Sivun näyttöjä yhteensä

Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle tekijänoikeus. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle tekijänoikeus. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

21. elokuuta 2009

Tekijänoikeus kirjeeseen ja haastatteluun



Tekijänoikeus haastatteluun on haastattelijalla, ellei muuta ilmene.

Tämä on selvää. Juuri niin journalismia tehdään. Jututetaan ihmisiä, varmistetaan asioita ja kirjoitetaan teksti.

Vuodesta 2005 Journalistin ohjeissa määrätään:

”Haastateltavan ja haastattelijan oikeudet
16. Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useammissa välineissä. Haastateltavan tulee aina saada tietää, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.
17. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on yleensä syytä suostua, jos se toimitusteknisesti on mahdollista. Oikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.
18. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.”

Kollega Oesch sanoi Ylen uutisissa (teksti verkossa yle.fi.uutiset):

”Tekijänoikeudet kuuluvat haastateltavalle vain poikkeustapauksissa. Sellainen voisi olla esimerkiksi kirja, joka koostuu yksinomaan haastatellun omista lausumista.”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Oesch antaa joutavia lausuntoja.

Pirkko-Liisa Haarmann, joka oli asiantuntijana Oeschia virkaan nimitettäessä ja oli hänen edeltäjänsä, kunnes siirtyi korkeimpaan oikeuteen, kirjoittaa asiasta toisin (Tekijänoikeus ja lähioikeudet, Helsinki 2005, s. 102):

”Kirjeet ja haastattelut eivät tee poikkeusta teosten joukossa. Ne seuraavat normaaleja sääntöjä: tekijänoikeus kirjeeseen ja haastatteluun on vastaanottajalla. Haastatteluun saattaa syntyä yhteinen tekijänoikeus haastattelijalla ja haastateltavalle, jos haastateltavan panos selvästi ilmenee lopputuloksesta. Joku haastateltava saattaa kirjoittaa ”haastattelunsa” itse valmiiksi. Tällöin on luonnollisesti kysymys hänen teoksestaan.”

Paavo Haavikon jutussa on kysymys tästä. Tämän jutun kuvitukseksi otetussa asiakirjassa Haavikko katsoo, että hänellä on haastattelujensa osalta tekijänoikeus elämäkertaansa.

Onko Mauno Saaren kirja Saaren ja Haavikon yhteisteos, sitä ei voi tietää ennen kuin on nähnyt käsikirjoituksen. Kustannusosakeyhtiö Otava kieltäytyy näyttämästä sitä.

Sanomalehden mukaan Leena Majander olisi puhunut ennakkosensuurista. Epäilen että lausuma on muuttunut matkalla. Tunnen Leenan hyvin. Hän on pätevä kustannusjohtaja. Sensuurin ja tekijänoikeuden sekoittaminen toisiinsa on tapahtunut varmaan jossain muualla kuin Otavassa.

Jos näet Haavikko on toinen tekijä, kirjan julkaisemiseen tarvitaan hänenkin suostumuksensa. Jos yksi tai useammat ovat luoneet teoksen yhteisesti, he määräävät siitä yhteisesti, sanoo laki.

Tilanne on siis sama kuin jos Otava rupeaisi julkaisemaan Väinö Linnaa, joka on WSOY:n kirjailija. Kyllä sieltä joku kysyisi, kustantaja tai kirjailijan oikeudenomistaja (perillinen), että kenen luvalla ja millä oikeudella.

Yhteisteokset ovat tavallisia. Usein sovitaan, että kirja julkaistaan vain kohteen tai kirjoittajan nimellä. Mannerheimin muistelmat kirjoitti toimituskunta, jota veti kenraali Heinrichs.

Elämäkerran kirjoittamiseen ei tarvita lupaa. Kuka tahansa saa kirjoittaa Paavo Haavikosta.

Puhuin kesän alla Leena Majanderin kanssa tästä teoksesta. Hän sanoi, että kustantaja haluaa toimia akateemikko Haavikon tahdon mukaisesti. Eilen periaate vaihtui. Nyt se on sananvapaus, kun akateemikon tahdosta on esitetty selvitys.

Sananvapaus ei tarkoita vapautta julkaista teosta ilman tekijän suostumusta.

Mauno Saari sanoi lehdessä, että Haavikon paperin arvioimiseen tarvittaisiin lääkäri. Hän on väärässä. Asiakirjan pätevyyden tutkii tuomioistuin, ei lääkäri.

Miksi tekijänoikeuden perinyt poika haluaa tutustua käsikirjoitukseen? Kun isä on toinen tekijä, hänellä on myös vastuu teoksesta. Jos kirjassa kolhitaan sivullisia eli viattomia, vastuussa ovat tekijät ja luultavasti kustantaja.

22. huhtikuuta 2010

Sisällön suoja



Tämä on vaihteeksi asiaa, ja tärkeää asiaa. Kirjoitus on ydin eilen FiComin eli tietoliikenteen ja tietotekniikan keskusliiton tilaisuudessa pitämästäni esitelmästä.

”Puhe” tarkoittaa perustuslain tasolla puhetta, kirjoitusta, jopa kuvia, yleensä viestin välittämistä. Toisin kuin englannissa, suomessa puhutaan sananvapaudesta tai ilmaisuvapaudesta. Kysymys on siis sisällöstä, siitä mitä sanotaan. Oikeudellisesti tämän sisällön suoja on hyvin painava, perusoikeus, ihmisoikeus.

Sananvapaus tarkoittaa myös oikeutta vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä (Suomen perustuslaki 12 §).

Tekijänoikeus perustuu oivallukseen ajatusten eli siis puheen yhteisyydestä. Sisältö eli ajatuksia ei voi suojata kenenkään kaupalliseksi yksinoikeudeksi, koska oikeastaan uusi sisältö on harvinaisuus. Tekijänoikeus syntyi estämään suoraa kopioimista eli oikeastaan liiketoiminnan suojaksi. Tekijänoikeuden ja kirjapainon historiallista yhteyttä on lupa epäillä, koska painoarkkia ei voinut ennen 1800-luvun loppua kopioida.

Varsinainen tekijänoikeudellinen järjestelmä tarvittiin kahden keksinnön vuoksi. Toinen oli rotaatiopainokone, joka painoi kymmenen tai viisikymmentä kertaa nopeammin kuin entinen prässin periaatetta käyttänyt kone. Toinen oli lumpun sijasta puuhiokkeesta ja kemiallisesti selluloosasta valmistettu paperi, joka pudotti painoalustan hinnan kymmenenteen osaan aikaisemmasta.

Sanomalehdet koottiin kuten Suomessa vielä sotien jälkeen leikkaamalla ja liimaamalla muista julkaisuista. Amerikkalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset suurlehdet kuitenkin ajautuivat kilpailuun. Niille oli tärkeää julkaista ensimmäisinä tarinoita kiihdyttävistä löytöretkistä tai jatkokertomuksia ihmeellisistä seikkailuista, kuten meillä Topelius (Välskärin kertomuksia).

Kyse oli todellisuudessa sisällöstä, tekstin sisällöstä, mutta suojaa annettiin muodolle eli persoonalliselle sanavalinnalle. Oikeastaan tekijänoikeus on osa samaa kehitystä kuin kirjallisuuden Nobel-palkinnot.Todellisen teollisen vallankumouksen jälkeen keksittiin, että myös kirjailijat voivat olla palkitsemisen arvoisia. Ja samalla näiden palkittujen kirjailijoiden myynti nousi aivan hurjasti. Ehkä tämä on todellinen syy Tolstoin jättämiseen ilman Nobelia – hän oli myyty, kuuluisa ja rikas ilmankin.

Amerikkalaisen sanonnan mukaan tekijänoikeus on ”sananvapauden moottori” (U.S. 539, 558 1985). Silti tekijänoikeus on muuttunut yhä selvemmin sisällön suojaksi, ja se on koko oikeuden perusperiaatteen vastaista – ajatuksia ei suojata, vaan sitä omaperäistä muotoa, johon ajatukset on puettu. Nuotteja ei suojata, koska niitä on vain kaksitoista – sävelmiä suojataan.

Suojan kohde on paketti, ei sisältö – kotelo, ei värijauhe.

Jos olisi toisin, joku voisi vaatia rahaa kertoessaan tulivuoren purkauksesta. Nykyisin rahaa saa esimerkiksi valokuvasta, joka esittää purkautuvaa tulivuorta. Lentoyhtiö voisi myydä tietoa lähtevistä ja peruutetuista lennoista.

Silti tekijänoikeus lipeää jatkuvasti kohti sisällön suojaa. Sekä urheiluliitot että vedonlyöntitoimistot vaativat rahaa otteluohjelmista.

Sananvapaus ei ole vain jalo päämäärä. Se on ajatuksellinen välttämättömyys – lupa levittää ja vastaanottaa tietoja kaikissa niissä tilanteissa, joissa sitä ei ole ilmoitetusta syystä lailla kielletty. Esimerkki laillisesti ja järkevästä kiellosta on sisäpiiririkoksena rangaistava tieto yhtiön osakekurssiin vaikuttavasta seikasta (valmisteilla oleva kauppasopimus) tai sotilassalaisuus (liikekannallepanosuunnitelma).

Muodikas tapa käsittää sananvapaus luvaksi esittää poikkeavia mielipiteitä tai arveluttavia ajauksia, on sinänsä oikea, mutta surullisen rajoittunut – edellä on puhuttu tiedon panttaamisesta, tiedolla kiristämisestä tekijänoikeuden varjolla ja tiedolla tarkoitetaan niin sanottuja sisältöjä, joita nimitetään eri yhteysissä myös viesteiksi.

24. tammikuuta 2012

SOPA, hulluus

Yhdysvaltain tekijänoikeutta edelleen laajentamaan tarkoitettu lakiesitys, josta käytettiin lyhennettä SOPA, (Stop Online Piracy Act), kuoli kunniattomasti. Paperin takana olleet tahot ilmoittivat julkisesti, että asia vedetään pois käsittelystä, eikä siihen palata ennen kuin tarvittava yksimielisyys on löytynyt.

Mitä tämä tarkoittaa, sitä voi arvailla. Itse tulkitsen sen tarkoittavan, että hanke kaatui. Se ei tarkoita, ettei pyrkimyksiä jatkettaisi jollain toisella tavalla.

Kirjoitin otsikkoon ”hullus”, koska myös oma kantani on joidenkin mielestä hullu. Ehkä se onkin.

Tekijänoikeuden suoja-ajan jatkuva pidentäminen on jo selvä ja vakava este. Laajennuksia tehtäessä mainitaan aina tekijöiden oikeutetut edut ja toiseksi tekijänoikeuksien mittaamaton merkitys alan teollisuudelle ja kaupalle.

Molemmat ovat selvästi oikeita perusteita. Kuitenkaan ne eivät riitä tasapuoliseen arviointiin.

Tekijänoikeuden yksi tarkoitus on vanhastaan ollut luoda kaupallisia monopoleja. Käytännössä tekijänoikeus ei auta lainkaan esimerkiksi kirjallisuutta. Viikolla Suomalaisesta Kirjakaupasta sai mitä mainioimpia, 1 – 2 vuotta sitten ilmestyneitä kirjoja rajusti alennettuun hintaan ja jopa kaksi yhden hinnalla.

Jos ihmiset eivät osta teoksia, ei tule paljon jakamistaksaan.

Toiseksi – on tapana unohtaa, että tekijänoikeus on kautta historiansa ollut poliittisen valvonnan väline. Suomen vanhassa painovapauslaissa määrättiin, että tekijät ja kirjanpainajat on sakon uhalla mainittava kirjoissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tekijänoikeus edellytti ennen rekisteri-ilmoitusta eli tekijän ilmoittamista.

Mielestäni lainsäätäjältä on kaunista käytöstä yrittää selvittää, hirtetäänkö oikea henkilö.

Neuvostoliitossa kaikki julkaisutoiminta ja kaikki tekijänoikeus oli keskitetty tarkoin organisoidulle valtion virastolle. Muistaakseni kirjaviraston nimi oli Goskomizdat. Tapasin joskus niitä heppuja. Eivät ne ainakaan kirjallisuudesta ymmärtäneet eivätkä välittäneet.

Piratismi on aatteena pahaa liioittelua. Sen ymmärtää, koska piratismin vaaroja liioitellaan järjestelmällisesti.

Todellisuudessa valtiot, tuomioistuimet ja poliisit ovat huolissaan tietoliikenteestä, eivät tiedon sisällöstä. Tekijänoikeus on toisen luokan ongelma, mutta sen varjolla voi tehdä kaikenlaista.

Väitteen mukaan arabikevään tapahtumissa kansalaisten omalla tietoliikenteellä oli suuri merkitys. Väitteen mukaan suurkaupunkien mellakoissa tilanne on sama. Viimeksi pari tuntia sitten muutaman asiantuntijat (vaikkei tällä alalla ole vielä asiantuntijoita) kertoivat uutisissa yleisölle, että presidentinvaaleissamme jatkoon pääsivät parhaat ”sosiaalisen median” käyttäjät eli Niinistö ja Haavisto.

