Hämärää joukkoa

Tämän hetken käsityksen mukaan ”Häme” on peräisin saamen sanasta šämä. Se voi liittyä hämärään ja viitata himmeisiin ihmisiin, joita pesiytyi ainakin Kokemäenjoen suulle, luultavasti Kyrönjokivarteenkin. Porin seudulle paukahti joka tapauksessa sitten rautakaudella vaaleampaa väestöä.

Kummallisella tavalla kaiken yleissivistyksen tuolle puolen on jäänyt Porin Tuorsniemen verkko (Luho, 1954). Se on Kiukaiskulttuurin ajalta, jotain 2000 eKr. Ponteva journalisti vetäisi otsikon ”Maailman suurin muinaisverkko”.

Kaikki tietävät Antrean verkon, joka on maailman vanhin, tai ainakin melkein. Se on 10 400 vuotta vanha, Ancylus-järven ajalta. Löytöpaikka oli Antrean ja Vuoksenrannan välillä oleva Korpilahden kylä ja löytäjä Antti Virolainen. (Mainitsen sukunimen, koska tietääkseni tämänkin blogin yhteydessä esiintyvä sukunimen kantaja lienee samaa juurta.)

Antrean verkon jäännökset ovat jäljellä ja museossa. Tuorsniemen verkkoa ei ole, mutta kaarnasta veistettyjä kohoja on tähän mennessä saatu talteen yli 800. Kohot ovat yhdessä kasassa, joten verkko ei ole ollut pyynnissä.

On arvailtu, että siinä on mennyt meren pohjaan ison kalastusseurueen tokeet, ja ehkä seurue perässä. Unto Salo (Ajan ammoisista oloista. Satakunnan ja naapurikuntien esihistoriaa. SKS 2008) esittää jännittävän ajatuksen. Jospa kysymyksessä oli jata. Tuollainen verkkomäärä ei oikein sovellu hylkeenpyyntiin. Silakkaan ja loheen se olisi erinomainen.

Mutta verkkoa tulisi ainakin kilometri!

Samainen kiukaiskulttuuri merkitsi joka tapauksessa kudotun kankaan ilmestymistä nykyiseen Suomeen. Voi olla, että myös tulentekoneuvot paranivat. Tuluksista ei pidä puhua, koska ensimmäisiin rautaesineisiin oli vielä aikaa. Vakiintunut tulkinta on 1200 eKr. ja seutu oli nykyistä Turkkia. Suomessa rautakausi ajoitetaan tavallisesti 500 eKr. – 1300 jKr. (Siihen toimeen halukas voi mielessään muuttaa lyhenteet muotoon eaa ja jaa tai BCE ja CE.) Vaikka kalamiesten kaveri se oli Ristuskin.

Tuo yksi ainoa verkko, rannan nousemisen vuoksi kuivalta maalta savesta löydetty, panee ajattelemaan muinaista menoa toisenkin kerran. Noin suurisuuntainen hanke, jossa pelkkä kalastus ja saaliin käsittely sitoo kymmeniä ihmisiä, edellyttää myös ”markkinoita” eli kalan kysyntää. Sitä en lähde arvailemaan, paljonko sitä kalaa saatiin, mutta uskallan arvata, että paljon. Suomi maksoi jopa piispanveronsa keskiajalla kapahaukina. Maittavampi kala meni varmaan parempiin suihin.

Kunhan tästä päästään lähteille, selvitän kalan käsittelyn historian. Luulen että suolaaminen, kuivaaminen ja mädättäminen ovat hyvin vanhoja keinoja. Ainakin meren rannoille pyörittäessä jämäpalojen kokeileminen tulee äkkiä mieleen. Mädättäminen unohtuu äkkiä; prosessi on hyvin samanlainen kuin hapattaminen, joka liittyy leipään ja maitoon.

