Sivun näyttöjä yhteensä

12. toukokuuta 2010

Mitä laiminlyödä



Kommentoin itse kirjoittamaani. – On vaikea päättää, mihin kohtaan tietojaan olisi perusteltua jättää ammottavia aukkoja. Olen tuntenut ensyklopedisteja, joista jotkut ovat tietoisestikin yrittäneet sivistyä. Mielestäni sesllainen on nolostuttavan lapsellista.

Toisaalta taas olen onnitellut itseäni kaksin käsin siitä, että tullessani TKK:lle määräaikaiseksi professoriksi kerran, luultavasti 1999, kertasin pitkän matematiikan lukion kurssin, tein hiukan harjoitustehtäviä ja yritin selvittää itselleni, mitä kaikkea on diskreetti matematiikka.

Teoreettisessa filosofiassa minua hämmensi koululaisena Saarnion ”Mitä tiedämme äärettömästä”. En oikein ymmärtänyt, mistä siinä oli oikeastaan kysymys. Mutta opettelin sitten jotain predikaattilogiikasta ja muistan sen huimaavan tunteen, kun olin lukenut huolellisesti Wittgensteinin Tractatuksen alusta loppuun, kahdella kielellä, ja tunsin sivistyneeni huimasti, vaikka en ollut ymmärtänyt mitään.

Mietin mielessäni kannattaako esseitä kirjoittaa. Olisiko Orwell ainoa, jonka esseet ovat olleet yli puoli vuosisataa myynnissä? En todellakaan ole mikään Orwell, mutta kun aloin laskea sormillani, kirjoista jotka ovat saaneet minut todella innostumaan viimeisten kymmenen – kahdenkymmenen vuoden aikana yllättävän monet kuuluvat kirjastluokkaan esseistiikka. Calvinon”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle” innosti enemmän kuin mikään hänen romaaneistaan. Sama kokemus on Kunderasta. ”Romaanin taide” oli kuohuttavampi kuin ”Olemisen sietämätön keveys”. Jos joutuisin nimeämään vain osan Camus’n tuotantoa teille, lapset, sanoisin luultavasti ”Maanpako ja valtakunta” kirahtaen, että esseitä ja kirjoituksia olisi pitänyt suomentaa enemmän, kuin ”Putoaminen”, jonka luen viime vuosisadan tärkeimpiin romaaneihin.

Ja omat keppihevoseni, Frans G. Bengtsson, Chesterton, Charles Lamb. Plutarkhos (esseet eli Moralia) (puoli-ilmainen Kindle-versio)(en ymmärrä enää näin hyvää kreikkaa).

Kun katselen Amazonin tilejäni selvittääkseni, mihin olen tärvännyt rahani, aika paljon siellä on kansantajuistavaa esseistiikkaa tyyppiä Philip Ball tai Richard Dawkins. Huomatkaa, lapset, että tämä on merkittävä ja häpeällinen tunnustus vanhalta mieheltä, joka lukee jatkuvasti myös ns. tutkimuskirjallisuutta.

Silti olen periaatteessa sitä mieltä, että klassikot kannattaa jättää lukematta. Käytin kerran pari kuukautta Heideggerin lukemiseen ja jouduin tekemään itselleni kortiston lukemattomista olemassaoloon liittyvistä saksan sanoista. Nyt sanoisin että melkein mikä tahansa filosofian historia olisi antanut saman tai enemmän puolessa tunnissa.

Klassikoissa on näet se, että se minkä ymmärtää esimerkiksi Spinozasta tai Tuomas Akvinolaisesta, on melkein varmasti väärin ymmärretty. Käsitteen käsittäminen edellyttäisi vuosien perehtymistä kontekstiin eli aikakauden kielimaailmaan. Olen tehnyt sen vain siviilioikeudessa ja eräillä historian alueella hankkiakseni akateemisia meriittejä. (Nuo ansiot eivät ole olleet turhia, koska olen elättänyt itseni ja perheeni sillä kurin; itsenäistä arvoa niillä ei ole.)

Jos julkaisisin esseekirjan eli kirjan, voisin mukailla teokselle nimen H. Bloomilta – ”Väärinymmärtämisen kartasto”. Kehottaisin lukijoita ymmärtämään parhaansa mukaan lukemansa väärin, koska se on arvokkaampaa kuin kirjoittajan luulotellun tarkoituksen tajuaminen.

Vanha ystäväni Kierkegaard taisi kerran kirjoittaa wittgensteinilaisittain, että virheellisten tulosten esittäminen on kuitenkin arvokkaampaa kuin vaikeneminen eli esittämättä jättäminen.

