Gorbatšov ei ollut kiinalainen.
Kiinassa on elänyt kohta kaksi tuhatta vuotta ajatus persikankukkien valtakunnasta, joka on toisella puolella. Se on kaikessa parempi.
Valitettavasti se on vaikea tai mahdoton löytää. Niin kertoo tarina.
Uutisissa sivuutetaan se, että yhden Gorbatšovin ansiosta kylmä sota ei johtanut kuumaan sotaan eikä rautaesiripun kaatuminen johtanut verenvuodatukseen.
Putin toistelee nyt aika suoraan, että tämä olisi ollut suuri onnettomuus. Kuka tahansa näkee, ettei näin ollut. Sen valtion korjaaminen, mitä Gorbatšov yritti 1985, ei ollut mahdollista. Ymmärretäänkö Kiinassa, ettei tietä persikankukkien maahan ole olemassa, sitä emme tiedä.
Maailmassa on toistaiseksi ollut 117 miljardia ihmistä. Ihmisiä on ollut ehkä 192 000 vuotta.
Joitakin kivistää kysymys, oliko ihminen lainkaan hyvä keksintö. Kysymykseen on vastaus. Ihminen ei ole keksintö, eikä ihmistä ole luotu. Lajin kehitys on hyvältä tuntuva ajatus.
Seuraavaa maailmansotaa ei suinkaan käydä kivikirveillä, kuten Einstein arveli. Sellaiset sopivat vain kädellisille. Esimerkiksi bakteerit syövät toisiaan ja soluja aivan ilman kirveitä ja nuolia.
Sain syyn selata, kun olen edelleen katsellut luetteloita erittäin merkittävistä ilmiöistä kuten kirjoista. Ei-englantilaisten ammattilaisten mielestä kaikkien aikojen paras romaani on George Eliotin (Mary Anne Evans) ”Middlemarch”, joka kai on meidän silmissämme vähemmän tunnettu kuin ”Humiseva harju” tai ”David Copperfield”. Britit itsekin kyllä nostavat sen hyvin korkealle.
”Middlemarch” sivuuttaa kukkaloiston ja salaiset seudut. Sen lopussa sanotaan, ettei Dorothea jäänyt historiaan, kuten esimerkiksi joki, jolla on nimi. Sitä vastoin hänen vaikutuksensa toisiin oli tuskin laskettavissa. Ja nuo toiset olivat ihmisiä, eläimiä, kasveja ja puita. Itse Middlemarch oli talo, ei kovin erikoinen.
”Maailmaan tulee jatkuvasti lisää hyvää, mutta se ei johdu historiallisista teoista. Sinun asiasi ja minun asiani eivät ole lopultakaan niin huonolla tolalla kuin ne voisivat olla. Näin on, koska niin monet elivät uskollisesti huomaamattoman elämän, ja lepäävät haudoissa, joilla ei käydä.”
Persikasta mieleeni tulee auttamattomasti kirsikka. Omien muistiinpanojensa mukaan Tshehov ei suinkaan surrut Kirsikkapuistoa. Tietysti puisto kuolee ja kukat putoavat, aikanaan.
Kyllä nuo kirjailijat kuuluvat tähän. 116 miljardia huomaamatonta elämää ja maisemaa eli siis maailmaa, joita moni ei ole koskaan katsonut, vaikka ne ovat näkösällä.
Nuo George Eliotin Middlemarch-romaanin erittäin vaikuttavat loppusanat painuivat mieleen vuonna 2019 (sen jälkeen ei ole ollut asiaa) teatterissa katsomani A Hidden Life -elokuvan päätösteksteistä. Elokuva kertoi itävaltalaisessa vuoristokylässä asuneesta, harmonista elämää viettäneestä perheestä, jonka nuorehko perheenpää jouti vaikeuksiin kieltäytyessään Anschlussin jälkeen noudattamasta natsien käskemää palvelukseenastumismääräystä ja vannomasta valaa Hitlerille. Huonostihan, kovin huonosti siinä kävi.
VastaaPoistaAjankohtainen aihe juuri nyt, kieltämättä, mutta tuosta näkökulmasta kerrottuna nykyisellään ilmeisesti täysin epäkurantti. Onhan kuluva vuosi suuresti vauhdittanut koko lähihistorian (1900-luvun) tulkinnan mielestäni selvää revisiota. Eräskin kommentoija taannoin ihmetteli toisen henkilön blogipalstalla, miksi Saksan pitäisi olla "porossa polvin" (?) sotamenneisyytensä takia.
