Filosofointia

Jos sitten kuitenkin on oppinut läheistensä merkkipäivät, luonnollisesti ne pyörähtelevät mieleen vielä merkityksensä menettäneinäkin.

Ensimmäinen vaimoni, hän jonka kanssa minulla on kolme lasta, täyttäisi tänään 70 vuotta. Todellisuudessa hänen kuolemastaan on noin 18 vuotta.

Ajatus ei ole herkistellä. Se kuitenkin tuntuu hiukan oudolta, että viimeisestä tasapainoisesta helmikuun syntymäpäivästä on siis 20 vuotta. Olimme Pariisissa. Silloin tapaamamme sukulaiset ovat hekin melkein kaikki kuolleet.

Syötiin suuri määrä ostereita ja yritän painaa mieleeni eri tyyppisten herkkupalojen ranskankieliset nimitykset. Olen jo unohtanut ne, ja ovat osteritkin jääneet vähälle.

Syntymäpäivälahjaksi hankittu kultainen rannerengas ei ollut aivan halpa. Se siirtyi sitten perintönä, kuten asiaan kuuluu. Mutta seuraavana päivänä eli 21. Helmikuuta sain kohtauksen ja puhuin ranskaa paremmin, nopeammin ja virheettömämmin kuin koskaan ennen. Silloin oltiin lentoasemalla.

Päivänsankari ilmoitti, kun pakkasimme matkalaukkuja hotellissa, että hän ei löydä sitä rannerengasta mistään. Katsoin paljonko aikaa on käytettävissä ja panimme toimeen etsinnän, jota mikä tahansa poliisin tekninen erikoisyksikkö olisi seurannut suopein silmin.

Kun tieto oli, että rengas oli ollut tallella hotellihuoneessa illalla nukkumaan mentäessä, sen oli siis oltava huoneessa tai matkatavaroiden joukossa.

En muista minkäänlaista paniikkia, sillä kysymyshän oli rahasta ja siinä oli takana syöpää ja leikkauksia, ja edessä samoin, vaikka sitä emme silloin tienneet. Tauti piti taukoa. Mutta matkalaukkujen, kassien, pussien ja taskujen sisältö koottiin riviin ja asia oli täysin varma. Jompikumpi meistä oli onnistunut ensimmäisenä toteuttamaan käänteisalkemian. Olimme muuttaneet kullan, jalon metallin, olemattomaksi. Koru oli kadonnut.

Lähtöselvityksessä esitin hiukan typerästi sen renkaan ostokuitin saadakseni arvonlisäverovähennyksen. Käskettiin sivuhuoneeseen, jossa kolme poliisi vaati näyttämään korun. Sanoin ettei sitä ole ja kerroin lyhyesti ja selkeästi, että hukkaan meni. Poliisit muuttuivat hetki hetkeltä vakavammiksi. Sanoin että olkoon se vero, viis siitä. Lentomme oli kuulutettu jo kahdesti, ja lentoasema on laaja.

Poliisit katsoivat toisiaan ja heistä mustaverisin sanoi, että lähdetäänpä poliisilaitokselle ja aletaan tehdä kuulustelupöytäkirjaa, sillä tästä rajarikoksesta te ette pääse vähällä ja tarkemmin katsoen olettekin vähän tutun näköisiä. Lienee viisainta toimittaa passitkin laboratoriotutkimukseen.

Minusta siis tuli Danton giljotiinin edessä. En ole milloinkaan puhunut niin hyvin. Puhe kesti kaksi minuuttia, enkä kuollaksenikaan ymmärrä, mistä muistin lokerosta poimin Ranskan rikoslain pykälät, article ja alinea sejase, luultavasti aivan oikein. Konstaapelit vetivät kättä lippaan ja yksi riensi soittamaan portille, ettei lentoyhtiö jättäisi merkittäviä asiakkaitaan. Kävelimme riuskasti mutta juoksematta ja portilla saimme valloittavan hyvän ja viittauksen astua ilma-alukseen. Päivänsankari kysyi, mitä minä olin puhunut ja tehnyt, ja vastasin rehellisesti, etten tiedä.

Pariisista ei kauan lennä Seutulaan. Saimme taksin vai oliko meillä auto pitkäaikaisessa pysäköinnissä, sitä en muista, mutta kohta olimme kotona Kirkkonummella.  Kaksi aikuista lasta ja yksi karkeasti alaikäinen olivat laittautuneet vastaan.

Kerroimme terveiset ja sanoimme että sitten tuliaiset. Avasin sen ison vuorittoman matkalaukun, joka on hävitetty jo kauan sitten. Lausuin perheessä kaikkien tunteman simsalabim-version ”Tut Amo Palda” (Laura Soinne, Satuja) ja avasin matkalaukun.

Rannerengas oli päällimmäisenä, asiallisesti laskostetun puvun takin päällä. Tapaukseen ei ole saatu milloinkaan valaistusta. Metastaasit ilmenivät pari kuukautta myöhemmin.

Mihin valo menee kun se on nähty?

Valo menee kaiken aikaa. Värejä ei ole olemassa. Ne ovat sähkömagneettisia aaltoja, jotka silmämme välittävät aivojen tulkittaviksi. Tulos on näkyvät värit, joiden lisäksi on näkymättömiä.

Jäin pohtimaan erästä kirjoitustyötäni varten, miten käytännöllinen olisi sellainen iPad, jota katsoen voisi katsoa esimerkiksi taloa nyt, kymmenen vuotta sitten, sata vuotta sitten, tuhat ja niin edelleen.

Kaikki kohteista koskaan heijastunut valo on jossain, menossa pitkin maailmankaikkeutta valon nopeudella. Niiden eli siis menneiden kuvien tarkastelemiseen vaadittaisiin vain riittävän etäiset tarkastelupisteet ja tietenkin keinoa koota laskennallisesti sironneet valonsäteet jälleen yhteen.

Uusi iPadini jäisi ehkä mykäksi. Caesarin karjahtelu Brutukselle on vaimentunut kauan sitten. Toisaalta ääniaallot ovat ilmakehässä niin että ongelma on lähinnä laskentateho. Kysymyksessä ei taida olla teoreettisesti mahdoton urakka.

Kuva on nyt Wikipediasta otettu, monesta paikasta tuttu kromaattisuusdiagrammi, jonka nähdessä voi unohtaakin, että fysikaalisia värejä on äärettömän paljon. Niiden luokka on vektoriavaruus tai Hilbertin avaruus, jossa voi olla äärellinen tai ääretön määrä ulottuvuuksia.

Hawkingin ja Mlodinowin jo kertaalleen mainostamani kirjan (The Grabd Design) yksi teema on ”multiverse” eli sellainen ajatus että maailmankaikkeuksia on monta. Jos maailmankaikkeus on muodoltaan lähinnä litteä, matemaattisesti maailmankaikkeuksia on kenties äärettömän monta.

Jos tuo kuulostaa oudolta tai tarpeettomalta, niin suhteellisuusteoriasta olemme tienneet jo sata vuotta, että aika ja avaruus ovat saman asian kaksi eri puolta.

Humanistin ja tavallisen tervejärkisen ihmisen ’tässä ja nyt’ on muuan erikoistapaus, ei rikkumaton luonnonlaki.

Meillä on kaikilla sisään rakennettu, ilmainen aikakone. Meillä pon kyky nähdä unta, ja mekanismi on jotenkin sama kuin näkemisen. Outoa ajatella, että vuosikymmeniä sitten vakavat tutkijat väittivät unia mustavalkoisiksi. Luulen että he olivat istuneet liikaa elokuvissa. Itse pystynyt poimimaan näkemästäni unesta esimerkiksi kauan sitten kateisiin joutuneen kirjan kansipaperin värit. Muutkin pystyvät, luulen.

Ympärillämme toimivat monet hyödylliset aikakoneet, kuten kirjallisuus, elokuva ja musiikki. Ne ovat aitoja. Vaikka ne kuvaisivat nykyhetkeä eli katsomisen tai kuulemisen ajankohtaa, ne on sommiteltu aikaisemmin eli ne eivät ole nykyhetkeä.

Kun teos on säilynyt kauan, siinä lienee jotain yleispätevää. Schubertin pianosonaatit kertovat luultavasti, miltä Schubertista tuntui, ja kun kuuntelen, minusta tuntuu ehkä samalta.

Voin tälläkin hetkellä muistaa Algerian ja hiekkarannan ja auringon sokaisevan heijastuksen ja veitsen. Tosin en ole koskaan käynyt Ageriassa, mutta kun luin ”Sivullisen” ensimmäisen kerran, siitä syntyi muisto, jonka palauttaminen mieleen ei ole vaikeaa.

Kullakin on oma makunsa; van Goghin tähtitaivaan värit eivät lähde mielestäni. Vaikka tuo maalaus on kaikissa kirjoissa, se on Amsterdamin museossa nähtynä rajuin. Sitä katsomalla saattaa joutua hiukan pyörälle päästään.

Osoitteessa

http://www.nasa.gov/mission_pages/hubble/multimedia/ero/index.html

on korjatulla Hubblen teleskoopilla avaruudesta otettuja valokuvia. Niitä voisi varovasti luonnehtia vaikuttaviksi. Mukana on kuvia ”tapahtumista”, jotka ovat sattuneet 14 miljoonaa vuotta sitten.

Kielestä kiinni

Allekirjoittanut on tota noin omaksunut niin kun tahtotilan, joka pitkässä juoksussa takaa loppupeleissä räätälöidyn tota noin vastauksen tähän niin kun haasteelliseen ongelmaan.

En viitsi kirjoittaa koko pakinaa. Ei ole voitonnälkää. ”Olli” julkaisi sen jo puoli vuosisataa sitten otsikolla ”Nimittäin tuota noin”.

Jäin vain miettimään Suomen Kuvalehden kirjoitusta äidinkielestä.  Siinä kun ei sanottu mitään.

Kieli, useimmille äidinkieli, ei ole oppiaine. Se on osa ihmistä samalla tavalla kuin ruuansulatus tai verenkierto. Taudin määrittämisen välineenä se on verraton.

Käytän näissä kirjoitelmissani yksinkertaista rakennetta. Aiheita on tavallisesti kaksi. Vaihdan aiheesta toiseen näennäisen oikullisesti. Joillekin lukijoille tämä on sekavuutta. Jotkut ärtyvät. Itse en sure, että luteet putoavat lipusta.

Muuan kuvitelmia johdonmukaisesta kielenkäytöstä on koottu teokseksi, jonka nimi on ”Suomen laki”.  Todellinen kieli, jonka ominaisuuksia tähdennetään joskus sanomalla sitä ”kirjallisuudeksi”, on kuin hyvä metsämaa. Sille joka on kasvanut katsomaan, kuulemaan, näkemään, haistamaan ja tuntemaan, runsaus on valtava, mutta kaikki on tarkoituksenmukaista, tarkkaa ja tarpeellista. Vaikka se kuulostaa uskomattomalta, selvällä kiven selällä kasvaa jokin, jäkälä, ja on siinä myös sammalta, itiökasveja ja jokin kaksisirkkainen.

Pidän tässä varsinaisena työnäni kuulumisten vaihtamista. Sen takia tunteenpurkaukset ovat melkein yhtä tervetulleita kuin mietityt mielipiteet. Vaikka en halua tietää mitään lähempää lukijoistani, kuvittelen kaksi tai neljä tuhatta päivittäistä lukijaani ja kirjoittajan omahyväisyydellä ajattelen, että taitavat olla fiksua väkeä joka sorkka.

Ruotsinkielisyyttä vastaan nousseista tunteista olen selvillä kohtuullisesti enkä ota asiakseni asetella niitä. Halusin vain tehdä harmittoman kokeen.

Kukaan kommentoija, joita on nyt puolen sataa, ei ole ilmaissut samaa mielleyhtymää, jonka paikannimi Dragsvik herättää minussa.

