Sivun näyttöjä yhteensä

1. tammikuuta 2007

Isaac Bashevis Singer

Kun olemme kirjoittaneet ja keskustelleet tässä kirjallisuudesta, teokset ja tekijät tahtovat mennä sekaisin.

Jotkut kirjaiijat vetoavat. Erno Paasilinnan oli sellainen. Kun kirjailija vetoaa, on vaikea sanoa hänestä mitään kielteistä. Kun kirjailija on vastanmielinen hyypiö, on vaikea sanoa hänen teoksistaan mitään myönteistä.

Singer on ollut suuri ihanteeni vuosikymmeniä. Aloin suomentaa hänen teoksiaan Tammelle heti Nobelin jälkeen. "Shosha" ilmestyi suomeksi 1979.

Näin Singerin haastatteluja ja luin niitä.

Manhattanin menninkäinen oli yhtä ihastuttava kuin kirjansa.

Florence Noiville ja Catherine Temerson ovat vastikään julkaisseet Singerin elämäkerran. Arvostelut (The New York Times) sanovat, että elämäkerta on pehmentelevä ja jatkaa myyttiä, josta on tullut tuskallinen.

Haeskelin juutalaisten kirjallisuusmiesten tekstejä (www.MyJewishLearning.com) ja sain selvän siitä, että Singerin teosten jiddishin kieliset versiot herättivät yhä suurempaa kiusantumista jiddishiä lukevan yleisön keskuudessa. Samoin väitetään, ettei sitä Puolan Galician juutalaisyhteisöä ole koskaan ollut olemassa, jota Singer kuvaa. Sitäkin väitetään, että Singerin keskeinen teema, seksi, oli lapsenomaisesti mutta aika ronskista esitetty ja kuvaa enemmän kirjoitajaa kuin kohteita.

Kirjailija itse kuvataan kaikkien aikojen lumoojana myös julkisissa esiintymisissään, ja hänen elämänvaiheistaan on nostettu esiin ikäviä seikkoja, kuten vaimon ja pienen lapsen hylkäminen Puolaan, kun hän itse lähti etsimään onneaan Amerikasta 1935. Läheiset säilyivät kuitenkin hengissä.

Myös kerrotaan, että Singerin suhde naisiinsa, joita oli paljon, oli jokseenkin johdonmukaista riistoa. Lukuisat naiset käänsivät ja toimittivat tekstiä ja muita palveluja. Singer oli kova naisten perään, mutta vielä kovempi rahan perään. Ja rahaa tuli, etenkin Nobelin jälkeen.

Tuskin kukaan voi olla ruhjotun kansan symboli, näköispatsas. Tietysti menestys herättää kateuta ja ilkeitä huomautuksia esimerkiksi siitä, miten sopivaan aikaan kuuluisampi vanhempi veli kuoli ja miten tarkoin Singer vaikeni siitä, että hänellä oli sisarkin ja tämä sisar julkaisi juutalaisaiheisia romaaneja.

Vakava huomautus, joka sattuu ainakin minuun pahasti, on Singerin onnistunut kahden roolin vetäminen. Jiddishiä lukeville ja holokaustin kokeneille hän oli outo mies, joka ei uskonut humanismiin eli ihmiste parannuttavuuteen eli ei odottanut keneltäkään ihmiseltä mitään hyvää, rahaa vain. Englantia lukeville hän personoi amerikkalaisten rakkaimpia tuntoja, kuten oma-aloiteisuuta, ja pahat ihmiset olivat omasta syystään pahoja.

Onnettomuudet vaanivat keittiön komerossa, eivät Auschwitzin asemasillalla.

Olemme siis tekemisissä kirjaiijan kanssa, joka sepitti itselleen menneisyyden ja maailman.

Amerikan juutalaisille arvostelijoille voisi sanoa, että tässä ei todellakaan ole mitään uutta. Juuri noin kirjailijat tekevät. Se on oikeastaan heidän ammattinsa - valehteleminen.

