Syyttäjä

Syyttäjä Kalske voisi hiukan harkita. Kun hovioikeus esimerkiksi nyt Ilkka Kanervan ja useiden muiden jutussa hylkää syytteen ja vaatimukset, se tarkoittaa, että syyttäjäpuoli on hävinnyt.

Syyttäjän tehtävä ei ole saada oikeuteen joutuneita tuomituiksi. Hänen tehtävänsä on kaivaa esiin ja asettaa yhteyksiinsä kaikki sellaiset seikat, jotka perustelevat tuomitsemista. Lisäksi hänellä on rajoitetummin velvollisuus ottaa huomioon myös syytetyn oikeusturva.

Syyttäjä sanoi, että asiasta on nyt kaksi eri suuntiin menevää tuomioistuimen päätöstä, ja on harkittava valitusluvan hakemista korkeimmalta oikeudelta.

Sen hän sanoi vallan väärin. Jutussa on alioikeuden päätös ja muutoksenhakutuomioistuimen ratkaisu.

Näiden kahden tuomiolla on aina se ero, että hovioikeus tietää, mitä alioikeus päätti eli miten se painotti tosiasioita ja oikeussääntöjä. Alioikeus toimii ikään kuin tyhjän päällä. Hovioikeuden ratkaisu on aina ikään kuin kommentti alioikeuden johtopäätöksistä.

Tästä syystä hovioikeuksien ratkaisuja julkaistaan verkossa ja niihin tukeudutaan ikään kuin prejudikaatteina, vaikkei niillä ole samaa lähes velvoittavaa merkitystä kuin korkeimman oikeuden ennakkotapauksilla.

Hovioikeustuomarit eivät ole parempia kuin käräjäoikeuksissa istuvat kollegansa. Järjestelmän mukaan hovioikeudella pitäisi olla enemmän aikaa juttua kohti. Korkeimman oikeuden tuomarit eivät liioin ole mitään ihmiskunnan valioita, mutta kyllä yleensä erinomaisia ammattimiehiä ja –naisia, vaikka muutakin jostain syystä väitetään.

Lainsäätäjän joutuvat tekemään hyvin paljon töitä lähivuosina. Perinteinen käsitys oikeudenmukaisesta ja tasapuolisesta oikeudenkäynnistä on käytännössä kestämätön ja todellisuudessa hitusen valheellinen. Ei kaikkiin rikosasioihinkaan kannata tuhlata kovin paljon ruutia. Oman, ehkä vanhentuneen näppituntumani mukaan 90 prosenttia esivalmisteluunkin tulevista jutuista on oikeastaan yksinkertaisia. Sääli ettei Suomessa uskalleta tehdä kliinisiä kokeita. Olisi näet aika helppo käsitellä joukko juttuja esimerkiksi kymmenen kertaa aina tuomareita vaihtaen. Tietääkseni tätä ei ole kokeiltu. Ja arvaukseni on siis, että ratkaisut olisivat 90-prosenttisesti samoja.

Asia ei sitten ole aivan näin yksinkertainen, koska esimerkiksi kuolleena syntyneet liikennesakkojen riitautukset pitäisi ehkä poistaa valikoimasta, koska ne vääristävät lopputulosta. Sama koskee tunnustettuja rikosasioita. Sellaisia oli aika paljon mm. siksi, että juttu saattaa mennä järeämpään käsittelyyn yhden syytetyn takia, kun taas muut jutussa tuomiolla olevat 29 syytettyä tunnustavat syytteen oikeaksi ja pyytävät lievää rangaistusta.

Raja on liukuva, mutta esimerkiksi Ilkka Kanerva jutussa, jota en siis tässä kommentoi, koska en tunne sitä, faktat lienevät olleet jokseenkin selvät. Eroa faktojen ja sääntöjen ja toisaalta pro ja contra välillä ei ollut. Juttu oli vaikea. Ratkaistava kysymys oli, oliko Kanervaan yritetty vaikuttaa ja oliko tämä käsittänyt vaikutusyrityksen saadessaan rahallista etua. Siis: oliko kysymyksessä lahjonta.