Dragsvikin kasarmeissa kuoli noin 10 000 punaisesta vangista kesällä 1918 ainakin 2 800, joista 60 teloitettiin valtiorikosoikeuden päätöksellä ja tuntematon määrä muuten vain. Olot olivat samanlaiset tai pahemmat kuin joidenkin nimeltä muistamissa Hennalassa (Lahti) ja Poltinaholla (Hämeenlinna), Suomenlinnassa tai Santahaminassa. Vankileirejä oli todella paljon ja niiden hoitamattomuus on itsenäisen Suomen suurin skandaali, suurempi kuin venäläisten sotavankien heitteillejättö 1941-1942, jälkimmäistä tietenkään vähättelemättä.

Ennen sotia ”Tammisaari” merkitsi useimmille suomalaisille pahojen, häijyjen ja vaarallisten ”kommunistien” sijoituspaikkaa. Kasarmit toimivat valtiollisten vankien rangaistuslaitoksena. Niistä on laulujakin, eivätkä ne ole iloisia lauluja.

Minun korvissani ”Dragsvik” kuulostaa hiukan samanlaiselta kuin Pirunsaari. En viitsi verrata toisen maailmansodan tuhoamisleireihin, koska se vertaus ei olisi oikea.

Silti en äkkiä keksi maasta soinniltaan ilkeämpää paikannimeä kuin tuo. Jopa ”Kakola” on jollain tavoin huvittava, eikä ainakaan juristia kauhistuta vankila. Tosin ”grundi”, jossa kävin usein, suoraan sanoen oli hiukan kauhistuttava paikka (eristyssellit).

Suomenruotsalaisen ”ankkalammikon” syntymäpaikat ovat Viapori eli Suomenlinna ja Dragsvik. Sitäkin on laskettu, kuinka paljon kahta kieliryhmäämme edustavia ihmisiä meni koston kouriin 1918, mutta selvää ei ole saatu. Kieliryhmä puhdisti joka tapauksessa itse arvioimaansa alaluokkaa hyvin tehokkaasti. Ja maanpetoksesta tuomittuihin ja Tammisaareen kuivumaan lähetettyihin kuului sangen kirjavaa väkeä. Pääsääntö päti silloinkin. Varsinaiset jehut istuskelivat topatuissa tuoleissa toisen valtakunnan puolella ja köyhät pirut saivat tuntea oletetun vallankumoushankkeen selkänahassaan.

Selittämätöntä

Antakaapa kun arvaan. Eduskunnasta satelee kanteluita ja tutkimuspyyntöjä varuskuntien lakkauttamisesta. Aivan suoraan väitetään, että kysymyksessä on ruotsinkielisten metkuilu.

Puolustusvoimain puolesta on puhunut sen komentaja Ari Puheloinen. Aamutelevisiossa 10.2. Puheloinen sanoi, että hän ei ota kantaa ratkaisujen poliittiseen puoleen.  Eri yhteyksissä armeijan suunnalta on kuitenkin mainittu, että se pitää maanpuolustusta tärkeimpänä tehtävänään. Siinä roolissa puolustusvoimat on osallistunut kaikkiin rakennemuutoksiin.

Julkisuudessa esiintyy lennokkaita käsitteitä, kuten alueellinen puolustus. Myös on tähdennetty, että koska jonkun ukki on taistellut Kollalla, varusmiehiä täytyy kouluttaa jollain tietyllä paikkakunnalla. Tuokin  perustelu jää minulle hämäräksi.

Venäjän puolustusvoimien uudistamiseen on ilmoitettu käytettävän erittäin suuri määrä rahaa. Erikseen on mainittu, että Iskander-ohjuksia tulee länteen, muun muassa Viipurin seudulle.

Minusta on luonnollista, että sotilaat eivät mainitse sanaa ”Venäjä” televisiossa, ja yhtä luonnollista, että puolustusministerillä on kiire Moskovaan. Tiedossani ei ole, että Venäjä olisi jonkinlainen sotilaallinen uhka Suomelle, mutta tiedossa on, että Venäjän ja EU:n pisin maaraja on Suomen raja.

Entisen tykkimiehen asiantuntemuksella otaksun, että hyökkäykseen eli ”nopeaan toimintaan” tarkoitetut ohjukset sijoitetaan mahdollisimman lähelle taisteluhävittäjiä ja taisteluhelikoptereita.

Avoimesta verkosta poimin vähässä ajassa noin 15 Venäjän lentotukikohtaa Suomen rajan läheisyydestä. Niitä ajatellen jalkaväen koulutukseen tarkoitettu joukko-osasto lähellä itärajaa tuntuisi olevan yhtä huono ajatus kuin taistelulentäjien koulutuksen keskittäminen yhteen paikkaan, tässä tapauksessa Kauhavalle.

Arktisen alueen kaikinpuolinen merkitys on noussut lyhyessä ajassa todella paljon. Siellä ovat myös merialueella vastakkain Natoon kuuluva Norja ja Venäjä. Luultavasti luonnonvarojen, etenkin öljyn käyttö on yhteinen etu, ja merenkulun turvaaminen Jäämerelllä on molemmille ensimmäisen luokan kysymys.

Luulen että tämän viikon julkisessa keskustelussa varuskunnissa on unohdettu maanpuolustus samalla tavalla kuin kuntakeskustelussa on kovin harvoin mainittu oikeaa huolen aihetta: rahat loppuvat.

Olen lueskellut malliksi kirjallisuutta sotilaista viime vuosikymmeninä ja saanut sen käsityksen, että sekä armeijan toiminta on hoidettu järkevästi ja siihen käytetyt varat on mitoitettu mielekkäästi. Sotilaallisia uhkakuvia en erota ympäristössämme, mutta vakavien sisäisten levottomuuksien vaara on aito.

Natosta ei saa puhua, mutta tiettävästi asevoimamme ovat kauttaaltaan Nato-yhteensopivat.

Dragsvik on lähempänä Ruotsia ja Natoa kuin Pohjois-Karjala. Ennen kaikkea se on lähempänä Venäjän – Saksan maakaasuputkea. Suomenlahti on edelleenkin ainoa meritie Koivistolle tulevan öljyputken suulle ja Pietarin kaupunkiin. Niin sanottu sotilaallinen läsnäolo tuntuu hyvin tarpeelliselta.

Olisiko mahdollista, että varuskunnista puhutaan nyt samassa hengessä kuin suojeluskunnista vuonna 1918? Meidän poikamme maalla, merellä ja ilmassa!

On outoa, että tällaisessa blogissa kirjoitetaan näin vieraista asioista. Viime aikoina on kuitenkin tullut vähä vähältä tavaksi yrittää ottaa esiin ongelmallisia ajatuksia tai suoranaisia virhepäätelmiä. Ajatus ei ole ajaa sitä tai tätä asiaa ja vielä vähemmän edistää minkään poliittisen ryhmän toimintoja.

Tässä tapauksessa kirjoituksen sisältö olisi oikeastaan mahtunut yhteen lauseeseen: mikä on autioitettavien varuskuntien merkitys maanpuolustukselle nykyisessä tilanteessa ja nähtävissä olevana aikana? Oletusarvo on se, että sotilaat tietävät erittäin tarkasti vastauksen tähän kysymykseen ja ovat toimineet sen mukaisesti.

Myytinmurtajat

”Myytnmurtajat” pyörii MTV3:ssä tätä kirjoittaessani. Alkujaan se on taivaskanava Discoveryn menestyneimpiä.

Kun siis lopultakin käsitin, että maksukanavat ovat myös sisäantennin varassa elävien ulottuvilla, ryhdyin viidelläkympillä Verraton –nimisen kanavanipun katsojaksi.

Palauttaisin taas kerran mieleen, että televisionkatsojan urani alkoi pakkasessa myymälän näyteikkunan takana lumisateessa lumisadetta katsellen. Huhu tiesi, että Ruotsin Vännäs näyttää peräti piirrettyjä elokuvia. Joskus olimmekin  näkevinämme varjon häilähtävän näytöllä.

”Myytinmurtajia” olin lähinnä ihmetellyt, mutta nyt on sopiva hetki sanoa, että ohjelma on mainio. Tänään näytettiin (amerikkalainen) jakso, jossa rakennettiin Ruotsin Gustavus Adolphuksen (Kustaa II Aadolf) käyttämä nahkatykki. Nahkatykki mainittiin ainakin historian oppikirjassa Mantere-Sarva. Luullakseni kymmenet sukupolvet ovat naureskelleet hassulle ajatukselle.

Kupariputki, metalliliuskat ja monta kerrosta nahkaa. Tavoite: liikkuva tulivoima 1600-luvulla. Tulos: toimii yllättävän hyvin, mutta kestää vain pari laukausta.

Edellisessä jaksossa kokeiltiin, saako pelkillä puhelinluetteloilla henkilöauton luodinkestäväksi. Vastaus – kyllä, tavallisten käsiaseitten tulta vastaan, ja silloinkin tarvitaan aina noin viisi puhelinluetteloa päällekkäin.

Kai se on kulttuuriero, että ainakaan lähetetyssä versiossa ei mainittu monien suomalaisten ampujien tietämää tosiasiaa: kasteltu puhelinluettelo pysäyttää myös isopistoolin luodin, yksi nide. Märkyys lisää kitkaa ja vaimentaa iskua hyvin tehokkaasti, hiukan kuin laminoitu tuulilasi, jossa lasikerrosten välissä on muovia.

Olin kerran esittelemässä juttua, jossa selvitettiin, oliko poliisia kohti ammuttu haulikon laukaus tapon yritys vai ei. Tietämättömänä ihmisenä olin yllättynyt, kun rikoslaboratorio koeammunnat suoritettuaan kertoi, että lintuhauli ei 25 metrin päästä ammuttuna läpäise edes päällystakkia.

”Myytinmurtajista” löytyy helposti paljon tietoa. Budjetti on suuri ja esiintyjät ensiluokkaisia. He ovat oikeasti selvillä fysiikasta ja  hankkineet kokemuksensa elokuvien erikoisefekteistä. Sitä ei näytetä suoraan, että taustalla työskentelee suuri määrä muita ammattilaisia. Se näytetään, että tarvittaessa turvaudutaan koelaitosten ja viranomaisten apuun (räjäytykset).

Tässä on jotain samaa kuin Tekniikan Maailman suosiossa. Jälleen kerran: luulen lukeneeni jokaisen numeron vuodesta 1953 (jolloin lehden nykyinen nimi tuli käyttöön). Suren edelleen, ettei jokaisessa numerossa vastata yleisön kysymykseen ”saako mopoa virittää”. Kesä- ja talvirengastestit ovat suosikkejani.

En ole kiinnostunut tekniikasta. Etenkin illalla ennen maate menoa oikeanlainen julkaisu toimii paremmin kuin nukahtamislääke. Voin luottaa siihen, etten joudun lukemaan äkisti kuolleista tuttavista, vangituista työtovereista tai B. Wahlroosista. Jotkut käyttävät samaan tarkoitukseen Aku Ankaa, mutta itse pilasin makuni Barksin Akuilla niin että nykyiset saattavat tympäristä kesken kaiken. Barksia voi lukea iltayöstä yhtä vähän kuin korkeaa runoutta: pulssi nousee, puna kohoaa poskille, silmät kostuvat, ei puhettakaan unesta ja rauhasta.

Haluaisin tietää, onko tekninen, silloin tällöin luonnontiedettä sivuava puuhailu miesten hvuittelua. Kaiken sukupuolirooleista käydyn keskustelun jälkeen olen täydellisen epätietoisuuden vallassa. Mikä on perittyä, mikä opittua, mikä sattumanvaraista? Jos joku esittää selkeän vastauksen tähän, luulen että en usko sitä.

Leikki on hiukan sama asia kuin peli. Maailma on rajoitettu ja säännöt enemmän tai vähemmän itse keksittyjä. Aivottomia viihdelehtiä ja –ohjelmia on paheksuttu rajusti eri aikoina eri syistä. Esitän väitteen. Tietynlainen, esimerkiksi tässä kuvattu leikki, on hyödyllistä ja terveellistä. Myös aikuisten kuuluu leikkiä. Se tekee hyvää.

