Sivun näyttöjä yhteensä

13. tammikuuta 2007

Muuankin kunta

Suomen paikallishallinnon historia on pitkä murhenäytelmä. Nyt käsillä oleva kuntauudistus on valmis liittymään suurten epäonnistumisten ketjuun.

Syy on selvä. Lainsäädäntöä ja siis päätöksentekoa yritettiin selvittää kunnalislailla 1917 ja 1949 ja 1995 eli aina hyvin poikkeuksellisissa oloissa.

Nykyisen järjestelmän vika on sekin ilmeinen: maantieteellinen eli välimatkoihin ja kulkuyhteyksiin perustuva rakenne on järkkynyt ja osittain romahtanut.

Jos tämä olisi blogi ja kirjoittaja aivan edesvastuuton, kysymystä voisi valaista väittämällä, ettei kuntia tarvita enää lainkaan. Ne ovat turha, jarruttava ja erittäin kallis kuluerä.

Helsingin kaupungin sijaan olisi perustettava noin 91 kaupunkia. Esimerkiksi terveydenhoidon ja koulujen verkottaminen todettujen tarpeiden eikä muinaisten seurakuntien rajojen mukaan toisi tulosta.

Huonomaineisin esimerkki on ehkä Espoo. Mutta negatiivisille pistesijoille nousee myös Kirkkonummi.

Kirkkonummesta on uusi kirja, Martti Favorinin kirjoittama.

Takakannessa sanotaan: "Merkillinen sumuverho peittää kuntamme lähihistoriaa."

Itse asiassa merkillinen sumuverho peittää useimpien kuntien lähihistoriaa. Vaikka kaikki mukana olleista eivät ole vielä kuolleet, kuka todella ilkeäisi kertoa, miten esimerkiksi Espoo ja Vantaa muuttuivat 1952-1992?

Kirkkonummi-kirjan takakannessa mainitaan, että kunnan menneisyydestä on kirjoitettu paljonkin mutta nykyisistä ajoista vähän.

Ei siitä menneisyydestä paljon ole; varakas Kirkkonummi on vaiennut menneisyydestään. Kunnollista paikallishistoriaakaan ei ole. Tämä kirja tosin on kunnolinen, mutta tietysti suppea.

Syy laiminlyöntiin on häpeä. Kunnan vaiheet Porkkalan palautuksen jälkeen ovat sekoitus farssia ja murhenäytelmää. Ei niitä kukaan ilokseen muistele.

Favorin, joka käsitykseni mukaan on useita paikallishistorioita julkaissut ammattilainen, on irronut hitusen kaavasta ja kirjoittanut joistakin harmillisistakin muistoista aika suoraan.

Kirkkonummen tarina muistuttaa Sipoota, joka on nyt ollut paljon esillä. Kunta haluttiin säilyttää ruotsinkielisenä maatalouspitäjänä pitkälti yli sen, mikä oli mahdollista. Nyt se halutaan edelleen säilyttää maalaisidyllinä, mitä se ei itse asiassa ole ollut enää sataan vuoteen.

Tämä paimenpojan pastoraali on erikoinen ajatus maassa, jossa ei alueellisesti paljon muuta ole kuin tyhjää ja tilaa. Silti alle puolen tunnin matkan päähän Rautatientorista halutaan perustaa erilaisia Tuupovaara-teemapuistoja. Toisten kustannuksella, luonnollisesti.

Kielisuhteet kiepahtivat. Ruotsinkielisten osuus on nyt alle 20 % väestöstä. Kun muutin Kirkkonummelle 1970-luvun alussa, suomen kieli oli täällä outoa ja meitä pidettiin nautoihin ja sikoihin verrattavina kotieläiminä, joista saattoi saada jotain hyötyä (nötkött) mutta eipä sitten muuta.

Kirkkonummen erikoisuus oli suuri sosialistinen vallankumous yhdessä kunnassa. Sellaista yritettiin tosissaan 1970-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa.

Favorinin kirjan musta peto on kaava-arkkitehti Leif Sundström. Ehkäpä hänestä kirjassa maalattu hyvin kielteinen kuva ei ole aivan virheellinen. Mutta oli hänellä kannatustakin.

