Sivun näyttöjä yhteensä

17. heinäkuuta 2017

Omiakin kommentteja



Isosisän muistelmien pätkät blogissa oli pieni kokeilu. Asiassa on mukana muutama seikka, joita ei tietenkään huomaa sivusta. Ensinnäkin oikeudenomistajia on ainakin 50. Sain nämä muistiinpanot 70-luvulla kirjoittajalta itseltään ja samalla suullisesti vapaan vallan toimia parhaaksi katsomallani tavalla.

Kirjoittajan lopulta kuoltua 9.7.1985 teimme sitten omakustanteen, kun veljeni oli kirjoittanut lyijykynätekstin puhtaaksi. Ja siihen asia on jäänyt. Kirjoja on sukulaisilla mutta ei myynnissä eikä kirjastoissa. Sillä ei ole ISBN-numeroa, joten myöskään kansalliskirjaston luettelo ei tunne sitä. Sellaisia tilapäispainatteita on olemassa enemmänkin. Tämä nyt on kuitenkin sidottu ja yli 200-sivuinen.

Minua pidätteli enemmästä etenkin mukana olleen eli isoisäni kertomus Lahden Fellmanin pellolla istumisesta ja sitten kesästä Hämeenlinnan vankileirillä. Tarina on karmea.

Arvaan että kirjoittaja on hiukan siloitellut asioita selittäessään olleensa jokseenkin täysin viattomana joukon jatkona punakaartissa. Mikään nokkamies hän ei ollut, sillä esiin kaivamani valtiorikosoikeuden pöytäkirja kertoo hänen päässeen kolmen vuoden ehdollisella, joka oli vakiorangaistus rivimiehille. Karkun suojeluskunnan lausunto tosin oli yksiselitteinen:” Ehdoitetaan ammuttavaksi.” Se oli ajan henki.

Koska nämä ”ehdoittajat” olivat huomaavaisesti merkinneet lausuntoon nimensä, Satakunnassa ei ollut oikein tulevaisuutta, mutta harvinaisesti sekä muurarina että kirvesmiehenä (että kelloseppänä) toiminut mies erikoistui ylivaikeisiin kohteisiin, sellaisiin kuin Äetsän voimalaitoksen padon laudoittaminen, raudoittaminen ja valaminen betonista. Hän haeskeli uutta kotiseutua, ja sellainen löytyi Kauhavalta, jossa muuan sopivan talon omistanut nahkuri oli tehnyt konkurssin ja päättänyt päivänsä.

Se oli mielestäni huippufiksua, että isoisä vaikeni menneisyydestään ja torjui yhteydenotot, mutta käveli sen sijaan nimismiehen ja Etsivän keskuspoliisin tiedottajaksi tiedetyn entisen jääkärivärvärin puheille.

Hän sai kerralla välinsä selväksi laillisen esivallan suuntaan, kun kansalaisluottamuskin oli, kauppiaalle tarpeellisen ja sopivan suoja lapualaismielisiä äärimmäisyysmiehiä kohtaan, kun nämäkin uskoivat, ettei hän muka ymmärrä politiikasta mitään ja että isänmaan kutsukin voi jäädä huomaamatta, ja kolmanneksi hän sai kaksi hyvää ja luotettavaa ystävää, joiden sanoilla oli paikkakunnalla painoa. Siitä ei varmaankaan ollut haittaa, kun hän alkoi urakoida myös kokonaisia taloja yksityisille, seurakunnalle ja kunnalle.

Paikkakunnalla ei käytännössä kukaan tiennyt mitään tästä erikoisesta menneisyydestä. Itse kuulin pienenä, että Taata on ollut Siperiassa - mutta siitä ei saa puhua.

Kertomus Helsingin patteritöiden vakoilemisesta ja yhteyksistä maltillisiin sosialisteihin Suomessa ja Venäjällä on epäilyttävä. Päättelemällä olen kyllä tullut siihen tulokseen, että sekä Saksa että bolshevikit olivat erittäin kiinnostuneita linnoitustöistä maailmansodan riehuessa.

Mutta isoisä kertoo muistelmissaan jääneensä kiinni ja saaneensa tuomion Jeniseille, josta oli kuitenkin joukolla karattu Dudinskan kaupungista japanilaisella laivalla Kuolaan.

Tarina on jännittävä, mutta suoritus tuntuu välimatkoja (ja kesän hyönteispaljoutta) ajatellen epäinhimilliseltä. Todisteita ei ole.

Myöhemmästä elämästä oli todellinen todiste, kivitalo, sitten kaksi kivitaloa ja autokorjaamorakennus Kauhavan parhaalla paikalla. Kivitalossa oli jopa Aarne Ervin ohjeiden mukaan suunniteltu 200-pöaikkaine elokuvateatteri. Parempia asuinhuoneistoja oli tässä keskuslämmitystalossa, joka taisi olla Säästöpankin ohella kunnan ainoa kivitalo, oli kymenkunta, lopuksi 37. Asukkaat olivat tyypillisesti Ilmasotakoulun väkeä tai oppikoulun opettajia.

Omassa lapsuudenkodissani oli yli 600 neliömetriä sen jälkeen, kun verotoimisto oli muuttanut uuteen kunnantaloon. Kun elämä oli monessa suhteessa väljää, on hienoa päästä sanomaan, että keinottelua isoisä ei harjoittanut, vaikka se toimiala oli paikkakunnalla hyvinkin tunnettu. Itse hän sanoi olevansa parantumaton ”nappikauppias”, kun kysyin aikuisena, miksei hän myynyt esimerkiksi autoja, vaikka omisti autokorjaamon ja autokoulun.