Wahlroos ja Soini

Björn Wahlroos ja Timo Soini ovat neroja. Se on monien mielipide. Wahlroos ja Soini ovat hyvin taitavia ja älykkäitä henkilöitä. Se on oma mielipiteeni eli siis arvaus, kumpaakaan lainkaan tuntematta.

Aikani mietittyäni näen yhteyden. He ovat saman hengen lapsia. Se henki on populismi.

Edelliseen Wahlroos-kirjoitukseen kommentteja lähettäneissä näyttää olevan muutama tai ainakin yksi, jonka mielestä saattaisi olla hyväkin ajatus pistäytyä käsiaseen kanssa saarella, joka kuhisee sosialisteja.

Itse kirjoitus ja ajattelutapa eivät huolestuta minua. Selvitys henkilökohtaisesta vastuusta ja itsemääräämisoikeudesta höystettynä sekavilla puheilla roduista ja niiden eriarvoisuudesta ei kestä lusikallista risiiniöljyä. Pontevuus kärsii puheidenkin tasolla, kun on paskat housussa ja lisää tulossa. Siinä saattaa suorastaan juolahtaa mieleen, että kukahan nämä pesee ja miten täältä pääsee pois.

Esimerkkini voi kuulostaa raakalaismaiselta ja joku saattaa tietää, että Italian oikeat fasistit käyttivät ennen sotia risiiniöljyä aseenaan. Mutta sen tilalle voi sijoittaa itse aiheutetun vaivan, esimerkiksi ruuasta saadun ripulin. Ainakaan ennen sen parantumista asianomainen tuskin kirjoittaa seuraavaa mielipiteensä ilmaisua, jonka mukaan esimerkiksi hengissä olevat sotaveteraanit olisi kannettava hoitolaitoksista hankeen, koska he ovat aiheuttaneet itse vammansa ja lisäksi on periaatteessa väärin paapoa eli hyysätä hyödyttömiä kansalaisia.

Mutta Wahlroosista ja Soinista pitäisi tulla mieleen Pierre Poujade, klassinen populisti Ranskan 1950-luvulta. Minun mieleeni tulee Mogens Glistrup, joka vasta kuoli Tanskanmaalla. Hänen entinen kannattajansa Pia Kjaersgaard porskuttaa yhä.

Glistrup oli kovan luokan välkky lukiessaan itsensä juristiksi, opetti vero-oikeutta Kööpenhaminan yliopistossa ja oli osakkaana Kööpenhaminan arvostetuimpiin kuuluneessa asianajotoimistossa. Sitten hän siirtyi politiikkaan saatuaan puoliksi sattumalta suunvuoron television suorassa lähetyksessä ja ryhdyttyään vaatimaan tuloveron poistamista. Sen rinnalle hän kehitti ajatuksen muhamettilaisten salaliitosta. Kaava oli: vanhat puolueet ovat läpimätiä ja ulkomaalaiset on heitettävä maasta ulos.

Soinin yhteydessä mainitaan aina Vennamo, mutta sukupuu ei ole kovin selvä. Vennamon aate oli lähinnä Kekkosen vastustaminen, eikä Kekkosta enää ole.

Glistrupin konstin teki Ruotsissa Ian Wachtmeister, joka vastusti holhousyhteiskuntaa, vaati vähentämään veroja ja supistamaan julkista sektoria, mutta ennen kaikkea pakolaispolitiikkaa oli muutettava kireämmäksi.

Wahlroos on huomattava henkilö. Hän näyttää keksineen ylösalaisin käännetyn populismin, joskin hänellä näyttäisi olevan aateveljiä Yhdysvalloissa. Jos autat rikkaita köyhien sorrosta, sinusta voi itsestäsikin tulla rikas! Hänen talous- ja yhteiskuntatieteelliset mielipiteensä ja epäjohdonmukaisuutensa on sitä luokkaa, ettei kysymys voi olla rehellisyydestä.

Hän ei ole pahemmin kajonnut EU:n toimiin, ei edes Kreikan lainoittamiseen. Tämä viittaisi siihen, että hänellä olisi pyrkyä keskuspankkitoimintaan. Koska Suomessa on samoissa ajatuksissa etevämpiäkin henkilöitä, tämä taktiikka voisi olla tehokas. Hän ei ole liioin kajonnut maahanmuuttajakysymykseen. Hän ei siis halua tulla sekoitetuksi aateveljeensä Soiniin.

Arvelisin että taustalla on kaiken jälkeenkin kaikkien aikojen suurin populisti, Josif Stalin, hän joka teki maailmanvallankumouksesta venäläisen projektin. Vanhojen bolshevikkien ja sotilaiden surmaaminen varmaan miellytti monia.

Stalinismi – siis tämä oikea ja alkuperäinen – ei tunne eikä tunnusta ihmisarvoa eikä lieventäviä olosuhteita. Olisi ehkä aika tutkia Stalin-korttia kovin usein mainitun Hitler-kortin sijaan. Tosin surmauttihan Stalinkin esimerkiksi valtapiirissään olleet suomalaiset. Kai hänelläkin oli käsitys rotujen etevyydestä. Itsehän hä ei ollut venäläinen, vaan Gruusian poikia ja taustakoulutukseltaan pankkirosvo.

Hamilton

Jotkut kirjoittajat hiukan pelkäävät jättiläismunausta. HS:n Pertti Avola kirjoitti torstaina ruotsalaisesta Hamilton-sarjan uutuuselokuvasta:” Persbrandt esittää Hamiltonin aika lailla sellaiseksi kuin Guillou hänet kuvaakin: toiminnan mies ei pahemmin tuumi tai tunteile, vaikka kamalia tekeekin.”

Puhe on siis Jan Guilloun Carl Hamilton –romaaneista, joita lienee myyty tähän mennessä kymmenkunta miljoonaa kappaletta – Ruotsissa Mankellin ohella aivan käsittämätön määrä.

Hesarin arvostelija osoittaa yhdellä lauseella olevansa täysin tietämätön toimintakirjallisuuden ja –elokuvan hämmästyttävimmästä ilmiöstä.

Guilloun Hamilton tuumii ja tunteilee ainakin kolme sarjan yli kymmenestä kirjasta alusta loppuun, kannesta kanteen, tekemiään kamalia. Eräässä hän järjestää itsensä vankilaan valtion edun vuoksi tekemästään murhasta. Moni muukin sarjan kirjoista on täynnä tätä pohdintaa, esimerkiksi ”Vendetta”, joka on hurja juttu ja hyvin kirjoitettu.

Sellaisissa arvosteluissa, joissa kirjoittaja on sattunut lukemaan esittelemänsä teoksen, Guillouta on aika usein syytetty moraalisten ja poliittisten ongelmien jauhamisesta. Vaikka romaanihenkilö Carl Hamilton on kaupallinen, alkujaan parodia viihteen agenteista ja ties mitä, Guillou jaksaa muistuttaa Hamiltonin maolaisesta menneisyydestä – Jan Myrdahlin hengessä – jonka vaikutus ei ole koskaan kadonnut. Lisäksi Hamilton puoltaa enemmän kuin Ruotsin hallitus Palestiinan asiaa ja suhtautuu ikävästi Israeliin ja Saksan armeijan ja poliisin tiettyihin piirteisiin.

Kun luin lehdestä maailman kuuluisimman terroristin tavoittamisesta ja surmaamisesta, jouduin hetken nieleskelemään. Kuviteltu Hamilton on USA:ssa koulutettu erikoiskommando, SEAL. Tuon murhaoperaation toteuttivat SEAL-kommandot tavalla, joka on kerrottu etukäteen yksityiskohtaisesti useissa Guilloun kirjoissa.

Vaikka on hienostunutta suhtautua Guillouhin ylimielisesti ja Ruotsissa vihamielisesti (hän lienee aika hankala henkilönä), hän ei ole suotta entinen huippujournalisti. Hänen asiatietonsa ovat niin valtavat, että vertauskohtana tulee mieleen vain vakoilukirjallisuuden Le Carré, joka oli itse toiminut vakoilijana.

Guilloun omaelämäkerrallinen ”Ordets makt och vanmakt” ilmestyi äskettäin. Se on herkkupala. Toki kirjoittaja on oma itsensä. Jos hän panisi kynttilänsä vakan alle, se olisi vakan menoa. Tuo muistelma yhdessä Hamilton-kirjojen kanssa on loistava poliittisen historian kertauskurssi, joka alkaa kylmän sodan vuosina ja ulottuu nykypäivään.  Viimeksi Hamilton on näet esiintynyt romaaneissa vuosina 2006 ja 2008.

Poliittisen historian lisäksi tämä aineisto on länsimaisen journalismin historia. Lehdistön, radio ja television menettelytavat, vahvuudet ja suuret synnit kuvataan asiantuntevasti ja jokseenkin armottomasti.

Joskus jää miettimään, eivätkö suomalaiset poliitikot tiedä, että Guilloun piirtämä kuva Ruotsin ja Naton sotilasvakoilun yhteistyöstä on täysin tosi. Ruotsi on ollut Naton ”jäsen” 1940-luvun lopulta. Jo 1952 Tage Erlander valehteli sen minkä ehti – Neuvostoliiton Itämerellä alas ampuma DC-3 ei ollut säähavaintotehtävissä, vaan täynnä amerikkalaisten uusinta vakoilutekniikkaa, jota Ruotsi keräsi ja toimitti Englannin kautta Yhdysvalloille.

En pidä kaikista Hamilton-kirjoista, vaan mielestäni sarjassa on seassa aika heikkoja teoksia, enkä ole erikoisen ihastunut Guilloun muuhun tuotantoon.

Mutta korotan ääneni kertoakseni, että hänen ja Stieg Larssonin ero on kuin yön ja päivän. Larsson loi kolme valtavan menestyksen saanutta jännäriä, joiden suosio on minulle edelleen arvoitus. Mielestäni ne olivat ”vain” vetäviä ja hyvin kirjoitettuja. Sitä vastoin esimerkiksi asiantuntemus ja uskottavuus – Guilloun vahvat puolet – jäivät peräti heikoiksi.

Ja vielä anteeksipyyntö – olen muistaakseni Henning Mankellia kehuessani naureskellut, miten mahdotonta on, että Malmön seudulla tapahtuisi suuri määrä kummallisia henkirikoksia. Pyydän anteeksi. Olin väärässä. 

Wahlroos

Helsingin Sanomat toteutti taidokkaasti todella tuhoisan häväistyskirjoituksen Björn Wahlroosista. Hänelle tarjottiin tilaisuus häpäistä itsensä, ja sen hän teki. Wahlroosia on sanottu viisaaksi mieheksi. Mistä tällainen ajatus on peräisin, sitä en kykene selvittämään.

”Syy heikkenevälle terveydelle ei ole tulonjaon muuttuminen.” (Kielivirhe W:n.) ”Taustalla on yhteinen muuttuja, joka on joko yksilöiden piittaamattomuus tai syrjäytyminen.”

Suomi on ”yksi maailman tasavertaisimmista maista…” W. tarkoittanee tasa-arvoista. Suomi ei ole luokkayhteiskunta, koska ”luokka tarkoittaa jotain ajallisesti pysyvää, lasikattoa, jota Suomessa ei ole.”

Tuo ”ajallisesti pysyvä” sivuutettiin taloustieteissä ja sosiologiassa ainakin 40 vuotta sitten. Luokka-analyysi tutkii luokkarakenteen muutoksia havaittuaan, että luokkarakenne ei ole ajallisesti pysyvä. Siis täsmälleen päinvastoin – ja tässä viittaan Weberiin, Tönniesiin, Dahrendorfiin, Bourdieu’hin ja ehkä erikoisesti Ulrich Beckiin (erityisesti ”riskiyhteiskunta”). Niklas Luhmannin systeemiteoria pitää yhteiskuntaa ja viestintää samana asiana ja rahaa symbolijärjestelmänä. Myös hänelle yhteiskunnan – ja siis luokkarakenteen – evoluutio eli muutos on avainkäsite.

