Sivun näyttöjä yhteensä

10. lokakuuta 2008

Toimittaja



Tämä on vain tavallaan johdanto aamulla radiossa puheena oleviin asioihin. Siellä on äänessä asioista paremmin perillä olevia ihmisiä. Sellainen on radio- ja televisio-ohjelman tarkoitus.

Opimme vanhoina hyvinä aikoina Reksa Paasilinnalta, Hannu Karpolta ja Hannu Taanilalta, että toimittaja on oikeammassa.

En menisi vannomaan, ettei opetuslapsia olisi edelleen vapaalla jalalla.

Torstai-illan ”House” vahvisti epäilyä, että nyt on keksitty usean vuoden dramaturginen kaari. Päähenkilö näyttäisi olevan ajautumassa itsemurhaan.

Television sarjaohjelmissa, joissa edes animaatioissa ei esiinny oikeaa, syvältä tulevaa muuttumista, tällainen olisi uutinen.

Tämän takia osoitan äänekkäästi suosiotani klassikkosarjoille – Dickens – vaikka itse kirjat ovat tietenkin parempia.

Tavallisesti viihdesarjat ovat ”aritmeettisia”. Kun sellaisen on katsonut ja ratkaisun nähnyt, tehtävä on yhtä mielenkiintoinen kuin sivuutettu laskuharjoitus.

Muutoksen formaalinen kuvaaminen ei oikeastaan kuulu lyhyen matematiikan koulukurssiin ja siksi olen miettinyt, että tuhti annos differentiaali- ja integraalilaskentaa tekisi hyvää humanisteille.

Näiden päivien tilanteissa televisiosarja värähtelee samassa maailmassa kuin pankit ja syksy.

Asetelma säilyy mielenkiintoisena, kun vastakkain ovat paha ja paha. Viihteen paha ja hyvä tahtoo jäädä mekaaniseksi, voitti sitten kumpi tahansa. Yleensä paha voittaa.

Housessa päähenkilön huumeriippuvuus herättää terveellisiä ajatuksia huumeen ja riippuvuuden käsitteistä. Lääkäri käyttää opiaatteja (siis morfiinin tapaista ainetta), mutta tässä asiayhteydessä voi aivan hyvin kysyä: so what? Entä sitten?

Samaa tekivät sangen monet rintamalääkärit, itselleen aika tuhoisin seurauksin.

Pahan ja pahan ongelma ei ole pienemmän pahan valitseminen, kuten poliitikot väittävät. Harkinnassa on otettava huomioon koordinaateista ainakin aika ja myös se, että ehkä kysymyksessä onkin differentiaaligeometria eli jotain aivan muuta kuin x-y-koordinaatisto. (Aika-avaruuden kaartuminen on tuota geometriaa, jossa toimintaympäristö kuvataan monikerraksi.)

”Huomenna kaikki on toisin”. Kyllä – jos aika on kaartuu.

Olen hiukan tuijotellut muutamaa yksinkertaista kaavaa luettuani kohta loppuun tiedekirjan, joka totisesti on hyvä – J.E. Gordonin ”The New Science of Strong Materials”.

Lujuus, kimmoisuus ja ne muut ovat aineiden muuttumista tai muuttumisen vastustusta.

Viimeinkin olen käsittänyt, miten särkyvästä lasista tulee vetolujuudeltaan verratonta lasikuitua, ja miksi puu on niin suurenmoinen mutta vaikea raaka-aine.

Sitäkään en ollut tiennyt, että televisiojännäreiden klassinen symboli, ruuvikierre eli puuruuvi, on puuelementtien kiinnitystavoista huonoin.

Liioin sitä en ollut tiennyt, etteivät laivanrakentajat saaneet hallintaan leikkausvoimia, ja siksi puiset laivat vuotivat auttamattomasti. Kun metalliset ristikkäistuet tajuttiin, kokometallinen kotelorakennekin oli jo valmis ja kokeiltu rautatiesiltoina.

Kirja on vuodelta 1968, ja itsekin kirjoillaan kunnostautunut Philip Ball tähdentää esipuheessaan, että tuon ikäisen kirjan loistaminen majakkana insinööritieteissä (ja todellakin materiaalitieteessä) hipoo ainutlaatuista tapausta.

Vähän niin kuin tohtori Housen suusta – kirjan viimeisen kappaleen otsikosta ”How to have second thoughts”, jonka suomentaisin ”empimisen taidosta”.

9. lokakuuta 2008

Onneksi



Onneksi satuin sopimaan Kuisman kanssa tapaamisen laitokselle; hän tulee radio-ohjelmaan ja kertoo ehkä jotain sensaatiomaisista pankki- ja metsäteollisuuden historioista, jotka hän on kirjoittanut.

Mutta hyvän onnen asioita oli monta. En jostain syystä ollut käynyt Helsingin yliopiston historian laitoksen tiloissa. Kuismalla ja muun muassa Juha Siltalalla, jolta terveisiä, saattaa hyvinkin olla maailman kauneimmat professorin työhuoneet.

Rakennus on vanha sisätautiklinikka – se sama, jossa appeni oli praktikoimassa 1920-luvulla, kunnes siirtyi Kirralle. Piha-alue on uskomattoman kaunis ja taiten kunnostettu. Entä sijainti!

Olen nähnyt muutamiakin yliopistoja ja sisä- ja ulkotiloja. Näin silmä vetää kotiin päin: eivät tästä paikat parane.

Toinen hyvä onni. Kosmos on hintaa, ruokaa, sijaintia ja kohtelua ajatellen oivallinen lounaspaikka. Kun oli käynyt ilmi, että yksi sisaruksista ei ollut juurikaan käynyt siellä, saatoimme todeta paikan pitäneen kutinsa ja että Kalevankadun suurisuuntaiset katutyöt vaikuttavat onnistuneilta.

Mutta se kolmas ja aivan ilmoittelemisen arvoinen asia. Kävin tietämässä Fugasta sopiva neuvostolevyjä radiossa soitettavaksi, eli Oistrahin ja Gilelsin neuvostolevyjä, joita tietysti on hyllyt vääränä, koska kaikki tunnetut tekijänoikeudet ovat sammuneet.

Mutta mukaan lähti juuri ilmestynyt Jorma Hynnisen Sibelius-levy, jota kohta ihmettelee puoli maailmaa. Yksinlauluja urkujen (Kalevi Kiviniemi), harpun (Laura Hynninen) ja sellon (Marko Ylönen) säestyksellä.

Lauluja on levyllä kahdeksantoista, ja vaikka jokin ”Svarta rosor” on kieltämättä sangen tuttu, kuten itse asiassa kaikki muutkin (paitsi kaksi opusnumeron 77 teosta), on perusteltua kiinnittää etukäteen korvat laastarilla päähän, etteivät putoa.

Jokainen äänne, jokainen intervalli on täysin sitä, mitä Jorma on kappaleelta halunnut. Mukana on luonteenomaisia Hynnisen kilometrin pituisia fraaseja, joita juuri kukaan muu ei ehkä kykenisi vetämään hengittämättä, ja kokonaisuus putoilee kohdilleen kuin Augustinuksen Uusi Jerusalem, harpun ja urkujen tähdittämänä, kirkkoakustiikassa levylle siepattuna.
Hienoa että meillä on taiteessamme näitä vanhoja mestareita, jotka tekevät edelleen, vaikka ikääkin jo on.

Usei mainitussa radio-ohjelmassa kevätkaudella Hynninen valitteli, että minkäs teet, kun laulattaa, johon muistaakseni lisäsin että ja vielä selvin päin.

Mutta on tämä kyllä totta puhuen ilo entistä parempi ja laulu muita laatuisampi!

(Vaikka vaivoja säästääkseen voi napata kaupasta samasta telineestä Usko Viitasen uuden levyn ja tämän valikoiman Kim Borgin oopperaäänityksiä.)

8. lokakuuta 2008

Kirjallisia miehiä



Blogiin liittyy monenlaisia vaaroja, joista todellisuudentajun hämärtyminen on yksi. Siitä puhuvat nyt poliisitkin – pahasti käy, jos elelee liiaksi virtuaalitodellisuudessa.

Toisaalta kirjallisuus on juuri virtuaalitodellisuutta. Samoin on elokuva.

Auktoriteetit suhtautuvat perinteisesti kauhistuneesti mielikuvituksen käyttämiseen.

Nyt kävi niin, että rouvani lahjottua minut aitoitalialaiselle tagliatellelle-spagetilla, joka epäilemättä on ollut Pekingin olympiastadionin arkkitehtien salainen esikuva, olimme sitten kaupungilla ihan illalla.

Kannatti käydä. Muiden kiinnostavien asioiden ohella tökkäännyin Jalle eli Jarl Hellemaniin, joka on syntynyt 1920, mutta vakuutti olevansa siitä huolimatta hengissä. Tammen johtajana Jalle oli myös kilpailijoiden mielestä aivan pistämätön suuren tekstin tuntija. Siitä todistaa hänen aloittamansa ja hyvin kauan toimittamansa Tammen Keltainen kirjasto.

Vihjeenä teille Hellemanin suhteellisen vähälle huomiolle jääneet muistelma- ja esseeteokset, ”Kirjalliset liikemiehet - kustantajakuvia”, ”Kustantajan näkökulma - kirjoituksia kirjallisuuden reunalta” ja ”Lukemisen alkeet ja muita kertomuksia kustantajan elämästä”.

Sieltä löytyy temppuilematta ja mekastamatta kirjoitettua tekstiä, jollaista ei maassamme esiinny millään muotoa vaivoiksi asti. Tekisi mieli käyttää luonnehdintaa ”sivistynyt”. Erikoisen miellyttävä on tekstistä välittyvä syvä tieto kustantajan ja siis monien muiden taidelaitosten toimijoiden oikeasta profiilista. Suuria kustantajia ovat henkilöt, joilla on kyky kadota kuvasta tai muuttua seinäpaperin väriseksi.

Ehkä parempi vertaus olisi henkilö, jolla on kyky löytää jotain arvokasta ja kehystää se edustavasti niin että muutkin huomaavat, miten hieno homma tämä oikein on.

Samassa yhteydessä tapasin Donnerin, joka hänkin vakuutti, ettei ole kuollut. Kysyin, tulisiko hän vanhan kansan muistihirviönä radio-ohjelmaani ennen joulua, niin puhuttaisiin kaikenlaista roskaa.

Hän sanoi tulevansa mielihyvin.

Jos heittäydyn oikein hempeäksi, saatan jopa sanoa, että hänen kotikirjastonsa – viisi metri korkeat huoneet ja kirjastotyyppiset tikkaat kaikkia seiniä kiertäville kirjahyllyille, antoi käsityksen ns. intellektuellin toimista – kun niitä aika monella kielellä julkaistuja niteitä pääsi selaamaan päämiehen riidellessä puhelimessa eri henkilöiden kanssa, teki vaikuttavan havainnon – kirjat tai siis ainakin merkittävä osa niistä oli luettu. Popperista ja Thomas Kuhnista en ollut koskaan kuullutkaan (vuosi oli varmaan 1967). Kipaisin kirjakauppaan tekemään tilauksen. Donnerille tuotiin kirjoja Akateemisesta laatikollinen kerrallaan.

Näyttää siltä, että olemme molemmat unohtaneet, että ajoin hänen asioitaan ja suomentelin hänen kirjojaan 60-luvulla ja 70-luvun alussa.

Paljon hauskempi on muistella esimerkiksi sitä kertaa, kun olimme Ruotsin filmi-instituutin saunassa, johon pelmahti balettikoulullinen tyttöjä.

Se oli sitä aikaa. Nyt kun rupean muistelemaan, olinkin siihen aikaan utelias tietämään, miltä balettikoululaiset näyttäisivät vielä vähemmissä vaatteissa tai ihan ilman.

Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Sieviä kuin mitkä.

Tähdentääkseni ja täsmentääkseni käsitystä vuosien ja vuosikymmenien tuhotyöstä liitän tähän juttuun kuvan, jossa on radio-ohjelman perusjoukkomme, pöydän päässä henkilö, joka on silmin nähden ollut spagettiaikaan kotona.

7. lokakuuta 2008

Haavikko, tohtori honoris causa















(Sillat voitetaan kulkemalla niitten ylitse.
Jokainen paluu on tappio.
Jokainen lähtö on voitto paluusta.
Runoilija,
paperit on kirjoitettava loppuun.)

Haavikko – 1950 syksyllä. Kehotuksen jälkeen kaksi säettä on jätetty kirjoittamatta loppuun. Käsikirjoitusliuskan on kirjoittaja repinyt ja liimannut sitten makulatuuripaperille.

Sain liuskan sen Paavolta 1973.

Toinen liuska, julkaisematon –

Takana illat, takana varjot iltojen, tulevat
kohotetuin petsin, ratsastavat,


hirvi pakenee, puitten alta hirven pakenevat
ikuiseen huomiseen.


(Käsikirjoitusliuska rutistettu ja taiteltu takaisin . 1952?)

6. lokakuuta 2008

Aporia



(Kuva Wikipedia)

”House ” (House, M.D. – MTV3) on minustakin nyt televisiosarjoista paras ja kukaties, kuten väitetään, yksi kaikkien aikojen parhaista.

