salig också besvärlig i sin tid.” – Kyllä vainaa osasi olla vaivalloinenkin. Hallitsija – tai kuningatar – oli kai ihastellut elämää neron kumppanina.

Tutustuin Donneriin loppuvuodesta 1964 ja hänen Pohjoisrannan asuntonsa kirjasto, joka tarkemmin katsoen osoittautui merkittävin osin hänen isänsä ja tämän isän kirjastoksi, teki minuun mykistävän vaikutuksen. En ollut ennen nähnyt yksityisasunnossa niin korkeita huoneita, että ylähyllyjen kirjoihin tarvittiin tikkaat aivan kuten kirjastoissa.

Hän kiskoi, ellen muista väärin, jo silloin alakaapeista esiin kellastuneita papereita, kirjeitä, muistiinpanoja, piirroksia.

Nyt on käynyt niin, että 2006 ilmestynyt kirja ”Isän jalanjäljillä” jäi vähälle huomiolle.

Se on kuitenkin luultavasti Donnerin paras kirja, mukaan luettuna ”Raportti Berliinistä” ja ”Raportti Tonavalta”.

On syytä tunnustaa, että jätin itsekin kirjan tuonnemmaksi luullen, että kysymyksessä on jokin senttaus, jonka takia on muka pitänyt käydä ihan Siperiassa asti. Väärässä olin. Siperiasta ei taida olla edes olemassa parempaa kirjaa, millään kielellä. Lisäksi tämä Kai Donnerin muotokuva ja patriisisuvun kuvaus ja luonnostelu suhteesta kadonneeseen isään on hienoa kirjallisuutta.

Luin hyvin kauan sitten Kai Donnerin oman matkakirjan ”Siperian samojedien keskuudessa” ja hiukan kuivan faktapitoisen ”Siperia”. Olen hyvin selvillä siitä, että Kai Donnerin ”Siperialaiskertomuksia” on suomalaisen novellikirjallisuuden huippuja. Tarinat ovat keskitettyjä, uskottavia, julmia ja hauskoja, kuten tarina miehestä, joka leikkasi munkilta munat. Mitäpä munkki sellaisilla…

Kai Donner oli siis yliopiston dosentti ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkija, joka viipyi 1910-luvulla pitkään tutkimassa samojedeja ja heidän kieltään. Asia on juuri niin kuten poika Jörn sanoo, että menetelmät ja tutkimustulokset edustivat aikansa huippua. Eikä siinä tehty tiedettä helpolla!

Suomeen palattuaan Kai Donner muuttui toiseksi ihmiseksi. Hänestä tuli jääkäri, oikeistokiihkoilija ja Mannerheimin läheinen avustaja, etenkin hämärissä puuhissa. Martti Ahti on julkaissut näistä edelleen hiukan epäselvistä asioista useita kirjoja, kuten ”Salaliiton ääriviivat”. Sitten hän kuoli vaikeaan munuaistautiin 47-vuotiaana vuonna 1935, jolloin Jörn oli kaksivuotias.

Myös Matias Aleksanteri Castrén, suomen kielen tutkimuksen perustaja-isä, kuoli nuorena ja hänkin, kuten Donner, huhun mukaan Siperian rasituksiin.

En osaa arvioida, mitä tiede menetti, koska isää näytti rasittaneen sama vaiva kuin poikaa, jokin sosiaalinen levottomuus. Mutta on sääli, että hänet unohdetaan mainita Sakari Pälsiä kiitettäessä; herrat olivat lähes samaan aikaan Siperiaa selvittämässä.

Muuan yksityiskohta käy hyvin selväksi, kun Jörn Donner peilaa jatkuvasti Siperian menneisyyttä nykyisyyteen ja hallitsee alan kirjallisuuden.

Mitä Siperia opettaa? – Ei mitään.

Sinne joko kuolee tai siellä rypeytyy sielullisesti parantumattomalla tavalla. (Saman totesi Tshehov, jonka patsaita Siperia on kuulemma edelleen täynnä.

Tulee mieleen Haavikon lause, jonka mukaan maailma on siten suunniteltu, ettei sinne tule ikävä takaisin.

Kansalaistoimintaa

Kun tässä on lääniä, voi pitää pitoja. Edellisiltana pakokauhu alkoi kolkutella nurkissa sään takia. Keli todella oli kuin Poventsan valtauksessa.

Kalaasien aihe oli merkkipäivä, ei minun. Syvempi syy oli erilaisten hirmuisten tätien ja setämiesten suuri määrä. Puolen päivän jälkeen sohvalla istuvan nuoriso-osaston keski-iäksi laskin 89 vuotta.

Kutsut oli pitänyt porrastaa. Lapsiperheitä alkoi lappaa puolenpäivän jälkeen, ja tilaisuus aiheutti aiheellisesti onnellista mölinää.