Suomenruotsalainen pankkiiri- ja virkamiespiirien vesa ilmoittaa, että Suomi ei ole luokkayhteiskunta. Asiasta on turha kiistellä, koska ”luokkayhteiskunta” ymmärretään niin eri tavoin. Puhujan henkilö ja tausta ja ruotsalainen kansanpuolue tekevät kuitenkin väitteestä siteeraamisen arvoisen.

Wahlroos moittii ohimennen Tarja Halosta siitä, ettei tämän toiminta vastannut eduskuntavaaleissa ilmaistua kansan tahtoa. Tämä on omaeräinen perustuslain tulkinta. Perustuslain mukaan presidenttiä näet ei valita eduskuntavaaleissa eikä hän ole eduskunnan jäsen.

En tarkoita erityisemmin kannattaneeni Halosen toimintaa. Mitään isoa moitittavaa en keksi. Siitä en ole täysin selvillä, ketkä kuuluivat Halosen Wahlroosin mainitsemaan hoviin, jolla oli liikaa sananvapautta.

Wahlroosin väittämä Saksan pankkien mädäntyneisyydestä vaikuttaa mainonnalta. Sen ymmärtää. Sekä pohjoismaiset vakuutusyhtiöt että pankit ovat olleet viisitoista vuotta Saksan suurpankkien tappolistalla.

Kuten tämän kirjoituksen alusta käy ilmi, Wahlroos sekoittaa itse korrelaation ja syy-yhteyden. Lisäksi häneltä puuttuvat faktat. Köyhimmän väestönosan huono terveys ja alhainen eliniänodote ovat tosiasioita. Wahlroosin mainitsema piittaamattomuus on hänen arvauksensa. Tietääkseni asiasta ei ole selvitystä. Köyhät saavat yhä huonompaa hoitoa vaivoihinsa. Piittaamattomuus tarkoittanee lihavuutta, juopottelua ja tupakointia. Syytös on kova. Osa köyhistä on hyvin nuoria ihmisiä.

Tuo ajatus tuntuu olevan sama kuin oppi, jolla Suomen kirkko ja ruotsinkielinen johtava luokka vastustivat 1800-luvulla köyhäinhoitoa – köyhyys on asianomaisten oma vika. Rahaa ei kannata panna muuhun kuin sterilointiin, jotteivät köyhät pääsisi jatkamaan sukuaan tai pahimmassa tapauksessa saastuttamaan jalompaa verta kelvottomilla geeneillään.

Wahlroos lienee tottunut siihen, että hänen puheilleen taputetaan ja että häntä kohdellaan kuten rikasta miestä kuuluukin. Johtava luokka tai niin kuin eräät sosiologit sanovat hallitseva johtava luokka on ollut yleensä tarkka puheistaan. Wahlroos omaksui hovinarrin roolin siirryttyään vasemmistoleiristä Hankenin professoriksi. Se onnistui aikansa.

Nyt miehen suuri puute – sosiaalinen kömpelyys, olematon tilannetaju  Hänen taustaryhmiensä olisi aika hälyttyä. Kun hän myöntää, että syrjäytyminen on paha ongelma, hän selittää lääkkeeksi sopivan kannustinjärjestelmän. Kannustin palkan sijasta tarkoittanee, että hyville työntekijöille pitäisi maksaa enemmän kuin muille. Siis solidaarinen palkkapolitiikka on paha asia. Ja niinpä ammattiyhdistysliike saa sekin kuulla kunniansa. Perustelu on omaperäinen – ay-liikkeen menestys edellyttää työvoiman tarjonnan niukkuutta.

Siis vastuu työttömyydestä on ammattiyhdistysliikkeen? Vielä vai ja kyllä kai! 

Sammuneet kyvyt

Siihen toimeen kehotettuna ja esteettömänä esitän, sikäli kuin vielä on kysymys, kunnioittavasti seuraavaa.

Olen tuntenut, tunnen ja tiedän henkilöitä, jotka ovat suoriutuneet loistavin arvosanoin ylioppilaaksi ja maistereiksi sekä parissa tapauksessa tohtoreiksi ja jättäneet sitten lupaukset lunastamatta.

Kumarran pääni ottamaan vastaan tukkapöllyn, koska voi olla korskeaa ajatella, että ihmiseltä olisi lupa odottaa muuta kuin valmistumasta ammattiin, tohtorina tai maisterina, ja tuon tehtävän kohtuullista hoitamista. Sitten saavatkin tulla arkunkantajat.

Käytännössä jokainen suunnilleen ikäiseni juristi myöntää, että samaan aikaan opiskelleet Aulis Aarnio, Olavi Heinonen ja Antti Kivivuori olivat epätavallisen lahjakkaita, tekivät laudaturinväitöskirjan ja kunnostautuivat huimasti sekä omissa töissään että etenkin toisia opettaen. Kahden ensin mainitun helmoissa olen saanut itse roikkua ja vahvistan, että puhe on veitsenterävistä näköalojen avaajista. Kun molemmat olivat aikoinaan epäluulon alaisia vasemmistolaisia (demareita), täydennän varmuuden vuoksi, että tarkoitan tässä vain tavallista, vanhanaikaista juridiikkaa.

Molemmat ovat erikseen maininneet, että eräs kaveri heitä kolmea reippaasti etevämpi. Kummakseni huomasin, että tämä neljäs, jonka nimeä en tietenkään sano (eikä se olisi lukijoille tuttu), kuitenkin elelee Suomessa vähäpätöisissä tehtävissä. Hän katkesi ennen väitöskirjaa. Siitä en ole varma, missä määrin päihdyttävillä juomilla oli osuutta, mutta luulen, ettei ainakaan ratkaisevasti.

Isäni ja Borenius sanoivat, että Sahrakorpi ja Äyräpää olivat heidän opiskellessaan (1945-1947) ikäluokan etevimmät. Boreniuksella meni kaksi vuotta kaksi viikkoa ylempään oikeustutkintoon ( = oik. kand. tai nykyisin oikeustieteen maisteri), ja tuossa ajassa tarvittavan yhden cum lauden sijasta viisi laudaturia. Työantajani eivät maininneet Inkeri Anttilaa, koska tämä oli nainen.

Suomen tasavallan presidenteistä ainutlaatuisia menestyjiä olivat Ståhlberg, Ryti ja Paasikivi. Keskinkertaisia olivat juristeina Kekkonen, Halonen ja Niinistö. (Viimeksi mainittu lienee ollut juristina ”ihan jees” Turun hovioikeuden kaverien mukaan; Halonen ajoi raastuvassa työjuttuja samoihin aikoihin kuin minä juoksin siellä. En koskaan havainnut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.)

Olen tuntenut koko joukon mielipuolia. Jotkut heistä ovat olleet äärimmäisen lahjakkaita. Oma arveluni menestyksen reseptistä sisältää kolme ainesosaa, kohtalaisen älykkyyden, suuren hulluuden ja onnekkaasti valikoituneen yhteisön. Havaintoesimerkkini on Aleksis Kivi. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että hän oli ainakin Euroopan hienoimpia kirjailijoita ja tulli kieleemme tyhjästä eli ihmeitä Kalevalan varaan rakentamatta. Koulussa hän oli huono eikä opinnoistakaan tullut mitään. Viinan käyttö on nähtävä aikakauden taustaa vasten; se ei ollut ratkaisevan rajua. Ensin hän menestyi, sitten hän menetti välttämättömän ryhmänsä (petettyään rahoittajiensa poliittiset toiveet ja saatuaan harvinaisen hullun Ahlqvistin ja pari muuta kimppuunsa), ja näytelmän loppu on tunnettu.

Tämä tarina on tavallinen. Tieteessä on vaikka mitkä määrät samanlaisia. Autismin tai Aspergerin syndrooman oireistoa on soviteltu Newtoniin ja Einsteiniin (epäuskottavaa), Teslaan, Turingiin ja Diraciin sekä etenkin Wittgensteiniin. Pianisti Glenn Gouldia ajatellen diagnoosi tuntuu mielenkiintoiselta, miksei myös Bela Bartokia ja Eric Satieta. Tuon monimuotoisen syndrooman oireita ovat muun muassa sosiaalinen kömpelyys ja monesti siitä seuraava eristyminen sekä toisaalta epätavallinen kyky keskittyä pieniinkin asioihin. Sekä suuria saavutuksia että näpertelyä tukee aito välinpitämättömyys muiden mielipiteistä tai asian toisin sanoen kyvyttömyys käsittää sosiaalisia odotuksia.

Ettei tämä menisi liian korkealentoiseksi, tavallisin syy sammumiseen on leuhkuus. Se tavallinen tarina – minulla yksi monista – menee näin: puoli henkilökuntaa ja kansliapäällikkö itkevät ilosta, että nyt saatiin ylimääräiseksi esittelijäksi rakennusjuttuihin erikoistunut kaveri, jolla on huikeat paperit yliopistolta. Kuusi kuukautta myöhemmin minun käskettiin kantaa ikkunalaudoilta kellastuneet asiakirjavihkot ja ruveta esittelemään näitä vaikeita grynderijuttuja, muiden tehtävien ohella. Nuori nero oli kadonnut ensimmäisten esittelyjen jälkeen havaittuaan, etteivät korkeimman oikeuden jäsenet ryhtyneet sellaisiin palvontamenoihin, joihin hän oli tottunut. Vaikka olen ollut lähellä tuotakin alaa, en ole kuullut kollegasta 40 vuoteen. Eikä hän ollut juoppo eikä hullu.

Sininen veri

Keskustelemme tasa-arvosta. Oivallisia puheenvuoroja on esitetty. Ilmiöt on pidetty toistaiseksi yksinkertaisina. Miesten ja naisten tasa-arvo on eräin osin yksinkertainen asia, koska nämä kaksi ryhmää ja niiden biologia on selvä. Suomen kielilainsäädäntö on yksinkertainen. Kommenteissa on esitetty pätevät perustelut nykyistä järjestelmää vastaan.

Omasta puolestani säestän, että ”virkamiesruotsi” ei todellisuudessa ole riittävä. Itse osasin mielestäni henkeäsalpaavan hyvin kirjoittaa tuomarina päätöksiä ruotsiksi. Käsitykseni alkoi nopeasti muuttua, kun esittelijävuosina parikin ystävällistä ruotsinkielistä kollegaa näki vaivan korjata tekstejäni. Ei niihin monta alkuperäistä sanaa jäänyt. Mats Wiklund oli hiljainen kaveri ja aina auttamassa.

Vaikea asia: ”biologismi” eli sisäinen rasismi.

Puhuaksemme selvyyden vuoksi tässä vain ruumiillisesti ja henkisesti ”terveistä” ihmisistä aloitamme myöntämällä, ettemme tiedä, mitä terveys merkitsee. Minusta se on sosiaalinen konstruktio eli tarkoituksenmukaisuussyistä tekaistu käsite. Lääkärit ovat eri mieltä. Terve järki kertoo silti melkein aina, mitä sillä tarkoitetaan.

Ovatko jotkut ihmiset synnynnäisesti muita parempia?

Tätä kysymystä ei ole sopivaa esittää. Siihen vastaamisen sijasta tapanamme on ihailla tai ihannoida henkilöitä, jotka saavat mielestämme aikaan epätavallisen suuria yleisesti hyväksytyillä aloilla.

Yritän löytää helpon esimerkin, ja lukija ehkä muistaa, että en ole penkkiurheiija enkä liikunta-aatteen läpitunkema. Siis: Teemu Selänne ehkä on ylivertainen yksilö jääkiekkoilijana, vaikka ei ehkä ainoa lajiaan. Tiettävästi hän on myös miellyttävä ihminen ja toteuttaa legendan noustuaan varsin kapeista oloista huipulle. Joku sanoi tietävänsä, että hän oli jo aloittelevana juniorina niin hyvä, että ettei ikätovereilla ollut paljon nokan koputtamista eikä mailan paukuttamista.

