Niin toinen kuin kukaan

Pyydän anteeksi että palaan asiaan.

Luen nyt uusien kirjojen lisäksi vanhoja, kuten puheena olleita Huovista ja Paasilinnaa. Tämä huone on kooltaan tavallinen, vajaat neljä kertaa neljä metriä, ja tavanomaisten lisäksi on kaksisataa kirjaa, joista osa on Varastokirjastosta, sata vuotta vanhoja. Niiden lukeminen jättää oudon tunteen ja aiheuttaa ajatuksia.

Ajatus on haukka. Yhdessä luonto-ohjelmassa asiaa selitettiin taas. Maailman nopein eläin. Syöksyssä melkein 400 km/h. Heti ajattelin tällaista kirjoittamista, ehkä etenkin runoja. Uhkarohkea, hurjapäinen syöksy, isku ja – huti.

Kirjoittajan ei tarvitse olla oikeassa. Väärät poliittiset kannat ja virheelliset odotukset ovat OK. Jos joku ihminen osuisi oikeisiin valintoihin, tämä ei olisi maailma eikä kysymyksessä olisi ihminen. Siis: Huovisen ja Paasilinnan perustellut, pätevät arviot asioiden menosta, ovat nyt usean vuosikymmenen jälkeen monin kohdin täysin vääriä, jopa kun ottaa huomioon Neuvostoliiton romahtamisen, jota juuri kukaan ei arvannut eikä osannut ottaa huomioon.

Turha sanoa, että jälkiviisaus on imelää. Tietääkseni muuta viisautta ei ole olemassa. Anteeksi, kollegat tulevaisuudentutkijat, mutta tiede yrittää selvittää menneisyyttä. Siitä huolimatta että jopa elektronin liikkeitä osataan nyt kuvata tosiaikaisesti ja siitä on annettu Nobelin palkinto, myös fysiikka tutkii menneisyyttä eli tapahtunutta, vaikka se menneisyys saattaa olla vasta attosekunnin päässä.

Yleisemmällä tasolla 1970-luvun oikeiston ja vasemmiston keskeiset analyysit muun muassa työstä ja pääomasta ovat menettäneet osan merkityksestään. Jo ennen tiedettiin, että pääoman käsite on vaikea sekä vasemmistolaisittain että oikeistolaisittain selitettynä. Nyt tiedetään, että myös työn käsite on etenkin arkikäytäntöön tuotuna ongelmallinen. Ainakaan Marxin harjoittama työn käsitteen peräyttäminen lihastyöhön ei ole käyttökelpoinen, paitsi ehkä vankileirillä.

Työ tarkoitti energian riistämistä torpparin käsivarsista ja selkälihaksista rahapösön lapionvarressa. Tällä hetkellä eli ydinenergian aikana mielenkiintoinen eikä teoriassa edes tavoittamaton energian lähde on esimerkiksi antimateria. Gramma sitä annihiloi ja vapauttaa törmätessään grammaan ainetta kahden atomipommin energian. Ja alkemia puolestaan on täydessä vauhdissa nanosfäärissä. Elektroneja myydään ja ostetaan ja tuloksena on vakaita tai epävakaita aineita, piankin myös biomolekyylejä.

Tästä kertovat vanhat kirjani, kun yritän ymmärtää tunturimaan luontoa. Se on jo selvä ja sai eilen taas vahvistuksen Tieteessä tapahtuu –lehden arvioinnissa (2/2015 s. 60 ss. – myös verkossa), että näillä sivuilla tuoreeltaan ylistämäni Timosen – Valkosen ”Sienten biologia” esittää käsityksen, joka poikkeaa edukseen paljon entisestä. Sellaiset ilmiöt kuin metsä, maannos ja suo aukeavat uusille suunnille, kun nyt tiedetään, että lapiollisessa rapaa on tuhat tai kymmenen tuhatta erilaista paljaalle silmälle erottumatonta, biosysteemille välttämätöntä sientä. Niiden salakähmäiset puuhat bakteerien ja levien kanssa ovat pökkelöpesijöitä verrattomasta tärkeämpi osa ”luontoa” eli siis elämää.

Itse olisin tosin taipuvainen suojelemaan sienten, soiden ja puiden lisäksi kiviäkin, mutta taidan olla poikkeava.