Viime hetken oivallus ja hyvätaitoinen ystävä auttoivat muuttamaan eristämättömän lasikuistin suorastaan huoneeksi. Infrapunalämmitin eli säteilijä tuntuu olevan kerrassaan hieno keksintö ja lisäksi hinnaltaan asiallinen.

Nyt mehustuneet äänet ovat alentuneet, ja minun puolestani saa tulla vaikka metri lunta.

Suurimman työn teki sukukuntineen tämä Anu, jolta onnistuvat kaikki työt siivoamisesta viimeisen päälle hiottuihin pitokokin mestarisaavutuksiin; on hän ajanut tietääkseni rekkaakin, mutta sitä tarvetta ei tänä päivänä ollut.

Syötettyjä ja kahvitettuja vieraita kävi noin 120. Kiertäessäni eri ryhmäkuntia tein muutaman havainnon. Juhlapäivä ja kestitys rajaavat puheenaiheet sopuisiksi ja saavat ihmiset tekemään sen, minkä tavallinen arki estää: juttelemaan vieraampien tai ihan outojenkin kanssa.

Lisäksi juhlaan tarvitaan suurin yhteinen tekijä (s.y.t.) eli esimerkiksi merkkipäivää viettävä. Sukuyhteys ja työtoveruus näyttävät olevan tässä keskiluokkaisessa joukossa erittäin vahvasti yhdistäviä tekijöitä.

Sitä en päässyt kysymään joukon pienemmiltä, oliko olo haikea ja vaikea, koska he kirmasivat kaiken aikaa pitkin ja poikin. Itse olen muistavinani lapsuusvuosien pakkojuhlat vähäisempinä kärsimysnäytelminä.

Juomakulttuuri on muuttunut. Vielä joskus 1970-luvulla nämä samat ihmiset tai siis heidän kaltaisensa eivät näyttäneet juovan viinaa mutta päihtyivät pikavauhtia. Vierailla oli koko ajan asiaa halkopinon taakse, ja autojen takaluukut paukkuivat.

Tuli juhlituksi. Kahvia keitettiin padoissa hehtolitroissa sadoissa.

Sivu suun

Putin esitti kevyesti mielipiteen, jonka noudattamisesta Nürnbergin oikeudenkäynneissä hirtettiin, ja Suomen herrat kuuntelivat korvat luimussa. ”Valtion virkamiehen olisi pitänyt asettaa omat virkavelvollisuutensa inhimillisten ajatustensa edelle… Jos hän asettaa inhimilliset asiat korkeammalle, ei valtion virka ole oikea.”

Lausuntoa kummasteltiin ja paheksuttiin, mutta sen rikollisuutta ei nähdäkseni ole mainittu.

Jos vänrikki sanoo korpraalille: ”Korpraali, ampukaa tuo [lapsi]”, ja korpraali ampuu, hänelle tulee tuomio taposta tai murhasta ja vänrikille joko yllytyksestä tai osallisuudesta. Sanat voi hyvin vaihtaa suurlähettilääseen ja konsuliin, poliisineuvokseen ja konstaapeliin tai miten vain.

Käskyä on toteltava. Laitonta käskyä ei saa totella. Väliin jää vaikea, harmaa alue, jolla virkamiehen on punnittava inhimillisyyttä ja lakia.

Putin kuuluu samaan seuraan Berlusconin ja George W. Bushin kanssa. Vaikka hänellä olisi ollut kotimarkkinoilla käyttöä tällaisille puheille, ne on silti tuomittava.

Suomen historiassa on useita kuuluisia harhalaukauksia, joista Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 11.7.1941 on pahin.

”Vapaussodassa 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat… Karjalan vapaus ja suuri Suomi välkkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä…”

Suomalaisten historiantutkijoiden on ollut vaikea tunnustaa tuon päiväkäskyn selvää sananmuotoa. Sotaan lähtö Saksan rinnalla oli – minusta – ainoa vaihtoehto.

Arvostelijat eivät aina muista, että kun Saksa ja Neuvostoliitto olivat liitossa keskenään, Ranska, Norja ja Tanska Saksan valloittamia, Englanti kaiken järjen mukaan hävinnyt sodan ja USA sodan ulkopuolella, vaihtoehtoja ei ollut ainuttakaan. Sana ”vaihtoehto” tarkoittaa vähintään kahta.

Päiväkäskyn päivänä Saksa oli edennyt jo Viroon, valloittanut Minskin, ja aiheuttanut suunnatonta tuhoa Venäjällä.

Ja silloin Mannerheim meni keksimään sodalle päämäärät, asialla poliittista johtoa pahemmin vaivaamatta. Yleisesti ei ole tiedossa, että Laatokan pohjoispuolella suomalaiset eivät pysähtyneet Poventsaan aivan vapaaehtoisesti. Ellei armeija ollut vastahakoinen, ainakin se oli täysin uupunut. Ja usein esiin nostettu Leningradin valloittamatta jättäminen ei ehkä ollut pelkkää jaloutta. Sehän jäi tekemättä myös saksalaisilta, jotka sulkivat Leningradin saarroksiin 8.9.1941.