Väite on todistamaton. En kuitenkaan pahemmin epäile sitä. Facebook mainitaan aina. Olisikohan Twitter kuitenkin vielä tärkeämpi? Twit (tweet) voi sisältään 140 merkkiä, ja kojeena on yleensä tietokone tai älypuhein. Twit ja tekstari (SMS) kytkeytyvät yhteen, mutta se merkittävä ero on twitin julkisuus. Se voi olla tekstiviesti ”kaikille”.

Luullakseni twittiin ja tekstariin ei ole tekijänoikeutta. En ole kuullut, että kukaan olisi edes puhunut sellaisesta. Ns. teoskynnys ei ylity. Lisäksi teksti ja siihen ehkä liittyvä kuva tai leike on tietoisesti lähetetty kenen tahansa luettavaksi ja katsottavaksi. Toiminta on sinänsä maksutonta. Puhelinmaksuja voi tietysti tulla, eikä netin käyttö ole sekään ilmaista. Kun viestit kuitenkin kulkevat operaattorien (Elisa, Sonera, DNA…) kautta, on loogista yrittää kuristaa lainsäädännöllä juuri operaattoreita. Ja sitä SOPA ajoi takaa. Poliitikkojen ja kauppiaiden salaliitto? Luultavasti.

29. maaliskuuta 2009

Varottava kirja



Eräitä opiskelijoiden tenttivastauksia lukuun ottamatta Helsingin yliopiston professori Rainer Oeschin kirjoitus ”Tekijänoikeus, kuluttaja ja Lex Karpela”, joka sisältyy tänä vuonna ilmestyneeseen niteeseen ”Tekijänoikeus ja digitaalitalous” (WSOYPro) taitaa olla helposti kuvailtavissa: en muista lukeneeni mitään huonompaa.

Kun kustantaja haluaisi laihasta niteestä lähes 50 euroa, se hipoo petosta. Lukija näet voi kuvitella, että teoksella olisi rahallista arvoa.

Ainoa niteeseen sisältyvä artikkeli, joka on täysin järkevä, on professori Niklas Bruunin katsaus tekijänoikeusneuvoston ratkaisuihin, mutta sekin on nolostuttavan lyhyt ja pintapuolinen. Muutoin niteessä on luultavasti korkeakoulun syventävien opintojen yhteydessä syntyneitä pikku kirjoitelmia, joissa silmään pistää kirjoittajien kypsymättömyys ja lähteiden riittämättömyys. Se koskee koko kirjaa – ei ole korkeimman oikeuden digitaalimuotoisista teoksista antamia prejudikaatteja eikä keskeisimpiä eurooppalaisia oppikirjoja (Bently-Sherman jne.). Alan uusimmat väitöskirjat on sivuutettu ja jätetty maininnatta (mm. Virtanen, Pitkänen, Välimäki, Hietanen, Oksanen).

Tosin kirjasta ei saa vihiä, mitä ”digitaalitaloudella” tarkoitetaan. – Olen itse pohtinut tätä asiaa satoja sivuja kirjassani ”Digitaaliongelma”; sitäkään ei mainita.

Muuan kirjoittaja selittää sivulla 43, että suppean tulkinnan periaate on laajalti hyväksytty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. ”Periaatteen ”voimassaolosta” ei liene pienintäkään epäilystä.” – Ja lähdeviittaus mm. Haarmannin Tekijänoikeus-teokseen, jossa esitetään epäilyjä periaatteen sovellettavuudesta.

Se on epätavallista, että professori ottaa näin jyrkän kannan. On pakko. Tämän kirjan mukaan toimiva henkilö, etenkin lakimies, aiheuttaa todennäköisesti murhetta ja menetyksiä toisille ihmisille.

Oesch on keksinyt jostain kirjoitukseensa ja sen otsikkoon käsitteen ”kuluttaja”. Sana ei esiinny tekijänoikeuslaissa, jossa puhutaan yleisöstä. Ero on suuri ja tärkeä. Teos on saatettu yleisön saataviin, kun sitä on toimitettu esimerkiksi osakeyhtiömuotoisille vähittäiskauppiaille. Osakeyhtiöt eivät ole kuluttajia.

Koko kirja sivuuttaa keskeisen ongelman – tekijänoikeuden siirtyminen saajalta saajalle, esimerkiksi tuottajalta kustantajalle. Se onkin vaikea ongelmaryhmä verrattuna alkuperäisen tekijän ja hänen sopimuskumppaninsa suhteeseen.

Oesch mainitsee tekijänoikeuden kulumisesta, jolla hän kai tarkoittaa samaa kuin muut tekijänoikeuden sammumisella. Viimeistään tässä kohdin lukija kauhistuu. Artikkelin alussa oleva yhteenveto on näet kielellisesti niin sekava, että siitä ymmärtää vain yhden virkkeen: ”Lex Karpela on osoittautunut tarpeelliseksi ja toimivaksi lainsäädäntöratkaisuksi esitetystä kritiikistä huolimatta.”

Oesch ei nimittäin mainitse mitään tekijänoikeuden perustarkoituksesta. Kysymys ei ole tekijän ja ”kuluttajan” vastakohtaisuuksien sovittelemisesta, vaan säännöistä, joiden turvin tekijä voi saada taloudellista etua teoksestaan ja sen ohella hiukan kunniaa.

Kappaleen valmistusoikeus luovutetaan sopimuksella esimerkiksi kustantajalle ja oikeus näin valmistettujen kappaleiden saattamiseen yleisön saataviin (levittämisoikeus) sammuu – jotta teoksia voitaisiin myydä.

Teoskappaleiden levittäminen on kauppaa kaupan ehdoin. Levittämistä on selvitetty kirjallisuudessa ja oikeustapauksissa. Tärkeän lähdekoodin luovuttaminen kilpailijalle ei ollut tekijänoikeusrikos, koska se ei ollut levittämistä.

Kirjoittaja puolustaa niin tarmokkaasti nykyistä lakia, jota hän syystä tai toisesta nimittää Lex Karpelaksi, että häneltä unohtuu itse asia. Nimittäin eiköhän teoksia (teoskappaleita) kumminkin myydä enemmän kuin käytetä luvattomasti?

Asiavirheitä on runsaasti. Oesch: ”Yhden yksittäisen kopion maahantuonti on tuskin sanatarkasti ottaen käytännössä rangaistavaa.” Sanatarkasti se on rangaistavaa.

Kielenkäyttö on viheliäistä: ”Tekijänoikeus nousee ja kaatuu kuluttajan ja muun käyttäjän kanssa.” – Mitä tarkoittanee?

Kuluttajansuojaan viitataan useasti. Sitä ei mainita, että kuluttajansuojalaki soveltuu vain eräin kohdin teoksiin; laki koskee tavaroita, markkinointia ja tiettyjä palveluja (rakentaminen).

Teoksen kieltä ei ole tarkastettu eikä sitä ole oikoluettu.

Arvoisia lukijoita kehotetaan tutkimaan edelleenkin Haarmannin Tekijänoikeus-kirjaa ja Harengon – Niirasen – Tarkelan käsikirjaa. Oivallinen yhteenveto tekijänoikeudesta sisältyy Haarmannin Immateriaalioikeus –teokseen.

Helsingin yliopiston immateriaalioikeuden opetuksen ja tutkimuksen heikko taso on ollut julkinen salaisuus jo kauan.

Olen kirjoittajien kanssa eri mieltä joistakin tulkinnoista, mutta tässä olen kuvaillut heidän perustelujaan. En ole vihainen vaan järkyttynyt. Kaipaan Jukka Liedestä. Hänen kanssaan on helppo olla eri mieltä, koska toinen saa selvän, mitä mieltä hän on. Tässä kirjassa tilanne ei ole niin onnellinen.

Tilaus, vedätys vai ymmärtämättömyyttä? – En tiedä.

5. kesäkuuta 2006

Teoksen muunnelma

Tekijänoikeutta ollan jälleen virittämässä tekijänoikeusjärjestöjen,
etenkin liike-elämän etujen suuntaan puhumalla "oikeudesta teoksen muuttamiseen" eli "oikeudesta teoskappaleiden valmistamiseen muutetussa muodossa" ja mahdollisesti teosten levittämiseen muunnelmina.

Tällainen voimassa olevan lain vastainen kehittely lajentaisi käytännössä tekijänoikeuden haltijoiden suojaa ja kaventaisi yleisön oikeuksia.

Tekijänoikeus on vaikeatajuista. Ei ole mahdotonta, että tällainen lakiin perustumaton päähänpisto saisi kannatustakin. Siksi se on kiireesti torjuttava. Jopa korkeimman oikeuden jäsen sekoitti jutussa KKO 2003:88 eriävässä mielipiteessään peruskäsitteet järkeilemällä, että kappaleen valmistaminen on levittämistä.

Bernin yleissopimuksen 1971 tekstin 12 artiklassa määrätään: "Kirjallisten tai taiteellisten teosten tekijöillä on yksinoikeus sallia teostensa muunteleminen, sovittaminen ja muu muuttaminen. "

Tuossa sopimuksessa ei kuitenkaan mainita oikeutta kappaleiden valmistamiseen teoksesta eikä oikeutta saattaa teosta yleisön saataviin eikä yksinoikeutta teoksen julkaisemiseen. Siksi säännös muuntamisesta ja kääntämisestä (8 artikla) on ollut tarpeen.

Sitä vastoin siinä on yksittäisiä säännöksiä jotka tähdentävät näitä kahta. Suomen laissa nämä kaksi, kappaleiden valmistusoikeus ja yleisön saataville saattaminen levittämällä teoksen kappaleita, näyttämällä teosta, esittämällä teos ja välittämällä se.

Itse asiasta ei ole mitään epäselvyyttä. Vain tekijällä on valta antaa lupa teoksen muuntamiseen, esimerkiksi taulun valokuvaamiseen tai valokuvan jäljentämiseen maalaamalla.

Sudenkuoppa on "oikeus".

Tekijänoikeuslaissa on säännös, jonka mukaan myös teoksen muunnelmaan on tekijänoikeus, jota rajoittaa tekijänoikeus alkuperäiseen teokseen. Suomeksi: esimerkiksi käännökseen käännöksenä on tekijänoikeus, mutta tuon oikeuden käyttäminen edellyttää käännetyn teoksen tekijänoikeuden haltijan suostumusta. Sama koskee tietysti romaanin dramatisoimista tai sävelmän sovittamista.

Kun nyt kirjoitellaan ylimalkaisesti "oikeudesta muunnelmaan", jää epäselväksi, kummasta on kysymys, alkuperäisen tekijän oikeudesta vai muunnelman tekijän oikeudesta.

Tekijänoikejuslaissa on myös pykälä, joka koskee vapaasti aikaisempaa teosta muuttaen luotua teosta. Se on oikeudellisesti itsenäinen ( 4 § 2). Sellainen on muun muassa parodia.

Yhdysvalloissa oikeuskäytäntö suhtautuu näihin muunnelmiin kireämmin kuin Euroopassa. Yhdysvaltain laissa ei ole vapaan muunnelman käsitettä, mutta tekijälle on sitä vastoin taattu yksinoikeus muunnelmaan.

Keskustelussa on viitattu T.M. Kivimäen selitysteokseen vuodelta 1948 eli vanhan ja 1961 kumotun lain ajalta. Sitä vastoin ei ole viitattu voimassa olevan lain valintoja selittävään komiteanmietintöön (SOU 1956:25).

Useissa säädöksissä mainitaan tekijän oikeus määrätä muunnelmista. Siitä on syytäkin muistuttaa. Se on tarpeen, jos ihmiset eivät käsitä että esimerkiksi tietokoneohjelman muunteleminen ei välttämättä ole luvallista. Jos tämä tosiasiallinen määräämisvalta korotetaan tekijän oikeudeksi, silloin syyllistytään oikeudelliseen metafysiikkaan. Keksitään uusia oikeuksia ja väitetään, että ne sisältyvät voimassa olevaan lakiin, vaikka se ei ole totta. Aikoinaan muuan professori keksi "irrottamisoikeudet" selittämään kiinteistöön kohdistuvia toimia. Tätä on käytetty esimerkkinä käsitelainopillisesta metafysiikasta, jossa oikeuden "olemusta" kehitellään ja lopputuloksesta johdetaan sääntöjä.

"Yksinoikeus muunnelmaan" on tällainen metafyysinen päähänpisto.

Amerikkalaista teollisuutta propagoivalta taholta on ehdotettu muunnelmien (derivative works) meidän lakiimme tulkinnalla sijoittamisen lisäksi amerikkalaista "fair use" -käytäntöä. Hiukset nousevat pystyyn vähemmästäkin.