Jottette luulisi minun ilvehtivän, annan esimerkin: Montaigne. On palkitsevaa lukea nämä kaksi nyt suomeksi tarjolla olevaa nidettä esseitä (ja hypätä yli se pitkä lorotus, joka ei ole kovin hyvä). Näin kehotan tietäen, ettei Montaignen 1500-luvun lopulta esittämiä suoria sitaatteja ja näkymättömiä viittauksia antiikin jätkiin, kuten Plutarkhokseen ja Senecaan, voi ymmärtää. Lisäksi tiedän, mainittuja tutkiskeltuani ja luettuani kommentaareja, että Montaigne itse ymmärsi nämä ihailemansa esikuvat peräti väärin.

Sellaista on kirjallisuus.

19 kommenttia:

  1. Ainakin kuvan teoksen väärinymmärtäminen oli minulle todella antoisaa! Mutta kesken kaiken piti sitten siirtyä opintopisteytettyyn selkotekstiin, että minä ja yliopisto saisimme valtiolta rahaa.

    Kesken jääneet kirjat ovat rikkaus.

    VastaaPoista
  2. "Kehottaisin lukijoita ymmärtämään parhaansa mukaan lukemansa väärin, koska se on arvokkaampaa kuin kirjoittajan luulotellun tarkoituksen tajuaminen."

    Ajattelen että luovuus on eräänlaista väärin ymmärtämistä - toisin ymmärtämistä. Ja luovuus on kova juttu!

    VastaaPoista
  3. Kuvan GEB on mukava kirjahyllyssä ja vaikkei tekstistä ymmärtäisi mitään, Escherin (mieli)kuvitus ja Bachin etu- ja takaperin soitettavat sävelkulut tekijän nuotein signeeraamana antavat ahaa-elämyksiä. Jopa kansikuvan puupalikassa on ideaa.

    Reissumies Frank

    VastaaPoista
  4. Minä olen tätä sanonut; jos kovin moni on samaa mieltä tekstini sisällöstä, olen esittänyt asiani huonosti.

    VastaaPoista
  5. Katso miten Escher kuvaa saman kolmiokuvan minkä löydät myös sekä kirkkojen symbolina (kolmikanta, kolmion pyörre eli kahdeksikko jossa ylimääräinen sakara) niin myös Lacanin selityksissä. Kyse on illuusiosta, minkä en enää usko, että on ollut vahingossa. On saatu pallo irtoamaan samalla lailla kuten tuo teksti heijastuu seinälle siitä riippuen mistä katsoo. Tämä on valtava kompetenssi ja S Kaufman osaisi kuten meillä
    varmasti Esa Saarinenkin kertoa miten ja miksi. Minäkin uskon ymmärtäväni sillä kyse on symboliikan aivoissa pitämästä tasosta josta
    ei mielestäni Wittgensteinkään mitään sanonut. W sanoi vaan, että se mitä voidaan sanoa ei voida näyttää ja mitä voidaan näyttää ei voida sanoa.

    Sekin on jo aika paljon. Tai oliko se von Wright joka sen sanoi? No, mutta kuitenkin.

    --

    Minä olen Feyerabend; osoitan miten pojat rakentavat siltoja oman idiotismin ja maailmanlopun väliin ja ovat suunnattoman pahoillaan kun heitä paljastaa.

    Se Kemppinen; se on haaste eikä tekniikka tai sen taitaminen. Miten ikinä onnistua kouluttamaan ihmisiä, joilla on oma napa suoraan naamassa?

    Ja he nauravat itse yleensä juuri tälle vitsille eli kohdistavat sen oman supernarsismin heti muiden viaksi aivan kuten kultalusikkasakki minuun tai pedofilipsykologit minuun. Ovat siis heti löytämässä minussa niitä vikoja mitä itse potevat. Taidan olla todellinen nolla; ei siis mitään.

    Onpa hyvä olla: nolla on hyvä olla.

    Kaunis ilma on ainakin ja se ei ole nolla. Rikon täällä tietsikoita urakalla ja huomaan, miten minua kontrolloivat pikkunilkit nauttivat siitä. ai ai kuinka heille tuli hyvä olo kun joku osoitti, että on johtajuutta ja silti aikaahan tässä menee. Kirjoitan filosofiaa nykyään vain ruutupaperille.

    Nämä muuten ovat kauniita ja hauskoja kuten lasten pelit; sisältävät lapsille kaikkea kivaa nähtäväksi.

    Mutta työtä ei voi eikä saa enää käyttää tietokoneita. Se pitää sanoa myös Nokialle ja eduskunnalle. Heti pois kaikki muu kuin hyvänpäivän toiminnat. Täällä on ainakin 5-6 bios-metodia, joilla pitävät silmällä ja ankarasti sättivät miten on koneita (!) ajatella (!) rikkonut.

