Sivun näyttöjä yhteensä

24. heinäkuuta 2012

Lantta lauree lenheetiä


Tämän kirjoituksen yksi tarkoitus on vähän konhoollinen. Meininki on kiusata Googlea. Ei ole jäänyt huomaamatta, että tästäkin verkkopäiväkirjasta joskus putkahtelee omituisia sanoja hakukoneeseen. Siellä ne sitten frääsää, n’otta se on oikeen kauhiaa.

Tänään tuli isommassa ruokakaupassa ensin vastaan lapualainen kollega, eläkkeellä tietysti, ja muistelimme etäistä menneisyyttä. Heti kun päästin herrasväen menemään, minut pysäytti katseellaan taas yksi henkilö, joka ei ollut tutun näköinen, ja kysyi että Kemppinen?

Onneksi opetustehtävissä – joissa toinen keskustelukumppani sanoi remmastaneensa, kunnes eläkeikä täyttyi – oppii erilaisia hyödyllisiä asioita, kuten sen, että koskaan pidä raapia esimerkiksi takapuoltaan julkisella paikalla. Aina on näkemässä joku, joka kertoo äidilleen, joka on ollut samassa koulussa, tosin luokkaa ylempänä, ja niin edelleen.

En muuten ole edelleenkään tavannut niin suurta sankaria miessukupuolessa, että asianomainen olisi saanut armon yläluokan tyttöjen silmissä.

Tämä oli varmaan poikalyseoiden salaisuus. Ei ylempien luokkien tyttöjä.

Itse sanoin kerran yhdelle piispalle, että häneltä olisi jäänyt virka saamatta, jos olisin kertonut leveämmälti, miten masentavasti hänen kävi eskarissa, eli menneisyyden kielenkäytön mukaan lastentarhassa. Tulla tupsahti huonot housuun niin että opettajan piti hakea omalta puoleltaan kuivaa korvikkeeksi.  Kertoja, erittäin hyvin tuntemani silloinen vähän vanhempi tyttö, pyöritteli päätään ja pahkuloi, että kaikenlaisia sitä piispaksi nykyisin hommataankin. Ei Simojoelle tai Salomiehelle varmasti koskaan sattunut vahinkoa, ei Aleksi Lehtoselle eikä Kailalle nyt kumminkaan. Ingmanista en ole aivan varma ja Johansson istui virassa niin monta kymmentä vuotta, että siinä ajassa rupeavat paremmatkin paikat reistaamaan…

En sitten pitänyt välttämättömänä mainita, että minulla oli yläkerran kirjastosta haettuja murrekirjoja kassissa. Olen nyt saanut päähäni sellaista, että ainakin puheessa murre, kun sitä todella voi estoitta käyttää, on verrattomasti hienompi instrumentti kuin äidinkieli puhekieleksi istuttuna.

Kirjakielen puhujia tapaa onneksi hyvin harvoin.  Yritän kuunnella tarkasti, kun aamutelevisio lähettää hyvin vanhoja uutisfilmejä ja erilaisia katsauksia. Selostajilla on sen ajan puhetapa, joka kuulostaa nyt sekä ylimieliseltä että alentuvalta.

Ehkä se oli kirjakielen tarkoitus – korostaa etevämmyyttä puhuteltuun tolvanaan verrattuna.  Ehkä se on murteen tarkoitus – korostaa tasa-arvoisuutta, joka puolestaan voi olla aitoa tai teeskenneltyä.

Ymmärsin tästä asiasta jotain armeijassa, mutta unohdin sen 50 vuodeksi. Murrepohja muistuttaa enemmän laulua kuin kirjoitusta. Siellä oli poikia, jotka osoittautuivat erinomaisiksi rekryyteiksi. Joillakin oli vaikeuksia saada sisäänsä armeijan komentotapa. ”Jos nyt sitten sellaista että olalle… vie…” Joku vääpeli hyppi tasakäpälää kiukusta. Nämä olivat hyviä poikia. Koko sisäpalveluohjesääntö oli heille vastenmielinen ja vieras – silmiin tuijottaminen, sanottavan pölöttäminen kuin koneesta, hyppiminen ja kopistelu. Tottakai he oppivat. Fiksuja poikia. Mutta murteen lisäksi heidän oli itäsuomalaisina karistettava se sydämenhyvyys, johon he olivat kasvaneet, ja joka edellytti huomion ottamista, aikailua ja kaartelua etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Kaliforniassa kuuntelin puhetta, jota en ymmärtänyt. San Franciscossa oli vielä silloin vallankumouksen jälkeen tulleita emigrantteja, jotka tapasivat toisiaan puiston penkillä. Joku vahvisti myöhemmin arvaukseni. He puhuivat tavattoman hyvää ja rikasta venäjää ja sisällyttivät puheen rytmiin ja nuottiin saman kuin eleisiin, ihmisten kanssakäymisen koko rikkauden.

