Riitakirjoitus

Juristin taito eli oikeudellinen asiantuntemus ei riitä enää hetikään yhtä usein kuin ennen.

Suomessa juristi oli ennen yleiskoulutus valtion virkoihin ja sopivan rasvaisiin johtotehtäviin. Korkeimmilla virkamiehillä ei ollut välttämättä koulutusta lainkaan, mutta sukua sitten ja suhteita.

Itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet tämä oli lainsäädännöllä ohjailtu yhteiskunta, niin sanottu oikeusvaltio. Vallitseva ajatustapa oli oikeuspositivismi: lait ovat ihmisten kirjoittamia ja niitä on ihmisiksi tulkittava.

Missä nyt mennään, siitä haastan riitaa. Tänään sanoin kravatti kaulassa, ettei merioikeuden tuntijan tarvinnut osata soutaa. Merilaki koskee enimmäkseen vastuuta ja vahinkoja, asiakirjoja ja selvityksiä, ei merenkulun sääntöjä.

Internetin tekijänoikeutta ja softan patentointia ei pysty käsittelemään pelkällä juridiikalla. Ei ymmärrä, mistä on puhe.

Olen minä esitellyt kolarijuttuja kokoonpanossa, jossa yhdelläkään viidestä oikeusneuvoksesta ei ollut ajokorttia, mutta ei se ole niin kauheaa. Säännöt ovat lakikirjassa, ja kun pellit paukkuvat, joku on syyllinen.

Lääkepatenttien kanssa teki tiukkaa jo minun aikanani. Todellisuudessa tuomari saattoi luottaa asianajajiin. He esittivät näkökohdat puolesta ja vastaan tyhjentävästi. Tuomari voi käydä takahuoneessa heittämässä kruunaa ja klaavaa.

Nyt esimerkiksi patenttioikeudellinen koulutus yliopistolta ei takaa mitään.

Oppilaani ja opetettavani tulevat filosofian tai kauppatieteen tohtoreiksi tai jopa tekniikan. Heidän on ymmärrettävä, mitä tapahtuu todella, millaista on bisnes, missä on pihvi, miten ohjelmat pelaavat.

USA:ssa johtavilla patenttituomareilla on jo kaikilla tohtorintutkinto myös luonnontieteestä. Muutamat tuntemani brittijuristit osaavat geeniteknologian ainakin tohtoritasoisesti jouduttuaan opettelemaan sen oikeudenkäyntejä varten.

Tämän takia sanon riitaisesti vanhoille kavereilleni, että haloo, älkää nyt enää punnitko niitä normeja ja ohjeita niin perkeleesti. Ottakaa selvää ”reaaliprosesseista” eli siitä, mitä aikuisten oikeasti tehdään.

Huomasin ettei sitä eilistä Hellaakosken runoa löydy ainakaan helposti verkosta. Niinpä siteeraan sen tähän, koska se päivänselvästi liittyy edellä käsiteltyyn aiheeseen:

Hauen laulu

Kosteasta kodostaan

nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain

jo himersi päivän kajo

ja järvelle heräsi laulavain

lainehitten ajo

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut

tai kävyn päästä maistanut

se aamun kasteenkostean

loiston sanomattoman

kun aukoellen

luista suutaan

longotellen

leukaluutaan

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni

linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli.

Hauki puussa

Olen samaa mieltä kuin eräs ystäväni, jonka mielestä Hellaakoski oli todella suuri runoilija, ja lisäisin että Jääpeili oli hämmästyttävän varhainen teos, 1928.

Kosteasta kodostaan nous’ hauki puuhun laulamaan…

Niin villinraskaan se virren veti että vaikeni linnut heti…

Mutta mielessäni on tämä Internet.

Voisiko joku kertoa minulle, kenen suuri ansio on kirjasto.sci.fi ?

Korkeampaa kirjallisuutta ajatellen se kyllä on paras hakuteos kirjailijoista, ja siis suomalainen, englanninkielinen.

Luultavasti se on ahkerassa käytössä, koska Google antaa sen niin nöyrästi. Jos ei anna, voi hakea näin Hemingway: kirjasto

On siitä suuri apu, että näkee yhdellä silmäyksellä, mitkä kirjat on suomennettu.

Suomalaisia kirjailijoita on paljon, mutta toivottavasti työ on kesken, koska joiltakin on valikoima teoksia, toisilta taas kaikki.

Tunnen kyllä olevani välillä kuin hauki puussa, koska ennen maailmassa tuollaista tietoa kertyi muistiin, ja sillä oli sitten käyttöä. Nyt olisi ymmärrettävä, että netin olemassaolo vähentää ”yleissivistyksen” tarvetta, ja olen tässä vakavissani.

Ainakin minusta oli hauskaa, että osasin luetella joskus nuorena parin – kolmen tuhannen elokuvan nimet, ohjaajat ja keskeiset näyttelijät. Sen jälkeen kun IMdB tuli, aikaansa ja muistiaan voi käyttää paremmin.

Valitettavasti olen itse yksi niistä, jotka eivät suostu opettelemaan asioita kunnolla. On aina niin paljon hauskempi löytää tai huomata itse tai saada vihje luotettavalta taholta, kuten blogin kommentoijilta tai vaikkapa Herkolta.

Itkin hänelle, ettei tänne Kirkkonummelle näe nettitelevisiota, kun on niin huono yhteys. Hän sai minut lopulta uskomaan, että TVkaista flashillä toteutettuna on ratkaisu.

Eilen ja tänään opetin itselleni uuden tavan. Uutiset voi katsoa TVkaistalta silloin kun koneen ääreen istahtaa eikä siis ole välttämättä tarpeen pitää kelloa silmällä ollakseen tikkana kello puoli yhdeksän.

Ei sekään tunnu hullummalta, että jos niin onnettomasti kävisi, että jokin Ketonen & Myllyrinne jäisi katsomatta, vahingon voi ottaa myöhemmin takaisin.

Peukalotuntumalla puoleen niistä ohjelmista, joita katson, riittää huono kuva. Elokuvat ja dokumentit haluan poimia digiboksin levylle.

Ylen lakimies oli toissa päivänä sanomalehdessä sitä mieltä, että tämä palvelu on lainvastainen. Olisin kaikella kunnioituksella eri mieltä. Yksityiseen käyttöönsä saa myös valmistuttaa kappaleita julkistetuista teoksista. Eiköhän tämä ole juuri valmistuttamista.

Vaikka kopiointiliikkeet joskus harvoin korskahtelevat, saan tietysti viedä kirjaston kirjan tiskille ja tilata valokopiot koko roskasta. Saan myös skannauttaa, mutta totta puhuen molemmat ovat sen verran kalliita toimia, että teen ne käytännössä mieluummin itse.

Valokopiointi on yksi niitä harvoja asioita, perunoiden kuorimisen ohella, johon minulla on valtion koulutus.

(Tuomioistuimen esittelijän tehtävä on loputonta valokopiointia, ja minun aikanani sen teki esittelijä itse.)

Haen rytmitystä blogiin ja radio-ohjelmiini. Hirveän vaikeaa. Radiossa on kriittistä, ettei ole itse liikaa äänessä eikä anna kenenkään keskustelijan puhua liian pitkään. Lisäksi aihetta on vaihdettava asiasta lipsumatta noin kymmenen minuutin välein.

Blogissa haluan kirjoittaa tällaisia harmittomia juttuja silloin kun tekeillä on jotain isoa ja vaativaa ja työlästä.

Ennen pitkää kerron, miten maailmankuvani järkkyy Max Engmanin paksusta kirjasta Raja 1918-1920.

Kahta hurjempaa kun siinä järkkyvät myös eräät sukuni vakiintuneet tarinat.

Huomenna on kravattipäivä. Tulee Nokian ja valtion miehiä kuuntelemaan sangen edistyneitä esityksiä tietokoneohjelmien patentoinnista. Olen jo päättänyt, miten aloitan lyhyen johdannon.

Kalusteiden seikkailut

Tavarat ovat toisinaan puheliaampia kuin ihmiset. Ihmiset sekaantuvat sanoissaan ja pinoavat niitä päällekkäin kuin kirjoja, kunnes torni sortuu. Esineiden puhetta voi olla paha erottaa, mutta se palkitsee.

Tuon kuvassa olevan ruokasalin kaluston näin ensi kerran vuonna 1965. Tuleva appi valitteli, että se oli suunniteltu toisiin tiloihin, Kuolajärven kunnanlääkärin virkataloon, ja se oli ollut paikallaan myös Tampereen Säästöpankin talon ylilääkärin virka-asunnossa.

Se on oli suunnitellut appeni lanko Yrjö Lindegren, ja kalusto oli rakennettu suurella huolella 1920-luvun lopussa. Yrjö L. oli näitä merkittäviä suomalaisia arkkitehteja, joiden nimet eivät kuulu enää yleissivistykseen, eli samaa sarjaa kuin esimerkiksi P. Blomstedt.

Lindegrenin tunnetuimmiksi töiksi jäivät Olympiastadion ja Käärmetalo Helsingin Mäkelänkadulla ja Kaisaniemenkadun ja Fabianinkadun kulmassa oleva Elonvaran talo. Hän kuoli aika nuorena sydänkohtaukseen.

Luulisin olevani ylpeä siitä, että poikani kunnostutti tämän kaluston hirvittävillä kustannuksilla. Tuollaisia eheitä kokonaisuuksia ei näe juuri missään. Kahdentoista hengen päivällispöytä on mennyttä maailmaa.

Talvisodan pommituksissa Tampereella tuli ja vesi hävittivät paljon. Umpipuinen kalusto säästyi. Omistaja ei ehtinyt murehtia tavaroita. Hänellä oli kädet täynnä sotasairaalan evakuoimisessa hirmupakkasissa. Tampereen ratapihaa tähdänneet pommikoneet osuivat kiitettävästi myös Yleiseen sairaalaan. Katolla ollut punainen risti auttoi tähtäystä.

Jatkosodan loppuvaiheessa ei liioin mietitty, mikä on ”torjuntavoitto”, eikä istuttu pehmustetuissa tuoleissa. Appeni sanoi, että kun Tampereelle alkoi tulla kokonaisia junalasteja haavoittuneita, joilla ei ollut edes ensisiteitä, siinä ei tarvinnut enempiä uutisia rintaman tilanteesta.

Perinnönjaon yhteydessä kävi taas kerran ilmi, minkä verran ihmiseen vaikuttaa oivallinen oppisivistys, etuoikeutettu elämä ja syvästi koettu poliittinen vakaumus – ei mitään. Heti kun tuollainen perillinen alkaa puhua oikeudenmukaisuudesta, kaikki ymmärtävät, että puhe on rahasta. En tarkoita lapsiani enkä kälyäni.

Kun menen tapaamaan tuota kalustoa, ajattelen suurten ikäluokkien siipijengiä. En oikein tiedä, monetko meistä ovat elämänsä aikana tehneet jotain hyödyllistä.

Muistoja nostattava kalusto antaa tilaisuuden täsmentää. – En ole isänmaallinen henkilö. Suomen nimissä on tehty vääryyttä melkein yhtä paljon kuin rahan.

Arvostan sotasukupolvea, josta niin suuri osa pani yhteisen edun oman etunsa edelle. Isänäitini teki sen siivoamalla junia. Mies ja neljä poikaa olivat rintamalla, viides sotasairaalassa.

Epäilen että terrorismiin taipuvaiset suuret sukupolvet eli oma ikäluokkani jäivät jälleenrakennuksen kiivaudessa vaille kotikasvatusta.

Kun edelliset ikäpolvet ovat poissa, tuntuu hyvältä, että joku suuriin ikäluokkiin kuulumaton näkee vaivaa pitääkseen yllä heille läheisiä tavaroita.

Herkolle käyttöoikeuksista

Herkon väitöskirjan aihe on Creative Commons, jota katso Googlesta.

Järjestelmä on hieno. Kysymys on periaatteessa teosten käyttöoikeuden luovutuksesta ilmaiseksi.