Huoviselle kylmä sota ja Paasilinnalle rahavallan röyhkeys, etenkin kirjan- ja lehdenkustantajien loputon rikastuminen työtätekevien kirjoittajien kustannuksella olivat kestoaiheita. Toinen kylmän sodan osapuoli kaatui ja toinen muuttui, sillä peilikuvia ne monessa mielessä olivat. Peilin kuvassa oikea käsi on vasen. Kustantajien kova rikastuminen ei tunnu olevan aikamme ongelmia. Yllättäen ongelma ei liioin ole kaiken kirjallisuuden viihteellistyminen eikä painavan kirjoituksen puute.

En irvistele edes Ernon hienoja termejä – firmat ”omistavat varahaston”. (Omistaminen on oudosti sanottu, ja vararahasto pienensi taseen näyttämää voittoa ja tarkoitti varoja, joita ei saanut jakaa omistajille.)

Ihailen hänen vielä hienompia termejään ja myös niihin sisältyviä ajatuksia. Nytkin on pian vaalit ja uusi ”kustantaja” Yle, jonka taloudellinen pohja on järjestetty erikseen, panostaa tosissaan vaaliohjelmiin. Taso onkin oikein hyvä, mutta valitettavasti vastaajat eli ehdokkaat ovat vanhoja, myös nuoret.

Tuurin siteeraama ilkikurinen vastaus kysymykseen heidän, Ernon ja hänen eli siis viisaiden miesten jonkin keskustelun lähemmästä sisällöstä on edelleen ajankohtainen ja tosi:

”Ei järjen sanaa.”

Lapuan kirkossa

Ihminen on vastuussa unistaan. Siitä on korkeimman oikeuden ennakkotapauskin. Voi olla että se oli hovioikeuden. ”Kunnon sotamies Svejkin” enkeliuni, joka on oikeastaan käymäläkenraali, luutnantti Dubin näky, havaittiin Suomessa jumalanpilkkaa sisältäväksi. Vasemmistoon kallistuvan kulttuurilehden päätoimittaja sai vastata teostaan.

Näin unta, että olin Lapuan suuressa kirkossa, polvistuneena alttarille kuin ehtoollisvieras, ja rukoilin että Antti Tuuri saisi syntinsä anteeksi.

Vastaus tuli niin että naskahti. Korkeuksien ääni sanoi:

”Ei tipu.”

Kysyin: ”Miten olisi Vesa Keskinen? Hänellä on se kauppa ja kaikki.” Vastaus oli:

”Kaikkea kanssa!”

Hyvä kun en maininnut mitään Erno Paasilinnasta. Luultavasti hän on tässä vaiheessa joko karannut taivaasta tai saanut porttikiellon helvettiin.

En minä tiedä, että Tuurilla olisi mitään kehuttavia syntejä, päinvastoin, asialtainen ihminen jos kuka, eikä revi rahojaan.

Vaimot näiltä kavereilta ovat menneet lunastuskuntoon – mutta eikö sellainen ole nykyään muotia?

Ei muuten kannattaisi mennäkään naimisiin kirjailijan kanssa, ei vaikka löytäisi sellaisen, joka ei juopottele enempää kuin hyvä tapa ja vakiintunut käytäntö edellyttää, saa rahoja eri lähteistä ja tuo niistä kohtuullisen osan kotiin. Kirjailijat vain istuvat miettimässä ammattiasioitaan, ja lisäksi niitä täytyy kehua kerran päivässä, eräitä useamminkin.

Aika rasittavaa on sekin, että nämä paremmat tekijät, joilla on ominaisuutena kyky heijastaa ääniaaltoja eli ”saada vastakaikua”, ovat persoja erikoisille, käytännössä kalliille ja aina vaivaa tuottaville taloille. Kauhun tuntein luin selostukset Joenpellon mahtitalosta Lohjan lähellä. Tuurilla on tuparustinki Pohjanmaalla meren rannikolla. Onneksi ei ole käskenyt käymään, vaan pikemminkin ajamaan ohi, jos seudulle sattuisi. Paasilinnan Aulangolla joskus pistäydyinkin, sanankuulijoiden joukossa. Hannu Mäkelä löysi Helsingin ja Turun väliltä talon, josta olen kuullut parikin tarkkaa selostusta ja lukenut useista kirjoista. On tässä ihan saman kunnan alueella myös sellainen talo, jota olin kerran ostamassa pakkohuutokaupasta ja näin, että tuokin kirjailija oli kuvannut nuoruuden talon ensimmäisissä julkaistuissa runoissaan, ja miehuuden talon Savossa aitan kattoa myöten.

