Hullujen kanssa

En oikein tiedä, kannattaako hulluja katsella ja heidän juttujaan kuunnella.

Tuomioistuimessa ja kuulemma laajalti muissakin virkatehtävissä tuli vähän väliä vastaan kirjelmiä, joissa suurin osa sanoista oli alleviivattu kahdesti ja lauseet loppuivat kolmeen huutomerkkiin. Se ei ehkä käynyt ilmi, mitä kirjoittaja vaati. Perustelu oli kuitenkin, että arkkipiispa on kommunisti, tai vastaavaa.

Jo asianajajana joutui miettimään, mitä tehdä asiakkaaksi tarjoutuvalle, joka vaatii ”lain koko ankaruutta” WSOY:tä vastaan, koska johtaja ”Y. Antti Jäntti” suihkuttaa näkymätöntä kaasua ilmoittajan makuuhuoneen sähköpistorasioista.

Kun katsoo tämän jutun kuvaa, kieltämättä tuo pistorasia vaikuttaa vähän uhkaavalta. Pitäisi varmaan ryhtyä valokuvaamaan pistorasioita, pistokkeita ja katkaisimia. On se jotenkin pahaenteistä, että seinässä on reikiä, eikä kukaan tiedä, mihin ne johtavat…

Mies-Miina hoiti kansakoulun keittolaa ahkerasti. Joskus kuitenkin, ehkä kerran vuodessa, häneen iski levottomuus. Ennen pitkää hän ilmestyi nimismiehen kansliaan sanomaan, että valtio vainoaa häntä. Hänen mökkinsä yli lentää lentokoneita.

Nimismies oli riuska henkilö ja pitkään paikkakunnalla asunut. Hän oli soittavinaan puhelimella ja veivasikin keskukseen oikein kiukkuisesti. Miina ei ollut perehtynyt puhelimiin eikä osannut katsoa, oikeinko se Valtio tosiaan vastasi saman tien. Nimismies kuitenkin esitteli itsensä ja kivahti, että Miinaa ei sitten saa häiritä – onko selvä!

Nimismies oli myös taitava henkilö. Tietäen ettei Miinan lukutaito olisi kestänyt testaamista hän täytti kalastuskortin ja allekirjoitti sen komeasti, oikein heittäen pohkeen toisen polven päälle niin että saapasnahka välkähti, ja pani pään kallelleen kirjoittaessaan nimensä ja lisäsi alle asiaankuuluvan kiehkuran. Leimat (”Mitätön”) hän löi niin että kanslistikin kuuli, ja ilmoitti, että ei maksa mitään.

Asiakas oli tyytyväinen vuoden, tai ainakin puoli vuotta. Kyllä Valtiokin käsitti, ettei tätä ihmistä sovi vainota, kun nimismies sen kielsi.

Valitettavasti tarinan loppu on surullinen, koska aikanaan nimismies jäi eläkkeelle ja asioita alettiin hoitaa nykyaikaisesti. Tämäkin oikeuttaan hakeva kansalainen taisi päätyä Törnävälle.

Yhteisöstä oppii jotain olennaista, kun selvittää, miten se kohtelee hulluja. Ranskalaiset alkoivat käyttää uudelleen yli sata vuotta sitten hylättyä termiä ”hulluus” (la folie) kirjoittaessaan ilmiön historiasta. Nyt sitä esiintyy onneksi myös Suomessa (Pietikäinen, Hulluuden historia).

Jotkut korostavat tuolla nimityksellä, että hulluus on toisten eli ulkopuolisten arvio. Niin se on, mutta tuo ei ole kovin mielenkiintoista. Sekin on ulkopuolisten arvio, että joku on ”ryssä”. Tuota loukkaavaksi tarkoitettua nimitystä tarjottiin Länsi-Suomessa sotien jälkeen Viipurin läänistä tulleille, vain suomea puhuville luterilaisille.

Hulluus on ulkopuolisten käsitys ulkopuolisuudesta. Mitä muuta ”hulluus” oikeasti tarkoittaisi – toisenlainen, erilainen, eri mitoilla mitattava.

Se oli aikoinaan yllätys, että hulluja (dåre, Tor) ei ruotsalaisten eikä saksalaisten keskiajan lakien mukaan pitänyt tuomita kuolemanrangaistukseen. Juristien edelleen käyttämä selitys on hiukan epäilyttävä. Mieleltään hyvin vakavasti poikkeava ei kykene käsittämään syy-yhteyksiä eikä sellaista syyllisyyttä, joka voisi johtaa rangaistukseen. Tuo selitys, joka yleensä kelpaa opiskelijoille, avaa ikävästi rankaisemisen koko ongelmallisuuden.

Saksalaiset lienevät olleet ensimmäisiä Euroopan historiassa, jotka ryhtyivät järjestelmällisesti surmaamaan mielisairaita ja kehitysvammaisia. Tapahtumasarja on edelleen aika vaiettu. Joel Haahtela nosti sen upeasti esiin romaanissaan ”Tähtikirkas, lumivalkea” (2013). Tavallaan sitä lähelle oli tullut syystä jo klassikkona pidetty Grassin ”Peltirumpu”.

Olisi hullua ottaa kantaa siihen, miksi tuo saksalaisten toiminta tuntuu erikoisen puistattavalta. Esitän arvauksen. Tunnettu ilmiö ”pyhä hullu”, siis se, joka kiehtoi Dostojevskia niin kovin ja varmaan aiheellisesti, peittää puoliksi näkyvistä tunteen, että eräiden hulluus on toisten kyläläisten terveyden ehto. Itävä siemen ja koteloa muodostava perhosen toukka ovat selvästi hulluja. Niissä on ennennäkemättömän aineksia.

Kyllä; katselin eilen televisiota. Kukaan keskusteluun osallistuneista ei ollut hullu. Jotkut twiitit panivat toivomaan, että eräiden mielettömyys olisi ohimenevää.

Sekava kirjoitus

Tuomas Kyrön ”Benjamin Kivi” (2007) on aivan mainio romaani ja hauska. Olen pahoillani. Katselin jotain ja luin jotain ja etenkin tulin kuunnelleeksi radiosta ”Mielensäpahoittajaa”. Ajattelin että ihme höpöttäjä. En ajatellut muuta. Se oli erehdys.

Kyrö toteuttaa sen mitä olen haikaillut uusimmalta kirjallisuudelta. Minulle sopii hyvin, että kirjoitetaan ”postmodernismista”. Itse olen käyttänyt tuon sanan paikalla nimitystä ”maaginen realismi”, joka haluaa olla viittaus Rushdiehen, Garcia Marqueziin ja toisaalta Orhan Pamukiin, toisaalta Calvinoon.

Yliopistolla näitä aina harhaanjohtavia nimityksiä käytetään romaanin näköisistä kirjoista, joista on paha sanoa, miten kirjoittaja on kytkenyt toisiinsa raivostuttavassa määrin mahdottoman aineksen ja sellaisen, mikä oikeasti olisi voinut tapahtua. Tuo ”Kivi” on ihan läppää, mutta uskottavalta se vain tuntuu.

Aika innostuttavaa, että siamilaisten kaksosten Tervo – Hotakainen jälkeen olisi liikenteessä seuraava sukupolvi. Tosin Kyrö on jo vanha mies, näemmä täyttää 40, mikä on kyllä paljon.

Kun alettiin puhua ”karvalakkioopperoista”, karvalakit jäivät heti muodista. Siihen asti kaikki kekkoset olivat kilpailleet reuhkan ylenpalttisuudella. Ja sitten syntyi Kyrö ja muita – mutta myös karvalakkiromaani riutui ja hiipui vähin erin.

Tämä kirjoitus ei käsittele kirjallisuutta. Puhe on Ukrainan tilanteesta. Tänä iltana tulee Ylen uuteen tapaan vaalikeskustelun muotoinen Venäjä-ilta. Olen monta päivää miettinyt, mistä nämä hyvien asiantuntijoiden parhaat selitykset ovat tuttuja.

Tohtorit ja everstit esittävät tulkintoja, jotka ovat loogisia ja vakuuttavia, mutta niitä tulee koko ajan lisää eivätkä ne ole toisiinsa nähden missään käsitettävässä suhteessa. Kun Suomessa vallitsee pitkästä aikaa hyvin suuri yksimielisyys etenkin Venäjän aivan mahdottomista menettelytavoista, niiden taustalla on välillä näyttämisen halu, kasvojen menettämisen pelko, huonon esimerkin leviäminen ja sitten taas Kiovan hallituksen voimattomuus, ponnettomuus ja taitamattomuus.