Keittäminen ja keramiikka ovat samaa kantaa. Tosin kuivatut tai poltetut ruukut olivat aluksi tarpeen esimerkiksi juuri kalojen säilyttämiseen. Japanilaiset Yomon-ruukut ovat huimasti maanviljelyä vanhempia (13 000 – 8 000 eKr.) Hyvä etteivät tiskanneet kunnolla. Astioiden pohjalle on kärventyneitä tähteitä, joiden ajoittaminen ei tee tiukkaa.

Tuon leipomalla (käärimällä) valmistetun ruukun seuraaja oli sitten yksi maailmanhistorian hienoimpia keksintöjä, dreija. Järki sanoisi, että se on sama keksintö kuin pyörä, mutta mene tiedä. Wikipedia ajoittaa molemmat noin vuoteen 4 500 eKr. Sama lähde huomauttaa viisaasti, että Amerikan mantereen tunnettu ongelma, pyörän puuttuminen, näyttäisi liittyvän asiaan, jota mm. Jared Diamond esittelee ansiokkaasti, kesyttämiskelpoisten eläinten puuttumiseen, eli kotieläimistä ja etenkin vetojuhdista oli tiukkaa. Hevosen tapainen oli kuollut sukupuuttoon ammoisina aikoina, ja kaikki inkkareille tunnusomaiset hevoset olivat espanjalaisten valloittajien perua.

Hevoset muuten oli tapana tuupata mereen ”hevosleveyspiirillä”, ellei matka edistynyt. Hevonen tarvitsee hengissä säilyäkseen uskomattoman määrän vettä, ja se siis oli melkoinen logistinen ongelma varhaisille valloittajille, jotka liikkuivat tuulien armoilla purjeilla.

Täydessä ymmärryksessä

Norjalaisen miehen murhatuomio ehkä hiukan yllätti. Yllätys oli mieluisa. Saman kysymyksen saattaminen rikoslaissa uuteen uskoon olisi Suomessakin aiheellista, vaikka voimassa oleva säädös on vuodelta 2003. Viimeksi säilytettiin alentuneen syyntakeisuuden käsite (”varttihullu”). Olisiko nyt mahdollista poistaa tämä nähdäkseni ajatuksellisesti lähes mahdoton kategoria?

Syyntakeeton on henkilö, joka ei kykene ymmärtämään tekonsa tosiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta tai jonka kyky säädellä käyttäytymistään on ratkaisevasti heikentynyt. Lainkohta mainitsee esimerkkeinä mielisairauden, syvän vajaamielisyyden tai vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön. (Rikoslaki 3 : 4.) Näitä saa ehkä sanoa ’todellisuudentajuksi’ eli kyvyksi käsittää (hahmottaa vasikka ei jäsentää) todellisuutta.

On itsestään selvää, ettemme tiedä, mitä ’todellisuus’ on. On riittävän selvää, että ajassa ja paikassa, nimetyssä kulttuurissa ja odotettavissa olleiden henkilöiden kesken ymmärrämme ’todellisuuden’ sisällön riittävän samansuuntaisesti. Ihminen joka tuo pikkulapsensa autokorjaamolle ja vaatii vakavissaan määräaikaishuoltoa, ei liiku mentaalisesti samassa maailmassa kuin tiskin takana ja takana jonossa olevat.

Käsityksemme ’todellisuudesta’ vuotaa. Parivuotiaista alamme ymmärtää leikin ja toden eron ja pian myös sadun eli tavalla tai toisella mahdottoman maailman. Ironiaa eivät kaikki opi koskaan, useimmat kyllä. Alle kouluikäinen osaa sanoa ”ihanaa”, kun käsketään siivoamaan.

Lähes kaikki aikuiset osaavat siirtyä maailmaan, jota ei ole olemassa. Näitä maailmoja tarjoavat kirjallisuus ja elokuva. Ei ole oikeastaan edes kiinnostavaa, oli ”Seitsemää veljestä” olemassa tai tapahtuiko toisille jotain sellaista, mitä romaanissa kuvataan.