Niin kyllä. Onhan meillä nyttemmin tuo paljon suurempi paha, johon eräänlaisena haloilmiönä voidaankin projisoida kaikki menneisyyden kauheudet. Tästähän on muun muassa Suomen ns. päälehdistössä päivittäin esimerkkejä.
Kiinan viimeinen dynastia ennen tasavaltaa ei sekään ollut kiinalainen vaan mantsu. Kinkit ei oikein diggaa kun mainitsee Aisin-Gioro -suvun.
VastaaPoista"Lajin kehitys on hyvältä tuntuva ajatus."
VastaaPoistaGandhilta kysyttiin, mitä mieltä hän on länsimaisesta sivistyksestä, niin hän vastasi, että "minusta se on hyvä ajatus".
Eiköös se ollut jotensakin silvisii ett' isoo G. pikkuisen letkautti.
PoistaKomia on patsaansa, kakkuloiden kans' ain' jottai krongelia, kelläpä ei.
- Mitä mieltä olette länsimaisesta sivistyksestä?
- Mainio idea. Kokeilkaa toki.
Vitsi anonyymi, Life-lehdestä vuodelta 1923 ja sen jälkeen yritetty laittaa lukuisien sitaattimagneettien nimiin.
PoistaVoi vitsi hei Ed.
Poista(Synonyymi nro. 2.)
🧐
Life v:lta kakskolme jkr.?
Surely you jest.
Se meni sytykkeeksi jo aikoinaan. Nyttemmin Lapin Kansa saa tehdä samaa, Ilkan käytän korvasienien elatusalustoihin sillä HS on totuus. Kuten tiedämme, se ei kelpaa.
Eetteri pumpuliin imeytettynä - saa hellanrenkaita etsiä.
Lyyspetrooleum oli vanhaa lähtöä, myytiin saariston huoltoasemille koska hyllyikä. Alkup. tarve oli kulkuöljy -turbiini on yhä se Rolls Royce Olympus M1, Aurajoessa köllii Hän. Lapsesta saakka valon ja lukutaidon puoleen langenneena totuin myös iltateehetkeen jonka jälkeen hommaa valaisi Soncan autoilijanlamppu. Esson Blue käy sytyttämiseen, kovin stäväiselle henkilölle.
Tämä näin kansakoulun kartastopohjalta, ilman lippalakkia.
Quote Investigatorista katsoin. Lifet mökillä ovat 50-luvun lopulta ja 60-luvulta ja saksittuja. Se olis ollu kiva jos se olis ollut Gandhin oneliner. Hälytyskellot soivat varsinkin aina kun Einstein mainitaan.
PoistaTyytyminen Mark Twainiin tai Groucho Marxiin on eräs keino mutta Mitä Meistä Jää, youTubeen se uppoaa kuin mummo kevätjäihin...
PoistaSaisi olla kansalaisvelvollisuus kuten on oppivelv. että jokainen suorittaa kolmen minuutin biisin pusaamisen ja juopotteleepi 3h pussikaljaa kokeneempien seurassa, myös tupakkia saa sauhuttaa ja roskapuustometsäpaloa saada aikaiseksi - polttaa vahingossa 0,25 ha että peljästyy ja oppii tavoille. Minkä vuoksi?
Sitten siteerattaisiin, että antaisiako hän sanasensa nyt, sopisiko sanoa jotain motevaa? Pakko ei olisi, mutta pieni lomamatka olisi palkintona, vaikkapa; ja nimi ja lausuma kirjoihin.
Kaikkihan me olemme kuuluisia!
Optimistinen kirjan lopetus, sopii hyvin nykymaailmaankin. Luin Middlemarchin tosi kauan sitten, 50-luvun lopussa tenttiin enkä siitä paljoa muista, lähinnä sen, että se oli hyvin englantilainen, siinä kuvattiin jotain maaseutupaikkaa kaikkine ihmisineen, siinä oli huumoria, sellaista kuivaa, usein ironista englantilaista huumoria ja että se oli hauska lukea. Kirjassa on paitsi leveyttä myös syvyyttä, sanovat kriitikot. Olisi ehkä aika lukea uudelleen.