Syyskesällä oli tilaisuus nähdä Hugh Laurie ensin Wodehousen Bertie Woosterina ja sitten tohtori Housena, kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Molemmat roolit osoittivat, käyttääksemme samaa differentiaalidiagnoosia kuin tohtori House, että Lauriella on loistokkaan näyttelijän tunnuksista kovin monta.

Hän näyttelee enemmän silmillään kuin kasvoillaan, näyttelee käsillään ja jaloillaan, hänellä on silmänkääntäjän tasoinen ajoitus, akrobaatin lihaksiston hallinta eli vaikeatkin asiat näyttävät helpoilta, ja taito laukoa tappavia repliikkejä kuin lasertähtäimen takana kyyhöttävä tarkka-ampuja.

Ohjaajat ovat hienoja ja leikkaus upea.

Olen mankunut monta kertaa television ihmisille, että tehtäisiin se kulloinenkin haastattelu vaikka Ylen käytävässä kävellen ja keskustellen, ja aina se on sivuutettu olan kohautuksella. Taitaa olla teknisesti hiukan hankala keino, koska sitä näkee näytelmäelokuvissakin aika vähän.

Housen joukko on koko ajan menossa tai tulossa. Nopea keskustelu nopeassa liikkeessä lisää elokuvan liikkeen ja tapahtumisen tuntua.

Epäilen että useimmin toistuva kuva on otettu suoraan Peckinpahin Hurjasta joukosta. Se sopisi nimenäkin hyvin. Se sopisi päähenkilöön – Peckinpahilla ja nyt Housessa katsoja ei saa selvää, onko päähenkilö ”hyvä” vai ”paha” eli saippuaoopperan mustavalkoinen lukutapa on tehty mahdottomaksi. House sekä vihaa ihmisiä että ei vihaa ja kohtelee oppilaitaan huonosti ja ei kohtele.

Kävelevän ryhmän kuvaus on tehty usein Peckinpahin tekniikalla: kamera ajaa takaperin dollylla ja samaan aikaan obejtiivi zoomaa sisään. Välimatka pysyy samana mutta liika syvyysterävyys on poissa ja henkilöt ikään kuin irtoavat taustastaan.

Upeaa!

Sitä en ymmärrä, että kun monen muun ohella Digg todistaa jatkuvasti ja laajasti, että aikamme johtava ongelma (Yhdysvalloissa) on ihmisten yleinen typeryys ja siihen liittyen vihamielisyys fiksuutta kohtaan, tämä televisiosarja on niin suosittu – kolmanneksi suosituin kaikista – ja niin palkittu.

Sarja näet on aidosti vaativa. Ainakin DVD:llä olevien varhaisten jaksojen suomentajalle se on selvästi liian vaikea, mutta kyllä paatunutkin katsoja putoaa helposti rattailta, kun puheet ja teot kulkevat kolmessa kerroksessa eri suuntiin.

Verkosta löydätte runsaasti aineistoa mm. Housen yhteydestä Sherlock Holmesiin ja monia muita mielenkiintoisia asioita.

= = =

Kun kirjoitin tuohon ylhäälle ”kamera”, en voi olla lisäämättä, että Panasonic on mahdollisesti räjäyttänyt pankin. Uusi DMC-G1 (ei vielä Suomessa) on SLR ei peiliheijastuskamera, josta on poistettu peili. Kuulostaa nerokkaalta oivallukselta.

Tosin – katselin dpreview’n verkkopaikalta Canonin kalliimman rahvaankameran (EOS 5D Mark II) yli 20 megapikselin ja täyden kennon kuvallista jälkeä.

Niiinsanotusti puhuu puolestaan.

5. lokakuuta 2008

Valkoinen kohina



Suomen Kuvalehdessä ilmestyi aivan erinomainen kirjoitus ”Valkoinen raivo”. Kirjoittaja on joutunut sekä kokemaan kiusaamisen aivan äärimmäisenä väkivaltana ja organisaatioiden, kuten koulun, kylmän kiistämisen. ”Sellaista ei tapahdu meillä”.

Kirjoittajalla on jokin korkean tason koulutus – psykologi, lääkäri tai vastaava. Hän kykenee kertomaan joukkomurhaajan mielentiloista puhumalla itsestään ja vaivalla tavoittamastaan kyvystä analysoida itseään ja muita.

Avainsana on ”dislokaatio” – siirtymä tai nurjahdus. Henkilölle kasvaa kyky tarkkailla itseään väkivallan kohteena kuin välipitämätön sivullinen, ja hänessä voi kehittyä murhanhimo, joka saa hänet tekemään väkivaltaa viileästi kuin sivullinen, pulssin nousematta. Hän kykenee kehittelemään murhanhimoaan vuosikausia.

Kirjoituksen mainostamisen lisäksi haluaisin lisätä yhden tai kaksi näkökohtaa.

Tietty kirjallisuus kuvaa järkyttävän hyvin tätä asiaa – miten joukkomurhaajaksi kasvetaan ja mikä erottaa tämän aikamme ilmiön tavallisista psykopaattien tekemisistä.

Ykkönen on usein mainitsemani, jokseenkin tuntematon Andrew Vachss, jolta on muuten hiljan ilmestynyt uusia kirjoja. Hänet luokitellaan dekkarikirjailijaksi. Hän on samaa luokkaa kuin Ellroy oli parhaimmassa vedossaan. Hän kuuluu oleva juristi ja näkyy tuntevan raivoa hyvin useita ammattikuntansa edustajia kohtaan. Ja kirjoittaa hän siis osaa.

Vahchssin sankari Burke on normaali ihminen täysin epänormaalissa ympäristössä, useimmiten on Manhattanin pahoissa kortteleissa. Burken tunnusmerkki on raivo, joka kohdistuu niihin, jotka tekevät lapsille vakavaa väkivaltaa, ja kokemus ja keinot sellaisten tekijöiden listimiseen.

Mutta Burken piirissä liikkuu myös joukkomurhaajia, joista lukiessa minun mieleeni tuli kaaosteorian ”valkoinen kohina”. Kun signaalin vahvuus on sama kaikilla taajuuksilla, kokonaisteho on ääretön, mikä on mahdotonta.

Valkoisesta kohinasta (Wikipedia, josta kuvakin), tullaan ennen pitkää attraktoreihin.

Valkoinen kohina ei ole tässä yhteydessä pelkkä kielikuva. Kaaosteoria tuli aivan liian suosituksi ja on siksi jo kärsinyt ansaitun arvonalennuksen. Silti neurotieteet ja monet muut tieteet ovat hyötyneet siitä suuresti – muun muassa väestötiede.

Dynaaminen systeemi näyttää muuttuvan sattumanvaraisesti, vaikka lähtökohdat olisivat yksinkertaiset ja deterministiset.

Skitsofrenian tutkimuksessa on sovellettu näitä oivalluksia. Valkoinen kohina äänenä on puolestaan osoittautunut käyttökelpoiseksi ihmisten kiduttamisessa, etenkin sensorisen deprivaation eli aistiärsykkeiden katkaisemisen yhteydessä.

Se toinen huomautus: henkilön kokema syvä epäoikeudenmukaisuus on romaanikirjallisuuden keskeisiä juonikuvioita ja usein perusyhtälö. Sama kääntäen: henkilön itse tekemä rikos (ja rangaistus) saattaa olla se deterministinen lähtökohta, jonka tuloksena on satunnaisuus, esimerkiksi murha.

Sama uudelleen: vain viihdekirjallisuudessa paha saa palkkansa. Se onkin hyvin viihdyttävää.

Tämän takia pidän enemmän Päätalosta ja Camus’ta kuin Merestä ja eräistä hänen kaltaisistaan suurista kirjailijoista. Modernistien mieltymys asioiden mielettömyyteen johtaa stokastisiin seurauksiin – siis pelkkään sattumanvaraisuuteen.

Tampereen dostojevskilaiset ja Camus (ja monet muut) kuvaavat epäoikeudenmukaisuutta, joka murentaa ihmistä, eikä maailmassa ole sellaista lääkäriä tai tuomioistuinta, joka osaisi asiassa auttaa.

Kai kuuluisin kuvaus tästä on kuitenkin Hemingwayn ”Vanhus ja meri”. Hait syövät matkalla saaliskalan, joka olisi ollut vanhan miehen vaivalloisen elämän täyttymys mutta vei häneltä melkein hengen. Novelli on tulkittu kristillisenä allegoriana. Itse näkisin sen kirjoituksena pahuuden sattumanvaraisuudesta. Miekkakala on outo atraktori.

4. lokakuuta 2008

Timpermanni



Äidin isää vähän vieraammatkin sanoivat taataksi, ja se oli outoa. Aika varhain tulin ymmärtämään, että Satakunnassa, josta hän oli paskaa heittäen lähtenyt kapinan jälkeen, sana tarkoittaa isoisää. Sillapää sen oli ottanut käyttöönsä isolla alkukirjaimella varustettuna sotien jälkeen, tiemmä.

Ihmettelen miksi en itse esittäytyisi saman tittelin haltijaksi. Kemppisen Taata. Kyllähän minä, taatana, tässä ikäpuolimiehenä senkin kurin voisin tehdä. Mutta suvussa on sellainenkin perinne, että jos isoisä on kahden tiedekunnan nimeämän asiantuntijan lausunnolla katsottu tuohon toimeen kiistatta niin päteväksi, ettei viran haettavaksi julistaminen ole tarpeen, asianomainen voidaan kutsua Isoisän virkaan.

Ja näin kävi.

Olen aina pitänyt Nurmen Taataa kauppiaana ja sanonut tarvittaessa, että nuorempana hän urakoi paikkakunnalle mitä kuusi- seitsemänkymmentä taloa.

Vasta tänä vuonna käsitin lopullisesti, miettiessäni että millä rahoilla sieltä Satakunnasta päästiin irti ja ostettiin talo Kauhaan keskikylältä niin että tömähti. Taatahan oli niin täysinoppinut timpuri, että paras urakka oli ollut Äetsän voimalaitoksen padon laudoittaminen Kokemäenjokeen aivan 20-luvun alussa. Erittäin todennäköisesti nopeaoppinen mies, josta tuli muun ohella kelloseppämestarikin, oli käsittänyt timpurin työn vaikeatkin asiat Helsingin ympäristön patterityömailla maailmansodan aikana. Hänen luonteellaan onnistui ilmoittautua ammattimieheksi, vaikkei olisi sitä vielä ollutkaan, ja opetella tehdessään.

Patorakenteet ovat teräsbetonia. Sellaisen laudoittaminen ei ole kenen tahansa toteutettavissa, joten puhe on eturivi ammattimiehestä. Ja olen nähnyt valokuvatkin kotitalostani, siitä suuresta kivitalosta, joka siis oli kokonaan teräsbetonirakenteinen. Elokuvateatterin suunnitteli Aarne Ervi, mutta muuten lujuuslaskelmatkin olivat Taatan työtä.

Tämä oivallus veti vakavaksi. Kauhavan kunta hävitti talon, ja se paikalla on nyt epätavallisen ruma elementtilaatikko, jossa taitaa toimia suorastaan halpahalli.

Yhteenveto on ikävä. Olin ja taidan olla edelleen sitä mieltä, ettei mistään olisi löytynyt rahaa sen talon kunnostamiseen, koska lyijyiset viemäriputketkin olivat valun sisällä.

Tulipahan kuitenkin tuhottua rakennustaiteellinen ihme, joka olisi varmaan mennyt suojeltavien kohteiden listalle, jos olisimme hakeneet sitä.

Mainitkaapa koko maasta edes yksi toinen timpurin suunnittelema täysfunkkisrakennus. Tämä erosi osuuskaupoista, suojeluskunnan taloista ja Ilmasotakoulun (ja Niinisalon) kasarmeista ennen kaikkea siten, että talo oli omituinen – erilaisia oikkuja täynnä. Esimerkiksi ”alakerran” vaatekomerot olivat betonia, umpivalua.

Menihän se hiukan reisille, kun osa tuloillaan olleista vuokralaisista perui. Sitä perua Taatan asunnon liinavaatekomerona oli kassaholvi; tilat oli varattu pankille. Ja kun tuli sota, Taata joutui keksimään turvelämmityksen ostettuaan rapasoita ja keksittyään ja rakennettuaan nostokoneet – vuonna 1940.

Niinpä ymmärrän nyt, miksi Taata ei ollut koskaan mukana kunnallispolitiikassa, mutta sitä vastoin kaikissa isoissa hankkeissa sähkö- ja puhelinyhtiöstä sanomalehteen ja lopulta vedenpuhdistamoon ja vanhainkotiin, seurakuntakeskusta unohtamatta.

Oli tiettävästi ollut paljonkin sanomista kunnan kanssa kaavan tapaisesta ja erityisesti rakennusluvasta. Kymmenen asuinhuoneistoa, viisi liikehuoneistoa ja elokuvateatteri; rahoitus lompsasta ja Sillan Juhalta.