Jos tekijät vain jättäisivät oikeutensa heitteille, kuka tahansa voisi tietysti yrittää ansaita niillä rahaa. Tämä järjestely tarkoittaa useimmiten, että teos siirretään rahan tavoittamattomiin. Käyttöoikeuden saa hankkimalla verkosta lisenssin, ja se onnistuu muutamalla hiiren liikkeellä.

En ole pahemmin esitellyt tässä enkä muualla järjestelmää, koska sillä on omat puolestapuhujansa ja edustajansa, jotka osaavat asiansa. Tuen lämpimästi, mutta enimmäkseen katsomosta.

Asiantuntevat lukijat käsittävät, että ajatus polveutuu open source –tietokoneohjelmista. Usein käytetään nimitystä open content.

Kun jossain vaiheessa kävi ilmi, että nuoret tuntevat termin ”commons” vain amerikkalaisista yhteyksistä, otin esiin vanhan rakkaan teoksen, Haatajan ”Maanjaot ja talojärjestelmä” (1949). Olen aina ollut hiukan heikkona kameraalioikeuteen.

Suomalaisittain ”commons” on siis yhteisalue, mutta ei oikeastaan yhteisomistusoikeus. Jälkimmäinen on tyypillisesti kuolinpesä, joka omistaa vaikka kesähuvilan, tai ylimalkaan joukko ihmisiä tai yhtiöitä, jotka omistavat jotain murto-osaisesti. Tai on sitä yhteistä omistusoikeutta jaollista ja jaotonta, mutta viis siitä.

Ennen aikaan kukaan ei välttämättä omistanut mitään tiettyä nurkkausta maasta.

Usean kerroksen omistusoikeudesta, joka sekin on eri asia, on kirjoitettu suomeksikin viisaita ja paksuja kirjoja. Puhe on silloin esimerkiksi läänityksestä, allodiaalisätereistä tai muusta sellaisesta.

Vanhoissa maanjaoissa talolle osoitettiin palstat eli alueet – peltoa, niittyä, metsää ja impedimenttejä eli joutomaata.

Englannissa yhteismaita eli kylän yhteiseen käyttöön esimerkiksi laitumina jätettyjä alueita alettiin jakaa 1400-luvulla, ja kehitystä vakiinnutti vuoden 1709 Enclosures Act.

Tuo säädös on Euroopan taloushistorian tärkeimpiä. Englannin pitkään riutunut talonpoikaisväestö katosi melkein kokonaan ja oli siten käytettävissä käsitöihin ja tehdastyöhön. Muodostui suurtiloja. Preussissa vastaava ratkaisu oli Gemeinheitsteilungsordnung 1821. Ruotsissa ja Suomessa isojaot alkoivat 1700-luvulla ja jatkuivat jatkumistaan. Tämän sanon ulkomuistista, mutta luulen, että vielä uusjaon valmistumisen jälkeen tehtiin toisen maailmansodan päätyttyä joitakin isojakotoimituksia.

Ennen isojakoa oli vallinnut niin sanottu vainiopakko. Kun palstat olivat sikin sokin ja useimmiten kapeina sarkoina, maatyöt oli tehtävä kyläkunnan voimin, ja heti tuli ongelmia, jos joku jätti satonsa korjaamatta ja ahkerammat eivät siten päässeet kulkemaan hänen palstansa yli. Vainiopakko (tegtvång) tarkoitti, että yksityinen oli täysi riippuvainen koko kylän töiden järjestelystä.

Vainiopakko ja sekavat maanjako-olot aiheuttivat yhteisalueiden raiskaavaa käyttöä. Laitumista ja metsistä ei oikeastaan huolehtinut kukaan.

Katso lähemmin esimerkiksi Jutikkala Suomen talonpojan historia tai Jutikkala ym. Maanviljelyksen historia I-III. Katso erityisesti verkosta oivallinen yhteenveto .

Tekijänoikeudessa ja patenttioikeudessa on edelleen voimassa vainiopakko. Hengen viljelyä harjoitetaan kyntöhärkien ja risukarhien tekniikalla.

Etenkin musiikin tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöt ovat urakoineet sopimusratkaisuja niin että suojattujen teosten käyttäminen vastiketta maksamalla on suhteellisen vaivatonta ja useimmiten aika halpaa.

Sitä vastoin ”yhteismaan” käyttäminen on lähes mahdotonta.

Olen itse haeskellut radio-ohjelmiini muutamien vuosikymmenien ajan vapaata musiikkia. Voin vakuuttaa, ettei Internet ole lainkaan helpottanut asiaa. Tälläkään hetkellä en ole varma, onko St. Louis Blues vapaa, kun se USA:n vanhan lain mukaan näyttää siirtyneen public domainiin. En saa selvää, onko St. James Infirmary kansansävelmä ja kansanlaulu, kuten useat lähteet ilmoittavat, kun amerikkalaisen edunvalvontajärjestön tietokanta kumminkin ilmoittaa sille säveltäjän ja oikeuksien omistajan.

Kuten näette tästä, kielikuva ei ole kaukaa haettu. Commons.

Kauempaa haettu kielikuva olisi aava meri. Tänäkin päivänä on voimassa hyvin vanha kansainvälisen oikeuden periaate, jonka mukaan aavaa merta ei omista kukaan eikä mikään valtio saa estää kenenkään purjehdusta. Tuosta ajatuksesta lähtien on sitten kehitetty valtioon kuuluvat aluevedet, taloudelliset vyöhykkeet ja etenkin oikeus mannerjalustan käyttämiseen. Viis siitä.

Onneksi meillä oli reaalisosialismi, joten tiedämme kokemuksesta, ettei oikeusjärjestelmän purkamisesta (kesannoinnista) seuraa mitään hyvää. Toisaalta tiedämme, että oikeusjärjestelmää on kehitettävä ja että tekijänoikeuden pohjaksi väitetty luovan toiminnan edistäminen toteutuu parhaiten varomalla liikaa niuhottamista. Jos jokainen istuu aidalla haulikko polville, kuka silloin viljelee vainioita?

Creative Commons parhaimmillaan on järjestelmä, joka on kuin kansallispuisto – jokainen saa mennä sinne, kunhan muistaa, että tämä on periaatteessa toisen aluetta ja täällä on oltava ihmisiksi.

Tekijänoikeus-ekologia vaatii ymmärtämään, että kaikki hyödyllinen kasvu on ravintoketjua, jota ei saa katkoa eikä riistää edes omistusoikeuden varjolla.

Tekijänoikeudessa eli siis tieteissä, taiteissa ja kulttuurissa tehoviljely ja liikarakentaminen aiheuttavat saman kuin ne aiheuttavat luonnossa.

Luovuus – joka olisi nykykielellä ”monimuotoisuus” eli diversiteetti – edellyttää vainiopakon purkamista.

(Kuva 1600-luvun maakirjakartat, Kauhavan kunnan Kauhavan kylä.)

Siltalan pehtoorit

Hauska ja helpottava tieto, että Siltalan pojat, Touko ja Aleksi, ovat siis lähteneet lätkimään WSOY:ltä.

Kirjankustannusalalla on Suomessa vallinnut viimeksi kuluneet sata vuotta keskinäisen arvostuksen salaliitto. Siltalat nauttivat arvostusta.

Kotimaisista ja etenkin ulkomaisista tekijöistä on kilpailtu ankarasti ja ajoittain kyseenalaisin keinoin. Kollegoista on puhuttu pahaa, kuten kaikilla muillakin eläm’n aloilla. Taukoamatta on liikenteessä uskottavia henkilöitä, nimittäin kirjailijoita, jotka todistelevat vastaantulijoille, että eri kustannusjohtajat ja toimittajat eivät ymmärrä kirjallisuudesta enempää kuin sika hopealusikasta, eivätkä tarkemmin ajatellen senkään vertaa.

Sekin kuuluu asiaan.

Tunnen Toukon. Hänellä – useiden muiden ohella – on jopa taito tulla toimeen raivoavien kirjailijoiden kanssa.

Veljekset perustavat oman liikkeen sävyisästi ja ovia paiskomatta.

Jo silloin kun lehdissä kerrottiin WSOY:n hollantilaisesta johdosta ja oikeastaan jo Sanoma Oy:n oston jälkeen, yritysten toimintatavoista tietäville pyrki tulemaan kalsea olo.

Tilanne on siis suhteellisen lyhyessä ajassa muuttunut sellaiseksi, että meillä on vain muutamia korkealaatuisia kustannusliikkeitä. Tammi on vieraan omistuksessa, mutta laadussa ei ole nokan koputtamista.

Laatua mittaan sillä, että liike julkaisee hyviäkin kirjoja sellaisella vedenpaisumuksen aikaisella periaatteella, että vasta tilinpäätöksen yhteydessä katsotaan, meneekö kirjahomma punaiselle. Suurliikemiehet ja taloudelliset ihmeparantajat haluavat, että jokaisen tuotteen, eli siis tässä tapauksessa kirjan, olisi oltava kannattava.

Noihin korkealaatuisiin pikkufirmoihin muuten kuuluu myös Otava, joka on oppikirjoista huolimatta pieni kustannusliike.

Ruotsissakin on nähty, että taitava ja ahkera kustantaja voi tulla toimeen eli pysyä hengissä pienillä rahoilla ja suppealla tuotannolla.

Pullonkaula on kumminkin jakelu.

Toivon että veljekset tutkisivat myös verkkomyynnin mahdollisuuksia, koska se alkaa jo olla keino pitää varasto eli varastoon sitoutunut raha kurissa. Lisäksi ihmiset alkavat oppia ostamaan tai ainakin tilaamaan kirjoja verkosta.

Jos minulta kysyttäisiin – en neuvo kysymään, koska oppejani ei kannata uskoa – miettisin yhteistoimintaa myös antikvariaattien kanssa. Jos antikvariaattiin yhdistäisi Lulun kaltaisen on-demand –painatuksen, niin…

Pääasia meinasi unohtua. Tarjoan kaikkea apua. On aina hyvä, kun on tuttu tuomari, varsinkin tekijänoikeusasioissa.

Kirjoja en aio kirjoittaa.

Lukijoille, jotka kenties ihmettelevät, muistutan Hannu Tarmion eli Touko Siltalan muinaisen esimiehen säännöstä: media-alalla toimivista henkilöistä 95 % on täysin soveltumattomia tehtäviinsä, ja jäljelle jäävät 5 % joutuvat muun ohella kantamaan häpeän tuon enemmistön toiminnasta.

En tuota Aleksia pahemmin tunne, mutta väittäisin, että veljekset kuuluvat kummatkin tähän viiteen prosenttiin.

Heistä ei olisi kulttuuriministereiksi.

Kaveri kiinnitti huomioni HS Nyt -liitteen (s. 20) ilkeään harhautukseen, kun M. Guzeninalta kysyttiin kantaa Gallen-Kallelan maalauksen ”Taistelevat metsot” saattamiseen yleisön nähtäville, ja tämä onneton vastasi jotain pyöreän perusmyönteistä.

Vähän niin kuin entisen julkkiksen mielikirja, Aleksis Veljeksen Seitsemän kivestä.

Vuoden paras tietokirja

Alan Weismanin The World Without Us saattaa osoittautua vuode parhaaksi tiedekirjaksi tai journalismi-kirjaksi. Olisin valmis lyömään vetoa, että se kerää palkintoja – Pulizer, Booker yms.

Se on niin hyvä, että sen ei tarvitse olla kovinkaan pitkälle totta. Kirjan tehtävä on ravistella.

Kirjoittaja on keksinyt pikkunäppärältä tuntuvan kikan esitelläkseen ympäristöuhat eli asian, josta useimmat eivät oikeastaan halua kuulla, ainakaan paljon ja ainakaan totuutta. Ne jotka kuulevat sellaisesta mielellään, saattavat pitää itseään jo täysin oppineina.

Kirjoittajan kikka on satukirjoista tuttu ajatusleikki – entä jos kaikki ihmiset katoaisivat maapallolta eilen. Mitä tapahtuisi?