Rytin tapaus on lievempi, vaikka sen poliittiset vaikutukset olivat aika laajat. Hän meni sanomaan Eduskunnassa välirauhan aikana muun ohella, ettei karjalaisilla ole oikeutta korvauksiin menettämistään kodeista tai muusta omaisuudesta.

Tuo lausunto on hyvä opetus juristeille. Lausunto on täysin oikea – juridisesti. Tuskinpa haavoittuneillakaan oli oikeutta ilmaiseen hoitoon sotasairaaloissa, reserviläisillä siis.

Paino on sanalla ”oikeus”.

Se olisi pitänyt jättää sanomatta, vaikka olikin totta. Oikeudellisen katsauksen esittäminen pyytämättä on joskus typeryyttä, ja Rytillä oli sellaiseen taipumusta, kuten epätavallisen älykkäillä ihmisillä usein.

Vuoden 1918 tapahtumien jälkiselvittelyissä hän otti tiukasti lakiin liimautuvan kannan jopa silloin, kun hänen puoluetoverinsa K.J. Ståhlberg käsitti valtion verotulojen eli tarpeellisen työvoiman puutteen edellyttävän joukkoarmahduksia.

Tästä syntyy outoja petikavereita. Putin perustelee käskynalaisuutta virkamiehen velvollisuuksilla, Ryti viittailee lain tunnontarkkaan noudattamiseen tosiasioista välittämättä.

Paasikiven epäjuristimaista ratkaisua paheksutaan edelleen, ruotsinkielisten kuntien kun ei tarvinnut ottaa evakkoja. Mutta nepä joutuivat raivaamaan mahdottoman määrän peltoa, ja se oli koko maan elintarviketuotannon kannalta todella iso asia. Maanhankintalakiin kirjoitettiin asiasta säännökset. Suosittiinko ruotsinkielisiä, siitä voi väitellä, mutta kokonaisuus eli kansakunta hyötyi.

Vain neljä henkilöä

Lueksittuani nyt erittäin suositeltavia Maigret Omnibus –niteitä, joissa on kahdeksankin romaania samoissa kansissa, muita Simenonin romaaneja ja ennen kaikkea Pierrre Assoulinen luonteenomaisen huonosti kirjoitettua mutta hyvin tutkittua laajaa Simenon-elämäkertaa väitän tietäväni, miten Simenon ja hänen jälkeensä monet muut rakensi romaaninsa.

Simenonin jäljittelijöistä yksi varhaisimmista ja ilmeisimmistä oli Mika Waltari (Komisario Palmu).

Tarvitaan vain neljä henkilö, Surullinen, Rosvo, Huijari ja Nainen.

Maigret’ssa päähenkilö itse on surullinen. Hän toteuttaa kirjoittajan omat pelot eli uskaltaa antautua aavistusten vietäväksi uppoutumalla tiedostamattomaan (piilotajuntaan). Simenon pelkäsi tulevansa hulluksi (Assouline) menemällä niin syvälle, ettei pääse koskaan pois.

Siksi Simenonin romaaneissa on harvinaisen vähän hulluja.

Jo vuosituhansia on ollut tapana, että Sankarilla on Kaveri tai Ryhmä. Jos sankari on pieni ja ovela, Kaveri on iso ja tyhmä. Suosittu versio (Sinuhe ja muut Waltarin historialliset – Ohukainen ja Paksukainen) esittelee sankarin, joka itse luulee olevansa mahdottoman viisas, mutta tyhmäksi esitelty Kaveri onkin käytännössä se, jonka todellisuudentaju pelastaa molemmat tuholta.

Maigret’lla on Ryhmä poliisilaitoksella ja kaverina yllättävästi vaimo, Mme Maigret, jonka eräskin verraton ominaisuus on taito olla kysymättä, kun ei ole aika, ja esittää ratkaiseva kysymys tai kommentti silloin kun on aika.

Rosvo on poliisiromaneissa määritelmän johdosta murhaaja, jota siis etsitään. Aika usein Rosvo on ymmärrettävämpi tai jopa sympaattisempi henkilö kuin Huijari, jonka juonellinen tehtävä näyttäisi olevan pakan sekoittaminen. Nainen voi olla nuori ja kaunis mutta yhtä hyvin vanha ja kiukkuinen.

Naisen tehtävä on olla silta todellisuuteen, tavalliseen maailmaan, joka muute voisi päästä hämärtymään, kuten ympäristö shakin pelaajilta tai tiedemiehiltä.

Kaava ei ole vähääkään uusi.

Simenon oli belgialainen lehtimies, vanhoissa valokuvissa piippua lukuun ottamatta säpsähdyttävän saman näköinen ja samoin pukeutunut kuin maanmiehensä Tintti. Vaikka hän oli huolellisesti halveksivinaan intellektuelleja – nämä kun pitkään halveksivat häntä – hän oli käynyt rahasta kirjoittamisen kovan koulun.

