Perustus ja perustus

Jokainen esitys perustuslain muuttamiseksi on perustuslain vastainen.

Lehdet kirjoittavat ja jopa professorit puhuvat, että Suomen perustuslaki olisi jokin kertakaikkinen betonisokkeli, jota ei saa sohia.

Tämä on paha väärinkäsitys. Kokonaan uudistettu Suomen perustuslaki on vuodelta 1999. Sillä rikottiin tuusan nuuskaksi vuoden 1919 perustuslait.

Kun lakiesitys on perustuslain vastainen, se tarkoittaa, että esitys on käsiteltävä vaikeutetussa järjestyksessä. Joko se on hyväksyttävä eduskunnassa suorastaan viiden kuudesoan enemmistöllä annetuista äänistä kiireelliseksi julistettuna tai uusien eduskuntavaalien jälkeen kahdenkolmasosan enemmistöllä.

Tätä voi hyvin sanoa vähemmistön suojaksi. Eduskunnan enemmistö ei ole vapaa päättämään mitä tahansa.

Perustuslain alussa on perus- eli ihmisoikeudet. Esimeriksi kuolemanrangaistuksen käyttöön ottaminen vaatisi Suomen lain mukaan paljon aikaa ja suuren enemmistön. ”Rajojen sulkeminen”, jota on vaadittu poleemisesti, on teknisesti hidas ja vaikea kysymys.

Nyt istuvan hallituksen ongelmat perustuslakivaliokunnan kanssa esitellään ikään kin hallitusen virheinä ja todisteina huonosta työstä.

Se on väärinkäsitys.

Kunnallishallinto ja siis esillä oleva maakuntahallinto on monin kohdin perustuslakia koskeva kysymys, mutta ei erikoisen dramaattinen. Vertaisin ongelmia verolainsäädäntöön. Kysymykset ovat aidosti mutkikkaita. Nyt harrastettu poliitikkojen ja virkamiesten näkeminen eri leireinä on liioittelua. Yleensä poliittisesti vastuullinen ministeri tai valtioneuvosto määrittelee tavoitteen ja virkamiehet selvittävät keinot. Poliitikko tilaa villapaidan ja virkamies on kokenut käsityöläinen, jolta kutominen sujuu, oikein ja nurin ja patenttineuletta väliin. Poliitikkoon autoilija, joka sanoo korjaamolla: korjaatteko autoni, kun se nykii ja jarrut kirskuvat. Virkamies on hartikainen, joka nostaa auton pukille ja löytää ja korjaa viat.

Kohottelin vähän kulmiani, kun juristiprofessori voihki Tuomas Pöystin tulevaa asemaa oikeuskanslerina. Oikeuskanslerin perustehtävä on sanoa hallitukselle, että tuota lainmuutosta te ette voi tehdä muuttamatta myös tätä toista lakia. Tässä mielessä Pöysti on lähes ihanteellinen henkilö tuohon tehtävään, kun lakiin tulee paljon uutta, josta hänellä on valmiiksi tietoa.

Professorin vihjailu poliittisesta paineesta ja hankalasta asemasta on ennenkuulumaton, etukäteen esitetty syytös vakavasta virkarikoksesta. Hän antaa ymmärtää, että oikeuskanslerin kannanottoihin vaikuttaisi se, että hän on ollut valmistelemassa lakeja.

Jokseenkin kaikki oikeuskanslerit ovat sata vuotta olleet valmistelemassa lakeja. Ehkä puolet korkeimman oikeuden jäsenistä on tehnyt sitä samaa. Itse kirjoitin pykäliä esittelijänä ja sitten hovioikeudenneuvoksena. Yleensä tuo tieto herätti kollegoissa ihastusta. Jopa toisilta jaostoilta käytiin kysymässä, ajateltiinko tätä tai tuota tilannetta lakia kirjoitettaessa, kun perusteluissa ei mainita mitään. Vastasin ehkä: ajateltiin ja päätettiin jättää oikeuskäytännön varaan, ja kysyjä poistui tyytyväisenä. Ongelmat ovat joskus vaikeita: oliko kansainvälinen öljykriisi valtavine hinnankorotuksineen sellainen sotaan tai luonnonmullistukseen verrattava ”pakottava este”, joka voisi vaikuttaa sopimuksen sitovuuteen. Erästä juttua aloittaessamme kaikki tuomarit huokasivat, etteivät tiedä. Sotiemme jälkeinen inflaatio ei ollut mutta Saksan 1920-luvun jättiläisinflaatio oli.

