Occamin parranajokone

Soveltakaamme vähimpien oletusten sääntöä. Ideologioilla eli puheilla ei siis ole merkitystä, ellei toisin osoiteta.

Oletan siis että valtiovalta kuuluu Suomessa perinteisesti suurteollisuudelle. En tarkoita Nokiaa. Pienempiä käytännön askareita uskotaan valtioneuvostolle, mutta ei mielellään eduskunnalle.

Suomen tavattoman suotuisa asema sortokaudeksi väitettynä aikana 1899-1917 johtui Venäjän teollisuuden tarpeista. Hirveimmätkin vuodatukset suomalaisten pään menoksi painettiin suomalaiselle paperille. Kun metsäteollisuuden toinenkin merkittävä asiakas Englanti oli erittäin kiinnostunut sahatavaran toimitustemme jatkuvuudesta, olimme turvassa.

Saksa keräsi vasallivaltioita, ja myös Suomi ajateltiin sellaiseksi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa.

Sekä Venäjä että Saksa pitivät metalliteollisuutta Suomelle tarpeettomana ja itselleen vahingollisena. Suurpoliittinen tilanne kuitenkin heilahti, kun Outokummun kuparin määrä ja laatu kävi ilmi pahimmoiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Jääkäriliikkeen ja itsenäisyysmiesten vastavoimana toimi onneksi suurteollisuus eli paperitehtaat. Venäjän markkinoiden sulkeuduttua avaus Englannin suuntaan oli välttämätön. Pankkimiehistä tämän ymmärsi Paasikivi. Likaisen työn sai tehdä isän ja äidin (von Julin) puolelta teollisuuteen tutustunut Mannerheim.

Vapaussodan sankareita ei juuri nähty johtopaikoilla. Armeijaa ja suojeluskuntaa pitivät kohtuullisesti aisoissa Aarne Sihvo ja Lauri Malmberg, jotka eivät olleet jääkäritovereiden luottamusta nauttivia oikeistolaisia. Kumpikaan ei saanut myöskään sotien aikana kehuttavia tehtäviä.

Paavo Talvelan vierailut teollisuudessa on nähty psykopaattisen luonteen todisteina. Yksinkertaisempi selitys on yhteydenpito Mannerheimin ja metsäteollisuuden kesken; Talvela oli selluloosakartellin apulaisjohtaja. Talvela oli sodissa niin tärkeä kenraali, että olisi todella kiinnostavaa nähdä tutkimus hänen kaupallisen kokemuksensa merkityksestä; nyt hänet muistetaan vain taisteluista.

Maailmansotien välisenä aikana poliittisen vakiintumisen suurin nimi oli ehkä Eero Mäkinen, Outokummun toimitusjohtaja, ja hänen rinnallaan Rudolf Walden, metsäteollisuuden ykkösnimi ja Yhtyneiden Paperitehtaiden omistaja. (Kymi ja ne monet muut kuuluivat ruotsinkieliseen, Ehrnroothien ja sotien jälkeen von Fieandtin taitavasti johtamaan Yhdyspankin leiriin.)

Metsäteollisuuden etuja valvoi alaan jo nuorena hyvin perehtynyt Risto Ryti ja juoksupojaksi erittäin sopiva ja halukas asianajajajana ja pankinjohtajana toiminut T.M. Kivimäki. Cajander oli metsätieteilijä ja Hackzell puutavaran vientikauppaan hyvin perehtynyt juristi. Carl Enckell oli teollisuus- ja vakuutusmiehenä Venäjänkaupan tuntija.

Teollisuus yritti erehtyä 1930-1931 mutta ehti vetää rahoituksensa oikeistoliikkeiltä. Tämä saattoi johtua Neuvostoliiton harjoittamasta puutavaran polkumyynnistä, joka uhkasi osoittautua teollisuudelle todella vaaralliseksi, vaikka ostajia yritettiin hillitä tosiperäisillä kauhukuvauksilla ulkotöistä Neuvostoliitossa.

Tannerin henkilökohtaista panosta on vaikea arvioida, mutta Neuvostoliiton vihat hän sai niskaansa tuhottuaan 1920-luvulla taistelevan kommunismin mahdollisuudet Suomessa. Tanner järjesteli hyvässä yhteisymmärryksessä teollisuuden kanssa välttämättömän työvoiman vapauttamisen vankileireiltä, joiden olemassaolo oli muutenkin alkanut häiritä kaupankäyntiä länteen. Tannerin johtaman Elannon pankki oli KOP, joka ei pannut pahakseen edes vuoden 1918 tapahtumista.

Tannerin rinnalla on mainittava osuustoimintamiehet kauppoineen ja pankkeineen. Niukan pääoman oloissa viime kädessä talonpoikien metsäkaupparahoilla vauhtiin päässyt SOK isännöi niin mahtavia liikkeitä kuin Valio ja Hankkija.

Johtopäätös: tosiasiallista valtaa maassa käytti suomalainen metsäkartelli (Finncell, Finnpap), joka oli onnistua sopimaan myyntihinnat myös Ruotsin teollisuuden kanssa. Teollisuuden järkähtämättöminä kumppaneina toimi kaksi osuustoiminnan keskusliikettä. Teollisuuden kilpailukyvyn takasi Tanner huolehtimalla siitä, että työpalkat pysyivät kilpailijamaihin verrattuna hyvin alhaisina ja kotimainen kulutus vaatimattomana.

On vaikea kuvitella, ettei Stalin olisi osannut pitää Suomea kurissa uhkailemalla. Talvisota tuntui kuitenkin tarpeelliselta hankkeelta, koska Neuvostoliitto tarvitsi ja sai Laatokan paperitehtaat ja Uuraan vientisataman sekä Suvilahden (Suolahti) kehittyneen sahateollisuusinfran. Hitlerin kohteliaasta pyynnöstä huolimatta Outokumpu lienee ainakin käynyt Stalinin mielessä. Petsamon nikkeli sai suuren merkityksensä vasta Saksan hyökättyä ja katkottua yhteyksiä sisä-Venäjällä.

Suomelle 1944 määrätyt sotakorvaukset olivat per capita suuremmat kuin Saksan korvaukset 1918 (Markku Kuisma). En osaa sanoa, oliko hanke suunniteltu tällaiseksi, mutta Suomesta tuli kuitenkin proto-DDR 1944-1952. Sotakorvauksista on syytä muistaa, että tehtaat ja työläiset saivat hintansa ja palkkansa, mutta laskun maksoivat veronmaksajat. Erikoislaatuinen ”valtiososialismimme” ainakin edistyi (Neste, Veitsiluoto, Valmet, Rikkihappo / Kemira jne).

Kekkosen sanotaan komennelleen vuorineuvoksia. Jos se olikin päin vastoin? Kekkosen valta lujittui, kun vuorineuvokset pankkeja uhmaten alkoivat kannattaa häntä poliittisesti ja rahoittaa maalaisliittoa demareiden lisäksi. Kokoomus tuskin kiinnosti teollisuutta.

Eivätkö asiat lähteneetkin menemään outoon suuntaan, kun presidentiksi tuli pankkimies, jolla ei ollut tiettävästi vekseleissään suurteollisuuden hyväksymistä?

Venäjä ja kaasu

J.K. Paasikiven ministeri Steinhardille kirjoittamasta kirjeestä 27.5.1941 (Foreign Relations of the United States 1941 I, Washington 1958., s. 30).

"Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu.

Heidän muuttumaton politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää.

He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi.

He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty.

He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa.

He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa."

Sisäpiiri

TJ Groupin tuomiosta uutisissa kerrottu oli ainakin televisiossa hiukan puutteellista. Siksi tässä tärkeä lisätieto.

Arvopaperimarkkinoita koskevat rangaistussäännökset siirrettiin rikoslakiin 1999 ja silloin rangaistuksia kovennettiin merkittävästi.

Korkein oikeus (KKO) ilmoittaa ratkaisunsa alussa, että näistä asioista on kaiken kaikkiaan vähän oikeuskäytäntöä ja nuo vähätkin ratkaisut on tehty vanhan, lievemmän lain aikana.

TJ:n asiaan on tekoajan johdosta sovellettava uutta lakia.

Koska uudesta laista ei ole ohjaavaa oikeuskäytäntöä, KKO kääri hihansa Kustu Möllerin puheenjohdolla ja myös talousrikoksissa oman tuntemukseni ja muistini mukaan kokeneen ja taitavan esittelijäneuvos Timo Vuojolahden esittelystä.

Kovaan ehdottomaan eli kiinteään rangaistukseen selvitetään päätöksessä. Kuka tahansa löytää sen nopeasti hakukoneella (www.kko.fi), ja teksti on ymmärrettävästi eli hyvin laadittu. Sille ei kuitenkaan mahda mitään, että tuomioistuimen ratkaisusta ei saa novellia.

Vaikka en todellakaan ole KKO:n puolivirallinen vastaan- enkä puolestapuhuja, toimin nyt kuitenkin tässä tulkkina.

Ensinnäkin korkeimmassa oikeudessa oli kysymys oikeastaan rangaistuksen mittaamisesta ja siihen liittyen korvauksista ja muista seuraamuksista.

Hovioikeuden tuomitsemat henkilöt eivät vaatineet syytteen hylkäämistä eivätkä vakuuttaneet viattomuuttaan. Alioikeudessa he olivat vaatineet syytteen hylkäämistä. Alioikeushan tuomitsi heidät vain tiedottamisen virheellisyydestä osakeannin yhteydessä.

Siis tuomioistuimet eivät olleet niin hirveän eri mieltä kuin uutisissa sanottiin. Hovioikeus ja KKO ottivat samalla tavalla kantaa samaan kysymykseen, mutta KKO toimi perustuslaillisen tehtävänsä mukaisesti oikeuskäytännön viitoittajana eli menemälle uusille urille juuri rangaistuksen mittaamisessa.

Kun hovioikeuksia on useita, yhden hovioikeuden sooloilu on ongelmallinen tilanne. Tunnen sen tilanteen erittäin hyvin, kokemuksesta. Olin niissä hommissa, tuomarina, 90-luvun.

Tuomion yhteenvedosta ei näy suoraan, että jutussa tuomitut olivat laadituttaneet väärän ja tosiasioita vastaamattoman tilinpäätöksen. Tässä asiassa ei siis ollut kysymys vain tulevaisuudennäkymien katteettomasta paisuttelusta, vaan karkeasti väärillä tilinpäätösluvuilla pelaamisesta.

Kirjanpitorikos olisi jo sinänsä paha juttu – siitä mennään äkkiä linnaan. Tässä tilanteessa uhreja oli paljon muitakin kuin tavanomaiset verottaja ja velkojat – osakkeiden merkitsijät.

Menettely oli siis sellaista, jolta ei voi suojautua. Ihminen, joka maksaa rahaa esimerkiksi ”nigerialaiskirjeestä” on itsekin hölmö ja saa – myös – syyttää itseään, kun ei paremmin katsonut eteensä. Tilinpäätöstietojen julkisuus tarkoittaa, että niihin on voitava luottaa.

Ja nyt ne olivat vääriä ja tuomioistuimet arvioivat, että tuomitut olivat toimineet tahallisesti.

Tuomitut olivat pelanneet 260 miljoonan euron summalla ja väärentämällä tilitiedot vaikuttaneet oleellisesti hintaan. Ja sitten he olivat näin kohotettua hintaa hyväkseen käyttäen tehneet kauppoja ja käärineet itselleen erittäin suuria summia.

Menettely rinnastuu pankin kassaholviin murtautumiseen mutta on sitäkin vahingollisempi, koska tällainen vahingoittaa luottamusta arvopaperimarkkinoihin.

Näillä perusteilla tekijöille luettiin pankkirosvon tuomio.

KKO torjui ajatuksen rangaistuksen alentamisesta pitkän vireilläoloajan ja tapauksen jo aiheuttaman kärsimyksen johdosta ja heitti toiseen vaakakuppiin erikoisen suunnitelmallisuuden, johon heillä oli sisäpiiriläisinä mahdollisuus.

