Sivun näyttöjä yhteensä

9. toukokuuta 2010

Sarastro



En voi kirjoittaa arvostelua enkä esittelyä, koska tunnen kirjan ”Kapellimestari” keskustelijat tai kirjoittajat, Jukka-Pekka Sarasteen ja Pekka Tarkan, ja myös kustantajan, Touko Siltalan.

Osallistuisin mielelläni markkinointiin. Voin vain sanoa: ostakaa ihmeessä ja lukekaa. Kyllä tämän jaksaa lukea loppuun.

”Sinfoniaorkesteri on minun mielestäni suurenmoisin ja kaunein laitos mitä ihminen on kystynyt kehittämään. Sinä onnellinen, teet työsi sen kärjessä ja kokoat soivaksi näkemykseksi sen kaikki mahdollisuudet.”

On vaikea uskoa silmiään. Noidenkin virkkeiden kirjoittaja on Pekka Tarkka. Mielestäni ne olisivat häpeäksi viihdelehdistä kurjimmalle. Minun mielestäni ihmisen kehittämistä laitoksista suurenmoisen ja kaunein on polkupyörä (mallia Suomen armeija).

Olisiko Pekka tullut vanhaksi? Ei ole muutamaan kuukauteen edes soiteltu. Olen huomaavinani ihmisenä harvinaisen hallitun ja hillityn Sarasteen kirjatuissa repliikeissä ylimääräistä pidättyvyyttä ja niin kuin tapana on sanoa siirtymisiä vähin äänin (sotto voce) toiseen asiaan.

Harmi. Hyviä kirjoja hyvistä kapellimestareista on tosi vähän. Olli Alho olisi tuntenut sekä musiikkia että varsinkin Radion sinfoniaorkesterin, josta tässä kirjassa puhutaan ansaitusti paljon. Mutta Olli ei ole kauhean hyvä kirjoittaja. Vielä julkaiseva kriitikko, kuten Isopuro tai Lampila, ei voi lähteä tällaiseen. Minä en olisi osannut – en ole riittävän kokenut osatakseni raaputtaa keskustelukaverista esiin sellaista, mikä ei näy pintaan, ja pitääkseni itse pienempää suuta kuin kaveri, joka oikeasti osaa.

Toisaalta, esimerkiksi kirjat Hynnisestä ja Talvelasta eivät ole olleet hyviä, ja Ralf Gothonin omat kirjat ovat paljon muun ohella yksitysmystiikkaa.

Olin mukana erään kirjassa kuvatun illan ja yön Sarasteen mökillä Askolassa, vai olisiko se Pukkilan puolella – kun soitettiin puhelimella Joonas Kokkoselle. Tarkka jättää mainitsematta, että RSO:n käyrätorven äänenjohtaja Esa Tukia on suuri paistitaiteilija, jonka mielestä corno on pientä verrattuna herkullisen paistin valmistamiseen. Ja pianisti Toradze käytteli paistinveistä mestarillisesti.

Herrat puhuvat hienosti Sibeliuksen ”Kullervon” kalevalaisuudesta, vaikka kysymyksessä on kehäpäätelmä. En tiedä, että mitään käsitettävää kalevalaisuutta olisi ollut olemassa ennen kuin Sibeliusta ja Gallén-Kallelaa alettiin myydä tällä nimikkeellä. Lisäksi Kullervo on suomenkieliseksi kansanrunoksi harvinaisen läntinen eli ruotsalainen eli viikinkityyppinen, ja myös historiallisesti myöhäinen. Sibeliuksen käyttämä jakso on sekin länismaisen kirjallisuuden kaikekin suosituin – insestitarina.

Nykyisen folkloristiikan mukaan Lönnrotin Kalevalan ongelma on sama kuin Runebergin runouden – ollaan niin romantiikan muodeissa kiinni, että monet jaksot tuntuvat puhtailta plagiaateilta. Ehkä näemme senkin päivän, että joku vertailee järjestelmällisesti meikäläistä esimerkiksi serbialaiseen kansanrunouteen.

