Muurmanni III

(Jatkoa. - Kuva Muurmannin radalta 1915.)

Päällikkö oli tiedottanut, että kuriireilta ei saa ottaa maksua, valtio kustantaa kaikki.

”Harasoo”, sanoi Helander, ”taas sitä ollaan Venäjän valtion leivissä.”

”Älä pirulainen huuda niin, että maailma repee. Menee vielä santarmin korville. Nyt kämpille tuumaamaan.”

Kämpällä pidetyssä neuvottelussa tuli päätökseksi: oleillaan ja katsellaan.

Tätä tehtiinkin todenteolla, päivät sen kun lyhenivät ja talvi teki tuloaan. Se ei kai ollut poikain syy, vaan kuten jotkut viisaat väittää, luonnon laki.

Päivänä muutamana oli tullut uusi santarmi. Alkoi poikia kiristää vaatien passia tai työkirjaa, onko hartsuniskaa tai muuta, josta selviää, ”mitä te olette, mitä te luffailette, pakoiletteko työmaita vai oletteko jostain karanneet.”

Meinasi tulla tosi eteen, kunnes Martti ehdotti: ”Mennään ja etsitään kapteeni Ivan Pavlov, ehkä hän pystyy selvittämään tilanteen.”

Etsittiin upseeri, jolla oli alueen suurin sotilasvalta käytettävänään, ja niin siinä sitten kävi, että santarmi pyysi anteeksi puolustellen asennettaan, että mistä minä, juuri tullut, voin tietää että nämä herrat ovat meitä korkeamman palveluksessa ja aselasti mukanaan. Suokaa nyt anteeksi älkääkä tehkö kantelua edemmäksi.

”Kaikin mokomin”, sanoi Martti kaksimielisesti, sillä keisarin jälkeen he vihasivat santarmeja eniten.

Satamassa purettiin taas aselastia.

”Mitä tehdään? Mennäänkö nyt purkamaan lastia?”

”Nyt jo kiireesti, makasiineihin ei paljonkaan mahdu, joten nyt otetaan johto käsiimme ja aletaan kasata laiturin ääreen asevarastoa.”

Mentiin Pavloville selittämään, että heti, kun makasiini tulee täyteen, on tehtävä avovarasto ulos maalle, jossa on oltava hyvä alusta ja saatavilla purjekangaspeitteitä. ”Ehkä Moisio menee valvomaan makasiinin täyttämistä. Jos saadaan parruja, toiset hoitavat alustan valmistelut”, esitti Martti upseerille.

Tämä puhe kelpasi kapteenille, joka määräsi sotamiehiä hakemaan parruja.

Kun parrut tuotiin, alkoi pohjan valmistus, joka ei paljon aikaa ottanut. Kapteenilla oli laiturilla vain kymmenkunta miestä, joten lähetettiin yksi hakemaan lisää, jotta saataisiin laatikot purkausvauhdilla heti varastointijärjestykseen.

Työ oli taas täydessä vauhdissa, huudettiin ylös – alas komentoja sekä yllytettiin sotilaita pitämään laskuplassia vapaana.

Ilta tuli, mutta tulivatpa myös viimeiset laatikot laivasta.

Oli saatava vain pressut päälle, joita löytyikin eräästä kaupunkin sotavarastosta.

Eräs sotilas alkoi lyödä naulaa laatikon kylkeen, kun Martti ehätti paikalle. 

”So, so, ei saa olla typerä, vaikka onkin vain sotamies. Ajattele, jos olisi osunut ammukseen. Pumps, ja kaupunkia ei enää olisi.”

Kapteeni tuli paikalle kuultuaan miestä komennettavan. Kun hän sai kuulla tiedot tapauksesta, hän antoi soltulle mitä kuuluu.

Taas tuli Martille lisää pisteitä, joten hän uskalsi kutsua kapteenin neuvotteluun tavaran eteenpäin lähettämiseksi.