Ja mitä minä tätä teille kerron? Kesti melkein vuoden ymmärtää, että hallussani on merkillinen historiallinen aineisto – Taatan ja hänen Eemeli-veljensä kirjeenvaihto 1920- ja 1930-luvulta. Taata kirjoitti kirjeensä koneella (Smith Premier), ja lähinnä ihmettelen toiminnan ja veljesten rahaliikenteen järkiperäisyyttä. Kun Eemeli lainasi San Franciscossa timpurina tienaamiaan rahoja Taatalle, takaisin tuli kuin juristilta vakuusluovutuksena kuorma-auton kauppakirja.

Kuvan vasemmanpuoleinen talo on osa tätä timpermannin funkista. Oikeanpuoleinen eli puupää on vanhasta asumiskäyttöön kunnostettu.

3. lokakuuta 2008

Vakka ja kansi ja klapsahdus


(Kuva olympiavuodelta 1952)
Kyynisyys on tyhmää koska se on mekaanista. Ihanteellisuuden arvostaminen on jo vähän vaativampaa.

Isäni oli jo ennen hääpäivää 3.10.1943 sitä mieltä, että he sopivat yhteen äitini, kauhavalaisen kauppiaan tyttären kanssa, kuin vakka ja kansi ja klapsahdus.

Suvun perintövitsin mukaan äiti oli joitakin kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä asiasta epävarma, mutta ei se ole totta.

Ihanteellisuus on kuitenkin hyvin nuorten (22 ja 20) ihmisten sota-avioliitto. Olen sen verran nähnyt niitä Äidin arkistoimia kirjeitä, joita on tuhansia, että ihania olivat haaveet ja moitteeton kyky niiden ilmaisemiseen, mutta niinpä otti ja onnistui.

Aivan vakavissani väitän nähneeni kotonani ja lähiympäristössäni erinomaisen sopusointuisia pariskuntia. Sopusointu ei tietenkään tarkoita riitasointujen puuttumista, vaan taitoa purkaa ne pääsävellajiin, joka on tässä tapauksessa Es-duuri.

Omista vanhemmista ja siis perheestä saa kirjoittaa kieli keskellä suuta, koska meillä puuttuu kirjakielestä kohtuullisen leuhkimisen perinne. Isä on harjoittanut koko ikänsä viipurilaista versiota, jota asiaa tuntemattomat ovat oudostelleetkin (tyyppiä ”lompsasta pesee minkä polle aitaa kaataa”), ja eteläpohjalainen uhoaminen ei ole kuulunut meille. Länsisuomalainen omien asioiden ja etenkin omien lasten vähättely puolestaan on aina tuntunut periaatteessakin väärältä.

Mutta paljastan salaisuuden. Isäni menestyi sekä yleisessä että erityisessä katsannossa hyvin hankkimatta pahasti vihamiehiä. Se johtui siitä, että hän oli omissakin silmissään ysi-miinuksen mies. Muistaakseni hän kirjoitti ylioppilaskirjoituksissakin keväällä -44 kaksi lavi ja kaksi ysi minkkaa eli kumua, tosin yksityisoppilaana suoritettuaan tenttimällä lukion sinä talvena.

Siksi hänen ei ole nähdäkseni ollut koskaan vaikea tunnustaa kavereita etevämmiksi. Samasta syystä hänellä ei ole ollut sellaista pyrkyä, jota tarvittaisiin korkeimmille huipuille – ja syvimpiin kuiluihin.

Äiti on puolestaan elävä esimerkki siitä, ettei nuoruus kirkonkylän prinsessana ole auttamatta tie pettymyksiin. Hän on esimerkki sitäkin, ettei maalaiseksi jääminen maalta muutettua ole onnettomuus, ainakaan jos aviomies hoitaa kaupunkiasiat.

Isä ja Äiti asuivat Tapiolan seudulla yhdessä vain 45 vuotta. Tuona aikana äiti ei ruvennut juoksemaan kaupungissa, ei edes elokuvissa, vaikka oli alan ihmisiä. Siihen oli selvä syy – paljon koulua käyviä ja siis huoltoa tarvitsevia lapsia niin että kotona oli kädet täynnä työtä. Sisaruksista nuorin meni täällä etelässä vielä kansakouluun, ja minä olen joukosta ainoa Kauhavalla koko kouluni käynyt.

Ja sen huomaa.

65 vuotta nyt on kumminkin niin pitkä aviossa olon aika, että ei vastaavia ole vaivoiksi asti. Sodan lyhentämättömänä versiona käyneet miehet ovat jo vähissä. Isä meni asevelvolliseksi helmikuussa 1939 ja siirtyi siviiliin joulukuksi 1944.

Kun itse on saavuttanut säällisen eläkeiän, alkaa antaa arvoa myös niille asioille, joista ei pahemmin puhuttu, ja alkaa tuntea tarvetta kokonaisarvioihin.

Oliko meillä Suomessa ”The Best Generation” eli paras sukupolvi? Sanoisin että ei. Amerikkalaista kaupallista kielenkäyttöä. Mutta jatkaisin samaan hengenvetoon, että todella lujille joutuneista suomalaisista nämä, puheena olevassa tapauksessa 20-luvun alussa syntyneet, selviytyivät kerran toisensa jälkeen tilanteista, jotka vaikuttavat myös jälkiviisauden valossa mahdottomilta.

Yksi selitys on se tietty ihanteellisuus, joka minun ikäluokkaani niin kovasti nauratti, kunnes hymymme hyytyi.

2. lokakuuta 2008

Suojattu teos



Tekijänoikeudessa on käsitteellinen perusongelma, jonka osoittaminen voi hiukan helpottaa riitoja.

Jokaisessa alan oppaassa ja tutkimuksessa sanotaan, että suojattu teos on esimerkiksi kirja tai sävellys, kunhan se on omaperäinen.

Tämä on virhe.

Koska laissa ei missään sanota, että suojan kohteena olisi kokonainen teos, lain tarkoittama ”teos” on myös puoli kirjaa eli kaksiosaisen romaanin nide I. Suojan kohde on myös kirja, josta joku on repinyt osan. Suojan kohde on romaani, joka tekijänkin mielestä on jäänyt kesken tai pysähtynyt luonnosasteelle.

Sitaatti on teos, jonka käyttäminen on sallittu ilman tekijän suostumusta.

Jos lainataan niin pieni osa suuremmasta kokonaisuudesta, ettei tuo kokonaisuus erotu, kysymys ei ole edes sitaatista. Jos sitaatin kohde on tunnistettavissa, laki sallii sen erikoissäännöksellä. Ilman sitä sääntöä teoksen osan ottaminen omaan käyttöön olisi tekijänoikeuden loukkaamista. Laki määrää sitaatin rajat välttävän selvästi.

Sitaatti on tekijänoikeuden rajoitus eli tekijänoikeudelle pantu raja. Niitä on monia muitakin. Laissa ei sanota, että toisten teoksista saa ottaa lainauksia. Se on muutenkin selvää.

Vapaasti toista teosta muuttaen aikaansaatu teos on itsenäinen ( 4 § 2). Tämä säännös on oikeastaan tarpeeton. Hyvin suuri osa teksteistä perustuu aikaisempiin kirjoituksiin. Ihminen oppii kirjoittamaan soveltamalla malleja ja esimerkkejä, ja kaikki minkä hän kirjoittaa, perustuu opittuun ja siitä muunneltuun.

Parodia ja satiiri ovat esimerkkejä itsenäisistä muunnelmista. Satiiri on humoristinen tai ivallinen esitys, jolla tuodaan esiin kirjoittajan typerinä, paheellisina tai sopimattomina pitämiä käyttäytymispiirteitä – vain ihminen voi olla satiirin kohde. Satiiri on moraliteetin muoto, koska se antaa ymmärtää, että toisin voisi toimia.

Parodia eli ivamukaelma on usein mutta ei aina satiirinen. Parodia voi tavoitella humoristista tai koomista vaikutusta äkkikäänteellä. ”Kevennys” on aika hyvä nimitys eräille huumorin muodoille.

Muutoin tuo lainkohta on luettava ensimmäisen momentin yhteydessä. Siirtäminen toiseen kirjallisuuden tai taiteen lajiin saattaa tuottaa itsenäisen teoksen. Pelkkä muunnelma on sovitus tai käännös; niihin tarvitaan tekijän suostumus.

Vapaa muunnelma on aikamoinen harvinaisuus – jos ajatellaan kokonaisia teoksia. Jos lähdetään näennäisen ristiriitaisesta väitteestä, että teoksen osa on teos, tämä lainkohta selittyy tyylin käsitteellä. Tyylilajin jyrkkä muuttaminen tekee teoksesta uuden.

Asiateksteissä tyylin sijasta puhutaan funktiosta. Keskinkertainen kompilaatio eli esimerkiksi opinnäytetyö ei loukkaa tekijänoikeutta, vaikka se on silminnähden koottu alan kirjallisuudesta, kunhan uusi teos on läpi kirjoitettu eli on tehty paljon muutakin kuin leikattu ja liimattu. Referaatti on sallittu. Se tarkoittaa selostusta, esimerkiksi yhteenvetoa romaanin juonesta ja henkilöistä. Se on vapaasti aikaisempaan tai aikaisempiin liittyvä uusi teos.

Tämä kaikki tuntuu kai hiusten halkomiselta. Sitä se ei ole, koska tietotekniikassa asia on äärimmäisen keskeinen. Uusi ohjelmia tehdään jatkuvasti, mutta hienoimmassakin uutuudessa on ehkä 80 – 90 prosenttia muualta omaksuttua. Toisin sanoen estetiikan sievä valhe, että nerokas henkilö luo ”tyhjästä” on sekä asiatekstissä että koodin kirjoittamisessa pelkästään naurettava.

Jäljitelmän tunnistaminen, parannusten ja päivitysten ongelma ja vastaavat käytännön syyt ovat pakottaneet suojaamaan lähdekoodia. Ellei sitä ole saatavissa, jäljitteleminen on useissa tapauksissa mielettömän työlästä. Jos se on saatavissa, se käsitetään merkiksi, että koodi on tiettyjen sovinnaissääntöjen mukaan kopioitavissa.

Hyvin karkea peukalosääntö on: jos uusi tietokoneohjelma toimii ja vaikuttaa käyttökelpoiselta, se on todennäköisesti (vapaasti aikaisempaan liittyen luotu) teos, johon ei tarvita lupia.

(Kuten joku arvaa, tämä on pätkä kirjoitteilla olevasta kirjastani Informaatio-oikeuden alkeet, jota kirjoittelen nyt virkavapaana.)

1. lokakuuta 2008

Kuvassa




Alavudella tai Ilmajoella syntyi rähinää viattomasta kuvatekstistä puoli vuosisataa sitten. ”Kunnallisneuvos N. (vas., lippalakki päässä) palkintokarjuineen.”

Sekä lippalakit että riskit kunnallisneuvokset ovat käyneet vähiin.

Olemme mietiskelleet parodian ja satiirin eroa tekijänoikeudellisesti ymmärrettynä. On olemassa korkeimman oikeuden ratkaisu Lapualaisooppera –laulunäytelmästä, joka oli parodian keinoin toteutettu satiiri. Tuomioistuin katsoi kirjoittajan menetelleen asianmukaisesti, vaikka lähdekin oli jäänyt mainitsematta. Lähde kun oli yksi näytelmän henkilöistä, joka oli pantu puhumaan omalla suullaan.

Lukijoilla on yleensä suuria vaikeuksia erottaa tekstin henkilöiden mielipiteet kirjoittajan mielipiteistä. Jos kirjoittaisin blogiin kirjoituksen ”Neekerityttö” laskuhumalaisen syvärasistin tajunnanvirtana, osa lukijoista luulisi, että esitän tässä omia käsityksiäni ja mielipiteitäni.

Ironia on vaarallinen ase. Jos kirjoitan, että jokin ideapuisto tai puuhamaa on niin suurenmoinen paikka, että sitä saattaa luulla päässeensä elävänä taivaaseen, ja alkaa hakea päärlyportteja ja Pietaria, tämä voidaan käsittää kiitokseksi, vaikka se ei taida oikein olla tarkoitus.

Olen pannut mieltymyksellä merkille, että tässäkin blogissa vierailee harvakseltaan joku kommentoija, joka luullakseni opettaa valokuvausta jossain korkeassa oppilaitoksessa. Taannoin hän marisi minun kuvistani visuaalista sisältöä.

Kun sellaista termiä ei ole, ajattelin että hän puhuu sisältöanalyysistä (content analysis) ja miettii kukaties mimeettistä konvergenssia.

Yksittäisen tekstin, sävellyksen, kuvan ajatus on tekijän kannalta hyvin yksinkertainen ja helppo.

Kun otan (siis joskus) tosissani valokuvan, haen sellaista kohdetta, sellaisia värejä ja muotoja joita ei voi kuvalla ilmaista.

Runous puolestaan on sen sanomista, mitä kielin ei voi kertoa.

Jos ihmisellä on jotain asiaa toisille, hänen ei pidä missään tapauksessa turvautua taiteen keinoihin, koska sähköposti, postikortti tai puhelinsoitto on niin paljon helpompi.

Harjoitteluun sopivat erilaiset maakivet, jotka jotenkin murisevat – ”jaa että jääkausi päättynyt – mikä niistä – sitähän tässä on hiukan oltukin mieltä.

Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt valokuvata puita, mielellään yksinäisiä puita, koska sitkeästi yrittämällä ja hyvällä onnella voisi saada kuvaan mukaan omia aikojaan seisoskelevan puun riutuvan hartauden.

30. syyskuuta 2008

Liikaa ulkomaalaisia



Aamutelevisiossa Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokas sanoi, että Suomessa on liikaa ulkomaalaisia. Kysyttäessä hän ei tiennyt, paljonko näitä ulkomaalaisia on, mutta liikaa joka tapauksessa.

En usko että tämä henkilö tai moni muukaan on kiinnostunut asiasta. Silti: Suomessa asui viime vuonna 132 600 ulkomaalaista, joista 30 000 oli venäläisiä (entisistä IVY-maista).

Jos tämä ponteva henkilö ei ajatellut vieraitten valtojen suurlähettiläitä, heidän autonkuljettajiaan ja sellaisia, pakolaisia meillä on runsaat 10 000.

Kiintiöpakolaisia, jotka kukaties aiheuttavat erityistä raivoa, tulee vuodessa alle tuhat.

Ruotsissa muuten asuu pysyvästi yli 200 000 Suomessa syntynyttä.

Yhdysvaltoihin muutti ennen vuotta 1914 280 000 suomalaista.

Maahanmuuttoon hyvin kielteisesti suhtautuvat puolueet (FPÖ ja BZÖ) saivat Itävallassa noin kolmanneksen äänistä ja kuuluvat vedonneet erikoisesti nuoriin äänestäjiin.

On mielenkiintoista nähdä, yrittävätkö Perussuomalaiset tehdä saman seuraavissa eduskuntavaaleissa. Timo Soini tuntuu olevan puoluejohtajista ellei älykkäin niin nopeasanaisin ja puheissaan mainio muotoilija.

Sivusta katsoen voisi olettaa, että ainakin kiusaus on suuri. Kuinkahan suuri osa suomalaisista käsittää isänmaallisuuden ulkomaalaisten vastustamiseksi? Luullakseni noin kolmannes.

Aivan esimerkin vuoksi: mitä olisi tapahtunut, jos jommallakummalla kouluampujalla tai kauppakeskuksen räjäyttäjällä olisi ollut pigmenttiongelmia?

Katselen ja kuuntelen joskus junassa yleensä Tuomarilassa tai Espoossa pois jääviä koululaisia, joiden puhe todistaa, että he ovat syntyneet Suomessa.

Kieltämättä he ovat erinäköisiä kuin jotkut kaverinsa. Sellaista ei yleensä ole Suomessa suosittu. Jos tahtoo välttämättä olla erinäköinen, niin olisi syytä huolehtia siitä, että on ainakin vaarattoman näköinen – esimerkiksi vanha ja lihava ja harmaapartainen.

Jäin miettimään tätä fundamentalismia taas kerran, kun televisiossa joku Suomessa asuva venäläinen sanoi, ettei hän koskaan katso muita kuin venäläisiä uutisia, koska muut valehtelevat.

Sääli ettei ihmisiltä voi kysyä: muuttaisitko mielesi, jos sinun todistettaisiin olevan väärässä. Tai ehkä se ei ole sääli. He kai vastaisivat, ettei heidän voi todistaa olevan väärässä, koska he ovat oikeassa.

Tätä lukiessanne tiedätte, että USA:n roskapankkioperaatio kaatui kongressissa.

”Nahkurin orsilla tavataan” on kansansadusta, ketun repliikki sudelle. Se tarkoittaa, että seuraavan kerran kun meidät nähdään, turkkimme riippuvat kuivumassa ja lihat on kuopattu.

29. syyskuuta 2008

Elämänohje



(Kuva viipyy eilisessä ja kuvaa kiinteistöjen hintoja Los Angelesissa.)

Vaimoni katsoi Bergmanin hyvän elokuvan televisiosta, minä en.

Huonoina hetkinäni epäilen, ettei tämä sittenkään liity kirjallisuuteen ja taiteeseen, vaan kysymys on puhtaasti mielenvikaisuudesta.

Olen toistellut, että varon merkittäviä teoksia, koska pelkään, että en sitten pääse irti niistä. On, meinaan, kokemusta, nääs.

Tarkistin iGooglesta, joka on huomattavan miellyttävä kotisivu, kun siihen on kerännyt järkevän määrän vitkuttimia (widgets). English Definition kertoi, että toisin kuin luulin, en muistanutkaan väärin.

(Hovioikeudenneuvos C.K. oli aina oikeassa, paitsi eräänä perjantaina 1973, jolloin hän oli luullut erehtyneensä.)

”Perseveraatio” on siis ihan oikea sana ja siispä sitä varmaan käytettiin Lehtovaaran Sielutieteessä, joka hämmästytti minua lukiolaisena (what is this shit…?).

Määritelmän mukaan jokin asia, kuten lause, laulu, kuva, puikahtelee jatkuvasti mieleen ja saattaa jäädä pyörimään luuppina, kunnes asianomainen toimitetaan hyvin varustettuun hullujenhuoneeseen saamaan sähköshokkeja.

Eräässä kohdassa Internetiä annettiin hyviä ohjeita. Ilahduin Notepad++ -editorista, joka on juuri niin nopea ja näppärä kuin väitetään ja lisäksi ilmainen. Hämmästyttävästi siinä on mukana jopa suomen kieli. Ilahduin Universal Viewerista, jolla voi vilkaista sekä kuvia blogiinsa että pdfiä vaivautumatta avaamaan tiedostoa oikeasti.

Eniten ihastuin amerikkalaiseen elämänohjeeseen, joka on todella hyvä. Meditaatio. Esimerkiksi 15 minuuttia esimerkiksi kävellessä ajatuksia, joille on annettava vapaa valta. Ei saa ruveta miettimään. Ei saa ruveta muistelemaan. Ei saa hätäillä unohtamiaan asioita.

Minulla on sisään rakennettuna päässäni tällainen plug-in tai add-on. Osaan ruveta näkemään unta yleensä kahdessa minuutissa. Televisiokeskustelussa, paneelissa porukassa, Finlandia-talon korokkeella tai vastaavissa varaan käteen kynän tai metallisen piippurassin. Kun unennäkö alkaa kunnolla onnistua, kapine putoaa kädestä, ja siihen helähdykseen yleensä herää.

Piilotajunnassa kastautuminen on verraton liikuntamuoto.

Eräässä toisessa kirjoituksessa neuvottiin soveliasta taustamusiikkia. Kirjoittaja ei vaikuttanut täysin asiantuntevalta, koska hän ehdotti Mozartia tai Bachia. Musiikki on kukaties vaarattomampi keino aivojen nollaamiseen kuin usein suositeltu alkoholi.

Mozartilla ja Bachilla on aika paljon vaarallisia teoksia – esimerkiksi Sinfonia Concertante tai Toccata, adagio ja fuuga. Oma suositukseni olisi Mozartilta pienille kokoonpanoille sävellettyjä divertimentoja ja serenadeja ja Bachilta esimerkiksi erittäin vähän tunnettuja triosonaatteja.

Viola da gamban hiukan narskuvaan ääneen kannattaa totutella. Jordi Savall (”Kaikki elämän aamut”) on sopiva nimi hakuruutuun.

Ei pidä unohtaa sitäkään, että raivopäisille kuninkaille soitettiin luuttua. Jopa iTunesin verkkokauppa tarjoaa palkkasoturinakin toimineen kapteeni Tobias Humen sävellyksiä, joista asettuu ankarampikin raivo.

28. syyskuuta 2008

Bailout



Koska olemme ihmisiä, olemme järkyttyneitä, ja koska olemme ihmisiä, meidän on helpompi nähdä ihmisasiat kuin rakenteet ja voimat.

Tapahtumassa on muutakin kuin väkivaltarikoksia.

Keskeinen osa teollisuuttamme näyttää olevan hyvin vaikeissa vaivoissa. Muutkin kuin minä, joka olen kirjoittanut asiasta ja tiedän siitä virkani takia jotain, alkavat puhua, että ainakaan metsäteollisuuden syöksyn pohja ei ole vielä näkyvissä. Yksi syistä on tutkimus- ja kehitystoiminnan kankeus.

Tämä on valitettavasti pientä siihen verrattuna, että Yhdysvallat ei näytä selviytyvän talouskriisistään, koska siellä on vaalit tulossa, ja eräät poliittiset ryhmät harjoittavat kiristystä, jota voi hyvin verrata Hitlerin ja Stalinin menettelytapoihin.

Markkinat on saatava toimimaan ja pankkijärjestelmä on pelastettava. Tämä ei ole uskonkappale, vaan tosiasia. Pankkeja ei voi ruokkia soppakeittiöissä. Jos tämän viikon tilanne jatkuu, ensimmäiset ruoskaniskut saavat selkäänsä kuluttajat eli tavalliset ihmiset. Seuraavat iskut saavat pienyrittäjät.

Palauttaisin mieleen, että nyt myös Wall Street Journal ja Financial Times puhuvat samanlaisia kauheita kuin olen itse puhunut Wahlroosista ja Fortumin johtajista. Nämä kotimaiset mestarit eivät ole vielä epäonnistuneet – toisin kuin metsäteollisuuden kollegansa.

Kokonaisuuden kannalta ei ole taloudellisesti tärkeää, riisutaanko heiltä ruokottomat palkka- ja kannustetulot. Mutta siis myös amerikkalaisia finanssipiirejä alkaa nyt hävettää, että myös yrityksensä ja ties kuinka monien tuhansien ihmisten elämän pilanneet johtajat poistuvat paikalta kultasäkit kilisten palkanlisineen.

Subprime-luottoja sanotaan nyt lehdissä ongelmajätteeksi (toxic waste). Moni suursijoittajat, esimerkiksi Warren Buffet, nimitti jo pari vuotta sitten liian mutkikkaita johdannaisia ”joukkotuhoaseiksi”.

Kokonaisuuden kannalta on tärkeää, että ihmiset ovat menettämäisillään uskonsa markkinoihin eli siis markkinatalouteen. Suuripalkkaisimmat ja ahneimmat asiantuntijat ovat nyt munanneet niin monta kertaa, että eri tahoilla epäillään järjestelmää vialliseksi.

Järjestelmä ei varmaankaan ole hyvä, mutta sille ei ole vaihtoehtoa. Subprime-ongelma syntyi osittain siksi, että poliittiset päättäjät halusivat poliittisista syistä säädellä asuntomarkkinoita luomalla todellisuudessa vakuudettomia lainoja.

Ajatus oli hiukan sama kuin meidän pääministeri Vanhasemme – kaupunkeja kaikille. Kuka ne asunnot maksaa? Yhdysvalloissa pidetään väkisin kiinni omistusasunnoista, joita on runsaasti yli puolet asuntokannasta. Suomalaisessa politiikassa ”omakotitalo” sisältää vähintään vahvan vihjauksen omistusasunnosta – joka siis on rahoitettava asuntolainalla ja jolle tuskin on muuta vakuutta kuin itse asunto ja vanhempien takaus.

Kyllä tässä jos missä yritetään kiinnittää yleisön huomio sivuasiaan, jotta temppu saataisiin tehdyksi ja – vaalit pidetyksi.

En sanoisi sitä edes markkinataloudeksi, saati kapitalismiksi, että asunnosta on maksettava. Jos ostaa yli varojensa, joutuu kärsimään. Ja jos valtio sosialidemokratisoi asuntokantaa, milläs sitten eletään?

Joskus kuvittelen, että ”Laulu tuhannesta yksiöistä”, joka minulla on levyllä, on mainko esimerkki taiteen vaikutuksesta ihmiseen. Tuon laulun soidessa sijoittaminen vuokrattaviin asuntoihin lähti laskemaan romahtaen.

En ole unohtanut, eikä minun olisi sen takia helppo valehdella. Asuin erään sympaattisen tehtailijan omistamassa vuokra-asunnossa Kalliossa kunnes nousin etuoikeutettuun luokkaan 70-luvun alussa ja aloin maksella asuntolainaa, joka tietenkin onnistui negatiivisten korkojen aikana (efektiivinen luottokorko vähemmän kuin inflaatio).

27. syyskuuta 2008

Epäonnistumisen himo



Saadun tiedon mukaan suurenmoinen musikaalin nimi ”Seis maailma, tahdon ulos”, on alkujaan graffiti eli siis Helsingin kaupunginhallituksen mielestä töherrys. Suomennos ei ehkä välitä sitä, että noin sanotaan bussissa (”I want to get off – ranskaksi je veux descendre).

On ehkä myöhäistä vakuuttaa, etten ole Kalle Päätalon, hänen kustantajansa enkä elokuvan tekijän mainosmies. Itse minä innostuin, kun näin kesällä kauhukseni isäni lukevan Päätaloa sairaalan kirjastosta.

Tuotakaan elokuvaa en ole menossa katsomaan, varsinkaan kun käsikirjoittaja nimesi sen televisiossa selviytymiskertomukseksi.