Lopputulosta, kiinteää rangaistusta, en ihmettele enkä missään tapauksessa moiti. Tiedossani ei ole sellaisia humanitaarisia näkökohtia, jotka vaikuttaisivat asiaan. Amerikkalaisten rakastama juoni ”herrasmies raivoavien murhamiesten keskellä” ei ole suomalaista todellisuutta. Eikä sitäkään tarvitse murehtia, että tekijät pääsisivät muka liian vähällä. Vankila on paha paikka. Olen ollut, en kuitenkaan vankina.

Halli haukkuu

Kun kirjoittaa kollegasta, on joskus perusteltua tähdentää, onko kysymyksessä kaveri ja siten mainostaminen. TKK:n tietotekniikkaosaston professori Tapio eli Tassu Takala esiintyi runsas viikko sitten lehdessä asiassa ja tavalla, jota haluan kehua.

Ammatillinen ja ihmissuhteemme ei ole symmetrisesti vastavuoroinen, koska minä pidän häntä suuressa arvossa ja hän pitää minua hanttapulina.

Takala ahdistelee valtiokonttoria, jonka muotokuvan olen liittänyt tähän juttuun, ja lietsoo korkeakoulussa kapinaa kelvottomia tietokoneohjelmia vastaan.

Tulilinjalla ovat valtion huolellisesti kilpailuttamat Travel, jolla tehdään matkalaskut, ja Halli, joka on työajan kohdentamisjärjestelmä. Hän sanoo, että ohjelmat ovat kelvottomia ja että niiden käytettävyys on siinä määrin surkea, että molempia vältellään yleisesti.

Itse olen vältellyt näitä ohjelmia lähes päätoimisesti jo pitkään. Minua tosin vaivaa jonkin verran myös se, että pelkkä pääsy korkeakoulun infraan on erittäin ison kiven takana. Salasanoja vaihdellaan silloin tällöin ja aina välillä täytyy käydä kirjallisesti vakuuttamassa, ettei voisi kuvitellakaan sortuvansa säädösten vastaiseen menettelyyn yliopiston verkkoa käyttäessään. Onneksi on nuorempia työtovereita, jotka ovat osoittautuneet alttiiksi painostamiselle.

Puhe on Teknillisestä korkeakoulusta, jonka vuokraamien kattojen alla vietän aikaa sekä silloin että tällöin. Tietokoneohjelmien ongelma on kuitenkin aivan sama Lappeenrannassa, jossa tosin mittakaavaeron ansiosta saa helpommin apua esimerkiksi heittäytymällä lattialle selälleen ja alkamalla kiljua.

Matkalaskun tekeminen tällä pakollisella ohjelmalla kestää nykyisin kauemman kuin matka. Työajan seurannassa on Takalan osoittamat ongelmat ja muutamia kymmeniä lisää – professorin työaika on 1600 tuntia vuodessa. Tuon tuntimäärän käytön seuraaminen lienee hallinnon ihmisille aika laiha lohtu, koska on aihetta epäillä, etteivät ilmoitukset kaikin osin ole aivan rehellisiä.

”Heräsin yöllä kello kolme ja tunsin murhetta opiskelijan väitöskirjan lähdeluettelon johdosta.” ”Hukkasin auton avaimen saatuani tieteellisen oivalluksen.” ”Olin kusta kenkääni kun…”

Noiden ja monien vastaavien ohjelmien kelvottomuuden syy ei ole XML. Kyllä Tekesin ja Akatemian ja eräiden muiden vastaavien elinten raporttipaperit ovat kiitettävän mutkikkaita, mutta niistä selviää.

Kilpailuttamisvelvollisuus on tuottanut paljon aivan uudenlaisia, ennennäkemättömiä ongelmia. Tähän asiaan näyttää sisältyvän lisäksi annos psykologiaa.

Valitettavan harva ihminen on rehellisesti valmis väittämään, että vika on laitteessa tai ohjelmistossa eikä omassa taitamattomuudessa. Lempiesimerkkini kelvottomasta käyttöliittymästä on henkilöauto. Miksi ohjauspyörää, kytkintä, jarrua ja kaasua ei ole korvattu joystickillä tai otettu ainakin oppia lentokoneen ohjaamosta?

Mielessäni ei ole ihan sellainen joystick kuin konsoleissa – en tunne konsoleita enkä tietokonepelejä. Nähdäkseni Canonin johdolla kameran valmistajat ovat kehittäneet päteviä ratkaisuja, joista minun mieleeni on valikoiden käyttö neljään suuntaan liikkuvalla nastalla, jota voi myös painaa. Joissakin kameroissa erään kohdan voi ohjelmoida mielensä mukaiseksi – esimerkiksi valkotasapaino tai ”herkkyys” (ISO-luku).

Kyllä sitä osataan, jos halutaan ja paneudutaan käyttäjän asemaan.

Kun tuo psykologinen este on paha, tarvitaan tietotekniikan professori haukkumaan ohjelmaa. Muuten valtio tietysti vastaisi, että ohjelma on ihan hyvä mutta käyttäjä harvinaisen tyhmä. Kysymyksessä olevan alan tutkijalle sellaista on vähän vaikea mennä väittämään.

Hesarin jutun mukaan valtiokonttori on kuitenkin päättänyt vain ”ottaa huomioon” huomautukset.

Vanhana virkamiehenä tiedän ihan tarkasti, mitä se huomioon ottaminen merkitsee todellisuudessa.

Me tuomioistuinjuristit käytimme hienoa lausekaavaa:”… minkä vuoksi lähetän oheiset asiakirjat tiedoksi ja sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia antaa kenties aihetta.” ./. J.K.

Sitä kulttuurihistoria on

Turun kulttuurihistorian luentoni alkavat 27.1. ja jatkuvat neljänä seuraavana tiistaina kello 12:sta kello 15:en. Paikka on Pha 1 PharmaCity, It. Pitkäkatu 4 B, 1. krs.

Voi olla että pidän Peter Burken pikku kirjasta ”What is Cultural History” siksi, että hän on juuri sen Cambridgen collegen miehiä (Emmanuel), jossa olen itsekin pyörinyt. Siisti paikka. Katso kuvaa. Istuimme klubin vanhimman jäsenen kanssa ja puhuimme huviksemme ranskaa, koska se oli hänen aineensa. Lionel vähän puhalteli, koska ei taida oikein osata kieltä.

Kulttuurihistorian opiskelijoille on tosin jo pauhattu Burckhardtista ja Huizingasta ja tätä nykyä on saatavissa erinomaisia, sekä pilkallisia että ihastuneita yhteenvetoja ”uudesta historiasta”, jonka ydin oli annalistien joukkokunta.

Mutta kun en ole tämän aineen professori, dosentti vain, en aio kantaa huolta esityksen kattavuudesta.

Olen lukenut ja tutkinutkin niin paljon keskiaikaa, että aion pitää nyt erityisesti esillä Suomen suurta murrosta 1965-1975.

Tämä on pettämätön seniiliyden merkki. Turha kierrellä, ettei itse koetun seulomisessa olisi mukana unohduksesta palauttamisen iloa ja raakaa, väkivaltaista nostalgiaa. Toisaalta nostalgiakaan ei ole enää samanlaista kuin ennen, kirjoitti näyttelijä Simone Signoret muistelmiensa nimeksi.

Kulttuurihistoria oli kauan ylimalkaista taivastelua ja arvailua. Saksan pojat keksivät yhdistää sivistysrientojen kuvailemiseen kovia tosiasioita, jopa numeroita. Tuon Suomessa hyvin tunnetun koulukunnan suuri nimi oi Karl Lamprecht (1856-1915). Historian valtavirta kysyi silloin ja utelee edelleen Ranken sanoin, millaista todella oli. Lamprecht sanoi, että on tutkittava, miten todellisuuteen tultiin – ei mitä, vaan miten.

Samaa asiaa olen yrittänyt ajaa juridiikkaan. Shakkipelistä ja mekaanisista laitteista esikuvansa ottava olemusjuridiikka määrittelee oikeusasemia. Mielestäni muutos, muutoksen suunta ja muutoksen nopeus ovat ne tärkeät asiat. Omistaminen on utuinen käsite. Omistusoikeuden saaminen ja sen menettäminen sekä näihin liittyen – myös juristille – köyhyys ja rikkaus ovat tärkeämpiä kysymyksiä.

Aion uittaa tarinoihin mukaan biotieteitä eli ympäristöä, kasveja, ilmaa, ihmisiä ja heidän vaivojaan ja vastuksiaan. Kulttuurihistorian toinen suuri vaihe Lamprechtin oivallusten jälkeen oli belgialainen Henri Pirenne, joka arveli itse kirjoittavansa lähinnä taloushistoriaa. Kolmas kuuma kausi alkoi Lucien Febvren työstä, jota veivät vauhdilla eteenpäin Marc Bloch ja Férnand Braudel. He toivat tarkasteluun mukaan alueet, etenkin maantieteen, ja näkivät ihmisjoukot joskus syöpäläisinä vuoristojen turkissa.

Tuo mainitsemani kymmenvuotiskausi Suomessa hajoitti puoli miljoonaa ihmistä ja rakensi yhtä monta asuntoa. Ihmiset muuttivat ensin Ruotsiin, sitten kaupunkien lastulevyn ja betonin puistoihin, joiden nimeksi tuli ”lähiö” ja joissa nähtiin sellaisia vierasmaalaisista kirjoista opittuja ongelmia, joita silloin yksikulttuurisessa maassa ei juuri ollut.

Huomattavan hurja muutos oli lopultakin kansanterveyslaki 28.1.1972. Tulivat terveyskeskukset.

Tuon ajan ihmiset ovat valokuvissa omituisen näköisiä – laihoja. He olivat päässeet nälästä ja ruumiillisesta työstä vasta äsken.

Vanhoja elokuvia ja valokuvia nähdessä huomio kiintyy toiseenkin kansanterveyden piirteeseen, hampaisiin. Ennen hankittiin tekohampaat rippikouluikäisenä. Nyt muutkin kuin varakkaat ja valistuneet alkoivat hoitaa niitä.

Ansaitun huomion kiinnittäminen keskiolueeseen, rasvaisten ruokien vähentämiseen, ehkäisyyn vetää katseen kieroon.

Epäkohdat peittävät näkyvistä kylläkohdat. Paljon naurettu hyvinvointiyhteiskunta, jonka loppua todisamme nyt, oli valtava muutos parempaan nimenomaan terveydentilalla ja eliniällä mitaten.

Kuten haluan

Vaihtoehto suurelle tulkintaperinteelle.

Oidipuksesta Hamletiin ja siitä loputtomiin elämä käsitetään kostona vanhemmille, irtiottona isovanhemmista.

Erilainen lähestymisensuunta: me olemme kaikki maailmassa valmistautumattomina. Kasvamme aikuisiksi geeneillä ja opeilla, jotka on hionut se maailma, joka katosi jo.

Ihminen on opetellut mitä miljoona vuotta pitämään itsensä ja porukkansa hengissä oloissa, jotka ovat olennaisesti vakaat.

Aivojen tilavuus kasvoi ja työkalut alkoivat kiinnostaa noin 250 000 vuotta sitten. Jääkausia pääsi pakoon ja itse asiassa jään reuna oli hyvinkin haasteellinen ympäristö. Viime kierroksella ilmeisen maukkaat suurnisäkkäät syötiin yhdettömiin.

Kuvassa (Wikipediasta) havaitaan, että paljon ihmislajin kannalta merkillistä tapahtui viime jääkausien välisenä aikana. Toba-tulivuorikatastrofi on muistettava, vaikka sen merkitys on erittäin kiistanalainen. Senhän on arveltu vajentaneen ihmiset todella vähiin vain noin 70 000 vuotta sitten. Vastaus löytyy ihmisestä ja ihmisen lähellä viihtyvien bakteerien geeneistä, mutta se kestää.

Ajatukseni on se, että historiallinen aikakausi on sangen suuri kehityshäiriö ja teknologia (industrialismi) vielä sitäkin suurempi.