Kunnioittavasti ilmaisisin ihasteluni eduskunnan perustuslakivaliokunnalle. Hyvää työtä vaikeissa asioissa. Taustalla on edelleen valtion liiketoiminta ja liiketoiminnan valtiolliset puolet.

Lisiä oppiin psykoanalyysistä

Eräässä vaiheessa keskustelin ahkerasti ja kauan parinkin psykoanalyytikon kanssa. Viisain oli Veikko Vainio.

Tässäkin kävi niin, että lainasin Martti Siiralalta suuren määrän kirjoja, luin ne ja palautin. Kehysjärjestö säätiöineen oli Therapeia. Se toimii edelleen. Toisten ihmisten terveydentilaa koskevista asioista ei koskaan kysytä. Jos kuitenkin kysytään, ei vastata. Perustellun, hienotunteisen vaikenemisen maailmaan kuuluvat myös kuolleet, ja se on kyllä sääli, kun ajattelee esimerkiksi ”valkoisen äidin poikia” tai sisällissodan psykohistoriaa.

En tiedä enkä kysy mutta esimerkiksi professori Juha Siltalan laajoissa kirjoissa ihmisen perimmäisestä hulluudesta on niin paljon tuttua, etten ihmettelisi, jos olisimme käyttäneet samoja lähteitä. Psykoterapia – nyt vaihdoin termiä – on ehkä kauttaaltaan samankaltainen alue kuin psykoanalyysi. Sen yksi tieteellinen ongelma on, että se on osaksi taidetta. Toinen tieteellinen ongelma on, että aivan niin kuin taide se vaatii pitkää kisällikautta ja sen jälkeen kertynyttä kokemusta.

Esimerkiksi juuri Martti Siirala oli aivan suurenmoinen keskustelukumppani, kun taas joitakin hänen kirjoituksiaan rasitti saksalaiselle lääketieteelle tyypillinen hengästyttävyys. Vaikea sana etsi seurakseen vieläkin vaikeampaa sanaa, eikä lopputulos aina muistuttanut äitini koppaa, jossa oli lankakeriä tai matonkuteita, kerät selvästi toisistaan erillään.

Ehkä saa sanoa, että henkitieteissä minua joskus häiritsevät muistikuvat suvun naisista, jotka olivat kokoontuneet leikkaamaan matonkuteita käytöstä poistetuista vaateista. Niitä oli lattialla, tuoleilla ja ristiin rastiin hyllyillä. Näky oli kuin ihmisen mieli. Esimerkkitapauksessani kaikki kerittiin ja koottiin siististi kangas puidenalle. Värjäyksestä huolimatta hätkähdän vieläkin joskus: tuota paitapuseroa käytin yli 50 vuotta sitten.

Skitsofrenia oli näytteillä samalla kylällä. Joillakin yrittäjillä oli repimö. Armeijalta ostetuista ylijäämävaatteista tehtiin vielä keksimättömän kierrätyksen hengessä erinomaista raaka-ainetta kankaisiin. Sotien takainen sarka on mielikuvituksellisen hyvää kangasta.

Roomalaisittain miekat taottiin auroiksi.  Sellaista en ole koskaan nähnyt. Mutta epoletit ja kauluslaatat revittiin lumpuiksi, joista kehrättiin lankaa, joista kudottiin täkänöitä ja kaitaliinoja, joita myytiin myös Helsingin kauppatorilla.

