Salainen kansakoulun kertauskurssi

Olen tuuminut vielä rikastuvani. Tosin en keksi, mihin sitä rahaa enää tarvitsisin.

Pitäisi nimittäin perustaa kirjeopistona kansakoulun kertauskurssi, joka olisi tarkoitettu kansakoulun aikoinaan käyneille. Peruskoululaisten pohjatiedoista en ole oikeastaan selvillä.

Ainakin maantieto ja historia ovat muuttuneet kovasti. Sitä vastoin laskento ja kuvanto ovat pysyneet entisellään. Elukoita on kuollut sukupuuttoon, ei kuitenkaan koulussa selostettuja, ja erilaiset viljelykarkulaiset, kuten Komea Jänönpapu (lupiini) ovat vallanneet kasvioppia.

Hanke olisi toteutettavissa. Kansakoulussa ei tarvitse tietää, että esimerkiksi historian ”kansainvaellukset” on luultavasti virheellinen otsikko. Kansat ovat vaeltaneet kovasti kautta aikojen, mutta tuo otsikon tarkoittama jakso sai kohtuutonta huomiota, koska näistä germaani- ja slaaviheimojen kuljeskeluista seurasi muun muassa ns. Länsi-Rooman tuho, joka sekin on suhteellisen monimielinen otsikko.

Vandaalien ja goottien mukana tosin meni mailleen itägermaaninen kieliperhe.

Todellisia kansainvaelluksia olisivat espanjalaisten seikkailut Uudessa Maailmassa ja vapaaehtoinen ja vähemmän vapaaehtoinen matkailu Pohjois-Amerikkaan.

Kukaan ei tiedä täällä meillä, miksi Kanada on olemassa. Kukaan ei ole selvillä siitä, miten suurten järvien alue jaettiin ja kuinka pääsi käymään niin, että Kanada sai Tyynenmeren rannikon mutta Yhdysvallat osti siitä erillisen Alaskan. (Englantilaiset eivät vieläkään erikoisemmin korosta Kanadan valtavaa osuutta ensimmäisen maailmansodan taisteluihin – he olivat yhdessä Australian ja Uuden Seelannin Anzacien kanssa todella ilkeissä paikoissa mm. 1917-1918, ja Flanderi ja Pohjois-Ranska on tänäänkin täynnä kanadalaisia hautausmaita.)

Matti Huurteen kirjan ”9 000 vuotta Suomen esihistoriaa” uusin painos on vuodelta 2001. Otsikko viittaa Suomen asuttamiseen vuosina 6 500 – 7 500 e.Kr. Viimeistään vuonna 2004 H. Takala ja muut olivat kuitenkin osoittaneet, että Orimattilan Myllykylän asutus alkoi 9 000 e.Kr. tai puoli vuosituhatta myöhemmin. Kirjan nimeksi pitäisi siis panna ”11 000 vuotta Suomen esihistoriaa”.

Kun äitini oli kansakoulussa, opetettiin Tallgreniin liittyen, että Suomi oli asutettu noin 4 000 e.Kr. Hänelle ja minulle opetettiin suomensukuisesta kansoista, että he saapuivat sinivalkoisissa verryttelypuvuissaan Volgan mutkasta ajanlaskumme alussa.

Kuinka ollakaan, Volgan mutka on edelleen kuvassa mukana, vaikka toiset arvioivat, että uralilaisia kieliä puhuttiin laajalla alueella Uralista länteen. Meidän kampakeraaminen kulttuurimme saattaisi aivan hyvin olla puheenparreltaan uralilaista eli siis ”suomalaista”, mutta alkamisaika olisi jo 3 000 e.Kr.

Vasarakirvesporukat puolestaan lienevät haastelleet jotain indoeurooppalaista kieltä.

Järkyttävimpiä ovat uudet nimet. Tässäkin blogissa usein mainittu Pähkinäsaaren rauhan raja näyttäisi erottaneen tyypillisen kampakeramiikan Ljalovon kulttuurista, ja vaikutteita on saatu myös Srednyj Stogin kulttuurista.

Kun sitten myös vasarakirvesporukat pysyivät rannikoilla ja kampakeraamikot sitkeästi sisämaassa, Kaksi Suomea on ollut historiallisesti totta viisi tuhatta vuotta tai kauemmin.

Sitä ei tarvitse korostaa, että se on tänäkin päivänä totta ja raja kulkee Lappeenrannasta Kokkolan ja Oulun välille, kuten aina ennenkin.

Sijainnit ja asutukset tekee meille kansakoululaisille vaikeiksi jääkauden jälkeinen maan kohoaminen, joka velvoittaa meidät tuntemaan jopa Saimaan kohtalot Nevan syntyyn asti (karkeasti 1 000 e.Kr.) ja myös Vuoksen myöhemmät seikkailut, jotka huipentuivat 1800-luvulla Taipaleenjoen syntyyn ja Kivisalmen ruoppaamiseen eli yli kymmenen metrin vedenpinnan laskuun.

Siellä oli kuitenkin, alkujaan pienillä kallioluodoilla, muun muassa Kaukolan Kaarlahdessa, entisen Suomen vanhimpiin kuuluvaa asutusta, ja lähellä on myös Antrean verkon löytöpaikka (8 300 e.Kr.). Se on tiettävästi tällä hetkellä maailman kolmanneksi vanhin tunnettu kalaverkko niin että verkostoituminen on täällä meillä hallittu kohtalaisen kauan.

Onneksi kirjeopistoni ei tarvitse tietää historiasta, koska yleinen historia loppui Ranskan suureen vallankumoukseen, ja Suomen 1900-luvun historiasta en muista olleen kansakoulussa puhetta. Perustiedot asiasta saatiin kansankoulun pihalla halkopinon takana eli samassa paikassa kuin perustiedot muistakin tarpeellisista asioista.

Jäävi

Oikeudenkäynteihin olisi saatava lisää politiikkaa ja tuomareiksi poliittisia henkilöitä.

Olen lakannut uskomasta, että poliitikon voisi tunnistaa DNA:sta. He ovat lajitovereitamme, uskokaa tai älkää.

Monissa yhteiskunnissa ihminen on jättänyt esimerkiksi paikkansa kunnanvaltuustossa ja ryhtynyt virkatuomariksi. Luulen että se on mahdollista ja joskus suotavaakin.

Politiikassa on kysymys siitä, mikä on tarkoituksenmukaista ja viisasta.

Tuomioistuimessa on kysymys siitä, mikä on totta ja oikein.

(”Oikeus ja kohtuus” on kirkon 1200-luvulla kieleen tuoma sanapari, jolla ei ole ollut varsinaista sisältöä muutamaan sataan vuoteen; ”kohtuuton” tarkoittaa tuomioistuinkielessä mm. ”epäsuhtainen” – kohtuuton vahingonkorvaus. Sellaisen tuomitsemisen kieltää nykyisin lakikin.)

Me vain kirjoittelemme korkeimman oikeuden tuomareista, kollega Virolaisen kanssa, vähän niin kuin vanhat hevosmiehet muistelevat kunnalliskodissa muinaisia markkinamatkojaan Viipuriin ja näkemiään hevoskauppoja…

Virolaisen ajatus ”täsmähausta”, jolla KKO hankkisi jäsenekseen milloin kokeneen syyttäjän, milloin oivallisen alituomarin, on mielenkiintoinen ja miettimisen arvoinen.

Ongelma on tasapuolisuus- ja esteellisyysajattelu, joka on kukaties viety liiankin pitkälle. KKO:ssa on meidän, Virolaisen ja minun, muistimme aikana ollut joukko entisiä professoreita, joista ainakin jotkut ovat olleet erittäin hyvin perehtyneitä opetusalansa kaikkinaisiin ongelmiin.

Jutun jaetaan jaostoille ottamatta huomioon tätä asiantuntemusta. Jos KKO:ssa oli esimerkiksi mutkikkaana pidetyn patenttioikeuden tuntija, ei hän useinkaan (juuri koskaan) ollut mukana patenttijutuissa. Jos siellä oli entinen professori, joka oli perehtynyt syvällisesti kiinteistöoikeuteen, tämän alan ydinongelmia sivuava juttu saattoi hyvinkin päätyä tavallisille tuomareille.

Lähdin Helsingin HO:sta tuomarin virasta 1999, ja kansa hurrasi. Meillä oli siellä järjestelmä, jonka johdosta olin ratkaisemassa mm. patentti- ja tekijänoikeusjuttuja. Korkein oikeus – Virolaisen usein mainitsema Mikko Tulokas kai tiukimmin – saattoi pitää sellaista järjestelmää epäsuotavana. Ja korkeimmassa siis vain esittelijä oli spesialisti.

Tämä ongelma olisi ratkaistava ennen kuin jatketaan täsmätuomareiden miettimistä. Itse olen sitä mieltä, että työtuomioistuin on siunattu asia ja markkinaoikeus niin ikään, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että käräjäoikeudessa juuri immateriaalioikeusjuttuja keskitetään tietyille jaostoille – niin on tehty kauan.

Eivät ne jutut sinänsä, esimerkiksi patenttiasiat, vaadi mitään erikoislahjakkuutta, mutta ne ovat vaivalloisia opetella, samalla tavalla kuin esimerkiksi diskreetti matematiikka tai purjelento.

Toinen ongelma – kehaisin että KKO:ssa istuu hyvää väkeä. Jos nyt täsmentäisin: ottaen huomioon saatavilla olevat juristit. Parhaita liikejuristeja ja asianajajia ei nähty KKO:ssa jäseninä vuosikymmeniin, koska heillä ei ollut varaa mennä niin pienille palkoille. Heikki Borenius –vainaja koki elämänsä pettymyksen, kun totesi, että ei kykenisi lyhentämään edes asuntolainaansa, jos menisi saadun neuvon mukaan virkatuomariksi (mainitsemani henkilö ja toimisto eivät olleet rikkaita: puhe on 1960-luvun alusta).

Osaan luetella joukon alituomareita, jotka vielä sporttelijärjestelmän purkamisen jälkeen pitivät alituomarin tehtävää jalompana kuin näivettymistä KKO:ssa. Tiedän professoreita, joita ei olisi saanut KKO:een edes huonoissa köysissä. He näet pitävät tutkimuksesta tai opetuksesta ja tietävät, että mahtava osa virkatuomarin ajasta kuluu ”nyppimiseen”.

Termi tarkoitti minun aikanani mahdollisesti hitusen toisarvoisten teknisten seikkojen metsästämistä – esimerkiksi rangaistusten yhdistämisen oikaisemiseen tilanteessa, jossa lopputulos säilyy samana – 19 sivua tekstiä, yleensä yhtä virkettä ja täynnä päivämääriä ja pykäliä.

Kun oikeusneuvos NN oli epähuomiossa nimitetty ministeriksi, kertoi Kai Korte muistelmissaan, hän ryhtyi yhdessä kansliapäällikkönsä kanssa käsin laskemalla tarkastamaan tulevan vuoden budjetin yhteen- ja poislaskuja, tosin vain oikeushallinnon alalta. Korte oli tyrkyttänyt laskukonetta, vaikka ei ollut vakuuttunut edes puuhan mielekkyydestä, mutta kuuroille korville.

Gogolin tarina Akaki Akakijevtshista ei valitettavasti ole mielikuvitusta – sankarihan joutui koettelemuksista siinä määrin suunniltaan, että oli sen kerran elämässään tekemäisillään kirjoitusvirheen!


Hankkimalla tuomioistuimiin ”poliittista” asiantuntemusta nopeuttaisimme ja parantaisimme esimerkiksi suurten talousrikosten selvittelyä. Rohkenen epäillä, ettei meillä ole monta tuomaria, joilla olisi tuo ala ja siihen liittyvä vero-, kirjanpito- ja konkurssilainsäädäntö sormenpäissään.

Yhdenaikainen esimieheni runoilija P. Haavikko huiskaisi kerran kättään mairittelijalle ja sanoi: ”Näkisittepä kun ekonomi NN laatii tilinpäätöksiä. Se se on runoutta!”

Sopiva

Luin Jyrki Virolaisen tämän vuoden kirjoitukset hänen blogistaan. On aina paikallaan lukea sellaista, mistä ei ole samaa mieltä, ja joskus sellaistakin, mistä ei pidä.

Korkeinta oikeutta koskevista kirjoituksista, joita on monta, haluaisin tähdentää kahta erittäin myönteistä seikkaa, ja sitten lisätä erään näkökohdan.

Virolaisen toimesta meillä on nyt ”Legal Watch” eli jotain samanlaista kuin suuremmassa maailmassa. Joku pitää silmällä korkean esivallan toimintaa ja esittää perusteltuja vastalauseita, kun arvioi sellaisten olevan tarpeen.

En arvele, että esimerkiksi kenraalikunnan ryhtymysten seuraaminen olisi erityisen tähdellistä. Kai he pitävät toisiaan silmällä ja hoitavat erikoislaatuisia tehtäviään.

Virolainen toistelee demokratiaa tuomioistuinten yhteydessä, ja se on se toinen hyvin myönteinen asia. Kun Taxell julkaisi joitakin vuosikymmeniä sitten tutkielman oikeudesta ja demokratiasta, sitä kummasteltiin ja se jätettiin lukematta.

Mitä tekemistä näillä kahdella on keskenään?

Nyt tiedämme vastauksen. Tuomioistuinten, monien virkamiesten ja esimerkiksi poliisin toiminta on valtion yksinoikeus ja koskettaa tai voi koskettaa kaikkia. Siksi tuon toiminnan seuraaminen ja sen soveltamien menettelytapojen arvioiminen on osa poliittista järjestelmää, demokratiaa joka ei ole edustuksellista.