Erittäin usein hänen romaaninsa henkilöhahmot ovat suoraan Commedia dell’Artesta, Harlekiini, Pantalone, Capitano, Dottore, Isabella, Colombina ja etenkin veistä heilutteleva Scaramucchia eli Scaramouche.

Capitano on monissa teoksissa komisarion esimies eli tutkintatuomari, josta siis on pelkkää vaivaa, ja Dottore on oikeuslääkäri, joista muuan oli yksi komisarion harvoista läheisistä ystävistä.

Neljä henkilöistä on keskeisiä, muut täydentäviä.

Simenonin nerokkuus herätti Gallimardin kustannusliikkeen asiantuntijoissa kateellista halveksuntaa (Jean Paulhan) tai kiihkoisaa ihastusta (Andre Gide, Gaston Gallimard, J. Schlumberger). Tuo Simenonin nerokkuus on oivallus yhdistää Dumas (muskettisoturit) ja Balzac (sosiaalinen todellisuus) eli iskevät ihmiskuvat ja uskottavat kohalot.

Dumas’n ja Balzacin hän yhdisti käyttämällä Maupassantin tekniikkaa – kaikki turha pois; ei selittelyjä. Nopeita hyppyjä yli itsestään selvien seikkojen.

Viimeksi mainitun muuten Simenon on itsekin tunnustanut ja sanonut samalla, että Maupassant ei ole koskaan saanut aivan sitä arvoa, jonka hän olisi ansainnut.

Maupassantilta on nähdäkseni peräisin keino liukua kerronnassa. Teksti näyttää objektiiviselta, kaikkitietävän kertojan raportoimalta. Tarkemmin katsoen myös kerronta muuttuu, kun näkökulma vaihtuu. Jos puhujina on kolme pientä rosvoa, tekstiin ilmestyy jostain tunkkainen vanhan oluen ja lattialle levitettyjen sahajauhon haju ja baaritiskin sinkkipelti. Hyvin usein kertoja livahtaa komisarion pään sisään. Vaikka kertoja ei ole ”minä”, asiassa ei ole arvelemista.

Luulen että tämä on ruotsalaisen Stieg Larssonin tolkuttoman menestyksen salaisuus. Toisin kuin monet kilpailijansa, hän on kehittänyt kerronnan, jonka etunoja on niin hirveä, että lukija on väkisin mukana kuin myrskyssä. Sellaisesta seuraa menestys.

Nainen joka ei tullut vanhaksi

Kummitätini kuoli eilen. Hän oli tädeistäni vanhin eli olisi täyttänyt 88. Otsikko on sikäli epätarkka, että aivan viimeiset aikansa hän eli aivoverenvuodon vaurioittamana. Mutta vanhaksi hän ei koskaan tullut!

Kun häneltä kaatui kihlattu jatkosodassa, hän ryhtyi toimimaan ja otti lopullisesti vastuulleen kahdeksan nuoremman sisaruksen koulimisen.

Se on aivan totta: kuvassa joka on vuodelta 1938, on perheen kolmet kaksoset. Kummitätini on toinen nainen oikealta. Ensimmäinen oikealta, Aino, osui käymään hänen vuoteensa vierellä aivan viime tunteina.

Hautajaisissa juhannuksen alla tullaan puhumaan vainajan iloisuudesta ja positiivisuudesta. Niin on hyvä, vaikkei se ole totta. En pääse hautajaisiin, koska minulla on juuri silloin pieni silmäleikkaus, vaikea siirtää. Siksi esitän muutaman sanan hänen muistokseen tässä ja nyt.

Hänellä oli hyvin epätavallinen kyky käsitellä synkkiä asioita ja myös omaa taipumustaan masentumiseen. Kun hänet nähtiin, hän oli iloinen. Kun hän ei sitä ollut, silloin häntä ei nähty.

Minulla oli harvinainen onni istua hänen kanssaan viime vuosina keittiön pöydän ääressä monestikin iltakaudet, joiden aikana käytiin läpi arkojakin asioita. Olin sekä hänen kummi- että lellipoikansa ja ilokseni säilytin tämän aseman aina eivätkä hänen omat poikansa tietääkseni tykänneet siitä huonoa.

Aviomiehen, Ukin kuolema leukemiaan, oli ollut hänellä ankara asia. Hän käveli joka ilta joen Passin puolella itkemään, kun siellä ei liikkunut ihmisiä. Jos joku kuitenkin tuli, hän teki itsestään tuokiossa reippailijan, tervehti iloisesti.

Uki-setä oli tietenkin peräisin Ilmasotakoululta ja ilmaisesti omaksunut elämänasenteensa talvisodassa, jossa Impilahden Kenraalimotti ja osa Kitelän mottia olivat heidän perheensä metsissä. Itse hän oli Kollaan-Loimolan hiihto-osasto Hiipijässä. Impilahti jäi, ja aikanaan jäi elämäkin.