Sanon varmuuden vuoksi tässä jälleen kerran, että mielestäni perinteinen amerikkalainen (wieniläislähtöinen) freudilainen psykoanalyysi on kuollut. Joillekin se saattoi sopia, mutta yleisesti ajatellen nykyisin on käytettävissä kevyempiä ja tehokkaampia tekniikkoja, ja sitten on lääkkeet.

Melkein kaikki mitä Platon kirjoitti, on nykytiedon mukaan ainakin asian vieressä. Jostain syystä hänen kirjansa ovat silti kiinnostavia. Sama koskee Sigmund Freudia. Väärä vertaus luonnontieteisiin aiheuttaa harhan. Vanhoja klassikkoja eli siis myös filosofiaa täytyy kääntää nykykielelle. Silloin voi käydä ilmi, etteivät asiat olekaan vanhentuneet, eivätkä tulkinnat.

Sanotaan että freudilaiset pyrkivät kuopimaan esiin tukahdutettuja muistoja.

Silloin unohdetaan, että Freud ymmärsi ensimmäisenä muistojen hivenainepitoisuuden, niiden kastelemisen ja kasvattamisen taidon ja sopivista ravinteista huolehtimisen.

Vanhojen muistojen vaalimiseen sopii kevyt teline. Sitä ei pidä jättää kovin aurinkoiseen paikkaan mutta ei täysi varjokaan ole hyvä.

Muisto ei ole mikään poliisin ottama valokuva mittanauhoineen ja merkintöineen. Valokuva ei ole valokuva. Sen merkitys muuttuu ajan muuttuessa.

Tämän kirjoituksen kuvassa on kauan sitten kuollut veljeni, joskus 90-luvulla (päivämäärä löytyisi printistä mutta ei ole tässä tarpeen) lyömässä golfpalloa, joka sitten lensi juuri tuosta swingistä lahden yli.  Se taisi olla hänen elämänsä ennätys. Mittasimme matkan kartalta. Kyselin myöhemmin sala-ammattilaisilta. Se oli todella pitkä lyönti.  Tietysti muistan äänen. Se on hienoääni, kun siis maila osuu aivan täsmälleen oikein palloon. Tässä suhteessa ymmärrän pelin viehätyksen, vaikka en itse pelaa.

Mitä tulee kuolleisiin golfpalloihin, joku taas kysäisi. Pitäisi ehkä liittää nekrologiin, jonka luonnoksen olen kirjoittanut itsestäni: ”Kaksikin akateemikko kirjoitti hänestä hyvin kielteisesti, yksi hovioikeus arvioi hänet lausunnossaan tuomarin ammattiinsa sopimattomaksi, ja hänen ammattitaitonsa todettiin huonoksi sangen moniin ammatteihin.

Siihen ei ole paljon lisäämistä.

Kuin kuvastimessa

Jos opettaisin luovaa kirjoittamista… En aio, vaikka osaisin. En aio myöskään kertoa, mitä kaikkia kirjoja ja kirjoituksia on julkaistu kirjoittaminani, toisen henkilön nimellä. Pankaa merkille, kun luette seuraavan kerran etevästä kustannustoimittajasta. On tapana uskotella, että joka sana on kuitenkin kirjailijan oma. Se ei ole koskaan totta. Toimittajan tekemät poistot ja tekstin uudelleen järjestely tekevät kirjasta aivan toisen.

Kunnioitettu ystäväni saattoi sanoa oppilaallaan:” Nyt tämä väitöskirjasi on aivan hyvä. Poistin vain luvut 2 – 11 ja kirjoitin uudelleen ensimmäisen luvun. Kyllä tämän voi jo jättää tarkastukseen painolupaa varten.”

Paavo Haavikko oli uskomattoman hyvä toimittaja. Kun joku toi hänen kirjoituspöydälleen hiekkaisen ja haalistuneen rantalelun, hän puhalsi sen täyteen viidessä minuutissa. Lähettyvillä ehkä seisonut kirjailija saattoi pyörtyä. Tunnelma saattoi olla sama kuin Elannon makkaratehtaalla. Lihanleikkaaja ei paljon kysele.