VastaaPoistaOngin ne esiin ylähyllyltä, kaksi siistiä kovakantista kirjaa, yhteensä noin 750 sivua, ja silmäilin vähän sieltä täältä. Heti osui silmään heitto kauheasta Casaubonista, Dorothyn ensimmäisestä aviomiehestä, jotenkin tähän tapaan:
- Kyllä Casaubonia voi sietää, kun hänellä on se taimenjoki.
- Niin, se on hyvä ominaisuus ihmisessä, jos hän omistaa taimenjoen.
Kirsikoista tulee mieleen, että taas naakat söivät ne, hidastelin. Jäi kirsikkaviini tekemättä. Se onkin aika hankalaa, poistaa ne kivet ja muuta. Ja niin happamia, ettei niitä voisi siltään syödä. Mutta on se puu kaunis keväällä viikon, kaksi.
Minulla on keittiön kirjahyllyssä paksu kirja jossa ovat englanniksi George Eliotin romaanit. Eivät varmaan aivan kaikki, mutta Middlemarch ja House on the River.
VastaaPoistaNyt vain mietin milloin tulee aikaa lukea ne. Pidän Eliotista todella paljon, englantinsa on kaunista. Ehkä on vain aloitettava. Pitää unohtaa tuommoinen että olisipa aikaa.
Kävin joskus George Eliotin haudalla, jossa luki Mary Anne Cross. Mary Anne Evans (1819–80) asui pitkään George Henry Lewesin (1817–78) kanssa ja muutti tämän kuoltua virallisesti nimekseen Mary Anne Evans Lewes.
VastaaPoistaSitten tuli kuitenkin vastaan yli 20 vuotta Mary Annea nuorempi John Cross, jonka kanssa solmittu avioliitto ehti kestää vain seitsemän kuukautta ennen Mary Annen kuolemaa.
En ole varma, omistiko John taimenjoen, mutta hautakiveen tulleen nimen ainakin. Avioliiton aikana hän ehti yrittää itsemurhaa ainakin kerran, mutta eli sitten yli 43 vuotta pitempään kuin vaimonsa.
VastaaPoistaEikö se myyty, se Kirsikkapuisto. Tai mottimetsä tai pettupetäjikkö. Enpä Tshehovistä tiedä. Tulkintoja on, uusia tulee. Se puree levein leuvoin ja raateluhampain, se vapaapaini. Olympoksen säännöt sallivat, edellyttivät, kropan voitelua. Sitä vekkuleimpia nelssoneja koeteltiin ja lipsahteli.
Talouselämään liberty tuli 1700-luvun mittaan ja esikoisoikeus osissa Brittejä oli tehdä niin kuin kapteenit. Sellaiset kuin Snellmanin isä. 1700-luvun lopussa joka kaupungissa oli matkittu Bank of Englandia. Cityn autonomian kuin Wall (Street) :in takana -intiaaneilta muuten.
Leichesterissä ja kaikkialla snellmannit panivat velkakirjoja kaupunkilaisten ostaa saada, korkoa, talletuskorkoa. Tästä vapaasta rahasta rauhantuomarien ja sheriffien ja Normannien silmälläpidon alla se merivalta kuohui tyynesti suuruuteensa.
Mallia joukkorahoituksesta osuussetelein keskitettiin sittemmin. Alkuperä kätkettiin Snellman-Virkkuja myöten. Vaikka Kansallispankkiversio Suomen Suuriruhtinaskunnassa inno/matkittu, oli ja on isointa mitä vaurauden synnyistä on ihmiskunnan esittää. Fennot sen teki, maanikot. No oli mistä ottaa oppia kuten sieltä Timber Wharfilta eli lautataapeli laiturin pubeista Lontoosta.
Risto Ryti oli kulmilla kun Kallio kysyi valtioneuvostoon. Sitten kun mies toimitettiin Sörkkään oli Kreml Tornin toimistossa laatinut Suomeen demokratiatalouden mallin. Se toteutettiin.
Ja vaikka mitä minkä nykyisinkin näkee kun katsoo elokuvia, Cine Espoo mielenkohotus juhlapäivät menossa paraikaa. Ei ne ole luonnonkertomuksia, ne on järjellä ja omallatunnolla rakennettuja, hienonhienoilla vinkeillä harsittuja elämyksiksi ja valonhetkiksi tuikahtavia oivalluksia itsestä ja varsinkin noista toisista, vieraista kuten rikkaista. Lukee kuin vieraskirjaa.