    Viis ihmisen elämästä kunhan koneita ei rikota.

    Homo Garrulus pratar sååå och sååå och sååå

    VastaaPoista
  6. Ei, ei ihan sitä nyt alkutekijöistään tarvitse lähteä, voi käyttää apuna jotain ihan valmista selitysteosta jos resurseissa eli värkeissä ei vara riitä.
    Hyviä löytyy.
    Ja Spinozaa muka ei tarvitse lukea (?) Kokeillaanpas uusiksi: Ehkä mitään muuta kuin Spinozaa ei olis niin väliksi lukea.
    S:n Etiikka on vaikea, jos ihminen ei ole aivan valmis, mutta siis Juhani Pietarinen tekis siinä kuhnurin työn avatessaan tämän ihmisymmärryksen korkean analyysin (Juhani Pietarinen, Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä, 1993).
    "Pietarinen johdattaa lukijan Spinozan maailmaan hellävaraisen taitavasti, mutta näin päin edeten katoaa näkyvistä osa Etiikan vaikuttavuudesta, sen geometristen aksiomien, määritelmien, todistusten ja seurauslauseiden varaan rakennetusta dramatiikasta", Erik Ahonen
    "kiitteli".
    Oikeasti: teos on ontologinen, ja vielä tulevien kulttuurikausien oivalluksen apu.
    Siksi sen voi antaa olla rauhassa, osiltaan jotka eivät maistu. Selvää pässiä on ihan riittämiin.

    VastaaPoista
  7. Wittgensteinin "Huomautuksia väreistä" lie tätä kansantajuistavaa esseistiikkaa. Tai sitten W:n kovaa ydintä, mutta kuvaapa kuitenkin meille jokaiselle merkittävää ja päivittäistä asiaa, värien havainnointia, ja siksi on teos helpommasta päästä kenelle tahansa. Ja arvokaskin.

    VastaaPoista
  8. K:
    Heideggerin lukemiseen ja jouduin tekemään itselleni kortiston lukemattomista olemassaoloon liittyvistä saksan sanoista. Nyt sanoisin että melkein mikä tahansa filosofian historia olisi antanut saman tai enemmän puolessa tunnissa.

    Mitähän muuten esim. Tere Vadén tuohon teesiin tuumisi?
    Kärjistys "saman tai enemmän puolessa tunnissa" yrittää dissata paljon ja kertalinttuulla.
    Ikään kuin se eritoten, että Heideggerilla eksistenssin fenomenologiaa kuvataan eri termein, olisi vain briljeerausta ja tekstin senttausta (?)

    VastaaPoista
  9. Klassikon pakkopulliin vastaan: Eihän Newtonin Principiastakaan opetella fysiikkaa tai Newtonin papereista integraalilaskua. Popularisoidut modernit oppikirjat päihittää hirvittävän kankeat ja sekavat klassikot mennen tullen.

    Mun filosofian "kurssini" olivat Niiniluodon 3 kirjaa (2 oppikirjaa ja esseekirja) - kesällä itseopiskellen ja valtavalla innostuksella (jota ei mikään koulu voi korvata).

    t. MrrKAT

    VastaaPoista
  10. Jos lähtee sivistykseen ongelmakeskeisesti ?
    CO2-ongelma, lajikato, kalakato, köyhyys, epädemokraattisuus ? Syyt, seuraukset, parannuskeinot ?

    Yksi ällistyttävä ongelma ja este tuohon on sem että opetusneuvos Pirjo Sinko määritti ettei (luonnon)tiede kuulu sivistykseen.. (ja siksi niistä ei tulisi kirjoittaa esseitä yo-kirjoituksissa (!)).

    t. MrrKAT

    VastaaPoista
  11. M.C. Escherin ihmeellisiin kuviin ja tekniseen täydellisyyteen voi tutustua nyt Helsingissäkin. Amos Andersonin taidemuseon Escher-näyttely Mahdottomia maailmoja jatkuu 24.6 saakka.

    Katsoja Laihialta

    VastaaPoista
  12. Parahin blogisti. Nämä ovat kuitenkin huomioita joita voi tehdä vain klassikkonsa lukenut . . .

    VastaaPoista
  13. ”Mitä tiedämme äärettömästä”

    Niinpä. Mitä?

    Lapsena tuijottelin taivasta syvästi ymmälläni. Ajattelin, ettei avaruudella voi olla reunaa. Koska mitä se takana muka olisi? Siis täysin mahdoton ajatus.

    Mutta ei avaruus voi jatkua äärettöminkään. Sekin on täysin mahdoton ajatus. Mikä ja missä on se tila, missä se jatkuisi?