Sain kirjasta joukon erinomaisia vihjeitä. Tietämäni Mahler ja Bruckner –korostuksen lisäksi (etenkin Mahlerin kuudes ja Brucknerin seitsemäs sinfonia) otin kiitollisena vastaan vihjeen Stravinskystä, jonka pianomusiikin olin turmiokseni jättänyt huomiotta. Miten yksinkertaista ja kirkasta!

Saraste ja Tarkka salaavat laajat tietonsa Seppo Heikinheimon vaikutuksista. Sepon omaelämäkerta on nautittava ja kauhea lukukokemus. Mistään ei käy ilmi, että Heikinheimo ja Helsingin Sanomat hyvin luultavasti vierottivat tehokkaasti yleisön uuudemmasta musiikista, muun muassa kehumalla, ja lisäksi kiukuttelemalla karvalakkioopperata – joka jää tässäkin kirjassa sivuun. Olisi sen nyt voinut mainita, että oopperan (ja Savonlinnan) suosio on Suomen musiikkielämän merkillisimpiä tapahtumasarjoja 1900-luvun lopulla.

Lopettaakseni kuin otsikolla ”kolme vanhaa pierua” ilmoitan yhtyväni kiihkeästi Sarasteen ja Tarkan kirjassa vilahtelevaan teesiin: musiikin, kirjallisuuden ja ylimalkaan taiteen tehtävä ei ole viihdyttää yleisöä eikä käydä kaupaksi. Taide vertautuu työhön. Se vaatii paljon vaivaa sekä tekijöiltä että kokijoilta, ja se vaiva palkitsee.

15 kommenttia:

  1. K:
    .. Ralf Gothonin omat kirjat ovat paljon muun ohella yksitysmystiikkaa. niin, yksityismystiikkaa(?)
    ts. jotain peljättävää (umpimaterialistisen maailmankuvan vinkkelistä).
    Hän kyllä kirjoittaa termillisesti falskisti alueella jossa valittavasti ei mm. tarkkailijoiden harvalukuisuudesta johtuen ole valmiitta sääntöjä, maneereja ja jos kohta teoriakouluja.
    Mutta silti mystiikka-termin käyttäminen arkikielisessä jotenkin henkisen kokemisen aluetta trivialisoivassa merkityksessä, tai sen merkityksen valjastamisessa merkilliseksi spiritual-yleiskäsitteeksi, tulee vastaan selväpiirteisyysongelmia, hänelläkin:
    itsetiedoton kollektiivisen, ja siis useimmille näkymättömän tietoisuuskokemisen skaala, se ulottuu transsista tuvan lattialla täysin tietoiseen transsendenttiin minään, tilaan, jota Ralf itse kuvasi pianisti Arhur Rubinsteinin sanoin, tämä kun konserttitilanteissa kykeni lukemaan kuulijoidensa ajatukset. Kokemus ei ole mystinen vaan täysin tietoinen.

    K:
    En tiedä, että mitään käsitettävää kalevalaisuutta olisi ollut olemassa ennen kuin Sibeliusta ja Gallén-Kallelaa alettiin myydä tällä nimikkeellä.
    Liekö retoriikkaa. oli, oli teosofinen kalevalalaisuus, jonka vaikutuspiiri ulottui kumpaakin.
    Kansallisromanttista roskaa taiteena, kuten kansallisromantiikka-kytkyn kanssa yleensäkin, jos multa kysytään.
    Mistään ei käy ilmi, että Heikinheimo ja Helsingin Sanomat hyvin luultavasti vierottivat tehokkaasti yleisön uuudemmasta musiikista ..
    Tässä taas en lehden puolelle niinkään antaisi langettavaa. taisi olla vähän sanomista niihin teksteihin - ja niitä oli - kärkkäitä. tosin SH:n vain yhden vastine-haukkumakirjeen saaneena.