Vaikka maantieteilijät ovat niin eteviä ja ahkeria, vielä he eivät ole huomanneet liittää kulttuurimaantieteeseen selostuksia ja karttoja kuvitelluista taloista. Tuuri ja Paasilinna käyvät viluisissa huoneissa, muun muassa Haanpään kotona ja Lamujärven mökillä Piippolassa. Olen minäkin käynyt Taivalkosken Jokijärvellä ja voi olla että menen vielä toisenkin kerran ymmärtääkseni, mitä siellä ei ole.

Tuo Tuurin pieni kirja Paasilinnasta on niin taitavaa työtä, että lukiessaan saa vähän väliä miettiä, mitä siinä ei kerrota. Mukana on apea loppujakso syövän merkitsemästä miehestä Karjalan Koitereella, mutta pikku maininnoista koostuva kuva aivan jokapäiväisestä sielunhoidosta peittää näkyvistä sen, mitä tässä lyhyessä satiirikkojen esittelyssä ei ole sanottu suoraan.

Poikkeuksellinen urhollisuus kovien ja kutkuttavien väitteiden sorvaamisessa eli siis satiirin kirjoittamisessa näyttää sisältävän melkein luonnostaan kirjoittajan, joka on poikkeuksellisen puolustuskyvytön ja kova itkemään.

Satiirikko on tarkka-ampuja, ja siinä ammatissa kaikkein vaikeita on pysyä hengissä. Veijo Meri (”Tappaja”) kertoo yhden tarinan, naapurin puolelta. Siinä kiväärimies kokee monen taiteilijan kohtalon. Hänestä tulee liian hyvä. Lopulta hän ampuu uhriaan pään läpi ohi eli osuman saanut jää, tosin ilman alaleukaa, osoittamaan mistä laukaus tuli, ja siihen suolle tämä mestari surmataan, muistoni mukaan kranaatinheittimellä.

Antti Tuurin kirja ystävästään Ernosta on myös tupakanpolton historia. Oikein piti hätkähtää, että taksissa sai tosiaan tupakoida, jos pyysi siihen kuljettajalta luvan. Kuljettaja ei saanut, ja lisäksi hänellä oli velvollisuus pitää pussihousut ja Pobeda siisteinä. Erno ja ainakin muistamani mukaan Hannu Mäkelä, jolla on tässä Erno-kirjassa keskeinen sija, kunnes hän aika huomaamattomasti katoaa kertomuksesta, olivat näitä autottomia miehiä, samoin kuin muistamani mukaan Taanila, Anhava – ja ettei vain olisi myös poika Anhava, siis tämä jonka minä tunnen. Mistähän sekin kertoo? En tiedä. Ehkä ei mistään.

Valitut ampujat

Vieläkään juuri yksikään yleisö ei kaipaa kirjoituksia toisen maailmansodan tarkka-ampujista. Suomessa on Erkki Palolammen julkisuuteen nostama Simo Häyhä, ja sietää muuten ollakin. Yhden isommin tehden elokuvan olen nähnyt siperialaisen ja saksalaisen ampujan tappavasta kilpailusta Stalingradissa. En osaa karistaa mielestäni ajatusta, että tuohon taistelutehtävään sisältää sekä salattavia että hävettäviä elementtejä. Pyydän anteeksi reaktiotani. Sodankäynti on kaiken kaikkiaan hävettävää, eikä salakytän toiminta poikkea millään tavoin jalkaväen muusta taktisesta käytännöstä, esimerkiksi panssarivaunun ampumisesta puskasta.

Veikko Huovinen ja Erno Paasilinna olivat Suomen kirjallisuuden kaksi merkittävää tarkka-ampujaa. Luultavasti Paasilinna käytti rengastähtäintä mutta molemmat pitivät kiikarikivääriä liian vaarallisena. Sillä ampuva joutuu kohottamaan otsaansa sen ratkaisevan puolitoista tuumaa.

Huovista ja Paasilinnaa voi kunnioittaa myös ihmisinä juuri siksi, että he altistivat itsensä ja elämänsä ja että kumpikaan ei tiettävästi kirjoituksissaan toiminut pahantekijänä.