Mutta pakko kai on tunnustaa, että kun suomentamisen takia perehdyin Singerin tuotantoon erittäin yksityiskohtaisesti, minuun tämä roolipeli meni täydestä, ja minulle Singer henkilönä on ollut maailman ihanin isoisä, viisas ja valpas.

Mutta nyt sanotaan, että nämä tarinat ovat lukijoita kosiskelevia, oikeastaan siis kaupallisia tuotteita, että käsitys ihmisestä Singer on hyvin yksipuolinen ja osittain virheellinen ja että keskustelu Singeristä ja hänen tuotannostaan ei ole edes alkanut.

Kantaa olisi otettava siihen suureen pahuuteen, joka raivosi Euroopassa, kun kirjoittaja istui Manhattanin pikku kahviloissa valmistelemassa ainutlaatuisen menestyvää kirjallista uraa ja viitoittaassa tietä toisille juutaliskirjailijoille, kute Philip Rothille. Saul Bellow oli kääntänyt englanniksi ensimmäisen Partisan Review'n julkaiseman novellin, ja koska se menestyi, Bellowia ei sitten tarvittu.

Tämä nyt on tällainen tarina ja kesken se on joka tapauksessa. Lukemieni arvostelujan perusteella uskon, että uusi elämäkerta ei paljon valaise holokaustin kirjailijaa, joka sivuutti holokaustin ja hylkäsi ihmisen.

18 kommenttia:

  1. Romaaneissaan Singer kuvaa miehiä, joiden suhde naisiin on omituinen, taloudellista hyväksikäyttöä esiintyy ja naissukupuoli ylipäänsä tuntuu olevan päähenkilömiehille jokin outo, käsittämätön rotu.

    En oikein ymmärrä miksi kirjailijan elämä ja tuotanto halutaan seloittaa niin paikallaan kuin se joskus onkin. Kuten itsekin sanoit, kirjailijan tehtävä on valehteleminen. Kirjailijan täytyy rakentaa uskottava maailma kirjoihinsa ja sellaisessa Singer onnistuu. Vaikka esimerkiksi Moskatin suvussa on vain häivähdyksenomaisia viitteitä tulevaan holokaustiin, on sen varjo kuitenkin luettavissa kirjan henkilöistä jos ei muuten niin lukijan historian tietämyksen valossa.

    VastaaPoista
  2. Jep. Kirjailija ja hänen tuotantonsa ovat kaksi eri asiaa. Sama pätee myös muihin taiteilijoihin.

    Taisi olla eilen tai toissapäivänä kun Hesarin yleisönosastossa joku suomalainen kuvataiteilija oli vihainen pienistä piireistä, jotka pyörivät apurahalautakuntien parissa.

    Siinäkin jää sitten miettimättä se että kuka on parempi kuin kuka. Miten paremmuutta mitataan? Ihan yhtä hyvin kuin sitä, että oliko Bellow ansainnut Nobelinsa paremmin kuin Isaac Bashevis Singer. Kumpikin sen sai. Philip Roth ei ole vielä saanut, mutta varmaan sen ansaitsisi, koska on hemmetin hieno prosaisti.

    Voisin kuvitella että jonkinmoista PR:ää kaikki kirjailijat harjoittavat. Tai vaihtoehtoisesti heillä on kustantajat jotka sitä harjoittavat.

    Eniten kai tässä pitää miettiä sitä miksi meillä ylipäänsä pitää palkintoja olla, joissa ehdokkaina on jatkuvasti samoja nimiä. Yleensä Tampereen-Turun-Helsingin Bermudankolmiosta.

    Toimeentulonko vuoksi? Kenen toimeentulon? Gallerioiden/kustantamoiden vai taiteilijoiden ja kirjailijoiden?

    Muistelen että Singer oli vanha kunnon senttari, eli kirjoitti kirjansa ensin New Yorkin jiddishinkieliseen sanomalehteen. Olenko väärässä?