Nyt kaiken jälkeen - mukana olleet ovat poikkeuksetta eläkkeellä tai mullan alla - saa sanoa, että Moskovan linjalle sitoutunut vähemmistökommunismi oli paikkakunnalla haaveellista anarkosyndikalismia, ja kun Neuvostoliitto kaatui, aatetta jatkettiin vielä vihrein tunnuksin. Siis niiden, jotka tekevät työtä tai esimerkiksi asuvat jossain paikassa, on saatava päättää asioistaan ja elämästään. Tämän aatteen yhteydessä ei ole tapana selittää, mistä rahat otettaisiin.

Aatehistorialliset yhteydet 1800-luvun alun hurmoksellisiin lahkoihin ovat silmiinpistäviä: linnoittaudutaan muutamaan mökkiin nauttimaan omasta pyhyydestä ja hujahdetaan sieltä porukalla taivaaseen.

Kuntien ja alueiden suoriutumiselle ei ole mittareita. Yritykset ja jopa yhdistykset mittaa hengissä säilyminen. Jos kauppa ei käy, tulee konkurssi.

Kirkkonumella oli jo 1970-luvun alussa mielenkiintoisia siemeniä: yritystoiminnassa oli sellaisia nimiä kuin Ericsson ja Nokia - silloinen Kaapelitehdas. Pikkalassa oli yksi etelärannikon parhaista luonnonsatamaista ja rantaviiva on koko maapallon mitassa ainutlaatuisen hienoa.

Kun kirjan luettuaan kysyy, miksi näin hyvistä lähtökohdista ei ole saatu aikaan mitään mainittavaa, vastaus on kyllä hallinto. Kunnallinen itsehallinto sotien jälkeisessä muodossaan ei kykene huolehtimaan asukkaiden asioista. Kunnalliset päättäjät ovat keskimäärin liian taitamattomia tehtäviinsä. Heissä on henkilöitä, jotka eivät näe mitään erikoista siinä, että menoja lisätään ja tuloja vähennetään. Kun sitten tullaan sanomaan, että rahat loppuivat, hämmästys on suuri.

Tämä on epädemokraattista puhetta - tai sitten ei. Tässä väitetään, että kunnallinen demokratia saattaa olla sumutusta.

Esitän Kirkkonummen historialle henkilökohtaisen taustoituksen. Olen perehtynyt suhteellisen hyvin Kalifornian historiaan, josta Kevin Starr on viime vuosina julkaissut seitsemän kirjaa. Senseudun heilahtelussa on kaksi näkyvää vaikuttajaa - erittäin vahvat johtajat ja kansanliikkeet. Silti hyvin suuri osa siiitä, minkä kalifornialaiset katsotavat omaksi ansiokseen, on näkymättömän vaikuttajan, liittovaltion ansiota, etenkin armeijan, ilmavoimien ja avaruushallinnon. Osavaltion vetovoiman on puoletaan rakentanut mielikuvateollisuus, josta Hollywood alkaa olla aika pieni osa.

Kirkkonummi on halunnut esiintyä aivan kuin muuta Suomea ei olisi olisi olemassa. On hiukan yllättävää, ettei kukaan ole keksinyt tehdä valtuustoaloitetta liittymisestä Ahvenanmaahan. Neuvostoliittoon oli tarkoitus liittyä, mutta se hanke ei ole enää ajankohtainen.

Nykyisellä niukkuudella ja näillä tonttien hinnoilla täällä asuu suomalaisen yhteiskunnan avainhenkilöitä ehkä kuin Lauttasaaressa tai Kauniaisissa. Useimmat heistä ovat vain hämärästi selvillä siitä, että Kirkkonumi ei ole Espoota eikä Helsinkiä. Kunnallisen päätöksenteon kanssa ei halua olla tekemisissä kukaan.

Favorinin kirjan harvinainen asiavirhe on maininta, jonka mukaan Pekka Herlin oli hankkinut maata Kirkkonummelta jo ennen sotaa. Hänen isoisänsä muutti tänne ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kirjassa ei liiemmin esitellä niitä paikkkoja, joissa valtioneuvosto, ay-liike ja eräät pankit pitävät yksityisempiä neuvottelujaan. Ne ovat Kirkkonummella, samoin kuin entisen Hakan pikkupikku merenrantahuvila. Teknillisellä korkeakoululla on parikin kokoontumispaikkaa, joihin tullaan suoraan Espoosta, ja Helsingin kaupungilla on upea ulkoilualue.