New Yorkin metro kestäisi pari päivää. Kun runkoverkko tilttaisi, metron pumput pysähtyisivät, ja pohjavesi ja meri ottaisivat omansa hyvin nopeasti. Pilvenpiirtäjät alkaisivat notkahdella pian perässä. Kaupungin vanhat sillat sen sijaan kestäisivät useita satoja vuosia, koska yli 50 vuotta sitten käytettiin hirmuisia lujuuskertoimia ja valurautaa. Vasta linnunlanta saisi sillat sortumaan.

Kirjoittaja käy läpi 19 teemaa sademetsistä taidemuseoihin – taulut homehtuisivat nopeasti, mutta pronssi kestää verrattomasti kauemman kuin ruostumaton teräs, ja vuorenseinän graniittiin hakatut presidenttien kuvat kestäisivät luultavasti muutamia seuraavia jääkausiakin.

Kestävimmät muistot kulttuuristamme olisivat kuitenkin Barbie ja Ken, joiden muovisia siruja ei tuhoa edes sula laava.

Weisman esittääkin silminnäkijän kuvan Tyynen meren suunnattomasta muovijätelautasta, joka on kohta Sargassomeren kokoinen, ja jatkaa kertomalla, että maailman kaikki vesistöt ovat jo täynnä hyvin pieniä muovihiukkasia, jotka näyttävät kykenevän tukahduttamaan planktonin.

Kysymyksessä on siis todenperäinen kauhukertomus.

Weisman osoittaa reportterin taitonsa löytämällä eri kohteilta – Panaman kanavalta esimerkiksi – pitkän linjan ammattilaisia, ja kysymällä suoraan heiltä, mitä tapahtuisi. ”Satamakapteeni työnsi hatun takaraivolleen ja sanoi, että kun tuo maapato pettää, kanava on mennyttä muutamassa viikossa.”

Kertomus megafaunan eli suurten nisäkkäiden kohtaloista etenkin Amerikan mantereella on järisyttävä. Kivikautinen porukka (Clovis-kulttuuri) teki selvän 90 prosentista biomassaa hyvin lyhyessä ajassa.

Ja mitä muuten tulee alkuperäisväestön luonnonmukaisiksi luultuihin elintapoihin, kirjoittaja muistuttaa, että todellinen pikaruoka valmistettiin polttamalla muutamia tuhansia hehtaareja aarniometsää, esimerkiksi sopiva niemiä, jolloin grillauspuolikin tuli hoidetuksi, ja kukaties myös mausteet.

Työ on tehty niin hyvin, että ottaakseni itseni tässä mittapuuksi ehkä neljännes kirjasta oli minulle aivan uutta asiaa. En tiennyt kuin hämärästi edes siitä Jagellon metsästä, joka on Puolan ja Ukrainan välissä jokseenkin tuhannen vuoden takaisessa kunnossa; sinne perustetaan nyt kiireesti sahoja ja tehtaita. Google-haku Bialowieza Puszcza (tai Forest).

Kuvittelu-kikka on ollut avain kerrontaan. Tietysti nämä asiat ovat helpostikin löydettävissä esimerkiksi verkosta. Tarkastelin kokeeksi erinäisiä asioita, ja paikkansa näyttää pitävän. – Mutta tiedon käsillä oleminen ei paljon auta.

Kehun kirjaa näin holtittomasti siksi, että mainoslause pitää kerrankin paikkansa – sitä on vaikea laskea käsistään.

Niille kaltaisilleni, jotka ovat suunnitelleet maltillista uskoon tulemista, nimittäin ympäristöongelmien nostamista yli talouden ja kulttuurin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi, vihreään puolueeseen kuitenkin liittymättä, tämä kirja voisi olla sopiva aloitus.

Voisin lyödä toisenkin vedon – suomalaiset kustantajat sivuuttavat tämän kirjan olankohautuksella. Tai ehkä Pietiäinen, tai Nemo…

Jos niin onnellisesti kävisi, että kirja saataisiin suomeksi, joku saa hankalan tehtävän. Jouduin etsimään vuosikausia käyttämättömänä olleen englantilais-suomalaisen sanakirjan selvittääkseni mm. paholaismaiset puut ja –kasvit (lupiini, muuan ailakki jne. niin sanotut invasiiset lajit).

ISBN-10: 0-312-34729-4

Tuomiojan pläjäys

Sana ”pläjäys” inhottaa minua. Toisaalta Tuomiojan Tali-Ihantala –puheet inhottivat myös.

Yritän keksiä, mikä taktiikka hänellä on mielessä. En keksi, miten ateismi-puheenvuoro saati iltapäivälehden tänään raportoima ”Tali-Ihantala on myytti” edistäisivät hänen asemaansa puolueessa.

Totuuden puhuminen on arvo, mutta nämä eivät ole kumpikaan totuuksia. Edellinen on henkilökohtainen paljastus. Jälkimmäinen on osoitus heikonlaisista tiedoista. Poliittisen historian dosentilta olisi lupa edellyttää parempaa.

Itse pitäisin näitä näyttöinä syistä, joiden vuoksi mies ei nouse puheenjohtajaksi eikä pääministeriksi. Kalevi Sorsa oli oikeassa. Tuomioja ei ole johtaja, vaan ”troublemaker”. En ole varma, miten tuon tätimäisen luonteenpiirteen nimeäisi suomeksi – ihminen joka pistää nokkansa milloin mihinkin aiheuttaakseen hämminkiä.

Poliitikko parhaimmillaan on ”troubleshooter” – henkilö, jolla on kyky jopa ennakoida ongelmia ja ratkaista niitä. Sakari Tuomioja oli sellainen.

Myös Ruotsin sota-ajan ulkoministeri Christian Günther oli viisas mies, mutta häntä vaivasi sama tauti kuin Tuomiojaa – sosialidemokraatti Algot Untola (Maiju Lassila) käytti taudista nimitystä ”Liika viisas”.

Voi olla, että iltapäivälehti on pannut omiaan tai höystänyt juttua. Se ajatus, että Tali-Ihantalan paljon puhuttu ”torjuntavoitto” olisi uusi myytti, sisältää väittämän, ettei se pidä paikkaansa.

Myönnän että ”torjuntavoitto” on outo termi. Sellaisesta voi puhua esimerkiksi palloilulajeissa, joissa joukkue saa hävitä toiselle joukkueelle korkeintaan niin ja niin paljon voittaakseen turnauksen tai vaihtoehtoisesti välttääkseen putoamisen.

Myös Ihantalassa maaliero ratkaisi.

Govorovin hyökkäyskäsky, joka jäi toteuttamatta, on kuvassa. Oli edettävä nopeasti Kymijoelle. Ei edetty.

Stalin oli vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista 23.6.1944. Maaliskuiset rauhanehdot olivat mahdottomat, koska niihin sisältyi saksalaisten joukkojen välitön internointi. Vielä Vorosilovin komitea ehdotti Molotoville 21.7. valtakunnanrajaa Kymijoelle ja mm. Turun, Vaasan, Oulun ja Tornion ottamista Neuvostoliiton haltuun.

Ihantalan jälkeen taisteltiin pitkään ja verisesti Vuosalmella ja Laatokan takana U-asemassa. Hyökkäykset torjuttiin. Elokuun lopussa tuhottiin kaksi divisioonaa Ilomantsissa.

Tappiot olivat raskaat, mutta eivät niin raskaat kuin 1941. Armeija oli aseleponeuvottelujen alkaessa paremmin varustettu kuin koskaan.

Tuomioja näyttää palaavan vanhaan myyttiin. Ensimmäinen myytti oli itsenäisyys Leninin lahjana Suomelle. Toinen myytti oli Jatkosodan lopettaminen Stalinin lahjana Suomelle.

Historiantutkijoista en tiedä Tuomiojan ohella kenenkään muun uskovan Stalinin lahjaan.

Syitä valloitusyrityksen keskeyttämiseen oli monta. Useimmiten mainittu sotatoimi Puolaan ja Berliiniin ei pidä paikkaansa, koska se alkoi kuukausia näiden tapahtumien jälkeen.

Mereshkov oli tahtonut lisää joukkoja Syvärille. Stalin ei antanut. Govorovin Kannaksen valiojoukoista ei ollut siirrettäväksi Saksaa vastaan, koska niitä ei sattunut olemaan enää olemassa. Ne oli tuhottu Ihantalaan, etenkin 31. Ja 33. Kaartin armeijakunnat. Joukkoja ja kalustoa alettiin kuljettaa pois Kannakselta heinäkuun puolivälin jälkeen. Sitä sanotaan uudelleen ryhmittämiseksi.

Tietysti Neuvostoliitto olisi kyennyt valloittamaan Suomen – olihan sillä apuna mm. Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944 ylivoima oli jo noin kymmenkertainen, mutta Viipurin kapeikossa sekään ei riittänyt.

Kymijoelle pääsemiseen olisi mennyt ainakin kuukausia.

Harvemmin esitetty syy aselepoon lienee ollut kylmän sodan ensi oireiden ilmestyminen eli orastavat erimielisyydet läntisten liittolaisten kanssa. Niistä saatiin enemmän kuin makua elokuussa 1944. Iso-Britannia vaati rajumpaa Suomen armeijan alasajoa kuin Neuvostoliitto. Siellä varauduttiin eteen työnnetyn satelliittivaltion syntymiseen.

Tali-Ihantalan ”demystifointi” on paluu Kekkosen kauden Neuvostoliittoa silitteleviin tulkintoihin.

Miksi?

Pelkään että tähän on koira haudattuna. Venäjä on yhä uhkaavampi talousmahti ja siellä on kohta vaalit. USA:ssa on pian vaalit. Ja Nato-kysymys on auki.

Poltetta

Näkkileipä (esim. Koulunäkki) on varmaan tehnyt kauppansa, kun urheilijoilta ja joiltakin taiteilijoilta on edellytetty nälkää.

Varmaan Bic tai joku sen kilpailija huomaa tuoteaukon nyt, kun etenkin poliitikot julistavat paloa tai poltetta.

Itse olen hyvin onnellinen, kun voin edistää tupakanpoltetta tuotteella, jonka satuin löytämään kiskalta – väärennetty Zippo!

Mitä muuta enää toivoisin elämässä?

Zippo on maailman parasta markkinointia. Se kytkeytyy miehisiin miehiin ja toiseen maailmansotaan. Siitä en ole varma, annettiinko sellainen todella taistelussa haavoittuneille. Kaatuneille nyt ei kumminkaan. Eiköhän niillä ole krematorioissa vehkeet omasta takaa.

En ole koskaan käyttänyt bensasytkää, koska se maistuu. Kertakäyttöinen kaasu on hyvä, mutta siinä saa olla tarkka sormiensa kanssa, riippuen tuulen suunnasta. Tavallinen maitokaupan sytkä on muuten täsmälleen sama keksintö kuin rataspistooli – 300 vuotta. Ei vähän mitään.

Tulitikkuja olen harrastanut kovasti. Liekö kömpelyyttä vain laadun heikkenemistä, mutta ne ikään kuin katkeilevat enemmän kuin ennen. Huonolla onnella siinä saa vaatteisiinsa reiän.

Tulitikkuteollisuus (Ivar Kreuger) oli loistoesimerkki suuruuden taloudesta (economics of scale).

Avotuleen uskoja olen. Siinä on jotain hypnoottista.

En pidä liikemiesten hokemasta ”ei saa jäädä tuleen makaamaan”. Riippuu tulesta. Jos sitä ampuu jalkaväki, ohje on oikea. Jos kysymyksessä on tykistökeskitys tai ilmapommitus, neuvo on mahdollisimman huono. Tosin makaamista huomattavasti parempi ratkaisu on kaivautuminen. Vähän yleistän voisi sanoa, että JR 61 menestyi Viipurin Tienhaarassa -44 niin hyvin, koska Alpo Marttinen pakotti rättiväsyneen joukon kaivautumaan.