Tämä kirjoitus muuten liittyy välillisesti eiliseen eli sotaan. Saman kielen ja murteen puhujat liimautuvat muita lujemmin. Suomen aluejärjestelmä oli eräistä epäkohdistaan huolimatta nerokas oivallus. Saman pitäjän miehet ymmärtävät toisiaan sekä puolesta sanasta että puolesta katseesta. Ihmiset ovat uskollisia ihmisille, eivät aatteille.

22 kommenttia:

  1. Nurkkapatriotismin ylistys vs. kosmopolitismi.
    Tuo tietysti, nuo veneläiset friskossa vähän hämää; rakastivat kieltään, yleiskieli-engelskaa (bad english) rikkaampaa. Mutta siitä juuri johtuen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin 81-vuotiaana ei osaa uusia kommunikointivälineitä mutta totean:
      lanta lauree on tunnettu sananparsi Etelä-Pohjanmaalla, mutta Keski-Pohjanmaalla ollaan sanonnan suhteen ehkä? tietämättömyyden alueella.
      Niin että toivoisin kunnioitetun professorin valistavan meitä Kauhavan alapuolisia asukkaita.
      Leo antero

      Poista
  2. " ... ainakin puheessa murre, kun sitä todella voi estoitta käyttää, on verrattomasti hienompi instrumentti kuin äidinkieli puhekieleksi istuttuna." Nykyään ei kuitenkaan ole selvää, onko äidinkieltä puhekieleksi istutettuna olemassa samassa mielessä kuin vuosikymmeniä sitten. Koulussa ymmärsin, että oli olemassa jotenkin suomalaisille yhteinen puhekieli, joka ei ollut minkään alueen murretta. Nyt näyttää siltä, että Uudenmaan alueen
    tai Kehäkolmosen sisällä puhuttu murre joillakin ehkä nykyajan hömpötyksillä lisättynä,

    Tuo puhetapa on yleistä ainakin radio- ja televisiohjelmissa, Siihen kuuuluvat hyberbolat, kuten "äärimmäinen"."ääretön", "kauhee", "hirvee" ja niinkutussanat, joihin luen "niinkun lisäksi mm. sanan "tota" ja sanan "tosi" merkityksessä "todella". Niinkutussanat ova "tosi" vaarallisia, koska ne tarttuvat helposti niitä vastustavienkin puheeseen ehkä erityisesti heidän puheeseen. Olisiko parempi yrittää vain sulkea korvansa niiltä? "Niinku" ja sen synonyymejä käytetään yleensä tarpeettomasti. Niitä ladellaan jopa kaksi tai useampi peräkkäin. Usein kuulee sanottavan jonkin olevan jotakin "niinku tavallaan" molempien sanojen ollessa tarpeettomia. Luottamus metaforaan näyttää heikentyneen jopa sen käytön ammattilaisilta, kirjailijoilta, puhetilanteissa.

    Asiaan kuuluu se, että paikallismurteita on alettu katsoa nenänvartta pitkin. Peräpohjalaismurteita on pilkattu (ei kyllä usein) lehtien yleisönosastoissa ja jopa eduskunnassa. Murteen kauneus tai rumuus on tietenkin makuasia. Tykkään siitä, että Paavo Rintala romaanissa "Pojat" kertojaminä tai romaanihenkilö piti peräpohjalaismurretta kauniina.

    Uusmaalaismurteen leviämisen vastustamiseni johtuu pääasiassa siitä, että en pidä yhden murteen ylivallasta. Norjassa kuulemma ollaan ylpeitä murteista ja siitä harrastetaan äänimedioissa. Yle lähettää (Yle puhe-kanavalla) vanhoja ohjelmia. Ainakaan vielä 1970-luvulla uusmaalaismurre ei vielä ollut hallitsevana puhekielen elementtinä ja paikallismurteitakin kuului. Puhekieli oli kyllä jonkin verran kankeata.Esimerkkinä hyvästä puhekielestä mainitsen Yle Arkistosta löytyvän Marjatta Väänäsen haastattelun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan tarkennuksena hyvään kommenttiin, että Oulun murrehan ei ole peräpohjolainen vaan pohjoispohjolainen sekamurre. Peräpohjolaa on sen sijaan esim. torniojokilaakson murre sekä Suomessa että Ruotsissa, jossa sitä kutsutaan meänkieleksi.