Pienen kirjoituksen sisällä kannattaa varmaan pysyä Suomen lyhyessä historiassa. Meillä juuri mikään ei edistynyt ennen1860-luvun nälkävuosia, ja kansalaissota-vapaussota seurauksineen kertoi havainnollisesti, miten valmiita olimme tulemaan toimeen isompina porukoina. Oli käydä huonosti, vaikka selviydyimme moukan tuurilla peräti rikastuen ensimmäisestä maailmansodasta. Sama sota teki ainakin Saksan, Ranskan ja Englannin väestörakenteeseen lähtemättömän jäljen, ja voi olla, että Venäjän väitetysti tuhatvuotinen historia onkin vastaavasti vain satavuotinen.

Olen miettinyt sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvea. He ovat (olivat) ihmisiä, jotka olivat erikoisen soveltumattomia sotaan ja jälleenrakennukseen.

Kirjallisuudestamme voi lukea, miten tuo sukupolvi toi maa- ja metsätöiden hirmuisen moraalin tehtaisiin ja rakennustyömaille, ja miten moni nitistyi elimistönsä vastaiskuun, nimittäin sydänkohtauksiin ja syöpään.

Meidän kirjallisuutemme ei juurikaan kiinnosta maailmalla, ei läheskään sitä kuin ruotsalainen. Ruotsalaisilla ei ollut sotaa eikä jälleenrakennusta ja he saivat teollisuuden ja jopa poliittiset rakenteet toimimaan sata vuotta sitten.

Suomalaisille oli tyypillistä pohjaton hyväksymisen tarve. Sitä ansaittiin ruumiillisella työllä tai tappelemalla nimismiestä tai venäläisiä vastaan.

Suomalaisen hengenelämän (mentaliteetin) suuri kertomus ei ole oidipuskompleksi eli kovakätisen edeltäjänsukupolven kurittaminen. Suuri kertomus on kuolemanläheisyys. Aika moni merkittävä romaani sivuaa meillä sotaa – koska sota on totisesti kuolemanläheisyyttä. Suurina nälkävuosina romaaniaan kirjoittanut Aleksis Kivi keksi poistaa isän tarinastaan – oli vain veljeksiä. Leipä, karja ja syntymä ovat naisten maagisia alueita, kuolema ja tappaminen miesten.

Kanteletar on naisten kirja, Kalevala miesten.

Kasvit II

Yllättävien yhteyksien hakeminen on joidenkin kirjoittajien himo, ei läheskään kaikkien. Se on kylähulluna olemista tai korpifilosofiaa.

Suutareita on kahdenlaisia. Toiset eivät tahdo pysyä lestissään.

Kirjoittajista journalisti on henkilö, joka räpeltää asioita, vaikka ei ole perehtynyt niihin kunnolla. Romaanikirjailijalla ja esseistillä on sama ongelmia.

Oppimisen piti muuttua taikaiskusta erilaiseksi, kun tuli Internet. Ei se paljon muuttunut. Ei tieto tee ketään viisaaksi.

Puoliherroista löytyy muitakin ammattikuntia, joissa palkkaa nostetaan vajavaisten ja osittain alkeellisten tietojen esittelystä – opettamisesta.

Opettajankoulutus näyttää tähtäävän riittämättömien yleistietojen antamiseen oppilaille. Kun ne on hankittu, oppilas potkaistaan töihin.

Entisessä yhteyskunnassa luultiin yleisesti, että maailmasta on kolme eri versiota, kansakouluversio (0:1), oppikoulukurssi (0.5) ja korkeakoulutason näkemys (1:0). Jokaisen eli siis kansakoulun käyneiden oli tunnettava 14 Aasian jokea (Irawadi poistettiin jossain vaiheessa pakollisista). Oppikoulussa saatettiin sanoa, että on siellä niitä jokia enemmänkin. Yliopistossa ympäristö- ja biotieteet eivät ole koskaan kuuluneet yleissivistäviin aineisiin.

Opettamisesta mainittiin jo antiikissa, että jumalat tekevät vihansa kohteesta pedagogin. Sanottiin myös, että emme opi elämää, vaan koulua varten – vaikka myöhemmin tämä käännettiin toisi päin.

Muistamme kuitenkin hyviä opettajia, jotka eivät edes tuskastuneet yhdentekevien asioiden toistelemisesta yhdentekeville oppilaille.

Hyvät opettajat eivät niinkään anna vastauksia. He jakavat kysymyksiä. Tietenkin he ovat ovelia ja tietävät, miten vaikeat ja kenties aivan avoimet ongelmat naamioidaan ns. koulutiedoiksi.

Parhaat opettajat osaavat taluttaa nuoren oppilaan kädestä pitäen tietämättömyyden sumuun ja hiipiä sen jälkeen tiehensä. Oppilas jää huutelemaan: opettaja! Opettajaaa!

Tuollaista opettajaa nimitetään joskus mentoriksi, ja esimerkkinä mainitaan välillä Platonin ylistämä ja kenties keksimä Sokrates, jolla oli ikävä tapa ahdistaa ihmisiä kysymyksillä, joihin vastaaminen vaikutti mahdolliselta, vaikkei se ollut sitä.

Perinteinen koulujärjestelmä on lyhyt johdatus fasismiin. Saksan ylivoimaiseksi luultu koululaitos epäonnistui suurisuuntaisesti ajatellen vuoteen 1939 johtanutta kehitystä. Teollinen surmaaminenkin toteutettiin ”schulmesterhaft”, koulumestarimaisesti.

Ei ole pelkkä yhteensattuma, että ”disipliini” tarkoittaa sekä kuria että oppiainetta.

Kysyvä opetus on siedettävän, joskus toivottavan yhteiskunnallisen kehityksen tuki.

Parhaillaan raivoava talouspula ja vakava poliittinen kriisi Lähi-Idässä eivät mitenkään voi olla ilmiöinä irrallaan siitä, että vuosi sitten maailmassa oli enemmän asiastaan varmoja, hyvin koulutettuja asiantuntijoita kuin koskaan ennen. Heitä oli kuin… pieneliöitä.

Tarvitsemme asiantuntijoiden sijaan amatöörejä. ”Amatööri” liittyy sanana rakkauteen. Amatööri on henkilö, joka tekee jotain, koska pitää siitä jostain, koska ei ilkeä olla tekemättä sitä.

Hyvä kirjoittaja – jollaiseksi en itse oppinut, kun tein 1973 virheen ja menin Otavaan töihin, joutava jäljille– hyvä kirjoittajaa toimii Faulknerin sanalla kuin palkkamurhaaja. Hän on valmis äärimmäisyyksiin selvittääkseen, mitä ajattelee.

Tämä teksti on oma versioni Raymond Chandlerin salapoliisin eli yksityisetsivän ihanteesta.

Kirjoittaja on nimenomaan yksityisetsivä. Hän on henkilö, joka etsii totuutta kaiken uhalla ja nahkansa hinnalla.

Chandler oli hullu mies ja liioitteli, mutta jäi tuo ”Mean Streets” yleiskieleen. ”Down these mean streets a man must go…”

Mutta näitä kovia katuja
on miehen mentävä,
vaikka hän itse
ei ole kova eikä arka.
Hän on ihminen,
hän on kaikki,
hän on täysi mies
ja tavallinen ja tavaton.
Hänen on kunnia, ymmärrys, pakko,
eikä hän ajattele sitä, ei puhu.
Omassa maailmassaan paras,
kenen tahansa maailmassa hyvä.
Hän ei ota rahaa ansiotta
eikä loukkausta kostamatta
hillitysti, harkitusti.
Hän on yksinäinen ylpeä,
ja ylpeys näkyy
ja otetaan huomioon,
sillä joka ei ota sitä huomioon,
katuu ikänsä,
että tulikin tavanneeksi
hänet.

Kasvit I

Kun olin lapsi tässä maassa, ”kasvi” tarkoitti syöpää. Joissakin muissa kielissä se on ”rapu”. Tuon merkityksen kanssa olen ollut tekemisissä niin paljon, ettei edelleenkään tee mieli revitellä aiheesta.

Eräänä päivänä jätin ostamatta paksun kasvitieteen perusteita selvittävän kirjan, joka saattoi hyvinkin olla saksankielinen. Olin lukenut huvikseni vankan solubiologian, sillä koulussa oli opetettu jotain helvetin sielutiedettä, joka oli valinnainen.

Kun asiasta toiseen ja taas takaisin hyppeleminen on ollut aina helppoa, lueskelin kaikenlaisia oppi- ja kurssikirjoja, etenkin ammattikoulun. Kymmenestä tai kahdestakymmenestä korkeakoulun oppiaineesta taisin lopulta lukea koko satsin tenttikirjoja, laudaturia myöten, myös vaihtoehtoiset. Kirjallisuuden ja filosofian voin todistaa – Ingardenit, Beardsleyt ja jopa Schück (!) ovat hyllyssä alleviivattuina. Weberin Wirtschaft und Gesellschaft oli erikoisen huvittava; Joachim Israelin sosiologia (på svenska – alienation, 1968) samoin.

Mutta se kasvitiede jäi sitten lukematta. Eilen yöllä nähdessäni unta Veikko Litzenistä Roomassa käsitin, että se tulikin kai nyt, kolmekymmentä vuotta suunniteltua myöhemmin. Onnea oli matkassa, koska mikrobiologia näyttäisi muuttuneen ja mullistuneen aivan nurin niskoin ainakin kaksi kertaa tänä aikana. Hävityksen kauhistus on samaa luokkaa kuin arkeologia, jossa Colin Renfrew saa panna parastaan julkaisemalla täysin uudistettuja laitoksia oppikirjoistaan ja Gordon Childe on vain paha muisto.

Yritin keksiä, mistä valistuneimmat ystäväni tietävät arkit eli arkkibakteerit (Archaea). Sitten arvasin: Esko Valtaojan Finlandialla koristetusta kirjasta. Arvostetun tiedemiehen teksti on tältäkin osin jo vanhentunut; Mars-planeettaa koskeva jakso, joka on hänen omaa alaansa, meni tietenkin täysin uusiksi.

Erittäin varovasti vihjaan, etten ihaile tolkuttomuuksiin asti Valtaojan enkä Enqvistin yleisölle kirjoittamia kirjoja, vaikka pidän niitä suuressa arvossa. Edellinen haluaa miellyttää lukijoita, jälkimmäinen todistaa itselleen olevansa oivallinen kirjoittaja.

Nämä molemmat ovat luonnollisia viettejä ja turmiollisia kirjoittajalle.

Toisenlainen käsitys elämästä hyväksyy sen, että bakteerit ja arkit ovat kuninkaita. Maapallolla niiden yhteenlaskettu paino ylittää suuresti kasvien ja eläinten painon. Lisäksi niitä esiintyy ainakin 10 kilometrin syvyyteen maanpinnan alla, kaikkialla missä on tilkkanenkin vettä. Toisin sanoen niitä voi olla toinen mokoma näkymättömissä ja löytämättä. Kolmanneksi ilmakehässä ja avaruudessa on tätä samaa eliöstöä.

Ainakin Nanoarcheota kestää yli 100 asteen lämpöä, satojen ilmakehien painetta, paineettomuutta ja uskomattoman määrän gammasäteilyä. Ensimmäiset havainnot tehtiin Islannissa tulivuoresta, mutta sen jälkeen niitä on löydetty erittäin suurina määrinä mustien savuttajien ympäriltä valtameristä usean kilometrin syvyydestä.

Se kaasu, jota Venäjä nyt suostuu jälleen myymään, ei ole oikeastaan fossiilista polttoainetta. Metaani on arkkien ja bakteerien tuottama. Eräät näistä pystyvät ”syömään” biologisen aineen lisäksi metalleja ja jopa vetyä ja tuottamaan muun muassa metaania.

Ilmakehän pieneliöt panevat miettimään erästä vaihtoehtoa, jonka tutkimus on vasta alussa: sää. Säällä tarkoitan myös ilmaston lämpenemistä. Sääilmiöitä on ymmärretty fysikaalisesti (tuulet) ja kemiallisesti – mutta olisiko niillä myös biologinen puoli?

Marsiin ei lähetetty pelkästään geologiaa selvittävää laitteistoa, vaan myös biologiaa. Jäätä löytyi, ja paljon.

