Sivun näyttöjä yhteensä

27. toukokuuta 2010

Arvattavuus




Kun Sherlock Holmesin tai täti Agathan tarinan arvoitus onkin arvattavissa, moni sanoo, että voi kun huono.

Kysymyksessä on todellisuudessa laiskuus, lihavuus ja luonteen rapautuminen, mutta taas olen katsonut televisiosta yhä ahkerammin nyt loppunutta Granadan vanhaa Holmes-sarjaa, josta lähemmin KVG ”Granada Holmes”.

Blogissa aion väittää, että mielenkiintoni on puhtaasti tieteellistä. Luulen lukeneeni nämä jutut ensin suomeksi. Verkko (Helka) mainitsee 1957 ilmestyneen WSOY:n laitoksen. Siispä sain sen joululahjaksi tuona vuonna. Minulla on suorastaan tallella kaksi vanhan hyvän ajan Penguin-asuista alkukielistä nidettä ja muistan, miten kaamea työ niitten ymmärtämisessä oli. Ehkä juuri silloin kärtin ja sain jonkin lievää törkeämmän yksikielisen sanakirjan (Oxford Concise...), koska opiskelin ainakin erilaisia hevospelejä, joilla ei edes taida olla suomenkielistä nimeä – Hansom cab jne.

Hyllyssämme oli, tätä nykyä neljänteen sivukirjastooni siirrettyjä, kustantaja Herbert Jenkinsin kovakantisia Wodehouse-kirjoja, kuten Mr. Mulliner Speaking. Niitä lukiessa tuli vielä enemmän hiki. Wodehouse-suomennokset, myös Jeeves, olivat mielenkiintoisen hajallaan eri kustantajilla ja kovin eri tasoisina.

Sivistyneessä seurassa, jollaiseen joskus joudun, vaikka sitä välttelen, kiitän Granadan TV-sarjan kuvausta, joka on tehty filmille eikä tuumanauhalle, ja kiinnitän arvoisien kuulijoiden huomion runsaaseen laajakulman käyttöön ja varsinkin interiöörien mataliin kuvakulmiin.

Todellisuudessa nautin puvustuksesta ja tarpeistosta, joka on brittien perinteiseen tapaan viimeisen päälle mietitty, riittävistä avustajajoukoista ja näyttelijöiden puheilmaisusta, joka on ihan toista kuin se, mitä Suomessa kuulee. Tosin Jeremy Brettillä oli nuorena paha ärrävika, ja hän jatkoi ääntämisen harjoittelua koko ikänsä. Mutta silti!

Tässä tulee kohdittain mieleen tietokoneeni aarre, puolen vuosisadan takainen BBC-äänite, jossa S. Holmesia, Dr. Watsonia ja hänen saatanallisuuttaan Moriartya esittävät Lawrence Olivier, John Gielgud ja – Orson Welles. Tarinaa joutuu kuuntelemaan kyykkyasennosa, koska sukat tahtovat pyöriä jalassa.

Televisiosarjan Holmes Jeremy Brett oli itse mielisairas. Bipolaarinen häiriö eli maanis-depressiivinen mielisairaus puhkesi pahaksi onneksi tämän työn aikana. Lääkkeenä oli tuohon aikaan tavallinen litium.

Tätä ei aivan mielellään sano, mutta näyttelijäntyön kiehtovuus tuntuu liittyvän juuri tähän. Tämä Holmes on todella outo äkillisine ilmeineen, nytkäyksineen ja katseineen, joissa ainakin asiasta kuullut on näkevinään masennuksen ja kiihkon sekoittuvan.

Conan Doyle, jonka siis oli määrä kirjoittaa rahasta, vailla sen suurempaa kunnianhimoa saati ilmeisiä kirjallisia kykyjä, tuli kuitenkin luoneeksi yhden kaikkien aikojen hienoimmista mielikuvitushahmoista. Kaikkien aikojen paras salapoliisiromaanien kirjoittaja oli sama mies kuin paras esseisti, C. K. Chesterton. Hän nimittäin osasi sekä kirjoittaa että ajatella. Se on shokeeraava yhdistelmä.

Kirjailijan ja taiteilijan omaperäisyys näyttää olevan usein, kuten tässä tapauksessa, suvereenia jäljittelytaitoa. Jäljittelyn toinen nimi on harjoittelu ja sen lopputulosta sanotaan usein tekniikaksi. Sekä Bachin että Mozart kopioivat nuotti nuotilta toisten sävellyksiä.