Toisin sanoen olen yksi niistä potentiaalisista pyromaaneista, joiden vuoksi tulitikkurasioihin tulee varmaan pian pakollinen teksti: ”tulitikkujen raapiminen vaarantaa terveytesi”.

”Tulella ja miekalla” on mielestäni ikävä ja virheellinen iskulause. Miekka on rautaa tai terästä ja oksidoituu. Pehmeämpi pronssi lienee keramiikan jälkeen kestävimpiä aineita maapallolla. Lukemani mukaan pronssiveistokset kestävät maapallolla ainakin miljoona vuotta. Siten urheilijoiden kulta, hopea ja pronssi on aivan oikea lista – jalometalleja kaikki.

Kun tietää, minkä tasoisia pronssiveistokset keskimäärin ovat, ajatus ei ole aivan ilahduttava.

Erehdykset

Kommentoijat melkein turmelivat ajatukseni ehtimällä edelle.

Historianselitysten valheiden ja väärinkäsitysten riisuminen (Klinge, Jussila ja muut) ei riitä.

En osaa sanoa, miksi ihmisen pitäisi olla kiinnostunut menneisyydestä. Useimmat kuitenkin ovat.

En tosin osaa sanoa sitäkään, miksi kannattaa olla kiinnostunut nykyisyydestä. Viisainta olisi ottaa pätkä hyvää nailonköyttä ja paketti mäntysuopaa ja painua helvettiin paiskomatta ovia.

Kaipaan kuolleita. Kun mietin heitä, haluaisin ymmärtää, mitä en ymmärtänyt.

Yleinen käsitys menneisyyden tapahtumasta on joskus tärkeämpi kuin oikea käsitys tuosta tapahtumasta.

Olen tuntenut ihmisiä, joiden ajattelua ja tunteita määräsi Vapaussota ja punaroistojen sanoinkuvaamattomat hirmutyöt. Olen tuntenut ihmisiä, joiden elämänkulun määräsi käsitys luokkasodasta ja porvareiden murhanhimosta.

Ikäluokkaani vaikuttaa idän orjailu, mahdolliseen poliittiseen kantaan katsomatta.

Tässä on tavallaan puhe mentaliteettien historiasta ja tavallisen ihmisen.

Menneen maailman tutkimus on arvostettua, lähimenneisyyden ei. Tunnemme sadut mutta viimeaikaisten pötypuheiden tutkimus on tuskin alkanut.

Puhe ei ole ”historian harhaluuloista”. Niillä herkuttelevat lukijat, jotka luulevat olevansa viisaampia.

En ole aivan varma, missä keksittiin ”luovuus”, joka on pyhitetty ominaisuus (patentit, tekijänoikeus). Mennyt maailma ei tuntenut edes uutuutta, ja kehitys eli valistus oli vasta 1700-luvun aatteita.

Valistus näyttäisi yleensä johtaneen ihmisen ja simpanssin lajiominaisuuden eli silmittömän ja päämäärättömän tappamisen ja tuhoamisen ennennäkemättömään kasvuun.

Joku viisas tuttava sanoi kyllästyneensä historiaan tai oikeushistoriaan, joka on vain ”kuolleiden ihmisten erehdyksiä”. Ehkä hän oli oikeassa. Hän on kuollut nyt.

Yritän nyt muotoilla luovan ajatuksen, joka on yhteenveto näiden päivien kirjoituksista. Sanon ajatus vaikka se on oikeastaan arvaus.

Yhteisön ja ympäristön tasapainotila on hiuksenhieno. Kun se järkkyy, ensin kuolee ympäristö ja sitten yhteisö. Ainakin mayojen tapauksessa syy saattoi olla ylimielisyys ja ahneus, jotka johtivat totaaliseen sotaan.

Tasapainoa ei välttämättä järkytä sota eikä nälänhätä. Siinä voi olla perää, että hirmupakkaset pitävät maaperän kunnossa ja vaikuttavat eläimiin ja kasveihin edullisesti (ravintoketjuina).

Ensimmäinen maailmansota ja meidän kansalaissotamme olivat valtataisteluja, joiden taustalla oli sota ympäristöstä.

Suomi ei tullut toimeen ilman Venäjän leipäviljaa, eikä Venäjä.

Saksa lähti sotaan, kun jotkut olivat tajunneet, ettei se maa tule pitkään toimeen silloisen tekniikan turvin niiden rajojen sisällä.

Myös Hitlerin ”elintila” oli täyttä totta. Se että Stalin oli itse aiheuttanut ravitsemuskriisin, on sivuseikka, koska myös hän tarvitsi välttämättä ryöstömaita ja raaka-aineita.

Sellaiset alueet kuin Magnitogorsk ja Ruhr alkoivat kusta kouraan.

Historiallisia ilmiöitä on selitetty aatteilla. Siitä on luovuttu.

Niitä on selitetty taloudella. Siitäkin on luovuttu.

Kun niitä selitetään yhteisön ja ympäristön tasapainolla (ehkä pitäisi sanoa ekologisesti), seuraava lähtijä on sitten Yhdysvallat ja sitä seuraava Kiina, eikä siihen mene kauan.

En tarkoita ollenkaan samaa kuin Linkola. Kaupunkeja ja työnjakoa on ollut 10 000 vuotta ja kyliä kymmenkertainen aika. Metsästävät ”luonnonkansat” tekivät melkein yhtä suurta tuhoa kuin oma aikamme – Amerikan mantereen megafauna mastodontista jättiläislaiskiaisiin , leijoniin ja hevosiin tapettiin Clovis-kulttuurin aikana nopeasti ja tehokkaasti. Suosittu metsästystapa ja keino hankkia elantoa oli polttaa aarniometsiä – varsinaista pikaruokaa.

Todisteen tapainen omasta yhteydestämme: Ruotsin ja Suomen Amerikan siirtolaisuus ja Suomen valtava muuttoliike Pietarin seudulle. Maaseutu ei elättänyt enää. Kaupungit eivät ehtineet kasvaa. Kun Helsingin infra petti, alkoi kansalaissota.

Nyt sellaista rosvoille vapaata aluetta kuin Yhdysvaltain Keski-Länsi ei ole enää käytettävissä.

Taitamattomin teollisuus (metsäteollisuus) luulee parempien aikojen koittavan, kun päästään keittämään sellua eukalyptuksesta päiväntasaajalla. He eivät ehkä halua tietää, että eukalyptus on yhtä vaivalloinen ja vaarallinen puu kuin lupiini on ruohovartisena kasvina.

Näin ajatellen ilmaston lämpeneminen on ensimmäinen hyvä uutinen sataan vuoteen. Sitä ei voi ratkaista kiihdyttämällä hyväksikäyttöä eikä edes tappamalla kiireesti paljon ihmisiä.

Tämä olisi versioni vaikkapa Braudelin ajattelutavasta ja muotoiluni esimerkiksi verkostoista historiassa.

On otettava huomioon biosfääri eli muistettava, että maapallo on elävä olento. Hiilikin eli kerran.

Tapahtumien historia on aika sattumanvaraista seismografin käyrää, josta ei voi lukea paljon, eikä suurillakaan yksilöillä ole yleensä mainittavaa merkitystä.

Tilakone

(Kuvassa saksalaisten maihinnousu Hankoon 1918. Taustalla hohtaa vasta syntynyt Suomi.)

Jatkan vielä tämän aiheestani, koska historian virheet ovat niin pitkäikäisiä että niitä on listittävä kuin luteita. Meillä on vielä työelämässä väkeä, joka ei itse tiedä saaneensa koulussa tai yliopistossa tuhdin annoksen hyvin huolellisesti valikoituja faktoja.

Jokainen asianajaja ja virkatuomari tietää, miten valehdellaan tehokkaasti tosiasioilla. Sen takia todistajanvalassakin luvataan kertoa kaikki totuus siitä mitään salaamatta.

”Suomi korotettiin kansakuntien joukkoon…” Sata vuotta kiivailtiin asiasta, jota tietämättä ei pääsisi oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Porvoon ns. valtiopäivillä 1809 tapahtuneeksi väitetty Suomen ”yhdistyminen” Venäjään olisi kukaties voinut tapahtua, jos olisi ollut olemassa ”Suomi”, mutta kun ei ollut. ”Yhdistymisaktissa” oli kompetenssivirhe.

Porvoossa oli paikalla erilaisia meikäläisiä ryyppyporukoita, joille paikalle kiirehtinyt keisari puhui jotain. ”Valtiopäivistä” väärennettiin myöhemmin kuuluisa maalaus. Miten satunnainen porukka Ruotsin kansalaisia olisi voinut pitää valtiopäivät? Kysymyksessähän oli maanpetos. Armeijakin taisteli vielä.

Jos kuitenkin kuviteltaisiin, että jokin ”Suomi” olisi kiirehtinyt keisarin alamaiseksi, olisi tarvittu esimerkiksi lakia säätävä kansalliskokous, jollainen oli puuhannut Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja tavallaan Englannissa jo kauan aikaisemmin.

Venäläiset ja suomalaiset riitelivät sanoista ”valtio” ja ”kansa” sitten kun ne olivat saaneet nykyisen kaltaisen sisällön 1830-luvulla etenkin saksalaisten filosofien käsissä. Suomeen sana tuli myöhemmin. Ruotsiksi se oli stat, ranskaksi état.

Käännös nykykielelle olisi ”tila” samassa mielessä kuin tekniikan termissä ”tilakone” tai sanottaessa, että joku henkilö on putkaan pantaessa surullisessa tilassa.

Konstituutio eli nykyisin perustuslaki oli 1800-luvun alussa sama asia kuin nykykielen ”järjestyssääntö”. Joissakin kielissä se tarkoittaa edelleen tilaa tai rakennetta, esimerkiksi ruumiinrakennetta (constitution). Kuuluisa, iso Oxford English Dictionary luettelee termin ensi esiintymiset.

Nation on niin vaikea sana että oikein. Muodosteena se on yllättävän myöhäinen – ei siis edes keskiajalla käytetty. Silloin tuo sana tarkoitti yliopiston osakuntaa, kuten ruotsissa edelleen. Käsitehurjastelu (Volk) sai vauhtia saksalaisilta ja johti hyvin tunnettuihin seurauksiin (Hitlerin ajan Volksdeutsch jne.).

Siltä varalta että tieto tästä blogista välittyisi Osmo Jussilalle, sellaisia terveisiä että luin eilen ja tänään hänen kirjansa Suomen historian suuret myytit ja päädyin karsimaan valmiin kirjoitukseni. Vaikka Jussilan kirja on rakenteellisesti vähän vaikea, kehotan lukemaan kirjakaupassa seisaallaan sivulta 263 alkavan lyhyen jakson uusimmista Suomen historian yleisesityksistä.

Jussila on lukenut ne paremmin kuin minä, joten voin vain sanoa, että yhdyn hänen arvioihinsa enkä käy toistelemaan samoja arvioita.

Henrik Meinanderin kirjaan liittyen esitän silti oman kommenttini.

Suomi ajautui kansalaissotaan ennen kaikkea siksi, että se oli Venäjän osa ja siten Saksan sotilaallisten toimien kohde.

Suomen falskein muistomerkki on Vanhan kirkon puiston saksalaisten vuoden 1918 ”vapaaehtoisten” hautamuistomerkki. Jo Osmo Apunen todisti, että Suomi oli Saksan vasallivaltio eli alusmaa huhtikuusta lokakuun loppuun 1918. Suomen historiassa avustusretkikunnaksi nimitetty von der Goltzin joukko oli osa Saksan maailmansotaa ja harjoitti täällä sotatoimia. Saksa ei missään tapauksessa olisi sallinut punaisten pääsemistä niskan päälle.

Lenin ei todellakaan lahjoittanut Suomelle itsenäisyyttä, vaan pani punaiset juoksemaan nyrkkiin.

Jussila jättää miettimättä, olisivatko hänenkin aivan oikein sangen vähäpätöisiksi asioiksi katsomansa ensimmäinen sortokausi (helmikuun manifesti – suurlakko 1905) ja toinen sortokausi olleet pohjaltaan Venäjän sotilaallisesti perusteltuja hankkeita. Mielipidetiedusteluja ei tarvittu – kartta riittää. Suomalaisiin ei ollut luottamista.