Tuo Nanoarcheota saattaa tuoda terveisiä elämän alusta. Kemiallisten jälkien mukaan sitä olisi ollut maapallolla 3,7 miljardia vuotta sitten. Tämä puolestaan tarkoittaa, että elämä olisi lähtöisin tavatonta kuumuutta sietävistä eliöistä (hypertermofiileistä) eikä lempeistä ammoniakkilammikoista.

Näihin havaintoihin on päädytty laskemalla geenejä ja pätkimällä DNA:ta sekä lukemalla nukleiinihappoja.

Tuntuu välillä oudolta, kun transkriptio ja translaatio tarkoittavatkin muuta kuin mihin ole tottunut. Näistä transsuhommista edellinen viittaa usein translitterointiin, kuten kyrillisistä latinalaisiin aakkosiin, ja jälkimmäinen on kääntämistä. Genetiikka ja mikrobiologia nyt kuitenkin käyttävät näitä termejä samalla kun elämällä tarkoitetaan informaation välittämistä.

Miksi kirjoittaa asioista, joista ymmärtää vain vähän? Ennen pidettiin riittävänä, että tilasi Valitut Palat ja luki sitten siitä, mitä tieteessä tapahtuu. Kai se riittäisi vieläkin.
(…jatkuu huomenna)

Statussfääri

Ennen kuin jatkan tavaroista tai jostain muusta, pari muuta sanaa.

Sellaisia amerikkalaisia aikalaiskirjailijoita, jotka ovat saaneet paljonkin kiitosta, rahaa ja näkyvyyttä, mutta jotka olen itse tottunut kiertämään, ovat Tom Wolfe, Hunter S. Thompson, Thomas Pynchon ja Norman Mailer.

Kun nyt muistelen, olen lukenut muilta kokonaisia kirjoja, mutta Thompsonilta kai en. Journalismissa sukuloivan kirjallisuuden kiinnostavin nimi on minulle Joan Didion, josta kyllä kirjoitan tähän, kun aika tulee ja henki puhuttelee.

Puheena olevilla saattaa olla yhteistä romaanin muodon muuttumien ongelmaksi. Ehkä Wolfen ”Turhuuksien roviot” oli romaanina etevin, mutta sitäkin lukiessa tuli hiki. ”Täysi mies” (A Man in Full) oli hurjaa journalismia, mutta sitä myytiin paksuna romaanina.

Kirjallisuuspiireissä ei ehkä ole kiinnitetty riittävästi huomiota siihen tosiasiaan, että spam (roskaposti) ja bugi (ohjelmointivirhe) eivät ole tieto- ja tietoliikennetekniikan kehittämiä.

Romaanin katkeamaton kehitys alkoi spämmistä, jonka suoltajana kunnostautui erikoisesti muuna Daniel Defoe. Olisiko ollut niin, että hänen tuotantoaan olisi haluttu kartoittaa, vai olisiko ollut toisin, mutta muistan käyneeni läpi hänen teosluettelonsa 1970-luvulla, jolloin tällainen urakka edellytti pitkähköä oleskelua Yliopiston kirjaston kortiston ja hakuteosten ääressä.

Nyt Internet tietää hänen julkaisseen 560 kirjaa ja pamflettia.

Robinson Crusoe on juuri niin hyvä kuin väitetään, mutta Ruttovuoden päiväkirja on suurenmoinen. Molemmat perustuvat keskeiseen romaanitekniseen oivallukseen. Ne ovat alusta loppuun valetta, mutta niin vakuuttavasti valehdeltuna, että lukija tahtoo väen väkisin pitää niitä aitoina dokumentteina.

Defoe oli niitä miehiä, joka istui hirsipuun alla ennen toimituksen aloittamista kirjoittamassa asiakkaan viimeistä tunnustusta sanoinkuvaamattomista hirmuteoistaan. Häntä ei siis hiukkaakaan häirinnyt se, ettei hirtettävä tunnustanut mitään tai ylimalkaan puhunut sanaakaan.

Osittain Wolfe ja Mailer ja erityisesti Thompson gonzoilevat tähän suuntaan, mutta häviävät kirkkaasti mestarilleen.

Etenkin Defoen ”Moll Flanders” osoittaa, että Wolfen ”status-sfääri” tunnettiin ennen kuin atmosfääristä oli saatu selvää, saati stratosfääristä. Status-sfäärissä seikkailivat myös erittäin luettavat Tobias Smollet, Ehnry Fielding ja Thomas Sterne, 1700-luvun miehiä.

Kaikkein paras muotojen osaajana ja ympäri käyvän yhteiskunnan kuvaajana oli tietysti ruotsalainen Carl Michael Bellman.

Näistä 1700-luvun kirjailijoista – Jonathan Swiftiä unohtamatta – voisi sanoa, että he keksivät sosiologian ja sosiaalipsykologian. Kun romaanikirjallisuudesta tuli kunniallista 1800-luvulla, silloin menetettiin paljon.

Pynchonille on povattu jopa Nobelia. Mason – Dixon taisi jäädä minulta kesken, koska siinä on bugeja eli ohjelmointivirheitä. Lukeminen tuotti jatkuvasti erroreita ###.

Ehkä se on hienoa. En tiedä.

Rakastan paksuja romaanikirjoja. Niitä lukiessa ei käy niin kuin kävi hetki sitten, kun asensin iLifea Maciin – levytila loppui.

Jos menisi ja ostaisi jonkin Acerin. Euroa 389,00. Valokuvat siniselle ja musiikki punaiselle ulkoiselle levylle. Katseluohjelmaksi Photoshop Elements tai Picasa…

Voisi jättää Macin pelkkään verkkokäyttöön. Siinä se on ylivoimainen.

Tiedän. Pojilla on PowerBookin uusin versio. Mutta se on status-sfäärin ilmiö, muotoiltu Tom Wolfen maun mukaan kuuluttamaan muille junassa tai kahvilassa istuville: en ole lämpöpumppuasentaja enkä nuorempi hallitussihteeri.

Alushameen povitasku

Taskut tulivat todella käyttöön 1700-luvun lopulla. Kurenyöristä vyötäisillä riippuva pussi on tietenkin ollut käytössä tuhansia vuosia. Kaupunkipaikoissa kukkaropussia – joka saattoi sisältää myös tulusraudan ja taulaa – pidettiin varkailta suojassa päällysvaatteen alla, ja siihen päästiin käsiksi vaatteessa olevan viillon kautta.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa Pariisiin, äitini jatkoi povitaskuani toisen mokoman niin että passi ja vähät rahat olivat siellä todella turvassa taskuvarkailta – varsinkin kun myös vetoketju oli ommeltu kohti kainaloa auki vedettäväksi.

Kellotaskua kaipaan joskus hiljaisina hetkinäni; armeijan housuissa (m/36 pussihousut) oli liitingissä pikkuinen tasku. Kolikkotasku takin sivutaskun sisällä on mainio.

”Pikku-Pietarin pihan” lukeneet muistavat päähenkilön riemun päivän, kun hänen uusissa molskihousuissaan oli perstaskut.

Perstaskuja oli kolmenlaisia, oikeita, haitarimallisia (kuten nykyiset reisitaskut) ja päälle ommeltuja, kuten farkuissa.

Kehitys oli kehittynyt täyden ympyrän. Ajatus oli alkujaan kuljettaa mukana kolikoita tai muuta arvo-omaisuutta ja pitää kädet vapaina esimerkiksi katutappeluun. Lopuksi tasku on käyttökelvoton koriste. Kuulemani mukaan takin rintataskussa ei saa pitää muuta kuin siististi taiteltua nenäliinaa, eikä sivutaskuissakaan saisi kuulemma säilyttää muuta kuin tiliotetta.

Paidassa ei saa olla rintataskua. Jos sellainen kuitenkin on, siellä ei saa säilyttää mitään.

Taskuja kuitenkin käytettiin, ja suosituin käyttötapa eli käsien pitäminen taskussa, julistettiin erittäin huonoksi käytökseksi. Sitä se on kai vieläkin.

Armeijassa nyrkit taskussa lunkiminen johti välittömästi terävään huomautukseen. Vastaavasti jo 1920-luvulla sotilaiden ivamukaelma hengellisestä laulusta ”Käy yrttitarhassa polku” alkoi ”Käy nyrkit taskussa solttu”.

Herrahenkilöitä on varoiteltu puoli vuosisataa, ettei lompakko ole syytä kuljettaa takataskussa. Havaintojeni mukaan useimmat tekevät kuitenkin niin. Sitä pidän outona, että kun pusakoihin keksittiin käynnkkätasku entisen savukepakkauksen kokoisen taskun paikalle, kukaan ei ole vieläkään keksinyt taskua, johon mahtuisi pankkikortti ja pieni määrä rahaa.

Taskuiltaankin parhaat housuni päätyivät Valtion pukutehtaan lopetettujen listalle. Reisitasku on ainoa oikea paikka kännykälle – saa esiin yhdellä otteella sekä kävellessään, seistessään että istuessaan ja jopa autoa ajaessaan. Voi kailottaa yleisön iloksi. Niissä oli kolikkotasku ja tarranauhalla suljettava tasku linkkarille ja karkean luotettava vetoketju takataskussa.

Huhu kertoo, että ulkoilupuolella olisi vastaavia – mutta kun näiden vitsi oli se, että ne olivat äkkiä katsoen kohtuullisen siistit housut, jotka jalassa saattoi uskaltautua vaikka Stockmannille saamatta myymäläetsivää peräänsä.

Erähenkiset versiot tuovat hiukan liikaa mieleen naapurimaiden mafian.

Miksi taskuja on oltava monta? Rahat ja vastaavat on pantava vähintään kahteen paikkaan. Ryöväri tyytyy melkein aina lompakkoon ja vaatii ehkä vielä kääntämään taskut nurin. Ryöväri ei tiedä, että on ylimääräinen tasku, jossa on sen verran kahdenkymmenen dollari seteleitä, että pääsee majapaikkansa nuolemaan haavojaan.

Pekka Lipposella ja Kalle-Kustaa Korkilla oli aikana ennen James Bondin keksimistä seteleitä piilotettuna kengänkorkoon.

Tuo alushameen povitasku on sitten totta. Soitin äidilleni ja anopilleni. Alushameessa tai alemmassa hameessa oli edessä helmassa tasku. Naisihminen säilytti keskeisiä tarvikkeita esiliinan taskussa, mutta kun essu oli esimerkiksi junamatkan takia jätettävä pois, alushameen tasku oli loistava paikka vaikkapa junalipulle. Kuulemma näky saattoi olla aika mieleenpainuva, kun matkustajatar selasi sitten hameitaan niin kuin virsikirjaa – niitä saattoi olla monta päällekkäin.

Mutta ehkä päädyn tällä puheella esiliinaan tai otan talvikäyttöön kaupunkiguerillan liivini (Timberland). Esiliina on taskujen kantolaite. Tunnettu ja kadehdittu versio on ”kirvesmiehen esiliina” eli nahkainen najulapussi. (Navan päällä kuljetettavat vyölaukut ovat onneksi menneet muodista.)

Överhaalari

Eilinen T-paitaa koskenut kirjoitus tarkoitti oikeastaan pohdiskelua ainakin pintapuolisesta tasa-arvosta.

Kirjoittaja lähetti hauska linkin – blogi ”Keikari”. Asiantuntevaa tekstiä pukeutumisesta ja käyttäytymisestä nuorelle miehelle, joka ei ole aivan köyhä.

Kun soidinkäyttäytymisen aikakausi on ohi, ihmiset alkavat mainostaa itseään pukeutumisellaan.

Siitä kai johtuu, että niin sanotussa vakiintuneessa tai vakaassa tai vakavassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat miehet varovat vaistomaisesti pukeutumasta hyvin tai käyttäytymästä sulavasti.

Olen käynyt – kävellen – yliopiston rehtorin kanssa alennusmyynnin poistomyynnissä. Ei ollut kokoa.

Kysymys ei tietenkään ole köyhäilystä, vaan anonyymiyden vartioimisesta. Ellei ole kasvokuuluisuus, haluaa istua, kävellä, asioida rauhassa.

Tuulipukujen halveksijat eivät ehkä ymmärrä tätä. Eläkeläiset eivät halua erottua joukosta.