Kapteeni ehdotti, että jos Sorsa ja Martti tulisivat vielä tänä iltana hänen toimistoonsa, niin käytäisiin neuvottelu asiasta.

Martti ja Sorsa menivät. Toverukset olivat ensi kertaa kaikkein pyhimmässä. Kapteeni otti heidät erittäin kohteliaasti vastaan ja ohjasi heidät perähuoneeseen käskien istumaan pöydän ääreen. Hän etsi lukitusta kaapista sinetillä varustetun kirjekuoren, otti sieltä paperin ja alkoi lukea. ”Hänen majesteettinsa jne. määrää täten kapteeni Ivan Pavlovin Kuolaan valvomaan alueen puolustusta ja rauhaa. Toimensa ohella hänen tulee järjestää ja panna toimeksi kaikki sotatavaran kuljetus ja vastaanotto Kuolan alueella mukana seuraavia ohjeita noudattaen…”

”Tiedämme, mitä ohjeissa määrätään”, keskeytti Martti. ”Ennen kun rata on käyttövalmis, tulee teidän kaikkien käytössä olevien keinojen avulla saada tulleet sotatarvikkeet matkaan rintamalle. Itse saatte harkita kuljetustavat.”

”Tunnutte tietävän. Katsokaa näitä papereita. Jokaisessa on merkintä: salainen. Miten olette tietoisia? Täytynee kai uskoa, että ette ole vihollismaan agentteja, sillä esiintymisenne ei siltä näytä.”

Martti hörähti raikuvaan nauruun, jota Sorsa säesti ja hetkessä myös kapteeni vapautuneena yhtyi.

”Uskokaa tai älkää, tämä on vastuullinen ja vaikea tehtävä. sil…” Taas Martti keskeytti. ”Sillä tuntuu, että rata ei milloinkaan valmistu. Siksi annoimme rautatien päällikölle nuuskaa hitaasta työtahdista.” Martti kertoi edelleen upseerille päälliköltä saamansa tiedot.

”Olette te poikia. Tiedätte kaikki ja uskallatte vielä sellaista, jota en edes minä uskalla. Mennä nyt antamaan nuuskaa tämän alueen suurimmalle päällikölle, tosin siviili, mutta everstin arvoinen, oikeutettu käyttämään everstin virkapukua.”

”No niin, jatketaan”, tiesi Martti taas alkaa pärkyyttää tietojaan. ”Otaksun, että nyt kun talvi on saapunut, olette pakotettu käyttämään teille annettuja ohjeita alkaen rautatie–poro–rautatie–poro-kyydillä toteuttamaan sotatavaran siirtoja Kantalahteen, josta ne suomalaisilla hevosilla kuljetetaan edelleen Rovaniemelle, lastataan rautatievaunuihin ja edelleen Suomen kautta Petrograadiin, josta ne sujutetaan rintamalle. Me katoamme täältä lähipäivinä, joten saatte yksin järjestää siirrot, hankkia porot, lastata vaunuun ja purkaa vaunusta, siis hoitaa kuljetukset välillä Kuola–Kantalahti, josta taas eri organisaatio huolehtii siitä eteenpäin. Me mahdollisesti tarkkailemme onnistumistanne matkan varrella.”

Kapteeni tarkasti huolellisesti papereitaan ja sanoi: ”Juuri niin, minun tehtäväni on hoitaa ja järjestää kuljetus Kantalahteen asti. Oikeat ovat tietonne. Täytän tehtäväni.”

”Tähän tarkoitukseen teille määrätyistä varoista olette nyt velvollinen maksamaan meille matkakassaan 200 ruplaa, jonka voitte panna vastaanottotilille.”

”Selvä mikä selvä”, sanoi kapteeni ja otti laatikosta neljä 50 ruplan seteliä.

”Ei sovi, ne pitää olla kymmenen ruplan seteleitä.”