Itse todellisuus vuotaa. Silmien ja korvien kyky tulkita aaltoliikkeitä väreiksi ja ääniksi on sitä ja tätä; osaamme mitata lähteet ja tiedämme, että kuuloluille välittyvä 440 herziä ei useinkaan ole musiikin ”A”, vaikka aivot vääntävät siitä sen.

Esimerkkejä sielullisesti terveistä ihmisistä ovat Stalin ja Hitler. Se ei liity todellisuudentajuun, että nähdessään juutalaisen ajattelee sikaa tai kuullessaan sanan ”rikas” sanoo ”ammutaan”. Muitta se taas on tauti, jos luulee sikaa traktoriksi.

Vääristynyt tulkinta todellisuudesta voi olla rikollisuutta (tai taidetta). Vääristynyt todellisuus voi olla mielisairautta.

Asia vaikuttaisi muuten selvältä, mutta kulttuuri eli siis politiikka on todellisuuden vääristelyn perintömaa. Pelkät sanat – kuten ”isänmaa” – voivat saada suuria tunteita ja pahoja tekoja liikkeelle.

Siitä alkaen kun kirjoitus keksittiin – seitsemässä tai yhdeksässä eri paikassa eri puolilla maapalloa melkein samanaikaisesti eli ilmastonmuutoksen maanviljelyyn ja karjan pitämiseen innostaman väen toimesta – havaittiin että kynä on miekkaa terävämpi. Kynää eli kirjoitusta tarvitaan jo miekkojen laskemiseen ja miekkamiesten ryhmittämiseen, saati heille välttämättömän oluen ja viljan anniskeluun. Mielenkiintoista kyllä vanhimmat nuolenpääkirjoituksella kirjotut savitaulut käsittelevät sitkeän johdonmukaisesti juuri oluen anniskelua.

Lähes kymmenen tuhatta vuotta on tiedetty, ettei nuoria, aseistettuja miehiä saa päästää nälkiintymään eikä pitkästymään. Suomessa tuo virhe tehtiin viimeksi vuonna 1917, ja seuraukset näkyvät vieläkin. Sen norjalaisen miehen ravitsemuksesta ei ole tietoa, mutta ajan kuluminen saattoi olla ongelma.

Samat kymmenen tuhatta vuotta mielenvikaisuus on yritetty pidättää pappien yksinoikeudeksi. Pappi tarkoittaa tässä luonnollisesti myös veronkantajaa ja noitaa, etenkin shamaania. Mielenhäiriön hankkiminen omatoimisesti näyttää olleen tapana niin pitkän ajan kuin historiaa on. Senköhän takia huumeiden, alkoholin ja mutkikkaiden metaforien vuoksi etenkin tupakan vastustamiseen pannaan niin paljon aikaa ja vaivaa ja aseiden niin vähän?

Norjalaisia on kehuttava. Ainakaan tänne asti ei kantautunut puheita kuolemanrangaistusta eikä vapauksien merkittävästä rajoittamisesta. Pidän myös sanaa ”terroristi” tässä yhteydessä erinomaisena valintana.

(Kuva: "Hullujen laiva". Keskiajalla ja myöhemminkin koottiin hullut laivaan ja lykättiin seuraavan kaupungin vaivoiksi. Ilkeät kirjoittajat ja maalarit olivat sitä miltä, että hullujen laivoja löytyy kyllä enemmänkin.)

Ylellisyyskirves

Liiterinnurkassa ne ruostuivat sellaisinaan tai pölkkyyn iskettyinä, kirveet. Kai ne olivat melkiste kaikki Pilnääsiä, vaikka näin minä joskus kanadalaisen kaksiteräisen. Omituinen kapistus.

Yksi hieno asia kirveeseen liittyi, mutta se on etäistä menneisyyttä minunkin maailmassani. Jos kosiomies tai sellaiseksi meinattu otti ja kalkutti suoraan pinohalosta kirveellä ja omalla puukollaan todella hyvän kirvesvarren, noin vain vuodentulosta jahkailtaessa, se oli vahva merkki se. Varren piti olla otteen kannalta sopivasti toispuoleinen ja täsmälleen oikein tasapainotettu. Ei sellaista näe muulla kuin silmällä.