Itse saattaisin hommata kotiasuksi puolihaalarit tai överhaalarit, mutta en ilkeä, koska se voitaisiin tulkita rehellistä työtä tekevien ihmisten pilkkaamiseksi.

Se henkilö – jostain lukemani mukaan työmies – joka keksi ulko- eli riipputaskut, oli nero.

Kokohaalari oli mielestäni oikeasti likaisen työn tekijöiden asu eli sellaisten kuin autonasentaja. Englanninkielinen nimitys ”boilersuit” viittaa paineastioihin, joihin joku joutui ryömimään. ”Overall” on myös puolihaalari eli tyypillinen työmiehen kampe, jossa on rintalappu, rintatasku ja henkselit.

Jopa netin peruslähteistä käy ilmi, että haalariasu tuli englantia puhuvissa maissa pakolliseksi työnantajan osoittamana vaatetuksena ensimmäisen maailmansodan aikana.

Hieman outoa, ettei sotamuoti tarttunut tässä – etenkin lentäjät ja erinäisissä merivoimien tehtävissä palvelevat käyttivät haalareita. Suomessa avokoneet, joilla lennettiin vielä jatkosodassa, edellyttivät turkishaalareita.

Ne saivat odottaa uutta tulemistaan moottorikelkkoihin. Nykyisin kai pilkkimiehet pitävät kelkkahaalareita, ja eri urheilulajeihin on sommiteltu toinen toistaan ihmeellisempiä asuja, kuten rallin formulan ajohaalarit.

Pyytäisin arvoisia lukijoita ilmiantamaan, mikä on nykyisin maanviljelijän eli maatalousyrittäjän työasu. Käsitykseni on että haalari, ainakin navetassa. Mutta entä traktorin pukilla?

Alan hätääntyä. Pitäisi vieläpä luennoida kulttuurihistoriasta, ja käy ilmi, että en tunne kulttuuria. Verkosta katsomalla näen, että veturia ajetaan nykyisin kravatti kaulassa. Mielestäni ennen, kun veturinkuljettajat olivat viiksimiehiä, heillä saattoi olla helvetin hieno nahkatakki (Friitala), kun taas lämmittäjällä, joka oli pieni tekijä, oli nimenomaan haalarit. Hänen tehtävänsähän oli muun ohella paiskoa klapeja tenderistä tai lapioida koksia.

Arvaan että kokohaalareiden idea olisi sukua ”Union suit” –alusasulle, jonka kaikki tuntevat sarjakuvista ja ehkä elokuvista – flanellinen, punainen alusasu, napit edessä ja luukku takana. Etenkin työväenluokan suosiossa. Erään kollegan – michiganilaisen piirilääkärin pojan – kertoman mukaan seudulla ei ollut tapana riisua eikä varsinkaan pestä alusasua talvikauden aikana.

Kaksi kokohaalareiden yhteydessä mainittavaa on mainitsematta. Lapset – minulla oli itselläni oikein vetoketju äidin tekemissä haalareissa 40-luvun puolella. Ja luultavasti erittäin monille lukijoille Rukka-haalari on tuttu vaatteena, jonka päälle pukeminen laukaisee asiakkaassa välittömästi pissihädän. Viimeistään sen jälkeen, kun kurakintaat on saatu paikalleen.

Ja Churchill. Hän käytti haalaria rintamakäynneillään ja – valistuin viime vuonna käydessäni hienoksi museoksi muutetussa komentobunkkerissa – tavallisena työasuna.

Hieno kokonaisuus – epämääräisen näköiset haalarit, sikari ja koppalakki (tai Homburg).

T-paita

Tästä asiasta en löydä häävejä tietoja verkosta.

Luuloni mukaan t-paita on sama asia kuin englannin kielen ”jersey”, joka on sanakirjojen mukaan tarkoittanut keskiajan lopulta asti kudottua, yleensä ohutta vaatetta, ja kumminkin 150 vuotta ruumista myötäilevää, etenkin ulkoiluun sopivaa vaatetta, koneella kudottua.

Asuste oli oleellisesti ja selvästi aluspaita. Siitä on tietoa kahteen suuntaan, tuliko tavaksi käyttää sitä päällimmäisenä tai ainoana yläruumiin verhona Yhdysvalloista Eurooppaan vai Euroopasta Yhdysvaltoihin. Sellainen tieto löytyy, ettei U.S. armeijalla olisi ollut vastaavaa aluspaitaa.

Oma arvaukseni on kuitenkin Marlon Brando. ”Viettelysten vaunua” ja Kowalskia on vaikea ajatella ilman T-paitaa. Tietokannoista löytyy valokuvia, joissa Brando kokeili myös A-paitaa eli hihatonta.

Brandon ”Alastoman sataman” rotsi tuli sekin muotiin, vaikka tietysti jo ennen sotia meilläkin tunnettiin ”tuulitakki” (windbreaker?) ja etenkin ulkotyöläisten suosima ruutukuvioinen ”lyysi”.

Jos arvailuni saisi tukea tosiasioista, sitten meillä olisi kaksi valtavaa muodin luojaa, koska aikojen alusta työvaatteina käytetyt farmarihousut tulivat niin tiukasti James Deanin mukana, että Mattinen Oy otti farkkujen tavaramerkiksi ”James”. (James päällä joka säällä.)

Pakko sen on viitata James Deaniin, koska siihen asti ”James” oli tarkoittanut hovimestaria.

Englannin ”jeans” on peräisin Italian Genovan nimestä (Genes), koska siellä kudottiin tuollaista halpaa kangasta. Väri, edelleen ruumiillisen työn tekijän merkki, lienee sitä perua, että ensimmäiset ja siis halvat synteettiset värit olivat sinisiä. Valmistajana kunnostautui Badenin aniliini- ja soodatehdas eli BASF.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi yleisurheilussa käytetään hihatonta ja jalkapallossa hihallista (ja maalivahti pitkähihaista) paitaa. Kuten kuvasta näkyy, jalkapalloilijan virka-asu vakiintui samalla kun jalkapallo sai säännöt, 1860-luvun alkuun mennessä.

Olisi paikallaan myös pohtia, mistä alkaen poliisit jättivät ottamatta kiinni alushoususillaan juoksentelevat henkilöt, jos kysymyksessä oli ”urheilutilaisuus”.

Omien muistikuvieni mukaan lyhytlahkeisissa alushousuissa oli jotain herraskaista tai vielä kauheampaa - naismaista. Omana asevelvollisuusaikanani 60-luvulla muistaakseni oli erikseen urheiluasu, mutta kentällä ja kasarmissa noudatettiin maalaisperinnettä. Pitkiä kalsareita pidettiin kesälläkin.

Ensimmäinen sodanjälkeinen trikoovaate, jonka muistan varmasti, oli uimahousut. Tosin yleensä kukaan ei käyttänyt uimahousuja. Nämä siniset uikkarit, joissa oli valkoinen rantu, yleensä solahtivat sukeltaessa nilkkoihin, ja huumorimiehet kiskoivat ja paukuttelivat niitä muutenkin ohi kulkiessaan.

Kun ottaa huomioon T-paitojen tekstien ja kuvien suunnattoman kaupallisen merkityksen, ihmettelen vaivihkaa, kuinka kauan saadaan odottaa, kunnes joku nykyajan ammattiurheilija keksii vääntää hyppyhaalareihinsa tai simmareihinsa kunnon graffitin tai tatskat.

Välipäiväuni

Kun nukuin joko lakimääräisiä tai ylimääräisiä välipäiväuniani, näin unta, että minua nukutti aivan pohjattomasti, ja sitten puhelimeni soi pöydällä.

Ei puhelin ollut soinut. Hyvä niin.

Olin keksinyt aamulla sekuntikellon. Minun oli sovittava pitkään jatkunut riita itseni kanssa selvittämällä, onko kaupalta Isän luokse Kaunialaan lyhyempi matka tätä vai tuota kautta.

Osaan jo kantaa sitä pientä ja todella hyvää kameraa mukana povitaskussa. Sekuntikello toimii niin että otetaan valokuva ranteesta eli rannekellosta liikkeelle lähtiessä ja perillä katsotaan, paljonko kello on.

Asialla ei ole pienintäkään käytännön merkitystä, kuten ei useimmilla muillakaan asioilla.

Illalla katsoin ensimmäisen jakson oudon huonosti näyteltyä draamasarjaa ja tulin hyvälle mielelle siitä, ettei jatkoa tarvitse katsoa. Oli päässyt käymään niin, että dramaturginen taitamattomuus vaikutti kahdella tavalla. Kirjoittamisessa ja elokuvassa vaikeimpia eivät ole sanat (kuvat), vaan sanojen välit (kuvien välit). Tarkoitan näitä valkoisia kohteita. Etenkin pisteen (.) kirjoitettuaan saa olla tikkana.

Elokuva on alkeellinen taide ja vaatii siksi suurta taitoa. Olettehan huomanneet, että Kaurismäki puhuttelee luultavasti ulkomaalaisia siksi, että operettimaisten taustojen (kulissien) lisäksi hän skarvaa johdonmukaisesti ”väärin”. Elokuvan viehättävä sarjakuvamaisuus (”Viikonloppu”, ”Viikkosanomat” – ”Rex Morgan”, ”Julie Jonesin sydän”) syntyy juuri skarveista ja korostuu siitä, että näyttelijä voi tulla sisään kuvaan väärältä puolelta jne. Ranskalainen elokuva ja saksalaisista ainakin Fassbinder käyttivät samoja välineitä. Kaurismäki on ekspressionisti, maassamme ensimmäinen Tyko Sallisen ja Vilho Lammen jälkeen (Aimo Kanervaa en panisi samaan listaan).

Elokuvan suuria ekspressionisteja olivat tietenkin Wiene (tohtori Caligari) ja Murnau (Nosferatu).

Illan draaman toinen dramaturginen virhe oli sankari-individualismi, joka oli 1968-1969 eli avausjakson kuvaamana aikana kirkonkirouksessa. Silloin osallistuttiin ja samaistuttiin.

Ilmoittaudun todistajaksi, vaikka olen jäävi, koska olin itse mukana.
Sen takia maassa ei 1965-1975 ilmestynyt kuin pari hyvää romaania. Se poikkeus oli Salaman ”Minä, Olli ja Orvokki”. iso kerronta tuli Joenpellon Lohja-sarjassa, joka lähti vetämään tuon aikakauden jälkeen. Jopa Paavo Rintala keskittyi dokumentteihin.

Sen takia johtavaksi taiteeksi nousi kaikkien suureksi kummaksi teatteri. Tulevaksi ruhtinaaksi oli luvattu Pakkasvirran Jaska, mutta Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka olivat ne nimet ja perässä tuli niin monta muuta.

Olen muistellut eri henkilöiden kanssa Holmbergin Turun kauden 1971-1977 tapauksia, joista mielessäni ylin oli ”Seitsemän veljestä”. Kukaties olimme jonkin joukkosuggestion vallassa, mutta näkemieni videopätkien mukaan emme sittenkään.

Tuossa tapauksessa, josta Kalle on varmasti valmis puhumaan kaksi tuntia milloin vain, oli se erikoislaatuinen piirre, että kollektiivi toteutti kollektiivia kuvaavan mestariteoksen kollektiivisesti.

Valitettavasti en koskaan päässyt mieltymään Turkkaan. Ehkä asiaan vaikutti se havainto, että televisioelokuvan tekijänä hän oli vielä huonompi kuin Holmberg, jonka ”Rauta-aika” ei kehuja kestä, se kun on mastodontin (Mastodon giganteus) mittoihin kasvatettu puolen tunnin fantasia – Haavikko ja epiikka on yhtä arveluttava yhdistelmä kuin tietotekniikkainsinööri ja ruuvimeisseli.

Mikä johtaa myöntämään, että tuo kollektiivisen ja osallistuvan aikakauden huipuksi tarkoitettu ”Ratsumies” oli hieno, mutta oikealta ohi ajoi kilpailevan säveltäjän ”Viimeiset kiusaukset” (molemmat 1975).