Josko hellitäisi ? Se vain kummastelijalle että Torniin palattiin. Viimeisen kerran kun neuvostoöljyä tyrkytettiin ohi pöytäkirjan ja vihjattiin sen ohjaamisesta Länteen ja rahojen tilinumerot tuli mukana eurodollarimarkkinolla eli Puntamaassa. Hyvä. Vältettiin veronvuodatusta kun armeijan ja puolueen miehet saivat option senkin varalle jos systeemiä vaihdettaisiinkin.JS
En halua olla tosikko, mutta olen kuitenkin tänään, joten herätän vahvan epäilyn sen suhteen, että olisi olemassa maailman "paras" romaani tai elokuva tai ylisummaan mikään taideteos.
VastaaPoistaEi ole universaalia mitta-asteikkoa hyvälle romaanille, parhaasta puhumattakaan. Ei myöskään tunteille, jotka jostakin romaanista heräävät.
Jos olisi, eläisimme totalitaarisessa systeemissä, jossa jokaisen pitäisi ensin lukea maailman paras romaani, sitten toiseksi paras ja sen jälkeen jne.
Onneksi emme elä totalitaarisessa systeemissä, joten jokainen saa lukea mitä haluaa ja pitää "hyvänä" minkä itse hyväksi kokee. On monia kiinnostavia listoja vaikkapa sadasta "hyvästä" romaanista, jotka kannattaa lukea ja moisista listoista voi ottaa vaarin, mutta tuskinpa kenenkään pitää edes noiden listojen mukaan lukujärjestystään asetella.
Niinpä minäkin olen nyt lukemassa (lupaa kysymättä) muuatta Nelson DeMillen jännäriä ainakin kolmanteen kertaan, mutta en väitä että se olisi maailman paras jännäri eikä toiseksi, mutta se kannattaa kuitenkin lukea ymmärtääkseen amerikkalaisten rikkaiten elämää Long Islandilla.
Kunpa tuon teoksen saisi rullalla, liisteröisin sen selkäpuolesta. Ympäri eteisen. Sisäpuolen. Ikkunoita voisi vähäsen siirrellä uuteen järjestykseen. Eipä! Veisin sen erääseen Tupaan. Topparikujan Tupaan. Sinne käydään suoraan saliin kadulta, peremmällä asutaan.
VastaaPoistaSinne, se sopisi.
Jokainen lukee mitä lystää, tietenkin. Tuo lista, jolla Middlemarch on ykkösenä, oli saatu, kun BBC oli pyytänyt paria sataa UK:n ulkopuolista kriitikkoa valitsemaan sata parasta brittiläistä romaania. Se rajaa paljon, siten mm. Shakespeare on pudonnut pois. Minäkin laittaisin Eliotin e,nnen Austenia ja Dickensiä, hän on terävämpi, Woolf on taas jotenkin ihan eri kategoriaa, vaikea verrata näihin.
VastaaPoistaEvans/Eliot/Lewes/Cross eli elämän, josta riitti kirjoitettavaa. Kuuluisaksi hän tuli analyyttisillä kritiikeillään, esseillään ja käännöksillään ja alkoi kirjoittaa romaaneja vasta lähes nelikymppisenä elämänkumppaninsa Lewesin kehoituksesta ulkomailla asuessaan ja kaivatessaan lapsuuden perhettään, johon välit olivat katkenneet skandaalin vuoksi. Lewes ei ollut voinut hakea eroa vaimostaan, joka sai L:in yhtiökumppanin kanssa lapsen, jonka tunnusti. Niinpä he päättivät asua yhdessä ilman avioliittoa, rohkeaa viktoriaanisena aikana mutta hyvin onnellista ja onnistunutta.
"Mylly joen rannalla" kuvaa ensin hienosti kirjailijan lapsuutta ja sitten (melo)dramaattisesti yhteen sopimatonta paria, joka karkasi Skotlantiin.
Dorothyssä on myös paljon Eliotin piirteitä, omapäisyys, älykkyys ja nuorena palava uskonnollisuus. Hauskan ironisesti Eliot kuvaakin nuorten miesten arastelua D:n suhteen, tyttö kun oli liian uskonnollinenkin, saattaisi vaikka polvistua rukoilemaan jonkun työläisen viereen! Muuten ihan kelvollinen taustansa ja varallisuutensa suhteen. D. itse taas kuvittelee, miten olisi voinut mennä naimisiin jonkun historian suurmiehen kanssa, jonka outojen tapojen sietämisessä olisi voinut ihanasti osoittaa hartauttaan!