Muun muassa sen takia meillä on sananvapaus.

Korkeimman oikeuden ratkaisujen osuvuuden arviointi ei taida onnistua yleisöltä eikä edes laajalta lakimieskunnalta. Asiat ovat monin kohdin aika teknisiä. Tältä osin voisi sanoa, että ei lehdissä kirjoiteta eikä blogeissa puhuta betonirakenteista eikä lujuuslaskelmista.

Tuomioistuin joutuu silti tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joilla on laajempaa merkitystä ja jotka herättävät mielenkiintoa. Niiden ruotimiseen tarvitaan tulkkia.

Korkeimman oikeuden ratkaisujen esitteleminen, jota olen itsekin ennen harrastanut alan julkaisuissa, on ollut perinteisesti hyvin varovaista, kohteliasta ja kunnioittavaa. Aika usein lukija ei tule näistä kirjoituksista hullua hurskaammaksi.

Hallinto- ja valtiosääntöoikeuden miehet ovat erikoisen syntisiä. Korkein hallinto-oikeus pääsee uskomattoman vähällä, vaikka ratkaisee jatkuvasti tärkeämpiä asioita kuin korkein oikeus.

Virolainen on seurannut tarkoin korkeimman oikeuden nimityksiä ja esittänyt mielenkiintoisia ajatuksia ja suunnitelmia.

Olen tavannut itse sanoa, että tuskin kukaan osaisi hahmotella tai osoittaa parempaa porukkaa kuin se, joka kulloinkin istuu KKO:ssa. Hyviä ammattilaisia. Ei siitä mihinkään pääse.

Mutta ongelmia on. Suomi on ollut kaksi kertaa rähmällään olon maa. 1919-1936 oikeistolainen perustuslaillisuus vallitsi kaikessa ja jopa liberaalit porvarit (”patkulit”) olivat puristuksissa. Sotien jälkeen ensin Paasikivi ja sitten Kekkonen jylläsivät, ja demokratiasta puhuttiin vähän ja sananvapaudesta ei lainkaan.

Kekkonen pani toimeen myös tuomioistuinlaitoksen suomimisen luutuneisuudesta. Kuinkahan moni tietää edelleenkään, että Honka-liiton eläkkeellä ollut oikeuskansleri Olavi Honka oli monien 1930-luvun isojen kommunistioikeudenkäyntien tarmokas syyttäjä? Siihen aikaan ne jutut istuttiin Turun hovioikeudessa.

Sekasortoisten aikojen oikeudenkäynnit oli saatu hoidetuksi täysin porvarillisin tuomarein. Asekätkentäjutun istui laamanni Arvo Helminen, prinsipaalini. Ei istunut mielikseen mutta hyvin. Ensimmäiset vasemmistolaiseksi epäillyt tuomarit nimitettiin 1970-luvulla.

Muistan sen maailman. Boreniuksen asianajotoimisto, jossa työskentelin 1960- ja 1970-luvulla, oli tunnettu sangen oikeistolaisista asiakkaistaan – Kai Donner, K.M. Wallenius, sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Edvin Linkomies…

Niin – ne oudot nimityskuviot. Kuten Virolainen on laajasti osoittanut, huono henkilövalinta rasittaa tuomioistuinta ja tuomioistuinlaitosta. Kyllä niitä on ollut, mutta yleisö ja lakimieskunta eivät yleensä tiedä niistä.

Salakielellä puhutaan ”sopivuudesta”, kun jotakuta ei haluta nimittää virkaan, vaikka hän olisi suurenmoisen etevä ja pätevä. Tuomarin erottaminen on nimittäin erittäin vaikeaa. Olen minä itsekin nähnyt kihlakunnantuomarin, joka oli pariskuntaa kansliassa vihkiessään niin juovuksissa, että notaari joutui kannattelemaan kainaloista.

Tuollaisia tapauksia on sadan vuoden ajalta alle kymmenen.

Tämä ongelma selittää aika pitkälle tuttujen suosimisen nimityksissä. Nimittäjät tietävät suunnilleen mitä saavat.

Sohvitus

Sopivana päivänä jatkan suosikkiteemaani, miten runoutta luetaan. En nyt.

Muistikin rapisee pikku hiljaa. Muistelin kaksi päivää, mikä oli nimeltään se tyyppi, jonka jäljiltä myös suomalainen kestävyysjuoksu alkoi tuottaa uudelleen huippuja 1960-luvun lopulla. Arthur Lydiard. Kotimaa Uusi Seelanti.

Englannissa ”coach” on valmentaja ja ”couch” on sohva. Puhuessani en koskaan muista ajoissa, miten kumpikin äännetään. Ennen elokuvatuottajilla ja teatterinjohtajilla kuuluu olleen sohvia näyttelijöiden roolitukseen, mutta siitäkään ei ole nyt puhe.

Olen kysynyt joiltakin mestareilta – Salonen, Hynninen – miksi Suomen esittävä musiikki on kehittynyt niin valtavasti, ja molemmat vastasivat: musiikkiopistolaki. Järjestelmällinen opetus.

Suomessa on huippuyliopisto, Sibelius-akatemia, mutta sanotaan että opistotason merkitys on vielä suurempi.

Olen valmentanut ihmisiä tohtoreiksi; kysymys on ollut valmennuksesta. ei ohjauksesta. Ei ole tullut valmennetuilta kiviä ikkunoihin, kollegoilta kyllä. Tiedän jotain myös kirjailijan valmentamisesta. Se on puheenaiheena tabu, koska kirjailijat haluavat yleensä esiintyä luonnonneroina ja ”lukijat” eli heidän valmentajansa ovat vaiteliasta väkeä.

Koutsaamisen ensimmäinen oppi on urheilussa ja taiteessa sama: ei saa hypätä kolmiloikkaa alamäkeen.

Tämä ohje on peräisin Lauri ”Tahko” Pihkalan jonkin nimisestä opaskirjasesta, joka oli kai painettu 1920-luvulla. En muista siitä muuta kuin tämän neuvon. Ei saa hypätä kolmiloikkaa alamäkeen.

Nuori, kyvykäs henkilö rikkoo äkkiä paikkansa harjoittelemalla liikaa tai harjoittelemalla väärin tai harjoittelemalla liikaa ja väärin.

Tämä siis koskee myös pianisteja, mutta etenkin laulajia ja viulisteja. Jos rikkoo kurkkunsa tai jousikätensä, edessä on alan vaihto.

Ehkä paljastan tässä varomattomasti ajatuksiani. Eläkeiän saavuttaneilla voi olla käyttöä. Se ajatus on virheellinen, että tiedot vanhenevat ja muuttuvat arvottomiksi. Tutkijan ja yliopisto-opettajan ammatti pysyy kumman muuttumattomana.

Suuri ero urheiluun on valmentajan taito sanoa ei. On osattava arvata, keneen eivät kostit tehoa. Ei se ole murhenäytelmä, että nuori henkilö joutuu vaeltamaan etsiessään valmentajaa. Kisällit ovat tehneet sitä 30 000 vuotta.

Itse en ota oppilaita, jotka haluavat kiivetä norsunluutorniin ja vetää köysitikkaat perässään.

Aika suuri ero on arvaus, miten kuhunkin valmennettavaan on suhtauduttava. Minulla on ollut sellaisia, jotka ovat olleet erittäin hyviä kuuntelemaan mutkikkaitakin selityksiä, jopa lennosta norjan tai tanskan kielestä käännettynä. On ollut sellaisia, joille on ollut hyvä antaa virheellisiä ohjeita, jotta he löisivät päätään seinään ja keksisivät sitten itse, että eihän se tosiaankaan voi olla noin.

Toisille täytyy sanoa huonosta työstä, että tämä on hyvää, ja toisille hyvästä, että ei tämä nyt kyllä alkuunkaan vakuuta. Joitakin on rauhoitettava, toisia on härnättävä. (Työväenhenkinen Voitto Hellsten sai kuulemma kirivaihteen päälle vasta puhuttuaan politiikkaa moukarinheittäjä Oiva Halmetojan, res. kapt., lentolaivue 26, SLm h.c., VR 3, VR 3 tlk., kanssa – toisin sanoen kylmän raivon vallassa.)

Sain muinoin opetusta professorilta, joka ei juurikaan puhunut asioista, mutta kun hänelle parkui ongelmistaan, hän mainitsi aina kirjan tai pari. ”Katsopas sellaisen italialaisen pikku miehen kirjaa, joka on julkaistu kolmekymmentä vuotta sitten. Hän taisi käsitellä tuota asiaa ja Eduskunnan kirjastosta saattaisi löytyä kappale, ellei joku ole varastanut sitä. Hän kävi Suomessa vuonna 1946…”

Joskus hän lähetti pyytämättä kirjan tai artikkelin arvosteltavaksi alan lehteen. Tekstiä lukiessa sivulla 50 tai 500 oli sitten piilossa viesti, joka paiskasi pulssin kahteensataan. Tässä se asia oli!

Asian teki kertomisen arvoiseksi se, että nämä kirjallisuusvihjeet olivat todella kryptisiä. Da Vincit –koodit ovat pientä niiden rinnalla. Kerran vaikersin, etten kyllä osaa italiaa. Valmentajani sanoi: opettele. Opettelin. (Ei sillä kielitaidolla keskustele gondolin kuljettajan kanssa, mutta ymmärtää tekstiä, latinan pohjalla ja sanakirjaa käyttäen.)

Vaikkei sitä moni usko, väitöskirjani kävi läpi kaksi verenhimoista ohjaajaa, joille oli perusteltava jokainen sananvalinta ja ajatuksen tynkä. Tekstin ilmestyminen teknisesti hyvin viallisena johtui sitten aikatauluasioista, jotka eivät totta puhuen olleet omassa vallassani.

Romaanin ja väitöskirjan kirjoittajalle viskaan tässä yhden neuvon, jonka olen itsekin saanut: ei pitsikäsineitä. Suurin työjarru on mystifiointi. Ihminen vetää pitsisormikkaat käteensä ja tuijottaa seuraavat kolme tuntia näppäimistöä kuin hullu kukko.

Kaikki taide ja tiede syntyy samalla tekniikalla kuin veto-oja, lapioimalla. Lapiollinen kerrallaan.

Joillekin on hyväksi ottaa joka perjantai alkaen kello 18 känni, joillekin ei. Itse suosittelisin kyllä mieluummin viikonvaihteen tavallisia kotiaskareita perheen kanssa tai kuljeskelua päämäärättömästi metsässä, silmät kiinni ja suu auki.

Puhe

Puhujia palkitaan, useimmiten hyviä. Teatteri ja elokuva tuntuvat kertovan, että puhe on suomalaisen näyttelijän heikko kohta. Äänikirjan nopea läpimurto, jota odotettiinkin yli kymmenen vuotta, kertoo miten vaikea on löytää lukijoita. Runonlausunta riutuu.

Alustavana yhteenvetona viime vuoden runsaista radio-ohjelmista: mukaan saadut olivat kaikki hyviä mutta todella hyviä oli vähän. Ehkä se on luonnon lahja?

Varmuuden vuoksi: oma ilmaisuni on heikko. Ihmettelen ettei ole tullut toistaiseksi porttikieltoa. Sillä asialla on muuten tausta. Minut ennen tunteneet ovat kertoneet, että 40-vuotiaaksi asti puheestani ei tahtonut saada mitään selvää. Hankalan änkytyksen keskustelukumppanin kasvoille nostaman tuskaisen ilmeen muistan vieläkin. Sitä en tiedä, kuinka monta äännettä on edelleen pielessä.

Runsaat kymmenen vuotta sitten Los Angelesissa olin joitakin kertoja siipimiehenä mukana näyttelijätekniikan kurssilla; todellisuudessa olin tuomassa tai hakemassa rouvaani, joka ei mieltynyt kaupungin moottoriteihin varsinkaan pimeässä. Kursseja veti nimekäs Judith Weston, joka itse suurten gurujen (Stella Adler jne.) opetusta nauttineena oli yleensä keskittynyt elokuvanäyttelijöiden tekniikkaan.

Tuolta on peräisin tieto, jonka käytännössä useimmiten unohdan. Judith kumminkin korosti jalkaa polkien, että puhumisen tärkein osa on – kuunteleminen. Näyttämöllä – hänellä oli harjoitusstudio – ei saa esiintyä.

Korokkeella eli kateederilla ei saa esittää numeroitaan. Muutaman tuntemani korkean tason laulajat, jotka ovat nousseet kansainväliselle uralle, sanovat juuri samaa. Laulaja, joka esiintyy, ei nouse suuruuteen, koska lavalta laulaminen on dialogia jokaisen kuulijan kanssa.

Nykyisenä YouTuben aikakautena olisin halukas siirtämään tämän opin muihinkin muusikkoihin.

Kuulijoita ei pidä pälyillä, mutta esityksen on kuljettava, sataviisikymmentä vuotta sitten käytetyn sanonnan mukaan, sydämestä sydämeen.

Kun ihminen on hyvin vanha tai hyvin nuori tai syntymätön tai kuoleva, hänelle on puhuttava. Sisällöllä ei ole väliä. Äänen tuottamisella saattaa olla jokin samansuuntainen merkitys kuin kirppujen etsimisellä, sukimisella, koputtelulla eläinten maailmassa.

Ylle kirjoitettu tuli mieleeni yleisön kirjoituksesta, jossa vanhan tavan mukaan haukuttiin edesmenneiden jääkiekkokisojen selostajat ja asiantuntijat.