Sotaa rakennetaan siten, että osapuolet, siis Venäjä, Nato ja USA ilmoittavat, että tulevassa sodassa ne eivät aio käyttää asevoimaa.

Tällaista ei edes Veikko Huovinen –vainaja olisi keksinyt. Eilen kuulimme (Lavrov) että ongelmat johtuvat lännen Ukrainassa ja Ukrainaan nähden tekemistä virheistä. Ukrainassa vaaditaan muun ohella kansanäänestystä, mutta kukaan ei vastaa kysymykseen, mistä on ajateltu äänestää.

Tuon tyrkyttämäni ”postmodernin” filosofian yksi lähtökohta on ”suurten kertomusten” kuolema. Suuri kertomus olisi esimerkiksi ”Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa” tai ”Jeesus Getsemanessa”. Tilalla on itseään kommentoivia tekstejä eli ikään kuin blogi, jossa kirjoittaja itse laatii vastaväitteet ja myös kiitokset. Jotkut ajattelevat, että esimerkiksi kirjoituksen tai elokuvan sisällöllä (kertomuksella) ei ole merkitystä, muodolla vain. Repimällä kirja ja sekoittamalla sen sivut kuin korttipakka saadaan aikaan toinen, ainakin yhtä hyvä kirja.

Tuo ajatus näyttäisi olevan oikea. Yllättyisikö kukaan, jos Putin kapuaisi puuhun ja alkaisi etsiä suuhunpantavaa Lavrovin turkista? Minä yllättyisin. Apinat ovat viisaita. Usein niiden toiminta tähtää syömiseen, paritteluun tai jonkun mukiloimiseen. Apinat osaavat myös käydä sotia.

Ensin ajattelin, ettei tämä ole informaatiosotaa, vaan informaatiorauhaa. Että ei olisi mietitty kunnolla, millaiseksi maailma on nyt mennyt. Yhdentekevät, vahingolliset ja hyvää vointia ja mieltä edistävät viestit ovat samanarvoisia. Kun suomalainen konfoijari B. Kivi kohtaa poikansa, tämä on Siperiassa asuva salaisen poliisin erikoisoperaatioihin koulutettu mies. Niin varmaan. Sellaista sattuu. Ja B. Kivi on vanhentunut 90 vuodessa vain 45 vuotta. Mikäpä siinä.

Romaaneissa minua kiinnostaa eniten se, mistä kirjoittaja tahtoo vaieta. Sekä uutistapahtumien että historian tulkinnassa mielestäni suuri käsitteellinen erehdys on ”valtapolitiikka”. Se on ajatus, jonka mukaan valtiot yleensä ja suurvallat erityisesti edistävät toiminnallaan lyhyen aikavälin etujaan. Tuotahan  ne eivät useimmiten itse julista, vaan kaivavat esiin vaikkapa ”kansan” tai ”uskonnon”. Tutkijat löytävät ”reaalipolitiikkaa”, vaikka todellisuudessa toimijat – tyyppiä Putin ja valitettavasti kai myös Obama – menevät koskessa kolisten, myötävirtoja vilisten, ja ajelehtivat joskus myös vastavirtaan, kuten viisas satu selvittää.

Tee sinäkin väitöskirja

Seuraan hiukan kauhistuneena Suomen Kuvalehteä, Kanavaa ja Parnassoa.  Niille on nimetty yhteiseksi päätoimittajaksi Ville Pernaa. Ruokanen siirtyy eläkkeelle elokuussa.

Kauan sitten SK:n päätoimittajan keskeinen tehtävä oli yrittää olla putoamatta juovuksissa Hietalahden kolera-altaaseen ja käydä turhissakin tilaisuuksissa pysytellen säädyllisen selvänä. Siitä on aikaa. Aikaa on siitäkin, kun Ilmari Turja kirjoitti ”Raha ja sana”. Hänen havaintonsa mukaan Jänteillä ja Reenpäillä oli rahaa ja hänellä sanaa. Tulos oli Uusi Kuvalehti, joka varsinaisesti toi Suomeen hälyuutiset. Margariinisota on kukaties muistissa; toivottavasti sitä selvitetään journalistiikan opinnoissa, koska voin ja margariinin kilpailu oli tällaisessa maassa välttämättömästi poliittinen, ja lehden tulonhankinnassa poliitikkojen pieksäminen oli hyvä ajatus, ja on.

Turja kuitenkin ahdisteli myös Sotamies Hytin tapauksella, jossa yksi kohde oli aikoinaan hyvin tunnettu S.O. Lindgren, ”Linkku”. Kysymys omien ampumisesta pulpahtelee jatkuvasti sotateemoissa. Ylikangas on pitänyt sitä sitkeästi yllä. Vaikka ihmishenkiä ei voi laskea yhteen, suhteellisuudentaju on välillä pätkinyt. Hytin juttu muuten kävi useita kertoja korkeimmassa oikeudessa, joka äänesti. Aiheesta on tehty näytelmiä, ja mahdollisesti hullun mestariampujaupseerin kuvasta tuli klisee. Sellainen esiintyy muun muassa Palmu-elokuvassa, ehkä oikeudellisista syistä Hitlerin suuntaan maskeerattuna (Helge Herala – majuri Vadenblick).

Sitten tuli Hymy, jonka takana oli luova lehtimies Jorma K. Virtanen. Jorse on kadonnut tutkastani.

Pohjalaisen perinteen minun kuuluisi puhua Pernaasta hammasta purren ja puukkoa tahkoten. Hän on naapuri. Itse asiassa hänen isänsä varttui kalikan heiton päässä minun kodistani. Itse Pernaa ei ole kauhavalainen, mutta kauhavalaisen näköinen niin että vähemmästäkin säikähtää. Taisimme taannoin muistutella saman näköisen A. Tuurin luonnehdintaa ”preeriaintiaanin näköinen”. Totta, mutta vain satakuntalaista verta olevat enoni ja tätini sekä äiti ovat kaikki samaa liian mustaa ja pystyä rotua – ja komeitakin.

Pernaan toiminnasta minulla on vain vähän omaa kokemusta, mutta se on yksinomaan myönteistä. Hyvä mies. Mutta onko tehtävä mahdoton? Nuo kolme lehteä, Kuvalehti myös, ovat minun käsitykseni mukaan niin hyviä kuin Suomessa ja Pohjois-Euroopassa vain voi olla. Kun niillä ei numeroiden näyttämää ajatellen ole tulevaisuutta, sivustakatsoja voi vain puhallella. Saman yhtiön Tekniikan Maailmassa kävin taannoin ja arvelin, että vastuussa on nuyt niin taitavia ja koulutettuja henkilöitä, että epäonnistuminen on käytännössä taattu.

Mainitun Kuvalehden uudessa numerossa esitellään Päätalosta väitöskirjan tehnyt Ritva Ylönen, joka hyvin kiinnostavan jutun mukaan työskenteli kauan Yhtyneitten, nykyisen Otavamedian myyntitehtävissä.

Minulla on juttuun yksi lisäys, jota Risto Lindstedt ei hoksannut kysyä keneltäkään. Paitsi että väitöskirja sai käytännössä korkeimman arvosanan, se oli lisäksi hyvä. Olen lukenut sen ja Päätalon tuotannon samoin. Olen ollut yliopistoilla mukana hyvinkin monen väitöskirjan valmistumisessa ja tiedän monien alojen väitöskirjojen yhteiset piirteet. Niiden arvioijat eivät juuri koskaan tunne tutkittua asiaa paremmin kuin väittelijä. Väitöskirjan tarkoitus on luoda sellaista tietoa, jota ei ollut ennen olemassa. Arvioija ottaa kantaa tuon tiedon pitävyyteen. ”Minun mielestäni” ei kelpaa. Ja Tämä Ylösen työ siis on hyvä. Se ilmiö, että arvostelijat ja oikeastaan kustantajakaan eivät tykänneet Päätalosta, mutta yleisö yhä enemmän ja lopulta ennennäkemättömästi, on nyt kytketty tosiasioihin, kuten julkaistuihin lehtiarvosteluihin, jotka on luokiteltu ja lajiteltu.

Tutkimusalan slanginimitys on ”reseptioestetiikka” – miten taideteos on otettu vastaan. Sitä harjoitetaan vähän, koska se on niin työlästä. Jos on mahdollista pyöritellä vaikkapa ”postmodernia” tutkimusta ja sen valitettavan hämäriä käsitteitä, miksi tehdä paljon työtä?