Viime aikoina on lopulta havahduttu muistamaan sota-ajan sankareita, joista monet olivat naisia. Arjen sankarit unohtuvat joskus. Sankariksi sanon sellaista ihmistä, jolla on voimaa kantaa toisten kuormia ja uskallusta ylittää itsensä.

Kummitätini oli monen muun puuhan ohella purjelentokerhon puheenjohtaja, ja hänen oli määrä hypätä malliksi miehille laskuvarjolla, mutta äitinsä kielsi. Hän oli keskeisesti mukana nuorisoseurassa, Martoissa, partiossa vetämässä kolkkapoikia eli siis monessa.

Kun hän luovutti kauppaliikkeensä nuorempien käsiin ja osti mökin Pernaalta, hän meni ensi töikseen kursseille ja teki pienempiä puutöitä ja sitten kokonaisen puutarhakeinun omin käsin. Sitten hän kutsui isänsä, tämän pitäjänkuulun pykmestarin ja tuhattaiturin, katsomaan uuden harrastuksensa tulosta. Vaikka isä ilmeisesti yritti parhaansa, huomautettava ei löytynyt.

Pari mainitsemisen arvoista asiaa tulee mieleen niiden lukemattomien lisäksi, jotka olivat vain meidän keskeisiä.

En usko että hänellä olisi koskaan ollut vihamiehiä tai edes kadehtijoita. Hänellä oli niin hyvä pelisilmä, että hän osasi kääntää asiat helapääksi huumoriksi ajoissa.

Toiseksi hänellä oli hyvin kehittynyt taju siitä, mikä on maailmassa mahdotonta ja mihin taas voi pystyä, vaikkei kukaan luulisi.

Hän tuli kysymään minulta eräässä meillä kotona pidetyssä tilaisuudessa, luulenko että tämä paikalla ollut pappi pahastui, kun hän kouluja käymättömänä ihmisenä oli puhunut kaikenlaista. Sanoin että näin ja huomasin ja ei pahastunut, vaan oli kiitollinen.

Tuo pappi, professori Tuomo Mannermaa – luullakseni Suomen kirkon kaikkein arvostetuimpia ja syvällisimpiä hengenmiehiä – tuli vuorostaan kysymään minulta, kuka olikaan tuo ihmeellinen nainen, joka osasi lohduttaa häntä niin hyvin hänen vaimonsa kuoleman johdosta.

Sanoin että hän oli Vieno, kummitätini Pohjanmaalta.

Todisteiden arviointi

Kaksi valehtelevaa todistajaa riittää tuomioon.

Tuo on menneen ajan sopimatonta tuomarihuumoria. Sanonta esitettiin yleensä ruotsiksi: två falska vittnen ar fullt bevis.

Mutta oikeudenkäymiskaarta muutettiin dramaattisesti vuonna 1948, jolloin siirryttiin vapaaseen todisteiden harkintaan eikä ”puolia näyttöjä” voinut enää olla.

Muistan pari kihlakunnantuomaria, jotka eivät tullee panneeksi merkille lain muutosta, ja yhden, joka ilmoitti tuomitsevansa Jumalan ja Ruotsin lain eikä kenenkään professoreiden mielipiteiden mukaan.

Franz Kafkan romaanien lukeminen edellyttää Saksan ja Itävallan rikosoikeuden erojen syvällistä ymmärtämistä.

Saksassa oli, kiitos ennen kaikkea von Liszin, siirrytty sangen uudenaikaiseen rikosprosessiin ja otettu monta askelta kohti todennäköisyystahallisuutta. Itävalta-Unkarissa oli pidetty kiinni vanhoista ”hyvistä” tavoista.

Niinpä ”Oikeusjuttu” alkaa maininnalla, että joku oli luultavasti panetellut K:ta, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Niinpä Josef K. oli vangittu.

”Jemand musste Josef K. verleumdet haben, denn ohne daß er etwas Böses getan hätte, wurde er eines Morgens verhaftet.”

Silloisessa keisarillisessa Saksassa pahan puhuminen („panettelu“) ei olisi riittänyt vangitsemiseen. ”Pahan tekeminen” ei olisi liioin riittänyt. Prosessi alkaa, kun väitetään, että joku – kuten Josef K. – on tehnyt tietyn, nimetyn rikoksen.

Kafka oli lakitieteen tohtori. Hän juutalaisuudestaan on kirjoitettu kirjastoja, mutta rikosoikeudellisiin näkökohtiin ei ole viitattu juuri koskaan. ”Oikeusjuttu” ja ”Linna” ovat vaivoin kuviteltavissa saksalaisen tai sveitsiläisen kirjailijan (siis saksaksi) kirjoittamina.

Luin kerran Bamberger Halsgericht –tekstin (1507) ja sitä myöhemmän Lex Carolinan (1539). Viimeksi mainittu taisi jäädä lainsäädäntöhankkeeksi.

Molempien säädösten todistelua ja todisteiden harkintaa koskevat säännöt ovat peräti mielenkiintoisia.