Kuvan kirves on aito ylellisyysesine. Englannista löydettiin vajaat sata vuotta sitten yksi ja perään toinen jadesta (jadeiitista) valmistettu kivikirves. Viimeistely on verraton ja terä kuin käärmeen kieli. Esineitä ei ole koskaan käytetty. Ne olivat verrattomia koruja.

Ajoituksen mukaan henkilö, joka kai sai tuon kirveen hautaan mukaansa nykyisen Canterburyn seudulla, kuului siihen aika arvoitukselliseen joukkoon, jonka töitten jälkiä ovat Stonhenge ja siis arvattavasti muutkin megaliitit. (Obelixin esi-isiä varmaan.)

Hiidenkiviporukan luultiin oppineen konstinsa Maltalta tai Egyptistä, tosi taitajilta. Kun käyttöön saatiin radiohiiltä parempia fysikaalisia ajoitusmenetelmiä, jotka sopivat epäorgaaniseenkin aineeseen, kuten elektroluminenssi, kävi valitettavasti ilmi, että vanhempia nämä ovat kuin Egyptin kivityöt.

Jadea tiedettiin esiintyneen Kiinassa ja Väli-Amerikassa. Molemmissa sitä pidettiin kultaa monin verroin arvokkaampana. Kun jade-esineitä tiirailee museoilla, ajatuksen ymmärtää.

Sitten kävi ilmi, että kyllä Euroopassa sittenkin taitaa olla hajanaisia esiintymiä, mutta silti kuvan kirveen alkuperä ja historia oli suuri arvoitus.

Hyvää tiedettä piirittää joskus yhdentekevyyden ilmapiiri. Keksitään jotain, mutta tutkimustuloksesta voi sanoa, että entä sitten. Se on tietenkin luvallinen mielipide, että yksi hailea, mitä väkeä täällä Euroopassa on tallannut. Mutta tuo on mielipide. On useampiakin järkisyitä olla kiinnostunut asiasta.

Ranskalainen pariskunta Pétrequin mietti monien muiden tavoin tuota jadekirvestä. Harjoittaessaan ammattiaan Uuden Guinean saarella he tekivät mielenkiintoisen havainnon. Jade-esiintymiä oli yli kahden kilometrin korkeudessa. Eurooppaan palattuaan he ryhtyivät etsimään esiintymää Alpeilta. Toiset sanoivat, että eiköhän ne löydöt ole vieritetty möhkäleinä alamäkeen ennen kuin on ruvettu nakuttamaan.

Esiintymä kuitenkin löytyi Alpeilta, Italian puolelta. Jatkotutkimuksissa löytyi työpaja ja kaiken kukkuraksi vielä molempien Englannista tavattujen esineiden irrotuspaikka. Kivessä oli vielä hakkaamisen jälkiä, ja huolellinen analyysi osoitti, että ”geologinen nimikirjoitus” täsmää. Tutkijat kykenivät osoittamaan tuuman tarkkuudella, mistä näiden esineiden aihiot oli louhittu ja missä ne oli valmistettu.

Se on sitten arvailujen asia, mitä väkeä nämä olivat olleet. Meillä on Suomessa ainakin Huittisten hirvenpää ja Kiuruveden tuura, joiden taidokkuus mykistää. Jadeiitti on kova kivi (Mohs 6-7). Tuollaisen esineen aikaansaaminen on korkeimman luokan suoritus. Ja sattuneesta syystä työkaluja ei liene ollut käytettävissä.

Näitä jadekirveitä on nyt kokoelmissa noin sata.  

Silmissäni tämä esine on täydellinen. Se on työkalu, mutta ei kuitenkaan ole. Mikään ei viittaa sellaiseen, että se olisi ollut tarkoitus varttaa. Se on vain tehty, suunnattomalla kokemuksella ja taidolla, kukaties korkean arvon kuvaksi. Ja tuo virtaviivaisuus melkein saattaa häpeään tänäkin vuonna esitellyn teollisen muotoilun.