Vaihto tapahtui, ja lisäksi saatiin vielä neljä kymmenruplaista. Nämä kapteeni ojensi Martille, joka palautti ylimääräöiset neljä seteliä ja sanoi niiden kuuluvan kapteenille. ”Voitte pitää niillä pikku pirskeet meidän lähdettyämme ja muistella meitä hyvällä.”

Upseeri kiitteli ja kumarteli. Tarjottiin kättä hyvästiksi.

”Etköhän jo mennyt liian pitkälle”, aloitti Sorsa, kun he matkasivat kämpille.

”Kuinka niin, tarvitsemmehan me matkarahaa, sillä emmehän me tänne jää mätänemään, ja toisaalta, luuletko että me edempänä saamme noin vain kaikki, mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuluu: niin kuin ruoka, juoma, vaatteet ja majoitus.”

”Pelto, karja, raha ja tavara, ehkä ei, mutta emmehän me niin paljon aseita tarvitse.”

”Meinaatko, että minä näitä aseita meille järjestelen? Ei toki, ne saavat mennä menojaan, mutta meidän on nyt turvattava selustamme, sillä ei tässä ole häävi tie edessä. On sitä pyrittävä silittämään.”

”Mutta mistä sinä tiesit, että kapteeni oli saanut valtuudet ja määrärahat?”

”Senhän täällä näkee vaikka ei olisi silmiäkään. Vai oletko nähnyt täällä korkea-arvoisempaa upseeria?”

”Tosiaan. Mutta entä se tavaran rahtaus?”

”No sehän alkoi jo viime talvena, ja kun rata ei ole vielä valmis, niin ei ole nytkään muuta keinoa. Komentajan vaihdos on Venäjällä luonnollinen, ei samaa upseeria pitkään yhdessä paikassa pidetä.”

Rahat jaettiin kämpällä. Helander ja Moisio kyselivät mistä hyvästä ne tulevat.

”Ryöstimme pojat kaupungin ainoan pankin, eikä siellä ollut enempää. Nyt ei auta muu kuin kadota maan alle.”

Kun toiset katselivat hölmistyneenä Sorsaa, hän jatkoi: ”Ei maar, kyllä nyt rupeaa olemaan aika puhdistaa Kuolan pölyt jaloista, sillä tämä kaveri on mennyt niin pitkälle, että noin vain antoi määräyksen kuitata Venäjän valtion kassasta maksettavaksi hänelle 200 ruplaa ja vielä antoi luvan kirjata sen vastaanottotilille, liekö tarkoittanut synnytyslaitosta. Mene ja tiedä, rahat tuli ja vielä 40 ruplaa yli, joka ei kelvannut, vaan käski antajan ryypätä ne meidän onneksemme. Oletteko ennen moista hävyttömyyttä kuulleet?” hän jatkoi vielä ja nauroi. ”Ei kai me enää täällä viihdytä, taidamme käydä liian tutuiksi. Tekevät vielä tästä hyväkkäästä pormestarin.”

”Nyt on pojat jotain mätää, kun meidän lintu noin pitkään laulaa. Salat julki, ja äkkiä”, sanoi Helander.

Nyt vasta Martti alkoi selostaa: ”On todennäköistä, että pikapuoliin siirrytään Polnajaan, josta taas myöhemmin, pahin väli valitettavasti apostolinkyydillä, Urinaan, jossa voidaan viipyä pidempäänkin. Ajatelkaa pojat, siellä Urinassa on oikea saunakin, jossa voi 40 miestä kylpeä kerralla.”

”Voiko vähemmän?” kyseli Helander.

”Onko tytöi ja?” jatkoi Moisio.