Conan Doyle oli onnenpekka. Hän yritti jäljitellä sitä perinnettä, jonka Jane Austen ja sitten Charles Dickens olivat aloittaneet. Onneksi hän ei osannut. Holmesin jättäminen ilman luonnetta – jopa tohtori Watson pannaan sanomaan, että Holmes oli mies vailla sielua - vaikka hän kyllä oli rikollisen kiinnostunut rampautuneen mielen oikuista, oli hutiluksen hätäratkaisu.

Kuten usein käy, huono improvisointi loi uuden lajityypin. Myös Philip Marlowe, James Bond ja tuhat muuta ovat vailla sielua, yksityiselämää, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Henkilön arvaamattomuus ja juonen arvattavuus kuuluvat yhteen. Tämän takia en osaa lukea etevimpiä science-fiction –kirjoja. Kiehtovat henkilöt ja kiehtova juoni eivät sovi yhteen. Leipä on hyvää ja puuro on hyvää. En kuitenkaan pane puuroa leivän päälle.

19 kommenttia:

  1. Jeremy Brett oli biseksuaali ja mielestäni sen huomasi jo ulospäinkin, hän toi Holmesin rooliin selvästi feminiinisiä piirteitä. Mutta jotenkin vangitsevasti hän kuitenkin esitti tätä kuuluisaa salapoliisia, suorastaan nerokkaasti. Tulipa jälleen katsottua kaikki jaksot ja hienoltahan tuo edelleen näytti. Taattua brittidraamaa. Jostain syystä britit hallitsevat tuon alan suvereenisti.

    Sääli että lähti noin nuorena tämäkin kaveri kun jo 61 vuotiaana kuoli sydänkohtaukseen. Lieneekö raskas lääkitys vaatinut veronsa. Fyysisesti näytti olevan jokseenkin maratonkunnossa..

    VastaaPoista
  2. Äitini lupasi ostaa minulle Baskervillen koiran (kirjan), jos opettelisin soittamaan Aaronin ykkösestä kehtolaulun. Tulihan se sitten opeteltua. Sen jälkeen se oli Baskervillen kehtolaulu.

    VastaaPoista
  3. Sanoisin vaan, että mainitsemastasi mielisairaudesta käytetään nykyään nimitystä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siinä erotetaan kaksi tyyppiä, joista toiseen manioiden sijasta kuuluu ehkä hiukan vähemmän itselle ja ympäristölle tuhoisia hypomaanisia jaksoja.

    Itse tosin virallisuudesta poiketen sanon "sairaus" enkä "häiriö". Häiriö on tilapäinen, sairaus pysyvämpi, usein elinikäinen, kuten kaksisuuntaisuuskin.

    VastaaPoista
  4. Kiehtovat henkilöt ja kiehtova juoni eivät sovi yhteen - kiitos, tämän juuri tarvitsin tänään!
    Ja jos juristilla on "ihan mieletön juttu" tai "huikaiseva tarina" työn alla, on hänen oltava melkein näkymätön ja hajuton. Ja päinvastoin(ko).

    VastaaPoista
  5. "Wodehouse-suomennokset, myös Jeeves, olivat mielenkiintoisen hajallaan eri kustantajilla ja kovin eri tasoisina."
    Haluaisitko, JK, kommentoida tarkemmin suomennoksia sekä BBC:n "Kyllä Jeeves hoitaa" sarjaa, erityisesti kielen osalta.

    VastaaPoista
  6. Jokos sen BBC-äänitteen copyrightit ovat umpeutuneet? MP3:t jakoon!

    VastaaPoista
  7. Ei arvattavuus ole välttämättä huonopiirre romaanissa.
    Dame Christien kirjoissa arvattavuus on oleellinen osa kokonaisuutta.
    Ja joissakin romaaneissa kerrotaan ratkaisu heti alussa, mutta oleellista ei ole se, vaan miten siihen on tultu.

    Mistä mieleen heikoin englantilainen tv-sarja, mitä seuraan; Midsommerin murhat. Aina motiivi on tavalla tai toisella "hulluus". Tästä syystä me perheessä kutsutaan sarjaa nimellä "Hullumurhat"

    VastaaPoista
  8. Science fictionin koen kirjallisuuden lajiksi josta tiedän jotakin, koska olen sitä lukenut kohta 30-vuotta ja siksi olisinkin kovin kiinnostunut kuulemaan mitkä ovat teoksia tai kirjoittajia, jotka arvon blogistimme lukee mielellään tai määrittää eteviksi.

    - Lukeminen kannattaa aina

    VastaaPoista
  9. Lause; millään ei ole merkitystä ja kehenkään ei voi luottaa on mielekäs samalla tavoin kuin lause; kaikki on mieletöntä. Jos ne yhdistää saadaan esimerkiksi; kaikki on mieletöntä jos millään ei ole merkitystä ja jos keneenkään ei voi luottaa.