    VastaaPoista
  3. Ad Ripsa:

    Olet oikeassa. Singeer senttasi kuin hullu jiddishin kieliseen lehteen, jonka englanninkielinen nimi on tai oli The Forward.

    Kommentoijat sanovat, että samatkin jutut olivat jiddishiksi laajempia, mystisempiä ja pohdiskelevampia kuin sitten englanniksi.

    Bellowin esiin nostaminen johtuu tietenkin siitä, että hän oli Chicagon yliopistonproessorina ja muutenkin ykkösnimi niin että hänen käännöksensä Partisan Review'ssa oli varma nakki.

    Olen muuten yksi niistä, joille Herzog ei ole aikakauden parhaita kirjoja. Eräistä muista Bellowin kirjoista pidän hurjasti. Pitäisiköhän lukea uudestaan?

    Sefardim-juutalaisilla on joka tapauksessa Canetti. Singer ja melkein kaikki muut, joita juutalaisiksi mainitaan, ovat ashkenazeja. Ero kuuluu olevan suuri.

    Singer oli sitten erikoisen kiinnostunut kabbalasta ja juutalaisesta mystiikasta sekä tietysti vääristä Messiaista, jollaisia hän kuvasi usein. Zabbatai Levi oli yksi.

    Antti Tuuri näyttäisi kirjoittaneen pohjalaisesta valemessiaasta, mutta hän ei taida tietää, miten paljon sellaisia oli ja mikä meno ja meininkin.

    Olen onnistunut hankkimaan keskeisen lähteen, Akianderin "Anmärkningar öfver andliga rörelser i Finland".

    VastaaPoista
  4. Näyttäisihän tuo vanha sosialistinen sanomalehti vielä elävän, myös netissä.

    Toinen tärkeä juutalaispakolaisten lehti Yhdysvalloissa oli Aufbau. Se on nykyisin kaksikielinen.

    Saksalais-juutalainen klubi onnistui vakiinnuttamaan asemansa vuodesta 1924 lähtien myös taloudellisesti, mitä ei heille käsittääkseni voi vahingoksi laskea. Tätähän ei tietenkään sosialistille sallita, muille toki.

    Varakkuudesta oli hyötyä, sillä natsien noustua valtaan (1933) perustettiin (1934) Aufbau aktiivisesti toimivaksi kuukausilehdeksi.

    Aufbaun avustajia olivat esimerkiksi Thomas Mann, Hannah Arendt, Oskar Maria Graf, Hans Sahl ja Franz Werfel. Lehden toimitusneuvostossa olivat mm. Albert Einstein ja rabbi Joachim Prinz.

    VastaaPoista
  5. "Aloin suomentaa hänen teoksiaan Tammelle heti Nobelin jälkeen."

    En tarvitse vastata, mutta julkisten tietojen mukaan kääntäminen lienee Suomen huonoimmin palkattua puuhaa ja mielestäni muutenkin epäkiitollista. Suomentajan pitää tuntea aihe ja kaikenmaailman alati muuttuvat slangit. Kääntäjä muistetaan mainita vain virheiden osalta, vaikka kielellisesti hän käsittääkseni pitkälti luo teoksen. Aihe ja henkilöt tosin ovat valmiina :O).

    Linkissä oleva teos teki minuun suuren vaikutuksen.
    http://en.wikipedia.org/wiki/The_Killer_Angels Ensin manailin, miksi sitä ei ole käännetty. Sitten olen joskus mielenhäiriössä ajatellut itse sen suomentaa. Vähemmän vaatimattomasti sanoen tunnen aiheen ja osaan siksi hyvin enklantia ja amerikkaa, että osaisin sen tehdä. En kuitenkaan viitsi edes aloittaa. Mielenhäiriöt menevät nimittäin ohi nopeasti.