Luovassa kirjoittamisessa huomaamaton liikehtiminen objektiivisten tosiasioiden ja subjektiivisten harhaluulojen välillä tuo tekstiin elämän. Molemmat ovat kusetusta. Objektivisa tosiasioita on lähinnä aksiomaattisissa järjestelmissä eli niillä vain toistetaan, mitä on edellä oletettu ja väitetty. Riittävän subjektiivinen ei osaa kukaan olla. Syy on selvä. Kukaan ihminen ei ole subjekti. Uskokaa mitä Shakespeare ja muut sanoivat. Elämä on huonoa teatteria eli siis jäljittelyä. Ja käsikirjoittaja on mielenvikainen, mitä Macbeth korosti. Tale told by an idiot.

Olen maahanmuuttaja. Olen venäläinen. Juuri siksi en ole koskaan käynyt Venäjällä enkä Neuvostoliitossa. En ole myöskään käynyt koskaan Tallinnassa. Ennen maan vapautumista se johtui häpeästä. Maan vapautumisen jälkeen se on johtunut häpeästä.

Kun asuin Kaliforniassa, minua luultiin usein venäläiseksi. Isäni ja isoisäni olivat kiihkeän varmoja, että venäläistä verta ei ole. Olemme Inkerinmaalla ennen asuneita suomalaisia tai sellaisten jälkeläisiä. Heidän vaivalla etsimiensä kirkonkirjojen mukaan näin näyttää olevankin. Joku esi-isä lähti 1825 nälkää ja tautia pakoon Pietarin seudulle ja suku asettui sinne.

Luulen että suvun karsaus ja etenkin isänisän äärioikeistolaisuus liittyi kommunismin vastaisuuteen. Suurin osa suvusta tapettiin jo 1920-luvun alussa tai 1931. Silti ainakin Narvassa eli vielä hiljan isäni serkku ja Pargalassa täti, joka oli käytetty kolmeen kertaan Siperiassa Vorkutassa ja Kolymassa; kuin ihmeeksi hallussani on kirje sieltä, Punaisen Ristin avulla maailman ympäri kiertänyt.

Tunsin tarvetta huomauttaa nyt käytävän pakolaiskeskustelun yhteydessä, että isänpuolinen sukuni on siis ollut 200 vuotta siirtolaisia tai pakolaisia. Isoisä kävi koulunsa Pietarissa ja osallistui maailmansotaan venäläisenä sotilaana ja salaa Suomeen siirryttyään soti valkoisena.

Vaikka nämä asiat olivat harvoin esillä ja isäni perhe muutti Helsinkiin Sörkkaan lopullisesti 1931 niin etteivät he olleet evakkoja, haluan kuitenkin tämän taustan pohjalta tuoda maahanmuuttajia koskevaan keskusteluun erään näkökohdan, jota ei muuten mainita koskaan. Siirtolaisuus eli muukalaisperäisyys ei ole parin vuoden ongelma. Se vaikuttaa ainakin sata vuotta sekä asianomaiseen että hänen ympäristöönsä.

Monissa tapauksissa se murskaa mielen ja miehen. Esimerkiksi isoisäni ei suostunut puhumaan venäjää, jota hän hallitsi täydellisesti. Minulta meni ainakin 50 vuotta käsittää tämän omituisen käyttäytymisen järkevä syy. Suomessa sujuvaa, virheetöntä venäjää puhuva henkilö on ollut näihin päiviin asti ympäristönsä silmissä epäilyttävä, pahimmassa tapauksessa vakoilija, mahdollisesti Kremlin kätyri tai sitten päinvastoin surkea emigrantti.

Ellette usko, kysykää Ruotsista. Siellä ihminen voi olla epäilyttävä ”jävel”, jos on kotoisin Ångermajoen pohjoispuolelta.