Oma perverssi iloni on kuunnella urheilua ja jotain muuta televisiosta. Sitten voi uhrautua katsomaan hidastuksia.

Juuri näissä kisoissa lankesin jälleen kerran loveen Antero Mertarannan takia, koska hänen puheensa on niin iskevää ja ilmaisevaa ja koska hän näkee niin paljon ja osaa heti selittää.

Studion tiimi palautti mieleen tosielämän vihjeen. Ei pidä sysätä syrjään miestä pelkästään sen takia, että hän on mulkku. Luulen että joutuisin pakenemaan, jos joutuisin istumaan Juhani Tammisen seurassa. Hän varmaan kehuu itseään niin, ettei kukaan muu ehdi kehua itseään.

Asiantuntijana hän ja tämä toinen, Suhonen, ja sitten se aivan mainio maalivahti ja tämä Kanadassa toimiva jäykkis Kekäläinen osoittivat kaikki sellaista kykyä, että aion ehdottaa heidän kutsumistaan Aalto-yliopistoon luennoimaan didaktiikkaa eli opettamaan opettajia opettamaan.

Etenkin Tamminen! Asiat valmiiksi mietittyinä ja siten sanoitettuna, että tyhmempikin ymmärsi. Erehdykset myönnettiin ja oikeaan osuneista ennustuksista oltiin ylpeitä.

Loistavasti on edistytty Pekka Tiilikaisen lorotuksista ja Paavo Noposesta, joka oli niin paljon Mertarantaakin nopeakielisempi, että hän oli selostanut Pallokentän ottelun loppuun ja oli kolmosen raitsikassa Runeberginkadulla kotimatkalla kohta ensimmäisen puoliajan päätyttyä.

Martti Jukolan myytti romahtaa, jos kuuntelee hänen selostuksiaan, esimerkiksi kuuluisaa Berliinin vuoden 1936 10 000 metrin juoksua. Jukola oli filosofian tohtori. Se jotenkin kuului äänestä. Hän ei viitsinyt ottaa tilannetta hallintaansa.

Voisin kukaties tunnustaa kuunnelleeni nuoruusvuosinani joskus salaa, miten eläkkeelle siirtyneen korkeimman oikeuden presidentin isä Enzio Sevón selosti urheilua.

Meinaan, oli eroa.

Jos kuolisin...

Otsikko on lakimiesvitsi. Testamentissa tuo sananmuoto ei ole aivan kohdallaan.

Viittaus on eiliseen keskusteluun eli epävarma tai epätodennäköinen tapahtuma sopimussuhteessa.

Lakimiehet ovat keskustelleet odottamattoman tekniikan vaikutuksesta. Olin mukana murehtimassa, kun professori B. Godenhielm antoi 1960-luvun alussa lausunnon. Siinä sanottiin, että Suomen Filmiteollisuudella (T.J. Särkkä) oli oikeus näyttelijöitä ja muita kiusankappaleita kuulematta ja heille penniäkään maksamatta luovuttaa koko varastonsa (backlist) televisio-oikeudet Oy Yleisradio Ab:lle, jonka asiassa toimi muistikuvani mukaan varta vasten perustettu yhtiö, Elosalama Oy.

Lausunto herätti hämmennystä. Me nuoret ja eräät muutkin olimme tottuneet ammentamaan alan viisautta norjan (Ragnar Knoph), tanskan (Mogens Koktvedgaard) ja saksankielisestä (Eugen Ulmer, von Gamm) kirjallisuudesta ja selailemaan brittien postillaan (Copinger-Skone-James), ja minä luin otsa rypyssä Desbois’n laajaa ranskalaista kommentaaria, Rintelenin Itävaltaan kirjoittamaa ja paria Italian ja Espanjan viritelmää.

Tunsimme perustajaisien kirjat, joista Joseph Kohlerin Autorrecht on tuossa hyllyssä tälläkin hetkellä ja von Gierke jossain – molemmat 1800-luvun puolelta.

Tällä hetkellä ehkä paras referenssiteos, johon on koottu kaikki ja hiukan lisää, on Schrickerin Urheberrecht (3. painos 2006). Brittiläisin omituisuuksin Bentlyn ja Shermanin Intellectual Property Law (3. painos 2008) on paras. Mutta sen käyttäjän on käsitettävä, että brittiläinen tulkinta ei ole välttämättä sama kuin manner-eurooppalainen, ja lisäksi lainsäädännön ja lainopin tekniikka poikkeaa meikäläisestä.

Kaikissa näissä teoksissa sanottiin, että sopimushetkellä tuntemattoman käyttömuodon luovuttaminen on mitätön (non scriptum). Iskulauseeni: kaikki oikeudet ei tarkoita kaikkia oikeuksia.

Vuosia minulla oli nuppineulalla seinässä valokopio ”sopimuksesta”, jolla Charlie Parker luovutti kirjallisesti olevat ja tulevat tekijänoikeutensa huumekauppiaalleen Moose the Moochille.

Ja tiedoksi nuorisolle ja muille tohtoreille. Suomen tekijänoikeudellinen kirjallisuus ennen Haarmannia, joka on mielestäni harmillisen varovainen tulkinnoissaan, on hankalaa. T.M. Kivimäki kirjoitti sen isomman Tekijän-oikeus-kirjansa vankilasta, jonne hän oli sattuneesta syystä joutunut sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Vaikka etenkin Matti Ylöstalo kuskasi Sörnäisiin kirjallisuutta kiitettävästi, lähdeaineiston yksipuolisuus näkyy. Kivimäki oli näet oikeasti hyvä juristi, kunnes joutui huonoon seuraan.

(Patenttioikeudessa hänen riitaveljensä, professori ja hovioikeudenpresidentti Y.J. Hakulinen oli epätavallisen intelligentti herra ja soitti myös pianoa hyvin, ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin Ylöstalo; Hakulisella oli kuitenkin juristille kohtalokas taipumus korostetun omaperäisiin tulkintoihin ja alaviittoihin ”toisin kuitenkin Korkein oikeus”…)

Kivimäen uudistettu tekijänoikeus (Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait) taas on julkaistu vaiheessa, jossa hän oli jo niin vanha ja böbi, että esittäytyi harva se päivä vaimolleen; kirjan toimittamisesta vastasi samainen Ylöstalo, mutta hänen kätensä eivät olleet vapaat.

Tekijänoikeuden paras lähdeteos on Ruotsin vanha komitean mietintö Upphovsmannarätt SOU 1956:25. Sitä ei tietenkään saa mistään. Suomen lain esityöt ovat hyvin suppeat; komiteassamme oli jäseninä vilttiketju, koska Kivimäki ja Hakulinen eivät olleet käytettävissä. Ruotsissa valmistelutyö tehtiin hartaudella ja taidolla.

Odottamattomien tapahtumien ongelmaa alettiin ratkoa lainopissa viimeistään 1200-luvulla. ”Sopimukset on pidettävä” on jokseenkin tyhmä iskulause. Sen rinnalle nousi siis jo keskiajalla ”ylivoimainen este” (vis major, force majeure). Tämäkään ei riittänyt, vaan myös ”liikavaikeus” (laesio enormis) tuli kirkon oikeuden kautta laajaan käyttöön.

Ongelman tekee epähavainnolliseksi myöhempi tuomioistuinten ja lakien persoonallinen tapa lähestyä ongelmaa.

Ylivoimainen este purkaa sopimussuhteen, mutta liikavaikeus johti usein käyttämään kauppalakien yleislausekkeita, kuten Ranskassa ”oikeuden väärinkäyttö” (l’abus de droit) ja Saksassa joka paikkaan sopiva luottamusperiaate (Treu und Glaube), josta on johdettu sekin ajatus, ettei sopijapuoli saa käyttää oikeuksiaan toisen sopijapuolen tuhoksi tai turmioksi. Anglosaksisessa maailmassa ”implied warranty” eli hiljainen takuu johtaa käytännössä samaan tulokseen. Pohjoismaissa edellytysoppi (”förutsättningslärä) on ollut välillä tuomioistuinten suosiossa, ja siitä on kirjoitettu hienoja kirjoja (myyjän sidonnaisuus olosuhteiden muututtua – B. Godenhielm).

Sopimus tehdään nimenomaisin ja edellytetyin ehdoin. Mies vuokraa huoneen ja lyö kättä päälle, mutta joutuukin vihollisen maahanhyökkäyksen takia lähtemään sotaan. Tilanne ei ole force majeure, mutta vuokrasopimus purkautuu. Vahingonkorvauksia ei makseta. Jos vihollinen uhkaa seutua, jolla tuo huone on, käsillä on force majeure.

Etelän mies ostaa hehtaarin jänkää halvalla ja löytää kultaa. Kauppa ei luultavasti purkaudu, koska sivullinenkin voi perustaa valtausoikeuden toisen maalle. Pohjoisen mies ostaa tosi halvalla mökkipahasen, jonka viereen rakennetaan yllättäen hiihtokeskus. Kauppa ei purkaudu vaikka ostaja rikastuu yllättävästi.

Likainen mies toimittaa pahvilaatikollisen sotkuisia papereita, kuten käsikirjoituksia, keräyspisteeseen eli luopuu niiden hallinnasta mutta saakin seuraavalla viikolla suuren kirjallisuuspalkinnon. Hän saa paperit takaisin, koska tapaus oli odottamaton (windfall) ja paperin kerääjä toimii aivan eri alalla.

Modigliani kuolee ja taidekauppias ostaa puolen sataa kangasta leskeltä sopuhintaan (katso lähemmin elokuva). Jo parin vuoden kuluttua huutokauppakamarit ja museot kilpailevat teoksista, jotka eivät taannoin kelvanneet kenellekään. Leski ei saisi mitään, ellei tekijänoikeuslakeihin olisi uitettu droit de suite –säännöstä juuri kuvataidetta varten; kai näitä tapauksia oli käytännössä turhan usein.

Tilanne on hankala, jos ongelmana on elokuva eikä sopimuksia ole tehty tai ne ovat mitäänsanomattomia. Pelkkä tekniikan muuttuminen ja elokuvan siirtäminen uudelle alustalle, DVD:ltä Blue-Ray-DVD:lle, ei vaikuta asiaan. Tuottajalla on levitysoikeudet, koska juuri niiden vuoksi hän on rahoittanut elokuvan.

Siirtyminen toiseen tekniikkaan, kuten näytelmäelokuvan toimittaminen striimattavaksi, näyttäisi vaativan uudet luvat eli uudet sopimukset, vaikka ”kaikki oikeudet” olisi siirretty.

Elokuvassa hiukan vanhempien filmien oikeuksien hankkiminen voi osoittautua hyvin työlääksi. Kunpa liitot ja järjestöt ottaisivat asian järjestääkseen.

Työ

Kuva on esimerkki lainrikkojan vastuusta. Luulen, että Nature-lehti voisi ryhtyä panemaan minua järjestykseen, koska kuva on peräisin tänään verkkoon tulleesta uutisjutusta ja esittää nyt vanhinta tunnettua taide-esinettä. Venus-figuriini on Etelä-Saksasta.

http://www.nature.com/news/2009/090513/multimedia/news.2009.473.html

Jäin miettimään median uusia mahdollisuuksia, koska Nature, joka siis on saman korkean tason tiedelehti kuin Science, tarjoaa podcastingin lisäksi videopätkän, jossa kaksi arkeologia kertoo löydöstään ja pohtii sen merkitystä. Itse artikkeli, kaikkine alaviitteineen, tulee varmasti pian perässä.

Tämä liittyy eiliseen aiheeseen siten, että Ylen räpistellessä kohtalaisesti SanomaWSOY näyttää turvautuvan jälkijunaan. Mutta onhan konttori sopivasti ratapihalla.

Lehdistö on jo kärsinyt menetyksiä ja työpaikkoja on kadonnut lopullisesti, kun rakennemuutoksen järkyttävyyttä ei ole tajuttu. Joitakin vuosia sitten mediaihmiset tyrkyttivät joka käänteessä aroketjuanalyysiä. Sanoimme heille, että ei ole enää arvoketjuja. Porterin ja kumppanien supply-chain ja value-chain olivat kerran nokkelia käsitteitä kappaletavaran kohtaloiden pohtijalle.

Kielenkäyttöä muutettiin ja termiksi otettiin arvoverkko.

Ei se paranna asiaa paljon.

Tuottajan ja kuluttajan toimet ovat sekoittuneet toisiinsa, ja perinteisiä työnantajia ja työntekijöitä on yhä vähemmän.

Nyt rakentuva talousjärjestelmä muistuttaa muodoltaan hevosenkenkää. Ennen asiakas oli kuin sika, jonka tehtävä oli pistellä poskeensa se, mitä purtilosta löytyi. Nykyinen porsas on nirso.

William H. Whyten ”The Organization Man” eli 50 vuotta – mies joka uhraa koko yksilöllisyytensä kasvottoman, monikansallisen suuryrityksen koneiston osana. Se mies nautti viskigrogin ennen kuin istui huonosti valmistettuun autoonsa ajaakseen kasvottomaan lähiöön (”levittown”) kasvonsa maalanneen vaimonsa ja nuorisorikollisen uraa suunnittelevien lastensa luokse.

Historiassa pysyvät muutokset osoittautuvat tilapäisiksi ja tilapäiset muutokset osoittautuvat pysyviksi.

Palkkatyö, siis työ rahapalkasta, on teollistumisen tuote, ja todellinen teollistuminen alkoi vasta 1800-luvulla. Lainsäätäjät joutuivat miettimään melkein sata vuotta sopivia säädöksiä, koska toisaalta palkollisia, toisaalta käsityöläisiä varten kehittyneet järjestelmät eivät enää sopineet.

