Blockchain eli lohkoketju

Joitakin aikoja sitten lakkasin vähättelemästä Twitteriä. Kesti näin pitkään käsittää, että viranomaiset tviittaavat esimerkiksi tulivuorenpurkauksesta Balilla ja tämä on siellä lomaleville tärkeä ja nopea keino. Trump on sitten asia erikseen. Luulen että hänen tviittaamisessaan tärkeä syy on estää vastaväitteet. Tviitti on niin paljon luetumpi kuin sen kommentit.

Vaikka nettiuudistusten ympärillä esiintyy aivan tolkutontakin liioittelua, kiinnostuin vakavissani lohkoketjuista tyyppiä Bitcoin ja aion kirjoittaa asiasta joukon kirjoituksia tähän.

En kirjoita Bitcoinista, joka on digitaalinen valuutta eli kuin rahaa. Se liittyy myös sijoitustoimintaan, jota en harrasta, kurssinvaihtelujen seuraamiseen ja sellaiseen, eikä sen epämääräinen maine ole tullut tyhjästä. Sitä suosivat yhä enemmän myös ne, jotka ujostelevat poliisia ja verottajaa.

Ajatus ja rakenne on kuitenkin samaa sukua.

On käytännössä mahdollista, että kun olen ostamassa iltapäivälehden, minulla ei olekaan yhtään seteliä eikä kolikkoa. Osaan arvioida, miten monta käytännön tointa pankki ja Visa joutuvat tekemään ennen kuin ostokseni hinta on perillä. Turha näitä on sääliä. Kylä ne ottavat siitä vähintään kaksinkertaisen palkan. Mutta itse maksaisin tuollaisen kyllä digitaalisesta kukkarosta yhdellä napinpainalluksella.  Tuossa kukkarossa voisin pitää 50 tai 100 euroa ja laittaisin sen lähettämään itselleni sähköpostiviestin ”lisää rahaa”, koska oikealla pankkitilillä asioimiseen haluan käyttää tunnareita ja avainlukuja.

Liikennelaitoksen kertalipun maksaminen tekstiviestillä on käyttäjälle näppärä mutta toteutuksena aika kömpelö. Lähetetään puhelinnumerooon16355 tekstiviesti A1 (siis kirjoitetaan ”A1”), ja hetken kuluttua matkalippu on puhelimessa ja hinta menee puhelinlaskusta. Toimii myös metrossa.

Lohkoketju estää väärentämisen ja kahteen kertaan maksamisen. Idea on hash-pointteri eli ketjutettujen hajautusfunktioiden käyttäminen hajautetussa järjestelmässä. Sopivalla kannustimella tieto maksusta menee miljoonille muille käyttäjille, joiden koneet laskevat funktion. Lisäksi käytetään salausta (p-to-p).

Kumouksellista on, ettei välissä tarvita pankkia eikä muuta uskottua kolmatta osapuolta. Monissa sovelluksissa luettelo maksuista eli ”tilikirja” on julkinen. Tieto maksajasta ei ole julkinen, mutta maksu ja sen täsmällinen ajankohta näkyvät aina.

Tämä ei vielä olisi blogikirjoituksen arvoista. Mutta kun menetelmään liitetään älysopimus (smart contract), käsillä on äkkiä lisenssisopimus, joka saattaa poistaa tekijänoikeuden viheliäisimmän ongelman, pikkumaksut suurille joukoille. Tästä eteenpäin on siis mahdollista, että jokin Spotify maksaa tekijöille jokaisesta soittokerrasta. ”Teknisistä syistä” välittäjät ja tekijänoikeusjärjestöt pitävät nykyisin käytännössä melkein koko rahan.

Blockchain voi poistaa sen ”teknisen syyn”. Älysopimus on protokolla, joka toteuttaa suorituksen kun etukäteen siihen ohjelmoidut ehdot täyttyvät.