Saksalaisten sotaretki Suomeen on mainittu samaan hengenvetoon kuin englantilaisten mielenkiinto Muurmanniin. Englanti ja Venäjä olivat olleet samalla puolella.

Kun kaikille oli ilmeistä, että valkoiset voittavat, Saksalle vihamielinen Mannerheim oli pantava koko kentän miesvartiointiin. Tehtävän hoiti Rüdiger von der Golz.

Historia kirjoissa

Kiikuttelin Tapiolan sivukirjastooni Herman Lindqvistin yhdeksänosaista Ruotsin historiaa ja mietin, miksi meillä ei ole vastaavaa.

Sitä on myyty Ruotsissa kuin silakkaa. Nyt se on alennusmyynneissä Helsingissä ja loistava ostos. Teoksen suomenkielinen yhdistelmänide ei aja asiaa.

Lindqvist ei ole tutkija. Carl Grimberg oli koulutettu tutkija (tohtori) ja suunnattoman suosittu myös meillä, mutta ammattipiireissä vieroksuttu. Kansojen historia on erittäin hyvin suomennettu ja sopeutettu. Hyvä ostos antikvariaatista, vieläkin, vaikka tietenkin monin kohdin vanhentunut.

Samainen Grimberg kirjoitti myös Ruotsin historian, Svenska folkets underbara öden I-IX. Se on aika lukukelvoton.

Osoitan tämän kirjoituksen viestiksi viisaille, joihin luen kohteliaasti myös nuoren polven tutkijat.

Viimeksi Osmo Jussila on tehnyt millin siivuja eräistä Suomen historian suurista myyteistä tuota nimeä kantavassa kirjassaan.

Nyt nuorison eli alle 50-vuotiaiden olisi käsitettävä, että aika suuri osa heidän vanhempiensa kaikeksi kummaksi vielä hengissä olevan sukupolven isänmaallisuudesta, poliittisista käsityksistä ja historian tiedoista on peräisin epätavallisen kelvottomista lähdeteoksista, joista hirvein on Aarno Karimon Kumpujen yöstä (lukuisia painoksia - jopa sotien jälkeen).

Tuo teos on keskikoulun käyneen suojeluskuntamiehen, sangen keskinkertaisen kuvataiteilijan Jalmari Jäntin yllytyksestä kokoon keittämä sepitelmä, joka on avoimen fiktiivinen.

Kirjoittaja itse korostaa, että mm. Suomen vuosituhantista itsenäisyyttä ennen ”Ruotsin vallan aikaa” koskevat jaksot ovat mielikuvitusta.

Hän ei sano, että myös tuo vuosituhantinen itsenäisyys on mielikuvitusta. Hän saattoi typeryyksissään suorastaan uskoa siihen.

Hän sai suoraa tukea professori Jalmari Jaakkolalta, joka tarkasteli Suomen historiaa rautakaudelta keskiaikaan 1920-luvun silmin – miten Suomesta välttämättömyyden pakosta kehittyi ryssän sorrosta ja ruotsin ilkeydestä huolimatta näin harvinaisen mainio ja epätavallisen itsenäinen maa.

Hieman häveliäämmin samassa kelkassa istuu Einar W. Juva, joka toimeksiantajansa Alvar Renqvistin tahdon mukaisesti valmisti ”jokaiseen sivistyneeseen kotiin kuuluvan” suurteoksen Suomen kansan aikakirjat.

Ellei Karimon niin kumminkin Juvan kirja oli se ”totuus”, johon talvi- ja jatkosodan upseerit ja kotirintama luottivat. Kymmenet tuhannet menivät sankarihautaan pelkällä kansakoulupohjalla , mutta heille oli opetettu – Yrjö-Koskisen 1800-luvun oppikirjasta alkaen – nuo samat asiat helpotetussa muodossa.

Otan korostaakseni tätä, koska Jussila on vihaisen miehen maineessa ja hänelläkin on ollut erilaisia mielipiteitä ja korostuksia. Myös historiatieteen tai nimenomaan historiatieteen kellokkaat ovat kovia tappelemaan keskenään. Edelleen.

Korostan että ihmisten ”mielipiteet” ja jopa tunteet usein perustuvat johonkin. Suomalaisten Suomea koskevat käsitykset perustuva hyvin laajasti joka pelkästään lapsellisiin tai lapsellisiin ja tietoisesti vääristeleviin esityksiin.

Ei Suomi poikkea tai ainakaan poikennut niin tavattomasti esimerkiksi serbeistä, jotka nyt perustelevat viime vuosien tekosiaan eräällä taannoisella taistelulla, nimittäin Kosobvo poljessa vuonna 1389 turkkilaista vastaan käydyllä.

Runebergistä ei oikeastaan kannata puhua tässä yhteydessä. Eivät ihmiset runoja usko. Mutta hirmuisänmaallinen historiankirjoitus ei poikkea uskottavuudessa niin kauheasti 1970-luvun tosivasemmistolaisista yhteiskunnan tulkinnoista.

Sanaa ”Suomi” sangen merkillisesti käyttelevä kirjallisuus, jossa enemmän tai vähemmän tosissaan luodaan myös kuvaa muinaisuuden mahtajista, jatkui 1960- tai 1990-luvulle. Muutamista hairahduksista huolimatta suuri poikkeus oli Jutikkala. Arvi Korhonen ei ollut poikkeus - hän oli tutkijana vanhan liiton miehiä.

Meillä ei oikein ole sellaista Suomen historiaa, jota voisi suositella harrastuneen käteen. Jouko Vahtolan kurssikirja on tietysti OK liiasta kuvituksesta huolimatta, kun taas Henrik Meinanderin Suomen historia on aivan tavattoman suppea (260 sivua). Paras on Pentti Virrankosken Suomen historia I-II (SKS), mutta se pahus on jo loppuunmyyty. Vahtolan ja Virrankosken kirjat tavallaan mitätöivät toisensa.

Tilanne on paha. Kohdittain erinomaisia Suomen historioita ilmestyi vähän väliä viime aikoihin asti, etenkin ns. suurteoksia ja nyt ns. pikkujättiläisiä. Niissä kuvat hallitsevat ja rakenne on laajan kirjoittajakaartin vuoksi mallia Jokisen eväät.

Sääli, sääli.

Uuden ajan, uusimman ajan tai 1900-luvun maailmanhistorioita on vaikka mitkä määrät. – Jos joku haluaa vihjeen varman päälle, Sir Martin Gilbertin A History of the Twentieth Century on varma nakki nyt kun Eric Hobsbawmin tulkinnat ovat alkaneet huolestuttavasti heilua tuulessa.

Jos joutuu valitsemaan kirjakaupassa konservatiivisen tai labour-henkisen yleisen historian, suosittelen konservatiivista.

Minusta on mukavaa, jos kirjoittajalla on hiukan päreitä kainalossa, mutta pelkään, että sellaisen havaitseminen vaatii koulutusta. Professorit mokomat panivat minut aikoinani tenttimään keskeisen ja erikoisen kirjallisuuden niin että olen siis suorittanut kaikki tohtorin tutkinnon edellyttämät laudaturit raskaimman jälkeen sekä historiassa että juridiikassa.

Juridiikassa raskain ja hyödyllisin oli Arnholmin Privatrett I-IV ja historiassa Deutsche Verfassungsgeschichte.

Nainen

(Kovin monta vihaista kirjoitusta tällä viikolla.
Radio-ohjelmassa tuli mieleen sitaatti, joka olisi ollut siinä yhteydessä pateettinen ja asiaankuulumaton. Tämä on se yhteys.)
(Kirjoitan vähän väljempää juttua Suomen historioista. Siitä tulee parempi, jos jatkan huomenna ja postaan sunnuntaksi.)

Vain varjo häilyvä
on kaikki mainen;
tääll' elo säilyvä,
täys vajavainen;
nää näit' ei lihanne,
ei mahda maa;
nais-iki-ihanne
meit' johdattaa.

Alles Vergängliche
ist nur ein Gleichnis;
das unzulängliche
hier ist's Ereginis;
das Unbeschreibliche
hier ist's getan;
das Ewig-Weibliche
zieht uns heran.

(Mannisen suom.)
(Faust II - loppu)

Valitamme häiriöitä

Tästä ei minulle kunnian kukko laula.

Seksuaalinen ahdistelu ei ole vakava asia.

Kaikki muut ovat olleet päinvastaista mieltä.

Se on suunnilleen yhtä vakava asia kuin pahoinpitely tai varkaus – rikos, ikävä ja valitettava, sakkoa tai vankeutta korkeintaan kaksi vuotta.

Julkisessa keskustelussa käytetään väärin ilmaisua ”sana sanaa vastassa”. Jos puhe on rikosasiasta, ja yksi väittää sen tapahtuneen ja toinen kiistää, syyte hylätään.

Liityn niihin, jotka seuraavat kummastuneina Helsingin Sanomien toimintaa. Seksuaalisen ahdistelun todistaminen on vaikeaa. Sanomalehti näyttäisi nimenneen miehiä, jotka olisivat syyllistyneet sellaiseen. Kun nämä ovat ilmoittaneet, etteivät väitteet pidä paikkaansa, on todisteiden esittämisen aika. Todisteeksi ei riitä pelkkä väite.

En ehkä olisi puuttunut asiaan, mutta ahdisteluväitteet ovat alkaneet saada huolestuttavia muotoja. Asiasta ei ole tietenkään puhuttu mitään julkisuudessa.

Eräässä tapauksessa ilmoituksen tehnyt nainen ilmoitti itse asian ratkaisemisen jälkeen olleensa ilmoitusta tehdessään mielisairas. Naispuoliset työtoverit olivat samaa mieltä. Häirinnästä tuomittiin silti siitä erikoisesta syystä, että naisen ilmoitusta ”oli pidettävä uskottavana”.

Ahdistelukulttuuri on lähtöisin Yhdysvalloista, jossa vielä kolme vuotta sitten naureskelimme Berkeleyn yliopiston ohjeille – esimerkiksi opiskelijaa ei saa missään tapauksessa ohjata työhuoneessa, luentosalissa tai muuallakaan kahden kesken. On aina hankittava sivullinen esiliina paikalle.

Professorit juoksevat pakoon huoneesta, jos opiskelija jää luennon jälkeen selittämään jotain.

Kiristämistapauksia on alkanut esiintyä: ellen saa parempaa arvosanaa, teen ilmiannon häirinnästä.

Vaikea asia.

Tiedän ja osaisin kertoa varmoista häirintätapauksista esimerkiksi alioikeuksissa. Et saa käräjäpäiviä ellet ensin anna. Sitä en tiedä, esiintyykö tällaista nykyisin. Tietämäni tapaukset ovat vanhoja.

Sääli että julkisten puheenvuorojen käyttäjät valikoituvat nytkin taitamattomimmasta päästä. Odottaisin suhteellisuudentajuisia kommentteja. Juuri nyt väitetty tuijottelu hississä näyttäisi olevan tärkeämpi asia kuin päälle kaatuva lamakausi.

On minullekin sanottu, että mitä sä jätkä tuijotat. Sanoja on ollut humalainen ja tappelunhaluinen mies. Viimeksi kun työtoveri (mies) kysyi, miksi katson oudosti, vastasin rehellisesti, että yritän muistaa, pitikö minun tuoda kaupasta tummaa vai vaaleaa leipää.

Ehkä jotkut teistä lukevat tämän tasa-arvon vastaisena kirjoituksena. Ehdotan silti, että testaisitte ilmianto-ongelmaa koskevia ajatuksiani vaihtamalla sanan ”ahdistelu” paikalle sanan ”työturvallisuus”. Työturvallisuusrikokset voivat olla aika vakavia. Epäillyistä työturvallisuusrikkomuksista en ole nähnyt kenenkään joutuneen lehtiin.