    VastaaPoista
  6. Tulee mieleen Tolstoi, jonka hirviömäistä suhtautumista naisiin muun muassa Tsehov ihmetteli mutta joka perusti maailman kaikkein hyvimpiä kaikkia asioita sisältävän uskonnon. Akianderista kannattaa muistaa, että tietolähteinä oli paljon sitäkin porukkaa, jolle Härmän kokouksen (1852) jälkeen nuoruuden synkkä pietismi kävi kompastuskiveksi. Ylikangas tietää tietysti paremmin. Minullakin on kirja tuossa hyllyssä, paperi on miellyttävää.

    VastaaPoista
  7. Ad Sedis et alii:

    Googlen taustalla tai jossain keskustellaan siitä hedelmällisestä aiheesta, mikä on blogi.

    Viis minä siitä, mitä se muille on, mutta minulle tämä keskustelu taitaa olla pääasia.

    Kun kirjoittaa vaikka Kanavaan tai Parnassoon, se on kuin vilttitossuun pierisi. Ei mitään kuulu, ei näy. Ehkä vähän haisee.

    VastaaPoista
  8. Ad JV:

    Kiitos vihjeestä. En ole erityisemmin selvillä sisällissodasta. Asialle voisi tehdä jotain.

    Suomentamisesta varoitan.

    Kustantajien vähän tunnettu tihutyö oli palkkioiden jäädyttäminen.

    Koska elätin itseäni ja perhettä kirjoittamalla ja suomentamalla, opettelin sitä tosissani ja pääsin joskus nuoremman lehtorin kuukausipalkalle. Tosin Seppo Loponen väitti, että olin Suomen nopein kääntäjä, ja toivon, että hän tarkoitti säädyllistä jälkeä tekeviä kääntäjiä.

    Päiväannokseni oli painoarkki eli 16 liuskaa eli 32 000 lyöntiä päivässä jokseenkin painokelpoista tekstiä, vaikka olihan se tietysti huolella korjattava kynän kanssa.

    Hulluimmillani käänsin romaania 40 - 45 liuskaa päivässä, eikä kukaan (kustantaja, arvostelu) huomannut mitään. Taisi olla Donnerin huonompia romaaneja.

    En ymmärrä, miten Kersti Juva, Kristiina Rikman, Seppo Loponen, Häilä ja ne muut pysyvät hengissä. Tuuraamalla yläasteen äikän maikkana tienaisi paremmin.

    Ja olet oikeassa siinä, että kääntäjää ei muisteta, ainakaan hyvällä.

    Se on sitten asia erikseen, ellei anna rahasta vaan rakkaudesta.

    Klassikkkojen ja runojen kääntäminen on taidetta tai urheilua, jossa ainoa kiinnostava kysymys on, meneekö yli, jääkö rima paikalleen.

    Ja sitten aito ja luullakseni varsin viaton ilo on kuulla lukijasta, joka on tullut satutetuksi.

    Josta tulee mieleeni: oudon harvat ihmiset kykenevät lukemaan romaaneja englanniksi. Olen opetellut pitämään turpani kiinni, etteivät toiset tykkäisi huonoa. Mutta omassa - tilastollisesti epäedustavassa - tuttavapiirissäni on itsestään selvää, että oman alan tekstiä luetaan englanniksi ja kieltä puhutaankin pois tiehensä, mutta lyöpä kouraan jokin De Lillo tai Paul Auster, niin ei tule mitään.

    Asia näet on niin, että suomentaminen vaatii enemmän kirjallisuuden taitoa kuin kielitaitoa. "Lehtorikäännökset" ovat kamalia. Vanhan kustantajapiirien sanonnan mukaan parhaiten kääntävät juopot filosofian ylioppilaat. Tai valtiotieteen.

    Tämä on uskoni. Että kirjallisuuden lukeminen on vaikea ja kallisarvoinen taito.

    Ihastun aina kun tapaan miehen, joka ylimalkaan lukee romaaneja.

    VastaaPoista
  9. Ad Jarvelainen:

    En minäkään niitä toistajia - paikallista papistoa - valalle päästäisi.