Kehissä ovat tällä hetkellä USA:n ja Sveitsin johtavat pankit, Microsoft ja Google, Amazon ja IBM ja niin edelleen. Se tekijänoikeuden suuri ongelma on oikeuden aineettomuus. Blockchain tallettaa ja löytää hashillä pilvestä myös patenttikirjat ja lisenssisopimukset…

Ei tarvitse tietää

Kissan sijasta käytän televisiota. Kun täytyy lepuuttaa silmiään, oikaista selkäänsä tai ajatella, ihmiskäden koskematta puheleva televisio on hupaisa, kodikaskin. Joskus pidän itselleni sellaista kuria, että teen sellaista, mitä en muuten tekisi.

Niinpä olin ollut aivan muissa maailmoissa, kun hätkähdin kuuntelemaan, kuka tuollaisia puhuu. Keskisarja. Hän kehaisi ettei itse ymmärrä mitään luonnontieteistä eikä matematiikasta ja perusteli, ettei kaikkien tarvitse kaikkea osata. Hän tähtäsi ajatukseen – puhe oli sotakokemusten piilovaikutuksesta ja välittymisestä seuraaville sukupolville, ettei hän liioin pidä tarpeellisena kurssittaa ketä tahansa kanalaissodasta.

Ketkä olivat pahoja ja ketkä hyviä?

Lisäperustelu oli jykevä. Keskisarja sanoi tapaavansa jatkuvasti ihmisiä, jotka eivät tiedä, kuka taisteli ketä vastaan talvisodassa tai sitten kansalaissodassa.

Olen hiukan Skepsis r.y.:n henkinen. En edes nyökkäile, jos seurassa esitellään tieteellisenä tosiasiana, kun kuulen, ettei sellaisesta ole kysymys ja ettei puhujalla ehkä ole käsitystä eikä mielenkiintoa sellaisiin. Kertojan käly nimittäin oli parantunut syövästä syömällä lipstikkaa ja viikonloppuisin sitruunamelissaa. Ja se on totuus, vaikka lääkärit ovat niin ilkeitä, etteivät tunnusta sitä. Ei se nyökkäily mitään vaikuttaisi.

Rauhanomaisia oloja väkevästi yllä pitävä voima on tekopyhyys. Useimmat pysyvät nahoissaan, kunhan saavat esittää vähän parempaa kuin ovatkaan. Jokin suuronnettomuus – kansalaissota – loi ja luo välittömästi omat satunsa, joihin uskoen henkiin jäänyt voi jatkaa elämäänsä.

Tuon tekopyhyyden yksi kulmakivi on aavistelu, että sitä on itse kuitenkin vähän tai paljonkin parempi kuin joku toinen – että on poikkeustapaus.

Joskus katson, miten aikoinani suomensin John Updiken romaaneja. Jänis-sarjan sankari Harry on tavallinen mies, jolla on tavallisia piirteitä ja tavallisia pahoja puolia. Myymälän seinällä on pahasti kellastunut lehtileike, jossa hänet mainitaan koulujoukkueensa kovana korintekijänä, eikä hän kieltele, kun myyjä sanoo häntä joskus hakamieheksi (”champ”).

Updike oli siitä erikoinen kirjailija, että vaikka hän kirjoitti esimerkiksi oman aikakautensa seksin läpi ja puhki, hän oli todellisuudessa vakavahenkinen ihminen ja taisi istua jossain seurakunnan elimessä. Niinpä hänen sanavalintansa on hyvä. Kun Harry alkaa vanhentua ja aavistella, että tässä tämä sitten oli eikä läheskään kaikki mennyt kohdalleen, hän ihmettelee. Harry oli aina ajatellut olevansa Jumalan silmäterä.

Sama toisinpäin: joskus kuulee vastauksen kysymykseen, eikö siellä sodassa ollut kauheaa ampua ihmistä, että miksei, mutta kun kaikki muutkin ampuivat.

Sankaruus ei yleensä kuulu ihmisen keskeisiin luonteenpiirteisiin. Niinpä Keskisarja on mielestäni oikeassa. Ihmisen ajatuksia ohjaa tunne, eivätkä herrojen ”tosiasiat” sitä heilauta. On tuloksetonta odottaa, että toinen sanoisi että kyllä, minussa on kaikki raakuus ja tunteettomuus odottamassa sopivaa hetkeä, esimerkiksi hysterian puhkeamista. Ehkä hän sanoo pyrkivänsä hyviin tai ainakin edullisiin päämääriin, mutta ei sekään ole totta.