Jos älylliset erot ja valmiudet ovat synnynnäisiä, miksi harrastamme eliittikouluja?

Olen nähnyt ja myös tuntenut ihmisiä, jotka eivät mahdu kellokäyrälle. Kun alle kouluikäinen lapsi on kaikkiaankin luonnonihme, harrastammeko me näitä kouluja, jotta välkyt lapset säilyttäisivät ihmeellisen oppimiskykynsä? Tulkinnassa olisi järkeä mutta käytäntö ei anna sille tukea. Kukaties Ranskassa on ollut sellaista henkeä. Parisataa vuotta huiput poimittiin koululaisten joukosta kuuluisiin ”suuriin lyseoihin”.

Kansakouluaatteen takana saattoi olla halu kouluttaa korpraaleja lukemaan lyhyitä käskykirjeitä. Kirjoittamisella ei ollut niin väliä, eikä sitä yleensä opittukaan.

Nyt kun tasa-arvon ohella polttava ongelma on aluepolitiikka eli kunnat olisi paikallaan ainakin kehaista, että noin 1900 – 1980 läänit tuottivat itselleen sen koulutustason, jota selviytyminen kansantaloudessa ja vaikeissa sodissa edellytti, ja vielä riitti väkeä vientiin.

Jos suopeat lukijat hyväksyvät ajatuskokeeni, että esimerkiksi korkeimpien oikeuksien jäsenet olisivat eteviä henkilöitä, niin hämmästyttävästi he olivat lähtöisin eri puolilta maata ja sangen keskinkertaisista oloista. Yliopiston professoreista on kirjoitettu tavallisesti vähän toisessa hengessä, mutta kun sielläkin näkyvät taustalla etenkin maakuntakaupunkien lyseot, eivät millään muotoa vain Helsingin, Turun ja Viipurin valiokoulut.

Esitän mietittäväksi kaksi ajatustani. Ensinnäkin huippukyvyillä ei ole väitettyä merkitystä. Urheilu ja viihde ovat vinouttaneet ajatusmaailmaamme. Toiseksi jos valmiuksissa eli oppimiskyvyssä on synnynnäisiä eroja, niiden huomaaminen ja hallinnoiminen on käytännössä mahdotonta ja lisäksi hävikki on suuri (sammuneet kyvyt). Siksi, ja tässä ilman isänmaallisuutta ja poliittisia aatteita, kansanopetus eli kansankoulu ja sen jälkeen peruskoulu ovat menestymisen tuki ja turva. Kuntakeskustelua ajatellen – miten käy nuorison koulutusmahdollisuuksien? Keskiaste – mielestäni tärkein – ei toimi nykyisessä järjestelmässä.

Tasa-arvo

Blogissa mainitsemani rinnastus miesten asevelvollisuus – naisten mahdollisuus synnyttää on tuonut kommentteja. Niistä joidenkin vuoksi epäilen ilmaisseeni asian hämärästi. Joistakin taas käy ilmi, että kommentoija on käsittänyt asian eli tasa-arvon hämärästi. Siitä tykkääkö joku tulkinnoistani, ei minua oikeastaan liikuta. Elän maailmassa, jossa perustelu vakuuttaa tai ei vakuuta.

Sangen usein ”tasa-arvo” mainitaan oikeudellisessa yhteydessä, kuten ”tasa-arvo lain edessä”.

Se on myös poliittinen käsite, vaatimus ihmisten yhtäläisestä asemasta. Tuossa mielessä se esitettiin 1700-luvun suurissa vallankumouksissa. Poliittinen tasa-arvon aate on omiaan johtamaan oikeudellisiin, etenkin perustuslaillisiin säännöksiin.

Käsitteenä sitä voidaan käyttää järkevästi tavoilla, jotka ovat keskenään ristiriidassa, kuten filosofiassa usein tähdennetään. Esimerkiksi mahdollisuuksien tasa-arvo (equality of opportunity) ja tuloksen tasa-arvo (equalituy of outcome) ovat eri asioita.

Tästä asiasta ovat kirjoittaneet oikeastaan kaikki oikeusteoreetikot. Oikeudenmukaisuutta on vaikea käsitellä sisällyttämättä siihen kysymystä tasa-arvosta. Sivumennen sanoen olen iloinen, kun jatkuvasti kertyy näyttöä siitä, että aina on ihmisiä, jotka ryhtyvät ensi töikseen opettamaan ihmiselle tämän omaa ammattia. Se todennäköisyys, etten todellakaan tuntisi tasa-arvon käsitettä, on aika pieni. Se todennäköisyys, etten tuntisi kaikkia käsitteen tulkintavaihtoehtoja, on erittäin suuri.

Amartya Sen on aikamme arvostetuimpia tutkijoita, taloustieteilijä ja nobelisti. Hänen artikkelinsa ”Equality of What” oli tieteellinen sensaatio ja jäi kulmakiveksi. Hän otti puheeksi pystyvyyden tai mahdollisuuden (capability). Hallituksia on verrattava kansalaisten hankkimien kykyjen ja mahdollisuuksien perusteella. Oikeus, myös äänioikeus, on tyhjä sana, ellei ihmisiä ole koulutettu niin että he osaavat äänestää, ellei heitä tarvittaessa kuljeteta vaalihuoneistoihin, ellei rajoja ole raivattu kenen tahansa kulkea.

Oikeusteorian huipulta Ronald Dworkin osallistui tähän keskusteluun mm. kirjallaan ”Sovereign Virtue”. Dworkinin ”equality of resources” on kiinnostava käsite. Ihmisolennot ovat vastuussa elämänsä valinnoista. Luonnonlahjojen erot, jotka vaikuttavat esimerkiksi älykkyyteen ja lahjakkuuteen, ovat moraalisesti mielivaltaisia (morally arbitrary), joten ne eivät saisi vaikuttaa yhteisön resurssien jakamiseen.

Noiden pohdintojen taustalla on se tieto, että utopistien 1800-luvulla esittämä  ajatus tasa-arvosta muodossa ”kaikille yhtä paljon rahaa” ei toimi.

Palataksemme peruskurssitasolle tasaveroisuutta ei pidä sekoittaa tasa-arvoon. Ottelijat ovat tasaveroisia, jos peli päättyy tasan. Pituushyppääjät ovat yhtä hyviä, jos heillä on sama henkilökohtainen ennätys. Ainakaan urheilun harrastajien mielestä arviointiin ei vaikuta, miten huonoista oloista toinen hyppääjä on lähtöisin ja miten pitkälle toisella olisi arvion mukaan mahdollisuudet hypätä, jos sattuisi hyvin kohdalle.

Esitän esimerkin käsitteen vaikeudesta. Positiivinen syrjintä tuli rotusyrjinnän yhteydessä puheenaiheeksi. Siitä käytettiin myös nimitystä ”affirmative action”.

Tasa-arvo koskee ihmisiä, ei eläimiä eikä kuntia, saati yrityksiä. Positiivinen syrjintä on itsestään selvä asia esimerkiksi köyhissä kunnissa. Pörssiryhtiöiden naiskiintiöt näyttää olevan mielipidekysymys. Tiettävästi naiskiintiötä ei pidetä perustuslain ja tasa-arvolain vastaisena.

Sitä vastoin tunteita kuumentavat kielikiintiöt. Ruotsin kieltä osaavat pääsevät Suomessa opiskelemaan oikeustiedettä helpommin kuin vain suomea (ja ehkä jotain vierasta kieltä) osaavat.

Perustelu on – tasa-arvo. On oltava ruotsia osaavia tuomareita ja muita virkamiehiä, jotta maan kahta kieltä puhuvat saisivat tasa-arvoisen kohtelun lain edessä eli voisivat käyttää äidinkieltään. 

Taas kerran

Taas kerran: kuntalaitos eli kuntien maantieteelliset rajat ovat ajatuksena peräisin kärryjen ja ratsuhevosten ajalta.

Nyt alkanut kauhistunut keskustelu kuntauudistuksesta on jatkunut tässä blogissa vuosia, kolme vuotta tai viisi. Minulle tämä asia tuli selväksi, kun luin ison tutkimuksen Pohjois-Saksan suunnattomista kuivatus- ja kanavatöistä 200 ja 250 vuotta sitten. Se alue, joka nyt tulee ensimmäisenä mieleen Saksasta puhuttaessa, oli ollut kymmenen tuhatta vuotta rämettä, jossa viihtyivät vain hyttyset ja sotilaskarkurit.

Kuntauudistus on sama asia kuin EU. Kuntauudistuksen vastustajat ovat samoja tahoja, jotka vastustavat Euroopan Unionia. Armeijan varuskuntien lakkauttamiset ovat samaa asiaa. Nokian tehtaiden lopettaminen on samaa asiaa.

Ennen sotia suuria varuskuntia oli jopa Kiviniemessä, Vuoksen varrella, ja muutenkin itärajan pinnassa, tietysti vihollisen maahankarkauksen varalta. Ennen maailmansotia kasarmit olivat kaupunkien keskustassa, myös Helsingissä. Sotaväen yksi tehtävä oli lannistaa rettelöivät siviilit. Eräässä vaiheessa tulivat korpivaruskunnat, kuten Vekarajärvi. Huolto kulki kumipyörillä.

Suomessa kuvernöörit ja voudit valvoivat valtion etuja maaseudulla, ja henkisistä tarpeista vastasi kirkko eli seurakunnat. Logistiikan eli kuljetuksen ongelmia kuvastaa sekin, että Suomessa vähän joka järvessä on Ruumissaari tai Hautasaari. Vainajat sijoitettiin kevyeen hiekkamaahan ennen loppusijoituspaikkaa, joka oli kirkon lattian alla tai vieressä, joka tapauksessa kirkkotarhan aidan sisäpuolella.

Ihmisen näkökulmasta vanha, riittävä toimintayksikkö oli täällä pohjoisessa talo tai taloryhmä. Vasta muuttuneet liikenneolot eli kanavat ja rautatiet alkoivat muuttaa asetelmaa. Antiikin Kreikassa, jossa oli nykyisestä hiukan poikkeava tapa järjestellä luottolamaa, vuorten välisissä rypyissä ei ollut kuntia vaan valtioita. ”Polis” oli kaupunkivaltio, jolla oli myös oma ulkopolitiikka ja joissakin tapauksissa (Ateena) oma laivasto.

EU:n alkuperäinen tarkoitus oli lopettaa Saksan ja Ranskan välinen sota, jota oli jatkunut yli tuhat vuotta. Historiassa ei sanota aivan suoraan, että toinen tarkoitus oli pitää aisoissa Neuvostoliitto, tuo Englannin ja Yhdysvaltojen sotatoveri.

Molemmat tarkoitusperät saavutettiin. Yhteismarkkinaa ei saatu toimimaan, koska ihmisiä ei pelota rahan loppuminen, niin kauan kuin se loppuu naapurilta. Se tieto ei ole mennyt vielä perille, että naapurin köyhtyminen on paha asia. Kenelle myyt, kun ei ole asiakkaita? Palveluja voi viedä vain rajoitetusti.

Tämä on kuntaongelmamme, jota poliitikot nimittävät eriarvoistumiseksi tai palvelutason liialliseksi vaihteluksi. Poliitikot ovat täsmälleen oikeassa.

Minulla ei ole tiedollisia edellytyksiä arvioida, onko eilen esitelty suurkuntamalli toteuttamiskelpoinen.

Muistutan vain jälleen kerran siitä, että ICT eli tieto- ja tietoliikenne alkoi menestyä ryhdyttyään jäljittelemään biologisia rakenteita ja malleja. Se ei ole huvittava yhteensattuma, että matkapuhelinverkon perusyksikkö on solu. Kännykä on englanniksi solupuhelin, cellphone.

Edellinen, aidosti byrokraattinen malli toimi samalla idealla kuin käsivälitteinen puhelinkeskus: valtavasti tapsia, pistotulppia ja reikiä. Tai entisajan puhelinpylväs, joka kannatteli sataa lankaa.