Olen iloinen, kun saan tilaisuuden kehaista tätä väitöskirjaa. Olen yksi niistä 98 prosentista professoreita, jotka suhtautuvat kirjavan kokemuksen ja katkeilevan koulutuksen pohjalta väitöskirjan tekijöiksi ilmoittautuviin ennakkoluuloisesti. Oma suurin ennakkoluuloni on, ettei tuossa iässä (puhua itseäni nuoremmista) useinkaan osaa rajoittaa eikä hallita aineistoa. Nuoret ja uraansa ajattelevat taas monesti uskovat, että väitöskirja on se tuttu pellehyppy kerroksista, mutta kahdella kierteellä. Jos siitä selviytyy hengissä, sitten voi yrittää jotain varsinaisesti viisasta. Elämäntyön tai elämänkokemuksen tislaaminen teokseksi on epätoivoinen yritys.

Rajoitan otsikon kehotusta näin: tee eläkepäivinäsi väitöskirja, jos teet sen jostain perinteisestä oppiaineesta ja vakiintunein keinoin. Mutta esimerkiksi hyvän taiteilijan ei pidä tähdätä taiteen tohtoriksi.

Kuvassa kolme pohjalaisten filosofian tohtoria, luullaksenki.

Kulttuuribisnes

Otsikossa oleva sana tuli vastaan eräässä lehtihaastattelussa. Päättävässä asemassa oleva henkilö lupaili toimia tuolla alalla.

Eilen sain päähäni perehtyä uusimpiin lukuihin kirjojen myynnistä. Jos joku minun lukijoistani haluaa katsella niitä, olkoon tarkkana. Lukusarjoja on ryhmitelty vanhan tavan mukaan niin ettei koko karmeus näkyisi yhdellä katsomalla.

http://tilastointi.kustantajat.fi/PublicReporting/Yearly.aspx?language=FIN

Jos kirjankustantaminen on ”kulttuuribisnestä”, nämä myyntiluvut nähnyt ymmärtänee vaihtaa alaa.

Luulen olevani jollain tavoin selvillä viimeksi kuluneiden sadan vuoden kirjamyynnistä Suomessa tai ellen siitä, kirjojen julkaisumääristä. Alaa on tutkittu suhteellisen paljon, ja myös aivan äskettäin ja kohdittain myös hyvin (Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008.). Kirjankustannusliikkeistä on runsaasti historiikkeja. Perinne elää – niissä ei yleensä tavoitella todenmukaista kuvaa.

Tuo viimeksi mainittu ei ole kirjoittajien eikä kohteiden pahuutta. On vain niin, että kirjankustannusliikkeen historia ei vastaa pääkysymykseen, miten liike on ylipäätään pysynyt hengissä. Vastaus on melkein aina: kirjapainolla. Johtavat liikkeet ovat tulleet toimeen aikakauslehdillä, joilla siis tavallaan on paikattu kirjojen aiheuttamia tappioita.

Muuta ei oikein osaa ajatella, jos poistaa valmistus- ja myyntimääristä oppikirjat. Niiden tuotannon ehdot tuovat mieleen monopolin (oligopolin). Oppivelvollisuuskouluissa ja lukioissa kunnat tai koululaiset eivät oikein voi jättää kirjoja ostamatta.

Kirjallisuudella ovat sinnitelleet joitakin vuosia hengissä Karisto 1920-luvulla ja Gummerus 1960-luvulla. Suurempien yhtiöiden kirjamenestys on ollut hyvin tiukasti kiinni suurteoksista, joita on myyty merkittävästi sivu kirjakauppojen. Jo 20-luvulla Pienen tietosanakirjan sanotaan pelastaneen Otavan. Sama yhtiö oli 60-luvulla upota Ison Tietosanakirjan vuoksi. Siitä tuli kuitenkin yhtiölle pelastus. Niin se käy.

Sähkökirjoista kiinnostuneet saavat tilastoista vettä myllyynsä. Sieltä löytyy perusteluja sekä uuden teknologian mitättömyydelle että suurenmoisuudelle. Lukija huomannee, että noissakin tuotteissa lapsille tarkoitetut äänitteet ovat erikoisasemassa. Vanhemmat, tädit ja kummit käyttävät kotona kuvatallenteita, autossa äänitallenteita kuin kaukosäätimen ”mute”-nappulaa. Karjuvat kakarat vaikenevat tehokkaimmin Muumien ääressä. Lisäksi jotkut ihmiset, esimerkiksi minä, pitävät juuri Muumeja lapsille erittäin sopivana eli sekä hauskana että hyödyllisenä maailmana.

Lukija huomannee, etten sano yhtään sanaa muka neuvoksi kirjakriisiin. Ainoa mahdollinen neuvoni olisi, että ainakaan minua ei kannata uskoa. Pitkästä kokemuksesta tiedän analyysini virheellisiksi, ja ennustan melkein aina väärin.

Kiistettyäni itse lausumani todenperäisyyden kuin kollegani Pilatus pääsiäisviikolla, sanon kuitenkin, että mielestäni kotimaisen proosan ja runouden nimikkeiden julkaisumäärä kertoo uskomukseni mukaan paljon maan koko elinkeinoelämän tilasta.

Kiitos ja tervehdys Bengt Holmströmille, jonka päivän HS:n mukaan sanoma on painavaa. Tällaisia terveisiä: jokainen sepitteellinen kirja, siis proosa- tai runoteos tai näytelmä, on innovaatio.

Kaunokirjallisuuden myynti on pudonnut viidessä vuodessa viidenneksen.

Tekijänoikeuden ja teknologiassa patenttien pitäisi olla insentiivi- eli palkitsemisjärjestelmiä. Sellaisina ne on esitelty 150 vuotta. Työmies on palkkansa ansainnut jne.

Tällä hetkellä ne haittaavat ja jarruttavat toimintaa hyvin pahasti. Maailma on muuttunut niin kovasti. Yksi kiireellinen korjausliike olisi Holmströmin ja Milgromin jo kauan sitten esittämän huomioon ottaminen (The Firm as Incentive System). Kannustimia on aina useita. Yrityksen ja tässä tapauksessa tekijän tai keksijän kannalta ne voivat joko johtaa parempiin tuloksiin tai kumota toistensa vaikutuksen tai huonontaa lopputulosta. Esimerkiksi työsuhteessa tai alihankkijana tehtyjä teoksia tai keksintöjä olisi syytä verrata kunnolla. Tähän asti näissä ympyröissä on keskusteltu rahanjaosta. Nyt ei ole, mitä jakaa.

Suora väri

Kun väri on aivan kohdallaan, tunne on sama kuin lapsena, kun yritti heittää pallon peltikatolle niin että se tulisi syöksytorvea alas. Kerran se pallo osui sukkana suoraan keskelle ja tuli hurjaa vauhtia alas. Samanlainen tunne oli se hyvin harvinainen napakymppi tikkatauluun. Keskusta oli puuta. Se kolahti. Muu osa taulua oli kierrettyä paperisuikaletta, joka sitten aikanaan lähti purkautumaan. Se mäjähti. Mutta se kympin kolahdus! Vaikka en enää ammu isopistoolilla, haluaisin taulun, jossa renkaat antaisivat osumasta oikein viritetyn äänen, mielellään As-duurin skaalan.

Elämä on mennyt niin ylelliseksi, että saan välistä saman tunteen, kun yllättävä ja eläväinen sointuketju – sarja osittain odottamattomia harmonioita – päätyy dominanttiin ja musiikki on ohi. Jos tämä tapahtuu harvinaisen kuoron laulamana eli täsmällisesti oikeassa säveltasossa, tunne on täydellinen. Sävellajin nimi ja väri tulee heti. Kuin syvän violetti d-molli. Kuin ruudinsavuinen  D-duuri.

Bach kirjoitti Magnificatin uudelleen tuohon sävellajiin, varmaan saadakseen trumpeteille raikua. Juuri tätä teosta uudelleen ja uudelleen kuunnellessani 70-luvulla (Karl Richter jne., Archiv Produktion) ”Omnes generationes” meni pahasti päähäni. Ajattelin että en taida olla täysijärkinen, kun näin heitättää päästä. Kysyinkin sitä kerran eräältä päihin perehtyneeltä lääkäriltä, joka sanoi, että siihen olisi pillereitäkin. Niitä kun pistelee viikon pari, istuu vain, itkee ja kuolaa, eikä musiikki tunnu miltään. Jäi kokeilematta.