Satiirissa on tuo hyvin hankala puoli. Satiiri kohdistuu tarkasti. Sen keino on naurunalaiseksi tekeminen. Hyvin harva valtias, puhumattakaan hirmuvaltiaista, kestää naurua viiksikarvan värähtämättä.

Ongelma on satiirikolta vaadittava kohtuuttoman korkea moraali. Erno Paasilinna jää loistavaksi esimerkiksi. Hän oli ehkä taustansa takia voimamies, ja lisäksi hänessä oli aiheellista katkeruutta, siis satiirikon polttoainetta.

Millainen on stand-up-satiirikko? Koulukiusaaja, työpaikkakiusaaja. Olen kyllä tavannut pari sellaistakin, jotka lisäksi kävivät käsiksi, mutta siihen tarvittiin viinaa ja pikkujoulu. Yksi etsi käsiinsä ”hurrin”, mielellään pienikokoisen ja kiltin, ja alkoi kuristaa ensin asianomaisen solmiolla. Hän oli työyhteisössään arvostettu henkilö, etenkin omissa silmissään.

Koulukiusaajista tulee yleensä opettajia. Pyydän lukijaa panemaan erikoisesti merkille, että väite ei ole käänteisenä tosi. Opettajat eivät yleensä ole koulukiusaajia. Tällä hetkellä tuossakin asiassa näyttää pätevän 12 prosentin sääntö. Ympärillä päivittäin liikkuvista ihmisistä 12 prosenttia, oikeastaan 12,6 prosenttia, on vaarallisia mielipuolia.

Raivohulluus on tarttuva tauti. Esimerkkejä ei tarvitse hakea menneisyydestä eikä diktatuurivaltioista. Sokerisuisesta lähimmäisenrakkauden ruumiillistumasta tulee viidessä minuutissa hirttosilmukkaa heiluttava lynkkaaja, jos esimerkiksi joku rohkenee epäillä hänen hyvyyttään.

Niinpä ihmisen velvollisuus on katsella jatkuvasti peiliin, vaikka näky onkin vastenmielinen, ja lisäksi vastustaa niitä olosuhteita, joissa joukon hysteria alkaa aiheuttaa ruumiillisia vammoja vastaantulijoille.

Jälleen kerran: jostain syystä 1944 - 1948 Suomessa ei hirtetty pahimpia sortovallan edustajia, esimerkiksi ei yhtään upseeria. En voi ymmärtää sitä. Vuosien 1971 – 1974 Suomen stalinistit eivät ryhtyneet väkivaltaisuuksiin, vaikka ääriliikkeet olivat eri puolella Eurooppaa turvautuneet kivääreihin. He kyllä uhkailivat, että kohta tulee ruumiita, mutta se jäi puheeksi eikä tuntunut alkujaankaan uskottavalta. Sitäkään en ymmärrä.

Toinen tähdennys: en ole missään tapauksessa sitä mieltä, että väkivaltaisuudet olisivat olleet edellisessä kappaleessa mainituissa tilanteissa anteeksiannettavia tai hyväksyttäviä. Historia on miljoonan tai sadan tuhannen vuoden vaellus fyysisen väkivallan rajoittamiseksi ravintona tarpeellisiin eläimiin. En kuulu niihin, jotka suojelisivat sikaa ja nautaa pahalta, äkilliseltä kuolemalta. Ihmisten joukkomurhaamisen voi jättää Jumalalle.

Etevän todellisen satiirikon tunnistaa helpoimmin huumorintajuttomuudesta ja toisten ihmisten ymmärtämisestä väärin. Ernon muistelmateoksen kuvaus kilpailijastaan Taanilasta on rajun kielteinen ja tuomitseva. Eikö Taanila kuitenkin ole (ollut) nimenomaan satiirikko, jos ajattelemme hulluuden paljastamista liioittelun keinoin. Aikakauden johtava nimi alalla oli kuitenkin Arvo Salo, jonka oikeisto-satiiri ”Lapualaisooppera” todella muutti ensin ilmapiiriä ja sitten ilmastoa.

Mutta Paasilinna tulee väittäneeksi myös, ettei Saksassa olisi juuri esiintynyt satiirisia teoksia. Mieleeni tulee Bertolt Brecht ja lisäksi Grass ja Böll. Eikö ”Peltirumpu” ole Hasekin ”Svejkin” ja ehkä Bulgakovin ohella vuosisadan Suiuri Satiiri?