    Tolstoi on kiehtova henkilö. Hän oli nuorena hampuusi ja sika, mutta lähti Tsetsenian sotaan. Sitten hän oli oikeasta rakastunut ja kunniallinen ja eli onnellisesti vaimonsa kanssa, kunnes ryhtyi vikuroimaan.

    Ikuinen kunnia suuren isänmaallisen sodan sankarille: rouva piti rahat ja Jasnaja Poljanan, kun Leksa sekoili. Ja akkaansa pakoon hän sille viimeiselle matkalleenkin lähti.

    Tshehovin rouva oli muistaakseni Moskovassa tekemässä hyvinkin huorin, kun Anton menehtyi Odessassa. Muistikirjoista päätellen Tshehov ei ollut erikoisen innostunut rouvista, vaikka käyttäytyi kauniisti.

    Singeristä kirjoittaessani ajattelin Brechtiä, joka kai on aikamme kuuluisia törkymöykkyjä suhteessaan vaimoihin ja muihin naisiin.

    VastaaPoista
  10. Minä en ole konsanaan lukenut ainuttakaan romaania englanniksi.
    Se mitä olen lukenut englanniksi on koskenut matkailua, arkkitehtuuria ja historiaa.

    Poikani ei kai enää viiteentoista vuoteen ole lukenut romaania suomeksi.

    Arvaanpa että jokusen vuoden päästä ei minulla ole paljoakaan uutta luettavaa.

    Nyt on pöydällä Armfeltin elämänkerta.

    Jotenkin tuntuu tärkeältä tässä yhteydessä, että ensimmäinen vakava keskustelu mitä kävin isoäitini kanssa, taisin olla 9v., koski juutalaisuutta; hän kysyi miksi minä tunsin myötämielisyyttä juutalaisuutta kohtaan.

    VastaaPoista
  11. Tämän kirjan ongelma on siinä, että siinä on liikaa henkilöitä, se vaatii paljon taustatietoja eikä kata kuin yhden taistelun.
    The killer angels: a novel
    by Michael Shaara. Suosittelisin tätä: This Hallowed Ground: The Story of the Union Side of the Civil War. Author: Bruce Catton Publication Ware, Hertfordshire: Wordsworth Editions, 1998. vii, 437 p. : maps ; 22 cm. Date 1998 ISBN 1853266965 / 9781853266966
    Se on tietokirja, mutta kirjoitettu hyvin vaikuttavalla tyylillä. Plantaaseilta viime vaiheessa itse itsensä vapauttaneista ja Pohjoisen armeijaa aluksi työvoimana (myöhemmin joukkoina) seuranneista mustista Catton kirjoittaa: omaisuus repussa, takana ei mitään ja edessä marssi, jonka pituutta kukaan ei voinut aavistaa.

    Tilaushistorioitten palkka 16 liuskaa KUUKAUDESSA nyt on sellainen lähes tyydyttävä. Minä olen huono näppäimistönkin kanssa.

    VastaaPoista
  12. Tässä kohtaa pitää kiittää blogin pitäjää. Ilman tätä blogia en olisi lukenut Jaan Krossia. Väite dosentuurista sai minut lainaamaan Krossin elämänkerran, pääsin taas muutaman sentin syvemmälle virolaiseen ihmismieleen. //karpaasi

    VastaaPoista
  13. Meillä on kaksikielinen perhe, amerikkalais-suomalainen ja kotona puhutaan englantia.

    Aloitin lukemisen olemalla Ameriikassa töissä kirjavälitysliikkeessä, jossa sain lajitella eri yliopistoihin meneviä kirjoja sisältöjen perusteella.