Martti Talvelan ja Joonas Kokkosen (pikkuserkkunsa näytelmään perustuva) teosta kuvaillaan edelleen virheellisesti, vaikka se on esitetty jo 300 kertaa. – Sehän on perikuvallinen jatkosotaromaani, yksilön ja organisaatioiden (kirkko, yliopisto, valtio) taistelusta, jossa yksilö yrittää säilyttää itsensä vajauden tunnossa mutta häviää. Eli ei häviä vaan muuttuu kansanliikkeeksi.

”Missä on syyllisyyttä, siellä on sydän kova.” ( ”Sepän kirja” = Wilcox, Kallis hunaja pisara, suom. 1779.)

Taideäänestys

Päätalo ja Paasilinna eivät ole hyviä kirjailijoita siksi, että heidän kirjojaan on myyty niin tavattoman paljon. Eikä Linna.

Kun en ole kirjallisuuden professori, joudun perustelemaan. Kun en ole kriitikon ammatin harjoittaja (vaikka olen kieltämättä ollut), sellainen perustelu ei kelpaa, että minä, juuri minä, kaikessa korkeudessani olen tätä mieltä.

Mutta liioin te, lukijat, ette pysty tätä asiaa päättämään.

Käsillä on ilmiö, jolle annan nimen markkinaharha.

Erilaisia idoleita luodaan tyhjästä. Kohtapian olemme tilanteessa, jossa ensin korkeimman oikeuden ja sitten tieteellisten tutkimuslaitosten lausumat alistetaan ”kansanäänestyksessä” punnittavaksi.

Amerikkalainen elokuva on rakentanut tätä virhettä hartaasti, mutta lopultakin onnistumatta. Tietysti ala-arvoiset tuotteet menestyvät jatkuvasti markkinoilla mainiosti – eikä siinä ole mitään moittimista. Mutta selkeästi heiveröiset filmit eivät kestä kulutusta.

Oscareita vähätelläänkin. Viimeksi kuluneiden 50 vuoden parhaan elokuvan palkinnon saaneiden joukossa on paljon suurenmoisia elokuvia (Sademies, Kummisetä I ja II, Armottomat, Schindlerin lista, Annie Hall. Yksi lensi yli käenpesän, Amadeus, Puhallus… ) Melkein mutta ei aivan joka vuodelta löytyy vielä parempi elokuvia – mutta so what?

Myös kirjallisuuden Nobel-palkintojen osumatarkkuus on mainio – samaa luokkaa kuin Finlandia-palkinnon. Jälkiviisauden valossa vain runsaat puolet palkinnoista on mennyt aivan metsään. Se on hyvä tulos.

Urheilu on se rahankeruun muoto, jossa säännöt on järjestetty varmoiksi. Taideolympialaisia ei voi pitää (vaikka niitä on pidetty). Kirjallisuudessa ja taiteessa rima on näkymätön tai ainakin palkintotuomarit erottavat sen eri korkeuksissa, eri telineillä ja eri stadionilla.

(Mitähän varten selostajat toistelevat, että joku ”ansaitsi voiton”? Homman idea on se, että voittoa ei voi ansaita, vaan voittaja on se, joka tekee jonkin sääntöjen määräämän tempun muita etevämmin.)

Makuasioista voi kiistellä. Tosiasioista ei voi kiistellä. Iltapäivälehden äänestyksellä ei voi ratkaista, onko Marsissa ollut vettä.

Päätalon tai Paasilinnan suuri suosio on vahva todiste korkeasta kirjallisesta tasosta. Samanlainen todiste on käännösten suuri määrä. Kirjastojen nimikekohtaiset lainausmäärät eivät liene toistaiseksi käytettävissä. Ne kertoisivat paljon. Mutta ne eivät todista asiaa.

Jos nyt joku sanoisi minulle, että Shakespeare oli huono näytelmäkirjailija ja kelvoton sonettien sepittäjä tai että Tshehov ei tiennyt mitään kunnon novelleista, en pystyisi kumoamaan näitä käsityksiä asiaperustein. Sen sijaan pystyisin – vaikkapa televisiokeskustelussa – leimaamaan mielipiteiden esittäjä tärähtäneeksi, mutta siihenkin tarvittaisiin ilkeyttä ja hiottua väittelytaitoa. Luulisin osaavani saada väittäjän kiinni siitä, ettei hänellä ole sen enempää perusteita mielipiteelleen kuin ns. vallitsevan käsityksen tueksi on esitetty. Tai ei siis senkään vertaa.

Luulen etteivät omat mittausvälineeni poikkea kovin paljon tällä hetkellä muutenkin vallalla olevista. Päätalon kohdalla tunnustan, että henkilökohtainen kaikupohja merkitsee paljon. Ellei aihepiiri sykähdytä, innostumisen urakka voi olla epätoivoisen iso.

Tämä ei tarkoita saman virren vetämistä. En tiedä todellisuudessa metsä- enkä rakennustöistä pyhää pöläystä, ja rakennusmestareista se verran, että suvussa oli kaksi. Mutta jokin työn hyvin tekemisen ihastelu on omaa perimääni, eikä siinä ole väliksi, onko puhe veistämisestä, virkkaamisesta, kirjoittamisesta vai laulamisesta.

Mauri Sariola ja Outsider ovat minulle mieluisia kirjailijoita, vaikka molemmat olivat raakoja rahastajia. Tienaamistarkoitus on taiteen innoittaja, ehkä suurin.

Mutta selitellessäni omia tuntemuksiani ja järkeilyjäni joudun turvautumaan kielikuvaan. Päätalo on kuusi, Arto Paasilinna joulukuusi.

Voi olla, että Paasilinna on hyvä ihminen – en tosin ole kuullut sellaista – ja haluaa ilahduttaa ihmisiä, varsinkin tuntuvaa korvausta vastaan. Minun silmissäni hän kumminkin tehtailee rihkamaa hetken huviksi lapsenmielisille.

Kuusi on minulle loputtoman ihailun kohde. Kuvanveistäjistä vain Degas nousee samaan sarjaan – ja hänkin vain makroskooppisella tasolla. Minua kuusessa hämmentää kaikki, myös kaarna, siemenet ja solukko.

Kuusessa ollaan.

Hetekan narinat

Heteka eli nerokas, hygieeninen terässänky, jolla karhattiin luteet kammareista ja siitettiin lähes sata prosenttia suurista ikäluokista. Sen valta-aseman vei vasta vaahtokumi, myöhemmin vaahtokumipatja eli superlon, ja sellaiseen sopiva laveri.

Kumpi ompi parempi – sänky vaiko seslonki? – Olen ottanut asiasta selvän.

Seslonki oli pienporvarillisissakin perheissä tarpeellinen tavara, nykyiseltä nimeltään lähinnä runkopatja. Se toimi eräänlaisena sohvana päivisin ja siihen pedattiin vierailevat taiteilijat yöksi, satiinipintaisen täkin alle, käyttäen nimikoituja, pellin paksuisia lakanoita.

Se olikin herrasväen merkki, että oli vielä raitiovaunussa aamulla lakanan brodeerauksen painamat poskessa.

Tämän perinteen taisi tuhota televisiostakin tuttu Marimekko, jonka pussilakanat valloittivat maan lyhyessä ajassa.

En olisi viitsinyt niin tutusta asiasta kuin Hetekasta kirjoittaa – en vaikka muistan sen sukupuolitekniikalla antamat haasteet, alasängystä yöasentoon kiskaistu vuode kun saattoi romahtaa kirjaimellisesti kesken kaiken. Ja lisäksi ne narisivat.

Mutta kun tutkin, olisiko tästä suomalaisen kulttuurin kannalta keskeisestä kapineesta hyvinkin tietoa netissä, niin jälleen kerran Kansalliskirjaston skannatut pienpainatteet yllättivät. Sieltä löytyi 1930-luvun Hetekan (Helsingin Teräshuonekalutehdas, alkaen 1932) myyntiluettelo.

Tuo luettelo antoi puolestaan aiheen päivitellä. En ollut tullut ajatelleeksi, että ikävän hyvin muistamani sairaalan ja armeijan sängyt olivat saman tehtaan tuotteita. Käy ilmi, että tehtaalla valmistettiin luottamuksella ja taidolla myös leikkauspöytiä, tutkimuspöytiä, instrumenttikaappeja ja niitä ruuvattavia, kolmijalkaisia jakkaroita, jollainen Isoisän (apen) vastaanottohuoneessakin oli.

Brosyyrin alussa on lapsenpäästöopin erikoislääkäri Seth Wichmanin suositus; oli uranuurtaja ja muinaisen esimieheni Heikki A. Reenpään appi.

Hetekan patjana oli usein punaraitainen, joskus poikkeuksellisesti siniraitainen pussi, jonka täytteenä käytettiin armeijassa ja maalla olkia ja joskus myös jouhia.

Lasten patjan pehmusteena käytettiin flokkia, joka on teollinen puuvilla – heikko esitys kulutuksen, lämmön ja kosteuden kannalta. Kesämökille kesti aina viikon ennen kuin patja alkoi tuntua kuivalta. Vai hitusen parempi täyte oli kapokki, huokea kasviskuitu, jonka hyväksi puoleksi sanotaan hakuteoksissa (Tavarasanakirja, 1947 – Kasviuntuvat) kosteuden kestäminen.

Kullakin ajalla on omat huolensa. Teräsputkista ja jousista koottu sänky liittyi tosiaankin syöpäläisiin. Puusänkyyn pesiytynet luteet pitivät vanhan sanonnan mukaan pintansa kuusi vuotta. Esimerkiksi sängyn kantaminen muutamaksi viikoksi ulos pakkaseen ei luteita pahemmin hätkäyttänyt.

VR ei ole milloinkaan myöntänyt epäilyä todeksi, mutta siirtyminen metallirunkoiseen kalustoon saattoi liittyä tähän samaan asiaan. Monta vuotta sotien jälkeen matkustajavaunuissa oli ilman pilettiä mukana jokseenkin täydellinen valikoima syöpäläisiä, etenkin vaatetäitä.

Pohjanmaan suuren tuberkuloosikuolleisuuden sanotaan johtuneen osittain siitä, että maakunnassa oli yleistä myydä talo kaikkine irtaimistoineen. Mukana seurasivat usein myös vällyt, joihin edellinen omistaja oli yskinyt itsensä hengiltä. Ja ”rintatauti” saattoi tappaa kolmetkin perättäiset omistajat. Runsaat talonkaupat liittyivät tietenkin tavattoman suureen siirtolaisuuteen.

Niin makaa kuin petaa.

Paremmilla ihmisillä oli ennen sotia loimukoivusta nikkaroidut parisängyt ja niissä resooripolsterit eli joustinpatjat. Huonommilla ihmisillä oli hetekat. Jätkäpojilla oli savottakämpän lattialla korva tyynynä ja vyö peittona.

Kahdenlaista huonoa

Tuntuu olevan sopiva hetki selvittää, miksi pidän huonosta taiteesta enemmän kuin hyvästä.

Samalla pääsen kuudennen kerran toistamaan, että Kalle Päätalon kohdalla arvostelu ja kirjallisuuden kuohukerma ja arvojohtajat, joiden joukkoon näen silloin tällöin itsekin joutuneeni, ovat erehtyneet pahanpäiväisesti.

Sellaista heikkotasoista ajanvietekirjallisuutta, jota en saa luetuksi, on kaupoissa hyllyt notkoillaan ja kirjastoissakin edustavasti.

Luin kaksi Ilkka Remeksen kirjaa, jotka tuntuvat samanlaiselta kioskikirjallisuudelta kuin monet amerikkalaiset bestsellerit tai esimerkiksi Laila Hietamies.

Minulle tulee sellainen tunne kuin olisin irrottanut vanhanaikaisen herätyskellon (Junghans) takakannen ja katselisin koneistoa. Kaikki on paikallaan ja liipotin ja fiinikarva tekevät tehtäväänsä. Muuta ei sitten tapahdukaan paitsi että aikanaan vieteristä loppuu veto.

Jännityksen erottaa liikatunteellisesta viihteestä lähinnä se, että tällainen Remeksen kirja on pantu soimaan kerran tunnissa (25 sivun välein). Murha, huorinteko tai huimaksi aiottu takaa-ajo seuraa toistaan.