Koska 1500-luku oli tuumaustauko noitavainoissa, valistunut lukija tekee viisaasti perehtymällä noitaoikeudenkäyntien käsikirjaan ”Malleus maleficarum (1497). Se löytyy verkosta. Saksannos – vain muutamia vuosisatoja vanha – on ainakin omassa hyllyssäni taskukirjana (Hexenhammer). Ja kun tuossa noitatohtorien kirjassa on selvästi piirretty nykyisenkin rikosprosessin perussäännöt, kuitenkin hieman erikoisesti, sen rinnalle on nostettava Friedrich Speen ”Cautio criminalis”, joka on kuin ensimmäinen järjen tuulahdus rikosoikeuteen.

Katso http://de.geocities.com/wunstorpium/spee.htm

Eilen kirjoittamani johdosta lukija kysyi, miksi ihmisen ei tarvitse todistaa itseään vastaan ja miksi syytetty saa valehdella. Vastaus löytyy edellä luettelemistani teoksista: kidutuksen estämiseksi.

Rikosten tutkinta oli hyvin kauan tunnustuksen hankkimista. Tietääkseni siihen tähdättiin mm. Neuvostoliitossa ja DDR:ssä vielä 1980-luvulla. Tunnustusta pidettiin muita todisteita tärkeämpänä, ja niinpä sitä liioiteltiin.

Joissakin Yhdysvaltain osavaltiossa harrastettu ”kolmannen asteen kuulustelu”, jota meillä Suomessa käytti ainakin Etsivä Keskuspoliisi (kuulustelija U. Kekkonen oli kuulemma hyvä lyömään), saatiin Amerikassa kuriin julistamalla eräin keinoin hankitut todisteet oikeudenkäynnissä kelpaamattomiksi (Miranda-oikeustapaus) ja muualla tapojen vähittäisen siistiytymisen myötä.

Mutta kyllä sitä vielä oman lakimiesurani alkuvaiheessa joskus ihmetteli, miten monella paikkakunnalla putka on toisessa kerroksessa, kun portaissa kaatuneita ja siten mustelmia ja muita vammoja saaneita oli aika paljon.

Elän siinä uskossa, että Risto Leskinen toteutti oikeusasiamiehenä ja oikeuskanslerina hiljaisen puhdistuksen ensin Helsingin rikospoliisissa ja sitten muualla. ”Nokian nuoriso-ohjaaja” (poliisin pamppu oli Nokian valmistetta) jäi aika nopeasti 1970-luvulla muodista.

Tilanne on nyt toinen, ja tuomioistuimen on perusteltava johtopäätöksensä todisteista kaiken asiassa ilmenneen nojalla. Todisteille annetaan toisistaan poikkeava paino. Jokainen tuomari tietää, ettei todistajiin pidä uskoa liikaa. Vaikka se on Suomessa poikkeuksellista, ristikuulustelin kerran kahta poliisia todistajina. Toinen oli varma, että talon kuistilla oli palanut valo, kun he ryntäsivät sisään, ja toinen oli yhtä vakuuttunut, että missään ei ollut valon häivää. Kummallakaan jepellä ei ollut mitään käsitettävää syytä puhua palturia.

Siten tuomioistuin yrittää tunkeutua tekijän tajuntaan. Korkein oikeus kirjoittaa, että syytetyn ”piti ymmärtää” että kaverin tuikkaaminen puukolla rintaan tai vatsaan voi aiheuttaa kuoleman. Viime kädessä tämä on tyhjä perustelu. Ei ehkä ymmärtänyt, mutta piti ymmärtää.

Niin kirjoitin itsekin.

Sana sanaa vastassa

Julkisuudessa esiintyy tavan takaa virhe ja väärinkäsitys, jonka yritän nyt oikaista.

Jotain esitutkintaa ei voida aloittaa, syytettä nostaa tai rangaistukseen tuomita, koska asiassa on vain ”sana sanaa vastassa”. Se tarkoittaa, että rikosasiassa asianomistaja ja syytetty, riita-asiassa kantaja ja vastaaja esittävät ydinasian aivan ristiriitaisesti.

Otan asian esiin siksikin, että muotirikoksissa – ahdistelu, kiusaaminen – olen nähnyt jopa hallinto-oikeuden eksyvän peruskysymyksissä.

Jos joku väittää, että häntä on tuijotettu eduskunnan hississä loukkaavasti, hän sanoo siis olevansa rikoksen uhri eli asianomistaja. Hänen ja aikanaan virallisen syyttäjän, jos tämä käyttää puhevaltaa asiassa, on näytettävä syyte toteen.

Asian tekninen nimitys on todistustaakka. Hissiesimerkissä ilmiannettu kiistää eli sanoo, ettei hän ole mitään tuijotellut eikä tarkoittanut eikä syyllistynyt rangaistavaan tekoon. Ellei hississä ollut muita, ”esitutkintakynnys” ei ylitä eli poliisi ei luultavasti ota asiaa selvitettäväksi. Todisteita ei ole, ei voi olla.