Ei tuossa mainitsemassani kohdassa ole sinänsä mitään ihmeellistä. Ostinato on A niin kuin kuuluukin, ja kotipesä on D.

Olin tähän kymmeniä kertoja palannut ja taas liukunut siitä pois. Jossain välissä YouTubesta sattui silmään esitys ja partituuri, josta väitetään käyvän ilmi, että tämä minua pyörryttävä kohta on sitä Bachin numeromagiaa. ”Omnes generationes” eli kaikki sukupolvet on suora viittaus Matteuksen evankeliumin alussa olevaan sukuluetteloon Aabrahamista Davidin kautta Jeesukseen. Tämän saman voi laskea sekä sävelistä että soinnuista. Pääsävellaji D on siis Jeesus. Bach oikeasti uskoi kätkettyihin merkityksiin ja siihen, että musiikki ja matematiikka on sama.

Näitähän passioissa on paljonkin. Ja siinä fuugassa on se kuuluisa teema B-A-C-H. Se nyt ei ole kuultuna niin ihmeellinen.

Väreistä kehottaisin katsomaan Edvard Munchin sinisiä ja van Gogin vihreitä. On se helppo kirjoittaa, että on sinistä ja on vihreää. Kun ne näkee luonnossa eli museossa, ei kohta tiedä, kuinka päin olisi. Munchia on Oslon kansallisgalleriassa yhdessä isossa huoneessa varmaan kolmekymmentä taulua, joissa on varmaan kolmesataa eri sinistä, maalausten sisällä ja niiden kesken aivan uskomattomasti sarjoitettuna ja soinnutettuna. Ihmettelen ettei siellä ole ovella lappua ”Tämä vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia”.

Van Gogh –museossa on sielläkin seinillä hulluuden historia. Maalin määrästä ja siveltimen painosta ei voi olla näkemättä, millainen vimma oli tähtien takana, korppien kumppanina, auringonkukkien alla. Tuloksena on maalaukselle ja kuvalle mahdoton piirre, värin kolmiulotteisuus. (Bach käytti kolmiulotteista ääntä mm. kaksoiskuoroissa.)

Itse asiassa pelkään pahoin, että tuollainen taulu on vähintään neliulotteinen, koska siihen on selvästi kuvattukin lommoiseksi lytätty aika-avaruus.

Näiden kirjoitusten takana on myös saksankielinen Colorfoto-lehti, jota on tullut osteltua kiskalta. Nytkin siinä oli vertailukuvia kohteesta värillisenä ja mustavalkoisena, ja taannoin mielettömän kalliilla, yksinomaan mustavalkoisia kuvia ottavalla digi-Leicalla luotuja kuvia, jotka kyllä olivat itkettävän hyviä, etenkin lehteen painettuina.

Tämä on arvaus – puupiirros ja useat grafiikan lajit (kuparipiirros) kehittyivät suurenmoisiksi kirjapainon vuoksi. Fototypia ja autotypia loivat sitten katselutottumukset sanomalehdissä. Ison rasterin suttu välttää katsojalle. Katselen murheellisena kirjoista sadan vuoden takaisin kuvia Lapin tuntureista. Miten kelvotonta verrattuna hiukan vanhempiin kaiverruksiin!

Elokuvassa Chaplinin roolihahmo oli optimoitu mustavalkoiseen kuvaan – siihen kuuluivat paidan etumus ja myös viikset. Voi vain arvailla, kumpi vaikutti kumpaan, kun mustavalkoinen miehen puku vakiintui samaan aikaan kuin valokuvaus.

Elokuvan ammattilaisen symboli on kaulassa killuva koje, jolla voi tähtäillä rajausta. Ennen se oli etenkin kuvaajan harmaafiltteri, jonka avulla haettiin värillisen kohteen harmaasävyjä. Greg Toland (Welles) ja Raoul Coutard (Truffaut, Godard) toivat tyydytystä, ja samoin oli George Stevens kuvaajana. Värille kuvaaminen onkin sitten ollut enimmäkseen alamäkeä, paitsi ehkä David Lynch. Aronofskyn uuden aion nähdä. Hänkin osaa. Ja uutisten kirjoittajat eivät siis tiedä, että Ukko Noan juopottelu selvitetään Raamatussa.

Eri asioita

Näinkin käy – en tunne paljon Nightwishin musiikkia enkä pidä sanottavasti Don Rosan piirtämistä Aku Ankoista. Olen Carl Barks –fundamentalisti.

Yleisluonteisena kommenttini julkisiin ilmiöihin – muusikko Tuomas Holopainen on esiintynyt Roope Ankka –levyn johdosta julkisuudessa näinä päivinä, ja perjantaina istui television haastateltavana Helsingissä myös Don Rosa.

Holopainen herättää ihmisenä minussa raivokasta ihailua. Rosa vaikutti aivan mainiolta. En ole rientämässä kuuntelemaan levyä enkä hankkimaan Rosan Akkareita, joita minulla ei taida olla hyllyssä.

Luulen kirjoittaneeni ensimmäisenä asiallista tekstiä Aku Ankasta. Se oli jo ennen Sarjakuvat –kirjaa. Tuohon aikaan, lähes 50 vuotta sitten Akusta kirjoitettiin lähinnä epäillen sarjan sopivuutta lapsille ja pian esimerkkinä kapitalisti-sika Disneyn arvottomasta ja iljettävästä riistosta. Jälkimmäisen lajin kirjoituksia minulla on tallessakin. Yksi sellainen kirja oli norjalainen.

Disney henkilönä herättää edelleen vihamielisyyttä. Hän lienee ollut kiivas kommunismin ja ”kommunismin” vastustaja, ikävä työnantaja ja ties mitä. Viittaisin silti tosiasioihin. Hän oli vuosisadan nerokkaimpia ihmisiä. Elokuvassa ja etenkin luotaessa aivan uutta lajia eli kokoillan piirrettyä tuottaja on avainhenkilö. Ainakin 1930-luvun pitkät, ”Fantasia” mukaan luettuna, olivat käänteentekeviä – myös värien käyttönä. Tähän yhteyteen ei kuulu luettelo, mistä kaikesta en lainkaan pidä Disneyssä (Disneyland, luontoelokuvat jne., firman tekijänoikeuspolitiikka). Paha sai palkkansa. Ketjupolttaja kuoli keuhkosyöpään ennen aikojaan – vaikka hänen oikea ikänsäkin on kiistetty.

Toistan taas arvaukseni – monien teosten kaikkein tärkein piirre on se että ne lukee juuri oikeassa iässä. Kun Aku Ankka –lehti alkoi ilmestyä 1951 / 1952, olin jo hyvin kokenut sarjakuvien lukija. Vastaavasti Nalle Puh jäi minulle vähän älylliseksi kontaktiksi, koska meillä ei sattunut olemaan 1945 ilmestynyttä nidettä ”Satukarhu Puh”.

Kun Muumi-kirjat alkoivat ilmestyä, olin jo väsähtänyt snobi (10 v.). Luin ne kuitenkin, hiukan kummastellen. Sofistikaatio ei pitänyt. En yhtään ihmettele, että ne nyt viimein tunnustetaan huipuiksi. Mielestäni Tove olisi tullut hyvin kysymykseen Nobelin saajana siinä kuin Astrid Lindgrenkin.

Nyt otsikkoni on asiallinen. Aivan muu asia, vailla yhteyttä edelliseen.

Harvoin kuulee niin tietämättömästi laadittuja uutisia kuin tänään. En tarkoita nyt Ukrainan tilannetta, vaikka ihmettelen Luhanskin ”siviilejä”, joilla on käytössä tuollaiset määrät sotilas-piikkilankaa (razor-wire – ”Nato-lanka”). Tavallinen piikkilanka onkin Suomessa kiellettyä, ainakin hevosten aitauksina, luullakseni lehmienkin.

Kodikkaasti siirryn vain pysäköintilakiin. Media sotkee perusasian väittämällä, että korkein oikeus ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja ovat ”törmäyskurssilla”.

Jälleen kerran: eduskunnan keskeinen tehtävä on muuttaa lakeja muun muassa korkeimman oikeuden epämiellyttävien ratkaisujen lopettamiseksi. Korkeimman oikeuden tehtävä on nykyisin myös lakien perustuslainmukaisuuden tutkiminen.

Nykyiset perustuslaki- ja lakivaliokunnan puheenjohtajat ovat valitettavasti juristeina korkeintaan keskinkertaisia, ja sen kuulee.