    No jos otamme jostakin sateisen kadun, jossa on siellä täällä vesilätäköitä ja niissä vaikkapa keltaisia koivunlehtiä ja jos vielä olisi pimeää ja tuulista, niin voisimme päätellä että on syksy ja että tapahtumapaikka voisi olla joku kaupunki jossakin havumetsävyöhykkeellä. Ja koska puhetta oli myös katuvaloista ja jostakin porttikongista, jossa nojailee joku Peter Lorren näköinen tyyppi tupakka suussaan ja puvuntakin kaulukset ylös käännettynä, voimme päätellä että kysymyksessä ei ole pikkukaupunki.

    Peter Lorren näköinen mutisee sitten - kaikki on mieletöntä, ja lähtee horjuen kävelemään katua eteenpäin. Siinä on selvästi pieni alamäki.

    Joku lihava vanhempi herrasmiehen näköinen siinä ylempänä katselee avoimesta ikkunasta kadulle sen Peter Lorren perään ja huokaisee ikkunaa sulkiessaan. Hän katsoo hoikkaa ja huomattavan kaunista naista hymyillen ja asettelee samalla verhoja ikkunan eteen.

    Nainen sanoo - millään ei ole merkitystä. Mies hymähtää ja sytyttää savukkeen ja sanoo naista katsellen - keneenkään ei voi enää luottaa.

    Samaan aikaan joku lommoposkinen neljääkymmentä lähestyvä mies käynnistää mustan Audin alhaalla kadulla ja lähtee hitaasti liikkeelle samalla kun sytyttää savukkeensa. Hän kohdistaa katseensa Peter Lorreen ja hymyilee, hänellä ei ole kiire. Hän antaa Lorren kävellä kaikessa rauhassa, varsinkin kun kadulla on huonosta ilmasta huolimatta jonkin verran ihmisiä.

    Lommoposkinen ajattelee; kaikki on mieletöntä jos millään ei ole merkitystä ja jos keneenkään ei voi luottaa, ja vilkaisee samalla kädessään olevaa 7,65 mm:n automaattipistoolia. Hän on aikamme antisankari ja se oli kontrollikysymys.

    Men do not differ much about what things they will call evils; they differ enormously about what evils they will call excusable. - C. K. Chesterton

    VastaaPoista
  10. Pidän karjalanpiirakoista (ympäri maata myytävistä Imatran ruispiirakka on paras) eli puurosta leipätaikinassa. Science fiction on niin laaja kenttä, että paha yleistää, mutta Asimovin säätiöt, Clarken Kadonnut menneisyys (ks Kari Rydmanin blogista tästä postaus), Le Guinnin Pimeyden vasen käsi, Harrisonin Teräsrotat, Lemin Solaris, Hoylen Musta pilvi, Lewisin Matka Venukseen, Burroughsin Mars-sarja, Heinleinin Panoksena tulevaisuus ja Bradburyn Marsin aikakirjat tekivät kaikki, aivan erilaisista syistä, suuren vaikutuksen (tosin luin ne jo teini-iässä enkä ole ollut yhtä innoissani palaillessani genreen sittemmin).

    VastaaPoista
  11. Ad Anonyymi: - Wodehousen käännöksistä. En minä näe "Kyllä Jeeves hoitaa" -sarjassa erikoista moittimista. Sarja on valmiiksi tehty helpoksi. W:n hulluttelu esiintyy usein kuvailuissa, joita filmissä ei tietenkään ole.

    Eräät ihanuudet jäävät tietenkin kääntämättä, kuten Jeevesin "Indeed, sir...?", joka on melkein pakko kääntää "Aivan", vaikka se tarkoittaa J:n esittämän mitä jyrkintä paheksumista.

    Varhainen mutta mainio kielihulluttelu on Psmith-sarja ("kirjoitetaan isolla P:llä, joka ei äänny").

    Tekstikäännöksissä suuri vaikeus on löytää W:n sävy, jossa henkilöiden hölmöyttä usein ilmennetään sananvalinnoilla ja lauserakenteilla, jotka menevät hiuksenhienosti "överiin".

    On se vaikeaa. "My man" - en osaa suomentaa. Miespalvelija on englanniksi "valet", mutta tuo jännittävän epämääräinen "my man" oli Jeevesin kaltainen, kaikkialle seuraava hahmo.

    Mutta kuten kerran muistaakseni kirjoitin, onneksi Jeeves kaatui Sommen taistelussa 1916. (Kuvannollisesti.) Wodehousen maailman loppui 1914, vaikka hän kirjoitti siitä vielä 50 vuotta myöhemmin.

    VastaaPoista
  12. Ad Omnia: - science fictionista minun on parempi vaieta. Tunnen sitä niin huonosti, etten osaa sijoittaa Bradburya, Asimovia, Strugatskeja, Lemiä ja pari muuta, joita olen lukenut.