Kuka muuten tarvitsee ja katselee television poliittisia viihdeohjelmia? Mari Kiviniemi kuohui yli kuin vanha kalja heti kun tohtori P. Väyrynen oli tullut julkisuuteen taitavasti ennakoidulla ehdotuksellaan, joka oli räätälöity – ehkä Salon tehtailla – kunnallisvaalien tarpeisiin. Keskustapuolueella on vieläkin paljon menetettävää, ja Kiviniemi meni jo julistamaan, että vihollinen on kokoomus, joka aikoo ryöstää köyhät kunnat. Hän ei kertonut, mitä ryöstämisen arvoista niissä on. Ei mitään, mutta ehkä ajattelemisen aihetta vihreille, joita varmaan askarruttaa kysymys jatkuvuudesta. 

Vaatimaton ehdotus

MSI tai CT ratkaisisi toistaiseksi arkistojen ja kirjastojen ongelman.

USA:n kongressin kirjastossa on noin 1349 kilometriä hyllyjä. Arkistoidun aineiston löytäminen on yhä vaikeampi ongelma.

Luultavasti tekijänoikeuden vuoksi järeitä menetelmiä ei ole pohdittu kovinkaan laajasti eikä nimenomaan yleisön eli käyttäjien näkökulmasta. Itse tiedän, että sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa asiassa itse asiassa on päästy pitkälle. Kun vetelehdin toimettomana sängylläni ja katselen rakkaita kirjojani, mietin kojeita, koska satun pitämään kojeista.

Muutamalla kympillä irtoaa lämpömittari, joka toimii kuin pistooli. Pintalämpötilat saa heti yhdellä laukaisulla. Etäisyyksien mittaamiseen vaikkapa huoneissa on yksinkertaisia laitteita, joita käyttäen tilan pinta-alan (kerrosalan) tai tilavuuden saa selville yhdellä pyyhkäisyllä.

Miksi en voi skannata kirjaa yhdellä laukaisulla? Itse asiassa voisin. Kerroskuvaus, esimerkiksi tietokonetomografia ja magneettikuvaus, ovat joka päivä lääkäreiden käytössä. Tavallaan ultraääni kuuluu samaan ryhmään. Potilaan pää tai vartalo kuvataan esimerkiksi syöpäpesäkkeiden löytämiseksi. Kone ottaa riittävän määrän kuvia aina eri syvyydeltä, ja tietokoneohjelma  rakentaa niistä tarvittaessa kolmiulotteisen kuvan.

Käytössä on kymmeniä erilaisia teknisiä ratkaisuja röntgen-säteistä magneettiseen resonanssiin. Koneet ovat kalliita. Miljoonalla dollarilla saattaisi irrota perusversio.

Teollisuudessa samoja menetelmiä käytetään ahkerasti esimerkiksi aineiden tai rakenteiden tutkimiseen. Kupla, epäpuhtaus tai halkeama löytyvät kovankin aineen sisältä.

Teknisesti mikään ei estä kuvaamasta painettua kirjaa kerralla niin että tuloksena on erillinen kuva  jokaisesta sivusta. Se muuten saattaisi riittääkin useimmissa tapauksissa, mutta OCR eli tekstintunnistus on tietenkin tarvittaessa käytettävissä – sehän toimii kotivarusteissa.

Ajatus poikkeaa ainakin kolmiulotteisesti skannauksesta ja kolmiulotteisesta tulostamisesta (3 D printing), joista viimeksi mainitussa kone valmistaa kopion  esimerkiksikerrostamalla muovia. Wikipedian artikkelissa selostetaan halvan, jokamiehen käyttöön tarkoitetun RepRapin nykyistä kehitysvaihetta.

Yksi perusajatus on hauska. Tulostin voi ensi töikseen tulostaa kopion itsestään. Kun ostaa kolmiulotteisen tulostimen, voi valmistaa niin monta tulostinta kuin tarvitsee. Hanke tukeutuu GNU-lisenssiin eli idea on ilmaisuus.

Kuva on Wikipedian viittaamasta RepRap wikistä ja esittää 3 D –tulostinta.

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tekniikkaa Google käyttää ja miten toimivat suurimmat digitaaliset arkistot. Ehkä kerroskuvaus on jo käytössä.  Tämä ei ole jutun pointti.

Pointti on se, että luultavasti kirjojen, pöytäkirjojen, lehtien ja valokuvien skannaaminen 10 sentin tai metrin nivaska kerrallaan on täysin luöuttajan tavoitettavissa. Luultavasti tuo vaihtoehto merkitsisi ainakin aluekirjastoja ajatellen kansantaloudellista säästöä ja mahdollisesti myös säästöä ympäristöä ajatellen.

Esteenä on kirjapainotekniikan kannalta välttämätön tekijänoikeus ja se tosiasia, ettei tuollaisen tekniikan kehittäminen tuomalla se kuluttajan ulottuville ole minkään kaupallisen toimijan etujen mukaista.

Luulen että tyytyisin itse kirjahyllyjeni valokuviin, jos pystyisin ”ottamaan esiin” kirjan tulostamalla sen vähässä ajassa ja suhteellisen saman kokoisena ja näköisenä kuin alkuperäinen. Arvaukseni on, että en sitä päivää näe. 

Tuhkimus

Myyttikritiikki meni jo muodista. Silti – Haaviston ja Niinistön satu sisältää niin alleviivatun selvästi ihmesadun elementtejä, ettei niitä voi olla osoittamatta sormella.

Haavisto oli Tuhkimus, tyhmä ja vammainen nuorempi veli, jota kukaan ei arvaa varoa. Siitä huolimatta hän selviytyy kolmesta mahdottomasta tehtävästä tai vastaa kolmeen merkilliseen kysymykseen.

Tuolla sankarityypillä on aina jokin vika. Jo Oidipus oli nimen suoraan suomentaen paksujalka. Suomalaisessa kansansadussa nimi johtuu tuhkassa rypemisestä eli pankolla piilemisestä. Tuhkimus on nykykielen ”peräkamarin poika”.

Sadun mukaan Tuhkimus voittaa ja saa omakseen kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa. Niin ei nyt käynyt. Tämä on todellisuutta, ja satu sisältää samoin un romaani tai runo tiivisteen, kiteytyksen tai uutteen, joka on todesta tehty mutta epätodellisen tiheä.

Ihmesaduista on kirjoitettu eteviä tutkimuksia (Satu Apo), kansainvälisesti maineikkaita kuvailuja (Joseph Campbell) ja indeksejä (Aarne – Thompson). Niitä tunnetaan kaikkialta. Ne taitavat olla kulttuurin välttämätön osa. Jos varsinainen satu alkaa välillä tuntua vanhalta, siitä muokataan kiireesti seikkailu, fantasia, skifiä, väkivaltaviihdettä tai aivan hyvin myös korkeasti kiitetty taideromaani. Elementit ovat ikiaikaisia.

Niinistö ei ole paha vanhempi veli, joka kukistuu korskeuteensa. Myös hän on Harry Potter tai Putouksen tai Star Warsin henkilö, mutta eri versio kuin Haavisto. Sadun sankarissa täytyy aina olla jotain erikoista tai sitten hänellä on maaginen esine, kuten James Bondilla. Muuten tarina olisi tavallinen.

Niinistö on tietysti, kuten nytkin nähtiin ja muistetaan, jos hautaan muistella, satumainen naisten valloittaja – ja millaisten naisten!

Itse Niinistö on pitänyt yllä amerikkalaista ”yksi pojista” –persoonallisuutta. Approbatur gradusta on epätavallinen arvosana. Se on viis miikka. Luullakseni monet kollegani toimivat samoin kuin tein itse professorina. Kun olin työpaikkakiusannut opiskelijaa riittävästi eli pannut kirjoittamaan osia gradusta uudelleen ja hankkimaan lisää oikeustapauksia ja lähteitä, jotta tehdyn työn määrä kohoaisi laatuun katsomatta hyväksyttäväksi, paiskasin arvosanaksi jotain kuusi puoli tai seiska miinus, toisin sanoen lubenter. Sitä opiskelijat eivät tiedä, ettei graduun tai väitöskirjaan tarvita lahjakkuutta, mutta ahkeruutta sitäkin enemmän.

Haavisto toisteli haastatteluissaan, että eletään nyt tätä päivää. Campbellin versio sankarin vaelluksesta päättyy tässä päivässä elämiseen, jossa mennyttä ei pahoitella eikä tulevaisuutta pelätä. Kauneimman tämä on ilmaistu Homeroksen Odysseiassa.

Puheet Kataisen isänmurhasta (Niinistön) osoittavat peräti huonoa perehtymistä myytteihin. Joku on lukenut tietosanakirjasta pari riviä Freudia paneutumatta Sofokleen Oidipus-näytelmiin. Kas, Oidipuksella ei ollut oidipuskompleksia. Hänhän tuli tappaneeksi tuntemattoman öykkärin – isänsä – ihan ohimennen, ja asemiehen kaupan päälle. Naimisiin hän meni vanhemman naisen – äitinsä – kanssa. Kun totuus paljastui, hän puhkaisi silmänsä veitsellä. Näkijän on näet oltava sokea.

Campbell korostaa (nainen viettelijänä), että sankari tuntee vastenmielisyyttä omaa miehen lihallisuuttaan kohtaan. Takana on myös rahallisuus – maalliset rikkaudet. Sankari tavoitta henkiset rikkaudet.

Yhdysvalloissa Tuhkimus nousi apoteoosiin, ja seuraavissa vaaleissa häntä yritetään kammeta tieltä.

Meidän todellisuudessamme riittää, että tarina on kerrottu. Se ei toistu. Se on kuin viekas mylläri (Soini), joka panee pirun säkkiin. Se on se tarina ja jatkossa tulee toisia.

Sääli ettei Kekkonen sitten koskaan suudellut sammakkoa (Väyrynen).

Maankuori

Lapualla on päänkuori heikoin, ja Kauhavalla. Tämä kävi ilmi viimeistään 1931. Niinistö sai ääniä 62,6 prosenttia, ja vaihtelu on sellainen kuin televisiosta kuultiin.

Vaasan vaalipiiri (72,3) mainittiin, mutta haluan vetää esiin Lapuan ja Kauhavan: Niinistö 82,3 lähellä maan keskiarvoa olevalla äänestysprosentilla (64 %). Ehkä joku jaksaa tarkistaa. Nähdäkseni vain useissa Pohjanmaan kunnissa ja Miehikkälässä Niinistön kannatus ylitti 80 prosenttia.

Olen vuosikausia toistellut, että kotiseudullani ihmiset ovat vähän – erikoisia… Siinä ei ole mitään uutta. Ainoa todella hurja tulos on Helsinki, 50,4 – 49,6.

Epätavallisen suuri suosio Niinistölle kertyi Uudellamaalla Espoosta, Tuusulasta ja Nurmijärveltä.

Valintatilanteessa saa olla kysymys mieleisen puolison tai presidentin katsomisesta, mutta ratkaisun määrää joka tapauksessa mielijohde, jota ohjaa tuttuuden tunne.

Minulle, joka aloin katsella maailmaa äänioikeutettuna suomalaisena tuttu oli näissä vaaleissa Paavo Väyrynen. Luulen aavistavani, mitä miehen mielessä liikkuu. Siksi olen häntä vastaan.

Niinistöstä en oikein osaa sanoa. Syystä tai toisesta luonnollisia poliitikkoja ovat mielessäni Halonen, Lipponen ja Tuomioja. Ellen erehdy, olen ollut eri aikoina eri asioista samaa mieltä kuin he. Sellainen asia on esimerkiksi ulkopolitiikka.

Silloin oli kolme kovaa, keskustapuolue, demarit ja ”kommunistit” eli SKDL. Viimeksi mainitut nousivat todella näkyviin Koiviston ensimmäisessä hallituksessa 1968.