Media vaatii selvyyttä asiaan, josta ei ole ajatuksellisestikaan mahdollista säätää laissa, nimittäin todistelusta. Miten sopimus syntyy? Mikä on tulkinta, kun toinen osapuoli vetoaa sopimukseen ja toinen sanoo, ettei mitään ole sovittu?

Nämä ongelmat ovat hyvin tavallisia kaikilla aloilla. Kirjallinen sopimus ei ole kaiken kattava ratkaisu. Luultavasti amerikkalaisten käyttämät massatuotteiden käärepaperit, joissa lukee, että myyntipakkauksen avaamalla olet muka tehnyt sellaisen tai tällaisen sopimuksen, ovat Suomessa ja Euroopassa yleisesti vaikutuksettomia.

”Pienellä painettu” (katso Roope Ankka) ei ole Suomessa välttämättä voimassa. Maa on täynnä isopalkkaisia nuoria juristeja, jotka luulevat toisin.

Huomautukseni koskee joukkosopimuksia ja vain varallisuusoikeutta. Haluaisin viitata HIITissä vuonna 2002 esittämiini ajatuksiin digitaalisista sopimuksista. Sen jälkeen tuo väitetty ongelma on ratkaistu moneen kertaan mm. puhelimella maksamisessa. Mutta verkkomaksuissa on kyllä uusia, valitettavan harvoin selvitettyjä suurongelmia.

Tunnustaa väriä

Miksi punaiset ovat punaisia?

Viimeistään Pariisin kommunardikapinasta 1871 punaiset liput ovat kuuluneet marssivalle työväelle, mutta on niitä muillakin. Niitä on kalastajilla ja maanteiden ja rautateiden ylläpitäjillä. Kliinisissä kokeissa keltainen on nyt voittanut; ennen ajateltiin, että punainen herättää eniten huomiota. Kuninkaallisia ajatellen se on vallan väri, ehkä samasta syytä.

Ranskan vallankumous oli kolmivärinen – tunnus oli trikolori eli sininen, punainen ja valkea. Mielenkiintoista kyllä, syntyvä Pohjois-Amerikka omaksui samat värit. Suomen lipusta punainen valitettavasti puuttuu. Vaakunassa se on hallitseva. Ja kyllä valtion lippua kaavailtiin punaiseksikin, kunnes se mielipide voitti, että tuo viittasi enemmän Suomen kuninkaaseen ja ruotsinkielisyyteen, ja muun muassa Pietarin pursiseuran ja Venäjän keisarillisen laivaston värit voittivat. Siihen toimeen palkattu runoilija keksi sopivasti, että värimme symboloisivat taivasta ja hankea, luultavasti siis ilman aurinkoa ja kuuta.

Värien ja niiden merkityksen oppi oli heraldiikka, siis vaakunat ja vaakunakuviot. Keskiajan guelfit ja ghibelliinit lahtasivat toisiaan loputtomasti. Myöhemmän ajan oppikoululaiset joutuivat joskus kokeissa selittämään, mistä vihat. Kukaan ei osannut, eivät myöskään Mantere ja Sarva, oppikirjan kirjoittajat (ja kouluhallituksen virkamiehet). Nasu kakara arvasi – kaupalliset ja lyhytnäköiset sotilaalliset syyt.

Englannin Ruusujen sota tukeutui kertomusten mukaan sekin heraldiikkaan. Yorkin suku käytti merkkinään valkoista ruusua ja Lancasterin punaista. Tämä merkkinä käyttäminen ja mainio nimitys Ruusujen sodat ovat molemmat myöhemmin keksittyjä.

Eiliseen kirjoitukseen tuli erinomainen kommentti. Mieleen palautettiin ”grisaille”, ajoittain suosittu yksi- tai kaksivärinen piirros. Sen rinnalla tunnetaan ”brunaille”, jossa valöörinä on sepia. Niitä tehtiin sekä luonnoksina että harvakseltaan valmiina töinä. Kommenteissa viitattiin myös piirustuksiin ja grafiikkaan. Odottelemani viittaus veistoksiin jäi puuttumaan.

Veistokset ovat ”mustavalkoisia” eli vailla väritystä. Mielenkiintoisesti ajoittaisia otteluita käydään juuri mustavalkoisuuden kysymyksestä, esittävyydestä. Todellisuutta on esitetty aina pelkällä viivalla. Väritys on käsitetty välillä todenmukaiseksi. Tätä nykyä kenties ajatellaan taas, että väritelevision, tietokoneen tai kameran näytön esittämä kuva olisi toisinto todellisuudesta.

Sitä ne eivät ole. Jos panette äijän ja häntä esittävän valokuvan vierekkäin, värien ero osoittautuu suureksi. Jos teette saman kokeilun, kun kohteena on maisema, huomaatte todeksi väitteen digitaalisen kuvan muovisesta tai karamellin mieleen tuovasta värityksestä.

Tuolla patsasperinteellä on historiansa. Taidehistorian uranuurtaja Winckelmann tunnetusti messusi räkä poskella antiikin uljaasta valkoisuudesta. Hän oli ollut onnellisen kauan kuolleena, kun fysikaalinen tutkimus osoitti, että patsaat – myös Ateenan Akropolis – olivat olleet maalattuja, ja sen perusteella, mikä on selvitetty värityksestä, näky on ollut meidän makumme mukaan kammottavan räikeä, jotain samaa kuin nykyajan huvipuistoissa ja puuhamaissa.

Ei sillä, myös huolellisesti alkuperäiseen väritykseen palautetut maalaukset ovat muidenkin kuin minun mielestäni ikään kuin pahasti värisokean taiteilijan tuotteita. Jopa osa renessanssin ihaillusta hämystä on valitettavasti analysoitu, jolloin on havaittu, että kysymyksessä onkin pelkkä paska, lisättynä noella.

Liimaan tämän kirjoituksen kuvaksi guelfien ja ghibelliinien kannattajien vaakunat. Siinä on se punainen ja siinä on Sveitsi / Punainen risti eli värien kääntäminen. Helppoa ja käytännöllistä. Juuri sama ajatus on käytössä television takia jalkapallossa ja jääkiekossa. Joukkueella on oltava kaksi erilaista paitaa, mielellään samoin värein.

Punaista politiikkaa selventääkseni kävin läpi verkosta ja painetuista lähteistä punakaartilaisten kuvia. Niin on, että punaiset käsivarsinauhat ja ruusukkeet eivät erotu mustavalkoisista valokuvista.

Mietiskelyni taustalla on elokuvasta jo kirjoihin levinnyt uusi suuntaus. Robertsin kelpo kirja Zhukovista (”Stalin’s General”) on varustettu asiallisella kansikuvalla. Voittoisien Liittouneiden marsalkat lämpsivät Brandenburger Torilla. Mustavalkoinen kuva on väritetty osittain Photoshopilla. Zhukovin kunniamerkkinauha, koppalakin nauha ja housujen reväärit ovat punaiset, vaikka kuva on muuten värejä vailla.

Luultavasti suurilevikkisen kirjan kannen tekijät osaavat ammattinsa. Tunsin lukkarinrakkautta. Blogikirjani kansikuva tehdään näillä näkymin kahdella värillä, aloitteestani. – Vaakunaa minulla ei ole.

Ruusun väri

Aikamatkailijoista värien mestarit, ehkä El Greco, varmasti Michelangelo, joutuisivat istahtamaan ja miettimään, jos työntäisin käteen isoisäni valokuvan. Ammattimiehinä he oivaltaisivat pian, että tässä on jonkin merkillisen periaatteen mukaisesti muutettu värit harmaan sävyiksi. Ajatus olisi varmaan heidän mielestään aivan epäonnistunut ja mielenkiinnoton.

Kukaan ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista kuin mustavalkoisen valokuvan väritys, kun valokuva tuli. Olisiko oikein selvitettävä, nähtiinkö daguerrorypiat eräänlaisina varjokuvan (silhuetin) muunnelmina? On tätäkin tutkittu.

Jos pidän luennon modernismista kirjallisuudessa ja taiteessa, otan powerpointin Charles Baudelairesta. Ei tule mieleen, että hänestä olisikaan muita kuin mustavalkoisia kuvia. Tuon kuvan nimi olisi ”modernismi”. Kuulijat saisivat miettiä, että modernismin ensimmäinen suuri nimi ja profeetta Baudelaire ei olisikaan siinä pääasia, vaan mustavalkoisuus.