”Juu, on siellä yks tyttö, satakiloinen Pakkasmaikki. Mutta jos hänet tapaatte, muistakaa pitää näpit irti. Sillä on kaks vööriä, hampaisiin asti aseistettuja. Mitä taas tulee Helanderin kysymykseen, niin sauna kuuluu olevan loistosauna, jollaista ei missään muualla ole. On kiuas keskellä ja penkit ympäri seinän, toiselta puolelta ylös ja toiselta puolelta ulos. Lattia kuuluu olevan kiukaan yläpinnan tasalla. Eräs puute siinä on, siellä ei ole vihtoja. Siellä on kylvettävä joko niinimattovihdalla tai männyn oksista tehdyllä vihdalla. Jos joskus sinne joudutte kylpemään, tehkää rehevistä männynoksista vähänen vihta, hautokaa se hyväksi kiukaalla ja kun sillä hutkii, niin varmaan täit selästä karkaa.”

”Mitäs vielä valehtelisit?” sanoi Moisio.

”Koska olen teitä narrannut?” tuhahti Martti. ”Nyt nukutaan.”

”Ei vielä, sillä minä ihmettelen, mistä oikein olet kaikki tiedot hankkinut.”

”Ei kuulu sulle, joten nyt turpa kiinni.”

”Älä velikulta suutu, kyllähän sinäkin osaat letkautella. Tiedät myös varsin hyvin, että olet porukkamme kruunaamaton kuningas, lähdemme mukaasi vaikka leipäjonoon tai saunaan, oikeastaan minne vaan.”

Parin päivän kuluttua Martti ehdotti taas: ”Eiköhän pojat hankita täältä kunnon talvivarusteet ja otetaan suunnaksi Polnaja, jossa taas katsellaan jonkin aikaa, ennen Urinaan menoa. Täällähän hukutaan aseisiin, kun taas tuli aselaiva heti, kun oli elintarvikelaiva saatu puretuksi. On siellä nyt kippareilla tekemistä, jos vielä Jeniseiltä lastin meinaavat hakea, jäätyvät sinne kuin russakat.”

”Ei kai ne enää Jeniseille eikä Obille uskaltaudu, mutta tää poika uskaltaa ehdottaa, että lasketaan rahat ja lähdetään ostoksille.”

Tämä puhe kelpasi. Moisio avasi ensin aarteet ja laski 190 ruplaa. Helanderilla oli 210 ruplaa. Martilla oli eniten, peräti 320 ruplaa ja 300 Suomen markkaa. Sorsalla oli ruplia tasan 200, mutta markkoja peräti 800.

”Lasketaanpa yhteen, mitä meillä on.”

Se on pian tehty: 920 ruplaa ja 1110 markkaa.

”Voi pojat, mehän voisimme ostaa tällä rahalla vaikka talon piikoineen päivineen”, rehenteli Moisio.

”Ei nyt kai sentään, mutta ei ainakaan koirat kintuille kuse, eikä ole kussut koskaan”, tiedotti Sorsa.

Lähtivät toverukset nyt hankkimaan varusteita, kun oli millä ostaa. Tosin Venäjänmaan äärilaidalla kaupat olivat vaatimattomia. Myymälöissä ei ollut kalusteita kuin lyhyt tiskin pätkä ja rahalaatikko. Vaatetavarat lattialla kasassa ja seinillä roikkumassa. Kaikki välttämättömät voi ostaa samasta kaupasta eikä ollut valinnanvaraa. Täälläkin oli vain yksi myymälä. Ei minkäänlaista näyteikkunaa eikä tavaran esittelyä.

Sorsa osti toppatakin, toppahanskat, villapaidan ja huopatossut, työkaluja, kirveen, ryssän leukun ja mahorkkaa. Moisio osti huovikkaat, kaulahuivin, pompan, villapaidan, välihousut ja koottavan sahan hintaan 10 ruplaa 1 kopeekkaa. Helander noudatti muden esimerkkiä.

Martti sai ostaa pienen amerikkalaismallisen kirveen, toppatakin, housut, huivin ja villapaidan sekä selkärepun.