Selvittämättä jääsekin, minkä vuoksi hän halusi rakentaa omien jälkeläisten työn turvin toimivan linnaleirin keskelle kylää. Vain jotkut lapsista valitsivat sen vaihtoehdon, että elinympäristöön ja työtehtäviin voi vaikuttaa itsekin.

Eeva Joenpelto on lähes ainoa, joka on kuvannut entistä suomalaista elämää akselilla ammattimies (työläinen) – yksityisyrittäjä.

6 kommenttia:

  1. Ei tuo kertomus siitä, että isoisäsi olisi vakoillut "maltillisten sosialistien" eli käytännössä sosialistivallankumouksellisten laskuun, ole mitenkään mahdoton. Sosialistivallankumouksellisella puolueella oli kohtuullisen paljon yhteistyökumppaneita Suomen aktivistipiireissä ja voimakkaan illegaali, terroristinen toimintametodi. Se, että puolue olisi ollut kiinnostunut Helsingin linnoituksen rakenteesta, ei ole vallan odottamaton ajatus.

    Erityisesti, kun ottaa huomioon, että sosialistivallankumouksellisten yhteistyökumppaneina Suomessa olivat ennen kaikkea nuorsuomalaiset aktivistit, joista tuli sittemmin jääkäri- ja heimosotaliikkeen ydin, on isoisäsi myöhempi elämänura paremmin selvitettävissä. Jos hän on kertonut oman tarinansa rehellisesti sopiville pohjalaisille aktivisteille, on saattanut olla aika helppo löytää vastakaikua. Tosiasiassa isoisäsi ja heidän välillään on ollut erona lähinnä kotipaikka. Samanlainen sosialistivallankumouksellisten hyväksi työskennellyt vallankumousmies olisi vuoden 1918 talvella päätynyt Pohjanmaalla valkoisten riveihin, minkä yhtään itsereflektiota harrastanut aktivisti kyllä varmaan ymmärsi. Sen sijaan, jos isoisäsi olisi ollut bolsevikkien vakooja, ei hänellä olisi ollut Pohjanmaalla sijaa.

    VastaaPoista
  2. Muutoin oikein, mutta kirjalla on ISBN- numero, ja se on Kansalliskirjastossa luettavissa.

    VastaaPoista
  3. Minunkin suvussa on tarina, jossa on paettu Siperiasta takaisin kotikulmille. Tarinan tarkemmin muistavat/tietävät ovat jo siirtyneet manan majoille, mutta pienenä kuulin silloin tällöin asiasta.

    Jotain pieniä katkelmia on jäänyt mieleen:

    Pakenijat olivat pieni ryhmä, mukana myös ilmeisesti äidinäitini serkku/serkkuja. Tai pikkuserkku. Tai jotain.

    Niitä Siperian isoja jokia ylitettiin rakentamalla lautta. Tätä varten heillä oli mukana kattilallinen (sic!) nauloja.

    Siperiassa ollessaan pakkotyönä oli puusavotta. Myös kireimpien pakkasten aikaan. Joku naispuolinen (ehkäpä kaukainen sukulaiseni) oli väsymyksestä täysin uupuneena istunut harvinaisen kovan pakkasen paukkuessa hangelle puun juureen. Ajatellut, että hän ei enään yksinkertaisesti jaksa, että hän laittaa vaan silmät kiinni ja nukkuu pois. Mutta muisti kuitenkin lapsensa, nousi heidän takiansa ylös ja jaksoi roikkua elämänlangassa kiinni.

    Harmi, että en muista enempää yksityiskohtia. Eikä taida asiaa muistavia oikein olla, kun mihinkään näitä asioita ei ole kirjattu ylös. Taisivat meidänkin perheessä olla jonkinmoinen tabu; ei juurikaan puhuttu ja pienen pojan (minun) kysymykset kauniisti torpattiin.

    Siperiasta paenneita, tai ainakin sitä yrittäneitä lienee kuitenkin ollut aika paljon.

    VastaaPoista
  4. Ad Omnia: - huomautuksen johdosta etsin kirjan käsiini. Kun siinä tosiaan on ISBN, löytyi myös kuusi vapaakappaletta eri yliopistojen kirjastoista, Kaikki tietenkin "ei lainaan".

    Kunhan sukua kertyy käsille, pitää vähän kysellä.Minulla ei ole kuin muutama kappale painettua kirjaa, joka on oikein soma ja valokuvin varustettu.

    Tekijänoikeuspuolikin on oikein- merkintä on "Martti Nurmen oikeudenomistajat" ja toimittaja onPekka Kemppinen.

    VastaaPoista
  5. Tekstillä on ilmeisesti ollut myös hyvä "toimitussihteeri". Tuskinpa Martti Nurmi on aina ehtinyt kirjoittaa jo valmiiksi painokelpoista tekstiä.

    Mielenkiintoista olisi tietää miten ammatti-ihmiset näkevät tällaisen tekstin toimittamisen periaatteet. Miten ja millä ajatuksella se tehdään?

    Erittäin mielenkiintoista muistelua. Luulisi kiinnostavan laajempaakin lukijakuntaa. Tosin meikäläisen asiantuntemus kustannusalalta on tietysti vähintäänkin puutteellista.

    VastaaPoista
  6. Itse ajattelin käydä lukemassa silloin, kuin Kemppinen kertoi Nurmen Martin läpimurtoyrityksestä Pietariin. Mielenkiintoista, että myös toinen Kemppisen isoisä pyöri samanaikaisesti Pietarissa.

    Pietarissa pyöri myös oma isoisäni, joka myöhemmin oli everstinä Mikkelin päämajassa 1944.

    VastaaPoista