Kuva valehtelee

Kysyttiin aiheellisesti, miksi kirjoitan Erno Paasilinna-vainajasta. Vastaukseni on, että Erno oli populisti. Populismin keskeinen käytäntö on ahdistaa vallanpitäjiä väitteillä, jotka mairittelevat kuulijoita, vaikka ovat helposti havaittavalla tavalla onttoja tai sisällyksettömiä. Kekkonen oli populisti.

Eilinen aihe, aforismi jonka voi käsittää hyökkäykseksi koulutuksestaan kopeita vastaan, huvittaa minua kovasti. Erno velimies Reksa kouluttautui häikäisevällä tavalla. Kysyin asiaa kerran häneltä itseltäänkin. Reinolla olisi siis Moskovassa opiskelun perua paperit venäjän kielen opettajan pätevyydestä – äidinkielenä. Jos tämä nyt siis on näin, saavutus on huimaava. Tuollainen paperi on paljon vaativampi kuin englannin kielen ”excellent” tai suomessa joskus näkemäni ”täydellinen”.

Reino on yhteiskuntatieteiden tohtori, joten veljesten painotukset poikkesivat toisistaan. Koulutettavana Reino kuuluu olevan samanlainen kuin Erno oli itseopiskelijana eli aivan pohjattoman sitkeä ja ahkera.

Eiliseen lisäisin omasta takaa latteuden, joka ei ole itse keksimäni. Se on opetettu koulussa monille: tarkoitus ei ole niinkään ahtaa opiskelijoihin tietoja kuin kehittää heidän luontaisia kykyjään tiedon hankkimiseen ja omaksumiseen.

Olkoon tuosta esimerkkinä matematiikka. Hyviäkin kirjoja kaupitellaan mainoslauseella ”ei matemaattisia kaavoja”. Monilla on vastenmielisyys tai pelko sellaisia kohtaan. Väitän että harvinaisia poikkeustapauksia lukuun ottamatta kuka tahansa yläasteen ja lukion oppilas oppii matematiikkaa kohtuullisesti. Se vain on toisille työläämpää kuin toisille, ja eräille se on ärsyttävän helppoa.

Kuinka ollakaan, jutustelimme lauantaina erään erityisopettajan ja erään kasvatustieteilijän kanssa. Opin uusia, pelottavia asioita sosiaalisten taitojen opettamisesta; tuntuu olevan vaativa ala ja edellyttävän sekä hyvää koulutusta että erittäin herkkään korvaa ja silmää eli kykyä asettua toisen asemaan. Taisimme miettiä eräitä autismin ilmiöitä. Sekin oli tarpeen palauttaa ymmärrykseen, etteivät nuo ilmiöt ole tekemisissä mielenterveyden eivätkä mielialaongelmien kanssa. Ne ovat neurologisia. Ongelma on impulssien välittyminen hermoissa eli siis kemia eli viime kädessä elektronien liikkeet.

Joku menneisyyden itseoppinut henkilö oli ankarasti ja äänekkäästi sitä mieltä, ettei ihmisellä mitään hermoja ole. Sellaisia ei ole olemassakaan. Siinä maailmassa ymmärrettiin olla väittelemättä ja väittämättä vastaan. Kummittelisiko tässä muistikuvassani sota? Oli sellainen sanonta, että jollain oli mennyt hermot.

En ole koskaan nähnyt kirjaa, johon olisi kerätty tieteellisiä tosiasioita erillisinä totuuksina. Tässä taitaa olla ympärillä satoja kirjoja, joissa on eri tasojen yhteenvetoja eri aloilla totena pidetystä. Kirjoja joiden nimessä on sana ”Lappi” on runsaasti. Useissa on aihepiirinä luonto, esimerkiksi kasvillisuus. Joidenkin aihe on kallioperä ja eräissä selvitetään väestöä ja sen oloja.

Käden ulottuvilla on Koskenniemen ”Ikuisia ajatuksia”, nyt lehteillen muuten yllättävän hyvä kokoelma ”aforismeja ja ajatuksia”. Tuo kirja oli suosittu ylioppilaslahja. Kirjan jaksoja ovat ”ilomme ja surumme”, ”ihmisen elämä” ja ”avioliitto” sekä kymmenen muuta.