Parhaillaan porskuttava yliopistolaki on esimerkki välivaiheen loppumisen vaivoista. Neljännes, ajoittain jopa kolmannes työvoimasta sai palkkaa valtiolta ja kunnilta. Nyt järjestelmän järkeistäminen herättää kohdin vimmaista vastarintaa, ja eduskunnasta tulee teksti, jonka eräänkin kohdan mukaan luottamushenkilö, esimerkiksi professori, olisi esimiehensä esimies…

Etelä-Saksa Venus tulee päivänvaloon oikeaan aikaan. On vaikea olla näkemättä suvun jatkumisen ja tunteen – halun – merkkejä, ja yhtä vaikea olla ihmettelemättä figuriinin ”taiteellisuutta”. Käytän lainausmerkkejä, koska sana ”taide” on niin kovin myöhäinen ja koska etäisen muinaisuuden ”taide-esineillä” näyttää olevan lähes poikkeuksetta jokin syvällinen yhteys uskomusjärjestelmiin, kuten uskontoon tai magiaan.

Tänään, eilen ja huomenna käytävä tekijänoikeuskeskustelu on ainakin yhdessä mielessä lohdullinen. Toisin kuin muissa kielissä, meillä luovaa toimintaa tarkoittavaan sanaan sisältyy tekemisen käsite. Ja tekeminen, jota puhekin tavallaan on, tuntuisi olevan yksi niistä asioista, joka on ihmisille yhteinen, myös muina aikoina ja toisilla alueilla.

Free lance -tekijänoikeus

Eilen näkyvästi esillä ollut kysymys ulkopuolisten avustajien eli free lancien sopimuksista SanomaWSOY:n kanssa ei ole tekijänoikeusongelma. Kysymys on rahasta ja palkkakustannuksista.

Ulkopuolisesti – olen tässä asiassa ulkopuolinen – näyttää siltä, että perinteinen media on vasta nyt ottanut käyttöön keinon, joka on ollut sääntö Ylessä jo kauan.

Yle on hyvin haluton sopimaan yhtään mitään avustajien kanssa. Täytyy olla alihankkija. Jos sovitaan ohjelmasarjasta, esimerkiksi ääniradion kanssa, Yle haluaa sopimuskumppanikseen yhtiön.

Työntekijän kustannukset ovat vähintään puolitoista kertaa palkka, karkeasti laskettuna kaksi kertaa palkka. Sivukustannusten lisäksi työntekijöille tarvitaan lämmitetyt huoneet ja jokin määrä työkaluja.

Lehdissä ja kustannusliikkeissä on perinteisesti ollut kuukausipalkkaisia työntekijöitä, mutta heidän suhteellinen määränsä on vähentynyt jatkuvasti.

Tulemme näkemään, miten vähiin työntekijöihin päädytään. Sivullinen yrittäjä päätoimittajana…?

Avustajien puheena oleva sopimus, joka kuuleman mukaan merkitsisi tekijänoikeuksien siirtymistä huomattavan laajasti mediayhtiölle, tarkoittaa kustannusten leikkaamista eli se on suoraan tekijöiden pussista pois.

Jollekulle kirjoittajalle, nimiä mainitsematta, joka kirjoittaa harvakseltaan kulttuuriosastoon, asialla ei ole käytännön merkitystä. Valokuvaajille ja graafikoille asia on iso, koska heidän teosten cross-platform-käyttö on helppoa.

En tunne riidan kohteena olevaa sopimusta enkä aio perehtyä siihen pahemmin, koska asia ei kuulu minulle. Jos ajatus on se, että Helsingin Sanomien käyttämiä valokuvia ja piirroksia käytettäisiin muitta mutkitta WSOY:n kirjoissa, edessä on auttamattomasti kurjistumiskehitys.

Free lancet eivät ole kunnostautuneet näkyvästi rakentamalla järjestöjä tai hankkimalla muuten neuvotteluvoimaa. Pahimmassa tapauksessa nyt alkaa olla myöhäistä.

Ministeri lykkäsi selvityksen tekijänoikeudesta työsuhteessa syksyyn. Se oli viisas päätös, mutta ei tietenkään ratkaise mitään.

Annan ilmaiseksi tämän neuvon opetusministeriölle. Tuota kysymystä ei ratkaista lainsäädännöllä.

Klassinen jakolinja sen kuin vahvistuu. Oikeuksista voidaan riidellä ja päättää tuomioistuimissa. Hinnoista ja palkoista päätetään muualla. Ne eivät ole tuomioistuinasioita.

Minulla on muutamia ajatuksia, jotka saattava hiukan selkeyttää kuvaa. Julkaisen niitä kohtapuolin oikeustieteellisissä julkaisuissa – en osaa selittää asioita yleistajuisesti.

Tätä kuitenkin yritän: olemusajattelu tapettiin esineoikeudesta ja osista velvoiteoikeutta yli puoli vuosisataa sitten. Olemusajattelussa kysytään, mikä on työnantajan oikeus työsuhteessa luotuun teokseen tai ns. avustajan luomaan teokseen.

Vastaus on: mikä milloinkin.

Olen eri yhteyksissä yrittänyt esitellä ”dynaamista tekijänoikeutta” ja huomion kiinnittämistä sopimussuhteisiin olemuksen sijasta. Viisikymmentä tai sata vuotta on ollut normaalia kirjoittaa tutkimuksia esimerkiksi teoksen olemuksesta ja esitellä toinen toistaan villimpiä rajatapauksia, sellaisia kuin aleatoriikka konserttimusiikissa tai joissakin tapauksissa jazz. Jos Perko soittaisi yhtyeineen jazzina tekijänoikeuden suojaaman virren, olisiko se tekijänoikeuden loukkaus?

Jännä kysymys mutta nyt pitäisi ajatella toisin. Tuo ”dynaaminen malli” tarkoittaa sopijapuolten huomioon ottamista. Ei pidä kysyä, missä laajuudessa oikeus siirtyy, vaan missä laajuudessa oikeus siirtyy Helsingin Sanomien valokuvaajalta SanomaWSOY:lle. Juristille sopivia muita kysymymksiä on tekijänoikeuden haltijan tai siirronsaajan (ostajan) oikeusasema avioeron, kuolemantapauksen eli siis perinnönjaon, ulosoton tai konkurssin yhteydessä.

Tähän kohtaa sopii myös kysymys mykistävästä menestyksestä (windfall profits). Siitä on joukko ennakkotapauksia eri puolilta maailmaa. Jos sopimustilanteessa tapahtuu jotain sellaista, mitä kumpikaan osapuoli ei osannut kohtuudella arvata, hyöty osoitetaan lähinnä alkuperäiselle tekijälle.
Kuvassa (Wikipedia) vapaita peitsimiehiä (free lance) m/39.

Peruna ja puiston penkki

Myös teatterissa yksinkertaisuus on suuri hyve ja harvinainen saavutus. Tässä mielessä Ryhmäteatterin ”Päällystakki”, jonka sitten näin, ei oikein pysynyt koossa.

Satiiri oli hyvää ja ajankohtaista, farssi oli hyvää ja Suosalon näytteleminen, etenkin pantomiimi, ainutlaatuisen hyvää. Mutta jollain tavalla jaksot menivät päällekkäin niin että tulos oli kuin korkeatasoinen speksi.

Meillä oli hauskaa. Kukaan ei varmasti kadu käyntiään – jos sattuu saamaan lipun. Näytelmä on ollut koko ajan loppuun myyty. Toisaalta – saman Gogolin ”Mielipuolen päiväkirja” meni muistoni mukaan Tarmo Mannin näyttelemänä vuodesta toiseen.

Miten ihmiset voivat tietää etukäteen pitävänsä näytelmästä, kysyimme toisiltamme Helsinginkadulla. Emme kukaan muistaneet, että näytelmästä olisi kohistu ennakkoon.

Akaki Akakijevtshin surullisesta tarinasta on monta oikeaa tulkintaa. Nyt oli valittu Työelämän Huonontumisen Historia eli pienen ihmisen puolustus. Hyvä niin.

Samalla oli kuitenkin käynyt, kuten tulkinnassa usein, että tekstin ydin eli salaperäisyys, kummallisuus oli kärsinyt. Koko tarina päällystakista on melkein yhtä outo kuin Gogolin kertomus Nenästä, jonka parturi tuli viiltäneeksi irti ja joka omia aikojaan kohosi valtioneuvokseksi alkuperäisen omistajansa kummastukseksi.

Yksi Nabokovin arvostetuimmista teoksista on ”Nikolai Gogol”. Sitä on vaikea saada käsiinsä. Minulla on se. Se ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta, kuten Nabokov ei muutenkaan. (Tämä on paha vika ja verrattavissa siihen, että toisin kuin arvostelukykyiset henkilöt, en osaa nähdä Bellowin ”Herzogia” suurenmoisena teoksena, vaikka se kuuluu kaikkiin kaanoneihin.)

Mielestäni ei lyö leiville selostaa, mitä nenä tai päällystakki edustaa tai symboloi, koska selitystä ei selvästikään ole. Neuvostoliittolainen tulkinta päällystakin menettämiseen huipentumasta, ylempien (virastopäällikön, tässä työnantajien ja myös kunnallisten ja valtiollisten laitosten) harjoittamasta sorrosta on niin ilmeinen, ettei se selitä mitään.

Musiikki on siitä mainio taide, ettei se yleensä tarkoita mitään. Gogolin tekstit voi lukea sellaisinaan, tarinoina. Niissä on alku, keskikohta ja loppu, eikä niitä unohda koskaan. ”Kuolleet sielut” on oleellisesti kokoelma tarinoita.

Jäin tuumimaan psyyken lääkityksen keskeistä osaa tässä teatteriversiossa. Se ei ole kyllä hullumpi, kun tietää, että Gogol oli vakavasti, kliinisesti mieleltään sairas. Ja kun Akakin esittäminen Gogolina (jolla oli muuten silmiinpistävä nenäkin) tuntuu luontevalta – miksi ei.

Silloin versiolla on sisältö, joka tekee lopun lyhyen monologin tarpeettomaksi. Lääkkeet eivät auta. Jotta ne auttaisivat, niitä pitäisi syöttää kaikille eli myös työtovereille, jotka antavat pelkän vaikutelman (uusi päällystakki) määrätä mielipiteitään, ja pahatekijöille, jotka raastavat mieheltä takin niskasta.

Vaikka alkutekstin sinelli todella on vain päällystakki, katsoja muistaa kyllä, että Gogol oli taipuvainen uskonnolliseen haaveiluun, johon häntä myös kiihotettiin, ja viitta esittää oudon keskeistä roolia Raamaatun kärsimyshistoriassa ja useissa pyhimystarinoissa. Pyhä Martti, ammatiltaan ritari, jakoi miekalla viiltäen viittansa palelevan kerjäläisen kanssa. Ja yletöntä hyväntahtoisuutta kuvaillan edelleen sanomalla ihmisestä, että hän antaa vaikka paidan päältään.

Lopulta, kellon nyt lähestyessä hetkeä, jolloin Akaki kenties kummittelee Nevan silloilla, olen teatteriesityksestä hyvilläni ja kiitän sitä uskollisuudesta Gogolille. Tämän hieno piirre ja samalla selitys, miksi Nabokov itse venäläisenä lukee Gogolia niin kummallisesti, on hienostuneisuuden puute.

Hienostuneisuuden puute on taiteessa suurenmoinen asia, johon hienostuneimmatkaan taiteilijat eivät aina yllä.

Belgique

Valokuva esittää 1900-luvun alussa kuolleen Belgian kuninkaan Leopold II:n siirtomaahallintoa Kongossa. Ellei lapsi tehnyt valvojan mielestä tarpeeksi työtä, rangaistus oli oikean käden menettäminen.

Professori Tony Judt on britti, juutalais-belgialais-liettualaista sukua. Toisin kuin monet kollegansa eli englantia äidinkielenään puhuvat historiantutkijat hän osaa eurooppalaisia kieliä. Hän on erikoistunut panettelemaan eri valtioita, näkyvimmin Israelia. Se on mielestäni tervetullutta. Myös Ranska, jossa hän opiskeli itsessään École Normale Superieuressa, saa jatkuvasti huutia etenkin oman menneisyytensä manipuloinnista.

Muodin ja kosmetiikan ihmemaa käyttää kykyjään etenkin omaan historiaansa. Judt kiinnittää aiheellisesti huomion myös siihen, että toinen toistaan ihmeellisemmät mielipuolet, kuten esimerkiksi ”marxismin” ”tutkija” Louis Althusser, saavuttavat Ranskassa suurta suosiota ja siten Yhdysvalloissa pysyvästi arvostetun aseman, myös piireissä, joiden luulisi erottavan höperehtimisen vakavasti otettavasti asiasta.

Hän on koonnut The New York Review of Booksissa julkaistuja kirjoituksiaan niteeksi ”Reappraisals. Reflections on the Forgotten Twentieth Century.” Terveellistä ja ravistelevaa. Ei saavuta suurta suosiota, kuten ei saavuttanut mielestäni tavattoman hyvä ”Postwar”.

Sain nyt Judtin avulla uutta tietoa Belgiasta, josta tiesin vain, että se oli kauan maa, jossa ei pidetty naisista, neekereistä eikä lapsista. Katso tässä yhteydessä myös Hergé ja Simenon.