Se on liian äkkiväärä ajatus, että juhlien järjestäminen ja kustantaminen toiselle olisi yleensä lahjontaa. Minulla oli syntymäpäivävastaanotto laitoksen eli siis yliopiston tiloissa runsaat kahdeksan vuotta sitten. Se oli minulla suuri etu, mutta ei maksanut yliopistolle mitään. Ihmisten oli helpompi tulla sinne, ja aika suuri osa oli väkeä, jota tapasin muutenkin työasioissa. Lahjojakin annettiin, osittain varmaan siinä tarkoituksessa, että hyvä yhteistyö jatkuisi tulevaisuudessakin. Lahjat olivat tyyppiä kahvimuki tai hiirimatto.  Kahvit kustansin itse.

Näkökohdat puolesta ja vastaan on hyvä harkinnan ja perustelun rakenne, mutta siinä on aina sama ongelma: miten valitaan ne asiat, jotka puhuvat myönteisen tai kielteisen ratkaisun puolesta. Tällaisessa lahjontatilanteessa ollaan aina arvailuissa. Mitä maksajat mahtoivat ajatella ja toivoa? Mitä saaja tiesi tai arvasi?

Joku kommentoi jo, että poliitikot olisi pidettävä ajoissa kireällä lain tulkinnalla. Ajatus voi olla oikea. Ratkaistavassa rikosasioissa tuomioistuin ei kuitenkaan voi eikä saa miettiä yleishyödyllisiä päämääriä. Yksi TV-kommentoija lipsahti jo kuvailemaan lobbausta – poliittisten päättäjien pitäminen vuosien tähtäimellä hyvällä mielellä. Logiikassa on virhe ratkaistavan oikeusjutun kannalta. Joku voi kuulua kokoomukseen juuri siksi, että hän pitää liikemiehistä ja rakastaa elinkeinoelämää. Ajatelkaa kääntöpuolta: joku tuomari on vanhan liiton vasemmistolainen ja pyrkii tietäen tai tietämättään sortamaan yhtiöitä. Ei sekään käy. Tuomarilta vaaditaan mahdottomia. Hänen on pyrittävä puolueettomuuteen.

Wallander, haudattu

Henning Mankellin pieni Wallander-kirja ”Haudattu” on 2000-luvun alussa Hollannissa jaeltu liitännäiskirja, josta on nyt otettu painos yleiseen jakeluun. Ainakin näiden Ystad-tarinoiden kirjoittamisen Mankell lienee lopettanut.

Nyt suomeksi ilmestynyt kirja on aivan sympaattinen ja monin tavoin sävyiltään Maigretit mieleen tuova. Pääasia ei tässäkään ole murha eikä selvittäminen eikä sovitus, vaan ahdistus. Taas rikoksen uhri on poliisi, jonka täytyy selvitellä sitä, vaikka ei lainkaan tekisi mieli.

Rikostarinan liitteenä on Mankellin pieni kirjoitus rikosromaaneille ryhtymisestä ja muutama miete alalla toimisesta.

Mielelläni hoputtaisin ”dekkareiden ystäviä”, joista nykyinen arkkipiispa näkyy olevan yksi, lukemaan tuon esseen. Koska siihen tarjoutuu tilaisuus, täydennän sitä hiukan.

Rikos on yhteiskunnan kuvastin. Rikosromaani voi olla tärkeä, koska joskus se kuvastaa juuri sen, mitä yhteiskunta ei haluaisi nähdä, ja puhuu sellaista, mitä yhteiskunnassa ei ole tapana puhua. Parhaimmillaan se ei oikein ole valtaeliitin mieleen. Jos käy niin, kuten Mankellille, että rahaa maksavat ostajat ovat kuitenkin eri mieltä.

Tällainen on onneksi taiteessa tavallista. Elokuvassa Villin lännen tarinat eivät kerro Yhdysvalloissa 1870-1880, vaan elokuvien valmistusajasta. Esimerkiksi 1930-luvun vielä jotenkin huoleton eli pinnallinen maailma näytetään pahoina punaisina ja hyvinä valkoisina (Hyökkäys erämaassa), vaikka käy ilmi, että omissakin on luihua väkeä. Sitten 1950-luvulla ikä- ja sukupolviongelmat tunkeutuvat kuviin (Red River, Rio Bravo, Sheriffi). Jossain vaiheessa näkökulma kääntyy nurin (Pieni suuri mies), ja pitkän kehityksen lopussa on aika musta väkivalta (Armottomat).