Amerikkalainen ja eurooppalainen lainsäädäntö johtavat useissa tai useimmissa tapauksissa samaan tulokseen, mutta etenkin uhkailua ja väliaikaiskieltoja ajatellen ero on suuri. Yhdysvalloissa tekijällä on tekijänoikeus, jonka alueelle yleisö voi tulla vain, kun tarve ja käyttö on "fair" eli rehellinen, reilu. Tuon reiluuden sisältöä on selvitetty muun muassa ennakkotapauksilla.

Euroopassa lähtökohta on päinvastainen. Tekijällä on vain laissa luetellut oikeudet. Suomen tekijänoikeuslain 2. luvussa luetellaan tekijänoikeuden rajoitukset, joka tarkoittaa tekijänoikeuden rajoja. Toisin sanoen yleisön oikeudet on täsmennetty.

Tekijänoikeuden maksimalistit väittävät myös, että tekijänoikeuslain sananmuoto on tältä kohdin - epäselvä! Lain 2 §, johon 2005 lainmuutoksella otettiin luettelo yleisön saataviin saattamisen tavoista, on laajassa oikeudellisessa kirjallisuudessa ollut esimerkki yksiselitteisestä ja tyhjentävästä sääntelystä.

Varmuuden vuoksi mainitsen vielä, että tässä kirjoituksessa olen sivuuttanut tekijän moraaliset oikeudet selvittäessäni tekijän taloudellisia oikeuksia.

23. maaliskuuta 2007

Tekijänoikeus - ajatuksen puolikas

Wikipedia aiheuttaa nämä kaksi vaikeaa kysymystä.

Wikipedia kaataa tekijänoikeuden molemmat perustelut.

1:o - "Työmies on palkkansa ansainnut" - Raamatunlause tarkoittaa, että luovasta työstä on suoritettava korvaus, ja tuo korvaus on jopa tavallista työpalkkaa oikeutetumpi.

2:o - "Kunnia sille jolle kunnia kuuluu." - Luovuutta on kannustettava eli luotava insentiivejä. Moraaliset oikeudet ovat keskeisiä. Teosta ei saa muutella ilman tekijän suostumusta, ja tekijän nimi on aina mainittava.

Wikipediassa on 1,7 miljoonaa artikkelia. Suomenkielisessä Wikipediassa on nyt 100 000 artikkelia.

Työn tasosta ja merkityksestä on paljonkin erimielisyyttä. Nähdäkseni tätä internetin ilmaista tietosanakirjaa käyttävät "kaikki" eli se on ensimmäisiä verkkopaikkoja kenelle tahansa käyttäjälle. suomalaisissa ja kansainvälisissä mittauksissa ja arvioissa se on maailman kymmenen suosituimman verkko-osoitteen joukossa. Käynti- eli käyttökertojen määrä on huimaava.

Suomenkielisen Wikipedian viat liittyvät asenteisiin. Huonoimpia ovat ne alat, joista kirjoittamaan tarvittaisiin kokeneita asiantuntijoita. Parhaita ovat alat, joista kirjoittaa olemalla vain fiksu, sitkeä ja järjestelmällinen. Detaljitietoa painottuu. Hakusanojen suuri lukumäärä heijastaa tätä.

Ei ole mahdottomanvaikea kirjoittaa artikkelia "liikennerikos" eikä edes "murha". (Edellistä ei ole, jälkimmäinen on tynkä ja sellaisenakin omituinen.) "Tekijänoikeus" ja "Patentti" ovat tyydyttäviä. Amerikkalaisen perusteoksen "copyright" on erittäin hyvä ja hyödyllinen.
Rikosoikeudenkäyntiin liittyvä ”mens rea” voisi olla esimerkki asiasta, jota ammattilainenkin katsoo hakuteoksesta. Se tarkoittaa joko syyllisyyttä tai tahallisuutta ja on aidosti vaikea, historiallisesti kerrostunut anglosaksisen oikeuden termi. Tekstistä näkee, että sitä on ollut kirjoittamassa ainakin kymmenen kokenutta asianajajaa ja kaksikymmentä professoria.
Näissä asioissa muuten alaviitteet ja viittaukset laajempiin artikkeleihin ovat hyvin arvokkaita. Väittäisin mielelläni toista, mutta kyllä totta puhuen on arvokasta tietää, mitkä esimerkiksi kymmenistä informaatio-oikeutta koskevista englannin tai saksankielisistä kirjoista ovat hyviä ja mikä ranskankielisistä tekijänoikeuskirjoista on se, jota kannattaa käyttää (niitä on ainakin kolme uutta ja laajaa Ranskan yliopistojen kurssikirjoina).

Sama arvokkaiden viitteiden tieto on päivänselvä esimerkiksi historiassa. Kuka uskoisi – ellei joku uskottava henkilö kertoisi – että ”lopullinen” (definitive) Tacituksen elämäkerta on Sir Ronald Symen 1958 ilmestynyt teos tai että saman tekijän ”The Roman Revolution” (1939) on edelleen hyvin merkittävä mutta aikakauden värittämä eli fasisminvastainen.
Nämä ovat omia esimerkkejäni, jotka Wikipedia ilokseni vahvistaa.

Saksalaisen Wikipedian valaita koskeva artikkeli, joka lienee käännetty sellaisenaan moniin rinnakkaisteoksiin, on todella järkyttävän hyvä, kuten on väitettykin. (”Wale”.)

Vielä yksi kehu. Tietokirjan suuri ongelma on aina käsittelyn laajuus ja syvyys. Itse on ole koskaan alkuunkaan oppinut tätä, vaan hoipertelen suurista syvyyksistä ärsyttävään pintapuolisuuteen ja yleiskatsauksellisuuteen. Entisissä tietosanakirjoissa, joihin olen siis kirjoittanut elämässäni hyvin paljon, oli onneksi aina ilkeitä toimittajia, joilla oli valmis tieto rivimäärästä.

Aloin todellakin kirjoitella tietosanakirjoihin yi 40 vuotta sitten. Ajatella!

Wikipedian artikkelien pituus ja taitto ovat aika hyviä. Kyllä minulla on hyllyssäni 1980-luvun painos Encyclopaedia Britannicasta, mutta kieltämättä en ole lukenut läpi kahtasataa tiheästi painettua sivua artikkelista English literature, vaikka artikkeli on erittäin hyvä ja valaiseva.
Ystäväni Kaitsu Ekholm, joka pärjäisi vaikka portsarina ellei sattuisi olemaan professori, viitasi ensyklopediseen ongelmaan tuossa Wikipedian tilaisuudessa, jossa olimme puhumassa. On helppo kirjoittaa artikkeli ”kylmäfuusio” mutta vaikea ”totuus”.

Teidän, lukijoiden, kannalta huitaisisin tämän pätevän argumentin syrjään. Jos joku on niin hupsu, että haluaa lukea seikkaperäisen esityksen aiheesta ”totuus”, on syytä matkustaa Lontooseen, jossa sekä Foyle’sin että Blackwellin kirjakaupoissa (lähellä toisiaan) että British Museumin kirjastossa (kävelymatkan päässä näistä) on vähintäänkin riittävästi kirjallisuutta tästä aiheesta.

Kun on näin menetellen perehtynyt alustavasti asiaan, voi siirtyä tutkimaan, mitä oivallisissa teoksissa kerrotaan asiasta ”varmuus”.

Wikipedia siis kasvaa täysin irrallaan siitä, mitä tekijänoikeuden perusteista on aina sanottu lakeja säädettäessä ja niistä kirjoitettaessa. Vastiketta ei makseta eikä tekijän nimeä mainita. Jokaisen kirjoituksia saa muuttaa. On toivottavaa, että ehkä suurenkin työn tehneet kirjoittajan tunteita ei oteta huomioon muutoksia tehtäessä. Siten kukaan ei voi sanoa: minä olen kirjoittanut tämän artikkelin.

Ilmiö kuulostaa aivan samalta kuin tarinat 1800-luvun utopiayhteisöistä, joista olemme oppineet, ettei sellainen onnistu.

Wikipedia on yhteisö, ja se sen kuin laajenee.

Wiktionary on jo nyt miellyttävämpi käyttää kuin Merriam tai Webster tai OED eri versioineen. Wagon tarkoittaa siis vankkureita ja sana on tullut englantiin hollannista, ja Wiktionary tuntee myös sanonnan ”on the wagon” – “

(idiomatic) Abstaining from drinking any alcoholic drink, usually in the sense of having given it up (as opposed to never having partaken).

1917: “Thank you, but; – er – I’m on the wagon, you know,” declined the youth. — Edgar Rice Burroughs, The Oakdale Affair [1].

Wikibooks –puolelta olen tutkiskellut kahta yliopistotason perusoppikirjaa. Toinen koskee differentiaali- ja integraalilaskentaa ja toinen yleistä historia. Matematiikka-teos näyttää hyvältä ja soveltuu kaltaiselleni kadun filosofiantohtorille. Maailmanhistorian kirjoittajina on professoreita Chicagosta ja muualta Michiganista (vai oliko Chicago nyt Illinoisia – who cares). Se on ainakin jonkin verran parempi kuin tuntemani perusoppikirjat – tunnen useita. Ja tämä päivittyy. Olen katsellut arkeologian ja kielitieteen aiheuttamia muutoksia vanhan menneisyyden kuvauksiin; kyllä ne on otettu kiitettävästi huomioon.

Tiettävästi myös tuo työ on ilmaista, mutta ei nimetöntä.

Olen tunteellinen ja irrationaalinen ihminen. Myös Google on maailmaa muuttava keksintö ja myös Google tarjoaa jatkuvasti ilmaisia uutuuksia, joista eräät ovat henkeäsalpaavia, kuten maapallon kartasto (tai satelliittikuvasto) GoogleEarth. Mutta en tunne tarvetta ylistää.
Ehkä se johtuu vain siitä, että Google on voittoa tavoitteleva pörssiyhtiö ja sellaisena erittäin menestynyt. Ehkä minussakin on kerjäläismunkkia sen verran, että nimetön työ hyväksi arvellun asian puolesta miellyttää ajatuksena kovin.

Olen pohtinut kahta keinoa. Tunnen joukon eläkkeellä laiskistuvia professoreita ja tuomareita. Heitä voisi taivutella uskomaan, että olisi viisaampaa kirjoittaa artikkeleita Wikipediaan kuin räpeltää kohta taas vanhentuvia kirjoja, joihin kustantajatkin suhtautuvat aika yliolkaisesti.
Toisaalta voisi toivoa, että yhä useampi asianajaja ja muu juristi joutuisi kiinni ja tuomiolle rosikseen. Yhteiskuntapalveluksi voitaisiin määrätä aseman vessan siivoamisen ohella ohjattua työskentelyä esimerkiksi juuri Wikipediaan. Viitteiden etsiminen olisi kova juttu.

Voisi sitä tehdä myös vankilasta käsin. Itse asiassa Oxfordin ison tietosanakirjan merkittävä avustaja, se josta on kirjoitettu mainio kirja, oli elinkautisvanki, himomurhaajaksi heittynyt lääkäri.

Kemppisen kolmas teesi: wiki-ilmiö johtuu tekijänoikeudesta.

Muutoin ahneet, kunniaa kärttävät ja rahan tuntevat ihmiset uhraavat paljon aikaa ja vaivaa tähän ja muihin vapaakoodihankkeisiin (Linux, koko GNU-perinne, ilmaisohjelmat), koska tiedon hinta on romahtanut.

Tiedon inflaatiosta on kirjoiteltu tyhmiä. Ei tiedon arvo ole laskenut, vaan noussut, ja paljon. Mutta tietoyksikön tuottamisen hinta on romahtanut.

Kirjankustannusliikkeen ei todellakaan kannattaisi tuottaa markkinoille aitoa tietosanakirjaa, koska kukaan ei maksa sellaisista rahaa. Helsingin antikvariaateista löytyy tasoltaan varsin loistava Otavan 1960-luvun Iso tietosanakirja kymmenellä eurolla. Jos uusi vastaavanlainen teos ilmestyisi, se ei saisi maksaa enempää kuin 10 €, ja epäilen, ettei se menisi kuitenkaan kaupaksi, koska ihmiset eivät enää osoita sosiaalista asemaansa kirjahyllyllä, van rannekelloilla.
Perinteinen tekijänoikeus pitää edelleen yllä sanomalehtiä ja piti kustantajia siinä luulossa, että tietokirjoja voisi myydä niin kuin ennenkin. Taloudellisesti tietosanakirjan idea on tietysti se, että Otavan 60-luvun Iso Tieto oli oleellisin osin plagiaatti 30-luvun Isosta Tietosanakirjasta, joka puolestaan perustui sangen tukevasti Brockhausiin, Meyersiin ja Familjelexikoniin, Britannicaa ja Grande éncyclopaédie Laroussea unohtamatta.