Kämpillä järjestettiin selkäreput kantokuntoon. Sopivat vaatteet ylle ja mentiin vielä kerran satamaan, jossa oli laivanpurkutyöt vain kiihtyneet ja tavarakasat sen kun vain kasvaneet.

Kapteeni Pavlov kertoi lähettäneensä asiamiehet järjestämään porokylistä poroja ja kuskeja Polenaan, Urinaan sekä Betsgupaan, jossa näiden tulee olla valmiina siirtämään tavarat ne välit, jotka eivät vielä ole liikennöitävissä rautateitse. Mahdollisesti porolla siirrot on toimitettava koko Imandrajärven 120 km pitkällä taipaleella heti, kun järvi on jäätynyt poroliikenteen kestäväksi.

”Paljonko poroja on mobilisoitava?” tiedusteli Martti.

”Arviolta tuhat poroa ja sata ajajaa riittää. Kun kuljetukseen välille Kantalahti–Rovaniemi mobilisoidaan noin 2 000 hevosta ja sama määrä miehiä, niin talvitiekuljetukset pitäisi olla turvattu. On huomioitava, että etäisyys Kuola–Kantalahti ja Kantalahti–Rovaniemi on kumpikin suunnilleen sama eli noin 300 kilometriä. Mutta täällä voidaan käyttää jo pitkiäkin osia rautatiekuljetuksia, kun taas viimeinen hevosilla ajettava osuus on erämaita Alakurttiin, mistä vielä Kuolajärvelle saakka on melko vaikea mäki. Vasta Kuolajärveltä alkaa maantie. Joten on laskettava, että hevoskuorman siirto kestää noin kymmenen päivää, ja paluu itään kahdeksan päivää. Lisäksi tiedän, että ase- ja muita laivoja tulee tänne jatkuvasti, joten me hukumme täällä tavaraan, jos emme saa kuljetusta eteenpäin luistamaan.”

”Me alamme hiljalleen häipyä täältä. En osaa sanoa, menemmekö Petroskoin kautta Petrogradiin vai tuleeko mentäväksi vielä Rovaniemelle. Kun Imandra on jäässä, olemme joka tapauksessa silloin siellä. Joten, jos ei enää tavata, on aika sanoa näkemiin. Tuskinpa me käymmekään päällikköä hyvästelemässä, hänestä ei meillä ole hyviä terveisiä, kuten teistä. Näkemiin.”

Taas oltiin matkalla, joskaan ei täysin tuntemattomaan, mutta jollain tavalla vieraaseen, mahdollisesti vihamieliseenkin tulevaisuuteen.

Työporukan mukana ’pässin’ vetämässä tookissa siirryttiin Polanjaan, jossa aikaa vietettiin ratatyömaalla tarkkaillen. Tästä noin 30 kilometriä etelään, Taipaleella, tehtiin hirsisalvoksellisia siltoja yli pikkupurojen. Ratapenkkatyöt olivat täydessä käynnissä. Näihin mihinkään ei ollut innostusta ottaa osaa, sen kun vaan oleiltiin työmiesten kämpissä. Ei ollut lukemista eikä muutakaan ajankulua, joten päätettiin yrittää tästä nyt eteenpäin Urinaan, jossa katsottaisiin, miten talvi järjestyy. Täällä ei ollut muuta kuin joku hassu parakki ja kymmenkunta kirkiisiä omassa parakissaan. Muutama kymmenen saksalaista sotavankia oli ollut jo kauan, kun olivat niin rähjäisiä. Hartsukeskus kuitenkin oli ja se järjesti ruokajakelun niille, joilla oli vanki- tai työkortti, hartsuniska. Sotavangit saivat elää omin päinsä ja tehdä olonsa ja elämänsä niin mukavaksi kuin itse halusivat. Itse he laittoivat ruokansa, itse pitivät kämppänsä kunnossa ja itse ajoivat polttopuunsa läheisen rautatiepenkan äärestä. Ihme, että pysyivät terveinä, mutta olivathan he kuuluisan preussilaisen sotilaskoulutuksen saaneita.