Mekaanisuudessa ei ole sinänsä vikaa, mutta kaikki tämä on tuttua ainakin sadan vuoden ajalta ja tehty niin usein niin paljon paremmin. Kukaties on nyt lisätty kuoriin kiiltoa, mutta ei se peitä koneisto raksutusta.

Novelli tai romaani josta pidän ja jota arvostan – jokin Sillanpää tai Haanpää – on kuin vuorokausi tai vuosi Kyrösjärven tai Lamujärven tai (minulla) Haukiveden kaltaalla. Kaikki toimii salaperäisesti yhteen ja ihminen – lukija – löytää itsensä unohtamalla itsensä.

Hento kirjailija kirjoittaa mallin mukaan ja pitäen silmällä sitä, mitä luulee lukijan odottavan. Lähes kaikki sotakirjat ovat ”Tuntemattoman sotilaan” ja poikien seikkailukirjojen taitamattomia yhdistelmiä. Lähes kaikista romansseista erottuvat usean suodattimen läpi Brontën sisarukset ja Jane Austen.

Tätä nykyä jupistaan kirjojan liiallisesta laveudesta. ”Kolme muskettisoturia” on kieltämättä sinänsä pitkä, ja sillähän on kaksi vielä pidempää jatko-osaa. Päätalon kirjoja on moitittu juuri siitä, mikä minua innostaa niissä, aitouteen perustuva yksityiskohtaisuus. Luin jostain että ”Tammerkosken sillalla”, yksi Iijoki-sarjan parhaita niteitä, olisi muka haukotuttava, kun se on oikeastaan pientalon rakentamisopas tai ainakin tarkka työnkuvaus.

Voipi olla, mutta minusta pientalon rakentaminen sotien jälkeen on aivan mahdottoman mielenkiintoinen aihe – yhtä kiinnostava kuin uitto. Lisäksi Päätalo on selvästi korostellut ja vaimentanut henkilöhahmoja, sellaisia kuin kovapuheinen mutta hyväsydäminen pontikankeittäjä ja trokari Alli tai unohtumattoman omahyväinen ja tyly Kuusisen Ukki.

Hän ei kirjoita Iijoki-sarjassa enää mallin mukaan, koska hän on saanut päähänsä kertoa ainoastaan asioista, jotka hän tietää tosiksi tai ainakin mahdollisiksi.

Hän on myös selvinnyt melkein mahdottomasta tehtävästä. Hän kuvaa itsensä suhteellisen yksinkertaisena tai ainakin käsitteelliseen ajatteluun tottumattomana ja helposti narrattavana.

Lukija on valmis hyväksymään kuvan näköiseksi – mutta Gödelin toisen laskettavuutta koskevan lauseen mukaan metakielen on oltava kuvattavaa kieltä rikkaampi. Kirjoittajan on oltava fiksumpi kuin kirjan sankari on. Kun heidän nyt uskotellaan olevan sama henkilö, yhtälö on mahdoton.

Kysymyksessä on Doppelgänger, kaksoisolento. Siitä ovat kirjoittaneet Shelley, Goethe, Poe, Dostojevski… Se on suorastaan kauhuromantiikan teema. Jos ihminen näkee oman itsensä, sellainen ennustaa pahaa.

Sellainen että uskaltaa taiteilijana ryömiä omiin nahkoihinsa, nähdä omilla silmillään ja puhua omalla suullaan silläkin uhalla, että kohtaisi itsensä, on perinteinen uskonnollinen teema – Jeesus ja Jumalan poika.

Päätalon sarjassa vilahtaa pari kertaa lapsen haave tulla sellaiseksi kuin Jeesus, mutta äiti sanoo, että se on mahdotonta. Täytyisi olla synnitön.

Lestadiolaisuus sisälsi syntien saarnaaminen anteeksi annetuiksi, pyhityksen.

Arkiseksi ja asialliseksi soimatun romaanin pohjalla on kysymyksistä syvimmät. Siksi kertomus sisältää joukon epätodennäköisiä, melkein uskomattomia käänteitä.

Sen kirjallinen muoto on legenda.

Puolijohteista

Kun keskiolut tosiaan tuli yleisempään myyntiin 1.1.1969, oli alettava säästää Alkosta kulkeutuneita pakkaustarvikkeita. ”Fagerholmin nahka” oli siihen aikaan vielä harvinainen muovikassi, joka kieltämättä kokoon taitettuna muistutti esimerkiksi pääjohtaja, puhemies K.A. Fagerholmin selkänahan pienoismallia.

Työmiehen selkänahan nylkeminen oli tavallista puhetta, ja vaikkei Fagerholm ollut työskennellyt työmiehenä, vaan kohonnut parturista erittäin merkittäväksi poliitikoksi, siinä oli nimitys paikallaan.

Aaltopahvista taiteltava kuuden pullo kotelo, nykyisen mäyräkoiran edeltäjä, oli sitten puolestaan ”Työmiehen transistori”.

Neljäkymmentä vuotta sitten, 1.4.1969 tapahtui lähes yhtä suuri yhteiskunnallinen mullistus, kun lauantai muuttui valtion virastoissa vapaapäiväksi. Muutos toteutettiin kautta linjan 1965-1970.

Aikaisemmin lauantaina oli tehty töitä yleensä kahteen iltapäivällä.

Sitä en paha kyllä muista, milloin kouluissa lakattiin käymässä lauantaisin.

Nyt pääministeri patistelee kuluttamaan eli ostamaan tavaroita liian kalliilla. Tuo ”kuluttaminen” on vaikea sana. Periaatteessa se tarkoittaa kaikkea ostelemista, mutta koska myyskentely ei kannata, ellei ylijäämää kerry, se tarkoittaa käytännössä kalliilla ostamista.

Pelkään että kauppiaat ovat itse kaivaneet kuoppaansa syvemmäksi osoittamalla joulun alla ja nyt joulun mentyä, miten halvalla tavaroita voi myydä. Itse he väittävät, että alennukseen menee tavaraa alle omakustannushintojen, mutta kuka uskoo?

Ei esimerkiksi kameroilla, joiden hinnat näyttävät pudonneen parissa viikossa puoleen, ole todellista omakustannushinta. Kauppiaan kate riippuu siitä, kuinka paljon ja mihin aikaan on ostanut tavaran.

Mieleeni on jäänyt, että kun Saksan Demokraattisen Tasavallan teollisuudesta yritettiin pelastaa edes osa, täysin käyttökelpoinen Practica ei kelvannut kenellekään, ja kun tuolle peiliheijastuskameralle laskettiin läntien tavan mukainen tuotantokustannushinta, se nousi samoihin lukemiin kuin tavallisen Mercedes-auton myyntihinta lännessä.

Historiankirjoituksessa, ajoittain taloushistoriassakin, unohdetaan tämän tästä, että kun reaalisosialismissa ei todellakaan ollut markkinoita eli kysynnän sääntelemää tarjontaa, reaalisosialisteilla ei liioin ollut kustannuslaskentaa eikä käsitystä hyödykkeiden hinnoittelusta.

Virheelliseksi osoittautuneen käsityksen mukaan valtio eli kommunistinen puolue arveli kykenevänsä sanelemaan hinnat – esimerkiksi pitämään elintarvikkeiden hinnat mikroskooppisina.

Epäilisin, että viisipäiväinen työviikko oli siinä kuin keskiolutkin osa suurta siirtymää sisäruokintatalouteen. Porsaat vaelsivat sankoin joukoin purtilolle. Vallitseva tapa oli ostaa ainakin päivittäistavarat ”kirjalle” eli tiliin eli velaksi. Niin minä ainakin tein 1970-luvulla. Ruokaostokset maksettiin kauppaa kerran tai kahdesti kuukaudessa.

Järjestelmä on kuulemma edelleen periaatteessa olemassa, mutta en ole nähnyt yksityishenkilöiden käyttävän sitä.

Toinen sikatalouden muoto oli Shellin tai Esson luottokortti. Minulla oli.

Sellaiseen turhuuteen kuin autoon ei pankki antanut lainaa. Asuntolainaakin sai rukoilla sydän syrjällään, ja etukäteen säästettyä olisi täytynyt löytyä 30 prosenttia asunnon hinnasta.

Ainakin ensimmäisen autoni ostin vähittäismaksulla. Tämän keksinnön nimeksi vakiintui sitten osamaksu, ja yleensä väitetään, että uranuurtajia olivat Singerin ompelukoneen myyjät – siinä oli tehtaantytöilläkin mahdollisuus, etenkin kun saattoi saada lisätienestiä.

Väitöskirjatasolla on väitetty, että Suomen kodit mullistuivat, kun sohvakalustojen osamaksumyynti yleistyi.

Mutta se auto… Tehtiin osamaksusopimus takaisinottoehtoineen kauppiaan kanssa ja maksuajan kullekin kuukaudelle vakuusvekseli eli siis käytännössä melkoinen pino.

Kukaties juuri tämä hävitti kansan keskuudesta jumalanpelon ja uskon hyviin tapoihin. Vekseli oli ollut aiheesta hyvin pelätty paperi. 1960-luvulla valtavasti laajennut autokauppa muutti kaiken.

Itse asiassa myyjä ei niillä vekseleillä tehnyt mitään. Otaksuisin että niitä käytettiin lähinnä pelotteina. Vakuusvekselin protestoiminen ei paljon auttanut, mutta kyllä Kauppalehteä luettiin silloin sydän syrjällään eri syystä kuin nyt. Siellä oli se protestilista!

Työsuunnitelma 2009

Eläkkeelle en ehjin nahoin pääsisi, koska joku on hukannut kirjapidosta kuuden viikon työrupeaman vuonna 2001. Ei ilkeä ruveta setvimään kun tässä voi kuitenkin lihoa virassaan ihmisten kiusana ja kummana.

Kahdeksan valmiin päälle voisi yrittää nostaa noin kolme väitöskirjaa jengoilleen ja lisäksi saada vauhtiin yksi oma tutkimushanke.

Sellaisen esittäminen blogissa on hulluutta.

Siis näin.

Bioteknologia lähti liikkeelle viimeistään kymmenen vuotta sitten. Yhdysvalloissa oli oikeusjuttu, jossa selvitettiin, onko ihmisellä tekijän- tai patenttioikeutta omaan solukkoonsa. Ei ole.

Geeniterapian ja muuntogeenien on jo olemassa sopimuksia ja sääntöjä. Mutta iso muutos on näkyvissä, ja sen hallintaan ei ole keinoja eikä lakeja.

Viime vuonna onnistuttiin viimein kehittämään kaksiulotteinen aine – grafeeni (graphene), jota koskeva Wikipedian artikkeli ei muuten ole ihan ajan tasalla. Tuon artikkelin lopussa on viite kaikin puolin suositeltavaan MIT Technology Review’hin, joka esitteli ”maailman kovimman aineen” taannoin yhdessä sellaisten mielenkiintoisten kehitelmien kuin akustisen metamateriaalin kanssa.
http://www.technologyreview.com/computing/21900/?a=f

Periaatteessa molekyylin kuljettaminen suoraan solun mitokondriaan osataan, mutta hiilikuituiset nanoputket ovat osoittautuneet ongelmallisiksi. Voi olla, että asialle on lähetettävä bakteereja tai viruksia, joiden ammatti on kulkea soluseinämien lävitse ja joista löytyy sopivan kokoisia (virus alkaen 10 nanometristä).

Tällaiset hankkeet voivat kuulostaa kaameilta, mutta eräitä syövän muotoja on jo onnistuttu parantamaan täysin kuljettamalla ”vasta-aine” kudoksen sijasta soluun ja nyt siis tähdätään tiettyyn solun osaan.

Oma tutkimuksellinen roolini on genomin avauskiistassa opittu – miten estää se, ettei yksityinen lääketehdas onnistu omimaan sellaista oivallusta, joka kuitenkin perustuu laajaan perustutkimukseen ja merkitsee kukaties hyvin paljon hyvin monille.
DNA-kaksoisheliksiä avattaessa yliopistot onnistuivat sabotoimaan lääketehtaiden ponnistukset julkaisemalla johdonmukaisesti Internetissä tutkimustuloksensa. – Patentti edellyttää uutuutta, joten tuollainen julkaiseminen estää patentoinnin. Niitä sanotaan patenttiprofylakseiksi.