Tietosanakirjoissa ja vastaavissa hakuteoksissa vallitsivat siis varkaiden markkinat. Hyvä niin. Tieteessähän tilanne on pysyvästi sama – ei hyvä tieteellinen artikkeli ole omaperäinen, vaan useimmiten olemassa olevaa tietoa etevästi kiteyttävä.

Reippaat henkilöt vastasivat samaan tapaan kuin urheilussa, jossa rahasta juokseminen, heittäminen ja hyppääminen jonkin käsittämättömän päähänpiston vuoksi kiellettiin 1920-luvulla, jolloin ammattiurheilu oli juuri pääsemässä hyvään alkuun. Ehkä rokki, jazz ja kamarimusiikki ovat vähän samantapaisia ilmiöitä. Suuri taituruus ja mainio äänitystekniikka eivät nujerra ainakaan nuorilta himoa soittaa itse.

Nyt tehdään itse tietosanakirjan artikkeleita ja jopa kirjoja.

Asiahan on aivan mainio.

Wikipedian perustajaisiä voi onnitella siitä, että kuvassa on ollut eteviä juristeja - ja että tietenkin perussofta on todella hyvä, koska se on helppo, nopea ja kevyt ja tietysti ilmainen.

Kuka tahansa saa sorkkia teoksen kirjoituksia, mutta jokaisen väitetään sitoutuvan GNU-tyyppiseen lisenssiin (josta on yksityiskohtainen selvitys Wikipedian linkkien takana). Teokseen kirjoitettua ei hylätä tekijänoikeusjärjestelmän ulkopuolelle, vaan tekijänoikeus säilyy, mutta tekijä luopuu oikeuksistaan mm. vastikkeen saamiseen ja nimensä mainitsemiseen teoksen yhteydessä.
Wikipedian kaupallinen hyväksikäyttö on sallittua. Jos keksii liikeidean, siitä vain. Alkuperäiset ”tekijät” eivät edelleenkään saa penniäkään.

Tekijänoikeus oli tarkoitettu poikkeukseksi tiedon yleismaailmallisuuden periaatteesta. Ensyklopedistit (!) eli ne Ranskan 1700-luvun filosofit, jotka ensimmäisinä keksivät ja toteuttivat tietosanakirjan, olivat ankarasti sitä mieltä, että tietoa on jaettava ja tuputettava ja että tietoon ei kenelläkään voi olla yksinoikeutta.

Tähän periaatteeseen esitettiin Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten yhteydessä poikkeus: omaperäisen teoksen tekijällä on kuitenkin määräaikainen yksinoikeus teokseensa.
Poikkeus oli ja on perusteltu.

Jossain vaiheessa kriittinen massa saavutettiin ja järjestelmä alkoi maksaa enemmän kuin tuottaa.

Maapallon korkein mahdollinen vuori on sata metriä yli Mount Everest. Sen jälkeen vuoren paino junttaisi sen läpi maankuoren. Tekijänoikeusjärjestelmästä kasvoi hullu pilvenpiirtäjä.
Internet on olennaisesti litteä tai sienimäinen. Internetin tekijänoikeutta ei todellisuudessa voi hoitaa tuollaisesta Baabelin tornista käsin. Ne ovat kaksi eri maailmaa.

Wikipedian tyyppisiin julkaisuihin kirjoittaminen näyttäisi siis olevan samassa asemassa kuin musiikin kuunteleminen, soittaminen tai liikunta – kaikki aika hyödyttömiä asioita, taloudellisesti ajatellen.

Teesini on siis se, että tekijänoikeusjärjestelmän liikakasvu (hypertrofia) oli merkittävä ilmaisiin eli vapaisiin eli maksuttomiin tietojärjestelmiin johtanut tekijä.

Viittaan vielä Kemppisen teesiin numero kaksi: älä kysy, tekijänoikeus vai ei. Kysy, millainen tekijänoikeus.

19. kesäkuuta 2014

Anteeksi, asiaa



Teillä on tänään parempaakin tekemistä ja huomenna.

Siksi kirjoitus, joka on täyttä asiaa, tekijänoikeutta. U.S. 7h Circuit Court ratkaisi jutun No. 14-1128 Klinger vs. Conan Doyle State Ltd., 16.6.2014. Kysymys oli tekijänoikeudesta keksittyyn sankariin. Tuohon asiaan piiloutuvat arvoitukset ovat käyneet voimilleni vuosikymmeniä. Kirjoittaessani viimeksi kirjaa näistä asioista (”Digitaaliongelma”) löysin vastauksia, joita pidin välttävinä. Ei niitä vastankaan ole väitetty. Ja kysymykseni liittyy hyvin läheisesti parodian ja satiirin sallittavuuteen tai kiellettävyyteen.

Myös U.S.A.:ssa järjestelmät on sekoitettu pahanpäiväisesti pidentämällä tekijänoikeuden suoja-aikaa monta kertaa ja aina sotkuisesti. Heillähän oli 1970-luvulle järkevä sääntö. Suoja oli 28 vuotta teoksen ilmestymisestä ja se oli rekisteröitävissä. Sen pystyi uudistamaan kerran. Siten 56 vuoden kuluttua oikeus oli mennyt eli teos oli ”public domainissa” eli tekijänoikeus rauenneena kenen tahansa käytettävissä.

Nykyisin heillä on sama 70 vuotta tekijän kuolemasta, ja pidennystä 90 vuoteen on kovastikin harkittu.

Korostan tieteen ja taiteen vapautta voimakkaammin kuin jotkut kollegani. Olen tiukasti sitä mieltä, että 50 vuotta tekijän kuolemasta olisi riittänyt oikein hyvin. Vaadin lisäksi ”orpoteosten” käyttäjille vapauksia; rehellisesti tekijää etsinyt käyttäjä ei saisi joutua kiipeliin, ja muutenkin hyvässä uskossa eli kaikessa viattomuudessa tehdyt tekijänoikeusrikkomukset olisi sovitettava pienellä rahalla. Tekisin poikkeuksen moraalisissa oikeuksissa. Teosta ei ylimalkaan saisi julkistaa väärällä tekijän nimellä eikä ketään saisi mollata omilla kirjoituksillaan, paitsi Himmleriä.

Voimassa olevan lain mukaan noin 10 Sherlock Holmes –juttua on vielä tekijänoikeuden suojaamia, koska ne on julkaistu 1923 – 1927. Conan Doyle kaatoi kuppinsa 1930 ja on siis Suomessa ja Suomen lain mukaan vapaa.

Tällainen Klinger kirjoitti jatkoa Sherlock Holmesiin. Tekijänoikeus on myös siinä mielessä hassussa mallissa, että ainakin elokuva- ja televisioyhteys maksavat palkkioita myös vapaista teoksista ja sellaisista, joita tekijänoikeus ei suojaa, kuten ns. formaateista. Ne ovat pakottaneet toisensa sellaiseen, yleensä kiristämällä toisiaan.

Eikä Klinger suostunut maksamaan sitä 5 000 dollaria, jonka Conan Doylen oikeudenomistajat olisivat välttämättä tarvinneet. Eikä hänen kustantajansa uskaltanut kokeilla kepillä jäätä. Joten kirjoittaja pani vireille ns. vahvistuskanteen pyytäen, että tuomioistuin toteaisi sankarit, Holmesin ja Watsonin, vapaiksi tekijänoikeuksista.

Oikeudenomistajat väittivät etenkin että Holmesin ja Watsonin hahmot tulevat täyteläisiksi vasta noissa viimeisissä teksteissä. Käy ilmi, että Holmes sittenkin alkaa pitää koirista ja että Watson on ollut kahdesti naimisissa. Siten tekijänoikeus näihin sankareihin on alkanut vanhentua vasta viimeisistä teksteistä alkaen.

Ajatus on terveen järjen vastainen. Tuomari huolestuu sellaisesta – onko todella näin ja miten sen perustelee.

Tuomarina on ollut R. Posner, maailman toiseksi kuuluisin tuomari -tekijänoikeuden asiantuntija. (Kuuluisin on R. Jacobs). En ole oikein Posnerin ihailija. Hän on minun makuuni puoliksi liian fiksu (too smart by half). Hänen panoksensa tekijänoikeuden ja tekijänoikeuden talouden yhteen saumaamisessa, mm. yhdessä D. Landesin kanssa kirjoittamansa teos (The Economic Structure of Intellectual Property Law) on täysin välttämätöntä luettavaa kaikille alan juristeille.

Mutta nyt tuomio on sekä suppea (vain 15 sivua), oikea että erinomaisesti perusteltu. Siinä on myös nimenomaan viitattu yleisön oikeuksiin.

Kehitelty sankari (James Bond on tunnetuin esimerkki) on muunnelma alkuperäisestä sankarista, ja sankari voi olla teoksen sisällä suojattu teos. Pekka Puupää on. Chaplinin kulkuri on. Uuno Turhapuro on. Siitä en ole varma, olisiko Tuntemattoman Kapteeni Lammio suojattu ”teos”, koska hän on henkilönä kaikkien sotakirjojen vakiohahmo. Saisinko kirjoittaa Lammion muistelmat 1950-luvulta? Sii ja soo.

Muunnelma on suojattu vain omaperäisin osin eli sikäli kuin se ylittää teoskynnyksen. ”Täyteläisempi” Holmes voi olla suojattu, mutta se ei muuta miksikään sitä, että vanhempi, kaavamaisempi Holmes on tekijänoikeudesta vapaa ja siis kenen tahansa käytettävissä.

Niin se on.


2. lokakuuta 2015

Sotilastiedustelu


Tiedonhankintalakityöryhmä on järjestänyt useita kuulemistilaisuuksia ja tiedottanut suunnitelmistaan. En ole kävellyt kuuntelemaan. Työryhmän mietintö on verkossa. Minulla on yksi mielipide ja esitän sen tässä.

En kerro, tiedänkö sotilasvakoilusta ja poliisin toiminnasta tietoverkossa saman kuin kuka tahansa lehdenlukija vai enemmän. Lukija saa arvailla itse.

Kybersodan ilmiöitä aloimme seurata vuonna 2001. Historian näkökulmasta perehdyimme radiotiedusteluun.

”Koodinmurtajista” kirjoitetaan nykyisin paljon ja esimerkiksi toisen maailmansodan ajan ilmiöistä on dokumentteja ja jopa näytelmäelokuvia. Tieto en enimmäkseen oikeaa mutta aina riittämätöntä.

Vaikka esimerkiksi Ruotsissa on julkaistu aivan avoimesti menneisyyden tietoja, ne eivät ole ylittäneet julkisuuskynnystä Suomessa. Liioitellen ja yleistäen sanoisin että Ruotsi on ollut merkittävä edelläkävijä sotilastiedustelussa ja arvaukseni mukaan toimittanut Natolle tietoja Neuvostoliiton ja edelleen Venäjän radioliikenteessä vuodesta 1949 ja sitä ennen Yhdysvalloille.

Tältä osin keskustelu Ruotsin liittymisestä Natoon on mielenkiintoista. Kuka tietää, onko Ruotsin väitetty puolueettomuus Natolle hyödyllisempää kuin avoin jäsenyys?

Lukuohje: aina kun kirjan tai elokuvan aiheena on salakirjoituskone Enigma tai esimerkiksi Alan Turing, luvassa on hiukan harhaanjohtavia osatotuuksia. Amerikkalainen Venona on paljon kiistelty aihe. Tuon projektin yhteydessä paljastettiin Cambridgen vakoilijat ja länsiliittoutuneiden ydinpommin salaisuuksien vuodattaminen Neuvostoliittoon. Cambridgen vakoilijat (Kim Philby ja neljä muuta) oli Ison Britannian suuri epäonnistuminen, joka osoitti, että maan oma sotilasvakoilu vuotaa.

Itse suhtaudun kansalaisena ja entisenä Informaatio- ja teknologiaoikeuden professorina erittäin myönteisesti sotilaiden ja polisiin toimintaan verkossa.

Lainsäädännön parantamisella on kiire. Olettaen että sotilaat ja poliisi noudattavat velvollisuuksiaan, he ovat vanhastaan harjoittaneet tiedustelutoimintaa laittomasti. Tilanteen muuttaminen eduskuntalailla lailliseksi on kannatettava ajatus.

Ja sitten tämä mielipiteeni lain valmistelijoille, puolustusvoimille, suojelupoliisille ja keskusrikospoliisille.

Valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden käyttäminen lakien valmistelussa on välttämätöntä mutta se ei riitä.

Näen ongelmia salaisen ja erittäin salaisen tiedustelutiedon käyttämisessä yksityisoikeudellisissa asioissa. Lain valmisteluun olisi kytkettävä tuomareita ja prosessioikeuden tuntijoita.

Nähdäkseni tiedustelutiedon suojaaminen todistamiskielloilla olisi toteutettava kiireesti.