Samaa keinoa voisi käyttää teollistumisen eli industrialismin selvittämiseen. Varmaan ensimmäiset junat oli maalattu niin kirjaviksi, ettei niitä luultaisi myöhemmin mustavalkoisiksi. Anteeksi aiheeton vitsailuni. Harva se ilta rautatieasemalla junaa ihmetelleenä pikkupoikana muistan ne näyt kovin mustavalkoisina, vaikka oli höyryvetureissa ainakin Lokomon punainen kilpi. Ja postivaunu oli jossain määrin keltainen ja sitten oli maitovaunu, valkoinen.

Esimerkkihenkilöni, ammattimiehet, saattaisivat myös huomauttaa eräinä vuodenaikoina juuri täällä pohjoisempana näkyvistä illan hetkistä, jolloin värit hetkeksi ikään kuin katoavat maisemasta ja sitten laskeutuu todellinen hämärä. Kohteliaisuussyistä en mainitsisi heille ”värilämpötilaa”. Mitä syytä on käyttää termejä, joita ei ole vielä keksitty.

Kun puheeksi tulevat usein asuntojen vauriot ja terveyshaitat, saatan kehaista ylpeänä, että meillä ei ole. Kun mainitaan, miten kelvottomia ja ahneita rakentajista on tullut, en rupea väittelemään. Jos joudun teeskentelemään syvähenkistä elämää viettävää ihmistä, mutisen ehkä arvoituksellisesti, että syitä voi olla hyvin monia ja ettei niistä taida olla toistaiseksi oikein riittävästi tietoa.

Minusta on vaikea pitää totena tosiasiaa, että Talvisodan aikana oli hyvin vähän vilustumisperäisiä sairauksia, keuhkokuumeeseen ei juurikaan kuoltu ja infektiot olivat aika vähissä.

Toiset aikamatkailijat, tällä kertaa käytännössä kuka tahansa, eivät olohuoneeseeni tai komeaan keittiööni tultuaan ihmettelisi ensi töikseen tekniikkaa, jota siellä pursuaa. Kahvikuppi olisi esineenä heille tuttu ja turvallinen, mutta pikkulusikka voisi herättää hämmästystä. Ruostumaton teräs tunnettiin, mutta se oli harvinaista. Joku matkailija voisi vaivihkaa sujauttaa lusikan (Hackman, Savonia) liivinsä taskuun.

Suurin hämmästymisen aihe olisi tasavalo ja tasalämpö. Tasa- eli yleisvalaistusta ei juuri ollut ennen kehittyneitä sähkövalaisimia. Mittatikkuna voisi käyttää varjojen vaalentamista. Ensimmäinen kehittynyt askel oli kristallikruunu, joka lienee ollut rouvien ja neitien mieleen. Sopivan valoisuuden lisäksi valo hajoaa sopivasti ja tappaa yllättävät, ehkä epäedulliset varjot. Kun muistamillani kesämökeillä valaistuksena oli tavallisten myrskylyhtyjen ja Petromaxin lisäksi seinään kiinnitettäviä, lasillisia öljylamppuja, peltinen heijastin oli aina mattapintainen ja epätasainen. Valo piti hajottaa, ei heijastaa suoraan.

Yleisvalaisemisen korkea laulu oli ritilällä silattu loisteputki, työpaikkojen ja kauppaliikkeiden valaisin. Ei ole enää muodissa kodeissa.

Tasalämpö vuorokauden ympäri on tässä huoneessa ollut voimassa alle vuoden – lämpöpumppu. Tavallinen keskuslämmitys pientalossa salli noin kahden asteen heittoja, esimerkiksi tähän vuoden aikaan sen mukaan, olko huoneessa ollut ketään. (Ihminen on melkoinen lämmityslaite.)

Arvaan että keskuslämmitys aiheutti lopulta ilmastoinnin, joka on Suomessa hyvin uusi asia, ja energiansäästäminen eli tiivistäminen aiheutti välillisesti hengitysteiden ongelmat ja muita sairauksia. Ainakin pohjoisessa Euroopassa ihminen oli rakentunut voimaan hyvin taloissa, jotka toimivat saunan periaatteella – lämmitettiin kuin kiuas – aikaisemmin heitettiin huoneissa löylyäkin – ja sitten noin puolen vuorokauden kuluttua noustiin aika kylmiin tiloihin, jotka päivän aikana lämpenivät tai ei. Mutta keskuslämmitystä ja energiatehokkaita taloja keuhkot eivät kestä?

Haalea varjo

Joenpelto jää joillakin rihmoilla kiinni viihdekirjallisuuteen hiukan samalla tavalla kuin Väinö Linna, jonka arvostelijat olivat hiukan oikeassa. Myös Linna tihentää ja vahvistaa ääriviivoja. Siten pahat miehet, esimerkiksi useimmat upseerit kokijoiden luonnollisina vihollisina, jäävät ääriviivapiirroksiksi. Mistä ”Lammioita tulee”? – Mutta ehkä muu ei ole mahdollista. Kertomus ei pysyisi koossa, jos toisin tekisi.

Vertailuun tarvitsemme parhaat koskaan kirjoittaneista. Tshehovista joku sanoi taannoin, että hän on kirjailijana niin kovin pessimistinen. Huomio oli oikean suuntainen, mutta väärä. Hän ei ole koskaan eikä vahingossakaan pessimistinen. Hänen asenteensa on tiivistetty otsikoksi ”sääli ihmistä”. Huolimaton lukija voi ajatella, että ”sääli” on väsähtänyt tunne, joka menee kyllä ohi, kunhan saa syödä ja ryypyn viinaa. Tässä yhteydessä ”sääli” on samanlainen sana kuin”armo”. Taiteen lisäksi se on joidenkin uskontojen syvä ydin. Se on tiedon ja tunteen syvyyteen perustuvaa myötäelämistä. Se johdattaa myötätuntoon. Vanhassa kielessä oli niinkin kaunis sana kuin ”mielisuosio”.

Kirjallisuuden eräs keino on sama, jonka tekniikka ja talous ovat nyt avanneet elokuvalle. Luontodokumentit käyttävät sitä taitavasti: lähikuva. Syvyyspsykologisten jännäreiden rinnalla on nykyisin sydäntä riipaisevia tarinoita maailmoista, joita emme ole ennen koskaan nähneet, esimerkiksi muurahaisista maanalaisissa tunneleissaan. Jospa se on se taivas? Entä jos hyvät ihmiset pääsevät kuoltuaan muurahaisiksi?

Joenpelto on niin taitava liikkeiden ja mielenliikkeiden yhdistäjä, ettei äkkiä tule mieleen monta vastaavaa suomalaista kirjoittajaa. Mutta kuten viihde, hänkin tarvitsee ”pahikset”. Viihteen kuluttaja, jota ei ehkä voi kunnioittaa nimityksellä ”lukija”, saa omakätisen tyydytyksen, kun Tarzan on tappanut kaikki ihmissyöjät ja keittää heistä padassa muhennosta. Viihdeteosta ei voikaan lopettaa sellaiseen näkyyn, että Tarzanin nyljetty nahka kuivuisi savimajan seinällä muiden pedon taljojen vieressä.

Joenpellolla romaanin päättyessä peltiseppä (”Avoin, hellä ja katumaton”) saa rangaistuksensa. Myös kirjoittaja ottaa omansa näyttämällä, että rangaistus oli liian lievä ja paha mies palaa vielä, kirjan päätyttyä, huiputtamaan hyviä ihmisiä. Paha on parantumaton, kuten maailma, joka on paha.

Kun herrasväki Macbeth on lopettanut toimintansa ja näytelmä päättyy, katsoja tuntee ymmärtävänsä kaiken ja ajattelee katsovansa kuin kuivattua järveä. Näky ei ole miellyttävä, mutta pinnanalaiset on nyt nähty, ja keskeiseksi rikolliseksi osoittautuu painovoima. Ei se vesi ole keväisin tulvinut eikä hyviä runkoja mädättänyt pahuuttaan. Vesi menee kunne menee, niin kuin tuulikin.

Kuvaamisessa on sama sääntö kuin perusfysiikan valo-opissa. Punainen lippu pimeässä huoneessa ei ole punainen ennen kuin joku valaisee sitä. Jos lyhdyn edessä on vahva punainen suodin, se lippu on siinä valossa melkein musta. Kohde ei ratkaise, vaan valaisu. Kirjailija valaisee.

Sekä arkinen että jännittävä elämä on viihteellistä. Sitä ei kestä eikä siihen ole aikaa, ellei käytä karkeita yleistyksiä. Ihmiset ovat hyviä tai pahoja tai yhdentekeviä. Peltisepälle ihmiset ovat kohteita, joissa kiinnostaa vain pääseminen käsiksi toisen rahoihin ja omaisuuteen.