Tiedekirjakauppa

Lupasin myyjälle kehaista, että liikkeessä myös kohdellaan asiakkaita enimmäkseen sävyisästi, tietenkin henkilöstä riippuen, ja ehkä myös siitä, onko jäsen. Ainakin tähtitieteen Ursa varaa muhkeimmat alenukset jäsenilleen.

Tämä myymälä, joka siis pitää oviaan auki myös epätieteelliselle yleisölle, on Snellmaninkadulla valtionarkiston kulmalla Säätytalon vieressä. Huomaatte toivottavasti että muistan laitosten ja rakennusten nimet johdonmukaisesti väärin. Mutta käsi sydämellä, kuka muistaa, mikä Säätytalon nimi on nykyisin? Tiesin että Helsingissä on sen niminen talo, kun isäni kehui olleensa metelöimässä YL:n porukassa, kun sotasyyllisiä marssitettiin sinne tänne.

Sain sen käsityksen, että tuossa rakennuksessa harjoitetaan erilaisia säädyttömyyksiä, mutta kasvaessani isommaksi käsitys osoittautui yksikertaistavaksi.

Jos henkilöllä on virkana olla jossain määrin selvillä siitä, mitä on tutkittu, nyt kehuttavaksi ottamani kauppa pitää esillä ja tyrkyllä juuri niitä pienehköjen yrittäjien tarjontaa, joka voi olla vähän katveessa.

Nyt kuljetin kotiin mm. Esko Valtaojan uuden kirjan ”Kohti ikuisuutta”. Virkistävä aihe. ”Komiteaiinmietinnöissä vilahtaa joskus vuosi 2100 mutta ei koskaan vuosi 21 000.” Kirjoittaja sanoo, ettei ole mitään syytä olla taittamatta taivalta iloisin mielin.

Juuri kun pääsin ajattelemasta, että Finlandia-palkinoissa kukitettiin vierekkäin erään aikakauden loppu (Linkola) ja toisen alku (Hurme). Epätoivoinen, totinen  kielteisyys ja toiveikas, hauskasti esitetty tulevaisuus. Hurme taisi sanoa suunnilleen niin, että selviytymisemme riippuu siitä, miten onnistumme omaksumaan tietoa ja jakamaan sitä toisille.

Olin valmiiksi näissä mietteissä, kun kristillinen lehti kysyi, mitä joulukertomus mielestäni merkitsee. Sanoin että siinä kerrotaan maahanmuuttajaperheen seikkailuista ihmisten hylkimänä, mutta aasi se seisoi ja härkäinen, ja piltti oli niin pienoinen. Ja niityllä oli lampaita ja paimenia. Monimuotoisuus…

Kuvan kirja koostuu 12 tutkijanartikkeleista. Lauerma, ”Psyykisen manipuloinnin ongelma mielenhallinnan markkinoilla”.  Linja-aho, ”Humpuukitekniikka terveydenhoidossa”. Kari Enqvist, ”Miten tunnistaa tieteellinen tieto”.

Takakannen mukaan tekijät haluavat huomauttaa, että Internetin piti tuoda maailman kaikki tieto kaikkien ulottuville, mutta verkossa jylläävät pseudotiede, salaliittoteoriat ja suoranainen humpuuki.

Tieteessä kritiikki on perusasioita. Valetieteen puolella kritiikki on keljuilua ja erilainen mielipide on syy vedellä sen esittäjää turpaan.

Oikea kirjakauppa – vastaavanlainen on yliopistolla Kaisa-talossa – on eräänlainen ihmisen akupuktiokartta.

En keksi missä muualla olisivat kipupisteet ja solmut niin selkeästi esillä. Nykyaika on tehnyt sen palveluksen, että pelkät opinnäytteet väitöskirjoista alkaen tehdään vaatimattomasti eikä niitä edes kaupitella yleisölle. Mutta sitten silmään sattuu esimerkiksi vankka tutkimus Eheys ja ennakkoluulo (Ilmolahti) kansakoulunopettajien ja työväestön jännitteisistä suhteista Helsingissä sisällissodasta talvisotaan. Kyllä, kiinnostaa.