Olen oppinut odottamattomia asioita lukiessani Päätalon Iijoki-sarjaa, josta nyt on lopuillaan viimeinen eli 24. osa.
Suuri häpeä on, että paljon on opettanut nuori likka, Jenni Janatuinen, jonka Päätalo-kirjasta ”Miehenkuva” olin ajatellut ilkeillä, että kirjoittaisi sen väitöskirjan ensin valmiiksi ja sitten vasta muuta.
Lukeminen on ollut välillä vaikeaa. Olen hakenut syytä alkavasta dementoitumisestani, joka ilmenee muun muassa kovana taipumuksena hempeämielisyyteen.
Syy näyttääkin olevan akkamaisuus, koska tämä valokuvasta päätellen nuori Jenni raportoi juuri samasta ongelmasta ja ilmaisee sen paremmin kuin olisin itse osannut.
Hän sanoo nukkuneensa Päätaloa luettuaan osan öistä pipo päässä ja tumput kädessä, koska Kalle oli palellut kirjassa niin kovasti murjujen lattioilla.
Saman kirjan mukaa Syrjän Jaakko oli maininnut päätyvänsä aina jääkaapille pistelemään mitä siellä sattuu olemaan Päätaloa luettuaan. Jaakko on epätavallisen laiha mies. Päätalo kasvoi nälässä ja oli pitkään raskasruokainen mies.
Sanoin jo kerran, Kanavassa, Päätaloa proustilaiseksi. Kun hänessä on myös Kafkaa ja Musilia, joita en usko hänen koskaan lukeneen, hän on maailman huippua kolmessa asiassa: mikrohistorian välittäjänä, romaanin rakenteen uudistajana ja dramaturgina.
Voitte käydä kysymässä Kosmoksesta. Riittää kun huutaa ovelta tai tiedustelee vahtimestarilta. Päätalo on edelleen huono eli pitkäpiimäinen ja vanhanaikainen ja teknisesti taitamaton kirjoittelija, jonka nimeä ei sovi mainita ilman naurun hörähdystä.
Joku Päätalo-elokuva nähneistä kuului sanovan, että Kai Lehtisen esittämä Kalle Päätalo oli elokuva vittumaisin henkilö. Romaaneista saa juuri saman käsityksen. Päähenkilö eli ”Kalle Päätalo” ei herätä mainittavaa myötätuntoa, vaikka hänen vaiheensa ja kohtalonsa pitävät lukijaa ruuvipenkissä. ”Kalle” on juuri niitä ihmisiä, jotka tekevät väärällä hetkellä väärän liikkeen – mies jonka on ihan pakko hakata päätään jokaiseen seinään vaikka pikkuisen kiertämällä ja eteensä katsomalla säilyisi vähemmin kolhuin. Hän on sönköttäjän, joka rupeaa selittelemään, kun olisi pidettävä turpa kiinni, ja koheltaja, kun pitäisi miettiä, mistä päästä urkkoon isketään.
Hän tuntee vetoa huijareihin ja joutuu huononkin petkuttajan saaliiksi. Hän tuhoaa ihmissuhteensa. Hänen välinsä äitiin ja isään, veljeen ja sisariin ovat pelkästään oma edun sävyttämiä. Hänen oma haikeutensa on aina tärkeämpi asia kuin toisen ihmisen kipu.
Teossarjan nimeksi sopisi ”Mies vailla omaatuntoa”. Se ei kuitenkaan käy, koska nimi olisi itseironinen teokselle, jonka keskeinen tunnetila on häpeä ja harhakuvien tavoittelu. Vastaan ei ole tullut ainuttakaan kohtaa, jossa hän olisi jättänyt teon tekemättä, sanan sanomatta siksi, että se olisi voinut pahoittaa toisen mielen. Pidäke on arvioidun vaikutuksen takapotku eli se kysymys, mitä teko vaikuttaisi ”Kalleen” takaisin kimmotessaan.
Kasvattajilla oli kauan vaikeuksia käsittää, että omatunto ja häpeä ovat toistensa vastakohtia. Omatunto on jotain, joka ainakin yrittää estää ihmistä häpeää aiheuttavista toiminnoista.
Tämä kuvailu on psykopaatin diagnoosi. Ihminen joka elää harvinaisen tukevasti omien luulojensa ja harhojensa maailmassa.