No. Perun osan väitteistäni. Tietysti seudun merkillisyyksien ydinsyy on Porkkalan parenteesi 1944-1956. Suurin osa kuntaa todella kuului Neuvostoliittoon.

Kun selvittely otti aikansa ja entinen ruotsinkielinen johtoryhmä ryhtyi järjestelmälliseen jarrutukseen, tulos oli tällainen. Pääkaupunkiseutu päättyy Espoonlahden sillalle, josta alkaa tavallinen valtatie, hirvikolarien keskittymä. Ja sitten on valtatiellä liikennevalot, jossa ruuhkat seisovat, vaikka paikkakunnalle pääsee myös sähköjunalla.

Tämä kirjoitus ei ole todellisuudessa Kirkkonummen esittely. Joudun pitämään tänään kaksikin luentoa verkon valinnasta eli tämän hetken teknisistä ja kulttuurisosiologisista rajaehdoista. Käytin tässä Kirkkonummea esimerkkinä. Muitakin olisi. Voi olla että viihdyn itse oikein hyvin reservaatissa. Ainakin tunnen mielihyvää siitä, että ajan tai kävelen joka päivä Suomen vanhinta tiepohjaa - tuo kapea tie on monin kohdin täsmälleen sama kulku-ura, joka oli käytössä jo pakanuuden aikaan. Sitä sanotaan Kuninkaantieksi, mutta se on todellisuudessa kuninkaita vanhempi. Ja kunnan ensimmäinen ongelma ei ollut emäkaupunki Helsinki, joka keksittiin aika myöhään, vaan emäkaupunki Tallinna. Tämä on Paadisten luostarin vanhoja pyhiä maita.

7 kommenttia:

  1. Tästä teemasta minulla on arkistossa odottamassa sanomistaan paljonkin, mutta ihan ensin.

    Vanhana nepotistina, feodalistina ja muutoinkin ajasta jääneenä, minä haluaisin puolustaa kuntaa, mutta muuttaa samalla sitä isosti.

    En ole ole kaivertanut asiaani tässä sääriluuhuni ja sen vuoksi varaan itselleni oikeuden olla erimieltä itseni kanssa, olla täysin metsässä ja vaihtaa mielipidettä jo ennnen kuin vanha alkaa haista, mutta minun ajatuksena kuitenkin olisi tuoda alueen asiat alueelle.

    Maailman monimutkaistuminen ja globalisaatio on tehnyt valtiosta liian ison lokaaleihin asioihin ja liian pienen globaaleihin asioihin.

    Tästä syystä haikailen mallia, jossa lokaalia tuettaisiin enemmän alapäästä, ja jos valtion valta on paennut jo kansaa brysseliin, niin tehtäisiin valtiosta entistä enemmän sitten kuntien yhteistoiminta elin.

    Historiallisesti ja "biologisesti" meidän hallintomme on ollut lokaalia siihen asti että Kustaa kuningas varasti vallan.

    Haluaisin luoda hallintomallin, jossa kylät, kartanot, "manorit" ja "domainit" palautettaisiin hallinnon alimmalle asteelle.

    Luonnollisestikaan "kylillä" ei olisi paljoa, jos laisinkaan taloudellista valtaa ja mitä valtaa se sellainen on, joka ei ole taloudellista.

    Mutta jos otettaisiin kuitenkin perustaksi kylä. Parisataa ruokakuntaa käsittävä alue, joka valitsisi itselleen rauhantuomarin ja edusmiehen pitäjän kokoukseen.

    Parisataa sillä se on luonnollisen kokoinen yhteisö, se määrä jonka meidän apinaprosessorimmekin määrittää yhteisön kooksi, ennen kuin alamme perustaa monimutkaista organisoitua ihmiskuntaa. Tämä olisi itse asiassa jo hieman monimutkaisempi, sillä yhdessä ruokakunnassa saattaisi elää useitakin äänioikeutettuja, mutta yhtäkaikki, ei sen toleranssi siitä niin muuttuisi, että se olisi merkittävä.

    Kaksisataa taloutta muodostaisi sitten vaalipiirin, kylän, kartanon, manorin ja domainin kunnallisvaaleihin, eli kultakin alueelta valittaisiin yksi edustaja paronikunnan, pitäjän eli lähipalvelukunnan käräjille.