Sellaista kirjaa ei ole, jossa kahden tähden välissä olisi ”lyijyn atomipaino on 207,2”. Tuollainen olisi kylmä, irrallisena mielenkiinnoton fakta, vaikka tuo atomipaino on kieltämättä pirunmoinen. Paasilinnan ja Koskenniemen kirjat puolestaan ovat kirjallisuutta. Aforismi on kirjallisuuden laji. Kirjallisuuden ei tarvitse olla totta. ”Punahilkka” on hieno teksti, vaikka ”Porsas Urhea ”on vielä parempi. Molemmat kertovat tosiasiallisesti paikkansa pitämättömiä asioita kuvitelluista toimijoista.

”Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa” ei taida tarkoitta mitään. Tuossa muodossa se ei liioin pidä paikkaansa. Wikipedian valokuva lyijystä muutamassa olomuodossa ei valehtele yhtään. Saadakseni käsityksen, miltä lyijymalmi näyttää, haluan mieluummin kuvan kuin tuhat sanaa. Se kuuluisa valokuva Hitleristä ja Mannerheimista Immolassa valehtelee. Se on otettu alaviistosta. Molemmat herrat olivat tarkkoja kuvistaan eli vaativat valheellisia kuvia. Kuten tekevät kaikki muutkin.

Siksi eilisen jutun sanoma ei ollut ”Paasilinna on väärässä”. Aforismi ei pyri olemaan oikeassa tai väärässä. Se pyrkii herättämään ajatuksia ja keskustelua, kuten nytkin kävi. Juuri Paasilinna oli tällä tavalla erittäin hyvä ravistelemaan itsestään selviksi luultuja ajatuksia. Ehkä juuri siksi hän oli niin hyvä kirjailija, aforistikko ja satiirikko. En itsekään pyri olemaan oikeassa. Mielestäni sellainen pyrkimys ei ole riittävä syy kirjoittaa.

Emme tiedä, mitä emme tiedä. Moni uskomaan houkutteleva kirjoittaja on sanonut, että tiedämme kovin vähän, ja kaiken päälle olemme tyhmiä (R. Feynman).

Itse oppinut

”Itseoppinut on ainoa oppinut. Muut ovat opetettuja.”

Erno Paasilinnan aforismi on tietoisen monimerkityksinen. Sen voi lukea ainakin seitsemällä eri tavalla, ja ne oivat kaikki epätosia. Joku (Empson) kirjoitti kerran kirjankin, jonka nimi oli monimerkityksisyyden seitsemän muotoa.

Itseoppinut, itse oppinut ja itsestään oppinut viittaavat kaikki eri tahoille. Itseoppinut on ihminen, joka tekee jotain ilman koulutusta. Sivistyssana on autodidakti. Oli itseoppineita rakennusmestareita, jotka siis eivät olleet käyneet teknillistä koulua tai oppilaitosta. Sana ei kerro asianomaisen ammattitaidosta, joka voi olla sangen hyvä.

Itse oppinut on henkilö, joka on tavalla tai toisella omaksunut opetuksen tai opin.

Itsestään oppinut on saanut tiedon tai taidon muiden huomaamatta eli omia aikojaan. Joku oppii itsestään lukemaan niin etteivät sitä pane merkille isä ja äiti, veljet eivätkä sisaret.

”Ainoa” sisältää aforismin väitteen. Muuta kuin itseoppineet eivät ole oppineita.

”Oppinut” on joku, joka on ssaanut opettelun tai opiskelun valmiiksi. ”Oppinut” on toisaalta henkilö, jolla on epätavallisen paljon tietoa tai taitoa, melkein sama asia kuin tiedemies tai tutkija. ”Oppineet kiistelevät suomalaisten geneettisestä perimästä.”

”Opetettu” tarkoittaa kurssin käynyttä tai oppilaitoksen oppimäärän suorittanutta. Se tarkoittaa myös osan oppinutta eli sellaista ihmistä, jolta tämä opetuksen vastaanottaminen on jäänyt kesken jostain syystä, esimerkiksi työn, levon tai sairauden takia.