Kuvassa (Wikipediasta) ehdotukseni Suomen eduskunnan uudeksi virka-asuksi. Tasa-arvolain mukaan myös miesten olisi käytettävä sitä.

Junamatkan kuvaus

Olin kateissa. Tilanne oli täsmälleen sama kuin Ollin pakinan kamreeri Latosirkiöllä. Hänkin oli tietymättömissä - työpaikallaan. Sieltä ei kukaan huomannut etsiä.

Terveisiä Lappeenrannasta.

Minulla on molemmat hihat täynnä kirjoituksen aiheita.

Oikeusministeriön työryhmä on jättänyt paperin, jossa ehdotetaan immateriaalioikeutta koskevien asioiden siirtämistä markkinaoikeudelle, josta voi yrittää valittaa korkeimpaan oikeuteen tai korkeimpaan hallinto-oikeuteen: http://www.om.fi/1201509904859.

Täytyy miettiä. Ajatus on ehkä hyvä ja ainakin nykytilannetta parempi. Tekijänoikeusjutut ovat hajallaan kaikissa alioikeuksissa, ja kuten ystäväni Välimäki ehti huomauttaa, jutut ovat muuttumassa niin oikeustaloustieteellisiksi, että hovioikeus ei sekään tunnu parhaalta mahdolliselta paikalta. Markkinaoikeudessa korostuisi näiden juttujen luontainen kytkeytyminen kilpailuoikeudelliseen harkintaan ja punnintaan.

= = =

Hyökkään sanallisesti tasavallan presidenttiä vastaan. Tyrmistyin kuullessani hänen retorisen nostonsa: ”valta merkitsee vastuuta”.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa noin, ja kun nyt oli pakko, ehdotan puheenkirjoittajan vaihtamista. Ainakin 1300-luvulta on sanottu ”Might gives right”. Presidentin puhe valottuu virheelliseksi, kun tietää, että vastuuseen ovat joutuneet Kemijärven työntekijät, joilla ei liene sanottavaa valtaa, eikä valtioneuvosto aio erottaa Stora Enson johtoa. Eduskunta puolestaan ei voi sitä tehdä, vaikka puheessa selitettiin jotain sen suuntaista.

Valta edellyttää tasapainoa, jota on haettu 1700-luvun lopulta asti – lainsäädäntö, lainkäyttö, toimeenpano. Tasapainoa eli vastakkainasettelua tarvitaan juuri siksi, että vallankäyttäjien vastuullisuuteen ei kokemuksen mukaan ole luottamista.

= = =

Erkkojen säätiö lahjoitti paljon rahaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tutkimiseen yliopistossa. Hienoa!

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa lähinnä rahasta koituvan vallan aiheuttaman vastuuttomuuden jälkien korjaamista.

= = =

Kemijärvestä, Summasta ja Voikkaasta en osaa sanoa muuta kuin että säälin johtajia. Tyhmyys on sellainen tauti, joka ei parane.

On se tunne, ettei omistajien suosimisesta hyvä seuraa. Toiseksi suosituin ryhmä on nykyisin yrityksen johto, joka ei kärsi vilua eikä puutetta. Jakojäännökseksi on alistettu työntekijät, jotka eivät ole uhranneet työlle enempää kuin elämänsä.

Tiedän kyllä, että ”kansankoti”-ajatus, jota muuten ei keksitty 1940-luvulla, vaan 1920-luvulla, on tapettu ja haudattu seitsemän sylen syvyyteen. En silti osaa nähdä virhettä Ruotsia ja ajoittain Suomeakin yhdistäneessä ajatuksessa, että kaikista pidetään huolta.

Sanon saman asian vaikeammin. Arvoverkkojen johtamisella (value network management) tarkoitetaan liian usein ulkoisia verkkoja. Ajattelu olisi aloitettava yrityksen sisäisestä arvoverkosta, joka lisäisi joustavuutta ja sopeutumista. Jos paperi ei mene kaupaksi, ruvetaan sitten tekemään saippuaa. Tuon sisäisen arvoverkon olennainen osa on työntekijät.

Sanaa ”arvoverkko” käyttäessäni en kiinnity Porterin vanhaan arvoketju-ajatukseen, joka oli aika yksinomaisesti taloudellinen.

Arvoverkko voi tuottaa rahaa tai hyötyä – profit or benefit. Jälkimmäinen on nyt kiireisin tehtävä. Rahana vaikeasti arvioitavaa hyötyä tuottavat muun muassa hoito- ja turvapalvelut ja esimerkiksi toimiva paikallishallinto, jonka vastuulla on suuri osa opetustoimesta.

Sisäisen arvoverkon uudelleen konfigurointi – se on tehtävä.

Mitä junamatkaan tulee, se oli mainio. Juttelimme Pertun ja Cessun kanssa tuntemattoman matkustavaisen kanssa, joka taisi olla kirurgi.

Jotain hyvin miellyttävää ja tahdikasta on siinä, että ei esittäydytä eikä anneta henkilökohtaisia koordinaatteja. Ihmiset keskustelevat leppoisasti kiinnostavista aiheista tekemättä itsestään sen ihmeempää numeroa.

Toivon että nimeltään tuntemattomaksi jäänyt kirurgi jaksaa heiluttaa puukkoa ja pitää edelleenkin Sauerbruchin kirjaa kunniapaikalla. Olen samaa mieltä hänen kanssaan – suuruudenhullun henkilön itsekehu voi olla kivaa luettavaa, jos siinä on totta siteeksi. Sauerbruchilla oli. Samoin Edwin Linkomiehellä (Vaikea aika).

S. oli omasta mielestään maailman paras kirurgi. Huvittavaa kyllä, muut olivat samaa mieltä, myös kirurgit. Lisäksi hän puhui vähän tunnetun Fritz Kolben amerikkalaisten vakoojaksi. CIA piti häntä toisen maailmansodan parhaana vakoojana, joka toimitti tuhansia asiakirjoja ja muun muassa tarkat tiedot rakettiaseista ja suihkuhävittäjistä – hänestä on ilmestynyt taannoin kirja. Toisin kuin useimmat, Kolbe oli idealisti eli natsismin vastustaja, joka ei ottanut rahaa, vaan halusi lyhentää sotaa ja vähentää kärsimyksiä.

Vallan puute merkitsee vastuuta.

Skeletool

Isoisä vastasi aina puhelimeen: ”Itte.” Kylänmiehet saattoivat kysyä: ”Onko Itte kotona.”

Tämä ei ollut itsekorostusta, vaan aivan normaalia isommassa huushollissa. Isoisällä ei myöskään ollut oikein titteliä, koska ”liikemies” oli Kauhavalla juopon pikkukelmin arvo ja ”johtaja” tarkoitti herraskaista tyhjäntoimittajaa.

Juuri tällä hetkellä tulen ensi kertaa elämässäni ajatelleeksi, että kas kun hänestä ei tehty jotain neuvosta. Olisikohan ollut niin, ettei häntä kiinnostanut. Ja naapuri oli todella varakas yrittäjä, yksi Nikolai, josta olisi tehty kauppaneuvos, mutta kun kaikki tiesivät, että pirtumiehenähän se Nikolai aloitti ja mustan pörssin kauppiaana jatkoi…

Tai sitten Pohjanmaalla suhtauduttiin neuvoksiin yleisesti epäluuloisesti. Kamreeri oli haukkumanimi, jota tiettävästi myös F.E. Sillanpää käytti. Se tarkoitti yleisesti ahdassieluista ihmistä.

Tämä kirjoitus liittyy Tee se itse –aatteeseen.

Fyysikot, jotka ovat sangen usein raivoisia ihmisiä, tapasivat pitää tee se itse –ihmisiä jopa opistoinsinöörejä huonompina. Toisaalta puoliherrat – oma kulttuurinen taustani – kiersivät sahat ja kirveet kaukaa, koska maalaisoloissa sellaisiin kapineisiin tarttumalla olisi munannut itsensä. Näkeehän ihminen, niin ukko kuin akka, kenellä pysyy kirves kädessä ja kenen saha soi.

Olen kyllä nähnyt lehtoreita pilkkomassa puita. Tahtoi jäädä kravatti kirveen ja klapin väliin.

Isoisä oli ollut täysin oppinut kirvesmies, kelloseppä ja ties mitä. Hänhän teki 80 vuotta täytettyään kevyempiä hommia, kuten soutuveneitä ja hirsihuviloita. Toinen isoisä, Kemppisen Jussi, oli ainakin itse sitä mieltä, että häneltä luontuivat useimmat kuviteltavissa olevat ammatit. Tsaarin armeijassa hän ilmoittautui moottoripyörälähetiksi, vaikka näki moottoripyörän ensimmäistä kertaa tuohon tehtävään määrättynä. Hyvin sujui. Otsen harasoo.

Todellisuudessa olen kasvanut itse tekemisen maailmaan. Kummitätini voitti eräänä vuonna SIL:n lennokin rakentamiskilpailun ja oli purjelentokerhon puheenjohtaja; lentokone oli tietenkin itse tehty.

Netistä ilmenevä perinteisten ja uusien käsitöiden nopea paluu ei siis totta puhuen ole jäänyt huomaamatta. Kunhan eilen kokeilin, mahtaako joku älähtää.

Tunsin Los Angelesissa kuuluisan tuomarin, joka rakensi poikiensa kanssa tietokoneita ja tiettävästi edelleen kasaa kotona ja töissä koneensa viimeistä satiaista myöten eri puolilta hankkimistaan komponenteista.

Mielestäni se on ihailtavaa.

Verkon itse tekemisen paikoista minua huvittaa eniten blogi Lifehacker, joka sekoittaa tietotekniikkaa ja arjen hallintaa.

Ystäväni Perttu tuntee varman saitin Toolmonger, jossa on nyt esitelty Leathermanin uusi Skeletool. Ja kommentoijien mainitseman Makezinen hyvä kilpailija on Popsci DIY.

Ei kai kukaan tuollaista Skeletoolia mihinkään tarvitse, mutta on se silti hurjan oloinen peli.

Viimeksi vaivuin itseihailuun rakennettuani siivoamista silmälläpitäen euron kertkakäyttögrilleistä , koukuista, pakastepusseista ja nippusiteistä roikuttimet hubeille ja etenkin erilaisille kameran, iPodin ja muiden johdoille, joihin on piippurassilla kiinnitetty käyntikortti, johon on kirjoitettu kunkin johdon käyttötarkoitus.

Idea oli käyttää vain lähikaupasta löytyviä aineita ja saada värkit siten pois tieltä että pystyy imuroimaan ympäriltä.

Uusin projektini on kyhätä tuohon hiukan karun näköiselle seinälle noin 2 x 1,5 metrin lokerikko eli monta sataa lokeroa. Päälle akryyli. Haluaisin panna seinälle elämäni kivet ja eräitä muita läheiseksi käyneitä esineitä, kuten muuankin pullon korkki, säilykepurkin avaaja ja isän vuodesta 1954 käyttämä Victorinox –linkkari, joka vietti pari talvea Haltin maastossakin.

Ellette tiedä, paras lääke pahaan oloon on kivi. Otetaan käteen ja puristetaan.

Salaliitto

En ollut uhrannut ajatusta sille, että Popular Mechanics ilmestyy edelleen. Se kai oli Tekniikan Maailman malli. Arvattavasti tuo amerikkalainen lehti, jota enoni hankkivat jostain kirkonkyläämme 1950-luvun alussa, sisältäisi kauhutarinan 1900-luvun virheistä. Se alkoi ilmestyä 1902.

Tee se itse –aate kuoli joskus, muutamia vuosikymmeniä sitten. Aatteen sisältö oli sellainen, että on jotenkin arvokasta korjata ja tehdä itse sen sijaan että ostaisi uutta.

Päädyin tuon lehden sivuille katsellessani artikkelia, jossa torjuttiin USA:n 9-11 –onnettomuuteen liittyvät salaliittoteoriat, jotka yleensä lähtevät siitä, että tapaus oli Bushin ja maan ilmavoimien juoni.

Voiko ihmistä saada uskomaan sellaista, mitä hän ei halua uskoa?