Joenpellon yhteydessä mainitaan joskus ”psykologisointi”.  Se on outoa. Kirjoittajat varmaan tarkoittavat dramaturgisia piirteitä, jotka ovat tyypillisiä kirjailijalle. Jos viittaus koskee niin sanottuja sielunliikkeitä ailahteluineen, silloin pitäisi puhua kaikesta kirjallisuudesta. Onhan kysymys melkein aina mielialojen ja tekojen vaikutuksista toisiinsa? Kuten elämässäkin.

Pidän varmana, ettei Joenpelto harrastanut liikkeenjohdon kirjallisuutta eikä varsinkaan teoriaa. En tuntenut häntä hyvin. Tapasimmekin vain jonkin kerran, erilaisten asioiden johdosta. En havainnut mielitekoa abstraktisiin pohdintoihin, mutta sitäkin enemmän kuuntelemiseen ja katselemiseen.

Siksi tämä ajatus on omituinen – Joenpellon henkilöille ja heitä kuljettavilla tapahtumille on tyypillistä polkuriippuvuus. Kirjallisuudessa tuo käsite tarkoittaa muun muassa sinänsä vähäpätöisten syiden kasautumista niin että haarautumispisteen eli bifurkaation eli valinnan jälkeen se, mitä vastaan tulee, on oikeastaan väistämätöntä ja käytännössä peruuttamatonta.

Pintapuolisessa kirjallisuudessa syyt ovat pakottavia. Esimerkki on keskinkertainen dekkari, jossa murhamies pakenee kohti käsirautoja. Yleensä syyt eivät ole pakottavia, vaan yleiskielellä ”onnettomia olosuhteita”. Siis puhe on polkuriippuvuudesta.

Tuossakin peltiseppäromaanissa hulluimpia ovat kunnialliset kartanonomistajat, sisarukset. He luulevat voivansa vaikuttaa asioihin. Niin luulee peltiseppäkin. 

Mukana kuvassa

Kuvassa on kokenut valmentaja, joka jo on valanut suuresti uskoa useisiin tämän sukunimen käyttäjiin.

Toinen mielenkiintoinen nuorison edustaja, ei sukua tosin, on tämä Jyrki Katainen.

Minun on pakko kesken taiteellisten pohdintojeni keskeyttää välikysymyksellä.

Miksi kukaan ei ole esittänyt omaa arvaustani vaikeasti tulkittavan tapauksen eli eroamisilmoituksen taustasta? Miksi?

Ei hullukaan ryhdy kalastelemaan EU:n piiristä virkaa eroavana pääministerinä. Se on niin heikko lähtökohta verrattuna pääministeriin. EU:n piirissä vakavasti otettavia lupauksia korkeista viroista ei kannata edes kuunnella. Niillä ei ole suurta merkitystä. Virkoihin ei missään tapauksessa valita parhaita kykyjä, vaan valtioiden ja puolueryhmien pelitilanteen kulloinenkin tulos. Prosessi on tuottanut ja tuottaa yllätyksiä. On se siinä mielessä demokraattinen.

Miksi Katainen menisi ehdoin tahdoin ”asuntoloukkuun”. On ihmisiä, jotka myyvät asuntonsa ja ryhtyvät sen jälkeen katselemaan uutta. On toisia, jotka ostavat asunnon edes selvittämättä, löytyykö ketään, jolle myydä entinen. Nuo ihmiset ovat mielettömiä. Heille kertyy yleensä suuria tai erittäin suuria vaikeuksia.

Nyt arvellaan, että taitavaksi tunnettu henkilö olisi sanonut itsenä irti ryhtyäkseen katselemaan uutta hommaa. En ole kuullutkaan vastaavasta. Jos jokin tilanne on näyttänyt tältä, se uusi tehtävä on ollut valttikorttina hihassa. Jos Kataisen katse on EU:n ja sen järjestöjen tai sitten YK:n suunnalla, menettelytapa olisi jo todiste siitä, ettei hänestä ole tuollaisiin tehtäviin.

Vielä kerran – Max Jakobson olisi eronnut YK:n suurlähettilään virastaan ryhtyäkseen kampanjoimaan pääsihteerin virkaa? Haloo!

Tosin se valitettavan englantilaisen näköinen nainen (Catherine Ashton) lienee monien mielestä jo epäonnostunut ulkopoliittisessa tehtävässään tai – se on ratkaisevaa – osoittautunut vähäpätöiseksi eli köykäiseksi.  Suomen olisi liityttävä Tanskaan, Belgiaan, Hollantiin tai Luxemburgiin, jolloin Tuomiojasta tulisi välittömästi EU-ulkoministeri.

Katainen pyrkii Suomen tasavallan presidentiksi.

Tämän ajatuksen hän kiistä, kun joku sen vihdoin esittää. Sauli Niinistö suuttuu. Yksi ja toinen itkee. Muutama kiroaa.

Seuraavat presidentinvaalit ovat 2018, jolloin Niinistö on 70. Katainen on silloin 47-vuotias. Lukija voi itse miettiä, jatkaako Niinistö. Ahtisaari oli 62 kautensa päättyessä ja Mauno Koivisto 70. Relander oli 48 ja Ståhlberg 60. Muiden virasta siirtyminen tapahtui poikkeuksellisissa oloissa. Kekkonen siis istui 82-vuotiaaksi, ja loppu oli tunnettu. Mannerheim oli sodan päättyessä 77-vuotias.

Jos Niinistö jatkaa, mikä on nyt ajatellen täysin mahdollista, Katainen olisi ajolähdön aikaan eli toisen kauden päätyttyä vasta 53!

En lainkaan tunne Niinistöä. Hänessä näyttää kuitenkin olevan sama piirre kuin Tarja Halosessa, jota osaan paremmin arvioida. Harvinaisen lahjakkuuden helposti huomaamatta jäävä merkki on kyky oppia, kehittyä. Niinistö oin pärjännyt paljon paremmin kuin olisi voinut kohtuudella odottaa. Samalla presidentti-instituution merkitys on jatkuvasti noussut. Äänestäjät ovat luullakseni lopullisesti kävelleet perustuslakiasiantuntijoiden yli. Tasavallan presidentti on paljon muutakin kuin arvojohtaja. Ukrainan kriisi ja Nato-kysymys ovat muuttaneet tilanteen ratkaisevasti. Ulkopolitiikalla on merkitystä, ja jokainen äänestäjä käsittää sen. Perussuomalaisten kätketty viesti oli, että ulkopolitiikalla ei ole merkitystä koska muita maita ei oikeastaan ole olemassa; he kannattivat entistä suhtautumista Venäjään ja uusien avauksien varomista, itse asiassa eräiden purkamista. Eikä Natoon pitänyt mennä.

Tuo ei ollut moite. Hyvin harva osasi ennakoida Neuvostoliiton romahdusta vuonna 1991 ja Venäjän romahdusta vuonna 2018. Kaikki viisaat odottivat Neuvostoliiton romahtavan 1919 ja Saksan 1933 tai viimeistään 1940. Englanti todistettiin sammuneeksi valtioksi 1939, ja todistelijoina olivat etenkin amerikkalaiset.

Ennustaminen on siis pelleilyä. Eli Suomessa ei pääse presidentiksi pääministerin tehtävistä, joissa tulee taitoa ja vihollisia. Kysykää Lipposelta. On mentävä Eurooppaan – ei kuitenkaan komissaariksi. Kysykää Liikaselta.

Hintelyys

Piti jatkaa Joenpellosta. Ystävän vetoomus pani kirjoittamaan muusta. Hän sanoi, että painoa on ihan liikaa eikä mikään auta. Kysyi ettenkö kertoisi konstiani.

Tiedustelin rouvalta, mikä minun konstini oli. Sitä on tässä nyt mietitty. Tuloksella kumminkin pääsisi johonkin ilveilyohjelmaan, 35 kiloa eli yli 15 senttiä vyötäisiltä eli garderoobi vöitä myöten uusiksi 7 kuukaudessa on lääkärinkin mielestä paljon. Siksi minä kävin siellä kokeissa. Piti kusta pulloon, seisoa hengittämättä ja sitten taas puhaltaa ja puhkuakin. Häpeäksi lääketieteelle koko mies. Ei vikoja. Mielentilatutkimuksessa en ole nyt käynyt, vielä.