Iijoki-sarja, josta arvostan suurimmin Messukylään sijoittuvia romaaneja, ei ole selviytymistarina, vaan sen vastakohta, kertomus epäonnistumisen himosta.

Se on suomalaisten nuorten miesten ja vanhojen miesten iso yhteinen piirre. Yritetään mahdottomia. Mennään heikoille jäille vaikka viisaammat kuinka kieltäisivät. Käydään juovuspäissä paljain käsin puukkomiehen kimppuun (Kallen veli Manne eli Hermanni nuorempi) ja kuollaan niin kovin turhaan.

Romaanien Kalle, jolla lienee yhteyttä kirjoittajansa henkilöön, yrittää vähän väliä ainakin sekoittaa asiansa perin pohjin, tai mikäli mahdollista päästä hengestään. Kiitos tarkan kuvauksen lukijalla ei ole vaikeutta ymmärtää, että tämän Kallen tilannearviot ja käsitykset toisista ihmisistä osoittautuvat lähes johdonmukaisesti vääriksi.

Ei minulla ole asiantuntemusta arvioida, mikä mistäkin johtuu, mutta osaan selvittä virallisesta tilastosta, että työikäisiä miehiä kuolee joka vuosi enemmän tapaturmiin ja väkivaltaan kuin syöpäsairauksiin tai verenkiertoelinten sairauksiin. (Vuonna 2005 1900 verrattuna 1061 ja 1344.) Itsemurhiin menehtyi työikäisiä miehiä 551.

Kun tutkii ikäryhmät, ei voi sanoa muuta kuin että jälki on rumaa, ja esittää epäilyn, että kansanterveystyön painopisteet eivät taida olla oikeissa paikoissa.

Kaksikymmentä vuotta sitten uskoteltiin, että ihmisellä olisi jokin ”itsesuojeluvaisto”. Maailmansotien selittäminen osoittautui tuolta kannalta vaikeaksi. Freud kehitti kuolemanvietin, thanatoksen, joka olisi libidon kaveri.

Itsemurhapommittajat osoittavat, että ihminen voi, niin luulen, täysin tietoisesti ja olematta mielettömäksi manipuloitu, luopua hengestään surmatakseen ”toisia” mahdollisimman paljon. En oikein usko, että sillä olisi suurta merkitystä, ketä nämä ”toiset” ovat.

(Palaan ”toiseuteen”, joka Levinasin ajatuksena näyttäisi olevan äärimmäisen ajankohtainen. Tämä filosofi, joka ei edes suostunut marxilaiseen keskusteluun ennen sotia ja vietti vainovuodet niin kuin juutalaiset ne viettivät, kirjoitti sotien jälkeen pyövelin etiikasta ja vihan absurdiudesta. Levinasista on kirjoitettu myös Suomessa suomeksi.)

Fundamentalismiksi nimitetty ilmiö on nyt Suomessa. Räjähdysaineita ei ole yhtä helppo saada kuin käsiaseita.

Kirjoitan näin ajatellen kuin tohtori House: potilaat valehtelevat, oireet eivät.

26. syyskuuta 2008

Päivystävä dosentti



Nyt en ole käynyt suorissa ajankohtaislähetyksissä, mutta jotain on nauhoitettu.

Olisin varmaan tehnyt saman kuin kerran aikaisemmin, vastannut asialliseen kysymykseen sanomalla: "En tiedä."

Sellainen on ikävää uutisankkurille, mutta ikäviä ovat asiatkin.

Onneksi pääministeri Vanhanen sanoi suunnilleen tämän eli siis totuuden eduskunnassa vasemmistoliiton vaatiessa lisää verta. Vanhanen sanoi, että olemme tekemisissä rikoksen kanssa, joka on tuntematon. Sille ei ole edes nimeä.

Illan uutislähetykset vahvistivat tämän - emme tiedä. Toisin sanoen nyt nuorisomuodiksi osoittautuva vakavien uhkauksien lähettäminen ja välittämine ylittää ymmärryksen.

Meidän päivystävien dosenttien asiantuntemus ei ole kaksinen, mutta jos selityksiä olisi pinnassa, joku meistä olisi keksinyt jotain. Kun kukaan ei tiedä ja jotkut myöntävät tietämättömyytensä, helppoa keinoa ei siis ole.

Tämä ei oikeuta toimettomuuteen vaan päinvastoin keskittämiseen, ja se tarkoittaa myös voimien keskittämistä.

Helppoja keinoja ovat verkon käytön sormeileminen esimerkiksi erilaisilla filttereillä, aselainsäädännön muutos, tietosuojan sortaminen.

Tilanne muistuttaa hitusen USA:n 9-11-reaktiota. Hyvin suuri osa amerikkalaisesta arvioi tälläkin hetkellä, että tekijänä oli tavalla tai toisella oma valtio tai armeija. Tiettävästi enemmistä on tietävinään, että Irakin osta aloitettiin WTC:n iskujen takia, siitä huolimatta, että yhteyttä ei ole. Kansalaisvapauksia rajoitettiin pysyvästi. Ihmisten huomio käännettiin pois niistäkin asioista, jotka purkautuvat nyt finanssikriisinä.

Amerikkalaiset purkivat hädissään tai pahuuttaan keskeisen yksilönsuojan sananvapaus siihen luettuna. Meidän ei pidä tehdä samaa.

Ei käy kieltäminen, että rohkeutta tarvitaan epärealistinen määrä, kun tosiasioita olisi katsottava silmiin ja päätön juoksentelu olisi estettävä.

Tilanne muistuttaa hitusen Georgian sotaa. Miten yleisesti tiedetään, että myös Naton ja amerikkalaisten mielestä Georgian suunnalta valehdeltiin ja peiteltiin sitä tosiasiaa, ettei tykistö- ja ohjusiskuja aloittanut Venäjä?

Koska edellä sanoin, etten ymmärrä Suomessa nyt ilmenneestä ongelmasta mitään, rikon saman tien tämän lupaukseni.

Kysymyksessä on hyvin vakava rikos, jota ainakaan poliittinen pallottelu (vasemmistoliiton kysymys) ei auta. Uhkaavien viestien lähettäminen on rikos. Luultavasti tekijöihin on suhtauduttava ankarasti.

Selitys "laajennettu itsemurha" ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että nämä mielettömät ihmiset luultavasti saavat aidosti nautintoa toisten ruumiillisesta vahingoittamisesta ja tappamisesta.

Olisiko tällä nyt puheena olevalla vihakulttuurilla, joka taatusti ei el vain tietoverkoissa, jokin yhteys saatananpalvontaan, hautausmaiden häpäisemiseen ja goottikulttuurin kuolemaa ja kuolemista liehitteleviin piirteisiin?

James Ellroy ("American Tabloid")"… he had realized that killing is fun…"

25. syyskuuta 2008

Voiko talo elää vanhemmaksi kuin ihminen?



Professorilla oli kiireitä ja oli minullakin ja saimme nopeasti selviksi linjat perjantain radiojuttuun, jonka yksi aihe on kirjallisuuden kaanoni. Hän lupasi ottaa kantaa kysymykseen, kuka Väinö Linnan kanonisoi eli julisti autuaaksi. Puhumme varmaan myös siitä, miten perusteeton ja tosiasioiden vastainen on joidenkin nuorten lukijoiden luulo, että Linna olisi ollut Kekkosen hovikirjailija ja rähmälläänolon ajan sankari.

Olihan se kumma. En ihmettelisi, jos Linna olisi joskus raapaissut äänensä demareille, mutta on se voinut mennä maalaisliitollekin. Hänen sukunsahan ei kuulunut punaisiin ja tehtaantyömies hän oli olosuhteiden pakosta.

Kommunisteille hän oli neuvostovihamielinen ja kokoomus… niin – hyökkäystä ”Tuntematonta sotilasta” vastaan johti Adolf Ehrnrooth, ja ”Pohjantähti” villitsi sitten joukon kovin oikeistolaisia historia professoreita.

Joten minulta jäi kysymättä, miksi ja miten joku kirjoittaa kirja jostain Sakris Kukkelmanista (Joel Lehtonen).

Tämä on ehkä Gogolin kysymys. Gogol kirjoitti vähäpätöisistä ihmisistä (tyyppiä Akaki Akakijevitsh) ennen kuin Tshehov otti nimityksen käyttöön.

Lehtosen rakastunut rampa pyöri Huopalahdessa, luki viisauskirjoja, ymmärsi kaiken johdonmukaisesti väärin, luuli rakastuneensa ja epäonnistui kaikessa. Siinä koko juttu.

Yksi tapa on etenkin Waltarin usein käyttämä. Hän kirjoitti omaelämäkertoja ilmoittaen virheellisesti nimekseen esimerkiksi Sinuhe. Jos kirjoittaja – ehkä Joel Lehtonen – onnistuu kiinnittämään paperille ne väpsähdykset, jotka valaisevat hänelle ja siis lukijalle jotain ennen pimeään jäänyttä hänestä, lukijasta ja Huopalahdesta, se on kirjallisuutta.

Gogol tuskin ajatteli itseään kuvatessaan ”Päällysviitan” sankarin hulluutta. Tuo tarina on läheinen. Olen tuntenut se päähenkilön ja hänen työtoverinsa ja esimiehensä. Päähenkilö järkyttyi päällysviittansa menettämisestä siinä määrin, että joutui tilaan, mitä me korkeimman oikeuden esittelijät pelkäsimme aamusta iltaan – hän oli tekemäisillään kirjoitusvirheen!

Tuo tarkoitti, että kuvaus on juristien ja esteetikkojen kielellä ”relevantti”, mikä tarkoittaa joutavanpäiväisen tai yhdentekevän vastakohtaa. Lyhyin piirroin kirjailija kuvaa pietarilaisen, joka ei ollut kirvesmurhaaja, mutta silti yhtä keskeinen maan ja kaupungin myöhempien vaiheiden käsittämiseksi.

Modernismin nyt painuttua kirjallisuudessa taka-alalle ja huumorivitsikirjailijoiden tyydytettyä yleisönsä haikailen taas takaisin sitä ”eeppistä kerrontaa”, joka ei ole koskaan hievahtanut esimerkiksi Yhdysvaltojen tai Englannin romaanikirjallisuudesta.

En muistanut katsoa, sanoinko jotain television ajankohtaisohjelmassa. Kamera kuitenkin pyöri kovasti. Aiheen vakavuuden ja kauheuden vuoksi ymmärsin silti olla sanomatta, että toivoisin poliisien ja psykologien istuvan lukemaan Gogolin ja Dostojevskin kootut teokset.

Jos siis pyrkimys on ymmärtää, mitä ihmettä maallemme ja nuorille ihmisille on tapahtumassa.

Olen edelleen sillä kannalla, että vähän jokaisen kannattaisi ottaa viikko paria rokulia ja lukea nämä kunnolla. Tarjolla on tosin lähinnä 20-luvun suomennoksia. Vaikka ajatus on outo, englantilaisten pokkareiden hankkiminen voisi olla hyvä ajatus; äkkiä siihen tottuu; itse käsitin miten hyvä lause Dostojevskilla oli vasta lueskeltuani häntä käännöksinä useille kielille; riittävän venäjän taidon hankkimiseen ei elämäni enää riitä.

24. syyskuuta 2008

Tällaisena päivänä



Tällaisena päivänä olisi ehkä paras kirjoittaa jostain aivan muusta. Murhenäytelmästä – joka samalla oli suuri rikos – ei pidä sanoa mitään, kun ei mitään tiedä. Omien tunteiden jakaminen on jotenkin turhaa, kun tunne on sama kuin kai kaikille, tyrmistys.

Tässä seurassa ei ole tarpeen huomauttaa Internetin roolista. Ei tanssilavojakaan – suhteellisen myöhäinen keksintö – kielletty, vaikka niiden ympäristössä puukotettiin ja tapeltiin.

Tai ehkä eräät halusivat kieltää, mutta ajatuksen turhanaikaisuus oli ilmeinen.

Yhden nyt jälleen koettuun murhenäytelmään liittyvän ajatuksen haluan silti esittää ja julkaista verkossa.

Viime radio-ohjelmani yhteydessä mietin ja valmisteli kysymystä häpeän ja väkivallan suhteesta toisiinsa, ja kyllä sitä myös lyhyesti sivuttiin keskustelusta.

Asia on tavattoman laaja ja epäselvä.

Siinä yhteydessä päädyin taas kerran Søren Kierkegaardiin, jonka kirjoja olen lukenut ja lueskellut ja pohtinut useita vuosikymmeniä. En ymmärrä niistä paljon mutta väitän, että Kierkegaard kaatoi tuoreeltaan Hegelin ajatusrakennelmat, ennen kaikkea ne hyvin korkean teoreettiset rakennelmat, jotka vaikuttivat vahvasti kovuuden kulttuurien syntymiseen 1900-luvulla – sekä mustaa että punaiseen fasismiin.

Joko oikein tai väärin luettuna Hegel näkee valtion hengen korkeana tai korkeimpana kehitysmuotona. Siitä tulee helposti päätelleeksi, että historiallinen muutos on lainalaista ja että valtio ei voi toimia väärin.