Nyt ei ole kommunisteja ja sekä demarien että keskustan näyttää käyneen hullusti. Kokoomus oli hyvin kauan ”yleisten syiden” eli Neuvostoliiton takia syrjässä, ja pääministeriksi tuli Harri Holkeri vasta 1987.

Nyt kokoomus on ”valtionhoitajapuolue”, mutta ei näkynyt kampanjoinnissa liioin varjoakaan rahamies- ja työnantajapiireistä, eikä näytetty Suomalaisen Klubin ovea.

Niinistö tuli eduskuntaan samana vuonna kuin kokoomuspuolueesta tuli pääministeri. Suhteita Neuvostoliittoon kiitettävästi vuodesta 1975 kansanedustajana rakentaneella Ilkka Kanervalla on tätä nykyä muita kiireitä.

Juhlallista on seurata näin suuria muutoksia, etenkin kun kävin kahdesti kokeilemassa äänestämistä ja se onnistui kivuttomasti. Äänestin ensin Niinistöä ja sitten Haavistoa. Elisabeth Rehn ei kuulemma ollut ehdolla eikä lioin Paavo Aitio.

Kaksikymmentä vuotta sitten sitä kauhisteltiin ja myös naureskeltiin, kun kirjoitin väitöskirjan tuomareista kuin mistä tahansa primitiivisestä yhteisöstä, selvitellen mitä he todella tekevät ja jättäen referenssiksi sen, mitä he sanovat (kirjoittavat). Teknillisessä korkeakoulussa vuodesta 2000 yritin seurata, mitä digitaalisten yhteyksien käyttäjät tekevät ja jättää sivuun sen, mitä he sanovat.

Sosiaalisesta mediasta on näinä päivinä puhuttu kovasti, ja mielestäni siis osoitettu heikkoa asiantuntemusta ja heiveröistä ajattelua. Kun on mahdollisuus sanoa (kirjoittaa) mitä vain, silloin tietysti kirjoitetaan mitä vain. Jonkun yhteiskuntatieteilijän pitäisi toimia samoin kuin matemaattisessa informaatioteoriassa (Shannon). Signaalin (viestin) sisältö oletetaan yhdentekeväksi, ja tutkitaan miten se yhdistää ja erottaa ihmisiä ja mikä sen määrällinen merkitys on eli kuinka paljon viestistä menee läpi.

Tässä mielessä mielenkiintoista ei ollut, kuka valittiin, vaan miten valittiin. Jos Pohjanmaalla luotetaan edelleen sähköpaimeneen ylivoimaisena viestintävälineenä, asioita olisi kukaties aika ajatella uudestaan. 

Toiset tosiasiat

Suurien miesten historia meni ohi ehkä 60 vuotta sitten. Heidät on jätetty rauhaan.

Pietari Suuri, Kaarle XII ja August Väkevä, aikalaiset, olivat hyvin isokokoisia miehiä. Ketään heistä olisi tuskin edes ajan mittapuiden mukaan pidetty henkisesti normaaleina.

Heistä on vaikea saada käsitystä, koska tutkimuskirjallisuutta on niin paljon. Kaarle XII on Ruotsissa hyvi epäsuosittu, osittain siksi, että uusnatsit pitävät häntä sankarinaan. He ovat kyllä oikeassa. Kaarlella oli pyrkimys marssia Moskovaan, ja hänen armeijansa tuhoutui keskellä Ukrainaa. Stalingrad ei ole aivan tavattoman etäällä Pultavasta.

Neuvostoliittolainen akateemikko Aleksei Tolstoi kuoli 1945. Hän luultavasti oli aivan kammottava ihminen, milloin tahansa valmis kavaltamaan kenet tahansa kolikosta.

Silti on hiukan yllättävää, että ”Tsaari Pietari I” on häivytetty tietoisuudesta. Se on suomennettu 1939. Kirjoittajan tietoinen ihailun kohde oli Victor Hugo. Ei hän jää pahasti toiseksi.

Kirja on tavattoman eläväinen eikä kaihda kuvailemasta edes Pietarin toimeenpanemia joukkoteloituksia – streltsien ruumiit kolisivat jäätyneinä Kremlin muureilla - jatkuvaa juopottelua ja kaiken kaikkiaan hurjaa elämää. Joku tietänee, miten ja milloin kirja ilmestyi Neuvostoliitossa. Kirjailija kuitenkin sai Stalinin palkinnon 1941. Kirjailija esiintyi vielä tutkimuskomissiossa yhdessä Zhdanovin kanssa syyttämässä suomalaisia aiheellisesti jatkosodan vankileirikurjuudesta. Hän oli myös mukana väärentämässä raporttia puolalaisupseerien murhista Katynin metsissä.

Ehkä kreivi Aleksei Nikolajevitsh oli perinyt kirjallisia kykyjä etäiseltä isänpuoliselta sukulaiseltaan kreivi Leo Tolstoilta tai äidin puoleiselta sukulaiseltaan Turgenevilta. Hän tietenkin tunsi kaikki vallankumouksen jälkeiset suuret nimet Majakovskista Ehrenburgiin, Pasternakiin ja Tsvetajevaan ja pyöri heidän kanssaan Berliinissä. Hän kirjoitti erittäin suosittuja science-fiction –romaaneja 20-luvulla (”Aelita, Marsin kuningatar”),  ja hänen käsikirjoituksiaan filmattiin ahkerasti.

Niukkojen lähdeviittausten perusteella arvaten esimerkiksi Putin ja Medvedev (jonka sukunimikaima tai sukulainen esiintyy Pietari Suuren seurueessa) ovat lukeneet tämän kirjan huolellisesti – sitä on painettu miljoonia kappaleita Venäjällä, mutta vasta nyt siitä on kelvollisen oloinen englanninnos.

Viimeksi presidentinvaalien keskusteluissa mainittiin, että meillä on hyödyllistä tietoa ja kokemusta venäläisistä. Näin ei ole. Silti meillä oli kaksi Venäjällä koulutettua presidenttiä, Mannerheim ja – Paasikivi. Hän suoritti ennen oikeustieteen opintojaan filosofian kandidaatin tutkinnon pääaineenaan venäjän kieli ja kirjallisuus, ja matkaili Venäjällä.

Pietari Suuri oivalsi sen, mihin tsaarit pyrkivät ja osittain pääsivät. Venäjälle oli saatava myös kauppaa. A. Tolstoi tekee tästä historiallisen romaaninsa avainteeman. Nuori Pietari käsittää Arkangelin satamassa, että Venäjä on aivan ostajiensa armoilla ja ryhtyy siitä paikasta rakentamaan laivastoa, kuten tiedetään, osittain omin käsin.

Keisarillisella Venäjällä oli pahoja ongelmia ratkaisematta, mutta sen elinkeinotoiminta oli vauhdissa, kun maailmansota syttyi. Neuvostoliitto puolestaan perustui sellaisten miesten ajatteluun, jotka eivät kauppaa käsittäneet. Tarkoitan Leniniä ja Stalinia. He eivät olisi pysyneet edes vallassa ilman valtavin järjestelyin toteutettua Siperian rautatietä, joka oli saatu käyttöön vain vähän ennen sotaa.

”Vale-Dmitrien aika” (tarkoittaa yleistä hulinaa) alkoi uudelleen Neuvostoliiton äkisti kaaduttua. Sekin Tolstoin Pietarin suuhun panema ajatus, että hallinnon ja lainkäytön on oltava arvattavaa eli ammattimaista, pääsi 1990-luvulla unohtumaan, eikä siinä ole tälläkään hetkellä kehumista.

Mutta Venäjän parhaat mahdolliset markkinat ovat Euroopassa. Kiinan ja Japanin kelkasta se on pudonnut kauan sitten – tekninen kehitys ei riitä eikä logistiikka toimi. Tosin kaupankäyntiä ajatellen Venäjällä on sama ongelma kuin Kreikalla, kummalliset kirjaimet…

Euroopan yhteisö

Hyvä ja tärkeä kysymys vilahti kommenteissa: miksi Eurooppa? Kiina olisi ollut onnen omiaan maailmanvallaksi, Intia samoin. Viime aikojen tapahtumista mannerlaattojen liike, joka rypisti Himalajan pystyyn, oli ivallinen sattuma ja jatkuvasti suuri ilmaston muokkaaja.

Euroopassa Alpit on tarpeellinen keksintö, jossain märin myös Dolomiitit. Homman avain on tietysti Golf-virta, keskuslämmitysjärjestelmä. Kerran se pysähtyi ja alkoi pyöriä omia aikojaan. Siitä ei mitään hyvää seurannut.

Hiukan marxilaiselta maistuu selitys, että Eurooppa saa kiittää asemaansa Tuhatvuotisena valtakunta, joka syntyi vuonna 1 000 ja päättyi vuonna 2 000, vuorten, jokien ja maalajien suuren vaihtelun käynnissä pitämää pienalueiden taloudellista kilpailua, josta ennen näytettiin historiankirjoissa vain sodat.

Sitkeistä yrityksistä huolimatta ihmisiä ei saatu hengiltä aivan tarpeeksi tehokkaasti. Apuun tulivat taudit, kuten Silkkitien mongolidynastian valtaan nousun jälkeen pikapostina välittämä paiserutto.

Asiasta on uusi, myös kaupallisia suhteita selvittävä teos, Xinru Liu, The Silk Road in World History. (OUP 2010). Tuon Kiinassa koulutetun, Yhdysvalloissa opettavan tutkijan ansiosta suuret arvoitukset, etenkin Venetsian ja Genovan mullistavat innovaatiot (velkakirjaluotto, vakuutus, osakeyhtiö, kirjanpito) näyttävät saavan selityksen. Siinä sivussa tulee käsitettäväksi kalifikunnan (Bagdad) käsittämätön tieteellinen, taiteellinen ja kaupallinen loisto.

Mutta Euroopan historiaa ja merkitystä voisi kysyä Neanderthalin ihmisiltä, jos heitä olisi jäljellä ja he osaisivat puhua. Tuo jälkimmäinen kysymys on epäselvä; kunnia tästä kaikkien aikojen keksinnöstä on yleensä annettu ”meikäläisille”.

Se ajatus ei ole täysin riidaton, että maanviljelys ja siis korkeakulttuurit alkoivat jokilaaksoissa, Mesopotamiassa (Irak) ja Egyptissä. Nykyinen Turkki ja Tonavan mutka (Vinča) ovat hiukan ongelmallisia. Joka tapauksessa Euroopassa oli täysi rähinä päällä jo mannerjään reunoilla.

Eurooppa oli hajautettu ja sopeutuva alue. Nykyisin Aasiaan luetut suurkulttuurit kuivuivat viimeistään jokiensa liettyessä ja maaperän suolapitoisuuden lisääntyessä. Kreikka ja Rooma ovat Välimeren lapsia ja siis Euroopalla ominaisen verkostoitumisen väline. Kreikka työntyi muitta mutkitta Sisiliaan ja Rooma jatkoi siitä, mihin Kreikka jäi.

Kun eroosio oli tehnyt tehtävänsä, koko Eurooppa liikahti Alppien pohjoispuolelle ja aloitti uudenlaisen elämän teknisten keksintöjen turviin – parannettujen vesimyllyjen, tuulimyllyjen, kovaan savimaahan uppoavien aurojen. Muuan eurooppalainen menestystarina oli Ruotsi. Viikinkien käsittämättömiä retkiä (Konstantinopoli, Sisilia, Amerikka) ei pidä edes yrittää ajatella ilman Taalainmaan malmia ja sen käyttämisen taitoa – kirveet, miekat ja ehkä ennen kaikkea naulat.

Uusia, epämiellyttäviä mutta mieleen painuvia vaikutteita tuli jatkuvasti idästä, Silkkitien suunnalta. Unkarilaiset käsittävät ainakin itse olevansa hunnien jälkeläisiä (Hun-gary), ja Attila on suosittu miehen nimi.

Lännen etuvartio oli Moskova. Siellä saakka ”tataarit” pitivät valtaa, ja idän paineen vuoksi myös suomalaisten joukko löysi itselleen ja kielelleen lokeron.