Mankell kirjoittaa kuin kuka tahansa, hänen sankarinsa voisi olla jokainen, ja suurin osa hänen henkilöistään on jokamiehiä. Hänen kirjojensa raskasmielisyys on uskon, toivon ja rakkauden puutetta.

Ehkä hän – ja Ingmar Bergman – tuhahtaisivat silmänkääntötempulle, mutta mielestäni uskon, toivon ja rakkauden turha etsiminen on hengellisyyttä.

Rikoskertomuksista saattaa erehtyä. Kirjoittajat erehtyvät usein itsekin. Hallitsevaan asemaan nousee arvoitus, mysteeri. Arvoitus ratkaistaan. Kaikki on hyvin, ja viihde on tehnyt tehtävänsä eli ravinnut suunnilleen saman kuin pieni lasillinen vettä.

Itse asiassa arvoitus ja mysteeri eivät ole sama asia. Tyypillinen arvoitus on samanlainen kuin matematiikan tehtävä. Vastaus on jo kysymyksessä. Se on osattava johtaa sieltä perinteisten kaavojen ja yhtälöiden keinoin. Toisenlaistakin matematiikkaa on, mutta sen osaamista ei edellytetä korkeakouluissa.

Murhamysteerien kummallisen suuri määrä lyö silmille saduista ja jumaltaruista, ja parhaimmillaan se on kuin Matteuksen evankeliumi. Vaikka tekijä, teko ja motiivit on kaikki esitetty selkeästi, mysteeri jää. Tuon tekstin kirjoittaja tai kirjoittajat ovat turvautuneet hyvin kummalliseen, surrealistiseen keinoon. Teloitetun uhrin ruumis katoaa haudasta noin vain, vaikka oikeastaan sellaistakin osattiin varoa.

Lisäksi tarinassa on se klassinen, keskeinen piirre, että murhattava pakenee kohti kirvestä. Tuon tarinan motiivia jää kysymään, koska pääsiäistään pahoin lähestyvä sankari vihjailee jatkuvasti odotettavissa olevista tapahtumista.

Tässä Mankellin kirjaan liittyvä selitys tai essee tulee takaisin. On yllättävää, että kirjailija ilmaisee sen melkein suoraan. Taiteellinen teos, myös rikosromaani, tässä tapauksessa Mankellin Wallander-tarina, on myös ennustus tulevasta.

Realismi kaatuu tähän. Kysymyksessä ei voi olla selostus siitä, mitä on. Kysymyksessä on kertomus siitä, mitä on tulossa. Mankellin maailmassa tulossa on syksy ja talvi, liejua Skoonen pelloilla ja liejuun haudattuna luurankoja, jotka varmaan kolahtelevat säkkiin koottaessa. Bergmanilla tulevaisuus on talvinen, tyhjä kirkko, josta Jumala on poissa. Ihminen, esimerkiksi pappi, laahustaa alttarin ja sakastin väliä täysin yksin.

Ainoa valo on talven valoa, saitaa, sairasta ja pian päättyvää.

Hedelmistään puu tunnetaan, marjoista pensas. ”Haudatun” marjapensaiden alla on kuolleita, joista kukaan ei ole oikeastaan välittänyt, kuten ei elävistäkään.

Jupinaa henkilötiedoista

Väärinkäsityksiä on ilmennyt. Ei ihme. Kirjoitan joskus asioista, kuten henkilötietojen vakoilemisesta ja yksityisyyden loukkaamisesta, totisesti ja kiihkeästi kuin saarnamies. En viitsi aina toistella, että noiden asioiden kanssa olen ollut tekemisissä kauan. Eilen osui käteen Hesariin vuonna 1973 asiasta kirjoittamani. Keskustelukumppaneita on ollut valtakunnan ja sen elinkeinoelämän kärjestä.

Toisaalta joskus kirjoitan juuri samoista asioista jupisten tavalla, joka on tarkoitettu kodikkaaksi. Tämä laverteleva tyyli on tarkoitettu helpoksi lukea. Välttämättömyyden pakosta se on myös yleistävää ja epäselvää.

Eli: miksi paikallinen kauppa ei saisi kerätä henkilötietojani. – Minusta olisi hauska, että keräisivät minun tietoni. Los Angelesissa sellainen oli toiminnassa jo kauan sitten. Posti kantoi räätälöityjä tarjouksia: Mr. Kemppinen – 100 gallonaa juomavettä kynnyksellenne toimitettuna vai niin ja niin paljon. Mainiota!