Kierkegaard loi perustan niiden asioiden ymmärrykselle, joita nimitetään nykyisin usein depressioksi – näennäisesti normaalin ihmisen syväksi häiriötilaksi, joka voi johtaa suureen tuhoon.

Hänen kielenkäytössään, teoksessa ”Kuolemansairaus” (Sygedommen til døden), tuon tilan nimi oli epätoivo.

Epätoivo on ihmisen perustila (default). Se syntyy kyvyttömyydestä olla ihminen sanan syvällisessä merkityksessä.

Synnin vastakohta on usko. Kierkegaard tarkoittaa kristinuskoa, mutta ehkä usko ihmiseen tai usko elämää tarkoittaisi samaa. Epätoivon parannus on usko. Tie epätoivosta on toiminta todellisen ihmisyyden suuntaan. Se ilmenee rakkautena – nykyisin sanottaisiin ehkä ”välittämisenä”.

Kirjan nimi (”Sairaus kuoleman asti”) osoittaa, että uhka on monen kuolema.

23. syyskuuta 2008

Toisia kameroita





Oli tilaisuus kokeilla Nikon D 60 Kit –satsia, jota nyt kovasti mainostetaan. Tosin olen luvannut äidilleni, että en rupea enää pelaamaan järjestelmäkameroiden kanssa, koska sillä rahanmenolla ei sitten ole loppua.

Nikon olisi mielestäni huono ostos. Pakettiin kuuluva objektiivi on huono ja Nikkoriksi hämmästyttävän huono.

Se on makuasia, mutta kun elävä LCD alkaa olla tavallinen kaikissa kameroissa, sen puuttuminen tuntui hankalalta.

Kakkoskamerana Olympus SU 570:n rinnalle on nyt yllättäen tullut erittäin pieni ja vaarattoman oloinen Lumix Panasonic DMC-LX3.

Aivan verraton.

Bonus – Olympuksen kallis ja todella tehokas salama sopii Lumixiin ja toimii TSL:nä eli automaattisesti.

Nyt ovatkin käsillä mummujen valokuvausajat ja lisäksi vajaan kahden viikon kuluttua vanhemmillani on 65-vuotis-hääpäivä, joka on ikuistettava.

Kaivakaa verkosta esiin Lumixin speksit. Kukaties se on vähän kallis ja kaiketi värikohinan olisi suurilla filmiherkkyyksillä saanut paremminkin kuriin. Valkotasapaino toimii automaatilla hyvin, ja kaikki käsiasetukset löytyvät. Sarjakuvaus, jota en käytä, on mielettömän nopea.

Eli kehuja tulee kovasti. Taustalla on tietysti linssissä lukeva teksti, Leica. Myönnän nöyrästi, että vaikka Wetzlarin poikien osuus voi olla aika nimellinen, tuo tavaramerkki tehoaa minuun. Käyn aina joskus hypistelemässä filmille kuvaavaa M-kuutostani ja sen ihmeellisiä objektiiveja tyytyväisenä siitä tiedostani, ettei noiden linssien kytkemine Leican digitaalirunkoon tuota haaveiltua tulosta.

Jossain vaiheessa saatan mankua perinnöksi isän vanhan kameran, jota parempaa ei taida olla – ei edes Leica.

Se on Zeiss Ikonin Super Ikonta, 6 x 6 cm, objektiivi Tessar f=3,5. Paljekamera vuodelta 1938. Mitään sillä ei tee, mutta kunnioitan äärettömän hyvin valmistettuja laitteita, jos niihin liittyy muistoja. Osa isän kirjojen kuvista on otettu tuolla kameralla, osa kateisiin joutuneella Altixilla, jossa oli kiinteänä sama Tessar.

Super Ikonta – jolla sodan aikana otetuista kuvista veljeni onneksi teki muutamia kymmeniä bromivedoksia – siirtyi sukuun sopuhinnalla talvella 1942 saksalaiselta. Hinta oli yksi villapaita.

Arvelisin että kysymyksessä oli nykyisin usein mainittu win-win-tilanne.

22. syyskuuta 2008

Janne Virkkuselle



Jo oli Sinulla tarpeellinen kirjoitus yleisradion ja median rooleista sunnuntain lehdessä.

Hetken luulin, että mainostit Ylen ykkösen perjantaiaamujen radio-ohjelmaani, kun mainitsit julkisen palvelun tehtäviksi Valistaa, Viihdyttää, Sivistää.

Sitten jäin miettimään, että sanopa Erkolle että myy minulle Helsingin Sanomien kulttuuriosaston. Meillä taitaa olla tarkasti laskien lukijoita / kuulijoita suunnilleen sama määrä. (Arvioin että HS:n lukijoista hyvin suuri osa hyppää kulttuuriosaston yli tai tyytyy otsikkoihin – itse luen ne RSS-syötteenä.)

Teillähän ontuu tuo sivistämispuoli, eikä valistuksessakaan tahdo olla kehumista. Pöljät mielipiteet, jotka eivät perustu ainakaan tosiasioihin, ovat kyllä viihdyttäviä, sitä en kiellä.

Ja kun mainihet, että sanomalehdiltä eivät nuo verkkoversiot onnistu, niin vastaisin siihen, että en kyllä sitä asiaa ihmettele.

Sanot verkkopalvelujen kehittämistä kalliiksi. Tottahan se lykkää tasapään, ellei muista suomen kielen merkitystä ja vahvuutta. Panostamalla hyvään suomalaiseen tekstiin pärjää, eivätkä edes kilpailijat kuse kintuille.

Kuvan, liikkuvan kuvan ja äänen kanssa sitten ollaankin ihmeessä. Sillä alalla saa kilpailla kiinalaisten ja intialaisten kanssa.

Sanot niinkin, että ihmiset kieltäytyvät maksamasta palveluista, joita he eivät tarvitse, ja tarkoitat tällä yleisradiota.

Tilanne on pahempi. Ihmisethän kieltäytyvät maksamasta myös palveluista, joita he tarvitsevat.

Tätä kannattaa kysyä investointipankkiireilta. Amerikassa kuuluvat sotkeneen asiansa hukattuaan toiminnan vastikkeellisuuden (maksullisuuden) ja pitkän aikavälin kannattavuuden ajatuksen.

Näkemieni lukujen perusteella arvioin, että Suomessa on kaksisataa tuhatta kiinnostunutta ihmistä, jotka jopa ostavat ja lukevat kirjoja. Heille järjestyy juuri nyt eläkeläisinä paljon vapaata aikaa. Mahtavat markkinat!

Nuoriso ei juuri kuuntele Ylen lähetyksiä, koska nuoriso kuuntelee kieletöntä musiikkia.

Lehdet ovat unohtaneet peruskysymyksen: mitä N.N. kirjoittaa tänään? Pienen mittakaavan blogin kirjoittajana ja ennen vanhaan lehteesi joka viikko kolumnin laittaneena tiedän, että kirjoittaja säilyttää lukijansa, vaikka toheloisi.

Lehdet ovat unohtaneet uusinnat, joita Yle käyttää nyt tehokkaasti.

Lehdet ovat unohtaneet että tämä päivän lehti on huomisen kalankääre. Verkossa jotkut ovat käsittäneet tämän. Hyvään tekstiin palataan kerran toisensa jälkeen, aivan kuin kirjaan, joka pannaan hyllyyn.

Kaikkein himoituimpia olisivat suurella järjellä tehdyt yhteenvedot varsinkin poliittisista ja tieteellisistä teoksista, joita monikaan ei jaksa tai ehdi lukea niiden laajuuden vuoksi.

Entä raha? The Economist myy erittäin korkeatasoisia vuosi- ja teemajulkaisuja luultavasti voitolla. The New York Review of Books ottaa joistakin artikkeleista rahaa ja toisista ei.

Kyllä, selailin HS Teeman ”Ihminen ja Internet” ja häpesin silmät päästäni. Jutut oli mitoitettu keskivertolukijoille liian vaikeiksi ja asioita tunteville liian helpoiksi.

Mallia olisi voinut katsoa MIT Technology Review’sta.

21. syyskuuta 2008

Työ ja keinottelu



Niin sanottu rehellinen työ oli hyvin halveksittua, kunnes romantiikka (Rousseau, Goethe) sai päähänsä, että lihasten käyttö vaelteluun olikin komeaa, ja ennen pitkää toisten työ otettiin kiitoksen kohteeksi. Esimerkki muuttuneesta asenteesta on Runebergin ”Saarijärven Paavo”, jossa sensaatiomaisella ja ennenkuulumattomalla tavalla puhuttiin ojien kaivamisesta.

Ruumiillinen työ pelkän ”hengen” käyttämisen sijasta oli ollut suuri häpeä. Jopa arkkitehdit – 1700-luvun uusi ammatti – pitivät itseään verrattomasti paljon hienompina ihmisinä piirtimiensä ääressä verrattuna roskajoukkoon, joka ”vain” osasi pystyttää rakennuksia, esimerkiksi palatseja ja katedraaleja.

Antiikissa maanviljelyä ja paimentamista oli kiitetty (Hesiodos, Theokritos, Lucretius, Vergilius), mutta lukija ei mene huokeaa. Kuvaus on syrjästäkatsojan hupailua ja pahempaakin – kantotuolista viskeltyjä neuvoja.

Suomen ”suo, kuokka ja Jussi” johtaa vaurauteen. Samoin menee sen edeltäjä, Seitsemän veljestä, jonka sankarit äityvät älyttömyydestä ulos kasvettuaan nykertämään maatöitä. Välissä on ryysyläiskirjallisuutta, useita vuosikymmeniä tarinoita, jotka oikeastaan tähdentävät kovan työn tuloksettomuutta.

Hirvittävä ruumiillisen työn etiikka, joka kulminoituu Kalle Päätaloon, näyttäisi kuitenkin periytyvän kansakoulusta, tyttöjen (ja vastaavasti poikien) suosion tavoittelusta ja epämääräisen sekavista urheiluhaaveista.

Haanpää ei ollut työn eetikko. Hänen työkuvauksissaan ei ole rannattomuutta. Hänellä ei ole petoeläimen sykliä, jona Päätalo kirjoittaa niin usein näkyviin. Nuorena ryskätään, miehuusvuodet pidetään kiinni eturivin työmiehen nimestä, ja sen jälkeen seuraa rappio, joka on aivan sama metsätyömailla ja rakennuksilla.

Päätalo ei toistu tässä vain kirjoittajan lemmikkinä. Sitä voi olla vaikea käsittää todeksi, mutta ”Ihmisiä telineillä” oli Suomen kirjallisuuden ensimmäinen rakennustyömaan kuvaus, ja myöhemmät metsä- ja uittomuistelmat olivat esikuvaa vailla. – Teuvo Pakkalan ”Tukkijoella” oli operetti, jossa uittomiehille oli annettu mustalaisten perinteinen rooli rehvakkaina tulijoina ja menijöinä.

Ruumiillisen työn häpeästä ja saastuttavasta vaikutuksesta on paljon merkintöjä. Englannin 1800-luvun lopulla syntyi ”hobby” (leikkihevonen), jollaisesta kävi puutarhanhoito, varsinkin ruusun viljely. Mutta vaikka herttua näyttäytyi kintaat kädessä leikkaamassa ruusuja, kompostin kärräämiseen tarvittiin apumies.

Keinottelun vanha, oikea nimitys on kiskonta. Sitä pidettiin pahana syntinä, kunnes kirkko keksi itse turvautua siihen. Keinottelu eli havittelu eli spekulaatio on esimerkiksi agio-kauppaa, jossa ostamisen ja myymisen ainoa tarkoitus on hinnanvaihteluista hyötyminen.

Nyt käsillä oleva talouskriisi liittyy innovaatiotoimintaan. Erään selvityksen mukaan etenkin Yhdysvaltain pankit ovat luoneet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana noin 1 800 sellaista liiketoimintamallia, joiden tarkoitus on rahan kierrättäminen.

Rahan kierrättäminen on hyvä asia. Kauppa ja pankki ovat aloja, joilla kiertonopeus määrää tuoton. Toisaalta selvästi rikolliset kuoriyhtiöjärjestelyt ja luultavasti lainvastainen yhden ja saman rahasumman liikuttaminen edestakaisin eivät edistä taloutta. Ainakin joitakin vuosia sitten niskuroivien maiden valuutta kaadettiin rytkyttämällä suurehkoa summaa edestakaisin.

20. syyskuuta 2008

Kirvesvartta



Joku ei tuntenut sanontaa ”hyvää päivää – kirvesvartta”. Tulija toivottaa ja raskaskuuloinen puhuteltu erehtyy luulemaan toisen kysyneen, että mitäpä siinä askarrellaan.

Olen tavallisesti pitänyt sopivana kirjoittaa näitä sirkemiä niin että puhe on kolmesta asiasta, joista yksi jätetään mainitsematta. Erottaahan sen niiden kahden väliin jäävästä ääriviivasta.

Joskus uutisvirta on siinä määri hyvää päivää kirvesvartta, että iljettää. Tänään sanoi joku Vanhanen – mainitsivatko pääministeriksi – että pitäisi olla puutarhakaupunkeja kuin karviaisia pensaassa. Kohta kerrottiin, että asuntolainat alkavat ajautua kiville. Kolmanneksi tiedettiin, että autoteollisuus on ihmeessä, kun eivät kunnon autot kelpaa ostajille, vaan pitäisi olla pienipäästöistä kalua takapuolen alle.