Se oli uusi tieto, että Belgian federalistinen liittovaltiorakenne on maailman monimutkaisin. Keskeisiä parlamentteja on yhdeksän. Jopa poliisilaitoksia on kolme, ja Judtin mukaan ne välttävät kaikkea yhteistoimintaa.

Hän huomauttaa myös, että jalkapallohuliganismin selvittämisestä pederastipiirien murtamiseen poliisin avuttomuus ja virkamieskunnan haluttomuus saattavat vaikuttaa asioiden arviointiin.

Saksalaiset polttivat Louvainin yliopiston keskiaikaisen kirjaston 1914, mutta väitteen mukaan vielä pahempaa tuhoa aiheuttivat belgialaiset itse 1968 jakamalla yliopiston kahtia, ranskankieliseen ja flaamin (hollannin) kieliseen laitokseen, ja kirjaston, niin ikään väitteen mukaan, keskeltä kahtia, niin että toinen laitos sai kirjat A:sta K:hon ja toinen loput.

Tästä oli kieltämättä puhetta, kun kävimme runsas vuosi sitten jommassakummassa Louvainin tai Leuvenin yliopistossa. Eräät ystäväni, etenkin Olli, tietävät näistä asioista paikkakuntalaisina paljon enemmän. Uskollisena omille aatteilleni en anna tietämättömyyden jarruttaa kirjoittamistani.

Useiden lähteiden mukaan ministereitä, poliisipäälliköitä, verojohtajia ja kaikkia muita on Belgiassa valittava ja palkattava aina kolme, oli heillä sitten työtä tai ei. Päähallintopiirit ovat ranskankielinen, flaaminkielinen ja sitten Bryssel, jossa luultavasti erikoistalousalueita ovat EY, OECD ja NATO.

Järjestöissä työskentelevät eivät yleensä huomaa mitään erikoista, mutta katsokaapa heidän silmiään ja ihoaan pitkäaikaisen oleskelun jälkeen! Sen verran olen minäkin käynyt ja kulkenut näissä rakennelmissa, että olen tunnistanut virtuaalimaailman, joka siis voi olla aivan hyvin betonista ja lasista rakennettu ja silti teoreettinen, sanan althuserilaisessa mielessä.

Josta tulee mieleeni, että Belgia on kuuluisa myös taloudellisista väärinkäytöksistä ja skandaaleista; tässä yhteydessä puhe on kuitenkin tapana kiireesti kääntää Luxemburgiin. Brysseliläiset eivät jää usein kiinni. Poliisin lisäksi siellä vaaditaan tuomioistuinlaitoksen hajauttamista niin että maassa olisi esimerkiksi yhdeksän korkeinta oikeutta, kieliryhmien, paikkakuntien ja maakuntien mukaan.

Olenkin miettinyt, miksi belgialainen surrealisti René Magritte on kaikista taidemaalareista minulle läheisimpiä. Hän vetoaa todelliseen minääni, joka käyttää satoi tai paistoi knallia ja sateenvarjoa ja pitää arvossa ennen kaikkea muuta pikkumaisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Ranskalaisten perinne on suhtautua belgialaisiin alentuvasti, kuten kaikkiin muihinkin ulkomaalaisiin. Jos suomalainen puhuu täydellistä, virheetöntä ranskaa, häntä arvellaan belgialaiseksi, eikä se huono arvaus olekaan.

Flaamilaisista tiedän vähän. Onneksi Judt tuntuu tietävän paljon ja oleskelleen siellä, isiensä mailla, pitkiä aikoja. Sitä ei tiedä kukaan, miksi maailman timanttikauppa on keskittynyt Belgian Antwerpeniin, jossa kuinka ollakaan juuri Liettuan juutalaiset ovat ammattilaispiireissä arvostettuja.

Ranskalainen käsiala

Viisikymmentä vuotta sitten keskenkasvuisilla oli kirjeenvaihtotovereita. Minulla oli etenkin yksi poika Berliinissä ja tyttö Marseillessa. Kaiken kukkuraksi kävin tapaamassa heitä kuuluisalla peukalokyytimatkallani, jonka tein yksinäni 17-vuotiana lukiolaisena. Vai oliko se vuotta aikaisemmin?

Niin, lapset – Eurooppa on ollut sellainenkin. Oli retkeilymajoja ja peukalokyytejä eikä silloin eikä vieläkään tule mieleen, että toimintaan olisi sisältynyt erityisiä riskejä. Interrailia ei ollut vielä keksitty.

Ranskalainen kirjeenvaihtotoverini Colette selitti ja toiset näyttivät kouluvihkojaan. Ranskalaiset kirjoittavat omituista, vinoa käsialaa.

Katsoin Google Mapsin katunäkymiä, valokuvia. Mikään ei näytä muuttuneen puoleen vuosisataan. Outoa. Siinä on Välimeri sadan metrin päässä.

Luulen löytäneeni Facebookista tämän sievän neidin, joka näyttää olen pirtsakka mummeli. Onneksi en käytä Facebookia enkä kuulu vertaisryhmiin. Usea on muuten kysynyt kommenteissa, miksi piraattitorrentteja vainotaan, vaikka Googlella voi tehdä samat asiat. Vastaus on amerikkalaisen vanhan Betamax –oikeusjutun korkeimman oikeuden perustelu. Silloin oli ongelma televisiolähetyksen tallentaminen kotioloissa. Tuomarit viittasivat time-shiftiin eli ajansiirtoon ja kieltäytyivät tuomitsemasta ketään tekijänoikeuden loukkaamisesta, koska laitteella on muita normaaleja, hyödyllisiä ja järkeviä käyttöjä. Tämän takia Googlen hakukone ei sinänsä loukkaa tekijänoikeuksia.

Tämän jutun kuva ja kysymys käsialasta on peräisin Wikipedian eri versioista. Käsialan tutkimus eli grafologia tulee aika ajoin muotiin. Luin otsa rypyssä Leo Pennasen kirjan, joka ilmestyi pian sotien jälkeen, ja jossain vaiheessa myös alan klassikoita, Klages, Pulver ja sellaista.

Olen tyytyväinen, että Wikipedia (ranska) leimaa käsialan käyttämisen soveltuvuustesteihin ja yleisemminkin kirjoittajan luonteen tulkintaan lähenee humpuukia.

Itse olen samaa mieltä kuin Skepsis r.y. – kysymys on humpuukista. Siitä huolimatta kokenut ja taiteellisesti lahjakas tulkitsija voi saada mainioita tuloksia tulkinnoillaan. Se vain ei ole tiedettä, koska se ei ole toistettavissa eikä toisen ihmisen tehtävissä.

Lähtökohtia oli kaksi. Eräässä Maigret’ssa komisario ja tekninen asiantuntija Moers toteavat, että murhaan liittyvä viesti on kirjoitettu vasemmalla kädellä, joten sitä ei voi liittää kehenkään henkilöön. Asiantuntija lisäsi, että käsialasta päätellen kirjoittajalla on jokin hyvin vakava sairaus.

Tämä hämmästytti minua kovin. Olen saanut ilokseni aikailla Tikkurilassa kriminaalilaboratoriossa eri vaiheissa ja tiedän, että rikostutkimuksen käsialan tutkimuksella ei ole mitään yhteistä sen kanssa, jota lehdistä ajoittain esittelee. Poliisien tutkimus on puhtaasti empiiristä ja tutkijat käyttävät mikroskooppia ja kemiaa. Tulokset ovat niin vakuuttavia, että myös väärennettyjen allekirjoitusten tapauksessa tuomarit uskovat niitä.

Älkää, lukijat, suotta riidelkö minun kanssani siitä, voiko nimikirjoituksen väärentää niin taitavasti, että poliisilta menee sormi vähintään suuhun. (Luullakseni voi, tietyissä olosuhteissa ja tietyillä välineillä.)

Käsialasta ei näe sairauksia eikä edes hulluutta.

Suomalaiset opettajat ja melkein kaikki ranskalaiset ovat sitkeästi olleet sillä kannalla, että hallittu käsiala on menestyksen ehto. Wikipedian mukaan työhön otossa käsialanäytteitä tutkittiin Ranskassa kymmenen vuotta sitten yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, mutta kaikkialla muualla maailmassa käsialan ”tulkitseminen” on tätä nykyä täysin poikkeuksellista ja moissa maissa kiellettyä.

Projektiivinen testaaminen – tunnetuimmin Rorschachin kuviot – on kaiken kaikkiaan ongelmallista.

Asia tuntuu olevan kirjoittamisen arvoinen siksi, että meillä kaikilla on niin paljon puolitieteellisiä ja keskeneräisiä ajatuksia.

Minä esimerkiksi haluaisin ilmoittautua pikkukoulun opettajien hengenheimolaiseksi ja sanoa, että julkinen käsiala on mielestäni samanlainen asia kuin puheääni ja puheilmaisu. Sitä kannattaa harjoitella kovastikin, jos elantoon liittyy julkista esiintymistä.

Sanon tämän myös vihjeeksi oppilailleni. Posti toi perjantaina taas nipun tenttipapereita. Käsiala vaikuttaa arvosteluun. Olen pahoillani. Ei saisi vaikuttaa. Käytännössä sujuva, tottunut ja helppolukuinen lyijykynäteksti vaikuttaa lukijan asennoitumiseen. Ei ehkä paljon, mutta silti.

Merkki päivä runo

Vertaa mittaa
korkean puun pituuteen

ja näet itsesi suuresti isommaksi,
sillä yllät aina aurinkoon

ja sinä yllät meren rantaan
korvallasi.

Silti ei mieleen tule tapa
jolla muurahainen kävelee
varjon poikki.

…10.5.2009…

Bern

Sattuneesta syystä menin kauppaan, menin kirjastoon ja pohdin Sveitsiä ja kirjallisuutta. Sveitsi veti ulkomaalaisia, sellaisia kuin Simenon, Chaplin ja Mannerheim. Mutta Sveitsi kiinnosti myös sveitsiläisiä kirjailijoita, joista nobelisti Hesse on minulle valitettavasti yhdentekevä alaikäisenä koetun Arosusi-humauksen jälkeen. Siellä työskenteli merkittävä zürichiläinen Max Frisch ja merkittävä berniläinen Friedrich Dürrenmatt.

Molemmat olivat hyvin merkittäviä näytelmäkirjailijoita.

Olen miettinyt syytä, mutta en keksi, miksi meillä ei ole myöskään rikosnäytelmiä.

Dürrenmattin ”Epäily” on jokseenkin kauhistuttava tarina syöpään kuolevasta komisariosta ja hänen lääkäristään, joka osoittautuu Stutthofin sotarikolliseksi, mielettömän rääkkäyksen spesialistiksi. Mieleen syöpyvä kauhuhahmo on omien sanojensa mukaan haudoissa, ruumiiden keskellä elävä juutalainen, joka on kokenut kaikki leirit ja nähnyt, mihin kaikkeen ihminen moraaleineen pystyy.

”Tuomari ja hänen pyövelinsä” on helposti tavoitettavissa – siitä on otettu joitakin vuosia sitten uusi painos.

Suomentamatta taitaa olla se romaani, jossa hulluksi tulleet hovioikeudenneuvokset pitävät lystikseen yksityistä tuomioistuinta ja vakuuttavat, että sitä mukaa kuin saadaan syytettyjä, löytyy syyllisyyttäkin. Eikä sitä, jossa päähenkilö on mahdollisesti aivan viattoman germaanisen filologian professorin ampunut virkatuomari, henkilö jonka on vaikea erottaa oikeudenmukaisuuden aatetta omista aatteistaan.

Dürrenmatt oli nuorena valmistamassa yliopistollista opinnäytettä Kierkegaardisa, mutta jätti sen kesken ja ryhtyi uhkarohkeasti päätoimiseksi kirjaiijaksi. Se saattoi olla syvästi epäberniläinen ratkaisu, mutta se kannatti.

Kierkegaard jäi jatkuvasti, selvästi havaittavaksi matkatoveriksi. – En tiedä, mikä oli Dürrenmattin suhde uskontoon ja oliko sellaista. Kirkegaardin tapauksessa tämä ei ole olennainen kysymys.

Kirjailija toimii joskus kuin kemisti: kiteyttää. Suuri venäläinen kirjallisuus – myös Tolstoi – kiteytti yhteiskunnan kipuja yksilöiden rikoksiin. Sensuurin oloissa muu ei olisi kyllä onistunutkaan.

Amerikkalaista jännityskirjallisuutta leimaavat tiede ja urheilu eli siis järjen käyttö ja lihaksisto.

Ranskassa Sartre, josta en pidä, ja Camus, josta pidän, kiteyttivät sotien jälkeen keskeisiä asioita korkeaan kirjallisuuteen. Camus’n ”Sivullinen”, joka minustakaan ei ole erikoisen merkillinen kirja, käyttää ampumavälikohtausta ja oikeudenkäyntiä käsittämättömyyden kuvina. Sitä vastoin ”Putoaminen”, jonka päähenkilö sanoo olevansa katumuksentekijä-tuomari, on vuosisadan kirjoja.

Mutta leimaisin nyt Dürrenmattin ja hänen mukanaan Simenonin. Rikos, syyllisyys, totuus ovat hiukan toisarvoisia kysymyksiä. Parhaiden kirjojen keskeinen kysymys on pelko.

Dürrenmatt oli kaiketi sitä mieltä, että yksityisellä ihmisellä ei ole mahdollisuutta tehdä juuri mitään – paitsi kantaa vastuu. Kirjailijatoveri Max Frisch oli erikoisen kiinnostunut yksilöllisyydestä ja osoitti romaaneissaan, ettei ihmisellä pitäisi olla mitään tiettyä nimeä. Erään romaanin nimi on ”Olkoon nimeni Gantenbein”.