      Päätalo (sainpahan hänetkin mukaan!) kuvaa osuvasti oululaista puhetta "merimaihen leviäksi". (En nyt muista, että tarkoitettiinko Pojissa nimenomaan poikien omaa murretta, mutta oletan niin. Kommentoin siksikin, että olen menossa huomenna Ouluun.)

      Poista
  3. Lausuttiinko jossain murteessa säännönmukaisesti d-kirjain t:ksi ? Vai eikö joidenkin kielenkärki kääntynyt ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Missä murteessamme ylipäätään on d-kirjain? Eiköhän se puutu lähes jokaisesta. Itä-Savoa ehdottaisin näin lonkalta t-murteeksi.

      Poista
    2. Ainakin Tampereella sanotaan d t:ksi, tai no pruukataan sanoo, et "Tavit pehmeellä t:llä".
      Ehkä me ei osata sanoo d(tee)tai f(ähvä) tai g(kee) tai mitä niitä kaikkee on...

      Poista
    3. Puhumassani peräpohjolan murteessa ei ole varsinaisesti d-kirjainta tai oikeastaan
      äännettä "dee" eli "herrasteetä" lainkaan. Esimerkiksi yleiskielen "sade" on "sae". Koska nimissä esiintyy Suomessakin "dee" korvataan se "meän murtheessa" "eellä", esimerkiksi "Daavid" lausutaan "Taavit" tai useammin "Taavitti". Useimmilla murteen puhujilla kieli kyllä taipuisi "deen" ääntäväksi, mutta se tuntuisi monesta herraskaiselta.

      Muuten persoonapronominia "hän" ei esiinny "meän murtheessa" vanhastaan, vaikka nykyisin usein esiintyykin murteen taipuessa ulkoisiin paineisiin, niin ihmisiin kuin muihinkin olioihin viitataan sanalla "se". Kysymys ei ole ihmisten halventamisesta. Ennen kuin joku herra tai rouva vieraili kotipaikkakunnalla saattoi joku liehitellen kysyä, mistä "hän on". Kun joku paikallinen kuuli kysymyksen, saattoi hän naureskella kylällä, että kysyjällä "meni häneksi". Tuo ilmaus on laajentunut merkitsemään muutakin töppäämistä.

      Poista
    4. Eikös eteläpohjalainen ja satakuntalainen "dee" ole "ree"; näin olen joskus "kahren kesken" asianomaisilta kuullut ?

      Poista
    5. No tota, kyllähän tampereella Taavitista puhutaan, mutta useimmissa tilanteissa d:n näkönen on kyllä r:n kuulonen. Kekkonenkin ymmärsi, ettei tamperelaisesta voi tehrä valtiovarainministeriä, kun koskaan ei tiärä, kumpaa se tarkottaa, kun sanoo revalvaatio.

      jpv, tre

      Poista
  4. "Sydämen hyvyys". Aukeni moneen suuntaan, ajassa, paikassa ja käyttövoimassa. kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Jos mä portti oisin, auki oisi teljet, siitä käydä saisi sisään siskot, veljet..." (Katri-Helenan ensimmäinen 50v, unkarilainen kansansävel, suomalaiset sanat Turkka Mali).

      Kiitoshymnissä mukana Kunnaksen Ilkka

      Poista
  5. Eikös entisen ajan vanhat pakinat olleet sellaista mukavaa jutustelua? Jokaisen arvostetun lehtimiehen piti osata kirjoittaa pakinoita. Jossain vaiheessa oli lukuisia älykkäitä, oivaltavia ja humoristisia pakinoitsijoita. En tiedä, minne kynänieket ovat kadonneet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se vastapuoli on kai kadonnut, se sellainen yksinkertainen pönötys nimittäin, jota saatettiin helposti sivaltaa. Nykyisin valta taitaa olla liuennut ympäri yhteiskuntaa ja ilmenee esimerkiksi kaikenlaisena loukkaantumisherkkyytenä.
      Itse asiassa kirjoittamisella ja ajattelulla ei voi enää tehdä sitä temppua, että ottaa sillä vähän kuin "vastustajan aseen" näppärästi haltuun. Kuka muka kuvittelee, että joku Katainen osaa edes kirjoittaa muuta kuin plagiaatteja? Piikittele siinä nyt sitten. Taitaa piikittelykin olla sitä nykyään, että eletään toisten piikkiin.