Vakavassa rikosasiassa hankitun tiedon käyttäminen esimerkiksi avioerojutussa ei saa tulla kysymykseen. Tuollainen tieto ei saa liioin vuotaa elinkeinoelämään niin että sitä käytettäisiin esimerkiksi töihin otettaessa tai potkuja jaeltaessa.

Pieni erilliskysymys on tekijänoikeus, joka on tainnut unohtua jatkuvasti. Vastakkain eivät ole vain valtion turvallisuus ja ihmisoikeudet, joiden suhteen on oltavakin jännitteinen. Tekijänoikeus ja yksityisyyden suoja on sekin vaikea yhdistelmä, ja sen on oltava. Tekijänoikeus ja sananvapaus on kuin ying ja yang, toisiaan täydentävä kahden välttämättömän asian yhdistelmä.

Suomeen tuli oikeuskäytännön kautta kysymys tiedoista, asiakirjoista ja muista todisteista, joita ei sitten saakaan esittää tuomioistuimelle todisteina josain jutussa. Asia on sinänsä hyvin vanha. Lääkärin potilastiedot ja asianajajan asiakastiedot ovat olleet koko 1900-luvun asioita, joita kukaan ei voi väkisin vetää todisteiksi riita-asioissa eikä pienissä rikosjutuissa. Kaikkein vahvin on papin rippisalaisuus.

Esimerkiksi lääkärin vaitiolovelvollisuus on helppo perustella. Yksi hyvin ilmeinen tilanne on kulkutautien ja tarttuvien tautien torjuminen. Ihmisen on saatava hoitoa joutumatta nimetyksi sairautensa vuoksi. ”Tällä ihmisellä on kuppa” ei ole koskaan julkinen tieto.

Paljon yleisluonteisempi ja mutkikkaampi kysymys on lehdistön lähdesuoja. Toimittajan ei ole pakko kertoa poliisillekaan, mistä on peräisin julkaistu tieto. Väitetään että lehdistön luotettavuus edellyttää tätä. Tämä on omakin käsitykseni.

Yleistän: sotilasvakoilu ja poliisin harjoittama urkinta eivät koske teitä, lukijat. Ei ole sen suurempaa syytä huolestua. Luulen että nuo viranomaiset pääsevät todellisuudessa käsiksi salaisempiinkin tietoihin ja kuka tietää, saattavat kuunnella sekä puhelinkeskusteluja että nauhoittaa keskusteluja. Ihmisten puheilla ei ole kuitenkaan merkitystä tuossa viranomaistoiminnassa. Se ovat kuin spämmiä.

Esimerkki tiedustelun välttämättömyydestä on muuten juuri nyt pakolaisongelma. Miksi se pääsi yllättämään? Miksi meille ei vieläkään kerrota, miten todellinen tuo ongelma on? Ainakin EU:n tasolla tiedusteluyhteistyö ontuu.

Itse olen luovuttanut kaiken digitaalisen aineistoni Kansalliskirjastolle, lukuun ottamatta saamiani sähköposteja (tekijänoikeus) ja erinäisiä projektipapereita (liikesalaisuus).

Silloinen Etsivä keskuspoliisi eli Supon edeltäjä muuten keräsi ainakin aidosti maanpetoksellista toimintaa harjoittaneet kommunistit ja armeija puolestaan hävitystöitä ohjailevia desantteja talteen varsin tehokkaasti jo 1919 – 1944.

Sen jälkeen johtavat asiantuntijat siirtyivät Ruotsiin ja tiettävästi palvelemaan Yhdysvaltoja, ainakin eräissä tapauksissa.

Tässä muuten olisi valtioneuvostolle sellainen kärkihanke, johon kannattaisi panna rahaa. Osaamien on korkealla tasolla, puolustusvoimissa erinomaista.

17. maaliskuuta 2010

Copyright korkein oikeus



Korkeimmalle oikeudelle tulee asettaneeksi korkeimmat vaatimukset lain tuntemisesta.

Korkeimman oikeuden omalla verkkosivulla, josta tämän kirjoituksen kuva on, on alareunassa merkillinen maininta - © Korkein oikeus.

Tekijänoikeuslain 9 §:n 1 momentin 4-kohdan mukaan viranomaisen tai muun julkisen elimen lausumiin ei ole tekijänoikeutta.

Copyright-merkintä on siten lainvastainen ja vaikutukseton, mutta on se noloa. Tämän asian ymmärtämiseen ei tarvita edes lain tuntemista. Tuomioistuimen ratkaisut ja lait on tarkoitettu tulemaan esteettömästi ja ongelmattomasti kenen tahansa tietoon.

Suomen laki ei liioin tunne copyright-merkkiä, eikä sen käyttäminen ole tarpeellista. Tulkitsen suopeasti, että sillä halutaan viitata tekijänoikeuteen. Merkki menetti suurimman osan merkitystään 1970-luvulla, kun Yhdysvallat muutti tekijänoikeuslakinsa. Laajaan käyttöön se tuli Geneven sopimuksen johdosta 1950-luvun alussa. Tuo sopimus on nykyisin melkein historiaa – ainakin TRIPS-sopimusten jälkeen.

Jos merkintä tarkoittaa verkkosivun asettelua, se on silti virheellinen, koska tuossa asettelussa ei ole mitään omaperäistä – teoskynnys ei ylity.

Asia on perinteisesti järjestetty eri maissa eri tavoin. Englannissa on tunnustettu hyvin kauan toisaalta kruunun, toisaalta parlamentin tekijänoikeus. EU on varustanut verkkosivunsa copyright-merkinnällä ja ilmoituksilla.

Normaalista tämä ei estä aineiston käyttämistä – halukas saa verkossa suhteellisen ongelmattomasti ilmaislisenssin.

Näyttäisi siltä, että myös viranomaiset pyrkivät valvomaan tekstiensä käyttöä tekijänoikeusmerkinnöin. Autenttisuuden valvominen on paikallaan. Tekijänoikeus, joka käsitetään yksityisoikeudelliseksi säännöstöksi teosten hyväksikäyttämisen ehdoista, on pohjoismaisessa perinteessä outo ja asiaton keino.

Olen tässä blogissa ja opetuksessani kiinnittänyt huomiota lakien keskinäiseen ristiriitaisuuteen. Nimitän noita tilanteita paremman termin puutteessa kollisioksi. Tuota sanaa käytetään perinteisesti eräissä tilanteissa, joissa oikeus törmää oikeuteen.

Viranomaisten toimintaa määrää hyvin vahvasti julkisuusperiaate. Julkisuusperiaate taipuu monin kohdin yksityisyyden ja myös yksityisen edun vuoksi. Omaisuus nauttii perustuslain suojaa mutta varallisuus ei. Tekijänoikeus ei ole perustuslakiin tukeutuva oikeus, toisin kuin esimerkiksi sananvapaus.

”Jokaisen omaisuus on turvattu”, sanoo perustuslaki. Säännös on erittäin epämääräinen. Jos se tarkottaisi kaikkia varallisuusarvoisia etuja, jokaisen työpaikka olisi turvattu. Kun ei ole.

Tämä vaikuttaa pikkumaiselta nalkutukselta ja voi ollakin sitä. Ajattelin nyt kuitenkin urputtaa siksi, että museot, kokoelmat, kirjastot ja arkistot luulevat erittäin usein, että niillä olisi tekijänoikeus kokoelmiinsa. Kun ei ole.

Esimerkiksi taidemuseot perivät tätä nykyä maksun teosten valokuvaamisesta. Se on OK. Maksu on käsittelykustannus – vahtimestari raahaa tavaroita, valaistaan, aiheutetaan häiriötä. Tekijänoikeuden kanssa sillä ei ole tekemistä. Voi olla että poikkeuksia esiintyy, mutta suuri osa esimerkiksi Ateneumin kokoelmista on tekijänoikeudesta vapaita.

Kysymys on sama kuin päivän oikeustapauksessa yksityisen perimästä pysäköintimaksusta. On se mahdollinen, ja nyt korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen asia on selvä. Olisi nuo perustelut kyllä voinut samalla vaivalla kirjoittaa selkeämminkin. Kai isännöitsijät nyt ymmärtävät, että maksun periminen edellyttää selviä kylttejä ja uhkauksia.

9. marraskuuta 2009

Juristi ajaa



Politiikka on pohjaltaan pakkovaltaa ja pakkovalta väkivaltaa. Mutta tyhmät diktaattorit eivät elä vanhoiksi. Ihmisten mieleen vaikuttaminen tulee halvemmaksi kuin teloituskomennuskunnat.

Vaikka jälkimmäisiäkin käytettiin, Stalin oli käsittänyt tämän, ja hitleriläisten päällekarkaus tarjosi hänelle tilaisuuden kaivaa tunkiosta kierrätyskäyttöön isänmaallisuuden, joka on hiukan eri asia kuin nationalismi, ja aivan eri asia kuin maailmanvallankumous.

Isänmaallisuus vaikuttaa tunteisiin. Järkeen vaikuttaminen eli siis dogmikokoelma on siihen verrattuna tuloksiltaan surkean epävarmaa.

Poliittisen vallan vaihtoehdot ovat väkivalta, raha ja luottamus. Väkivalta on käyttäjälle kallista. Ajatelkaapa lyijyn tuhlausta Katynin metsässä! Raha on kaksisuuntaista. Sitä voi vain ottaa tai antaa eli saada tai menettää. Luottamus voi olla ilmaista, kun se on taitoa muuttaa mieliä, vaikuttaa ajatuksiin.

Yhteiskunnallinen vallankäyttö on taistelua säännöistä. Saako kauniita naisia lyödä? Entä rumia?

Esimerkiksi tekijänoikeudessa säännöistä päättävät toistaiseksi ne, joilla on paljon rahaa ja vähän järkeä. Tekijänoikeuskiistoja käydään eilispäivän ongelmista, vaikka huominen on joka tapauksessa erilainen ja aivan varmasti ongelmallinen.

Tyhmät suuryhtiöt ja niiden tyhmät rengit, kuten edunvalvontajärjestöt, riippuvat edelleen teoskappaleiden valmistamisen ja levittämisen käsitteissä, vaikka pääministerin tätikin tietää, että rahanarvoisen tiedon saaminen – esimerkiksi sikainfuenssarokotteista – ei kohta enää edellytä lehden tilaamista eikä musiikin kuuntelu ”kappaleen valmistamista”.

Teoksia käytetään ja tietoja haetaan suoraan verkosta, ja jo olemassa oleva ”pilvilaskenta” on tekemässä tavaroista (levyistä, levykkeistä, ohjelmista) palveluja. (”Pilvi” on melkein sama asia kuin tietoverkko, mutta sanalla vihjataan konfiguroituun tai konfiguroituvaan ja skaalautuvaan verkon osaan.)

Kiinteät kulut laskevat. Muuttuvat kulut nousevat. Välineiden eli laitteiden hinta laskee. Siinä on valtamedian seppelenauhaan sopiva runo surumarssia vailla valmis.

Monet viisaat ihmiset ovat nyt toistelleet, että tekijänoikeus ja siis myös patenttioikeus on jo pantava remonttiin. Itse en ole viisas mies enkä edes aliupseeri, joten uskallan sanoa, ettei remontti enää auta. Tupajumit ovat tehneet tehtävänsä. Järjestelmä eli siis sääntövalikoima menee uusiksi, jos jatkossakin halutaan taata toisaalta tietojen saanti monille ja kohtuullinen korvaus tietojen ja elämysten tuottajille eli siis tekijöille (keksijöille).

Perinteeseen takertuneet häviävät tämän ottelun, koska ”Stalinin logiikka” toimii edelleen. Ihmisten mieli muuttuu ja heitä viehättää valinnanvara, kaikki kaunis turhuus ja tilaisuus päästä halvalla rikkaaksi. Horisontaalinen kommunikaatio toimii luottamuksen varassa.

Kun järki ja tunne ajautuvat törmäyskurssille, tunne voittaa aina. Tietenkin niin sanottu länsimainen kulttuuri on etevä tapa naamioida tunteenomaiset ja usein myös pöljät ratkaisut järkeviksi valinnoiksi. Esimerkkejä riittää. Mikä tahansa tieteellinen tavaratalo menisi nopeasti konkurssiin. Jopa kauppiaan on herätettävä luottamusta ja turvauduttava sanan monessa mielessä halpahintaisiin keinoihin.

Olen kirjoittanut jo 1980-luvulla (Oikeus kulttuuri-ilmiönä) legitimiteettikriisistä ja kärjistänyt useissa Hesarin kolumneissa, että hyvä tuomari on valtion vihollinen.

Yritän kirjoittaa tästä toista lähemmin ja laajemmin. Perinteinen suomalainen eli siis saksalainen käsitys on, että tuomari on autonkuljettaja, jonka tehtävänä on annetun (laillisen) käskyn mukaan ajaa sääntöjä noudattaen määrättyyn paikkaan tarkoitusta kysymättä ja kuormaa katsomatta.