    VastaaPoista
  2. Polkupyörän suurenmoisuutta ja kauneutta en kiistä, mutta ompelukone on kyllä ihmeellinen vekotin.

    VastaaPoista
  3. Cornisti Esa Tukia oli ensimmäisiä vieraita entisessä Ylen Ykkösen mainiossa, vain ajoittain kornissa Lampaan polska -ohjelmassa. Siinä musiikkitoimituksen yli-itsetietoiset nuoret toimittajat vierailivat musiikkialan ihmisten keittiöissä tekemässä ja syömässä ruokaa sekä puhumassa ja kuuntelemassa musiikkia. Tukia kommentoi hauskasti välillä tipahtaneen aineksen kulhoon palauttamista toteamalla lattian olevan parhaissakin keittiöissä käytetty mauste.

    VastaaPoista
  4. Jukka, polkypyörä on loistava vehje, vekotin, väline, esine. Sinfoniaorkesteri on loistava, mutta ei vehje eikä vekotin. Ja orkesteripartituuri on ainakin minulle kiehtovinta kirjallisuutta. :)

    VastaaPoista
  5. Ad Kari Rydman: - Sitaatin sana "laitos" sinfoniaorkesterista toi mieleeni ensin sähkölaitoksen, sitten hullujenhuoneen. Sitten jäin tuijottamaan mainintaa "kaikista mahdollisuuksista" - Saraste puhuu kirjassa kerran toisensa jälkeen kulloinkin käytettävissä olevista mahdollisuuksista ja korostaa, ettei hän eikä kai kukaan muukana saa wieniläisiä soimaan edes suunnilleen samaan tapaan kuin lontoolaisia.

    Minä ymmärsin eräässä keskustelussa Sarasteen vihjaavan samaan, mihin sinä vihjaat: musiikki soi parhaiten kuulematta eli siis partituurina.

    VastaaPoista
  6. Yksityismystiikka kuvaa hyvin Gothonin tapaa käsitellä aiheitaan. Jos mystiikka tarkoittaa, jotain mitä ei voi sanoilla kuvata, niin kollektiivimystiikka tarkoittaisi sitä, että vaikkei voi sanoilla kuvata niin kollektiivi tietää mistä on kyse. Yksityismystiikka olisi silloin sellaista, ettei sitä voi sanoin kuvata eikä toiset käsittää. Herää silloin kysymys siitä, miksi kirjoittaja kirjoittaa jostain jota ei voi sanoilla kuvata ja jonka hän vain itse ymmärtää.

    VastaaPoista
  7. Hyvän kuvan polkupyörän kulttuurisesta ja aailmaa räjäyttävästä vaikutuksesta saa lukemalla Juhani Ahon pieniä pyörämatka-aiheisia lastuja.

    VastaaPoista
  8. antti kortelainen kirjoitti..
    ... Herää silloin kysymys siitä, miksi kirjoittaja kirjoittaa jostain jota ei voi sanoilla kuvata ja jonka hän vain itse ymmärtää. et´semmosta herree?
    hän ei ole kai sellaista väittänyt, eikä se pidä paikkaansa, ja koko tämä horina jostain "yksityismystiikasta" Ralfin nimissä on täysin tuulesta temmattua - lähinnä kai psyyken puolustusmekanismien puhetta.
    Olen huomannut että mielellään hänet(kin) pakotettaisiin tämän ajan angstisen materialismin muottiin ajatuksineen, havaintoineen.
    Onneksi se ei ole mahdollista.

    VastaaPoista
  9. Ad -rh - olla hyvä ja rauhoittuu. Mielestäni taide on esimerkki asioista, joita ei voi ilmaista sanoilla, kuvilla eikä äänillä. Kun kirjoittaja ja osa lukijoita kuuluu matalaotsaiseen rahvaaseen, toisin kuin -rh - , täytyy keksiä kiertoilmaus, joka tulee lähelle esimerkiksi kirjallisuustieteen kielenkäyttöä esimerkiksi aiheesta Wallace Stevens tai Ezra Pound, Cantos.