Suomalaisilla työmiehillä oli omat kämppänsä, jossa he pätsäsivät omaan laskuunsa ja kulkivat töissä päivät. Vapaaajan viettona oli pääasiallisesti korttipeli. Heillä oli kokki, joka hoiti ruokapuolen ja keitti hernekeiton sankossa, joka riippui orressa nuotion päällä. Hernekeitosta teki hyvää siihen lisätty puhvelinliha, joka piti hyvin nälkää. Vermiselli, eli makaroonikeitto oli myös yleinen, mutta ei niin suosittu. Ryssänlimppua täälläkin pidettiin parhaana ja sitä sai naulan päivässä nokkaa kohti. Sitnikkaa sai myös, mutta se ei ollut miesten suosiossa. Tupakkana sai vain mahorkkaa, joka ei kuulunut jaettavien joukkoon, vaan se oli ostettava, samoin kuin muutkin pikku höpeet. Miehet olivat ottaneet vuoden pestin, jossa oli palkka sovittu koko ajalta. Palkka maksettiin määräajoin ja lopputili oli kuitenkin vähintään 20% palkasta. Joka halusi, sai jäädä töihin sopimusluontoisella palkalla tai lähteä ja käyttää vapaasti valtion laivoja tai junia.

Miehiä oli tällä työmaalla kautta Suomen, etelästä ja pohjoisesta, idästä ja lännestä. Värvärit ovat toimineet ympäri Suomen.

”Ei kai me pojat ruveta täällä töihin, eikä täällä muutenkaan homehtumaan. Tämä on liian kuiva paikka meille”, rupesi Helander esittelemään ajatuksiaan.

”Taitaisi olla paras siirtyä tästä Jaagelboriin, se on kuulemma isohko ja mukava paikka.”

”Hyvä jos voisimme edes Urinaan päästä, se kuulemma on mukavin.”

Lähtöpäätös ei vielä kypsynyt.

Martti kertoi iltasella kämpällä taas uutisiakin, joista ei täällä ollut tietoa: ”Oletteko te rautatiemiehet tietoisia, että saatte tänne kevättalvella vieraita?”

”Tuleeko koreampia tyttöjä kun Pakkasmaikki?” kysyi joku.

”Varmasti tulee, mutta eivät ne tule teidän vuodettanne lämmittämään eivätkä teidän silmienne iloksi. Pikemminkin päinvastoin.”

”Kerro jo”, kuului jonkun parrasta.

”No voinhan minä kertoakin. Tänne tulee kevättalvella hänen majesteettinsa.”

”Eikä tu, se ei tänne uskalla”, sanoi taas joku.

”Jos ette osaa kuunnella, on teille turha kertoa. Kulkulaitosministeri, kuulitteko, kulkulaitosministeri tulee tarkastamaan radan, ja sen on oltava silloin valmiina.”

”Mitäs sinä äijä puliset? Pitääkö meidän saada Muurmannin rata valmiiksi silmänkääntötempulla? Ei tule mitään!”

”Eikä varmasti tule”, kuului monesta suusta.

”Saatte huoleti pojat uskoa, että se tulee. Toistan vielä isoilla kirjaimilla. Sitä ajetaan tämän talven aikana läpi junalla.”

”Ei tule mitään, se on täysin mahdotonta. Ei sitten millään”, intettiin vastaan.

”Antakaa mun jatkaa”, niin uskotte.

”Jatka velikulta, kuullaan ihmeitä, mutta ei nähdä.”

”No asia on niin, että sotaministeriö sai Nikolain antamaan kulkulaitosministerille määräyksen, että rata on oltava liikennöitävässä kunnossa 1 . huhtikuuta ensi kevättalvella. Ellei se ole, niin… Jatka sinä Sorsa.”

”…niin tietysti pää poikki ja Siperiaan”, sanoi Sorsa.