    Näin ajattelin lapsana. Enkä tämän pitemmällä oikein ole vieläkään. Avaruus on tässä reaalimaailmassa mahdoton ajatus. Sillä ei ole reunaa, eikä se voi jatkua äärettömiin.

    Silti se saatana on olemassa. Mahdottomana.

    VastaaPoista
  14. Olen ennenkin varmasti ollut ja kenties ilmaissutkin erimielisyyteni tähän klassikkoasiaan. Sen vähän mitä ymmärrän luterilaisuudesta, augustiinolaisuudesta, platonista tai siviilioikeudesta olen ammentanut etupäässä muualta, mutta silti Lutherin, Augustinuksen, Platonin tai vaikka Caloniuksen lukeminen on ollut suuri elämys, tunnen että olen koskettanut heidän viittaansa.

    Samoinhan on elämys käydä Pietarissa, Roomassa, Ateenassa tai Pekingissä matkaoppaat kädessä ja dostojevskit, suteniukset, herodotokset ja punaiset kirjat repussa.

    VastaaPoista
  15. Ad Omnia: - voisin vaihteeksi tunnustaa. Tämä meidän keskustelumme on tärkeää ja hauskaa.

    Klassikkojen ainoa vaara on joidenkin hupsujen luulo, että kun on kahlannut ja kenties tenttinyt kirjan, sitten voikin unohtaa sen.

    Otin Spinozan esimerkiksi ehkä siksi, että se on kaikkein nautittavin - iloi, jota olisi sääli menettää. Lyhytkin se on.

    Muistan kun luin Kantin molemmat Kritiikit (puhtaan ja käytännöllisen järjen) Ruotsin laivalla. Siinä oli päinvastainen ilmiö - en kostunut näistä tummansinisistä taskukirjoista (dtv) sellaista, mikä ei olisi ollut tiedossa aikaisemmin.

    Sivuamamme Wittgensteinin pikkukirjat ovat muuten melkein kaikki mainiota luettavaa. Totisen vastuksen tarjoavat sitten Remarks on the Foundations of Mathematics ja Philosophical Investigations.

    Ja esimerkki klassikosta, johon pääsee sisään vain lukemalla alkutekstejä, on Kierkegaard. Hänellähän oli tapa kirjoittaa toisin kuin tarkoitti ja julkaista hyökkääviä arviointeja omista kirjoistaan.

    Kierkegaard on lähes kahdensadan vuoden hämillisen vaikenemisen jäkeen nautittavissa myös suomeksi, kiitos Torsti Lehtisen. (Kun keräsin ja luin niitä tanskaksi, suomennettu oli vain jotain täysin epäolennaista.)

    VastaaPoista
  16. On se jotenkin narsistinen tyyppi tää Kemppinen

    VastaaPoista
  17. Keskiviikkoiltana, tämän vuoden kesäänastumisen päivänä, olin iltakävelyllä, kun meri oli kesäisempi rantojaan vaikka kylmempi, kuuntelin podcastina Torsti Lehtistä Joel Heleniuksen vieraana Yle Radio Ykkösessä. Lehtinen puhui kiinnostavasti uskosta, ateismista ja arjesta. Radion arkiaamuissahan on kaksi ärhäkkää älykköä, von Heikkinen maalta ja Enbuske kaupungeista. Kemppisen jälkeen leimallisesti keskustelevaa vanhusta ei ole, Heleniushan on tehnyt showstaan yhdenmiehen makasiinin.

    Witttgensteinin pienistä arvokkaimmaksi koen kirjasen Varmuudesta. Kun tein pientä soveltavaa epistemologista työtä, oli helppo löytää paljon varteenotettava aineistoa epävarmuudesta, vieläpä vakuuttavasti numeroin ja kaavoin, mutta tämä oli aarrekartta. Aarretta en löytänyt, mutta tunsin sentään kiertäneeni. Teksti oli kuin moderni runous tai Kemppisen proosa, aivoissa kutittaa mutta raapimisen päämäärää ei hevin tavoita.

    VastaaPoista
  18. Enbuskea en kyllästy kuuntelemaan, von Heikkinen urpoilee liikaa.

    VastaaPoista
  19. K:
    Otin Spinozan esimerkiksi ehkä siksi, että se on kaikkein nautittavin - iloi, jota olisi sääli menettää. Lyhytkin se on.

    Miten sen ottaa. mulla on pääteos Etiikasta tuo Gaudeamuksen painos, 319 s.. on siinä.
    (Eniten merkintöjä aikanaan näemmä tuotti Tajunnasta-luvun yksi pitkä huomautus)

    VastaaPoista