Tuossa 9-11 –tapauksessa sadat tuhannet ihmiset eivät usko silminnäkijöiden kertomuksia, valokuvia ja videoita. Pentagoniin osui ohjus, ei lentokone. Sekään ei auta, että fyysikot selittävät, miksi seinään syöksyvä lentokone ei tee betoniin rungon kokoista reikää. Mekaanisesti tapahtuma on huomattavan samanlainen kuin singon osuma. Projektiili on osumahetkellä miltei nestemäinen. Mallittaminen on mahdollista, mutta erittäin vaikeaa. Se on kyllä nyt tehty.

Vaikenemisen salaliitto?

Miten hiljaa Vihreät ovat olleet Kemijärven tapahtumien aikana!

Pitkin vuotta on kerrottu, miten hyvin puu menee kaupaksi ja miten hyvän hinnan siitä saa.

Miksi kukaan ei kerro minulle, joka haluaisin tietää, onko suomalainen puu nyt niin kallista, että tehtaita on viisaampi lopettaa?

Miksi kukaan ei kerro, mikä osa mittavalla metsien suojelulla on tämän tilanteen syntymiseen?

Minä en tiedä. Ehkä neljä tuhatta tai neljäkymmentä tuhatta työpaikkaa on halpa hinta metsien varjeltumisesta. Voi olla. En tiedä.

Mutta kun sitä puuta pitäisi kuulemma polttaakin muodossa tai toisessa asuntojen lämmittämiseksi.

Eräs vaikenemisen salaliitto on poliittinen – maanviljely / vesien tila. Asia on kovin arka. Kaikki mikä pannaan maahan, päätyy vesiin.

Älköön kukaan ottako tätä kauhean vakavasti. Minulla on harhoja. Välillä täytyy katsoa lehdestä, katsonko parhaillani televisiosta A-studiota vai Ketonen & Myllyrinnettä.

K & M maksaa kaksi euroa vuorokausi tietokoneella katsottuna.

Löydä sinäkin sisäinen lapsesi! (Vedä lärvit jo aamupäivällä.)

Valtio-omistaja

Tässä kirjoituksessa ei ole lainkaan puhe Stora Enson menettelystä Kemijärvellä, vaan valtiosta osakkeenomistajana. Metsäteollisuutemme tilasta ja tulevaisuudesta minulla kyllä on käsitys, mutta siitä ei ole tänään puhe.

Sosialidemokratian määritelmä on ehkä valtio osakeyhtiön omistajana, pahimmillaan pörssiyhtiön omistajana. Kommunistit haaveilivat aikoinaan ”sosialisoinnista” eli yritysten ottamisesta valtiolle.

Jyri Raivio kirjoitti sunnuntaina asiasta ihmeellisiä (HS Talous).

EY:n uuden päätöksen johdosta valtion liikelaitokset on purettava. Suomessa purkuun menee jopa Senaattikiinteistöt.

Perustelu on järkevä. Valtion hallitsema yritys ei voi mennä konkurssiin, joten se ei harjoita riskiin nähden normaalia liiketoimintaa, joten sen toimintaa vääristää kilpailua.

Valtion sekaantuminen omistajana Stora Enson tekoihin ja toimiin vääristäisi kilpailua.

Jyri Raivio luettelee useita tahoja, jotka ovat väärässä tässä asiassa, liikkeenjohtajista valtioon.

Se jää häneltä vaille huomiota, että hän on itse väärässä.

Osakkeenomistajan toimintaa ei määrää vain osakeyhtiölaki. Kilpailulainsäädäntö on jopa tärkeämpi.

Raivio on väärässä siinäkin, että viinan ja arpojen myynti ovat luontevasti tai luonnostaan valtion bisnestä. En keksi mitään syytä, miksi valtio ei voisi nakittaa näitä aloja sivullisille asettamillaan ehdoilla. Ehdot voisivat olla samat kuin ne, joita valtio nykyisin noudattaa.

Voi olla, että tuolla keinolla rahapeliyhtiöt pääsisivät yhä kasvavasta puristuksestaan.

Veikkaus ja Raha-automaattiyhdistys eli RAY joutuvat vetoamaan erilaisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin syihin ja vaikenemaan siitä, että vaikka syyt ovat samat, asia on ratkaistu eri EY-maissa huiman erilaisin tavoin. Joissakin maissa jopa veikkaus on kiellettyä, joissakin taas koko toiminta on meidän näkökulmastamme rempallaan.

Eräänlainen salaisuus ei ole, että tämä blogini kirjoitukset ja kannat eivät ole kauttaaltaan aivan viattomia. Esimerkiksi tämä juttu on oma kirjoitukseni kuten kaikki tässä julkaistu, mutta kieltämättä puhuin Antti Herlinin kanssa, kuten usein puhun.

En ole elinkeinoelämän enkä Koneen puhetorvi, koska kukaan ei estä minua kirjoittamasta eikä käske. Asian luonteesta johtuu, ettei kukaan myöskään maksa mitään.

Se ajatus, josta olemme täysin samaa mieltä, on yksinkertainen: jos osakkeenomistaja-valtio ryhtyy toimimaan yritykseen nähden myös valtion varoin, oikeuksin ja velvollisuuksin, se syyllistyy vilpilliseen kilpailuun ja aiheuttaa yrityksille, osakkeenomistajille ja sijoitusmarkkinoille äkkiä ison vahingon.

Pääministeri Vanhasen linja on siten aivan oikea ja ainoa oikea.

Taustalla häämöttää paljon suurempi uhka, josta HS kirjoitti pääkirjoituksessa eilen osuvasti. Kun Kiina ja arabit rientävät nyt pelastamaan rahoituksellaan amerikkalaisia ja myös sveitsiläisiä pankkeja, niillä on sitten oikeus esittää omistajan tavoin vaatimuksia pankkien toimintatavoista.

Jos kansalliset rahastot tyytyisivät luotottamaan pankkeja, tilanne olisi toinen. Velkojalla ei ole muuta sanomista velallisen toimintaan kuin odottaa rahojaan takaisin, korkojen kanssa.

Nyt taitaa olla kuitenkin kysymys niin isoista summista, ettei luotto riitä, vaan osakkeita tarvitaan ainakin vakuuksiksi.

Suosikkini uhkakuvista on Putin Euroopan rahoitustoiminnan ytimessä.

Ettei olisi jo.

Pyre Soso

Myös toissapäivänä selvitin luennolla oikeutta teoksen nimeen. Jäin hiukan säälimään itseäni, koska Tampereen yliopistolle kävellessä kauppakeskuksessa oli kivikauppa, ja kiviin olen kyllä heikkona. Tosin näillä oli kyllä kerta kaikkiaan hinnat.

Myös kristallipallot olivat kalliita. Haaveksin edelleen, että sijoittaisin vadille seitsemän kristallipalloa ja sitten uhkailisin Martti Mäntylää ja muita Rascar Capacin kostolla.

Jos joku ei ymmärrä hienovaraista kirjallista alluusiota, niin puheena olevan Tintti-albumin kuva sairaalahuoneesta, joka on täynnä hulluja tiedemiehiä, on ehkä vaikuttanut urakehitykseeni. HIITin käyntikortissani lukee Principal Scientist ja toivon, että ennen eläkettä saisin virallisesti tehtävänimikkeen Mad Scientist. Tiedän monia, jotka kiirehtisivät antamaan puoltavan asiantuntijalausunnon.

Jatkuva luentojen pitäminen aiheuttaa sen, että esimerkiksi yleisradio-ohjelmissa on kovin vaikea olla pitämättä luentoja, koska vaihtoehto olisi nukkuminen.

Sitä voisi kokeilla. En ole kuullut, että kukaan olisi nukkunut vetämässään puheohjelmassa. Professorin virkaan kuuluu nukkua, kun joku toinen puhuu.

Taidehistoria on elävöitymässä, ja perässä tulevat varmaan arkkitehtuuri ja musiikki. Ylen Teemassa menevä taideohjelma ei tunnu huonolta eikä kovin hyvältä, mutta se on tehty halvalla ja tulee kuin tilauksesta.

Luontodokumenttien tekniikalla myös arkkitehtuurista ja musiikista voisi ottaa esiin asioita, joiden havainnollistaminen on muuten ylivoimaisen vaikeaa.

Tänään kerrottiin Rembrandtista, joka oli kova poika maalaamaan tauluja, ja näytettiin teosta, josta on peräisin joidenkin ihmettelemä Haavikon vanhan novellikirjan nimi, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä.

Television äijä (arvostettu professori Simon Schama, tunnettu Britannian historia –dokumenttisarjasta ennen tätä Power of Art –sarjaa) sanoi maljasta, että siinä saattaa olla joko verta tai viiniä. Se oli varomattomasti sanottu, koska transsubstantaatio-opista eli siitä, onko maljassa verta vai viiniä vain vereen verrattavaa viiniä, on halkaistu kalloja kerta kaikkiaan paljon.

Haavikon kirjan nimi on viittaus Otavan Ison Tietosanakirjan osan VII Pyre – Soso sivulla 409 olevaan värikuvaan, jossa on detaljin detalji, lasi noiden salaliittolaisten pöydällä. Lasi, ei malja.

Hyvä nimi. Kabbalistinen eli hohtoisa ja salaperäinen kuin kohteensa. Eräässä mielessä runouden avain.

Ranskalainen Jean Paulhan kirjoitti aikoinaan parhaan kirjan runoudesta, Clef de la Poèsie, runouden avain. Michael Syrotinski on kirjoittanut englanniksi ansiokkaalta vaikuttavan yleisesityksen Paulhanista. On tilauksessa.

Lasi on kuvassa oikealla, malja vasemmalla.

Mitä salaliittoihin vielä tulee, Ilja Repinin ”Zaporogi-kasakat” , josta Apollinaire kirjoitti runon, miellyttää minua aivan tavattomasti. Eräällä henkilöllä on sen luonnos seinällään kartanossaan Munkkiniemessä. Nähdäkseni kasakoiden asenteesta on kuten batavienkin erotettavissa tiettyä epäkunnioitusta esivaltaa kohtaan.

ZAPOROGI‑KASAKOIDEN VASTAUS

KONSTANTINOPOLIN SULTTAANILLE

Olet suurempi roisto kuin Barrabas

senkin sarvipää saatana

mikä Belsebubi luulet olevasi

syöt sontaa ja rapaa.

pidä itse sapattisi me emme

Salonikin mätää kalaa

ketju hirveitä unia sinulle

keihään puhkomia silmiä

äidiltäsi pääsi karmea pieru

sinä synnyit muun saastan mukana

Podolian pyöveli sinä rakastat

vain haavoja arpia rupia

sikakärsä tammaperse pidä

aarteesi tarvitset niitä

lääkkeitten maksamiseen

(suom. J.K.)

Mielen historiasta

Oli ajatus kirjoittaa muuta, mutta kommentoija sieppasi eilisestä ”Montailloun”. Huomasin kummakseni, että olen jättänyt tämän kirjan ja siihen liittyvän asian eli mentaliteettien historian jokseenkin kokonaan mainitsematta näissä monilukuisissa kirjoituksissani.

Siis kuin unesta havahdutettuna sanoen römeästi että lukekaa, lukekaa todellakin tämä Emmanuel Le Roy Ladurien kirja eräästä keskiaikaisesta kylästä Etelä-Ranskassa.

Kirjan pohjana oleva Pyhän Inkvisition pöytäkirja oli siis harvinaisen pätevää työtä. Sen laatinut henkilö, dominikaanimunkki, kohosi paaviksi.

Itse asiassa olen hypistellyt ja selaillut alkutekstiä ja muistan vielä, että niteet oli painettu Lyonissa noin vuonna 1900. Muistan keskustelut suuresti arvostettavan Marja Itkonen-Kailan kanssa.

Muistan senkin, kun ryhdyin ostelemaan Gallimardin Bibliothèque des Idèes ja Bibiliothèque des Histoires –sarjan kirjoja. Pariisissa oli kuuma. Kravattikin kastui hiestä. Se oli sellaista aikaa, että piti pukeutua. Olin käynyt jossain kustannusliikkeessä.