Jos sellainen olisi mahdollista, en ehkä ottaisi tuollaista kirvestä huoneeseeni. Se saattaa olla noiduttu.

Vaikea kirjoitus

Yritän selittää käsitettävästi, mitä olen oikeasti tehnyt lähes koko kuluvan vuoden. Yhteen kotimaiseen ammattijulkaisuun lähti tai on lähtemässä kirjoitus, jonka englanninkielinen versio ilmestynee maailmalla samanaikaisesti.

Luulen etten ole pariinkymmeneen vuoteen tehnyt näin kovasti työtä selkeästi osoitettavan oikeudellisen ongelman kimpussa. Kysymys on patentin tulkinnasta, etenkin niin sanotuista ekvivalenteista aineista tai menetelmistä, jotka ovat melkein samanlaisia kuin vanhempi keksintö.

Tätä keskustelua on käyty korkean opin vähähappisessa ilmassa ainakin puoli vuosisataa. Itse jouduin tekemisiin sen kanssa viimeistään 1970-luvulla korkeimmassa oikeudessa. Tavallinen suhtautumistapa lienee myös lakimiespiireissä, etteivät patenttiasiat kuulu tervejärkisille ihmisille eivätkä tulkinnan kummallisuudet varsinkaan.

Joskus näyttää kuitenkin käyvän niinkin ja sattuvan jopa omalle kohdalle, että hiuksia halkova piipertely osoittautuu yllättäen erittäin tärkeäksi, tässä tapauksessa ihmisten hengissä pysymisen ja toiseksi rahan kannalta.

Juuri nyt ollaan ottamassa käyttöön geeniterapia, joka näyttäisi tehoavan erittäin hyvin ykköstyypin diabetekseen, ja valmiina on toinen vuosikymmenien työn tulos, jonka vaikutukset rintasyöpään ja eturauhasen syöpään vaikuttavat vallankumouksellisen hyviltä.

Yhdysvalloissa vaikean sokeritaidon perushoito, siis lähinnä lääkkeet, maksaa ainakin 500 miljardia dollaria vuodessa.

Ja kysymys on, voidaanko näitä terapioita patentoida eli käytännössä pääseekö jokin lääketehdas määräämään tavaran ja hinnan.

Taustalla on epigenetiikka, siis perinnöllisen tiedon siirto solun jälkeläisille ilman että tuo tieto olisi koodattuna DNA:n tai RNA:n sekvenssiin. Saman geneettisen informaation sisältävät solut voivat jakautuessaan erilaistua. (Tervetuloa takaisin Lysenko ja hankittujen ominaisuuksien periytyminen…)

Suomessakin on kaupoissa Nessa Careyn kirja The Epigenetic Revolution, joka tuntuu olevan hyvä ja ei-spesialistille avautuva. Mutta todella kova juttu on USA:n patenttiasiain muutoksenhakuasteen (CAFC) viime viikolla antama tuomio (Myriad Genetics et al.) ja kesän aikana Japanissa ja Euroopassa myönnetyt patentit.

Normaali ihminen ajattelee, että geenimanipulaatio on kamala asia. Itse asiassa kaikessa elollisessa geenit manipuloivat itse itseään esimerkiksi sytyttämällä ja sammuttamalla toisiaan koko ajan. Siis kysymys on siitä, millä menetelmin ja mihin asti. Kirjainsarja iPS on pelon aihe (induced pluripotent stemcell). Toisin sanoen puhe on myös kantasolututkimuksesta.

Patentointi on vain yksi ongelma. Tarkastus- ja lupamenettely on vielä isompi ongelma.

En edes yritä selittää asiaa pidemmälle. Tähän asti mm. EU (ja USA) ovat muuttaneet lakeja kiltisti juuri niin kuin lääketehtaiden juristit käskevät. Riippumattomia, asiaa ymmärtäviä juristeja ei ole kummallakaan mantereella paljon. Ovela ja hyvin lahjakas 20-kesäinen tekee viisaasti, jos lukee oikeustieteellisen tutkinnon lisäksi maisterin pääaineena molekyylibiologia ja sivuaineena neurotiede. Ja uskokaa tai älkää, käytännössä tullaan hyvin lähelle tietojenkäsittelyteoriaa. Uudet ”lääkkeet” tavallaan korjaavat geneettistä koodia.