Haren psyko- tai sosiopaatin piirreluettelo: lipevyys ja pinnallinen viehätysvoima, vahvalta vaikuttava omanarvontunto, stimulaation tarve ja taipumus ikävystymiseen, patologinen valehtelu, petkuttaminen ja manipulointi, katumuksen ja syyllisyydentunteen puuttuminen, tunteiden pinnallisuus, kovuus ja tunteettomuus, empatian puuttuminen, loismainen elämäntyyli, heikko käyttäytymisen kontrolli, sukupuolinen holtittomuus tai valikoimaton sukupuoliyhteys eri partnerien kanssa, varhaiset käyttäytymisongelmat, realististen pitkän tähtäimen päämäärien puuttuminen, impulsiivisuus, vastuuttomuus, kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta käyttäytymisestä, useita lyhytaikaisia avo- tai aviosuhteita.
Iijoki-sarjaa kuvailtaessa sanotaan kirjoittajan ja hänen sankarinsa hakevan hyväksymistä mielettömällä työnteolla ja järjettömällä tunnollisuudella. Tämän ryskäämisen rahalliset tulokset jäävät kuitenkin vähiin ja sosiaaliset tulokset puheiksi. Kun ”eturivin työmiestä” punnitaan kunnanhallituksessa, hänet arvioidaan kevyeksi ja pannaan tehtäviin, joita kukaan järjissään oleva ei hyväksyisi.
Päätalo on kotoisin Taivalkoski-nimisestä viidakosta, jossa vallitsee viidakon laki. Hän haluaa kivenkovaa olla parempi kuin kukaan toinen. Käy ilmi, että se on sukupiirre – miesten puolella. Miespuoliset Päätalot eivät, sellaisina kuin heidät on luultavasti oikein kuvattu, saisi täysjärkisen papereita.
Suomen kuntien onnellisuutta mitattaessa jouluna 2008 käytettiin osittain aivan järkeviä mittareita, kuten itsemurhat, avioeroisuus jne. Onnellisen kunta oli Larsmo (Luoto) ja koko maan toiseksi onnettomin – Taivalkoski.
Päätalon maaginen kyky nostattaa lukijassa tunteita on pohjaltaan paranoidista psykoosia, ja se on sama tauti, josta hänen isänsä oli hoidossa. Setämiehen, Kummun patruunan, jatustelussa ja oudoissa reaktioissa se ilmenee erikoisen näkyvänä.
Ehkä Päätalo oli vilpittömästi sitä mieltä, että oikeus ei toteutunut, kun ”Kallen” veljen hengiltä puukottanut jätkä pääsi liian pienellä rangaistuksella. Puukotusta ei kuvata, mutta siitä esitetään tietoja. Vastaus on selvä – puukottaja tuomittiin hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta eli erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa. Puukotettu Manne oli pidellyt tekijää kovakouraisesti ja lähtenyt repimään väkisin portaita alas viinanhakumatkalle, niin että tällä oli aihe pelätä henkeään.
Manne oli mies, joka osasi purkaa tunteitaan – juomiseen, kalastamiseen, naisiin ja tappelemiseen, eli hän hallitsi periteiset keinot. Kalle ei osannut tapella eikä kunnolla kalastaakaan.
Sääli miestä.
”Olemme kaikki mielisairaita nähdessämme unta.” – Päätalo antoi asun pulavuosien ja etenkin sodan traumalle.
Kunnioittaessamme veteraaneja emme ilkeä muistella, miten yksin he olivat. Jotkut melkein leuhkivat, ettei mitään kriisihoitoa ollut. Ei ollut, ja kyllä näkyi. Veteraanipolvi oli melkein poikkeuksetta kyvytöntä ja halutonta etsimään kielellisiä kanavia kokemuksilleen.
Jälkimaailma on uskotellut, että sodan käyneet puhuivat pullojensa ääressä kauhukokemuksiaan. Ei se niin ollen. Pahoista asioista ei puhuttu lainkaan. Keskustelu oli kaskuilua ja uhoa ja herravihan nostattamista, viimeksi mainittu sinänsä täysin aiheesta.
Linna ja Päätalo eivät kirjoittaneet mukana olleita irti sodan (kapinan ja sodan) kokemuksista, vaan kuvittivat painajaiset, jotka ovat siirtyneet jo seuraavalle sukupolvelle. Voi olla, että se alkaa nyt helpottaa, koska maahanmuuttajiltakin tärväytyy runsas sukupolvi sovittaessa opittua käyttäytymistä outoon sosiaaliseen rakenteeseen.