”Opetettu” sisältää myös vähättelevän vihjauksen. Se tuo mieleen opetetun kastemadon, jolle on yrityksen ja erehdyksen kautta kehittynyt taito varoa ryömimästä sellaiseen putkeen, josta saa sähköiskun. Opetettu koira nousee takajalkojensa varaan kerjäämään makupalaa. Opetettu hevonen tietää millainen äännähdys tarkoittaa pysähtymistä tai liikkeelle lähtemistä.

Se on vain eräs monista mahdollisista tulkinnoista, mutta lukija saa vaikutelman, että omin päin opetteleminen on jotenkin hienoa ja oppilaitoksen penkillä istuminen on tyhmää. Lukija ihastuu. Se on aika varma tyhmyyden merkki, että pitää itseään tarpeeksi oppia saaneena tai hankkineena. Joku aforistikko saattaa tehdä näin, mutta fyysikko tai biologi ei. Viimeksi mainituilla sekä alkeisoppiin että edistyneisiin opintoihin kuuluu monia asioita, joista tiedetään, ettei niitä tiedetä. Toiveikkaat lisäävät ”toistaiseksi”.

Oppiminen ja opettaminen ovat kaksi näkökulmaa samaan asiaan. Esimerkiksi ruotsin kielen taidon hankkiminen on toisen kannalta oppimista, toisen kannalta opettamista. Koululainen opettelee ja opettaja opettaa. Koululaisesta tulee itseoppinut, koska juuri sitä oppiminen sanana tarkoittaa. Itseoppinut rakennusmestari saa tietonsa tutkimalla tarkoin taloja tai seuraamalla niiden rakentajien töitä. Lisäksi hän tarvitsisi hiukan kirjaviisautta samoin kuin oppilaitoksen käynyt tarvitsee käytännön harjoittelua.

Ajaisitteko huoleti itseoppineen ”insinöörin” suunnittelemalle sillalle tietäen, ettei suunnittelija osaa laskea lujuuksia? Miten suhtautuisitte katon kestävyyteen kuultuanne, että betoniraudoittajan osaaminen perustuu ainoastaan Tekniikan käsikirjaan?

Itseoppinut lääkäri on ”valelääkäri” ja saa luultavasti tuomioistuimessa rangaistuksen, vaikka olisi toiminut hyvin. Itseoppineita lentoperämiehiä ei ole olemassa – eikä autonkuljettajia. Millainen olisi itseoppinut farmaseutti tai apteekkari; kauan sitten oli. Miksi ihmisiä alettiin kuitenkin kouluttaa vallan yliopistoissa?

Vastaus ei ole Paasilinnalle tärkeä valta, vaan vastuu. Ihmisen lääkitseminen tai sähkölaitteen korjaaminen epäonnistuvat joskus ja joskus se on tuhoisaa. Silloin on saatava tietää, mitä tapahtui ja kenen on syy. Jääkaapin ovessa oli asennustyön jälkeen verkkovirta. Asiakas sai pitoisuudeltaan tuhatkertaista lääkettä ja kuoli siihen. Se ei ainakaan kelpaa selitykseksi, että tekijä oli itseoppinut. Jos tekijällä oli tutkinto, on useimmiten helppo selvittää, toimiko hän saamansa opetuksen mukaan, jolloin opetusta täytyy muuttaa, vai poikkesiko hän siitä, jolloin hän on korvausvelvollinen.

Luottamatta opetukseen arvelen valitettavasti, että itseoppineisuutta myönteisesti kehuskeleva peittelee nokkeluuksilla omaa vajavaisuuden tunnettaan, joka on ehkä aiheellinen. Mielestäni ei ole väliä, onko joku oppinut saksan vahvat verbit maaliskuussa vai marraskuussa, koululuokassa vai ulkohuusissa. Jos hän ei ole niitä oppinut eli niitä ei ole hänelle opetettu, kuulen sen ja arvaan, että asiasta voi tulla vaikeuksia, esimerkiksi futuurin ja imperfektin sekoittamisesta. Mielestäni merkitys muuttuu, kun yksi sanoo ”rakastaisin sinua”, toinen ”rakastan sinua” ja kolmas ”rakastin sinua”.