Ennen pitkää kirjoitan alaan liittyvästä kirjasta, joka ilmestyi huhtikuussa, itse Edward O. Wilson (sosiobiologia, konsilienssi) on koonnut kaiken tietonsa yksiin kansiin. Kirjan nimi on The Social Conquest of Nature, ja siinä on vain 352 sivua. Nähdäkseni jopa historia joutuu uuteen valoon. – Ihmisen erottaa kädellisistä varhainen (epigeneettinen) mutaatiosarja, jonka vuoksi liha maistuu ja sulaa kymmenen kertaa paremmin kuin serkuilla. Ja Wilsonin käsitys perimästä ja sen merkityksestä on todella miettimisen arvoinen. (Kuva Wikipediasta.)

Katse vain

Heräsin kuin lapsi. Aikani istuttuani putosi kuulkaa lehti puusta ja ennen pitkää pisaroita. Join kahvia katsoen aamutelevisiota juhlamielen vallassa. Siellä näytettiin kelikameran kuvaa. Tuolla minäkin olen ollut! Lasipalatsi, entinen Hankkijan talo – niin, ja Mannerheimin patsas. Kiskot kiilsivät. Raitiovaunun kuljettajia kiroiluttaa, kun kiskoille tippuu märkiä lehtiä.

Kuvassa esiintyvä vauvasmies katsoo juuri sillä tavalla, jonka lapsi osaa. Sama henkilö, nykyisin monituisten tieteiden maisteri, joutui kerrassaan kiihdyksiin kopassa auton takapenkillä, kun sieltä näki puiden latvoja ja pilviä, ihmeellisiä pilviä!

Menin itsekin katsomaan ja sanoin vauvalle, että juuri pilvistä myös Baudelaire kirjoitti.

Samana kesänä lupasin kirjoittaa runokirjan, jonka nimeksi tulisi ”Kiertävä kivi on kuollut”. Se on maailman suurin siirtolohkare, joka on siirretty ihmisvoimin. Olin näet ajatellut ottaa Savosta loman päätyttyä mukaan paljon pienemmän kiven. Se näyttäisi komealta tuossa ikkunan alla, eikä se ollut metriä korkeampi eikä puoltatoista leveämpi.

Kyllä aikuisillakin miehillä pitäisi ollut itku- ja ilokivi, jolle voisi istua purkamaan sellaisia tunteita, jotka eivät varsinaisesti kuulu muulle perheelle. Harri Tapper kertoo romaanissaan noitumiskivestä, jota jonkun isä käytti kiroilemiseen. Kunnon miehenä hän ei iljennyt lasten kuulleen sellaisia. Ja sattuu sitä hyvillekin miehille tilanteita, joissa ärräpäätä vähempi ei helpota.

Se maailman suurin kivi on Ukkoskivi, joka painaa 1250 tonnia. Lähdeteopsten mukaan se on siirretty äärimmäisin ponnistuksin Lahdesta (Lahta, Lakta) nykyisen Pietarin alueelta loppusijoituspaikkaansa Pietari Suuren patsaan, ”Pronssiratsastajan” jalustaksi.

Maineikkaana Pietarin ja Venäjän tuntijana rohkenisin hiukan epäillä. Komea, ruskea kivi vaikuttaa ainekseltaan samanlaiselta kuin Kivennavan Joutselän kallio tai sitten itse Siiranmäki, Karjalan kannaksen ehkä korkein kohta, samassa pitäjässä.

Vaikka voihan se olla niinkin, että se on vierinyt omia aikojaan kohti Pietaria, kuten sukulaisena 1800-luvulla.

Kuka niistä siirtolohkareista lopultakaan tietää…