    Tiedättekö, lapset - science fiction on nuorempi kirjallisuuden laji kuin minä. (J. Verne ja H.G. Wells ovat silmissäni fantasiakirjallisuutta ja vaiuttava Hoylen "Musta pilvi" tuntui filosofialta). Muista oikein hyvin "Marsin aikakirjat", joka aloitti tätä genreä suomen kielellä.

    VastaaPoista
  13. Ad Omnia: - käytän lääketieteellistä sanastoa tietoisesti väärin, jottei kukaan vahingossakaan ottaisi arveluitani siltä osin vakavasti.

    Bipolaarisen mielialahäiriön satun tuntemaan niin hyvin, että en halua kertoa, kuinka hyvin.

    Minusta on lystiä käyttää vanhentuneita nimityksiä, kuten maanis-depressiivinen mielisairaus tai hullujenhuone. Nähdäkseni se on sallittua, jos tietää oikeat sanat.

    Kovasti hymyilytti, mutta en sanonut mitään, kun korkeimman oikeuden ensimmäisen tietokoneen (palvelimen) nimeksi pantiin "LUES" (lat., suomeksi "kuppa").

    VastaaPoista
  14. Rohkeasti vain, science fictionin harrastajiin mahtuu puristeja ja vapaamielisiä, kuten kaikkiin ihmisjoukkoihin. Minä lukeutunen niihin vapaamielisiin, hieman eritavoin kuin Grand Master Asimov, mutta laillansa voin Vernen ja Wellsin laskea osaksi genreä. Tosin yhtä sujuvasti lasken heidät myös fantasiaan ja osan Asimovin novelleista dekkareihin. Eniten itseäni kutkutti maininta etevimmistä. Näistä olisi kiinostava tietää lisää.

    J. Brett on ehdoton oma suosikkini Holmes näyttelijöiden listassa. Ja, omaan, suhteellisen läheiseen kokemukseen ko. häiriöstä / sairaudesta perustuen, voin olla samaa mieltä. Näyttelijänä hän onnistui, ehkäpä vahingossa, tuomaan omat kokemuksensa hahmoon jota esitti. Jeevesiä näytellyt Stephen Fry kärsii samasta sairaudesta.

    Rienzi: tuttu, mutta lyhyt lista. Kokeile vaikka Ian M. Banksia. 3 suomennosta ja monta alkukielistä.

    VastaaPoista
  15. Lem. Tuotannon läpi kulkeva psykotrooppisuus ja 70-luvun alku, trippikuvaukset useissa kirjoissa, planetaarisen älyn tai satunnaisuuden haastavan kemiallisen altistumisen muodossa, alitajunnan henkiin herääminen ja tunteiden, erityisesti syyllisyyden, kehollistuminen. Tajunnan tasot, ovet ja tasolta toiselle vievät kemikaalit, yhtä virtaa kuten Futurologinen kongressi, yhtä hienosävyinen kuin Nuha, sääntöjen kahleista vapaa kuin Kyberias...

    Toisin kuin Cary Grantin ja Vappu Taipaleen kohdalla, menneisyyden juorut eivät kerro Stanista paljon. Teokset taasen jättävät kaiken huiman sattuman piikkiin.

    VastaaPoista
  16. Asimovin Säätiö-sarjan alku tai pikemminkin kai sen prequel, muistaakseni Säätiön alkusoitto tms., kuvaa maailmaa, jossa laatuseikat ja yleisempi (yhteiskunnallinen) kunnianhimo tai ylpeys ovat hävinneet. Tästä seuraa imperiumin rappio. On hyvin ikävää havaita samanlainen trendi omassa maailmassaan.

    Scifistä pakkolukemista on Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia, joka tavallaan kertoo planeetan tulevan historian. Siinäkin on yhtenä pääteemana yhteiskunnalliset asiat. Se antaa ajattelemisen aihetta.

    VastaaPoista
  17. Tämä ei nyt liity mitenkään päivän epistolaan , mutta kertoisitteko , arvoisa blogisti , korkeasti kunnioitetun mielipiteenne Fred Vargasista ?
    Entä venäläiset , Aleksandra Marinina ja Boris Akunin ?

    VastaaPoista
  18. Ja siis ylpeys => ammattiylpeys.

    VastaaPoista
  19. Philip Marlowella ei muka "sielua, yksityiselämää, menneisyyttä ja tulevaisuutta". Ehkei tosiaan yksityiselämää, menneisyyttä ja tulevaisuutta, mutta sielua kylläkin. Juuri se tuo hienoa kitkaa juonen ja toiminnan suhteen.

    VastaaPoista