Juuri näin asia on perinteisesti ymmärretty. Jos ratkaisu (keikka) vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, tuomari sanoo, että lakia on noudatettava. Se on yhtä viisas lause kuin ”Befehl ist Befehl”. Vuonna 1945 saksalaiset tuomarit ja sotilaat toistelivat näitä aforismeja ahkerasti.

Tekijänoikeus ei ole pyhä arvo eikä yhteiskunnan tukipylväs - sellainen kuin laillisuusperiaate, oikeudenmukainen oikeudenkäynti tai sananvapaus. Tekijänoikeus on tulonjakoa eli käytännön poliittinen kysymys.

Tätä nykyä tekijänoikeus on kuin 1980-luvun talousgurujen märkä uni, neoliberalistinen viidakko, jossa raha luulee jylläävänsä.

Ensimmäinen tehtävä järjestelmää uudistettaessa on saada suuryhtiöt käsittämään, että ne repivät rahansa, jos pitävät edelleen kiinni ”oikeuksistaan” eli jauhavat käsin, vaikka mylly on keksitty. Vesi- ja tuulimylly muuten oli kynnyskeksintö keskiajalla. Tuulimylly oli Alankomaiden taloudellisen nousen välttämätön ehto, energia kuivatusten vaatimaan pumppaamiseen. Kaikki miehet pumppuihin. Ja naiset.

22. elokuuta 2009

Sana on vapaa



Oikaisen eilisen lainaukseni virheen, josta olen pahoillani. Panin oikaisun jo aikaisemmin kommentteihin. Haarmann sanoo siis

”...tekijänoikeus kirjeeseen ja haastatteluun on sen tekijällä. Kirjeen tekijänoikeus on siis sen kirjoittajalla eikä suinkaan vastaanottajalla. "Haastatteluun saattaa syntyä yhteinen tekijänoikeus haastattelijalla ja haastateltavalle, jos haastateltavan panos selvästi ilmenee lopputuloksesta. Joku haastateltava saattaa kirjoittaa ”haastattelunsa” itse valmiiksi. Tällöin on luonnollisesti kysymys hänen teoksestaan.”

Olen pahoillani. Silmä hyppäsi väärälle riville.

Itse asia sitä vastoin muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi. Moni on sanonut ja arvattavasti Helsingin Sanomat kertoo tänään ennakkosensuurista ja sananvapauden pyhyydestä.

Käräjäoikeudessa on esitetty vastaajien kirjelmä, ja siinäkin perustellaan pontevasti, miten mahdottoman vaatimuksen Heikki Haavikko on esittänyt. Ja minä olen siis minäkin tämän vaatimuksen takana.

Tästä syntyy esimerkki juridiikan viehätyksestä.

Väite, ettei kukaan eikä mikään saa etukäteen estää kirjoituksen julkaisemisesta, ei pidä paikkaansa. Haavikon jutun ydin on niin selvä, ettei kukaan tahdo ymmärtää sitä.

Tekijä itse voi estää ennakolta ilmaisunsa julkistamisen ja siis kirjoituksensa julkaisemisen ja levittämisen.

Kukaan muu kuin tekijä ei voikaan määrätä teoksen julkistamisesta.

Esimerkki: ilkeä veli vie luvatta siskon päiväkirjan julkaistavaksi. Tietysti sisar saa päiväkirjansa kirjapainosta tai kustantajalta pois.

Kirjailija jättää jälkeensä käsikirjoituksen, joka on esimerkiksi erittäin pornografinen. Poika vie tekstin julkaistavaksi mutta äiti vastustaa. Teksti julkaistaan, koska poika on perillinen mutta äiti ei. Tekijänoikeus periytyy yleisten sääntöjen mukaan.

Kirjallisuudenhistoria tuntee runsaasti esimerkkejä asiasta ja olen itsekin ollut tekemisissä tilanteen kanssa: kirjailija on määrännyt käsikirjoituksen hävitettäväksi. Onko perillisillä lupa julkaista se silti hänen kuoltuaan. On.

Siis jutussa sananvapaudesta esitetty on kyllä kaunista, mutta asian vierestä. Sananvapaus suojelun kohteen eli sanojan tahdon vastaisesti…?

Oppikirjoissa on usein kaksi tai useampia tekijöitä, jotka ovat kirjoittaneet yhteisesti (puhe ei ole ”yhteen liitetystä teoksesta” eli artikkelikokoelmasta). Toinen haluaa julkaista, toinen kieltää. – Ei julkaista. Tekijäkumppanit voivat määrätä teoksesta vain yhteisesti.

Kaikki kustantajat tuntevat tämän ikävän ja pulmallisen tilanteen. Tavallisimmin joku tekijä halutaan korvata nuoremmalla ja virkummalla; ratkaisu ongelmaan on raha. Jos toinen yhteistekijä (”Mantere – Sarva”) kieltäytyy hievahtamasta, ei sille mahda mitään.

Haavikko väittää olevansa toinen tekijä. Onko näin vai ei, se on erikseen selvitettävä ja ääritapauksessa asian ratkaisee tuomioistuin.

Oletamme, että Haavikko on toinen tekijä. Hänellä on normaalit tekijän oikeudet.

Oletamme, että Haavikko ei ole elämäkerran tekijä. Asia on sitä myöten selvä ja kirja ilmestyy.

Tämä ”väärän tekijän” tilanne on jopa ollut Suomessa korkeimman oikeuden ratkaistavana (ns. Pettäjän tie –juttu), ja muun muassa Saksan laissa on pykäliä kiellosta ja uhkasakosta.

Toimittajat kyselevät, haluaako Heikki Haavikko estää kirjan ilmestymisen eli sensuroida sen. Vastaan että ei. En ole nähnyt tekstiä, mutta Paavo Haavikko arvioi olevansa toinen tekijä. Hänellä oli erikoisia mielipiteitä, mutta en ole kuullut kenenkään sanoneen häntä tyhmäksi tai tietämättömäksi.

En tiedä, miksi Paavo muutti mielensä – ensin hän halusi työskennellä Saaren kanssa ja antaa tälle vapauksia ja sitten alkoi muuttaa mieltään.

Sitäkin on kysytty, miksi minä olen tässä jutussa mukana. Jotkut tietävät, etten ollut väleissä Paavon kanssa. Jotkut eivät tiedä, että hän otti minuun yhteyttä selvittääkseen eräitä asioita.

Heikki Haavikko julkaisee kirjani ”Informaatio-oikeus”. Asiasta sovittiin ennen kuin muistelma-asia tuli ajankohtaiseksi. Olimme muutenkin yhteydessä, kun haimme kumpikin isällemme sopivaa hoitokotia ja vaihdoimme tietoja.

7. kesäkuuta 2006

Kemppinen kirjoittanut kirjan!

Digitaaliongelma
Kirjoitus oikeudesta ja ympäristöstä



"Mikään mitä tiedät tekijänoikeudesta, ei pidä paikkaansa."
– John Perry Barlow, Harvard University

"The traditional tool for dealing with use and misuse of information is intellectual property law, the constellation of statutes and case law that govern copyrights, patents, and trade secrets. Part of the case for granting rights in intellectual property (IP) is the belief that protecting IP promotes the development of new products and services, and that erosion of those rights could threaten the economic performance of the information sector and curtail the major benefits it has brought. But as this report argues, with this new abundance of information and the ease with which it can be accessed, reproduced, and distributed have come problems that must be seen in all of their complexity, including related economic, social, technical, and philosophical concerns, as well as the accompanying legal and policy challenges. Debates over these issues matter because the outcome will have a significant impact on today's information sector companies and will help determine the character of the digital economy of the future. – The Digital Dilemma"


Lukijalle

Kiitän Lappeenrannan teknillistä yliopistoa tämän teoksen sisällyttämisestä Acta Universitatis Lappeenrantaensis –julkaisusarjaan.

Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni tähdentääkseni, että kirjani on rakenteeltaan epätavallinen. Tutkimuksen ja siis etenkin immateriaalioikeudellisten ongelmien selvittelyn ja kohdittain aikaisemmasta poikkeavan jäsentämisen lisäksi olen kirjoittanut useita jaksoja ajatellen kirjan käyttämistä yliopiston oppimateriaalina.

Yleensä tutkimukset ja oppikirjat pidetään tiukasti erillään, ja se on perusteltua. Tekijänoikeudesta on olemassa aivan ajan tasalle saatettu oppikirja, ja myös patentti- ja tavaramerkkioikeudesta on tarjolla suomenkielistä aineistoa.

Nuo suomenkieliset teokset on kirjoitettu oikeustieteen opiskelijoille ja lakimiehille. Se on ongelma nyt kun näitä asioita aiheellisesti opetetaan kauppatieteen opiskelijoille ja muille. Juristi joutuu opettelemaan jossain vaiheessa käsiterakennelman ja sen takana olevat toiset käsiterakennelmat, niin sanotut yleiset opit. Muille tavoite on oivaltaa lakien rakennepiirteet ja kehittää normitiedon lisäksi vainu. Opettaja pyrkii välittämään kauppatieteilijöille, humanisteille ja insinööreille tietoja vaaran paikoista – eräänlaisen miinakartan, ja tietoja suurista mahdollisuuksista – eräänlaisen aarrekartan.

Lisäksi on henkilöitä, jotka tarvitsevat tietoja näistä asioista eli siis immateriaalioikeuksista, henkilörekistereistä, sähköisestä kaupankäynnistä. Sellaisia ovat kolme lastani ja vaimoni – yliopisto-opettaja, kustannustoimittaja, filosofian ylioppilas, elokuvaohjaaja.

Kun en usko, että juridiikka olisi enää erillisalue tai että juristi kykenisi edes vastaamaan tärkeisiin kysymyksiin, olen valinnut tietoisesti hyvin kaunokirjallisen eli siis eräässä mielessä epätieteellisen kirjoitustavan. Tarkoituksena on avartaa tekstiä ja kylvää terveellistä epävarmuutta. Perinteinen oikeudellinen tyyli, jolla toki on sijansa, harhauttaa helposti luulemaan lauseita täsmällisiksi ja ohjeita selviksi. Ei lainsäädäntö voi olla selkeämpi kuin se ajatuksellinen ja aineellinen konteksti, jossa se toimii. Maailmaamme ei kukaan ole väittänyt yksinkertaiseksi.

Tarkoitukseni on jatkaa tämä saman asian kirjallista käsittelyä. Painavin syy muodonvalintaan on lainsäädännön ja sopimuskäytännön poikkeuksellisen raju muutos. Viimeksi kuluneet viisi vuotta tekijänoikeuslain muutoksia on ollut koko ajan eduskuntakäsittelyssä, direktiivejä tekeillä ja hyvin merkittäviä muutoksia esimerkiksi patenttijärjestelmään harkinnan kohteena.
Maailma ei pysähdy. Jos pysähdyn, taannun.

29.5.2006
Jukka Kemppinen
professori, Lappeenrannan teknillinen yliopisto (informaatio- ja teknollolgiaoikeus), tohtori, dosentti, Helsingin yliopisto (yleinen oikeustiede), dosentti Turun yliopisto (kulttuurihistoria),