    Lähipalvelu alue olisi sitten, millä nimellä me sitä sitten kutsuisimmekin alue, jossa asuisi 10 000 ihmistä ja koostuisi sitten noin 15-30 "kylästä".
    Lähipalvelualue päättäisi päättäisi osasta paikallisia asioita, antaisi kaavalausuntoja, päättäisi henkilökunnan palkkaamisesta saatujen määrärahojen puitteissa, päättäisi ei valtakunnallisten teitten nopeusrajoituksista ja alueen rauhantuomarit muodostaisivat rauhantuomarien päätöksissä ensimmäisen valitusoikeusistuimen.

    Maakunta muodostuisi sitten näitten kuntien liitoista ja maakunta muodostaisi verotusoikeudellisen yksikön, joka myös päättäisi alueen teistä, rakennushankkeiden budjeteista, rahan jakamisesta alueen sisällä ja sen sellaisista, ottaen pääosan nykyisten kuntien tehtävistä. Maakunnassa olisi 10 kuntaa, 100 000 asukasta.

    Ja nykyiset läänit muutettaisiin, ei valtionhallinnon aluekoneistoiksi, vaan maakuntien liitoiksi, niin että lääniin liittyminen olisi läänin ja maakunnan välinen asia.

    Väestömäärien tasoitukset hoidettaisiin kuntarajoja siirtämällä.

    Valtion rooli olisi entistä enemmän sitten kuntien korkeimpana yhteistyöelimenä ja sen osaksi tulisi päättää sitten lainsäädännöstä, poliisi- ja puolustusvoimista, muilta osin päätösvaltaa palautettaisiin roppakaupalla lääneille ja maakunnille.

    Jos maakunnissa pissivät pöksyyn päätöstensä kanssa, niin toivottavasti se lämmittäisi jos ei, niin ottaisivat opikseen, kuin venäläisesta varoituslaukauksesta.

    VastaaPoista
  2. Kuntien hommat lääneille?
    Läänien valtiohommat ministeriöille. Siinä tehokas resepti. Uuteen "Lääninhallintoon" sitten vaaleilla valittu elimistö virkakunnan lisäksi.

    Näinhän se menee

    VastaaPoista
  3. Jos ei ole itse kokenut, niin on todella vaikeata uskoa kuinka pöyristyttävän älytöntä päätöksenteko pienessä kunnassa saattaa olla. Pienessä kunnassa ei tahdo löytyä osaamista ja puolueetonta päätöksentekoa lainkaan. Kateus, kyräily ja estäminen tulee päällimmäiseksi toiminnaksi. Varsinkin kun päättäjien oma lompakko ei ole konkreettisesti pelissä mukana, niin millään ei ole oikeastaan mitään väliä, kunhan vain saadaan asioita jarrutettua ja kiusaa tehtyä. Kunnan tuloslaskelman ja taseen numeroinformaatio on päättäjille yleensä täysin käsittämätöntä. Ne ovat "vain numeroita paperilla, ei niistä tarvitse välittää".

    Sitä, joka yrittää selvittää kunnan taseiden taustoja, niin häntä ei uskota eikä jakseta kuunnella. Tehdään niinkuin ennenkin on pääsääntö päätöksenteossa ja sen kulttuurissa. Sitten kun tulee seinä vastaan, on hämmästys suuri ja pettymys sen mukainen. Aikoinaan varoittavan viestin tuonut saa entistä enemmän katkerat vihat niskoilleen. Kukaan ei katso peiliin ja vaikka katsoisikin, niin ei ymmärrä näkemästään mitään.

    Nimimerkki: Kaiken paskan kokenut

    VastaaPoista
  4. Nonni, lets have it

    tuttavapariskunnan nuorukainen koetti itsemurhaa. Autapa siinä sitten.

    Viisaat - mitä mietitte moisesta

    VastaaPoista
  5. Eiköhän tuohon ammattiauttajia löydy.

    VastaaPoista
  6. Palaa elämän lanka.
    ihminen liekki sen säikeessä.
    kipinä, joka tietää sammuvansa.

    VastaaPoista
  7. Vanha kirjoitus, mutta korjaan silti asia virheen: Kuninkaantie ei ole Suomen vanhintie, vaan toiseksi vanhin. Hämeenhärkätie (Turku-Hämennlinna) on vanhin.

    VastaaPoista