    Ei pitäisi kiivailla metaforasta. Se joko on osuva tai sitten ei. "Mystiikka" -sanaan en tässä yhteydessä liittäisi mitään uskonnollisia tai panteistisia konnotaatioita.

    VastaaPoista
  10. ”Kolmen vanhan pierun" teesi siis on: Musiikin, kirjallisuuden ja ylimalkaan taiteen tehtävä ei ole viihdyttää yleisöä eikä käydä kaupaksi.

    OK.

    Kuuntelin radiosta viime elokuussa Pierre Boulez -konsertteja Helsingin juhlaviikoilta. Mielestäni Boulezin musiikki oli vakuuttavaa. Nimenomaan se on taiteen tehtävä.

    Juuri nyt kuuntelen kantaattia BWV 140. Perin vakuuttavaa.

    VastaaPoista
  11. Jotta olisin tyypilliseen tapaani epäjohdonmukainen totean, että Gothonin kirja Luova hetki oli kyllä hyvinkin ymmärrettävää tekstiä eikä siis mitään "mystistä" purpellusta. Toisaalta parempi sana olisi tässä varmaan mystisismi joka olisi ehkä vaistonvaraista ymmärtämistä subjektiivisten kokemusten kautta.

    Tällöin löytyisi vastaus siihen miksi kirjoittaja kirjoittaa jostain jota ei voi sanoilla kuvata ja jonka hän vain itse ymmärtää. Hän kirjoittaisi johdattaakseen meidät kokemaan itse.

    Plussat -rh:lle: taiteilijoita on tässä pankkikriisien maailmassa puolustettava kipakasti!

    VastaaPoista
  12. Minä tapasin Mikkelin Otavan Teboililla Valeri Absalovitš Gergijevin. Hänellä oli pullaa suussaan kun hän matkapuhelimeensa puhui englantia, minulle saksaa ja assistentilleen venäjää. Toisella kädellä hän hätisteli hyttysiä. (Niitä nimittäin riitti.)

    Ps. Sattumalta luen nyt Volkovin työstämää Shostakovitshin muistelmia. En tiedä, sinä tiedät paremmin, onko ne aitoja? Jos ovat, niin aika näsäviisas se oli jo penskana. Ja terävä-älyinen vittuilija vanhempana. Se täytyy myöntää. (Tulee mieleen eräs Laamannin poika... tai oikeastaan Jaan Kross mulle tulee mieleen. Sekin oli aina primus inter etc.)

    VastaaPoista
  13. Gothoni on muuten ollut parhaimmillaan kommentoidessaan konkreettista musisoitia, radion Flyygelin mutkassa ja Teeman Timantinhiontaa -ohjelmissa hän oli huippu: ymmärryksen valo lähisti hämäränkin ilmaisun. Toinen esimerkki henkistyneen vaikutuksesta käytäntöön oli dokumentti nuoren saksalaisen tenorin kivikkoisesta tiestä äänensä löytämiseen lopulta Tom Krausen avulla (tuli Teemalta jokin vuosi sitten, en muista nyt nimeä).

    VastaaPoista
  14. "Sinfoniaorkesteri on loistava, mutta ei vehje eikä vekotin."

    Orkesteri on vehje, jos soitto on vehkeestä.

    VastaaPoista
  15. En tiedä "taiteelle" parempaa määritelmää kuin se kehäpäätelmä, että taide on sitä minkä "taideyhteisö" eli tekijät, harrastajat, kriitikot ja taidebyrokraatikot taiteeksi nimittävät. Mutta oli Kemppisen määritelmä mikä hyvänsä, niin kun hän ilmoittaa, että taiteen ei pidä käydä kaupaksi, niin herää kysymys, että kenen pitää elättää taiteilijat? Yksityisten mesenaattien vai valtion eli niiden taidebyrokraattien, vai kentien taiteilijoiden itsensä, tekemällä porvarillista duunia taiteen ohella hengenpitimikseen?

    VastaaPoista