Kiviä suussa

Tämäm kevyesti pukeutunut herrasmies on Demosthenes, puhujista maineikkain, jonka ateenalaiset ajoivat väärin ajoitetun isänmaallisuuden vuoksi maanpakoon ja itsemurhaan. Siitä lähemmin Wikipedia, josta kuvakin on napattu.

Viisaudesta ajattomalla ajalla varoitteli Paasikivikin, jota ei kyllä pitäisi mainita puhetaidon mestareiden yhteydessä. Sanasta teosta tuomittiin Yhdysvalloisa McCarthyn aikana henkilöitä, jotka olivat siis puoltaneet punaisia hiukan ennen aikojaan.

Demosthenes harjoitteli tarinan mukaan pitämällä pieniä kiviä suussa. Hän oli toisin sanoen sitä mieltä, että esitystapa merkitsee, ei ainoastaan esityksen sisältö.

Näin pikkupoikana amerikkalaisen elokuvan Caesarista (Mankiewicz, 1953). Marlon Brando piti puheen. Kun kiirehdin suoraan elokuvista perehtymään alkutekstiin, jonka oli kirjoittanut muuan Shakespeare, siitä kävi ilmi, että Brandon oli esittänyt muuatta Marcus Antoniusta.

Puhe oli mieleen painuva, ja siitä opin kymmenvuotiaana, että vinoilla voi toistelemalla asiaa, johon ei usko. Antonius toistaa "Brutus on kunniallinen mies" niin monta kertaa, että kaikki ymmärtävät tarkoituksen: Brutus ei ole kunniallinen mies.

Menestyäkseen nykyisessä politiikassa täytyy olla nuoren Marlon Brandon näköinen. Toinen vaihtoehto on olla vanhan Marlon Brandon näköinen (Kummisetä I) ja puhua niin epäselvästi, ettei kukaan ymmärrä.

Meillä on ehkä meneillään mielikuvien vaalit, joissa toinen ehdokas antaa ymmärtää, että rullaluistelulle tulee valtion tuki, parveketupakointi määrätään pakolliseksi ja naisten metsästyksessä otetaan aikoja ja parhaat palkitaan.

Tarja Halonen, jonka tunnen jollain tavalla ikätoverina ja kollegana, on osoittanut taitonsa julkisen kuvan rakentamisessa. Taistelu on oleva kova. Tätä toista ehdokasta en tunne, vaikka meillä on sama virkatausta - olemme kumpikin virkaheittoja hovioikeudenneuvoksia. Mutta televisiota katsellen huomaa, että joku on opettanut hänelle harvinaisen ja vaikea puhetekniikan taidon - rytminvaihdokset eli ajoituksen ("beat"). Se on se sama taito, jonka suurmestareita olivat James Stewart ja Cary Grant. Pieni tauko, pieni katseen liikahdus.

Tämä ei ole hämäystä eikä halpaa kansanhuvia. Mielestäni tällaisen julkisen kuvan ensimmäinen suurmestari maassamme oli Kekkonen. Yhden ainoa kerran tapasin hänet pienessä seurassa. Kekkosen ase, jota edes televisio ei kätkenyt, oli "statura", joka latinassa tarkoitti ryhtiä tai käyntiä. Vieläkin uutismiehet suosivat filmileikkeitä, joissa Kekkonen tulee jostain tai menee jonnekin. Roomalaiset sanoivat, että ylvään ihmisen tuntee "käynnistä".

Mannerheim oli vaikuttavimmillaan silloin kun hän ei puhunut. Ryti oli heikko sekä puheessa että esiintymisessä. Häntä lienee vaivannut nyt puheeksi tulleista päiväkirjamerkinnöistä ilmenevä psykologinen värisokeus. Hänenhän piti välttämättä välirauhan aikana mennä sanomaan, ettei karjalaisilla ole oikeutta korvaukseen kotinsa menettämisestä. Totta - juridisesti. Mutta ei se ollut kovin juridinen tilanne, ja kyllä niitä korvauksiakin suoritettiin, vaikkei suuria.

Ehkä Ryti on esimerkki siitä, ettei tavaton äly ja luonteen suuruus takaa esiintymistaitoa, ja Mannerheim voisi olla esimerkki siitä, että joissakin tilanteissa julkisen henkilön on tehtävä vaikutus ja ajettava asiansa muilla kuin järjellisillä keinoilla. Mannerheim lienee tehnyt vaikutuksen jopa Staliniin. Hitleriä, joka silti oli tottunut halveksimaan aatelismiehiä ja pitkän linjan kenraaleja, Mannerheim vei kuin laskiämpäriä.

Kuka olisi arvannut, että amerikkalainen näyttelijä jää historiaan puheillaan. Ronald Reaganin puhe avaruussukkulan tuhoutumisen jälkeen (esim. www.historyplace.com tai suroaan Google Reagan Columbia speech) on suurenmoinen. Luin sen jälleen kerran. Siinä ei huomaa mitään vilpillistä, mitään liikatunteellista, mitään paisuttelua. Se näyttää olevan todellakin täydellinen puhe. Internetistä voi todeta (www.americanrhetoric.com/speeches) että myös ulosanti oli suurenmoinen.