Rikosoikeuden yksi perusperiaate on legaliteetti. Rangaistukseen voidaan tuomita vain teosta, jonka laki määrää rangaistavaksi. Sitkeän huhun mukaan joku olisi ammuttu Varkaudessa 1918 kenttäoikeuden päätöksellä ”yleisestä vittumaisuudesta”. Nimenomaan tämä on lainvastaista. Tuollaista rikosta ei laki tunne (ja jos tuntisi, maan vankiluku kasvaisi räjähdysmäisesti).

Toinen perusperiaate on todistaminen. Rangaistukseen ei voi tuomita, ellei teko ole joko myönnetty, siis syytetyn toimesta, tai todistettu tapahtuneeksi, tavallisimmin kuulemalla oikeudenkäynnissä todistajia. Syytetyn ei tarvitse tietää, että hänen menettelynsä on lain kieltämä; näitä tilanteita esiintyy joskus esimerkiksi vero- ja tullirikoksissa. ”Tietämättömyys lain sisällöstä ei pelasta.” Sitä vastoin hyvin useat teot ovat rangaistavia vain tahallisina. Lääkäriä, joka leikkaa sairaalassa potilaan, ei voi tuomita pahoinpitelystä, koska häneltä puuttuu tahallisuus. Hän on tehnyt sinänsä pahoinpitelyltä näyttävän teon eli viillellyt veitsellä poistaakseen potilaalta tulehtuneen umpisuolen, ei vahingoittaakseen häntä.

Teko on tuottamuksellinen, kun tekijä on menetellyt moitittavan varomattomasti. Kuoleman tai ruumiinvamman tuottamus liikenteessä tiedetään. Tekijä ei ole missään tapauksessa tarkoittanut vahingoittaa toista ihmistä, mutta on sen sijaan varomattomasti ja ympärilleen katsomatta ajanut kärkikolmion takaa toisen eteen.

Riita-asiassa todistustaakka on kantajalla. Kun vaatii suoritusta antamastaan velasta, on esitettävä oikeudelle velkakirja tai muu todiste, josta käy ilmi, että tällainen saatava on todella olemassa (ellei vastaaja myönnä, että näin on).

Vahingonkorvausasiassa kantajan on osoitettava, että huoltoyhtiö laiminlöi tehtäviään, kun katu oli kuudetta päivä hiekoittamaton niin että hän kaatui ja katkaisi jalkansa.

Mutta kaupantekotilanteissa ja useissa muissa asetelmissa toteutuu käännetty todistustaakka. Veit autosi korjaamolle, ja nyt sieltä kerrotaan, että auto on jotenkin kadonnut ja mistäpä he tietäisivät, mihin se on joutunut. Paska juttu.

Ei kelpaa. Todistat vieneesi auton korjaamolle (ellei vastaaja myönnä tätä todeksi), ja sen jälkeen korjaamo, joka harjoittamansa elinkeinotoiminnan johdosta on velvollinen pitämään enemmän kuin kohtuullisesti huolta asiakkaan haltuunsa uskomasta omaisuudesta, onkin velvollinen todistamaan, että auto katosi jostain sellaisesta syystä, joka ei ole korjaamon vastuulla. Olit jättänyt autosi illalla korjaamon aitaamattomaan pihaan ja virta-avaimet lukkoon.

Toinen esimerkki: tilasin kirjan verkkoantikvariaatista, ja kirjan ilmoitettiin olevan hyväkuntoinen. Kun olin maksanut sen ja hain sen postista, kävi ilmi, että sivuja oli revitty ja kirjan päälle oli ilmeisesti oksennettu (keksitty esimerkki). Myyjän on osoitettava, että vika ei ollut hänen, kun minä olen osoittanut maksaneeni kunnoltaan tavallisen kirjan. Käytännössä myyjä ei onnistu.

Nämä ovat alkeita, mutta kuten jo sanoin, alkeita ei välttämättä osata. Täysin todistamatta jäävä syytös, vaikkapa juuri ahdistelusta, on pahimmassa tapauksessa perätön ilmianto, josta rangaistaan.

En tiedä, käsittävätkö lukijat, miten suuri ero on todisteiden riittämättömyyden ja – nähdäkseni jossain Saloniuksen tapauksessa – sen syyttäjän ratkaisun välillä, että rikosta ei ole tapahtunut.

Ainakin ennen luultiin, että poliisitutkinta melkein todistaa, että lakia on rikottu ja rajusti. Näin ei ole. Poliisi selvittää, onko rikosta tapahtunut. Syyttäjä selvittää, onko rikos ja rangaistavuuden mahdollisesti edellyttämä tahallisuus todistettavissa.

”Sana sanaa vastassa” ei ole siis välttämättä umpikuja. Ja jos riidellään vaikka virheellisestä työsuorituksesta, asiaa eivät ratkaise sanat vaan tilanteen toteaa asiantuntija (tavarantarkastaja tai muu) tai tuomioistuin ottaa ja pitää katselmuksen paikan päällä. Ellei kantaja kykene osoittamaan, että työ todella on sopimuksenvastaisesti virheellistä, kanne hylätään ja kantaja saa kulut korvatakseen.

