Kulosaari

Iltapäivälehti tarjosi eilen koko aukeaman Kulosaaressa olevasta Ribbinghovista, joka kuuluu olevanSuomen vanhin rivitalo, sata vuotta. Kirja kuuluu olevan tulossa.

Outojenkin yhteensattumien vuoksi olemme käyneet talossa kylässä ja havainneet, ettei rakennus suinkaan ole ainoa yllätys.

On hauska kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä yhtään mitään. Kulosaari on sellainen asia. On siellä joukko tuttavia ja tulee sinne joskus asiaa. Silti esimerkiksi Henrik Tikkasen kirjasarjan nide siitä isosta tiilitalosta esittioudon ympäristön. En ole asunut Töölössäkään, mutta Töölö ei ole outo.

Helsingin historia on valitettavasti niin laaja, ettei minullakaan ole sitä. Yhdeksän painavaa osaa. Ja merkittävää Helsinki-kirjallisuutta on todella paljon.

Asumaton Kulosaari perustettiin osakeyhtiönä 1900-luvun alussa, ja itsenäisyydenalkuvaiheessa siitä tuli itsenäinen maalaiskunta, jonka nimi oli Kulosaaren huvilakaupunki. Siinä olisi ollut kysymys Viisasten kerholle: mikä Suomessa sijaitseva kaupunki on maalaiskunta?

Espoon tuomiokunnan notaarina eli auskultoidessa oppi ulkoa raastuvanoikeuden ja maistraatin hallitseman Helsingin kaupungin ympärillä olevan tuomiokunnan aikaisemman, nasevan nimen. Se oli ”Espoon kunnan, Munkkiniemen taajaväkisen yhdyskunnan, Haagan kauppalan, Oulunkylän kunnan, Helsingin pitäjän ja Kulosaaren huvilakaupungin kihlakunnanoikeus”.

Muistona tuosta ajasta Munkkiniemessä ja Haagassa on mm. sankarihautausmaa. ”Helsingin pitäjä” taitaa elää kirkon nimessä. Virallisesti siitä tuli kunta keisarillisen asetuksen myötä 1865, kun koko maan seurakuntien kaitsema paikallishallinto muutettiin. Silloin annettu laki oli muuten voimassa kiusallisen kauan.

Se voi olla puhetta vain, mutta väitetään, että ennen sotia Kulosaaren huvilakaupungin valtuustossa korkeimpien oikeuksien jäsenillä ja tasavallan presidenteillä oli enemmistö.

Oman kaupungin lisäksi kulosaarelaisilla oli oma raitiovaunu, linja B, myöhemmin KB, präntsikan raitsikka. Siirtyäkseni oman isänpuoleisen sukuni maisemiin – raitiovaunumatka oli kenties, koska matkan varrella, Kurvissa, Hämeentiellä ja Hakaniemessä, asuin hyvin toisenlaisia ihmisiä.   

Puutarhakaupungiksi piirrettiin Munkkiniemi ja sitten sotien jälkeen Tapiola.

Halusin nostaa esiin tuon lehdenesittelemänvanhan rivitalon yhdestä syystä. Arkkitehdin ammatissa se tiedetään, mutta rakentamisessa yleensä ei. Talon tytyy olla asukkaan näköinen. Rahankin takia on yleensä majoituttava valmistaloon tai valmisasuntoon. Mutta todellisuudessa asunto on osa ympäristöä ja se vaikuttaa ympäristöön.

Säälieettä luonnonsuojelu ja museaalinen suojelu, suojelukohteeksi ottaminen, ovat liukuneet niin kauas toisistaan.

Hienoa että talonvaltaajien lisäksi on talon valtaamia.

Harhaista harhailua

Se teettää töitä se Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelmani, siis päivitys.

Eilen sattui silmään zipattu tiedosto, jossa sitten olivatkin äidinisän eli Nurmen taatan kirjeet 1920-luvun lopulta 1950-luvulle veljelleen Eemelille. Veljeksillä oli yleensä raha-asioita. Eemeli-setä muutti Kaliforniasta Suomeen harmilliseen aikaan eli 1938, toi vaimon ja auton ja osti pientilan Lohjalta. Sieltä sedän jäämistöstä nämä kirjeet löytyivätkin; Taata ei ollut kumminkaan haaskannut niihin hiilipaperia, joten hänen jäämistössään ei tätä postia ollut.