Otavan ajallani 1970-luvun alussa julkaistiin muutama kirja, joista olen ihan ylpeä. En mitenkään väitä, että julkaiseminen olisi ollut tavalla tai toisella minusta johtunut asia, mutta paljon niiden kirjojen kanssa tehtiin töitä – Foucault, Popperin Avoin yhteiskunta, jonka Paavo Löppönen lyhensi taitavasti, Talmonin Totalitaarinen demokratia ja sitten tämä Le Roy Ladurie. Ja kyllä siinä lähti myös liikkeelle Proustin suomennos lukemattomine välivaiheineen ja viivytyksineen.

Tämä tuli hiukan telepaattisesti, koska tämän päivän radio-ohjelmassa mukana oli Leena Majander Otavasta, ja yllätysvieraana Hannu Tarmio, joka oli tuolloin 70-luvulla WSOY:n pääjohtaja.

Emme tietenkään puhuneet tällaisista kirjoista, jotka eivät kuole vuosikymmeniin tai koskaan. Mutta puhuimme jotain merkittävistä kirjoista ja niihin sitoutumisesta.

Kun Montaillou mainittiin, mietin murheisna miesnä, miksi en kuitenkaan saanut läpi Braudelia enkä nyt ole pannut tikkua ristiin 2000-luvun todella merkittävän kirjan (C.A.Bayly) suomennoksen aikaansaamiseksi.

Silloin kauan sitten sain kinuamalla kirjan läpi myös Södikalla – kerran kahdessa vuodessa. Silloin oli sellainen muoti ja kulttuuri.

Näillä kirjoilla minusta tuli puoli vahingossa tohtori. Veikko Litzen käski minua joskus 80-luvun alkupuolella Turkuun puhumaan kulttuurihistoriasta jotain. Ehkä hän ilahtui siitä, että olin selvä toisin kuin Helsingistä tulleet herrat yleensä, koska hän käski uudestaan ja istuttuamme jossain Uittamolla iltoja löysin itseni pitämästä luentoja Ranskan Annalisteista ja sitten mentaliteettien historiasta. Sitä koskevia kirjoja oli tuohon aikaan kovin vähän. Michel Vovelle oli uusi nimi ja Jacques Le Goff oli nuori.

Ei se väitöskirja tietenkään syntynyt näillä vierasmaalaisilla lähteillä, vaan kyllä työn ohjaajat pitivät visusti huolen siitä, että tein kaamean määrän työtä omien primäärilähteitteni kimpussa. Tälläkin tietokoneella on edelleen satoja Excel-taulukoita, jotka olen kirjoittanut käsin eli siis näppäimistöllä Tilastokeskuksen kirjoista. Tilastollisen taulukon tunnistaminen (OCR) olisi ollut työläämpää kuin kopioiminen kirjoittamalla.

Olisin ehkä yrittänyt kirjoittaa väitöksen jälkeen tuomareiden mentaliteetista eli siitä, minkä löysin hyvin tuttuna ”Montailloun” ja sen lähdeteosten sivuilta. Arvelin että olisin osannut osoittaa, miten tuomari ajatteli ja miten hän kirjoitti, ja aineistoa oli sydänkeskiajalta nykyaikaan.

Yliopiston kirjaston kortistosalin lehterillä on ainakin 500 nidettä 1600-luvun lopun ja 1700-luvun oikeustapauskokoelmia, enimmäkseen saksalaisia.

Niistä heijastuu sekä tuomareiden että tuomittujen elämä. Ehdin ymmärtää, että riita-asiat ovat paljon antoisampia kuin rikostutkimukset.

Sitten tapahtui paljon.

Jottei kukaan nuori ja ajattelematon henkilö saisi tästä kimmoketta, varoitan. Keskiajan ranska, yläsaksa ja erittäin sujuva latina eivät riitä. Oikeudellisten ajatuskuvioiden jäljittäminen olisi vaatinut perinpohjaisia lisäopintoja – mozarabiaa ja arabiaa, ehkä myös turkkia.

Oikeudellisten rakenteiden ja oikeudellisen mielen historia näyttää olevan peräisin enemmän umayadien ja abbasidien islamilaisista valtakunnista kuin Rooman keisarikunnasta, saati tasavallasta.

Luullakseni kukaan ei ole vieläkään yhdistänyt varhaisrenessanssin ajattelua myöskään juutalaisen kabbalan merkilliseen valtakuntaan. Semiootikko Umberto Eco näkee tuo yhteyden, mutta ei hänkään ole pannut tikkua ristiin sen selvittämiseksi.

Representaation ajatus tuli islamin maista juutalaisuuden välittämänä –vastaus kysymykseen, mitä merkki, kuva, sana tai sanaryhmä ”tarkoittaa” eli mihin se viittaa. Kabbalisteilla ja mystikoilla oli sellainen käsitys, että merkin signifikaatio ei ole mielivaltainen ja että jos Jumala on pyhä, kirjainmerkit, joilla Jumalan nimi ilmaistaan, ovat nekin pyhiä.

Kuvassa on Montaillou. Ei Le Roy Ladurie vaan Braudel osoitti Välimeri-kirjassaan, että tuolla seudulla elämäntapa oli säilynyt 10 000 vuotta samanlaisena (transhumance). Paimenet kulkivat vuohien perässä vuodenaikojen mukaan vuoroon rantaan ja vuorille.

Nyt taitavat vuohet olla jo vähissä.

Rikollinen luokka

Kuninkaat ja aateliset harjoittivat ankaraa vääntöä siitä, kumpi saa tuomita ihmisiä rangaistuksiin. Noitavainot olivat keskiajalla kirkon asia, mutta uskonpuhdistuksen jälkeen noituus tuli kuninkaan lain piiriin ja noitaoikeudenkäynnit levisivät hyvin laajalle.

Entä jos jokin osa noitaoikeudenkäyntien mielettömyydestä johtuisi juuri siitä, että näin järjestettiin mahtavia näytöksiä itsevaltiaiksi kohonneiden kuninkaiden vallan rajoittamattomuudesta?

Mitäpä tyhmä kansa olisi muuten kuninkaista tiennyt?

”Noitavasara” (Malleus maleficarum – Die Hexenhammer) on hiuksia nostattavan mieletön noitamestareiden ja tuomareiden käsikirja, mutta myös lähes ensimmäinen rikosoikeudenkäynnin ja todistelun sääntökokoelma. Tavoitteena oli tunnustus.

Noitavainojen huippuaikana 1631 jesuiittapappi von Spee julkaisi kirjan ”Cautio criminalis”, jossa noituutta ei ehkä asetettu kyseenalaiseksi, mutta noitaoikeudenkäyntien menettelytavat kyllä. Samanlainen esimerkki löytyy Ruotsista.

”Noitavasarassa” on muun muassa jakso, miten on tuomittava ilkeä nainen, joka loihtimalla on saanut viattoman miehen menettämään siittimensä. Kirjasta ei käy ilmi, eikö kenenkään tullut todella mieleen kurkistaa asianomaisen housuihin ja todeta, oliko tällainen vahinko päässyt todella tapahtumaan. Noitien nimittäin tiedettiin menettelevän tuolla tavalla, ja siinä oli sitten todistusta kyllin. Loppu saatiin kiduttamalla.

Rikosoikeuden historia on mielettömyyden historiaa.

Yleisessä historiassa rikosten historia on hyvin usein jätetty sangen vähälle. Muutosta ei aiheuttanut edes LeRoy Ladurien suurenmoinen ”Montaillou”, joka perustuu harhaoppisuudesta epäiltyjen vuoristolaisten mielenmaiseman erittäin huolelliseen kartoitukseen eli siis 1300-luvulla suoritettuun rikostutkintaan, jonka pöytäkirjat ovat säilyneet ja painettu yli sata vuotta sitten.

Nähdäkseni ei ole perustetta pitää nykyistä rikosten ja rangaistusten järjestelmää erityisen järkevänä. Se lienee historiallisen kehityksen osittain mielivaltainen ja osittain absurdi tulos. Rikosoikeudellisten näytösten kohokohta oli Ranskan suuri vallankumous giljotiineineen. Ennen aatelisia ja muita ketkuja oli tapettu muuten vain talonpoikaiskapinoissa. Nyt oli valistuttu ja heidät tuomittiin ja teloitettiin ”oikeudenmukaisesti”.

Samalla saatiin havaintoesimerkki siitä, mihin yletön oikeudenmukaisuus johtaa.

Nykyisinkään voimavarat eivät riitä yhteisöä tässä ja nyt uhkaavien ilmiöiden tunnistamiseen ja arvioimiseen. Laki tulee myöhässä. Lainvalmistelijoiden ja lainsäätäjien on kovin helppo paneutua toisarvoisiin asioihin. Parveketupakointi vastaan pankkikriisit.

Kun media tuli kuvaan, rikollinen luokka löydettiin nopeasti: se oli työväenluokka. Pariisin kommuunin 1870-1871 kokemukset vahvistivat tuota kokemusta. Vaarallinen luokka voitiin pitää kurissa määräämällä erikoisen kovia rangaistuksia sille tyypillisistä menettelytavoista.

Kun ”työväenluokka” pääsi valtaan, lakikirja ja todellisuus lähtivät eri teille. Stalinin Neuvostoliitossa syytettä ei milloinkaan hylätty eli ratkaisuvalta oli poliittisesti luotettavalla syyttäjällä (prokuraattorilla). Myös Hitlerin Saksa oli hyvin tarkka laillisista muodoista.

Jos arvioimme, että osassa maailmaa syntyi eräänlainen demokratia ensimmäisen maailmansodan jälkeen, järjestäytynyt rikollisuus jätettiin kuitenkin järkevästi rauhaan. Tiedossani ei ole, että Yhdysvaltain ja Italian mafiaa olisi todella vastustettu ennen sotia. Amerikkalaiset itse asiassa tulivat herättäneeksi lapsellisuuksissaan Etelä-Italian mafian henkiin tukeutumalla siihen Sisilian maihinnousun jälkeen ja myöhemminkin.

Edellä oleva sisältää jo vihjauksen, että tietyt taloudelliset järjestelmät edellyttävät tiettyä rikollisuutta. En ilkeä täsmentää.

Esitän vain suuren huoleni siitä, että Internet ja siihen liittyen osa lehdistöä on oivaltanut uudelleen ikivanhan ilmiön – rikollisuuden ja rankaisemisen huiman viihdearvon.

Olen huolissani siksi, että uskon itse paljon enemmän nukkavieruun ja aikaa vievään nyhjäämiseen tuomioistuimissa kuin kansan oikeudentunnon spontaaneihin ilmauksiin. – Niin monet kirjoittajat edustavat mielestään kansaa – mitä to sana sitten tarkoittaneekaan.

Ainoa keksimäni keino on yrittää pitää yllä järkevää keskustelua keinoista ja päämääristä.

Mielestäni olemme tässä vaatimattomassa yhteydessä toimineet viime päivinä sen suuntaisesti.

Korostaisin varmuuden vuoksi, että en tarkoita ”järkevällä” omia tulkintojani enkä ”keskustelulla” sitä, että oltaisiin samaa mieltä kanssani. Hyvin monista asioista voidaan olla perustellusti eri mieltä.

Niinpä myönnän avoimesti, että jääkiekkoilija Karalahden sinänsä erikoislaatuinen tapaus on minulle syötti, jolla haluankin houkutella lukijoitani ottamaan kantaa.

Tähän mennessä olen saanut sellaisen vaikutelman, että faktojen selvittäminen on monista voimille käypää. Karalahden elinkeinoa puolustetaan pontevasti – Kaisa Variksen ei.

Itse asiassa kukaan ei vielä tiedä, mitä jääkiekkoilijan jutussa on todella tapahtunut. Julkisuudessa esitetyt tiedot vaikuttavat kuitenkin jääkiekkoilijan kannalta pahoilta.