On aihetta vielä miettiä ennen kuin niputtaa parhaat ruotsalaiset rikoskirjailijat pelon problematiikkaan. Näyttäisi ainakin siltä, että hyvin monen aikalaiskirjailijan viesti lukijoille on: toisin kuin poliitikot väittävät, syytä pelkoon on.

Mielenkiintoinen sivuilmiö: sekä Dürrenmattin komisario Bärlach että Simenonin Maigret ovat ketjupolttajia. Kun tupakointi on mielisairaus, tarkemmin sanoen reaktio lamauttavaan pelkoon ja siten sodan ja hävityksen oloissa niin suosittua, ja siten hyvin tyypillisesti lääkäreiden tavattoman huomion ja hoitotoimien kohde oireena, ei serotoniinin välittymisen häiriönä, on erinomaisen tyylikästä nostaa se huomion kohteeksi pohjaltaan pelkoa luotaavissa romaaneissa. (Taisi muuten Camus’kin kuolla tumppi huulessa Gallimardin pojan urheiluautoon.)

”Liittoneuvokselle ei voi mitään”, sanoi Bärlach. ”Ja kun hän vielä on eversti ja asianajaja, on hänellä kolme pirua yhtaikaa ruumiissaan.” (Dürrenmatt.)

Merkit, merkitykset

Selvää, suoraa, käsitettävää kirjoitusta vastustan. Joskus tulee sääli, että lukemisen taito tahtoo tuhoutua viimeistään lukiossa tai sen jälkeen. Pitämällä laulelmista niin monet osoittavat, ettei runoista rikastuminen ole heille oikeasti vaikeaa.

Asioitten sotkeminen toisiin asioihin… Kansanlaulu ja iskelmä käyttävät runsaasti rinnastusta, joka on johdonmukaisuutta vailla. ”Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta – eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta.”

Metaforan voisi opettaa koulussa, koska se on myös puhekielen keskeinen keino. Kun se tulee vastaan runossa tai vaativassa proosassa, se herättää turhan usein hämmennystä.

”Isokenkäiset riistävät” sisältää kaksi metaforaa. Isokenkäisellä voi olla pienet kengät ja riistäminen ei tarkoita esimerkiksi rahapussin sieppaamista. ”Kultaseni” on metafora. ”Hän oli jäätävä” on metafora.

Sanaleikki on sinänsä aika usein aika huokea, mutta vitsi joskus metaforan kiepautus. ”Time flies like an arrow. Fruit flies like a banana.” (Aika lentää kuin nuoli. Hedelmäkärpäset pitävät banaanista. – Kaksi sanaleikkiä sanaluokilla.)

Monia vuosikymmeniä toisteltu selitys väittää, että kirjallisuus sisältää enemmän kuin muu teksti, ja että runous on merkityksellä ladattua kieltä. Tuohon tutkijoiden ja opettajien iskulauseeseen täytyy lisätä, että vaikka kieli on raskaana, sen on oltava kevyttä.

Filosofia käyköön vastakohdasta – poikkeuksia on, mutta Hegel ja niin ikään Kant samoin kuin useimmat 1900-luvun suuret nimet kirjoittivat sanoja ja lauseita, joista tulee mieleen perunapellossa rämpiminen. Kukaties tarpeellista ja varmasti hedelmällistä, mutta raskasta ja hengästyttävää.

Toinen täsmennys: eikö osa väitetystä kirjallisuudesta ole keikailua ja tahallista konstailua? – Aivan varmasti on. Asiasta saa helposti selon katselemalla muutaman vuosikymmenen takaista muotikirjallisuutta. Leimaisin kylmästi esimerkiksi Ranskan ”uuden romaanin” (Robbe-Grillet ja ne muut) tuollaiseksi, ja jatkaisin niille, jotka eivät ole saaneet selvää Hermann Hessen ”Lasihelmipelistä” tai Joyen ”Finnegan’s Wakesta”, että käsitykseni mukaan niistä ei selvää saakaan. Merkitykset ovat näennäisiä.

Mutta kuinkahan paksun kirjan joku toinen joutuisi kirjoittamaan tästä sangen yleisinhimillisestä kysymyksestä, jonka Aaro Hellaakoski esittää ja johon hän salaa vastaa ”Hengen manauksessa”.

”Itseviisaana, arkana kunniastaan
järkeni on kapinoinut sinua vastaan
nähden mahtisi melko heikon, vajaan.
Ethän kykene rakennusmestariksi,
et edes kunnolliseksi poliisiksi,
vastaamaan et, kun kysyn: miksi, miksi.
Niin, lukemattoman paljon sanella voisin
seikkoja, joitten täytyisi olla toisin
jos olis valta ja voima ja kunnia sun
ja viisaus mun.”

Ja ettei jäätäisi saarnassa äänenväristykseen, siepataan loppuun runoksi kirjoitettu elämänohje. Omar Khaijam – persialainen matemaatikko ja runoilija suvaitsevaisesta Iranin maasta – tuli Suomessa suosituksi kauan sitten Toivo Lyyn suomennoksina, jotka leimaisin kaiken kaikkiaan onnistuneiksi (tietenkin osaamatta sanoa tuota tai tätä alkuperäistekstistä).

”Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa
ja niiden tylsyys ääretön älystä käydä saa
ja se on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu,
niin entäs sitten? - Enintään se ehkä naurattaa!”

Suomi on vapaa maa

Ennen, kun juoppojen kuskaaminen oli poliisimiesten elämäntehtävän keskeinen osa, ainakin joka toinen kyytiin otettu muista karjahtaa, että Suomi on vapaa maa. Se kai tarkoitti, että vapaata miestä ei saa panna putkaan.

Olin itse puhumassa suuna ja päänä digitaalisesta kuilusta noin vuodesta 2 000. Silloin tarkoitimme, että tekniikka kehittyy ja rahaa tulee mutta ei kaikille. Kuilu avautuu. Alettiin puhua 80 – 20 –yhteiskunnasta. Luvut tarkoittavat prosentteja.

Tästäkin asiasta toiset ovat puhuneet paremmin ja laajemmin. Mainitakseni vain yhden Juha Siltala on työskennellyt tosissaan ja esittänyt havaintoja, joita ei voi ohittaa. Puhe oli aluksi valkoisten äitien pojista ja sitten työelämän huonontumisesta.

Kirjat eivät ole helppotajuisia. Yksinkertaiset asiat eivät useinkaan ole.

Kaikki muuttui suureen taloudelliseen romahdukseen, jonka alkua elämme nyt.

Seurauksista vanhan suomalaisen herravihan nousu on nyt näkyvissä. Sitä ei näe, mihin se johtaa.

Herrat pettävät kansaa. Herrojen puheita ei pidä uskoa. Mutta ketä ovat nämä herrat?

Jotkut lukijoistani eivät huomaa tai ole huomaavinaan, etten kirjoita tiedonantoja. Pyrkimys on kirjoittaa vähintään kolmesta asiasta yhtä aikaa.

Niinpä hyppään historialliseen esimerkkiin, jonka nimi on ”merkillinen tappio” (Marc Bloch, L’Etrange Défaite, 1940). Blochin – aikakauden johtaviin kuuluneen historiantutkijan ja mukanaolijan – analyysi Ranskan romahduksesta Saksan hyökkäykseen 1940, on ollut keskustelun ja laajojen lisätutkimusten aihe.

Yksi Blochin selityksistä kenraalien kyvyttömyyden ohella oli ranskalaisten sisäinen hajanaisuus ja eripuraisuus. Nykyaika tuskin muistaa, miten vahva oli kuningasta haikailevien upseerien ja lyhytnäköisten teollisuusmiesten liitto ja miten rikkinäinen kommunistien ja sosialistien yrittämä kansanrintama. Ja maassa oli miljoonia tosi köyhiä, jotka eivät kiinnostaneet ketään.

Seuraus oli yksinkertainen, perikato.

Armeijahan oli monin kohdin vahvempi kuin Saksan, mutta johto kelvoton, koulutus heikko ja henki huono. (Saksassa oli 30-luvulla toteltu Stalinin käskyä, jonka mukaan vihollinen oli sopuileva työväenliike, ei natsipuolue.)

Johtopäätös: Suomi oli kansalaissodan jäljiltä pahasti haljennut maa, jossa suuri talouspula oli kuitenkin kääntynyt jälkikäteen arvioiden yllättävän tasaiseksi vaurastumiseksi. Talvisotaan johtaneet Neuvostoliiton mielettömyydet huipentuivat Terijoen hallitukseen, ja talvisota oli niin näkyvästi tavallisen ihmisen suursuoritus, että alkoi syntyä yhteisiä päämääriä. Tärkein sellainen päämäärä oli tietysti hengissä selviäminen, ja samaa sukulaisille.

Kaikki ei ole taloutta.

Oli mielenkiintoista ja pelottavaa lukea Sirkka Hämäläisen eilinen syntymäpäivähaastattelu, joka oli täynnä epäluottamusta taloudellisiin asiantuntijoihin ja taloudellisiin toimijoihin.

Obama on sanonut muutaman kerran ääneen, mikä on nyt suurin vaara: ”social unrest” eli yhteiskunnallinen levottomuus. Sellaista aiheuttaa vääryyden kokemus ja tosi tai luuloteltu aavistus, että yhdet lihovat toisten laihtuessa.

Suomessa tätä skenaariota ei ole kai vielä esitetty.

Kun tässä blogissa kirjoitetaan 15 vuoden takaisista asioista, joita jotkut pitävät kauheina ja jotkut – kuten minä – eivät, asialla on merkitystä oireena jostain.

Verkkoon kirjoittavat ihmiset ovat vaarattomia. Paitsi ehkä piraattiliike, joka todellakin voi olla oire jostain.

Entä minä, perunko tässä jotain väitteitäni? Tietääkseni en. Sanon vain, että voin olla surkeasti väärässä tärkeimmissä asioissa. Ei ole ansiokasta haukkua väärän puun juurella, kun metsä palaa.

Kuva saattaa liittyä television jääkiekko-otteluun, tai sitten ei.

Oma nimi

Joku voisi harkita kahdesti toisten nimittelyä, jos ymmärtäisi, että siinä tulee paljastaneeksi paljon itsestään. ”Huora” haukkumasanana osoittaa paljon mielenkiintoa tiettyihin asioihin. ”Aasi” ja ”apina” kuluvat niiden suussa, joilla on pelkoja tai harhoja omasta ymmärryksestään.

Töhrijät eli graffitien tekijät kuulemma pitävät itseään suuria sankareina, vaikka he yrittävät jättää toisten nähtäviksi paljastavia kuvia itsestään – suuri sekasorto ja ahdistuneisuus näkyvät ensimmäiseksi.

Himo särkeä ikkunoita, potkia peltejä, pirstoa tavaroita ei voi olla peräisin muusta kuin omasta särkyneisyyden tunnosta.

Ellen itse ole ehjä, kukaan muukaan ei saa olla!

On pelottavan mielenkiintoista kirjoittaa asioista, joiden tietää herättävän kovia vastaväitteitä. Mauno Koivisto on sellainen. Vaikka kirjoittaisin, että Mauno Koivisto ampui nuorena pikakiväärillä, tiedän jonkun väittävän sitä valeeksi tai herrojen salaliitoksi, jolla jo valmistauduttiin kelluttamaan Suomen markkaa ja upottamaan Suomen kunniallisinta väestönosaa.

Kollega Virolainen kirjoittaa paljon reippaammin kuin minä. Lukija käsittää nopeasti, että hänen mielestään korkeimmassa oikeudessa on väärää väkeä. Suuri vääryys on, ettei hän ole siellä.

Erikoisen epäonnistuneita valintoja olivat Olavi Heinonen ja Mikko Tulokas – KOP:n korkeissa luottamustehtävissä toimineen professori Matti Ylöstalon suojatti. Meitä on vielä liikenteessä koko joukko lakimiehiä, joiden mielestä Ylöstalo oli epätavallisen hyvä juristi (ja epätavallisen huono luennoitsija). Hän sanoi minulle kerran, että tämä Tulokas oikein ymmärtää asioita.

Heinosesta en ole varma – hän on varoittava esimerkki joko siksi että hän myötäili Koivistoa tai siksi että hän vastusti Koivistoa.

Häntä on turvallista haukkua, koska hän ei vastaa eikä ainakaan vedä julkisuuteen aikoinaan selvitettyjä ikäviä asioita. Joskus on ollut puhetta, eikä hän kuitenkin kirjoittaisi muistelmien tapaista. Hän on sanonut, että hän ei tee sitä. Suuri osa työstä on ollut tavallista ja harmaata ja pieni osa sellaista, josta tuomari ei saa puhua.

Lukijoille huomauttaisin, että julkkisten ja poliitikkojen haukkumisen ulottaminen tuomareihin ei ole kovin aikuinen asenne.

Oma tulkintani on se, että tuomioistuimen mahdollisuudet vaikuttaa esimerkiksi pankkien menestykseen ovat olemattomat. Siksikään tuomioistuimet eivät kiinnosta pankkeja.

Sama koskee suuria liikeyrityksiä. Suurimmat patenttien käyttäjämme Nokia ja Kone eivät ole esiintyneet ainakaan hovioikeudessa tai korkeimmassa koskaan.

Mutta tunnen suuren määrän tuomareita, jotka suhtautuvat hyvin vakavasti tuomarin valaan ja siihen liittyvään oikeudenkäymiskaaren määräykseen, jotka viaton maallikko voi lukea myös esimerkkinä vanhan lakikielen jylhän raamatullisesta soinnista.

