Luonnossa

Luontodokumentit ovat muuttuneet aivan erilaisiksi. Etenkin viikonloppuna aamulla lähetetyt ohjelmat ovat suurta silmänruokaa. Tietysti niitä voi katsoa myös Areenasta.

Väittäisin että näytelmäelokuvat laahaavat nyt perässä.

Etenkin droonien ja erilaisten endoskooppien ansiosta näemme jatkuvasti sellaista, mitä emme osanneet kuvitellakaan.

Seurasin lumoutuneena, miten lepakot puhdistavat portugalilaista hyvin harvinaisten ja arvokkaiden niteiden kirjastoa kovakuoriaisista ja toukista, jotka syövät kirjoja.

Asia kyllä on myös omakohtainen siirojen takia, mutta minulla ei ole arvokkaita kirjoja.

Ehkä Attenboroughin ja siis BBC:n ansiosta biologit ovat ryhdistäytyneet, ja tietoa muun muassa hyönteisistä tulee paljon ja asiantuntevasti esitettynä.

Vaikka meilläkin on hienoa kuvaa järvistä ja joista, katson kyllä aika kummissani vedenalaista kuvaa joen koskessa pieniä taimenia pyydystävistä vesikäärmeistä. Henkeä salpaa katsoa, miten varpushaukka lentää noin 50 kilometriä tunnissa sisään navettaan ja sieppaa varpusen lehmän jaloista. Rottien toimet Pariisin viemäreissä ja katakombeissa kiinnostavat. Olen käynyt molemmissa. Pariisin alla on noin miljoona luurankoa. Hautausmaat täyttyivät koko ajan paiseruton tultua. 

Olen erikoisen innostunut näistä ohjelmista. Toinen televisioni on vuodelta 2011. Toisessa huoneessa on uudempi, joka päivittyi teräväpiirtoon. Tällä tietokoneella näen televisio-ohjelmat erinomaisesti, enkä tarvitse parempaa kuin Applen Retina-näyttö. Se vanha odottaa kyytiä jätteisiin, ellen sitten pidä sitä tuossa pöydälläni muistutuksena kaiken katoavaisuudesta.

Toisaalta se on musta aukko, joka johtaa rinnakkaistodellisuuteen. Olen selvillä siitä, että nämäkin fyysikkojen hypoteesit ovat kiisteltyjä. Ja kaikkeen liittyy painovoima, joka on uskon asia, koska tietoa ei pohjaltaan ole.

Siivouksissa tuli esiin myös vahakantisia vihkoja. Vuonna 1972 olin tehnyt ahkerati muisiinpanoja Bachin kantaateista ja passioista. Luin paksuja saksankielisiä teoksia.

Vaikka olin päättänyt antaa olla ja tiesin ja tunnen aika hyvin ne kahdeksan muita parempaa kokonaislevytystä ja aiakin 30 oikein hyvää, niinpä vain kuuntelin Hollannin Bach-seuran nimissä tallennetun esityksen YouTubesta ja huokaisin, että tämä on minulle kaikkein mieluisin. Kapellimestari on Jos van Veldhoven.

Minulle se tieto oli uusi, että barokkisoittimin ja vanhoin painotuksin esitettyä asioita eivät tuoneetkaan näyttämölle Leonhard ja Harnoncourt, joihin itse aloin siirtyä Karl Richteristä puoli vuosisataa sitten.

Hollantilaiset ovat pitäneet yllä passioperinnettä nyt yli 100 vuotta. Vaihtoehto on heillä Amsterdamissa ja ero on sellainen, että kun heillä on nytkin verkossa näkyvässä versiossa noin 14 kuorolaista, Concertgebouwin versiossa kuorossa on 140 laulajaa.

Hollannissa toimi aikoinaan romanttisen Bachin suunnannäyttäjä, kapellimestari Willem Mengelberger, joka riiteli Amerikassa ollessaan kovasti etenkin Toscaninin kanssa. Ensin mainittu menetti asemansa ja kunniamerkkinsä toisen maailmansodan päätyttyä. Hän oli ollut kovin suosittu etenkin Saksan poliittisesti hallitsevissa piireissä.

“Hollannin perinnettä” ovat myös sellaiset nimet kuin Herreweghe ja Jacobs, Brüggen ja niin edelleen. Solistit astuvat kirkossa esiin kuorosta. Soittajat osoittautuvat myös vanhojen soittimien mestariksi, valtavan pitkä passio on kokonainen teos ja tunnelma on kuvaamaton.

Olen istunut Hollannissa kirkoissa ja ihmetellyt urkumusiikin tasoa. Tänä pääsisäisenä aloin aavistaa, että heidän yheisen musiikin perinteensä, joka tunnetusti alkoi 1400-luvulla, jatkuu edelleen, ja verkossa se on kenen tahansa korvien ja silmien ulottuvisa.