Olen nähnyt usein, että juttu voitetaan yhdellä sanalla – ”kiistetään”.

Maltaita

Kuuluisa Claude Levi-Strauss kiinnitti huomiota myös kuvaaviin ilmaisuihin, jotka ovat peräisin syömisen ja ruuan maailmasta. Hän havaitsi suurtakin hajontaa eri kulttuureissa.

Ranskan kielessä näitä on paljon. Löysin listan ja ryhdyin miettimään ja kysymään teiltä, lukijat.

Päätalon romaaneissa ”kirnuus kaatuu” eli voin valmistaminen kotioloissa keskeytyy kun joku häiritsee sukupuoliyhdyntää. ”Kaatuiko kirnuus?”

Suomessa jokin maksaa maltaita, ranskassa makeisia. Keppi ja porkkana lienevät antiikista – tunnetaan useimmissa kielissä. Kun suomessa hanke palaa pohjaan, ranskassa ”porkkanat on keitetty”. Sairaalan yhteydestä tunnetaan ihminen, joka on ”vihannes”. Englannin ”posket hillossa” tarkoittaa itse teosta yllätettyä. Ranskan ”kaali” on hellittelysana, suomen ”muru”. Helmiä sioille on ranskan hilloa sioille. Kuohukerma (yhteiskunnan) on kerman kerma. Englannin villikauran kylväminen on nuorison seksuaalista villiintymistä. Yö-öljyn polttaminen (midnight-oil) on uurastamista.

Munapää on ranskassa kalju, englannissa lukeneeksi epäilty. Tarkkana kuin porkkana kävelee ranskaksi kananmunilla. Kun suomalaisella on rahaa eli papua, tuohta tms., ranskalaisella on suolaheinää (oseille) tai retiisejä. Ranskalainen syö hattunsa siinä missä mm. suomalainen kääntää takkinsa.

Kaali on tietenkin pää ja lanttu leikkaa, mitä en oikein ymmärrä. Kakku on vankeusrangaistus, joka lusitaan.

Minulla on jossain kaikkien slangisanakirjojen äiti, Suomalainen sotilasslangi, jossa esiintyy mm. ”syön hattuni paskaa jos…” Samasta teoksesta ja myöhemmistä slangisanakirjoista löytyvät ruokalajien lukemattomat lempinimet, kuten hernekeitto ”lataa ja varmista”.

En tiedä, mitä perua on herneen vetäminen nenään.

Suomalainen voi joutua rysään, ranskalainen salaattikoriin.

Aivan liian paljon käytetty on ”mennä puurot ja vellit sekaisin”. Mikä siinä nyt niin hirvittää?

Mitä on suomeksi ”peanuts” tai ”piece of cake” eli siis pikku juttu, äkkiä tehty?

Raamatullisesti ”maljani on ylitsevuotavainen” merkitsee suurta riemua. Ranskan ”ras le bol” eli kuppi piripinnassa tarkoittaa ”pimahtamaisillaan”. Sanonta oli äärimmäisen tavallinen 60-luvun opiskelijamielenosoituksissa.

Tämä nyt poikkeaa ruokailusanastosta, mutta televisiossa viime aikoina paljon pohdittu paska ei ole likikään sama eri kielillä. ”Oh, shit” on paljon vahvempi kuin ranskan ”merde”. ”Toute est foutue” on sisällöllisesti aika erilainen kuin suunnilleen vastaava ”kaikki on päin persettä”.

Lieneekö legendaa, että joissakin latinalaisissa kielissä uhkaus maitoon ulostamisesta on hyytävä? Legendaa ei ole, että katolisissa maissa ”huoran poika” on paha nimitys, kun taas suomessa sitä ei oikeastaan ole.

Suomessa ruista tarvitaan ranteessa. ”Nyt otti ohraleipä” sanotaan myös ”Tuntemattomassa sotilaassa” ja samassa teoksessa esiintyy ”nahkurin orsilla tavataan”, jonka Lipponen elvytti. Molemmat tarkoittavat, että loppu on käsillä.

Sitäkään en tiedä, liittyykö tämä leipomoyritykseen, mutta tiedän kyllä, miten ollaan hoo moilasena. Suu kuin Viipurin rinkeli…? Hymyilee kuin Hangon keksi…

Ja liittyen eiliseen aiheeseen (syltty) – sukat, etenkin pitkät, ovat surullisen usein syltyssä.

Helppo nakki?

Päivän kommenteissa mainitaan ravintola Sikala. Eräs tuttavani kertoi – useita vuosikymmeniä sitten – maininneensa tarjoilijalle, että silakat oli paistettu avaamattomina eli sisälmyksineen.

Tarjoilijattaren vastaus oli tyhjentävä: ”Nii-in. Näkisit vain, missä kunnossa kokki on.”