Kun minulta kysytään yhtä mittaa, mitä kummaa ajamme takaa Aalto-yliopistolla, en koskaan vastaa rehellisesti, että ainakin itse ajan takaa Leena Palotietä, jonka kyllä tunnenkin.

Kunnianhimoinen ajatus on taata etenkin laskentaan ja infraan (lakeihin ja kansainvälisiin sopimuksiin) tarvittava asiantuntemus.

Yleisessä tiedossa ei ole, että meillä on Suomessa bio-puolella maailmanluokan vahvuusalueita. Yleisessä tiedossa on, että ympäristö- ja ilmastoasioissa olemme saattaneet itsemme sellaiseen jamaan, että apuja kannattaa katsella myös pieneliöpuolelta.

Bakteeri – mikä tahansa solu – on sekä kone että tietokone. Se muuntaa tai tuottaa energiaa ja prosessoi informaatiota kasvaakseen ja jakautuakseen. Molekyylitietokoneesta on puhuttu teoreettisella tasolla jo pitkään.

Blogin kirjoittaminen on tilaisuus ajatella ääneen ja saada vastauksia.

Toisin kuin muut näen tämän vaikean taloudellisen sekasotkun, jota huvikseni nimitän maailmanlopuksi, ilmiönä joka on lopultakin yhtä tuttu sekä erittäin pienen mittakaava maailmassa että yhteisöjen sisällä ja niiden kesken.

Tämä on tulehdus. Arvaisin streptokokki-infektiota. Se on yhtä vaarallinen virheellisesti hoidettuna kuin hoitamatta jätettynä.

Mutta hoito on mahdollinen ja olemassa.

Sellaista uutta vuotta 2009.

Jatkuu huomenna, sitä seuraavana päivänä ja senkin jälkeen.

(Kuva: grafeeni eli atomin paksuinen hiili-vety-verkko, jonka yrittää lävistää timanttikärki – MIT Technology Review)

Piiput

Eduskunta ja media ovat edelleen kiinnostuneempia tupakan kuin tuliaseiden vastustamisesta. Tulitikkujen myynti on ennen pitkää tiukemmin säänneltyä kuin aseiden.

Saa sanoa, että tuliaseet aiheuttavat suhteellisen vähän vahinkoa verrattuna erinäisiin aineisiin. Jos näin on, pitäisikö pistoolien myynti uskoa R-kioskeille? Vai olisiko tuliasekulttuurimme silti suhteellisen maltillinen? Väittäisin kuitenkin, ettei käsiase eli pistooli tai revolveri, kuulu kansalaisen varusteisiin se enempää kuin rikkihappo tai dynamiitti. – Tässä Yhdysvaltain tilanne on tunnetusti toinen.

Televisiossa ei saa näyttää tupakkaa eikä pahemmin viinapulloja eikä kikkeleitä. Häiriintyneet nuoret miehet oppivat sitä vastoin ampumaan palkkamurhaajan tapaan pistooli poikittain. Se on muuten revolveria käyttäessä turhaa. Mafiatyyli liittyy juoruavien hylsyjen pyydystämiseen. Revolverissa hylsyt jäävät rullaan.

Rinnastukseni on mielivaltainen, alhainen ja poleeminen. Pitkäpinnaiset lukijani tietävät myös, että minulla on kokonainen karja omia lehmiä erilaisissa ojissa.

Silti huomautan, että tupakointikiellot kohdistuvat valmiiksi sorrettuun kansanosaan eli yksinhuoltajiin, köyhiin, pikkutyttöihin, juoppoihin ja mielisairauden ja dementian välimaastossa hoippuviin eläkeläisukkoihin (viittaan itseeni).

Sen sijaa käsiaseet ja esimerkiksi doping, jonka sääntely on jalomielisesti jätetty enimmäkseen rehellisyydestään tunnetuille urheilujärjestöille, kohdistuvat äänestäjiin ja sanomalehtien lukijoihin.

Mieleen tulevat myös henkilöauto ja tietokone, kaksi suunnittelua ja käytettävyyttä ajatelle suunnattoman huonoa laitetta. Toinen tuhoaa ympäristöä ja toinen on omiaan hyökkäyksiin mieltä vastaan.

Näidenkään käyttäjäryhmiä ei sovi suututtaa, jos tahtoo menestyä.

Käsiaseista tiedän oikeasti jotain. Ammuimme vanhemman poikani kanssa pikku kilpailuissakin, tosin vailla menestystä. Se oli noin kaksikymmentä vuotta takaperin. Minulla ei ole takanani puukkoa kummempia aseita; pojallani on luvat ja aseiden säilytys kunnossa, vaikka hän ei nykyisin ammu, kun on perheessä pieniä poikia.

Mieluisin aseista on ”peniläisiä” eli .22 short –patruunoita käyttävä Waltherin olympiapistooli. Luodin iskuvoima on suunnilleen sama kuin jos kivellä viskaisi. Tulitikkulaatikkoon se tekee kyllä reiän.

Jo silloin eli kauan sitten räiskiminen oli muotia. Sen yksi muunnos oli ”silhuettiammunta”, johon muka tarvittiin magnum. Laittelivat hiekkakuopille peltisiä eläimen kuvatuksia, joita sitten kellistettiin ampumalla kahden käden combat-otteella eli televisio-ohjelmien tyyliin.

Kun kävin useinkin opettamassa silloisessa poliisiopistossa Espoossa erilaisilla komisariokursseilla, tulin tietämään, että ohjeen mukaan poliisimiesten on määrä jättää ampuminen erikoiskoulutettujen huoleksi ja paljastaa itse ase vain kun jonkun henki on katkolla.

Tietääkseni ase-fanit eivät pääse poliisiammattikorkeakouluun. Hiekkakuopalla ei opi ampumaan. Käsiase on niin vaikea, että pystykseen johonkin esimerkiksi poliisin ja armeijan erikoismiehet saavat luvan harjoitella vuosia, joka päivä. Aseistetun väen entinen 100 patruunaa kuukaudessa riittää kenties varoituslaukauksien ampumiseen ilmaan.

Entä ampumaurheilu ja metsästys? Kivääreistä ei ole huolta. Pistoolin tarve metsästyksessä on kukkua. Urheiluammunnassa, joka on siis oikeasti hupaisaa, nykyiset kehittyneet ilma-aseet ajavat saman asian kuin pienoispistoolit, ja isopistooli ja vapaapistooli kuuluvat kaupunkipaikkojen valvotuille radoille.

En keksi syytä, miksi räiskimisammuntaa ei ole jo kielletty. Tarkoitan pistooliammuntaa virallisten ja valvottujen ampumaratojen ulkopuolella. Vaikka haulikko on rikostilastoissa Suomen ylivoimaisesti vaarallisin ase, en sano siitä mitään pahaa. Paitsi että poliisi saisi kyllä viedä haulikon jo ensimmäisestä känniläistempauksesta, kuten kai tapahtuukin.

Tässä hahmoteltu ratkaisu sortaisi syrjäseutuja. Kuulin aikoinani tähdennettevän syrjäseutujen virkistystoimintana pontikankeittoa ja eläimeen sekaantumista. Ajatus ei vakuuttanut.

Laulun tunne

The Economistissa oli vallan heikko kirjoitus musiikista – laulaminen ja tanssiminen erikoisimpina piirteinämme.

Kuuntelin taannoin gibbonien laulua (www.gibbons.de/main/sound/06pil.html) . Kyllä ne todella laulavat. Ja kuuntelin saksalaista Alfred Wolfsohnia, jonka äänenkäytön kokeiluja löytyy verkosta ja verkkokaupoista – yhdeksän oktaavia jopa intervallihyppynä. Pianossa on seitsemän + molliterssi.

Mithenin kirjasta ”The Singing Neanderthals” olen kertonutkin. Neanderthalien vahvuus tai tuho tai molemmat johtuivat siitä, että he – kutaties – esittivät asiansa laulamalla. Anatomian erikoisihmiset ovat tietävinään, että äänen tuottamiseen tarvittavat elimet olisivat olleet samanlaisia kuin meillä Euroopan valkolaisilla.

The Economist viittaa ruotsalaisiin Upsalan yliopiston tutkijoihin (Patrik N. Juslin – ”Music and emotion, Theory and Research”, OUP 2001. Musiikillinen ilmaisu lähtee ainakin kuudesta eri kohdasta aivoista. Sävelten tuottaminen olisi siis paitsi kompleksinen myös emergentti ilmiö.

Nämä mielisanani eivät merkitse yleiskielessä ja pehmeissä tieteissä paljon mitään, mutta niillä voi pelotella pienempiään. Säätila ja piparkakku ovat emergenttejä, koska systeemin tilasta hetkellä H ei voi uskottavasti johtaa sen tilaa hetkellä H+n.

Sama yksinkertaisesti: tiedämme tavattoman tarkasti, mitä aineita piparkakkutaikinaan tarvitaan, ja tunnemme paistamisen prosessin. Piparkakun palauttaminen jauhoiksi, siirapiksi, sokeriksi, vedeksi jne. on joko mahdotonta tai käytännössä mahdotonta.

Musiikista emme tiedä, miksi se vaikuttaa tunteisiin, koska prosessi on niin monimutkainen ja lisäksi siihen sekoittuu kulttuurisia ja henkilöhistoriaan liittyviä seikkoja.

Siksi voi sanoa huoletta, että kaikki selvät selitykset ovat vääriä. Ja mielestäni tästä voi johtaa väitteen, jonka mukaan musiikkiin on paljon teitä ja keinoja, ja kohdittain ne tiet risteytyvät ja haarautuvat oikullisesti.

Ajatellaanpa: ainakin minusta on järkevää ja ymmärrettävää, että joku kieltäytyy syömästä lihaa, vaikka minusta itsestäni liha on kyllä hyvää ja pistelen sitä halukkaasti. Sekin järkevää, että joku lopettaa sanomalehtien lukemisen tai television katsomisen. Uutispimentoon vetäytyminen taas vaikutta hiukan hälyttävältä.

Mutta mitä sitä ajattelisi ihmisestä, joka kehuisi lopettaneensa musiikin kuuntelemisen tai kirjojen lukemisen?

Veikkaisin ensimmäiseksi mielenhäiriötä ja toiseksi vaikealaatuista ajatusvirhettä.

Kulttuurimme sisältää kyllä sen ainesosan, että sitä hyveellisempää, mitä enemmän itseään kiusaa. Käyttökelpoinen keino on kieltäytyä järjestelmällisesti sellaisesta, mikä tuottaa mielihyvää.

Osaan osoittaa tästä menetelmästä yhden vian. Se kääntyy varmasti muiden ihmisten vahingoksi eli tällaisesta ihmisestä kasvaa pahantekijä. Koska yksilöllisyys on oikeastaan harha, ihmisen ja toisen ihmisen välinen ero on häilyvä. Siten henkilö, joka järjestää itselleen kovan kurinpalautuksen, tulee järjestäneeksi sellaisen toisillekin.

Olettehan varmaan huomanneet, miten harmillisia henkilöitä kuivuneista juopoista tapaa tulla?

Häiriö terveydessä tai luonteessa ei taida olla korjattavissa ainakaan nopeasti eikä ainakaan helposti. Jos yhden vuodon saa tukituksi tai käryn sammutetuksi, ennen pitkää posahtaa jossain muualla.

Tämän vuoksi kannatan lempeää vetelyyttä – mutta toisaalta samasta syystä arvostan kovia työmiehiä, olkoon titteli kirvesmies tai dosentti. On ihan hyvä, että ihmisellä on näytöt myös siitä, että tarvittaessa osaa panna itsensä koville. Ellei sitä tee itse, elämä tekee.

Ryypiskelystäkin tuli puhe eilisen kirjoituksen yhteydessä. Arvostan juopottelua kovasti mutta, kaikille se ei sovi. Siitä en pidä, että niin moni on pakotettu juopoksi tai laulamattomaksi. Häpäiseminen näyttää olevan kätevä keino molemmissa tapauksissa.