Itämeren ympärillä käydyt sodat, jotka Ruotsi (ja siis Suomi) melko johdonmukaisesti hävisi, olivat sisällissotia. Euroopan asema koko maapallon talouksien, kielien ja kulttuurien joukossa saattaa riippua Venäjästä. Venäjä pitää suotta kiinni lyhyestä slaavilaisesta perinteestään.

Asia on siis jo kerran nähty historiassa – Silkkitien läntinen pää, joka oli kerran kasaarien käsissä, on Euroopan tärkein solmu. Sijainniltaan ja kulkuyhteyksiltään  Brysseliä ja Strassbourgia paljon sopivampi paikka Euroopan Unionille olisi Stalingrad. Nimen voisi kaikin mokomin muuttaa takaisin. Yhdistihän Stalin Eurooppaa enemmän kuin kukaan muu aikalaisensa. Totta kai hän aikoi yhdistää sen itselleen alamaiseksi emiirikunnaksi, mutta toisin kävi. Kukaties saksalaiset ovat jo oivaltaneet tämän? Siis että Venäjä on osa Eurooppaa, vaikka sillä on erämaita ja rikkauksia mielivaltaisesti maanosan rajaksi keksityn Uralin takanakin.

Tietoniva II

Kuntauudistus ja EU ovat asioita, joilla myös tilastomatemaattinen ja psykologinen puolensa.

Sanoin kuntien yhdistämisestä joitakin kuukausia sitten, ettei se ole perustuslaillinen kysymys. Oikeus äänestää kunnallisvaaleissa on. Oikeus äänestää tietyn nimisen ja kokoisen kunnan vaaleissa ei ole.

Juridiikka ei maailmassa riitä.Kuntaan, oikeastaan kotipaikkaan, liittyy valtavasti tunteita. Osa niistä ei oikeastaan liity järjen käyttöön. Sen takia ne eivät ole vähemmän tärkeitä.

Ajatelkaa Karjalaa. En pidä ajatusta luovutetun Karjalan saamisesta, ostamisesta tai hankkimisesta takaisin Suomelle järkevänä enkä toteuttamiskelpoisena. Perusteluni on poliittinen – en usko Venäjän suostuvan – mutta etenkin taloudellinen. Millä rahalla me sen maakunnan korjaisimme n(oikeastaan maakunnat, koska Laatokan Karjala oli aika erilaista seutua kuin Kannas)? Saksan liittotasavalta on ollut suurissa taloudellisissa vaikeuksissa entisen DDR:n alueen kanssa, vaikka tilanne oli siellä aivan toinen – puhuttiin Saksan yhdistämisestä. Entisessä Karjassamme ei ole entisiä suomalaisia.

Vaikka Karjalan oikeasti muistavat alkavat olla vähissä kuluneiden 65 vuoden jälkeen, ymmärrän Karjalan kaipuun. Miten en ymmärtäisi? Toinen puoli sukuani on Kannakselta. Olen kasvanut kuunnellen niitä muistoja. Tosin talonkirjat ovat kaivossa, jonka yli on kuulemma vedetty maantie.

Härmäläiset suuttuivat kuntansa yhdistämisestä Kauhavaan. Tunnen sieltä ihmisiä. Ymmärrän.

Kotikunta on arvo – sellainen arvo, josta käsketään käydä arvokeskustelua. Arvokeskustelun yhteydessä on pakko kysyä, mitä se maksaa. On pakko kysyä, törmäävätkö eri ryhmien oikeutetut arvot toisiinsa.

Tilastomatemaattinen näkökulma on kunnanvaltuuston edustavuus. Erikoista kyllä, valtuusto ei ole edustava. Kuntalain ja vaalilain asteikoista huolimatta Kauhavalla oli valtuutettu 240 asukasta (ei äänioikeutettua) kohti ja Alahärmässä 181 asukasta, Seinäjoella 623, Vaasassa 1137 ja Helsingissä yksi kaupunginvaltuutettu 6500 asukasta kohti.

Kunnilla ja valtioilla ei ole ihmisoikeuksia, eivätkä ne ole tasa-arvoisia. Yksimielisyys, määräenemmistö ja enemmistö ovat aika erilaisia asioita Houtskarissa (666 asukasta, 13 valtuutettua) ja Euroopan Unionissa.

Lehdissä vihjaillaan, että kansa on tullut äänestämisessä kevytmieliseksi, ja luen rivien välistä, että äänestäessään presidentistä monet luulisivat äänestävänsä Idolseista tai Eurovision laulukilpailuista.

Politiikka on pakostakin ammattimaistunut. Poliitikko on ammatti, mielestäni sangen vaativa ja epäkiitollinen. Kansa äänestää harrastelijamaisesti. Viimeksi kuluneiden 100 vuoden aikana olemme oppineet, ettei kansan vaaleissa ilmaisemalla mielipiteellä ole erityistä merkitystä. ”Punaisen viivan” opetus oli, ettei Topi Romppasen äänellä ollut toivottua taikaa. Siihen aikaan äänestettiin vetäisemällä viiva ehdokkaan nimen kohdalle punakynällä, siitä kirjan nimi.

Kuten eilisessä kirjoituksessa johdateltiin ja kommenttien kirjoittajat aavistelivat, ajatukseni todella oli ensin viitata hyvin tunnettuun tosiasiaan. Valinnat ovat kovin usein päähänpälähdyksiä ja niiden sattumanvaraisuudenpeitteleminen oma taiteenlajinsa.

Tämä ei ole tärkeää. Tärkeää on nähdä, että tänä parlamentaarisen demokratian aikana hallitseminen vastoin kansan tahtoa (mielijohteita) on osoittautunut erittäin vaikeaksi, kalliiksi ja usein tuhoisaksi.

Demokratian vahtikoiria eivät ole toimittajat. Heitä ovat äänestäjät. Ideologiaa tai aatteellisuutta ei välttämättä tarvita. Hallitseminen vastoin vaalitulosta ei ota onnistuakseen.  Ja bonus: - keskiviikkoinen MTV3:n vaalikeskustelu oli parasta television ajankohtaisjournalismia, mitä olen nähnyt Suomessa. Asia kävi ilmeiseksi eilen YLE:n vaaliväittelystä, vaikkei sekään ollut huono. Molemmissa, enemmän kuitenkin Maikkarissa, lipsahdettiin vähän väliä asiaan. Olen siitä hyvällä mielellä.   

Tietoniva

Kun viimeksi viittasin David Kahnemaniin, joku kommentoi väsähtäneesti eikä siis käsittänyt, että pari kuukautta sitten ilmestynyt ”Thinking, Fast and Slow” ei ole vielä ehtinyt painaa ketään kumaraan. Kirjoja ja artikkeleita hän on tietysti julkaissut 70-luvun alusta ja luonnollisesti uusi kirja on yhteenveto. Halusin vain varoittaa, että äkkipikaisesti silmäillen tämän kirjan voi sekoittaa siihen kirjallisuuteen, joka tuo mieleen satama-altaan – ”Miten tulen eteväksi 14 päivässä hetkeäkään yrittämättä”.

Laiskuus on yksi Kahnemanin tavallisista selityksistä, kun hän käy läpi tilannetyyppejä. Ihmisen intuitio eli pikaäly on melkein aina oikeassa. Välillä se on pahasti väärässä. Toinen mielen osa, jota voisi sanoa erästä henkilöä mukaillen ”fundeeraamiseksi”, aiheuttaa nopeasti kovaa neurologista kuormaa.

Ota avainlukulistasi. Siinä kai on neljän numeron sarjoja tyyppiä ”1,2,3,4”. Lue luku ääneen ja käännä se näkyvistä ja lisää jokaiseen numeroon 3. Toista ääneen. Tavallinen ihminen tulee hulluksi ja joutuu piipaa-autoon viidennen tai kuudennen laskutoimituksen jälkeen. Jos häneltä kysyy kesken laskemisen, paljonko kello on, hän lyö.

Tuota fundeerausta sanotaan myös kognitiivisiksi kyvyiksi, ja otsikon ”tietoniva” on suomennokseni termistä ”cascading availability”. Tämän kirjoituksen aihe on Aku Ankka.

Tietoniva on esimerkiksi E10–bensiini (95E10). Puoli vuotta sitten maan polttoaineen jakelu oli sekaisin, kun niin suuri osa suomalaisista ”tiesi”, että tuo litku on herrojen metku, ja sitä ei osteta. Tiettävästi kukaan ei ole nyt sitä mieltä. Ainetta ei ole muutettu. Tiettävästi pelon katteeksi ei ilmennyt ainuttakaan tapausta. Joka tapauksessa dieselin ja bensan tankkaamisvahingot ovat tavallisia ja todellisia, mutta ei niistä kirjoiteta eikä puhuta.

Tämä psykologien lähestymistapa miellyttää. Ei tarvitse väittää, että ihmiset ovat tyhmiä tai että ”jytky” oli tai ei ollut kansan todellisten tunteiden ilmaus. Lukuisin kokein on osoitettu ainakin minut vakuuttaen, että vaikka perustelut olisivat järkeviä, valinta ei sitä välttämättä ole. Käyttäytymismalli (tankkaan – en tankkaa) voi olla tunteenomainen ja perustua esimerkiksi harhaan, että kaikki oleellinen tieto on käytettävissä ja omaksuttu, mutta perustelut voivat kuulostaa hyvinkin uskottavilta. Jos asia vielä herättää suuri tunteita ja pahoja pelkoja, kuten hirvittävä influenssa tai Coca-Cola, keitos on valmis.

Historiasta voi kaivella suuren määrän ilmiöitä, joita sana ”joukkohysteria” ei kuvaa kunnolla. Miksi atsteekit antoivat espanjalaisten hävittää valtakuntansa? Muutamassa vaiheessa espanjalaisia oli ainakin 100 000 asukkaan kaupungissa Tenochtitlanissa vain joitakin kymmeniä, korkeintaan pari sataa? Tarinat hevosten aiheuttamasta pelosta ja legendat vaaleista jumalista eivät ole uskottavia, ja atsteekkien aseilla ja sotataidolla tuon kokoinen joukko olisi tuhottu neljännestunnissa.

Riittämättömän ja väärän informaation kasaantuminen on uskottavampi ajatus.

Coca-Cola mainittiin myytinmurtajien takia. En tiedä, esiintyikö tämä asia televisio-ohjelmassa, mutta kolajuomien väitetty tuhoisa vaikutus hampaisiin (maitohammas liukenee yhdessä yössä) on kumottu kauan sitten. Juoma vaikuttaa juuri saman kuin muukin sokeroitu vesi. Moni uskoo edelleen toisin.

On tapana syyttää mediaa tällaisesta. Syytös ei osu oikeaan. Samanlaista on esiintynyt useampia tuhansia vuosia, oli tiedotusvälineitä tai ei. Peli on joskus erittäin kovaa.  Joskus se on erittäin pehmeää. Jostain tulee virike ja kummallisen lyhyessä ajassa kaikki ajattelevat samalla tavalla.

Jutun kuvassa on Aku Ankan virka-asu, merimiespuku. Maalaus esittää Englannin tulevaa kuningasta ja on maalattu 1846 (F. Winterhalter). Hyvin luultavasti kysymyksessä oli päähänpisto, jollaisiin kuninkaallisilla on varaa. Joittenkin vuosikymmenien kuluttua merimiesasu oli ympäri maailman normaali ja asiallinen lasten parempi puku. OIlen itse loikkinut sellaisessa.

Aku Ankka ja Mikki Hiiri aloittivat uransa piirretyissä elokuvissa. Ihmisten kuvaaminen eläiminä on ikivanha perinne. Viihteen tekijöiden epävarmuus näkyi siitä, että sekä Aku että Mikki olivat aluksi ”lapsia”. Merimiespuvun vertainen osoitus siitä on lyhyet housut, joissa Mikki aloitti. Olen mennyt kansakouluun lyhyissä housuissa… [jatkuu…]