En suoraan sanoen ymmärrä, miten nämä toiveet voi yhdistää, kun vielä aamulla sama mies kuulosti oleva sitä mieltä, että kiskojen vetäminen se vasta kalliiksi tulee, ellei nyt sitten Klaukkalaan kumminkin askarreltaisi pikajunavuoroa.

Muovikassiini pääsi tiedelehti, jonka kannessa kerrotaan, että kupillinen muroja merkitsee hiilidioksidina samaa kuin seitsemän kilometrin ajo katumaasturilla.

Televisiouutiset oli selvittänyt kyselemällä, että melkein kaikki haluaisivat asua omakotitalossa hyvien yhteyksien päässä. Kun olin lapsi, olisin halunnut asua puumajassa. Pohjanmaalla oli kuitenkin liaanipuoli huono.

Luin jostain Otto-Iivari Meurmanista, joka oli monen arkkitehtipolven ansaitun kunnioituksen kohde – aikoinaan Viipurin kaupunginarkkitehti ja sitten Otaniemen ja Tapiolan kaavoittaja.

Tähän omakotitaloasiaan haluaisin esittää oman kommenttini. Suomessa ei osata eikä ole haluttu opetella rakentamaan edes kohtuullisia kerrostaloja. Kaavoituksesta alkaen kaikki on pielessä. Ne rakennustavat, jotka omaksuttiin 1960- ja 1970-luvulla mahdollisesti Moskovasta, tulevat nyt pahasti omaan nilkkaan.

Olin 60-luvun lopulla juristina perustamassa mm. Myyrmäen asunto-osakeyhtiöitä – aina sata kerralla. Puolimatka, Haka ja Laaturakenne rakensivat.

Tiedän ettei minulla olisi varaa ilkeillä. Asun (teknisessä mielessä) omakotitalossa hyvien naapureiden kanssa keskellä hiljaisuutta, ja marja- ja sienimaat ovat muutaman sadan metrin päässä. Kun nuorempana riitti näköä ja niveliä kävelyn lisäksi hiihtää, latu alkoi omalta kuistilta ja siitä olisi päässyt sivakoimaan esimerkiksi Poriin (tosin Turuntien yli olisi pitänyt päästä). Bussille ja junalla Helsingin keskustaan menee 30 minuuttia, omalla autolla 22 minuuttia.

Olimme nuoria ja hulluja. Ostimme tontin ja suunnittelimme ja teimme tai teetimme talot itse. Nämä ovat nyt kuulemma suosioon palanneita puuelementtitaloja, joiden perusidea on luullakseni lähtöisin Bauhausista. Yleisilme on peittelemättömän rähjäinen eli siis viihtyisä.

Kun muutimme tänne, olin 29-vuotias kahden lapsen isä ja velkainen mies. Hankkeellemme lupailtiin pikaista tuhoa. On tässä ollut välillä tietämistä, mutta sitä tuhoa odotellaan edelleen.

Katselin Stakesin ja muiden speksejä vanhusten tuetuksi palveluasumiseksi. Näissä taloissa ei tarvitsisi muuttaa mitään – korkeintaan ruuvailla hantaakeja seiniin.

Eilen kaadettiin yksi liikaa innostunut koivu – pääsee ambulanssilla ja ruumisarkkuliikkeen autolla ovelle.

Kuva ei ole meidän taloistamme, vaan jonkin rakentajan (YIT tai Skanska) käsitys suomalaisesta ihanneasumisesta Kirkkonummella.

19. syyskuuta 2008

Hätä ei ole tämän näköinen



Kun perustukset järkkyvät, on oikea hetki kiinnittää katseensa vähäisiin asioihin.

Perustusten järkkymisellä tarkoitan finanssikriisiä, josta ei vielä ole sanottu toden sanaa. Kaupankäynti kohdistuu yhä enemmän palveluihin – kaksi kolmannesta, ehkä kolme neljännestä. Tavaran tuotannon osuus vähenee.

Yleisessä sekamelskassa unohtuu, ettei kulutus tuota varallisuutta.

Palveluntuotanto paljastaa huonosti näkyneen puolensa – palveluista voi tinkiä nopeasti. Kysyntä romahtaa.

Nyt heiluvat finanssipalvelut eli pankki- ja vakuutusala. Outoa kyllä, Suomessa on ollut paljon puhetta kahdesta muusta suuresta palvelualasta, kouluista ja terveydenhoidosta, vanhusten hoiva mukaan luettuna.

Televisiossa ja radiossa juoksee asiantuntijoita puhumassa kuin lapsi, jonka kerran tunsin. Hätäännyttyään hän rauhoitti itsensä toistelemalla: ei ole mitään hätää.

”Hätä ei ole tämän näköinen” taas saattoi hyvinkin olla legendaarisen Porsas Urhean lausumia.

En halua kiivetä kivelle ja ruveta profeetaksi. Kunhan vain olen samaa mieltä kuin tähänkin asti: mitä isommaksi he kasvavat, sitä korkeammalta he kaatuvat.

Vähäinen asia ei todellisuudessa ole kovin vähäinen. Juha Mälkin väitöskirjat ”Herrat, jätkät ja sotataito” perustelee eräitä pahimpia pelkojani.

Tämä on paha: kun organisaatio pettää, se luhistuu sisäänpäin.

Juridiikan ydin – vai teille – sääntöjä on aina kahdet, viralliset ja todelliset. Molemmat toimivat ja vaikuttavat ihmisiin ja asioihin mutta myös toisiinsa.

Konsulttien ja everstiluutnanttien keskimäärin huono menestys johtuu jurismista: he selvittelevät sääntökokonaisuutta tajuamatta tavoittelevansa kuun kuvajaista taivaalta . Kuu on ylhäällä taivaalla, kuvajainen on veden pinnalla.

Joukko eli työyhteisö, vertaisryhmä tai konekiväärikomppania luhistuu, kun sitä yhdistävät häpeän ja velvollisuuden siteet hajoavat.

Sitten juostaan, Lappeenrantaan asti.

Tällaisia terveisiä Vesa Vainion ennen johtamalle teollisuudelle ja muillekin tutuille: ihmisiä ei voi sijoittaa uudelleen – hyvin itseorganisoituja joukkoja voi.

Siksi tuotannollisten työpaikkojen hävittäminen noin vain on sekä rikos ihmisyyttä vastaan että rikos järkeä vastaan.

18. syyskuuta 2008

Kirjoittamisen alkeet



Innostavia kommentteja tuli eiliseen tekstiin, jossa oli olevinaan puhe käyttöjärjestelmän valinnasta ja versiosta.

Muistin jälleen velvollisuuden edistää kirjoittamista. Muistin sen kyllä siitäkin, kun luin lehdestä harvinaisen huonosti kirjoitetun (Matti Mäkelä) tekstin sangen hyvästä romaanista (Joel Haahtela). Jos Hesari järjestää äänestyksen vuoden huonoimmista kirjoituksista, tätä ei pidä unohtaa, vaikka kilpailu on kova.

Mutta - yllättävän moni ikäiseni ja nuorempikin romaanikirjailija Suomessa ja Amerikassa kirjoittaa teoksensa ensin käsin ja sen jälkeen kirjoituskoneella.

Paatuneena opinnäytetöiden ja eräiden muidenkin käsikirjoitusten lukijana ymmärrän tuon. Tietokoneella kirjoittaminen johtaa toistoisuuteen ja huonoon jäsentelyyn.

Kun kirjoittaminen on fyysisesti riittävän vaikeaa, miettii tarkemmin, mitä panee paperille.

Ennen vanhaan tuomioistuinjuristina eroti viidessä sekunnissa sanellut kirjelmät itse kirjoitetuista. Saneltujen virkerakenne eli tapa yhdistää lauseita oli aivan toinen. Valitettavasti siitä oli tullut aikoinaan myös ylioikeuksien oma tapa. Saneleva oikeusneuvos ei kehtaa kysyä kirjoittajalta, että mihinkäs me jäimmekään. Tämän takia päädyttiin sivujen mittaisiin virkkeisiin ja niiden jäsentämiseen lukemattomilla puolipisteillä ja ihmeellisillä konjunktioilla. ”Sen vuoksi ja kun”, ”sittenkuin” jne.

Olen itse naputellut pitkiä resiittipäätöksiä (tämä ei ole parodia):

Korkein oikeus on esittelyttänyt itselleen jutun kirjat, ja saanut niistä tietää, sikäli kuin vielä on kysymys, että sitten kuin virallinen syyttäjä… oli… raastuvanoikeudessa… vaatinut… (viisi sivua tekstiä)…niin Korkein oikeus edelläesitetyn jälkeen katsoo, ettei ole syytä muuttaa sitä lopputulosta, johon alemmat oikeudet ovat jutussa tulleet, kuitenkin määräten, että asian luonteen johdosta asianosaiset saavat puolin ja toisin pitää niillä asiassa olleet kulut vahinkonaan. T. k. a. n.

Nuo mainitsemani romaanikirjailijat helpottaisivat toimittajien ja kustantajan vaivoja paljon, jos joku – nuori sukulainen tai vastaava – kumminkin ostaisi heille läppärin ja asentaisi sen avaamaan suoraan ascii-editorin eikä mitään muuta. (Ja autosave päälle.)

Silmiini sattui verkosta raivokas ja hyvin perusteltu hyökkäys tekstinkäsittelyohjelmia vastaan – sellaisia kuin tämä Word.

Kyllähän tämä on suuren luokan huijaus. Todellisuudessa pelkkä, suunnilleen oikein kirjoitettu teksti riittää, eikä siihen tarvita mitään ihmeellisiä sihteeritoimintoja.

En siis neuvo etsimään kirjoituskoneita, vaikka muistan oikein hyvin, miten miellyttävän suojakuvun koneen rätinä pystytti kirjoittajan ympärille.

Vähän erikoista ajatella, että perheenjäseneni nukkuivat siinä metelissä kuin ellun kanat.

Tavattoman hyvästä Olivetin sähkökirjoituskoneesta siirryin vielä IBM:n pallokoneeseen, joka oli tarpeettoman iso ja juhlallinen.

Vakinaisen lehtikirjoittelun aloitin 14-vuotiaana en aikakauden mekaanisella matkakirjoituskoneella. Kaikki Windowseja ja Leopardeja rakkaammassa muistossa on konttoritasoinen kirjoituskone Adler, jonka kirjasinvarret ottivat ikään kuin vauhtia. Ei Waltari ollut läheskään ainoa, joka paukutti tuollaiset 40 liuskaa päivässä.

Nuorena jaksaa. Varsinkin jos on lisäksi hiukan hullu.

17. syyskuuta 2008

Tuikeat ongelmat



Hämmästyin kun yksikin Kaitsu näytti, miten kaikki Macin ikkunat saa avatuksi näytölle samanaikaisesti.

Siitä tuli mieleen Windows Vista.

Vistaa ei ole ihan ongelmattomasti saatavissa käyttöön TKK:lta. Lappeenranta ei tunne edes Office 2008:aa.

Sangen usein kysyn viisaammilta neuvoja, ja näistä viisaammista merkittävä osa on nykyisiä tai entisiä oppilaitani. Neuvo on, että ei ole syytä siirtyä XP:stä.

Tilanne olisi toinen, jos asianomainen suorastaan rakastaisi ajurien metsästämistä ja vaikkapa erinomaisesti toimivan Applen näytön sopeuttamista käyttöjärjestelmän oikkuihin.

Visuaalisen hurjastelun tarpeen tyydyttää Mac. Läppärissä on Leopard.

Silti olen altis höpö- ja hupahommille.

Nyt juolahti mieleen kokeilla Google Desktopin uusinta versiota sivupalkissa, ja – bingo!

Kolme suurta olemassaolon ongelmaa ratkesi.

Jokseenkin vaikea ongelma on selvittää, mikä päivä on meneillään. Tiedän – Outlookissa on, Wordissa on, Google näyttää päivän, kun kirjoittaa ”date:” - mutta useimmiten sitä päivää joutuu miettimään puhuessaan puhelimessa tai kirjoittaessaan.

Todella vaikea ongelma on selvittää, mikä viikko on meneillään. Jostain tullut muoti on kysyä, sopiiko tapaaminen ”viikolla 41”. Viimein huomasin, että Commarin kalenterissa on viikkojen numerointi – mutta silti!

Kolmas ongelma on panna tietokoneeseen ääni päälle ja pois (Volume mute). Ponnisteltuakin alapalkissa on erilaista pikkuroinaa, josta on etsittävä kaiuttimen kuva.

Ihan riittävä ratkaisu on siis Google Desktop varustettuna näillä widgeteillä. Mukaan voi ottaa myös muistivihon, johon voi sysätä puhelinnumeron (vastaajasta) tai muuta vastaavaa.

