Sir John Soane

https://www.soane.org/ 

Soane inhosi voimaperäisesti poikaansa ja kävi pitkän oikeudenkäynnin tehdäkseen tämän perinnöttömäksi ja yhtä pitkällisen kampanjan saadakseen lobatuksi lain, jolla valtio osti hänen kotinsa ja kokoelmansa Lontoon Holbornessa, rajoittamattomin okuksin vuodests 1837, jolloin hän itse suvaitsi kuolla. Niinpä kävin poikani kanssa tuossa kotimuseossa ja olisin mielelläni ostanut sen hänelle, mutta ei ollut rahaa.

Ehkä se ei olisi ollut hyväksikään, koska toisin kuin verkossa kerrotaan, kotimuseo on juuri keskeneräisyydessään täydellinen. Se on lähempänä aikakonetta kui Heinlein, Asimov ja Clarke voisivat edes yhdessä kuvitella.

Mutta aikakausi sattui olemaan sellainen, että tämä Soane, hiton kauaskatseinen arkkitehti ja etevää piirtäjä, oli koonnut ympärilleen esineistöä, joka elää pysyvästi. Jutun kuvasta arvaa, että seinillä on kavereiden penselöimiä tauluja, kute siis Turnerin. Ja on Reynoldsia ja Hogarthia…

Mennessään tai tullessaan voi sylkäistä katuvarren “Bomber” Harrisin patsaalle. Hänen käsialaansa olivat Saksan kaupunkien siviileille suunnattoman tuhoisat toisen maailmansodan pommitukset, amerikkalaisten järjestelemää Hampuria lukuun ottamatta, ja ihmisenä hän edusti sitä englantilaisuutta, jota Soame ei edustanut. 

Varsinainen Harrisin muistomerkki on “Tenavat”-sarjakuvan Ressu. Harris lensi I maailmansodassa juuri samalla lentokoneella kuiin Ressu eli Snoopy kuvitelmissaan, Sopwith Camelilla. “Kirottu” punainen paroni Richthofen lensi Fokkerilla.

Siinä on samoilla kohdin myös Bush House, joka liittyy mielessäni suomalaiseen propagandaan Lontoosta käsin. Ainakin Matti Rossi ja Anselm Hollo, jotka tapasin kunnioituksesta läähättäen ollessamme Matti Turusen kanssa Lontoossa 1965, työskentelivät siellä BBC:n maailmanpalvelun aalloilla suomeksi. Joten muistoista palavat lukuisat Lontooseen sijoittuneet suomalaiset, kuten lasteni setä Harjunpää, joka oli merimiespappina internoituna sotien aikana ja pelastautui sitten Kaliforniaan Berkeleyn professoriksi. Hänellä oli sellainen silmä ja korva, että hän osasi soittaa Matteus-passion pianolla ulkoa, mutta puolison valinnassa samaa lahjakkuutta ei ollut. Ja kun tuo juovuttaviin juomiin mieltynyt puoliso oli virolaislähtöinen Selma, mieleeni tulee myös Erkki Tuomiojan “Häivähdys purppuraa”. Kertomus virolaisista Hella Wuolijoesta ja hänen Lontoossa viihtyneestä kommunistisiskostaan Salmesta uhmaa kaikkia uskottavuuden lakeja, ja on totta.

Kävelymatkan päässä on vielä yksi hyvin mielenkiintoinen kotimuseo, Churchillin komentobunkkeri. Hän se muuten todellisuudessa keksi Saksan pommitukset. Bunkkerissa on tuhkakupissa puoliksi poltettu sikari ja sängyn alla puolillaan oleva pissapotta, jonka neste ei liene aitoa. En muista nähneeni vaaleita haalareita (boilersuit) ja koppalakkia. Churchill oli oikea eversti ja oikea sotakirjeenvaihtaja (buurisodasta). Sotahistoria, josta hän si nobelin, on puuta heinää, mutta hän rikastui englantia puhuvien kansojen historialla kirjoittamalla kuin W. Manchester eli äärimmäisen vetävästi ja panemalla ainakin puolet omiaan sekaan. Manchesterin Churchill-elämäkerran “The Last Lion” keskimmäinen osa kannattaa lukea.

Henkilö, jolta alkujaan sain vihjeen Soanen kotimuseosta ja neuvon ostaa Burberryn vahakangastakki, antoi Sir Robin Jacob, joka vei minut poikani kanssa Gray’s Inniin lounaalle. Se on se uudempi lakimieskerho, vasta 1400-luvulta. Naulakko oli täynnä tuomareiden mustia viittoja ja valkaistusta karvasta tehtyjä peruukkeja. Kun kirjoitin Robinille, että tuo mukana ollut poikani oli luettuaan fil maisterin kirjallisuudesta ja historiasta innostunut lakitiedosta ja väitellyt tohtoriksi, hän vastasi “kuka olisi uskonut - ihan mukava poika”.

Se takki veti kalpeaksi jopa Klingen, joka yritti hammastella siitä niin että sanoin, että näitä nkin yleensä vain kuninkaallisilla, Kari Raiviolla ja minulla ja veteli vuorista näkyville hovihankkijan merkkejä kruunuineen. Minua miellyttää takin takaklaffissa oleva tasku, johon voi taitella matkalla murhatun peltopyyn tai sitten iltapäivälehden. Tavallinen rahvas käyttää nykyisin ranskalaisten duunareiden sinistä työtakkia, jossa on isot taskut (chore jacket). Ennen insinööreillä ja korjaamopäälliköillä oli epämääräisen keltainen, reiteen ulottuva takki, jonka alla oli oikea puku, jos piti tekeytyä yllättäe herrasmieheksi. Enoni piikittelynimitys autokorjaamolla oli “keltainen vaara”. Robin näytti minulle, mitä on olla tuomari. Täytyy osata erehtyä. Robin oli ollut lordi Denningin esittelijä ja Denning puolestaan oli aloittanut opintonsa uurastamalla loppututkinnon puhtaasta matematiikasta Oxfordissa. Sitten hän ei kuitenkaan päässyt heti oikeustieteelliseen. Erehtyminen kuuluu lakiiin, matematiikkan erehtymisen pelko. Denning ei pitänyt oikeusteoriasta ja sanoi, että matemaatikko tarvitsee pyyhekumin, kun taas filosofille riittää kynä ja paperi, koska hän kuitenkin julkaisee kaiken.

“Sääntömääräinen realismi” tarkoittaa tätä. Jos ihminen on liian lahjakas, hän ei harjoittele tarpeeksi. Ja säännöt, ne ovat harjoittelemista varten. “Periaatteita” voi keksiä omasta päästään. Dennng johti aikaisemmasta säännön “pakottamalla aikaansaatu ei ole sitova sopimus”.

Siksi nämä putinit ja trumpit menestyvät aikansa. Sen sijaan että saisivat toiset vakuuttuneiksi, he pakottavat.

Meilläkin todistellaan, että hyvä tuomari on parempi kuin huono laki. Olaus Petrin tuomarinohjeissa lukee kuitenkin:” 8. Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan. Mutta missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan.”