”No jos noin on, niin varmasti tästä kevättalvella menee ministerin vaunu Kuolaan ja tuleepa takaisinkin, sitä ei silloin estä pääpirukaan. Jos tällainen määräys on annettu, niin se myös mitään keinoja kaihtamatta toteutetaan. Jos ei muuten, niin samalla tavoin, kun isäni kertoi Baikaljärvellä tehdyn. Pantiin yksinkertaisesti tehden jäälle rautatie yli järven.”

”Olis maar pojat mukava ajaa kerran yli Imandrajärven, kiskot vaan jäädytetään kiinni jään pintaan, ja vihellellään eteenpäin mennessä. Juu, sillälailla, pojat on rata pian valmis. Sitä olisi mukava kertoa lapsenlapsille: kun minä kerran nuorena miehenä…”

”Äläpäs innostu, jos kuultais lisää. Kerrohan lisää, mutta älä pane omiasi.”

”Vielä täällä”, alkoi Martti, ”alkaa kova ruljanssi, kun tästä kuljetetaan muutama laivan lasti aseita kohti Kantalahtea.”

”Nyt päästit emävalheen”, kuului taas joukosta. ”Vaikka saitkin uskomaan, että junalla, mutta laivalla! Ei ikinä.”

”Te aina keskeytätte. Tänne tulee tuhat poroa kelkka perässä, joka kelkassa 200 kivääriä, toisissa kelkoissa kuularuiskuja ja taas toisissa ammuksia. Suuret laivat purkavat jatkuvasti aseita Kuolan satamassa, josta ne heti kelin tultua alkaa mennä tästä ohi Kantalahteen ja siitä eteenpäin. Varautukaa vain tähän. Kas kun poroja ajaa vielä komeat tytöt ja naiset. Tähän kylään tulee niille pääpaikka, että tiedätte olla varuillanne.”

”Onpas paksua uskottavaksi, mutta ei uskalla vastaankaan panna. Kuolassa on purettu laivoja, olen sen itse nähnyt. Tuntuu uskomattomalta, että tuhat poroa ja tytöt ajamassa. Jopa se olisi…”

”Ajatelkaa nyt, täkäläisistä kylistä on miehet kutsuttu rintamalle. Kukapa muukaan poroja ajaisi kun naiset? Ehkä joku vanha köyryselkä ukonrääpäle olisi mukana. Muuten asiasta toiseen, onko teistä kukaan uusia, meinaan hiljan tulleita?”

”Taitaa tää porukka täällä olla kaikki aiemmin tulleita, mutta tuolla Urinan, Jaagelborin ja Betsgupan puolella on hiljan tulleita”, ilmoitti joku joukosta. ”Pitäis oikein päästä käymään siellä kuulemassa mitä Suomeen kuuluu, kun tänne ei jaksa tiedot levitä. Jos täältä lähtee, saa santarmit ja kirkiisit niskaansa, on näet tullut otettua pesti, joka sitoo meitä sinne mihin määrätään. Ootteko te niitä lentojätkiä, jotka ovat olleet pestiaikansa ja jääneet tänne töihin?”

”Niitä tässä ollaan”, ehätti Martti ennen muita. Ettei vaan lähtisi heistä huhut kiertämään pitkin Muurmannin rataa, jossa ne liikkuivat nopeasti.

”Onkos töissä paljonkin niitä, jotka ovat lähteneet Suomesta pikkurikkeitään karkuun? Luulisin, että suurin osa on niitä. Siellähän nuuskii santarmit kaikkialla”, jatkoi Martti jutusteluaan. ”Tämä meidän lintusemme esimerkiksi pakoilee, kun tuli ryyppypäissään vähän kolhituksi santarmia”, hän valehteli edelleen luodakseen porukassa mielipiteen, joka olisi heille edullinen. ”Minkäslaisia eltareita teidän kämpässänne on, kun annetaan pakkasen tulla sisälle?”