Tämä ei ole tietokoneopetusta. Nämä ovat samanlaisia asioita kuin maailman parhaat kirjanmerkit, PostIt –tarrat, joita kannattaa ostaa tai varastaa aina kun näkee. Tai ne mielenkiintoiset muovitetut rautalangat, jollaisia saa ihan ilmaiseksi muun muassa monien sähköjohtimia sisältävien kojeiden mukana. Niiden keräily kirjoituspöydän laatikkoon siihen tehtävään varattuun rasiaan maksaa vaivan ja pelastaa monesta pulasta.

Muovipussien tarpeen voi hoitaa ostamalla kaupasta suuren määrän, esimerkiksi kerrassaan kaksikymmentä avattavaa ja suljettavaa pakastepussia. Jo muinaiset kiinalaiset olivat sitä mieltä, että erilaisten latureiden, USB-johtojen ja muiden harmillisen tärkeiden tavaroiden säilyttäminen pakastepussissa, jossa on mukana nykyisen tai entisen työpaikan käyntikorttiin raapustettu avainsana, kuten ”puhelin”, säästää tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä.

Ja jos jostain löytyy sellainen hotelli, jossa on matkustavaiselle ompelutarvikkeet, se pakkaus kannattaa varastaa ja panna kotona talteen.

Ei kukaan löydä marketista lankaa, neulan ja ennen kaikkea sen huikean rautalangasta ja pellistä valmistetun hightech-tuotteen, jota käyttäen langan pujottaminen neulan silmään on suoranainen ilo.

16. syyskuuta 2008

Niitä ei ole olemassa



Tunnen pari kirjailijaa ja tiedän useita, joiden kirjoittamisen motiivi on ”näyttää niille”.

Sama ajatus taitaa olla monella tieteenharjoittajalla.

Pyrkimys on kannatettava, mutta siinä on ongelma: ”niitä” ei ole olemassa.

Joskus – Päätalo – ”niiden” takana on huolestuttavan läheinen suhde äitiin ja pelottavan vaikea suhde isään.

Silti nokittelu ei tuota kirjallisuutta. Ihminen joka yrittää nujertaa ”ne” kokee saman kuin kaikki kummituksia karhaavat. Vaikka koura tuntuu olevan vihollisen kurkulla, tilinteon hetkellä kohde osoittautuu unikuvaksi.

Tunnen ihmisiä, joita kauko-ohjataan hautausmaalta. Kuollut ja kuopattu omainen säätelee toisten elämää, kun nämä toiset kelaavat mielessään, ”mitä isä / äiti tästä ajattelisi”.

Isän tai isän kulttuurin muuntaminen uhkaavaksi ympäristöksi on sitten eri asia. Franz Kafkan isä oli ”isokokoinen, itsekäs päällepäsmäri”, poikansa mukaan vahva, terve, metelöivä, itsevarma, puhelias niskan päälle pyrkijä”. Hän myös eli poikansa jälkeen mutta ei ehtinyt tuhoamisleireihin, joihin Franzin sisarukset menehtyivät.

Aikuinen taiteilija, joka haluaa todistaa jollekulle jotakin, on väärässä ammatissa.
Itselleen hän tietenkin yrittää todistaa, ja jos se on kerran onnistunut, hän siirtyy seuraavaan vaiheeseen eli todistamaan, että pystyy edelleen tekemään jotain, ja sen jälkeen kolmanteen vaiheeseen, että hän pystyy vieläkin tekemään jotain, ja sitten hän kuolee.
Kirjoittaja kadehtii helposti käsityöläistä. Nikkari tai timpuri saattaa ihan sanoa, että kai sitä on huonompaakin työtä nähty, ja usein tämä on ihan kohdalleen sanottu.
Kirjailija kyllä saattaa sanoa tällaista eräässä humalan vaiheessa, mutta parin lasi jälkeen hän onkin sitä mieltä, että todellisuudessa hän ei osaa mitään ja ennemmin tai myöhemmin ”ne” huomaavat sen.
En onnekseni ole koskaan tuntenut lähemmin ketään nobelistia, mutta sen olen nähnyt ja kuullut lukuisia kertoja, ettei mikään maallinen kiitos riitä hyvälle kirjailijalle.

Tämä – ja soveltuvin osin tarkoitan tässä myös todella vaikeaa tiedettä – johtuu kukaties siitä, että valmis teos on incubus tai succubus, hirviö, tekijän huonomman minä aikaansaannos, luonnonvastaisen haureuden tulos.

Nämä eivät ole aivan uusia ajatuksia. Nuo eroottiset insestipaholaiset mainitaan jo n. 2 400 e.Kr.s. Mesopotamian kirjallisuudessa.

Kaksoisolennosta – der Doppelgänger – on ainakin Markku Envall kirjoittanut etevästi (”Toinen minä”).

Etevän teorian mukaan se, joka kirjoittaa, en ole minä, vaan ”toinen”, joka kirjoittaa minun kauttani. I.B. Singer nimitti sitä pikku paholaiseksi (dybbuk).

= = =

Mitä isiin tulee, näin Uudenmaankadulla pienen gallerian (Taidesalonki Piirto) ikkunassa Sture Gripenbergin hitusen jäykkää mutta ihan laatuunkäypää ilmailutaidetta. Ison Junkersin kuvassa yksi henkilöistä – litografian allekirjoittaneista – on K. Kemppinen.



Hassu tunne kesken asiallisen päivän. Verkosta kävi ilmi, että toisessa kuvassa on

Kyösti Karhilan Messerschmitt Viipurin yläpuolella.

15. syyskuuta 2008

Se pieni ero



En viittaa vitsiin, joka oli jo minun nuoruudessani eltaantunut.

Hatuista, kirjoista, kapineista ja yleisestä hienostelusta kirjoitti 1979 Pierre Bourdieu, joka on jo siirtynyt autuaammille metsästysmaille, suuren tutkimuksen La Distinction - ero.

Vanhentunut sosiologia kiinnosta yleensä vain amerikkalaisia.

Saatan silmätä jotain Adornoa – joka oli mielestäni jo 1930-luvulla kaheli – lähinnä varmistaakseni, mistä jokin viilutettu ajatusrakennelma on kotoisin. Adornohan oli kovasti sitä mieltä, että viihde ja massakulttuuri ja etenkin jazz ja Sibelius ovat porvareiden metkuja. Niiden tarkoitus oli sumuttaa sorrettuja luokkia niin pahasti etteivät riistetyt huomaa vaatia ihmisoikeuksiaan.

Tämä kriittinen tyhmentämisteoria ei ole millään muotoa kuollut, vaikka onkin tyhmä.
Bourdieun distinktioista luennoin 80-luvulla, kun asia oli uusi.

En edelleenkään pidä suurista selityksistä. Saksalaisen Ulrich Beckin riskiyhteiskunta, Risikogesellschaft, on näppärä oivallus – että pääoma tuottaa tavaran ja palvelun lisäksi onnettomuuksia. Niukkuuden aiheuttamien tulonjako-ongelmien lisäksi joudumme pohtimaan riskinjako-ongelmia.

Beckin maine nousi pilviin, kun kammottavan yhteensattuman vuoksi Tshernobyul otti ja paukahti juuri kun hänen kirjansa oli ilmestynyt.

Jopa Luhmannin yhteiskuntayhteiskunta, Gesellschaft der Gesellschaft, on hyvä ajatus, varsinkin jos on lyötävä kuulijat ällikällä.

Mutta Bourdieu siis väittää, että kulttuurinen pääoma enimmäkseen peritään. ”Olemme kaikki snobeja.”

Näytä minulle, mitä lehteä tilaat (ja kenen blogia luet), niin minä kerron vanhempiesi veroäyrit syntymäsi aikaan kahden desimaalin tarkkuudella…

Suomen Kuvalehti – everstin leski. Tekniikan maailma – insinööri. Helsingin Sanomat – tärkeilevä surkimus.

Ei kaikin kohdin osu. Pitäisikö liittää mukaan irtonumerot? Iltapäivälehtiä kauhistukseksi asti. Kulttuurilehtiä, jos näyttää olevan kiinnostavia juttuja. Valokuvausta. Tietokoneita.

Tuntuu että tämä testi ei enää toimi.

Merkittävimmät ja mieluisimmat lehdet eivät maksa rahaa. Aku Ankkakin tulee tutkimuslaitokselle. (Ei julkisen varoin.)

Entä ruuat eli syöminen sosiaalisena erotteluperusteena? Sunnuntaina oli paistia ja viikolla vaimon laittamaa makaronilaatikkoa ja kaalipataa. Luvassa on silakoita, ehkä myös paistettua maksaa. Jälkiruokia, puolukkakiisseliä, omenasössöä, kotona laitettua. Erikoisherkku – nahkiaisia Kauppatorilta.

Tärppi! Arvaisin että niin sanottujen tavallisten ja suhteellisen terveellisten kotiruokien syöminen on harvinaista ja heittää minut johonkin Bourdieun koordinaatiston nurkkaan. Keski-ikäiset varakkaat kokkaavat itse ihmeellisyyksiä. Kotiruoka ja nahkiaisten syöminen ilman viinaa osoittaa, että tutkittava on kummallinen henkilö. Mutta entä se periytyminen?

Vaatteet? Nyt päällä olevat hankittu K-kaupasta (Pirkka). Lidlistä ja Prismasta (tarjouksesta). Jos on tapaaminen kaupungilla – Stockmann, paita New Yorkista (double egyptian), skraga Pariisista, kengät Anttilasta.

Dosentti Jekyll ja Mr. Hyde.

Alkaa tuntua että ehkä näissä distinktioissa on sittenkin ideaa. Esimerkiksi auto – lähipiirissäni hintaluokka 20 kiloeuroa on tavallisin. Julkiset kulkuneuvot – kyllä ja mielellään. Salkku? – Kirjakaupan kangaskassi tai sen puuttuessa Verkkokaupan muovikassi.

14. syyskuuta 2008

Ulkoministerille asian tynkää



Wikipedia on täynnä vaalimainoksia

- ”This article is a Stubb”.

Taitavaa!

Vaikka ulkoministeri Stubbilla on ominaisuuksia, jotka herättävät minussa vastenmielisyyttä, kuten älykkyys, urheilullisuus ja ainakin ajoittain ilmenevää taipumusta rehellisyyteen, en voi olla pitkin hampain myöntämättä, että hän tuntuu olevan lupaava nuorukainen.

Kuinkahan Kanerva olisi käynyt elokuussa, kun oli kireä tilanne ja monenkielisiä ronkelisti puhuteltavia herroja?

Etenkin kun Halonen ja Tuomioja menivät jollain vaikeasti selitettävällä tavalla muodista joskus alkuvuodesta, ja monista muistakin merkkihenkilöistä on sanottava samaa kuin Aino Kassinen ennen Hymy-lehdessä kadonneista arvoesineistä:

- ”Ei tule takaisin”.

Tapanani on kiirehtiä antamaan neuvoja etenkin silloin kun niitä ei pyydetä.
Venäjän hallitsijoilla oli useita vuosisatoja tapana heitättää neuvottelemaan tulleet vieraiden valtojen edustajat eli lähettiläät tyrmään, joskus vuosikausiksi. (Jos Saagasvili kutsutaan Moskovaan, ajatus voi olla, että mielellään valmiiksi varttikilon palasina.)

Myös omat emissaarit saivat Moskovassa sitovia ohjeita.

Muuan sai muinoin tehtävän neuvotella liettualaisten Jagellojen ja puolalaisten Lubomirskien kanssa. Moskoviitteja otti raskaasti päähän kuningas, jonka päätökset voitiin noin vain kumota aatelismiehen päähänpistosta (liberum veto). Niinpä emissaaria kiellettiin ehdottomasti paljastamasta päätään mokoman kuninkaan tai kenen muunkaan liettualaisen puolipakanan tai puolalaisen pellen edessä.

Tehtävän saanut älykäs ja urheilullinen henkilö käsitti, että diplomaattiset tehtävät menisivät reisille, jos hän hiippailisi lätsä päässä paanien parissa. Maailma on sellainen paikka, jos ihmiseltä helposti putoaa hattu tai pää.

Hän keksi ratkaisun, johon Ulkoministeri viittasi tänään televisiossa, taatusti lähdettä tuntematta. Hän sanoi, että on eri asia, puhuuko hän ETYJ-hattu päässä, vai Suomi-hatussa.

Oivallinen kielikuva on ymmärretty vanhastaan väärin. Se on kielikuvien kohtalo valitettavan usein.

Tarkoittamani muinainen moskovalainen diplomaatti pani tehtävänsä suorittaakseen kaksi hattua päällekkäin. Kohottamalla päällimmäistä hattuaan hän pysyi puheväleissä isäntien kanssa. Pitämällä sisemmän hatun – arvattavasti kotiseudullaan suositun soopelilla päärmätyn patalakin kutreillaan - hän toimi silti kotona annettujen ohjeiden mukaisesti.

Ja niinpä edelleen puhutaan ”jokin lakki päässä”. Esimerkkimme tähdentää, ettei hatun vaihtaminen ole tolkun miehelle tarpeen.

Mielestäni tämä kahden päähineen politiikka on mielenkiintoisempi kysymys kuin esimerkiksi EY:n ”kahden lautasen” ongelma, jolla tiedotusvälineemme vaivaavat itseään ja lukijoitaan.