Lukijalle................3
1 Oikeuskulttuuri.............12
2 Tiedon rakenteet............23
2.1.1 Informaation aika...........23
2.1.2 Monimielisyys.............25
2.1.3 Tänään, vuonna 2006..........28
2.2 Immateriaalioikeuksien outous.........31
2.2.1 Vuosisadat kuin minuutteja..........31
2.2.2 Vaikea lapsuus............42
2.2.3 Teollistuminen............47
2.2.4 Onko tekijänoikeus tarpeen?..........51
2.2.5 Tavaramerkki tekijänoikeutena..........54
3 Teoskäsite...............55
3.1 Kysymyksen asettelu............55
3.2 Tekijänoikeuden subjekti ja objekti.........59
3.2.1 Informaation suunta............67
3.3 Erottelua ja analyysiä............69
3.4 Keskeiset termit.............80
3.4.1 Tietokanta ja luettelo............83
3.4.2 Teos ja teoskappale............90
3.4.3 Idea – ilmaisu; sisältö – muoto.........101
3.4.4 Rajoitusperiaate............108
3.4.5 Kirjallinen teos............112
3.4.6 Konsepti eli formaatti..........114
3.4.7 Sankarin tekijänoikeus...........118
3.4.8 Liiketoimintamalli............124
3.4.9 Yksiselitteiseen informaatioon ei tekijänoikeutta......125
3.5 Yhteisteos ja tekijäryhmä..........130
3.5.1 Haamukirjoittaja ja salanimi.........135
3.5.2 Virka ja yhtiö.............136
3.6 Palkanmaksajan oikeus............139
3.6.1 Yliopistot..............141
3.7 Teoksen muunnelma...........145
4 Omistaminen ja levittäminen..........147
4.1 Kompetenssi ja edustus............149
4.1.1 Aineeton aine............151
4.1.2 Rajoitettuja esineoikeuksia..........154
4.2 Kappaleen levittäminen...........159
4.3 Tekijänoikeuden luovuttamisesta.........171
4.3.1 Suojaus ja lead-time...........178
4.3.2 Esimerkki tietokannasta..........180
4.3.3 Tietokannan funktio ja tietokantasuojan laajuus.....186
4.3.4 Laadullisesti tai määrällisesti olennainen osa......190
4.3.5 Organisaatiomallit............191
4.4 Kysymyksiä jalostusasteesta..........193
4.4.1 Strateginen informaatio...........198
4.4.2 Voiko oikeudesta tehdä totta?..........202
4.4.3 Kannattaako oikeudesta tehdä totta?........205
4.4.4 Kannattaa, mutta kenen oikeudesta?........208
5 Digitaaliongelma: tietokoneohjelma.........213
5.1 Tietokoneohjelma ja data...........216
5.1.1 Erilaisista tietokoneohjelmista..........217
5.1.2 Lyhyesti algoritmeista...........219
5.1.3 Digitoinnista............220
5.1.4 Peleistä ja säännöistä..........222
5.2 Tekijänoikeus tietokoneohjelmaan.........225
5.3 Tietokoneohjelman määritelmiä ja kuvauksia......226
5.3.1 Koneista ja automaateista..........236
5.3.2 Lainopillisia kuvauksia koneista........239
5.4 Emergenssi, kontingenssi ja konvergenssi........243
5.4.1 Tietokoneohjelman valmisteluaineisto.......246
6 Kenen tekijänoikeus?............248
6.1 Teos vai teoskappale...........249
6.2 Informaationtuotanto ja informaatioliiketoiminta.......252
6.3 Julkishyödyke............254
6.3.1 Historiallinen argumentti..........256
6.4 Tavara ja palvelu.............259
6.5 Tekijänoikeuden subjekti ja objekti.........260
6.6 Appropriability............264
7 Kriittinen massa.............266
7.1 Transaktiot..............267
7.2 Palvelut...............270
7.3 Verkkokaupasta.............273
7.4 Tekijänoikeuden murhenäytelmä.........275
8 Informaatio.............276
8.1 Teollisuus ja informaatio..........283
8.2 Informaatio informaatiosta..........290
8.3 Verkosto..............293
8.4 Kompetenssi.............295
8.5 Dynaaminen ja staattinen käsitys.........302
9 Patentti ja salaisuus.............314
9.1 Liiketoimintamallit ja softapatentit........321
9.2 Oikeudenkäynti ja todistustaakka..........326
9.3 Sopimukset ja lisenssit............331
9.4 ”Peri-informaatio”.............335
10 Tunnusmerkit - tavaramerkki ja toiminimi.......338
10.1 Franchising.............353
10.2 Mainos vai merkki...........356
10.2.1 Logo..............358
11 Sähkökauppa............364
11.1 Sähköinen kauppa IPR:n kannalta........364
11.1.1 Peruskysymys...........366
11.1.2 Perusvastaus.............367
11.2 Alustava yhteenveto...........369
11.3 Yleisistä opeista.............374
11.4 Edustuksesta ja edellytyksistä.........375
11.5 Erinäisistä sopimuksista...........377
11.6 Esine vai oikeus?............381
11.7 Sähköisen kaupan liiketoimintamalleja.......384
11.8 Yleisistä opeista.............388
12 Vahinko ja vastuu............394
12.1 Digitaalisen palvelun oikeudellinen suoja........394
12.2 Vastuun lajit.............401
12.3 Elinkeinotoiminta............405
12.4 Tavara ja palvelu.............409
13 Pehmeä laki ja digitaalinen talous........412
13.1 Suomalainen Common Law..........415
13.2 Kova laki vai pehmeä laki?..........417
13.2.1 Edunvalvontajärjestöt..........423
13.2.2 Ekskursio muotoiluun...........427
13.2.3 IPR-portfolio............431
13.3 Välittäjä.............433
13.4 Digitaaliset asiakirjat...........439
13.5 Miksi sähköisiin suhteisiin?...........443
13.6 Henkilö vai laite?.............444
14 Aineellinen immateriaalioikeus..........448
14.1 Tahdonvaltainen oikeus...........452
14.2 Välillinen suoja............454
14.3 Rikosoikeudellinen suoja...........456
14.3.1 Sopimaton menettely...........459
14.3.2 Salassapitorikos ja salassapitorikkomus.......463
14.3.3 Henkilön suoja............466
15 De lege ferenda............469
15.1 Kehyslaki..............469
15.2 Jälkimarkkinat............471
15.3 Sivullissuoja..............474
15.4 Tekijänoikeuden reaalisosialismi..........477
15.5 Kannustin eli insentiivi...........481
15.6 Innovaatio.............484
15.7 Omaperäisyys............490

= = =

Kirjan kappaleita voi ostaa esimerkiksi Pertti Kolarilta
Tutkimus- ja innovaatiopalvelut
Lappeenrannan teknillinen yliopisto
PL 20, 53851 LAPPEENRANTA
Fax 05-6212350
Sähköposti: pertti.kolari@lut.fi

Kirja on tänään Lappeenrannan teknillisen yliopiston kirjaston e-kirjoissa

www.lut.fi - palvelut - kirjasto - kirjasto Wilma - haku jne.

Tätä kirjoittaessani tietokannassa on vasta painettu versio, mutta ladattava tulee.

7. helmikuuta 2007

Valokuva ja tekijänoikeus

Eilen televisiossa, K-rappu -ohjelmassa, puhuimme plagiaateista. Mukana oli myös kuva ja pari repliikkiä setelistä, johon otetusta Väinö Linnan kuvasta valtio maksoi pitkän pennin. Olen kirjoittanut tapauksesta blogissa aikaisemminkin.

Sanoin että suotta maksoi.

Tapaus sattui edellisen lain ollessa voimassa. Se oli laki oikeudesta valokuvaan (405/61), joka kumottiin vasta kun valokuvat liitettiin tekijänoikeuslakiin 1995.

Asia ei ole yksinkertainen, koska vanhassa laissa valokuvaajalla sanotaan olevan yksinoikeus valmistaa kappaleita kuvasta valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen.

Tekijänoikeuslaissa sanottiin, että tekijällä on tekijänoikeus teokseen. Mutta valokuvalaissa ei sanottu, että valokuvaajalla olisi oikeus valokuvaan. Teos on suojattu, vaikka se olisi romaani, josta on sitten sävelletty ooppera vieraalla kielellä. Valokuvaajalla ei ollut nokan koputtamista, jos valokuvan kohde, kompositio, valaistus ja rajaus siirrettiin esimerkiksi näyttämökuvaksi, elävien ihmisten esittämäksi (tableaux vivantes).

Valokuvaajan oikeutta ei loukannut se, että toinen kurkisti hänen kameransa arvot ja tuli ottamaan hänen jalanjäljissään seisoen toisen samanlaisen kuvan.

Yksinkertaistaen sanottiin, että valokuvaajalla oli oikeus negatiiviin, ja siinä kaikki.

Tämä suoja arvioitiin riittämättömäksi, ja laki muutettiin.

Väitteeni on, että kun kysymyksessä on Väinö Linnan pärstävärkki, valokuvasta ilmenevät kasvonpiirteet ja pään asento ovat lähinnä Väinö Linnan eivätkä valokuvaajan. Ja siten valokuva oli tässä tapauksessa piirtämällä eli taiteellisin keinoin toisinnettavissa. Ja siksi oikeuksia ei ollut loukattu ja valtio maksoi turhaan.

Tuomioistuin arvioi, mikä on valokuvan kappale eli kopio. Ei kukaan erehdy luulemaan seteliä valokuvaksi. Sitä vastoen yksityiskohtaisen tarkasti, mekaanisesti, neliömilli neliömilliltä jäljentäen kynällä tehty piirrustus valokuvasta oli lain tarkoittama suojattu valokuva. Lisäksi tällaisia piirrettyjä jäljennöksiä tehtiin aika lailla - väritettyjä "muotokuvamaalauksia" kaatuneesta sukulaisesta. Sitä vastoin en ole kuullut, että kun aika usein merkkimiehen muotokuvamaalaus tehtiin valokuvan tai valokuvien avulla asianomaisen kuoltua, oikeudellista erimielisyyttä olisi aiheutunut.

Kyntömiehen järki sanoo, että taidemaalarille valokuvasta ei ole ihmeellistä apua elävään malliin verrattuna.

Tämä nyt, jos mikä, vaikuttaa saivartelulta, mutta siinä vanhassa Ojutkankaan jutussa, jonka esittelijänä olin korkeimman oikeuden virkamiehenä toimiessani, kyllä kiinnitettiin myös huomio valokuvan jäljentämiseen ja vapaalla kädellä maalaamisen suureen eroon.

Otin tämän asian uudelleen esiin johdatellakseni lukijan seuraavaan kauhistuttavaan havaintoon. Valokuvan oikeussuoja on jälleen vanhentunut. Sen tekivät digitaalikamerat.

Ainakin paremmilla kameroilla magneettinen "kuva" on aihio, jota kuvaaja tai joku muu voi helposti muunnella hyvinkin paljon - rajausta, valotusta ja jopa kompositiota. Henkilön poistaminen ryhmäkuvasta onnistuu mm. minulta kuvankäsittelyohjelmaa käyttäen.

"Valokuva" voi olla videokameralla kuvattu ruutu tai videotallenteesta irrotettu ruutu.

Kuvien digitaalinen manipulointi on tavallista ja monissa tapauksissa suotavaa - poistetaan esimerkiksi valtiomiesvierailua esittävästä pressikuvasta jokin täysin tarpeeton kaljapullo kadulta.

Kiusallista on, että "alkuperäisen" kuvan osoittaminen tai löytäminen voi olla hyvin vaikeaa.
Kuva voi olla komposiitti eli se on ehkä yhdistetty useasta eri aikoina otetuista kuvista - etuala ja tulipalo on kuvattu eilen mutta taivaanranta ja auringonlasku kuukausi sitten.

En keksi muuta järkevää ratkaisua kuin metadataan turvautuminen. Kamerat tallentavat kuvaanerinäisiä tietoja. Ehkä olisi oikeuskäytännössä lähdettävä siitä, että oikeutta valokuvaan on turha vaatia, elleil pysty metadata avulla tai muutoin osoittamaan olleensa valokuvaaja.

Meneillään on siis prosessi, jossa "valokuvista" on tullut julkaistavien kuvien raaka-ainetta.

* * *

Samassa televisiokeskustelussa minulta kysyttiin, että olenko tekijänoikeudellinen tuholainen, jonka mielestä köyhät tekijät olisi pakotettava kyykkyyn.

Sanoin lyhyesti etten ole.

Olen tekijänoikeus-reformisti.

Tunnen henkilöitä - etenkin edunvalvontajärjestöjen puolelta - jotka ovat fundamentalisteja.

He toistelevat Raamatun lausetta, että työmies on palkkansa ansainnut eli että tekijälle kuuluu korvaus teoksesta.

Minä sanon että niin on ja kyllä kuuluu, mutta miten suuri korvaus.

Tietääkseni maailmassa on ollut kohtalaisen kauan puhetta siitä, että kultakin olisi vaadittava kykyjen mukaan ja kullekin annettava ansion mukaan.

Jakoperusteista ei ole viimeksi kuluneiden 2 500 vuoden kuluessa päästy edes alustavaan yksimielisyyteen.

Työmies on palkkansa ansainnut. Joidenkin mielestä palkka on kuula kalloon, toisten mielestä paljon rahaa, ja kolmansien käsityksen mukaan kanssamääräämisoikeus yrityksen asioissa.

Useinkaan ei tapaa ihmistä, jonka mielestä yhteiskuntamme, tämä Suomi olisi oikeudenmukaisuuden ihmemaa. Ennnen tunsin ihmisiä, jotka näkivät oikeuden olevan toteutumassa Neuvostoliitossa tai DDR:ssä, ja sitten oli sellaisia, jotka pitivät Yhdysvaltoja tässä mielessä esimerkillisenä valtiona.

Kovin ovat menneet hiljaisiksi näiden ajatusten entiset edustajat. Jotenkin tulee mieleen kusi sukassa. Vähän niin kuin Ruotsin maolaiset, tyyppiä Jan Myrdal, jotka uskoivat puhemies Maon löytäneen maailmankaikkeuden arvoituksen ja kirjoittivat tavattoman tohkeissaan kiinalaisista kylistä, jossa kaikki on niin hyvin,mm niin ihmeen hyvin.

Kun tekijänoikeus on muuttunut suurteollisuudeksi, tekijät ovat mukana suurteollisuudesta ja romanttiset haihattelut hauraista taitelijasieluista on unohdettava.

On nähtävä, että tekijän vihollinen ei ole ahne yleisö, vaan lähinnä tekijän sopimuskumppani, kuten tuottaja, kustantaja tai tekijänoikeusjärjstö.