”Tuomari vannokoon tämän valan: Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tahdon tehdä ja teen oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin ja tuomitsen Jumalan ja [Ruotsin] lain ja laillisten sääntöjen mukaan: etten koskaan minkään varjolla lakia vääristele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden ja vihan tahi pelon tähden taikka lahjan ja antimien tahi muun syyn takia, enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee. Minä en myöskään ennen tuomion julistamista enkä sen jälestä ilmaise oikeutta käyville enkä muille niitä neuvotteluita, joita Oikeus suljettujen ovien takana pitää. Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta.”

Myös tämä on edelleen lakikirjassa:

”Jos tuomari ilmeisestä huolimattomuudesta tahi ymmärtämättömyydestä tekee väärän tuomion, [menettäköön virkansa kokonaan tahi määräajaksi, tahi maksakoon rahasakon, kolmijakoon, aina asianhaarain mukaan,] ja korvatkoon kaiken vahingon. Jos hän sen tahallansa tekee, vihasta ja ilkeydestä taikka ystävyyden, lahjain ja voiton tähden, [menettäköön virkansa, saamatta sitä koskaan takaisin,] korvatkoon myös vahingon, ja lahjat menkööt [vaivaisille]. Jos joku sellaisen väärän tuomion tähden menettää henkensä [tahi kunniansa], menettäköön tuomarikin pahuutensa ja ilkeytensä takia [henkensä tahi kunniansa].”

Koivisto ja korkein oikeus

Tämä juttu kiertää arvovaltaisissakin lähteissä A.P. Pietilän kirjan ”Pankkikriisin peitellyt paperit” (2008) henkiin herättämänä.

Tämä lainaus on Erkki Tuomiojan verkkosivulta tuon kirjan esittelystä.

”Koivisto ei ainoastaan ottanut julkisestikin jyrkästi kantaa pankkien puolesta niiden velallisia vastaan, vaan myös järjesti oikeushistoriallisesti ainutlaatuisen puhuttelun presidentinlinnassa eräille korkeimman oikeuden jäsenille ja muille oikeuslaitoksen johtaville tuomareille ja alan huippujuristeille. Tilaisuuden jälkeen KKO:n linja muuttui ja se asettui uusissa ratkaisuissaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta pankkien puolelle velallisia vastaan.”

Tarinassa on yksi vika. Se ei pidä paikkaansa. Koiviston keskusteluissa ei sivuttu pankkikriisiä eikä takauksia.

Kuulin asiasta sen tapahtumisen aikaan ja nyt olen keskustellut siitä uudestaan muutaman paikalla olleen ja muutaman ei paikalla olleen korkeimman oikeuden jäsenen kanssa. Lisäksi olen puhunut siitä Mauno Koiviston kanssa.

Koivisto oli ottanut julkisuudessa kantaa KKO:n ratkaisuun, jolla muistaakseni pankkikorkoa oli soviteltu eli muutettu. Hän oli tällaista menettelyä vastaan. Mutta se oli eri asia. Siitä ei puhuttu tapaamisen yhteydessä.

Itse ongelma on ollut sata vuotta kiihkeä keskustelun aihe. Englanniksi sen nimi on ”judicial activism”. Jos lainsäädäntö on heikkoa, voiko tuomioistuin lähteä pyrkimään omin neuvoin parempaan ja oikeudenmukaisempaan tulokseen?

Kysymys sopii ikuisuuskeskusteluun, koska siihen ei taatusti ole selvää vastausta.

Vaikka Suomen korkein oikeus on ollut perinteisesti hyvin kesy, meilläkin on tehty tätä, muun muassa aikoinaan grynderijutuissa. Periaatteessa tuomarit ja asiasta kirjoittaneet torjuvat ajatuksen. Jos laki on huono, tuomari ei mahda mitään.

Pankkikriisin selvittelyissä 1990-luvulla tuli vaikeita ongelmia, jotka johtuivat osittain pankkien tolkuttoman huonoista velkakirja- ja takauslomakkeista ja osittain 1800-luvun (ja 1700-luvun) lainsäädännöstä. Myös pankkien asiakkaita oli pidetty pahasti valon takana.

Koivisto ei pitänyt mitään puhuttelua, vaan keskustelutilaisuuden. Jos asiassa olisi ollut puhuttelun makua, sinne ei olisi tullut ketään KKO:sta. Jos tasavallan presidentti olisi osoittanut halua keskustella korkeimman oikeuden ratkaistavista kysymyksistä, puhe olisi hyytynyt.

Tuomioistuinten presidentit ovat joskus yrittäneet sanoa jotain ratkaisuista, joissa eivät ole olleet itse mukana. Ainakin yhden kerran 1950-luvulla tämä aiheutti eräässä hovioikeudessa kriisin, jonka seurauksena presidentti erosi.


Koiviston kanssa ei ylimalkaan puhuttu lainkäyttöasioista. Tiettävästi tuomioistuinten toimintaedellytyksistä oli puhetta. Tuomioistuinlaitoksemme oli ollut monia vuosikymmeniä retuperällä.

Rahaa ei annettu – mutta kyllä tuomareissakin oli vikaa.

Tuo väite pankkien myötäilystä esiintyy usein. Jostain kumman syystä kukaan ei koskaan esitä ainuttakaan esimerkkiä korkeimman oikeuden ratkaisusta, joka olisi tehty pankkia suosien.

Pankkeja on esiintynyt aika vähän osapuolina ylimmässä oikeusasteessa. Jos pankki voittaa juttunsa, se ei todista pankin suosimista, vaan ehkä sitä, että pankki on ollut lain mukaan oikeassa. Jos pankki voittaa juttunsa tulkinnanvaraisessa tilanteessa, silloin voi puhua suosimisesta. Jos pankki voittaa juttunsa ja mummo menettää mökkinsä, kysymyksessä on luultavasti vakuus eli siis kiinnitys.

Mutta minä kun en tiedä esimerkkiä suosimisesta, vaikka olen lukenut KKO:n päätökset vuodesta 1926 eiliseen.

Kukaan ei ole leimannut sopimattomaksi sitä, että KKO järjestää keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista ongelmista yliopistoväen kanssa?

Itse olen nähnyt ongelman toisin päin – tuomioistuimiin on niin kovin vaikea vaikuttaa. Vaikka joku tulisi kertomaan esimerkiksi rangaistusten hajonnasta suljettujen ovien takana käsitellyissä jutuissa, tuomarit tukkivat korvansa ja hymähtävät pilkallisesti – varsinkin jos puhuja on yliopistolta tai oikeusministeriöstä. Elinkeinoelämästä tai pankeista en muista kenenkään koskaan käyneen puhumassa mitään.

Juhla, arki

Joka luulee, että kirjoitan näitä kuin blogia, erehtyy pahasti. Tärkeistä asioista en kirjoita ollenkaan.

Joissakin vihoissa on päiväkirjaa muistuttavia merkintöjä, pikemmin kai muistiinpanoja. Eräs vihko on neljänkymmenen vuoden takaa.

Päiväkirjamuodosta kuuluu varoittaa. Se on valheellinen. Ollaan kirjoittavinaan dokumenttia eli muistiinpanoja asioista sellaisina kuin ne tapahtuivat.

Tuoreeltaan kyhätty muistiinpano on sotkuinen. Tositelevisio on yhä petollinen kuin 1920-luvun todellisuus-elokuva (Vertov ja muutamat muut). Jo kehystäminen muuttaa näkymän, saati kirjoittaminen.

Tieteessä on usein mutta ei riittävän usein kuvattu kolmijako: asiat, jotka tiedämme, asiat, joista tiedämme, ettemme tiedä niitä, ja asioita joiden emme tiedä jäävän tietämyksemme ulkopuolelle.

Olkoon jännittävästi nimetty maailmankaikkeuden ”pimeä aine” esimerkki keskimmäisestä. Tiedemiehet arvelevat hyvin perustein, että maailmankaikkeus on väärällään jotain, mikä selittäisi keskeisiä painovoiman ilmiöitä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä se voisi olla.

Esimerkki viimeksi mainitusta (tuntematon-tuntematon) oli esimerkiksi ydinenergia ja sitä ennen painovoima.

Nähdäkseni näillä asioilla on paljon merkitystä arkielämässä ja juhlassa.

Eräs ystävä taisi joitakin vuosia sitten panna välit poikki. Hän soitti puhuakseen suunsa puhtaaksi. Olin etenkin viime aikoina suhtautunut häneen yliolkaisesti ja ollut olevinani kiireinen. En ilmeisesti ollut myöskään toimittanut perille hänen terveisiään N:lle.

En halunnut sanoa, että N kuoli juuri ja olen pakkaamassa laukkuani matkustaakseni paikkakunnalle ja osallistuakseni hautajaisiin. Kun en keksinyt muuta, katkaisin puhelun.

Toisen kerran joku motkotti, että yhteinen ystävä on oudon kyräilevä ja kelju ja tuskin vastaa, kun häntä puhuttelee. Myöntelin, kun en voinut sanoa, että tuo asianomainen oli juuri menettänyt lapsen eikä halunnut puhua asiasta kenellekään.

Tämä on outo tapa palata kysymykseen tuomarin työstä. Tuomarilla on ratkaisupakko. Vireillä oleva juttu on ratkaistava tavalla tai toisella ja mielellään viivytyksettä. Tuomari ei voi sanoa: en osaa ratkaista tätä.

Arkielämä ja juhla on täynnä asioita, joita ei osaa ratkaista ja joita ei ymmärrä.

Hyödyllinen ajatus voisi olla panna asiat piikkiin. Tämä on käytös- ja elämänoppaiden vastainen ajatus. Niissä yllytetään käymään härkää sarvista, vaikka sitä ei tee edes härkätaistelija.

Parempi on makuuttaa asioita ja laiminlyödä velvollisuuksiaan. Ratkaisu saattaa löytyä yllättävästi, odottamatta.

Kuvitan tätä esimerkillä. Lähimenneisyydessä on asioita, jotka askarruttavat tutkijoita suuresti ja panevat heitä tekemään yhä uusia kirjoja näistä asioista. Kukaan ei esimerkiksi osaa oikein selittää, miksi Neuvostoliiton suurhyökkäys 9.6.1944 pääsi yllättämään suomalaiset niin pahapäiväisesti, vaikka tietoa hankkeesta suorastaan virtasi etulinjasta, rintamilta ja jopa valokuvina.

Vakiintunut selitys on, että sodanjohtomme munasi kerta kaikkiaan tämän koko sodankäyntimme tärkeimpiin kuuluneen asian. Ehkä se ei ole niin. Ehkä siihen oli syitä. Millaisia, en tiedä.

Alger Hiss maintaan hakuteoksissa ja tietosanakirjoissa. Oliko hän neuvostovakooja korkealla USA:n turvallisuusorganisaatiossa? Asia ei kai selviä milloinkaan niin että kaikki uskoisivat, vaikka idän arkistojen mukaan näyttää selvältä, että vaikka Richard Nixon ja Joe MaCarthy väittivät miestä vakoilijaksi, hän oli vakoilija.

Ruotsi tiesi Saksan Barbarossa-suunnitelmasta ja aikatgaulusta. Arne Beurling oli avannut Saksan Geheimschreiberin salakirjoituskoodin.

Suomi tiesi mielenkiintoisia asioita, ja USA tiesi, että Suomi tiesi. Ainakin jokin osa tiedustelupapereistamme (Stella Polaris) päätyi nopeasti Yhdysvaltoihin, vaikka muuta väitetään.

Oma arvaukseni on, että Suomen sodanjälkeinen politiikka perustui eräin keskeisin kohdin (mm. ”vaaran vuodet”) sellaiseen tiedustelutietoon, joka on edelleen salaista.

Kivet eivät hymyile

Chesterton toisteli, että onnelliset ihmiset eivät hymyile. Voi olla niinkin.

Kirjoittajana hän erottuu edeltäjistään ja useimmista seuraajistaan joutavanpäiväisyyden ymmärtäjänä. En mene sanomaan, miten hän tyylin taiturina sen ilmaisi, mutta hämmennys ja ilo itsestään selvän (obvious) käsittämisestä on hänen puumerkkinsä.

En ole vieläkään unohtanut esseetä, jonka voisin etsimällä löytääkin. Hän selostaa innostuneesti, miten jännittävää on seurata vesijuovien kilpailua junan ikkunassa: mikä niistä tavoittaa ensimmäisenä karmin. Siinä jäävät sekä Arsenal että Manchester syrjään. Tuskin hän potkupalloa seurasikaan. Sillä ruholla hän olisi joutunut ostamaan kaksi istumapaikkaa.

Hän esittää tuon itsestään selvän ihmeellisyyden joskus nurinniskoin. Robinson Crusoen tyyppinen seikkailija ja toimen mies, tietenkin britti, huuhtoutuu Englannin rannikolle ja alkaa tehdä havaintoja ja koota hylkytavaraa tarpeisiinsa.

Chestertonin ”Isä Brown” saattaa sisältää saman kritiikin, joka näkyy kätkettynä monissa kunnon kirjoissa ja erinomaisissa elokuvissa. Kenelläkään tuomarilla ja useilla poliiseilla ei ole edellytyksiä ymmärtää asioiden arkisia ytimiä. He ovat aivan liian koulutettuja, aivan liian etäällä.