Sekin oli aikanaan minulle uutta, että isoisä osasi kirjoittaa koneella, jokseenkin virheettömästi ja luultavasti aika vaivattomasti. Muistelmansa hän näet vanhana miehenä kirjoitti lyijykynällä ruudullisiin lehtiöihin.

Sekä Pälsi että Paulaharju tiettävästi suosivat puotipaperia ja lyijykynää kirjojensa ensimmäisiin versioihin. Ette tiedä, mitä oli puotipaperi? Ennen jopa valmiiksi pakatut Vaasan Höyrymyllyn kartongit käärittiin paperiin, joka kiinnitettiin liimapaperilla, teippiä kun ei vielä ollut. Jokin juhlallinen raavaan lapa käärittiin neljään viiteen eri paperiin, mutta voipaperista oltiin tarkkoja. Kaupan tiskillä oli komea pino käärepapereita, koko jotain 60 x 60 cm.

Eilen panin talteen jälkipolvia varten nipun valtionvirallista paperia numero kaksi, jonka olen omin käsin varastanut korkeimmasta oikeudesta varmaan 30 vuotta sitten. En muista, mistä on kähvelletty avaamaton pakettini Linen Bankia. Ennen tiedettiin, että kunnon kirjeeseen tarvittiin sellaista. Lemmenkirjeet ja vastaavat taas tuhrittiin kirjelehtiöön, josta sitten repäistiin kirjoitut liuskat. Ja on minulla huolellisesti piilotettuna myös virallista paperia numero yksi, joka oli arkki. Neljä sivua kirjoitettavaa ja todella pirullista konekirjoitettavaa.

Asiayhteys oli jälleen uuden ulkoisen kovalevyn käyttöönotto. Se on 5 Tb Toshiba ja sisälsi ajurin, jota käyttäen sekä Windows että Mac toimivat. Levy on virsikirjan kokoinen – siis sellaisen, jossa on nuotit myös.

Kukaties yksi syy lukemisen ja lukutaidon taantumiseen on se, että verkkoon kirjoitettu on keskimäärin niin huonoa, ja tarkoitan myös näitä omia blogejani.

On yleinen väärinkäsitys kirjoittaa niin kuin Paul Auster on kertonut tekevänsä, kappaleen kerrallaan, huolellisesti punniten ja kirjoittamalla tarvittaessa uudelleen, ellei tunnu hyvältä. Sanoja smirglataan niin että sätii.

Usein mainittu Stefan Zweig pyytää muistelmissaan ensin anteeksi, että kiinnittää huomiota omaan kirjailijan uraansa, ja kertoo syyksi, että Hitlerin kiellettyä juutalaisten kirjoittamat kirjat hän putosi korkeammalta kuin kenties kukaan toinen, koska hän oli virallisten tilastojen mukaan maailman eniten myyty ja käännetty kaunokirjailija, jonka uuden kirjan tyypillinen ensimmäinen painos saksan kielellä oli 50 000 kappaletta ja käännöksiä julkaistiin neljälläkymmenellä kielellä.

Sitten hän kertoo tekniikastaan, joka mielestäni selittää paljon. Eri kirjailijoitten nimiin on pantu ohje ”kill your darlings” eli kun näet omassa tekstissäsi erikoisen hyvältä tuntuvat sanonnan tai kohdan, pyyhi se pois. Ohje on aivan oikea. Yllättävä nokkeluus tekee tyhjäksi osan siitä, mitä edellä ja jälkeen on kirjoitettu. Zweig yksinkertaisti ja supisti, jopa tuhannen sivun käsikirjoituksen 200 sivuun ja poisti kaikki vaikeat sanat. Vain noin toimien teksti solisee ja lukija kääntää sivun toisensa jälkeen, kunnes kirja äkkiä hänen pettymyksekseen loppuu. – Niin pieniä muistitikkuja ei enää myydä, ettei Zweigin koko sinänsä laaja tuotanto mahtuisi sellaiseen.