Yleisön käyttäytymistä ohjaa kysynnän ja tarjonnan laki. Teoksia ei kopioida pahastikaan, jos niitä on saatavissa houkuttelevaan hintaan vaivattomasti. Harva kulkee kaupoissa varastelemassa kilon pusseja kuivattuja herneitä, koska ostamisesta on vähempi vaiva.

Tekijäjärjestöjen vaatimukset ja valitettavasti lainmuutokset edustavat kovin usein ajattelua, jonka toimimattomuus kävi selväksi 1700-luvun jälkipuoliskolla. Valtiovalta ei todellisuudessa mahda paljon hinnoille. Jos valtio määrää monopolin, jonka mukaan vain tekijät ja heidän valtuuttamansa saavat hinnoitella teoskappaleita, seurauksena on salakuljetusta.

Tämänhetkinen lainsäädäntö on kieltolaki, joten ei ole kumma että pirtuveneitä liikkuu kyberavaruudessa.

Muutoksen ovat niin tavattoman suuria koko elinkeinotoiminnassa. Liikeyrityksille ahneet omistajat ovat joskus suurempi ongelma kuin kilpailijat tai asiakkaat. Sitä esiintyy yhä enemmän: osingonjanoiset omistajat himoitsevat keinotekoisesti kohotettuja kursseja ja ulosmittaavat siten yritykseltä pitkäjänteisen kasvun mahdollisuudet.

Mikael Lilius ei pääse taivaaseen. Hän on yksi niistä, joka väittää, että liikkeenjohtajien tehtävä on tuottaa omistajille mahdollisimman paljon voittoa.

Se ei ole totta. Se ei ole oikea vastaus edes kauppakorkeakoulun tentissä. Ensimmäinen tehtävä on pysyä hengissä myös huonojen vuosien yli.

Tämä sama on tekijänoikeuden ohjelma.

Nyt on keskityttävä kehittämään sopimussääntöjä, joita laissa on hätkähdyttävän vähän. Kaikki aika on pantu kuvitelmiin voitonjaosta (prosenttipalkkio), vaikka mitään voittoa ei ole näköpiirissäkään.

Huomio on kiinnitettävä työoloihin ja globalisaatioon. Työolot tarkoittaa niitä olsouhteita ja välipuheita, joiden varassa taiteilijat, kirjailijat ja muuta vastaavat harjoittavat toimintaansa. Globalisaatio tarkoittaa, että viihdebisneksen Kiina-ilmiö on jo toteutunut, mutta lehdet eivät siitä kirjoita.

Tämän halusin sanoa mutta tämänkään jälkeen en vaikene.

28. heinäkuuta 2008

Soi soittoni

Oppinut ystäväni piti ajatustani liian yksioikoisena. Kysyin, olisiko 1900-luvun musiikin kehitykseen ja kehityssuuntiin vaikuttanut ratkaisevasti äänentoiston tekniikka.

Viikolla viestitin, että äänitallenteille eli musiikkiesityksille ollaan tahtomassa mielettömän pitkään tekijänoikeussuojaa, kun tekeillä on Lex Beatles.

Levykaupoissa näkee jo hinnoista, että Elviksen varhaistuotanto on vapaata. Beatles on tietysti suojattua aikoja päättymiseen asti sävellysten ja sanoitusten osalta, kuten kuuluu ollakin.

Mutta esittäjän tekijänoikeus on alkujaan suuri väärinkäsitys.

Esittäjät saivat oikeuksia äänilevyteollisuuden siivellä.

Tekijänoikeus perustuu siihen enemmän tai vähemmän uskottavaan ajatukseen, että omaperäisyys ja luovuus ansaitsevat palkkansa. Todellisuudessa tekijänoikeus on olemassa siksi ettei teoksia voi suojata samalla tavalla kuin muita mestarityön tuloksia – vaikkapa hivelevän hienosti veistettyjä mökkejä, erikoisen herkullisia ruokalajeja tai oivallusta leikata hameen helmat ennennäkemättömän lyhyiksi.

Musiikkiesitystä kun ei oikeastaan voi jäljitellä. Jos joku soittaa pianoa yhtä hyvin kuin Rubinstein, sitten hän on toinen Rubinstein, jonka ura on turvattu ja taattu. Toisaalta esimerkiksi mestarillisten kitaransoittajien jäljittely on osa oppimisprosessia eli koulutusta.

Televisio oli ystävällisesti auki, kun esitettiin yhtä mielielokuvistani ”On lautalla pienoinen kahvila”.

En todellakaan väitä, että se olisi hyvä elokuva, koska ei se ole. Siihen nyt liittyy iloisia muistoja. Olimme nuorempien veljiemme kanssa yksimielisiä siitä, että Kalle Viherpuu (Teijo Joutselan äänellä) on Suuri Suomalainen Näyttelijä. Koska olimme alle kouluikäisiä, arviomme ei ole millään muotoa asiantunteva eikä huomionarvoinen.

Tosin toinen suosikkimme, Siiri Angerkoski, todella oli mainio näyttelijä.

Mutta tällä kertaa jäin miettimään, miten käsikirjoituksen, ohjauksen ja näyttelijöiden surkeuden sisällä 1950-luvun suomalaisissa elokuvissa kuvaus ja äänitys olivat enimmäkseen hyvin ja ammattimaisesti toteutettuja.

Taustamusiikki oli kauheaa, mutta kun alettiin laulaa ja soittaa haitaria – kuten tässä suomalaisessa ”Showboat”-versiossa – niin soitettiin lähes nuotilleen ja laulettiin jopa hyvin.

”Kauniissa Veerassa ” Kippari-kvartetissa lauloivat Olavi Virta ja Kauko Käyhkö. Virran tilalle tullut Auvo Nuotio oli kovan luokan ammattilainen (ja uskomaton avaimenreikätenori), samoin kuin Eero Väre ja tuo Teijo Joutsela. Harry Bergström ja ne muutamat muut olivat tosi hyviä muuntelemaan perinteisiä jenkkoja polkkasävelmiä, jopa niin, että harva hoksaa, miten ”Kauniin Veeran” alkutaite on yksi yhteen ”Sepän sälli”.

Olisiko kuplettien, laulelmien ja iskelmien suosion yksi syy se, että niitä oli suhteellisen helppo äänittää jo suuren gramofonikuumeen aikana ennen sotia ja edelleen veivattavien, savikiekkolevyjä käyttämien grammareiden aikakaudella, jonka muistan itse?

Olisivatko Dallapé ja Malmsten valikoituneet helpon levytettävyyden takia? Malmsten lauloi muutamassa oopperassa, mutta kehitti tavaramerkkinsä, kauniin kurkkuäänen ja puolifalsetin, jo nuorena miehenä.

Soveltuuko mikään muu soitin yhtä hyvin äänentallennukseen kuin haitari?

Olisiko myös suomalainen rautalankamusiikki vinyylilevyn synnyttämä ja sellaiset varhaiset mestarit kuin Dave Lindholm stereolevyn? Oliko Hector ensimmäinen läpi ajatellun LP:n tekijä samalla tavalla kuin Beatles (Sgt. Pepper)?

Voiko raskasta metallia kuvitella ilman raskasta äänentoistoa? Onko Katri-Helena Shellin palveluksessa? Hänen äänensä soi ihanteellisesti C-kasetilla, jotka levisivät koko kansan keskuuteen bensa-asemien myyntitelineistä.

Caruso oli maailman ensimmäinen äänite-superjulkkis. Tenori – harvinaisen heleä ja kapeasti värähtelevä ääni. Louis Armstrong oli ensimmäisiä äänilevyn suurnimiä – läpitunkeva kornetti, sitten trumpetti, ja yhtye kvintetti, sitten septetti.

Helppo äänittää.

Olen kuullut orkesterimusiikkia aivan oikeilta savikiekoilta ja sellaisilta siirrettynä, mutta kuinka ollakaan suosikkeihini ei kuulu monta LP-levyä vanhempaa orkesteriteosta (jokin Furtwängler ja Toscanini vain), kun taas kuuntelen piano-Bachini 30-luvun esityksinä, jos saan itse valita.

Äänitys?

Richard Strauss eli todella suurisuuntainen orkesterimusiikki koki uuden tulemisen – elokuvassa eli elokuvateatterin äänentoistossa (Zarathustra – 2001 Space Odysseu).

Sulkeudun usein mainittuun suosioonne.

Mitä mieltä olette?

25. huhtikuuta 2021

Dissenting


 

Ihastelen kovin usein USA:n korkeinta oikeutta. Tartun hanakasti tilaisuuteen väittää, että sen uusin ennakkotapaus on hyvin huono. Sen voisi ottaa esimerkiksi siitä, miten tuomiota ei pidä kirjoittaa.

 

Sekä enemmistö, joka hyväksyi kanteen, että kahden hengen vähemmistö, joka hylkäsi sen, olivat väärässä. Korkeinta oikeutta ei suojaa ”äärin sammutettu” -vitsi. Jos ylin oikeusaste on oikeassa väärin perustein, se on kurja juttu.

 

Yhdysvalloissa tekijänoikeus- ja patenttiasiat menevät suoraan liittovaltion tuomioistuimiin. Se on poikkeus pääsäännöstä. Yleensä osavaltioiden tuomioistuimet ratkaisevat riita- ja rikosasiat.

 

Tässä jutussa (U.S. SuprC No. 18-9566 April 5. 2021) olivat vastakkain Google ja Oracle ja kysymyksessä oli tietty Java-ohjelmointikielen käyttäminen Android-käyttöjärjestelmän puhelimiin. Ratkaisussa mainitaan kymmenien miljardien dollareiden vuotuinen liiketulo. Ja käsiteltävänä on siis tekijänoikeus tietokoneohjelmaan.

 

Tästä asiasta olen kirjoittanut kirjan. En suosittele sitä kenellekään. Tosin asiantuntijat katsoivat sen erittäin ansiokkaaksi ja sain sillä professuurin virkaan kutsuttuna.

 

En onnistunut selittämään ongelmaa, ja U.S. korkein oikeus nytkin sivuutti. Ongelma on erittäin vakava, koska sekä tekijänoikeus että patenttioikeus ovat täysin hajallaan, eikä edes Euroopassa ole riittävän selvää, että yksinkertaisessakaan asiassa saisi oikeutta. Syy ei ole pelkästään lakien tilkkutäkkimäisyydessä, josta olen itsekin vastuussa. Röyhkeästikään fuskaamalla ei selviä enää sanojen ”(luova) teos” ja ”tekninen oivallus” sisällyksettömyydestä.

 

Google oli käyttänyt mitättömän määrän Oraclen Java ohjelmointikielen ”kutsuja” (declarations) ja kirjoittanut 99 prosenttia älypuhelimiin käyttämästään koodista uudelleen. Ja kysymyksessä oli sovellusrajapinta (API).

 

Ehkä tingin vähän väitteestäni. Myös USA:n tekijänoikeuslaki on täysin soveltumaton tietokoneohjelmiin, joita se suojaa. Kirjainjonot eivät ole aina suojattuja. Algebraa ei suojata, vaikka alalla on runsain määrin huikean luovia ”teoksia”. Algebra koostuu kirjaimista ja muista merkeistä, joilla on tietty sisältö. Esimerkiksi runo on suojattu, vaikka se olisi kirjoitettu vain kahdella numerolla, ykkösellä ja nollalla (siis konekielellä), koska se on käännettävissä lähdekoodiksi ja luonnolliseksi kieleksi. Ja satunnainen jono kirjaimia ei ole teos.

 

Siis käsillä on aina kysymys, mikä tietokoneohjelmassa on suojattua ja miten laajalti. Lain omaperäisyysvaatimuksesta tingitään käytännössä. Suuri osa koodista ei ole omaperäistä, koska esimerkiksi ajon nopeus ja virran säästö eivät yleensä ole tietokoneohjelman ”luovaa” osaa. Applen uusi suoritin on mainoksen mukaan kovinkin etevä, mutta tuo parannus lienee raudan eli laitteiston puolella.

 

U.S. korkein oikeus on kirjoittanut hiukan tekopyhästi vanhemman teoksen parantamisesta yhteiseksi hyväksi ja markkinoista taas sekavasti. Se ettei Sun – Oracle pärjännyt älypuhelinpuolella ei taida juuri vaikuttaa oikeudellisesti asiaan.

 

Maamme harvat asiantuntijat löytävät 62-sivuisen päätöksen normaalihaulla. Sen kirjoittaja on Breyer, sama mies jonka tapaa opetella ranskaa kerran ihailin. Hän osti sanakirjan ja Proustin kahdeksanosaisen romaanin ja alkoi pitää lukiessaan kortistoa. Päästyään loppuun hän huomasi ihastuneensa teokseen siinä määrin että luki sen heti perään toistamiseen. Kova poika.