En halua esitellä sielullisia syitä. Viitaan epäselvästi muutaman kerran mainitsemaani omaishoitajan ammattiin, jota on jatkunut. Se siis asettui. Äiti kuuluu siihen julkisen keskustelun sivuuttamaan etuoikeutettuun luokkaan, joka on kustantanut itselleen palvelutalossa viihtyisyyttä ja jopa kodikkuutta kohtuullisen määrän ja etenkin jatkuvan tuen.

Jälkeenpäin ajatellen viivyttelin liian kauan. Käsitin liian myöhään, että se ihminen, jota tapasin, oli minua tapaamaan laittautunut ihminen. Luulen saman koskevan hyvin monia äitejä. He piristyvät ja unohtavat vaivojaan ja murheitaan samalla hetkellä kun ovi käy. Ne tunnit, ainakin 20 tuntia vuorokaudessa, kun käymässä ei ole ketään, saattavat olla aivan toista. Yöt ovat joka tapauksessa vaarallisia. Ei siinä tarvitse kuin kompastua, ja jälki voi olla pahaa.

Tulin siis viimein itse vuoroon. Flimmerin tapainen antoi motiivin. Yhden kerran en millään olisi jaksanut kävellä postilaatikolta takaisin. Matkaa on alle sata metriä. Pulssi heittäytyi hankalaksi. Sydän milloin löi, milloin ei. On sellaista ollut ennenkin, mutta tämä herätti ajatuksen, että entä jos olisi nyt jossain kolkossa paikassa, esimerkiksi Turussa.

Rouva teki työtä käskettyä. Kuulemma puhutaan ”Kivikauden dieetistä”. Pois poistuivat perunat ja leipä. Ennen pitkää keksin, että ”hiilari” tarkoittaa hiilihydraattia. Toisin sanoen harrastamani yövoileivät korvautuivat hedelmillä. Haluan edelleen ylistää Pirkka-luomu-omenoita. Myös mandariinit ovat poikaa.

Lihaa putoaa kuten ennenkin. Kalan perään olemme aina olleet. Tunnen äkkisyvää vastenmielisyyttä sitä elämänasennetta kohtaan, että omiin tekemisiin ja tuotoksiin kiinnitetään kamalasti huomiota ja sitten kierretään kylillä kertomassa, mitä nyt on syönyt ja mitä ei. Omasta puolestani riittää oikein hyvin, että sairaaloissa ja hoitolaitoksissa selvitetään kyselemällä, onko ruumis liikkunut (Lapin läänissä käytetty sanonta, joka tarkoittaa, että asianomainen on keventänyt elonsa taakkaa).

Namusten perään en ole oikein koskaan ollut. Olen myös oikein harkinnut, että pitäisikö hankkia vissyvettä valmistava kone, ja jättänyt hankkimatta. Raanavesi, nyt vakinainen ruokajuomani, on meillä historiallisista syistä erinomaisen hyvää. Oma eli yhtiön porakaivo on käytössä.

Ruokailukertojen miettiminen ja mahdollisimman suuri säännöllisyys näyttäisi olevan tärkeää. Se nuiva sanonta on myös totta, että ihminen laihtuu, kun syö vähemmän. Enemmän kuluttaminen ei ole tällaisessa elämänvaiheessa edes järjellinen vaihtoehto. Sitä sopii laskea mielessään. Olen mieltynyt naapurikylän salilla stepperiin. Kun noissa jaloissa on hiukan vanhaa vikaa, koneen polkeminen on todellakin helpompaa ja terveellisempää kuin käveleminen. Kun sotken sitä konetta 15 minuuttia kohtalaisella vasteella, kone ilmoittaa, että parikymmentä kilokaloria on kulunut.

Salainen ase on pähkinät. Toimi niin tai näin, aina ei pääse syömään, vaikka kello näyttäisi ruoka-ainaa ja maha naukuisi painokkaasti. Pivo pähkinöitä, ehkä kaksi, vie nälän tunteen. Ne kuuluvat suosittuihin ruokiin. Ja tiesittehän, että maapähkinät eivät ole pähkinöitä ja että suolapähkinät, kuten muukin mutusteleminen, on häpeäksi.

Nälän tunteen ja muka heikotuksen lannistaa myös kahvi. Keitän aina päivällä kupin Heavy Duty Profssional –sekoitustani – puolet Parisiennea, puolet Juhla Mokkaa, yli anniosteltuna, tavallisella keittimellä. Ja taas pelittää!

Jos joku haluaa vähän käytettyjä kahden hengen housuja, minulla olisi. Tai ne saatoivat mennä kierrätykseenkin. Sääli. Jos niitä olisi ottanut riittävän paljon sisään, takataskut olisivat siirtyneet reisille. Jopa paidat tuovat mieleen Hangon reagatan lähdön.

Lopputulos on mielestäni ruma ja epäedullinen. Naisväki ei olekaan pyrkinyt käymään käsiksi. Liikkuminen ja eläminen tuntuu kovin toiselta. Tuo kesäinen paino nykyiseen verrattuna on kuin säkillinen Paraisten Kalkin parasta tuotetta, yötä päivää mukana.

Erään silminnäkijän todistus:

Entisen Jukan väkevä jyrähdys asiasta oli: " Ja minähän en laihduta! Laihduttaminen on vaarallista! Varsinkin vanhoille!" Ja jos lääkäri varovasti yritti ottaa asian puheeksi, lääkäri pantiin vaihtoon.

Vuosi sitten kevät oli vaikea. Sydän reistaili, pompotti ja sekoili rytmissä ja välillä heitti miesparan kanveesiin. Lähtö oli lähellä. Niin hän luuli. Ihmetteli vaan kun ei mitkään kokeet antaneet lähtölupaa.

Kesän läpi mentiin remontin turvin. Päivät pelastuivat ja sydän virkistyi, kun remonttimiehille sai luennoida sielunsa kyllyydestä. Palkatut päättelivät tämän kuuluvan urakkaan ja kestivät mukisematta.

Syyskuussa kälyn syntymäpäivillä pöydät notkuivat ja taas tuli syötyä kahden edestä. Raskas olo nöyristi mielen: mies oli valmis viikon mittaisen ihmiskokeeseen. Mutta vain viikon. Ruokalistan määräsi entinen metsästäjä-keräilijä, nyt syötiin sitä, mitä oli saatavilla tuhansia vuosia sitten: pois tehdasruoka, viljat ja sokerit. Ei enää leipää, leivonnaisia ei perunaa. Mitä jäi? Jäi liha, kala ja kananmunat ja vihannekset ja marjat. Periksi annettiin maitotuotteille, varsinkin pitkään kypsytetyille juustoille, eli dieetin nimeksi tuli Neo-Paleodieetti. Hyvät rasvat olivat tärkeitä: oliiviöljy, voi ja kalaöljy, avokado ja pähkinät.

Ruokaa sai 4-5 tunnin välein. Ei välipaloja. Aamulla olisi saanut syödä munakkaan, mutta Jukan entiset tavat voittivat tässä: vain kahvia lounaaseen asti ja päiväunien jälkeen taas pelkästään kahvia iltapalalle asti. Lounas muodostui lihasta/ kalasta ja eri tavalla tehdyistä vihanneksista sekä runsaista salaateissa. Entiset kotikaljat ja piimät jäivät ja juotavana oli raikasta kraanavettä. Illalla pari hedelmää ja hyviä juustoja ja pähkinöitä.

Näin jatkui viikko. Kysymykseen: vieläkö jatketaan, tuli päättäväinen pään nyökkäys. Entiset raskaat väsymyksen olivat poissa ja sydänkin reistaili enää vain hiukan. Niin Jatkettiin toinen viikko, kolmas... Joulunakin luomukinkku ja haudutetut lantut olivat pääroolissa.

Nyt on takana seitsemän kuukautta ja kahdenkymmenen vuoden takaiset puvut on otettu käyttöön. Hienoja XXXL- koon liituraitoja on lahjoitettu "Ilmari-enolle". 35 kiloa on kevennetty taakkaa. Sydän lyö kuin rippikoulupojalla. Lääkäri ennustaa pitkää ikää. Sillon tällöin Jukka jo pistelee ruokavalionsa ohessa muutaman riisleipäviipaleen ja kauhallisen kvinoaa, mutta sehän jo sopiikin, kun hankalat oireet ovat poissa. Nykyiseen elämään kuuluun myös lempeän Lauran kehoitukset polkea stepperia vauhdikkaammin ja ponnistella soutulaitteessa. Miten se olikaan: vanha koira ei opi uusia temppuja. Mutta vanha mies....jee!