Julkisista asioista

Politiikka ja kaunokirjallisuus ovat toistensa vastakohtia. Politiikka on kuvittelua. Kaunokirjallisuus on totta.

On hätkähdyttävän hieno asia, että tasavallan presidentti Niinistö haastattelee Paul Austeria kirjakaupassa Suomessa Helsingissä. Lehdet kertovat, että Niinistö on suuri Austerin suosija. Sitä en olisi uskonut.

Vaikka kysymys on kai osasta hänen vaalikampanjansa, tämä on taitavaa, koska asia voi olla tottakin.

Mietimme noin kymmenen vuotta sitten, jolloin muuten kirjoitin tässä blogissa Austerista ensimmäisen kerran, onko hän todella selvillä aika vaikeasta verkko- eli graafiteoriasta. Rinnakkaisten maailmankaikkeuksien hypoteesi taas oli hyvin tuttu ja ainakin säieteoria oli paremmassa hapessa kuin nyt. New York –trilogiassa mentiin vitsin varjolla aika syvälle koodauksen peruskysymyksiin, ja yksi teemoista oli hiukan ilkikurisesti suoraan vaikeammasta matematiikasta, random walk eli satunnaiskulku. Päähenkilö kulkee sinne tänne Manhattanilla, ja kysymys on, onko kysymyksessä satunnaisuus vai piilevä järjestelmä. Paljon tärkeämpiä kysymyksiä ei olekaan olemassa.

Edeltävä henki oli ollut Italo Calvino. Englaninkielinen esseekokoelma kirjallisuuskone, ”Litterature Machine” on kiinni juuri samoissa aiheissa, joilla Auster tuli yhtä kuuluisaksi. ”Kirjoittamisen tulee olla nopeaa, kevyttä, tarkkaa, näkyvää ja moninkertaista”, Calvino kirjoitti viimeisiksi jääneissä kirjoituksissaan tulevalle eli nyt alkaneelle vuosisadalle.

Terveisiksi Niinistölle ja Austerille, joka ilmoitti viihtymättömyydestään Yhdysvaltain poliittisessa järjestelmässä jo kauan sitten, viittaan kuuuisaan edeltäjään.

Cicero keskusteluttaa teoksessaan ”De re publica” kuuluisia ja kokeneita henkilöitä valtiomuodosta, sen taustasta ja tarpeista, ja päätyy hätkähdyttävään tulokseen. Valtio – tai kansa - ei ole mikä tahansa joukkokunta, vaan sellainen ryhmä, jota yhdistää käsitys oikeudesta.

Tiettävästi kukaan ei ole enää myöhemmin ottanut tuota kantaa.

Muuttumaton laki ja muuttuva laki… Fas – ius. Me sanoisimme ehkä ”luonnonlaki” ja ”laki” tai ”säädös”.

Roomalaiset poliitikot koulutettiin kirjallisuuteen yhtä huolellisesti kuin valtiomiehet myöhemmin Kiinassa runouteen. Ei ollut toivoakaan kohota konsuliksi, ellei hallinnut perinteisiä ja varsin vaikeita kirjallisia muotoja. Esimerkki tästä perinteestä on Caesar. Väite voi yllättää, mutta parinsadan sukupolven piina, koulukirjana aina käytetty ”Gallian sota”, on erittäin hyvä.

Edellä mainittu moninkertaisuus, Calvinon kaipaama ja Austerin toteuttama tekniikka, tarkoittaa oikeastaan valintoja. Romaani ei toimi, ellei siinä ole yllätyksiä ja vaikeasti selitettäviä kohtia. Siinä asiassa se on kuin elämä.

Tiettävästi Auster aikoo syöstä Donald Trumpin vallasta. Hän ei kannata ihmisiä, joilla on tapana puhua sanomatta mitään.

Itse vähän arkailen Austerin uutta, paksua kirjaa. Hänellä on tuotannossaan myös epäonnistumisia.