Fritz Langin unohtumattomassa rikoselokuvassa ”M – kaupunki etsii murhaajaa” valtoimenaan riehuva lastenmurhaaja ja – oletettavasti – lapsiin sekaantuja sekoittaa sekä poliisien että rikollisten markkinat. Niinpä nämä ryhtyvät kumpikin tahollaan jäljittämään samaa uhria. Rikolliset ehtivät ensin; ratkaisevan sysäyksen antaa sokea kerjäläinen, joka tuntee uhrin viheltelystä, Griegin Vuorenpeikkojen tanssista.

Loppukohtauksessa rikolliset ovat kokoontuneet tuomitsemaan uhriaan hylätyn tehtaan romuiseen kellariin. Uhri huutaa, etteivät nämä ole mitään todellisia oikeuden miehiä. ”Tuomarit” vastaavat tuntevansa lain ja esittelevät ansionsa – murhapoltto, ryöstö, murtovarkaus jne. Niin ja niin monta vuotta. ”Me tunnemme lain.”

Vuosikymmeniä minua häiritsi tieto, ettemme me tuomarit tienneet tuon taivaallista Kallen ja Jallun viinakekkereistä, jotka päättyivät väkivaltaisuuksiin. Joskus vedettiin Andersonin äänenvaimentajalla eli Mora-puukolla kurkut poikki. Kun poliisi tunkeutui asuntoon, apuun tarvittiin lumilapiota, koska tyhjiä pulloja, piimäpurkkeja ja makkarankuoria oli metrin kerros. Eikä kukaan paikalla olleista tai käyneistä kuollakseenkaan muistanut, kuka oli kuollut ja miksi.

Tuomarit eivät lue jännitysromaaneja. Tavallisesti he sanovat saavansa sellaisesta kyllikseen työssään. Se on tyhmä ajatus. Suullisilla käsittelyillä ja pöytäkirjoilla ei ole suoria, selitettäviä yhteyksiä todellisuuteen.

Tutkimissani maissa virkatuomariksi ajaudutaan lähes poikkeuksetta yliopistolta, jonne taas on menty suoraan koulun penkiltä. Monissa maissa etiketti edellyttää, ettei tuleva tuomari pidä yllä yhteyksiä edes toisiin lakimiehiin, ja tieto tavallisten ihmisten elämästä, toiveista ja peloista on satunnaista ja epätäydellistä.

Niin lainkäyttö on kuin piparkakkujen leipomista. Käytettävissä olevat muotit määräävät tuloksen, eikä muotteja ole paljon.

Kielikuva näyttää edellyttävän vertauskohtaa. Taiteilija on savenvalaja, keraamikko, joka antaa savelle muodon. Märällä savella ei ole omaa muotoa, kuten ei elämälläkään. Mutta tämä muoto lähtee ihmisen kädestä ja mielikuvituksesta.

Chestertonin hillitön suhtautuminen tavalliseen ja arkiseen on aivan sama kuin Simenonin. Chesterton oli jopa kiihkeä katolilainen, ja Simenon vakaumuksellinen ateisti. Kun molemmat takertuivat kirjoissaan rikosten selvittämiseen eli totuuden selville saamiseen, tulee mieleen, että molemmat ovat joutuneet hiukan tyylittelemään ja typistämään elämää saadakseen sen paremmin vastaamaan toiveitaan.

Näistä herroista johtaa suora reitti J.R.R. Tolkieniin, joka nosti uskottelun ennennäkemättömiin korkeuksiin. Hän loi maailman, jossa mikä tahansa saattaa osoittautua aivan muuksi kuin luullaan.

Chestertonin ”Mies joka oli Torstai” kertoo muun muassa poliisista, joka soluttautuu anarkistien ryhmään. Lopulta käy ilmi, että kaikki muutkin ryhmän anarkistit ovat poliiseja ja soluttautujia, paitsi ehkä monihahmoinen Sunnuntai.

Niin muokkaa virkakunto todellisuutta.

Maigret, Jules Amedée François

Maigret, jota siis ei ole olemassa, syntyi 1887 Keski-Ranskassa Saint- Fiacressa 13.2.1887. Hän kuoli korkeassa iässä turistibussin töytäisemänä 1972. Huonokuuloisuus vaikutti todennäköisesti tapaturmaan. Rouva, Louise, o.s. Leonard, puoliso vuodesta 1912, eli vielä useita vuosia.

Äiti oli kuollut synnytykseen. Isä Evariste Maigret menehtyi keuhkopussin tulehdukseen jo 1908, jolloin Jules joutui keskeyttämään lääketieteen opintonsa Nantes’ssa ja siirtymään Pariisissa poliisiksi. Hän sai jo varhain runsaasti kokemusta ja monipuolisen koulutuksen.

Aika paljon sankarista kertoo, että pariskunta asui samassa huoneistossa, 132 Boulevard Richard-Lenoir, vuodesta 1912 säädettyyn eläkeikään, jolloin Maigretit siirtyivät Meung-sur-Loiren kylään, pappilaa muistuttavaan vanhaan taloon.

Kun työpaikka, Quai des Orfevres, on Pariisin keskustassa Citén saarella vasemman rannan puolella, ja asunto lähellä Place de la Republique’ia, satun tuntemaan maiseman kohtalaista paremmin. Minua on vetänyt vasemmalle rannalle latinalaiskortteleihin 60-luvun alusta, ja nyt jo kuollut kälyni puolestaan asui iät ajat Republiquen tuntumassa.

Porvarillista, säntillistä seutua – mutta väliin jäävä Le Marais on jännittävä. Asuin siellä kuukauden 1979. Tänään kauhistelin Googlen karttaohjelmaa, joka näyttää Pariisin keskustan kadut talo talolta. Mittakaava on hiukan toinen kuin meillä, koska periaatteessa aivan tavalliset kerrostalot ovat hyvinkin sata – sataviisikymmentä vuotta vanhoja.

Simenonin ja siis Maigret’n Pariisi on tavallisen ihmisen kaupunki, jossa ei juurikaan esiinny älymystöä, opiskelijoita, taidetta eikä muuta kummallista. Se on pienen ihmisen ja vanhojen tätien kaupunki.

Kirjojen viehätys ja hiljan alkanut jankutukseni niiden suurenmoisuudesta liittyy kieltämättä osittain siihen, ettei tuota kaupunkia ole enää olemassa. Ainakin liikenne on tappanut sen.

Maigret’n poikkeuksellisen arvostettu asema rikospoliisissa ei johdu vain hänen ammattitaidostaan. Hän oli sodan ajan Englannissa kenraali De Gaullen Vapaan Ranskan turvallisuusvastaavana everstin arvolla. Maigret ei milloinkaan viittaa tuohon aikaan, mutta se käy ilmi kirjoista.

Maigretit eivät ole kaupallista kirjallisuutta. Paris Review’n haastattelussaan 1950-luvulla Simenon – Coletten ja André Giden koulima kirjoittaja, jo julisti tuhoisaksi jollekin ajatellulle yleisölle kirjoittamisen ja sen miellyttämisen. Kirjoittaminen on kärsimystä, joka tuottaa parhaimmillaan epätäydellisiä tuloksia ja joskus harvoin jonkin omenan, tuolin tai baaritytön, jolla on painoa, omassa tuntemattomassa ulottuvuudessaan.

Simenon taitaa olla ainoa tietämäni kirjailija, joka on toteuttanut näennäisen proosamuodon sisällä ja jopa toimintakertomusta mukaillen puhtaasti lyyrisen tuotannon, jossa mieliala, mielentila ja syvästi erikoinen tapa nähdä ihmiset ja maailma ja kertoa niistä, on toteutettu johdonmukaisen raivokkaasti.

Suomeksi voi suositella esimerkiksi seuraavia teoksia (1931-, suom. 1953 -):
Komissaario Maigret'n ensimmäinen juttu
Maigret epäonnistuu
Maigret epäröi
Maigret erehtyy
Maigret Hollannissa
Maigret huvittelee
Maigret kanavasululla
Maigret kansainvälisessä seurassa
Maigret kilpasilla
Maigret kotikylässään
Maigret koulussa
Maigret maalaiskapakassa
Maigret matkustaa
Maigret muistelee
Maigret murhaajana
Maigret New Yorkissa
Maigret oikeudessa
Maigret on kärsivällinen
Maigret puolustautuu
Maigret pelkää
Maigret psykiatrina
Maigret raivostuu
Maigret rajan pinnassa
Maigret syrjästäkatsojana
Maigret uskoutuu
Maigret vastatuulessa
Maigret Vichyssä
Maigret viettää lomaa
Maigret virittää ansan
Maigret vuokraa huoneen
Maigret'n revolveri
Maigret'n tyttöystävä
Maigret ja aave
Maigret ja gangsterit
Maigret ja harmaasilmäinen rouva
Maigret ja hotellin kahvinkeittäjä
Maigret ja humalasalko
Maigret ja hänen lapsuudenystävänsä
Maigret ja hänen vainajansa
Maigret ja ilmiantaja
Maigret ja kadonnut asiakirja
Maigret ja kahvilanemäntä
Maigret ja kaitselmuksen hevosmies
Maigret ja kunnon ihmiset
Maigret ja kuollut kauppamatkustaja
Maigret ja Latvialainen (1. Maigret!)
Maigret ja lauantaipäivän asiakas
Maigret ja matkalaukku
Maigret ja mies Seinen rannalta
Maigret ja Monsieur Charles (viimeinen!)
Maigret ja mies siltojen alta
Maigret ja penkillä istuskelija
Maigret ja Picrattin tanssijatar
Maigret ja selvänäkijä
Maigret ja sukulaispoika
Maigret ja tappaja
Maigret ja tarkastaja
Maigret ja taskuvaras
Maigret ja tienristeyksen valot
Maigret ja turskanpyytäjät
Maigret ja valikoiva varas
Maigret ja vanha rouva
Maigret ja vanhukset
Maigret ja varjokuva ikkunassa
Maigret ja vastahakoiset todistajat
Maigret ja viinikauppias
Maigret ja yksineläjä
Keltainen koira
Murha Rivieralla
Rouva Maigret'n ystävätär
Sumujen satama
Tuomarin talo
Ystäväni Maigret
http://www.trussel.com/maig/maistat.htm


(Oma valintani on Tout Maigret omnibus, jossa on noin kahdeksan romaania nidettä kohti – kaunis kirjain ja miellyttävä paperi.)

Lukot ja reikelit

Jonkin kadonneen talon unohtuneen oven romutetun ovenkahvan saattaa muistaa tarkasti. Muistikuvaan ei liity muuta, varsinkaan ei tunteita eikä tapahtumia.

Joskus kykenee palauttamaan mieleensä puoli tusinaa tai tusinan sähkökatkaisinta, joita on käsitellyt tai nähnyt. Keinu, punertavaa ja mustaa bakeliittia, metallinen vipu jossa oli omituinen nuppi päässä, kierrettävä ja pontevasti loksahtava katkaisija, maadoitettu, kellarissa tai saunan pukuhuoneessa.

Muistelijan aarre löytyy Kansalliskirjastosta, Digitoidut aineistot – Pienpainatteet (http://digi.lib.helsinki.fi...)

Olen tietysti käynyt läpi kauhavalaisten puukkotehtaiden luettelot ja hinnastot ja havainnut ne mielenkiintoisiksi.

Hinnastot antavat aiheen käyttää Suomen Pankin rahanarvolaskuria

http://www.rahamuseo.fi/multi_laskuri.html

Laskuri on toteutettu vitsikkäästi ja toimii hyvin. Se on nopeampi kuin deflaatiokerrointaulukot, joita on tullut kootuksi eri lähteistä, ja ottaa huomioon rahan uudistuksen ja euroon siirtymisen.

Mutta puukoista on Kansallismuseossa hieno sähköinen tietokanta ja oivallinen kokoelma.

Pikkuesineet, jotka ovat niin vähäpätöisiä, ettei niitä muista kuin unta nähdessään, ovat melkein tavoittamattomissa. Tai olivat. Kirjaston sivuilta olen saanut säväreitä muun muassa Strömbergin sähköliesistä ja –levyistä. Rautakauppojen luettelot ovat verrattomia, kuten arvaa.

En tiedä, miten teidän muiden laita on, mutta minusta tuollainen vanha hinnasta – tai puhelinluettelo – kepittää mennen tullen keskinkertaista paremman romaanin tai kuvateoksen.

Friitalan Nahkatehtaan luettelossa herättää kiinnostustani herrasmiehen nahkatakki. Lentäjän nahkatakki on upea sekä lyhyenä (”Luftwaffe”) että manttelin pituisena. Muistan hyvinkin, miten lentäjiä marssi kylille upseerikerholta koppalakki kallellaan ja nahkatakin liepeet lepattaen.

”Käyttäkää nahkahousuja välttääksenne reumatismia!”

Kuka keksinee tehdä opinnäytetyön näistä?

Kurikan Ajokalutehtaasta löytyisi kuva saksilinjaaleista ja usean nahka- ja valjastehtaan brosyyreistä setolkat, silat ja rahkeet.

Mukana on tietenkin makeistehdas Pohjola-Koitto (Viipuri), ja tieto siitä, että Kalle Päätalon Riitu-äidin suosima piipputupakka Väkevä Matti maksoi 5:25 toppa vuonna 1937. Samassa Ph. U. Stgrengbergin listassa on Proberari, jonka hajun muistan – mahorkkaa.

Pyttysorvaamo ja pyykkipoikatehdas suosittelee huokeita tuotteitaan. Hankmo-jousiäes osoittautuu nahkatakkia kalliimmaksi. Petromax-valaisimesta esitetään huolellisesti laadittu osaluettelo ja huolto-ohje.

Sulkeudumme arvoisaan suosioonne!