Suomessa on osta vettä kaupasta ja seurattuani jatkuvasti päivittäistarvikkeitten markkinointia tiedän, etteivät täkäläiset marketit missään tapauksessa erehdy vahtimaan minun tarpeitani. Niitä kiinnostaa kokonaisostojen summa eli se, paljonko törsään heidän kaupassaan.

K-Rauta ei minua hätistele. Ikään kuin he tietäisivät, että jos tarvitsen todella tongit, käyn ostamassa ne Biltemasta. Ruokauppa on K, mutta olen samalla Lidlin harras ihailija. Heidän croissantinsa ovat samaa luokkaa kuin Ekbergin, ja on siellä muutakin mukavaa.

Heti tuli mielen muinainen renkutus: ”Entisellä likall’ oli virkatut pöksyt, ja oli sillä muutakin mukavaa…”

Kommentoija kummasteli saamiaan tarjouksia bambusukista. Asioin Ison Omenan Sockdrawerissa (www.bestsockdrawer). Tavalla tai toisella bambukuituakin sisältävät sukat ovat halpoja, mukavia käyttää ja lisäksi kehuttavan kestäviä. Verkkosivun mukaan niitä tehdään diabeetikoille ja muille raajojen verenkierron ongelmista kärsiville. Minulla ei ole muuta kuin iän tuoma harmi, että tiukat sukansuut uppoavat syvälle ihoon ja puristavat.

Tässä esimerkki suoramarkkinoinnista, ilmaiseksi ja mainitun liikkeen asiasta tietämättä.

Hiukan vakavampi sävy: Suomesta en ole varma, mutta eräissä maissa henki- ja sairausvakuutuksia myyvät yhtiöt tahtovat mielellään saada vähittäisliikkeistä tietoonsa yksittäisten henkilöiden tottumukset ostaa olutta, tupakkaa, makeisia, suolaa jne.  Se on aika pientä verrattuna luottotietoja paljon yksityiskohtaisempaan selvitykseen palkansaajan varallisuusasemasta ja hänen rahankäyttötottumuksistaan. Asuntolainan saaminen ja siitä perittävä korko ovat kiinnostavia kysymyksiä. Niillä on yhteytensä maksukykyyn.

Nämäkin ovat suhteellisen pieniä asioita. Käsitykseni mukaan Suomessa ja Pohjoismaissa viranomaisten harjoittama voi olla jossain tilanteessa tarpeellistakin. Tai totta puhuen tiedän että se on eräissä tilanteissa välttämätöntä. Se on kuitenkin selvä ongelma, että poliisi ja suojelupoliisi yrittävät vakuuttaa, että ne voivat oikein hyvin valvoa itse itseään. Meillä on tuomioistuinlaitos, joka on kouliintunut toimimaan myös sellaisten tahojen kimpussa, jotka ovat ”kaiken epäilyn yläpuolella”.

Ainakin poliisilla on ollut aihetta pettymykseen eräissä asioissa tuomioistuinten kanssa. Haluavatko he helpottaa itseensä kohdistuvaa valvontaa? Jos haluavat, sellaisessa en haluaisi olla mukana.

Sekä vieraat vallat että oma maa sisältävät lisäksi selkeän vaaratekijän. En kuulu niihin, joiden mielestä johtavat poliitikot, virkamiehet ja vastaavat olisivat edesvastuuttomia sikoja. Nähdäkseni sellaista tapahtuu silloin tällöin, että nämä tahot pyrkivät toiminnallaan edistämään maan parasta.

Mutta asiat voivat muuttua. Siitä on esimerkkejä. Kun punaisten paitojen käyttämistä poliittisena tunnuksena rajoitettiin voimakkaasti äärioikeiston vaatimuksesta 30-luvulla, useilta jäi huomaamatta, että uusi ja kummallinen laki kielsi ylimalkaan ”poliittisten paitojen” käytön erinäisissä julkisissa yhteyksissä. Niinpä maassa ei nähty mustapaitoja vaivoiksi asti. Sotien jälkeen punaiset paidat eivät palanneet, vaikka liput palasivat. Ajat muuttuvat ja me niiden mukana.