      Poista
  6. Kieleen, murteeseen ja sotaan liittyen pieni katkelma viime kesän uutuusnäytelmästä KAKSI MAARIAA- punavalkoinen sukukunta. Serkukset Wilhelm Eskola (valk.) ja Kalle Rantala (pun.) pohtivat punakapinan syvintä olemusta.

    Wilhelm: Sitä vaa olen hunterannu, et kummot sisällis-sorat ova juur niit kaikken julmemppi sotti?
    Kalle: No? Onk sul se selvinny?
    Wilhelm: Juu… vissi! Kato, kun puhuta sama kiält. Ymmärrettä ja uskota kaik, kaik mahrottomat valhekki, kun ne kerrota selväl Suamen kiälel, uskoks?
    Kalle: Voi muuton olla perä? Ja sit kostetan kaik… valhekkin, varmuren vuaks! (hiljaisuus) Mut jätetä me… rauhan miähet, kaik sorat oman arvosans… meinan arvottomuuttens!

    Tiltun: "...soome poika, tulkka hakema leippä..." sai tuntemattomien puolelta osakseen vain irvailua, mutta kun körteille kerrottiin, että ne ja ne tunnetut punikit olivat naulinneet sen ja sen seurakunnan kirkkoherran munistaan alttaritaulun ristiin, niin jopas uskottiin, uhottiin ja verisesti kostettiin.
    Kielen merkitystä älkäämme kieltäkö!
    pekka s-to.

    VastaaPoista
  7. Konhoollinen? Enpä ole ennen siihen törmännyt.

    Hellyttävää, että joku piispa kakkii lapsena housuun. Kaikkien pitäisi se joskus elämänsä vaiheissa tehdä, tietäisi miltä se tuntuu. Lämpöiseltä? Kaikki niin melko varmasti tekevätkin - lapsena, niin kuin tuo kyseinen piispa. Sitten aikuisena, myöhemmin, kun makaa pitkäaikaissairasosastolla tuntuisi luontevalta laskea vaippaan - jos sieltä peräsuolesta yleensä jotain pystyy tulemaan. Vatsaan menevä ruoka kun on kuulema voinut käydä kovin vähäiseksi, ei ole henkilöitä, jotka syöttäisi, eikä omassa kädessä välttämättä pysy enää lusikka.

    VastaaPoista
  8. Kyllä otsikon termi on tuttu alkuosaltaan, mutta otsikon viimeinen sana ei aukea. Etelä-Pohjanmaalla lanta lauree tunnetaan, mutta me etelän ihmiset emme ymmärrä murteen hienouksia.
    Leo Antero

    VastaaPoista
  9. Poikalyseossa syntyi luonteva suhtautuminen tyttöihin. Meiltä lyskäläisiltä ei tuhlautunut konventeissa aikaa oman luokan tyttöjen kohteliaisuustanssittamiseen, vaan saatoimme keskittyä varsinaiseen asiaan.

    VastaaPoista
  10. Ad Omnia: - Joku jakselias Suomen äännehistorian tuntija voisi kertoa dentaalispirantista ja siitä toisesta, jonka nimeä en nyt muista. Nykyisen d-kirjaimen paikalla oli ennen mielenkiintoinen, murteistakin jo kadonnut äänne. Ja murteissa pon monta muunnelmaa aiheesta.

    Koska en muista varmasti, tyydyn väittämään, että tämä liittyy astevaihteluun (-iti - äidin), ja astevaihtelu on vaikea asia.

    Luuloni on, että herras-d on myöhäinen keksintö kielessämme, mutta Rauman - Uudenkaupungin murteista en ole varma. Olen ollut kulevinani, että jopa taivas on tai oli raumalaiselle "daevas".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kai se oli englannista tuttu th, jota Agricola kuvasi dh:lla. Turha h sitten putosi pois.

      jpv, tre

      Poista
    2. "Meripoikki meit varjelkoon daevas. Vaivaloine on elämä dääl. Ku me ansatte leibäm däs laivas, kauas seilaillem valtmerem bääl."
      Sillaihan se jotenkin menee toi merimiesten laulu.

      Murteista sanailua netissä:

      http://www.nettiet.fi/forum/sana-on-vapaa/593/?page=337

      Poista
    3. Nimenomaan se oli se englannin th-äänne (the). Kuulemma vielä 1700-luvulla sitä kuuli vanhojen puheessa ja suomalaismetsissä ehkä myöhemminkin.

      Poista