Päätalon Messukylän vaiheista joulusta 1944 eteenpäin voisi käyttää otsikkoa ”valkoinen maahanmuuttaja kaupungin varjossa”.
Miksi miljoona ihmistä sitten lukee tämän kirjasarjan, kuten nyt minä? Se käy pirtaan, se kolahtaa, se sopii kuin suutarin peukalo mummun perseeseen.
Päätalon mikrohistoria on valikoivaa. Se on kerrassaan huonoa lukemista, jonka tuloksena väitetään, että hän on kirjannut elämänsä tapahtumia ”sellaisinaan”. Kerronta on todellisuudessa täynnä taitavia katkoja, pimennyksiä, harhautuksia, vääriä avauksia ja ennen kaikkea toistoja, joiden keskeinen tarkoitus on valehteleminen. Esimerkiksi omien ruumiinvoimien korostaminen – kirjoittaja saattoi olla vahva mies, mutta ei poikkeuksellinen. Hän saattoi olla kova lukemaan, mutta 24 romaanin matkalla vain kolme teosta mainitaan tärkeiksi ja Waltarin, Jack Londonin ja Haanpään lisäksi nimetään vain neljä muuta.
Waltarin henkisestä tasapainottomuudesta on nyt mustaa valkoisella (Rajala, ”Unio mystica”). Aleksis Kiven diagnoosi Lapinlahden mielisairaalasta oli selvästi oikea, paitsi ettei kukaan suistu pitkää mielenvikaisuuteen loukatun taiteilijakunnian takia.
Väinö Linnan henkilöstä on kirjoitettu mielenkiintoisen vähän. Samainen Jaakko Syrjä, joka tunsi Päätalon niin hyvin, on kuvaillut istumistaan Linnan hetekan reunalla ”Tuntematonta” kirjoitettaessa, ja kuvannut vakuuttavasti Linnan vaipumista transsia muistuttavaan tilaan sekä kirjoittaessa että kirjoitettua ääneen lukiessa.
Ihmisen lapsen ei pidä ryhtyä romaanikirjailijaksi, jos sen voi suinkin välttää. Siinä on joka tapauksessa mielenterveys katkolla. Parhaassakin tapauksessa kirjoittajan on rakennettava suojakseen kokonainen keinotekoinen elämäntapa rooleineen, minkä Waltari, Linna ja Päätalo myös tekivät. Ja Kivi.
Maailman ensimmäinen eepikko – Homeros, ja hänen mallinsa mukaan Teiresias – oli sokea. Maailman ensimmäinen lyyrikko – Orfeus – tunkeutui kuolleiden valtakuntaan, eikä päässyt sieltä rankaisematta takaisin.
Kuten edellä olevasta käy ilmi, ihailen Kalle Päätaloa syvästi, ja hänen romaanisarjansa pysyy kunniapaikalla hyllyssäni. Olen edellä kuvaillut kirjailijaa loukkaavasti. Tunnen kirjailijoita – paljon.
Heikkolahjainen henkilö ryhtyy opettamaan esimerkiksi sosiaalipsykologiaa tai – anteeksi kaamea kielikuva – juridiikkaa.
Romaanikirjailija kuvaa yhteisön hulluutta oman hulluutensa kautta. Hän kuvaa niitä pimeitä voimia, jotka kaikki itse asiassa tunnemme, vaikka olemme niin nihkeitä myöntämään sitä. Hän kuvaa sitä järjenvastaisuutta, jonka todisteita sanomalehdet julkaisevat joka päivä vakiintuneeseen tapaan. Hulluudet ovat etusivulla, järkevät jutut lehden lopussa otsikolla ”sarjakuvia”.
Ja vielä kerran – Proust, Kafka ja Musil? ”Kadonneen ajan etsiminen” tarkoittaa yritystä muuttaa menneisyyttä. Juuri Kafkaan liitetty tarkoitusperä ei ole päätalolle vieras – halu kostaa isälle.
Freud erehtyi sen verran, että seksi ja kuolema ovat sama asia. Kuvitteellinen kirjallisuus eli etenkin romaani on yritys rikkoa tämä kovan kuolemisen väistämättömyys – harhaisen mielen haave.
Kaiken edellä esittämäni perusteella suosittelen, että jos Jenni Janatuinen nukkui Päätaloa luettuaan tumput kädessä, kauaskatseinen lukija varustautuisi myös kuumuutta kestävin kintain. Näitä niteitä on syytä käsitellä samalla tavalla kuin kinkkua nostetaan uunista.
Kehotetaan varomaan roiskerasvoja.