    Joukossa oli paljon myös proosaa ja tulin opetelleeksi englannin aika perinpohjin, kun koko konkkaronkka, siinä kommuunissa (9 aikuista, yksi lapsi, neljä kissaa, kolme koiraa, yksi vuohi ja viisi kanaa, kultakalalammikko ja bambulehto, kaksi päärynäpuuta, yksi kirsikkapuu ja pihalla kasvatettiin muu syötävä kuten maissia ja munakoisoa ja tomaatteja ja papuja) luki ja luki ja luki. Suosituinta ylähallin kirjastossa oli tietysti beat-kirjallisuus, koska sankarimme Gary Snyder ja Ken Kesey olivat kotoisin samasta osavaltiosta.

    Sillä välin kun ei luettu, kuunneltiin kahden talon rokki- ja bluesbändiä. Kylässä kävi muusikoita, kuvataiteilijoita, filosofeja.

    Kuulo kyllä meni.

    Minulla ei ollut rahaa yliopisto-opintoihin siellä, mutta kaikki mitä se kommuuni antoi oli enemmän kuin tarpeeksi.

    Edelleen, jos minun pitää lukea jotain tiivistä ja tarkkaa arvostelemista varten, haen kirjastosta jonkun englanninkielisen romaanin ja luen sitä ohessa.

    Silloin kun oli vielä rahaa, eikä minua oltu pantu pois töistä, meillä oli Akateemisessa tili ja tilattiin fiktiota ja filosofiaa englanniksi.

    Kirjahyllyt eivät tahdo riittää. Mutta nämä ovat miltei kaikki sellaisia, että luulen niihin palaavani. Joihin en palaa, ne menevät divariin.

    VastaaPoista
  14. Mainitsit sefardi- ja ashkenasijuutalaisten välisen eron. Minä luin joulun pyhinä ranskalaisen Joann Sfarin sarjakuvan Rabbin katti, joka kuvaa 1930-luvun Algerian sefardijuutalaisia. Hieno teos!

    Tämä kirjoitus on muuten ensimmäinen esiintuloni tällä foorumilla, päivää vaan kaikille, Kemppiselle etunenässä, ja armorikasta uutta vuotta.

    VastaaPoista
  15. Ad Jaakko Heinimäki:

    Tevetuloa Hermannin nuorisoseuraan!

    (Sanonta on kuulemma peräisin puuhamieheltä, jolla oli tämä laestadiolais-luterilainen tapa trehtiä rakkaita kanssavaeltajiaan.)

    VastaaPoista
  16. Kirjailija ja teokset ovat toki eriasia, mutta kyllähän Singerin romaanien miespäähenkilöt käyttäytyvät poikkeuksellisen pitkälti kuten kirjailija. Esim. Moskatin suvun päähenkilö hylkää perheensä kuten Singer teki, tosin vähän toisissa oloissa, nimittäin koska ei kestänyt sairastelevaa lasta...Mielenkiintoisinta on näin naisnäkökulmasta, että lukijan oletetaan itsestäänselvästi hyväksyvän ja ymmärtävän tämän...

    Myös lapsiin Singerin teoksissa on aika outoa suhtautumista. Isäni seurakuntaa -kokoelmassahan on tämä mieltäkiintävä juttu, kuinka pieni poika lähetetään kokoamaan yksikseen isän saatavia, ja kun hän palaa reissulta järkyttyneenä nähkemästään, hänen äitinsä kohdistaa häneen koko joukon erilaisia toimenpiteitä, joista yksikään ei ole esimerkiksi ottaminen syliin.

    VastaaPoista
  17. Tässä kun puhutaan Singeristä ja juutalaisuudesta (vai puhutaanko jälkimmäisestä?) niin Vincent J Chengin kirjassa Inauthentic (Rutgers University Press 2004) on luku The Inauthentic: Jewishness and Its Discontents.

    VastaaPoista
  18. Ylläoleva blogiteksti on kirjoitettu jo joitakin vuosia, mutta Singerin lukijan perspektiivissä ei kyse ole vanhentuneesta tekstistä. Hyvä kun löysin tämän, kirjoitin nimittäin itse ihan lyhyesti Singeristä omassa blogissani. Linkitin tämän sinne.
    t.Eeva H.

    VastaaPoista