Pärstä

Tämä yksi ruotsinkielinen puoluejohtaja on niin tunnettuinen, etten opi hänen nimeään. Holmström? Ei, Runar Holmström oli toisen alan edustaja. Etupenkiltä sanottiin, että meinaan ajaa ojaan. Ihmettelin kivitalon kokoista vaalimainosta. Tuumin, tunteekohan mainostaja nyt sitten itsensä Staliniksi.

Yllättävissäkin asemissa ihminen toimii kauppiaana. Hän myy itseään. Sen joutuu tekemään koirankesyttäjä ja eläimenkasvattaja. Se on erikoisen tärkeää ala-asteen opettajalle. Lapset ja muut eläimet ovat hyvin tarkkanäköisiä ja fiksuja. Double bind eli kaksoiskierre oli ainakin ennen psykiatrian käsitteitä. Käsketään tädin syliin tai sedän polvelle, mutta silmät ja asento kertovat, ettei tarjous ole vilpitön. Kun tällaista tapahtuu liikaa ja liian kauan, lapsi kärsii ja voi joutua pysyvästi rempalleen. Ikään ja ympäristöön nähden silmiinpistävästi liehittelevät ihmiset ovat ehkä kokeneet juuri tuon käsittelyn.

Vaalien edellä itseään myyvä poliitikko tavallisesti väärentää henkilötietonsa ja muokkaa elämäkertansa. Kai niin on pakko tehdä. Poliitikko joutuu tekemään harkitsemattomia päätöksiä ja vastaamaan liian lyhyellä miettimisajalla. Heiltä kysytään melkein pelkästään harmillisia asioita.

Sanan ”demokratia” käytössä on yleensä sama virhe. Käytännössä ja historiassa tuo sana ei tarkoita, että kansa olisi vallassa tai että ihmiset saisivat päättää asioista. Silti tuollainen vihjaus on aina mukana. Etenkin parlamentaarisesta demokratiasta kirjoitetaan jatkuvasti, ja on syytäkin kirjoittaa. Myös kauppaoikeutta tutkitaan, vaikkei kukaan uskottele, että ostaja olisi vähittäiskaupassa – tai muussakaan kaupassa – vapaa tekemän rationaalisia ratkaisuja.

Etenkin laiskuus merkitsee enemmän kuin myymisen taito. Olen itse hiukan perso leivälle, etenkin ruisleivälle. En lähde toiseen kauppaan etsimään aitoa ruislimppua, joka olisi leivottu juuritaikinaan. Yleensä ruisleipä ei tarkoita ruisleipää. Tyydyn siihen, mitä on käden ulottuvilla tai olen ilman.

Erinäisten tutkimusten ja selvitysten jälkeen olen vakuuttunut siitä, että näin se menee. Välimatka on painavampi tekijä kuin tavaran hinta tai laatu.

On omalakisia alueita. Henkilöautot ovat olleet sellaisia. Olen elänyt itse länsiautojen tulon, mutta ei mieleeni ole jäänyt muuta kuin kaikkien yhteinen kokemus, neuvostoliittolainen tai itä-saksalainen auto oli jonkinasteinen häpeä. Selitykset herättivät mielenkiintoa. ”Kun ei muuta saa” oli vakuuttava. ”Aivan näppärä” oli epäuskottava. ”Riittää rassaamista” oli tapa lyödä asia leikiksi. Autokannan muuttuessa sana ”dollarihymy” unohtui. Senkin muistan hyvin, että eläkkeelle jääneellä miehellä, joka arvioi olevansa merkkihenkilö, piti olla arvonsa mukainen auto. En tullut panneeksi merkille, milloin tämä ajattelutapa katosi. Tuttavapiirissäni ja säädyssäni ei ylimalkaan esiinny tuollaisia huokeampaa Skodaa tai Golfia isompia autoja.

Ajatuksentapainen on eilistä perua. Jollain parkkipaikalla oli kaksikin Mersua, joiden hinnat tiesin autolehtien hartaana lukijana, kahden puolen kahdensadan tuhannen, ja eilen oli pyhäpäivä, että luultavasti siinä olivat omistajat itse R-kiskalla ostoksilla.

En siis tiedä, onko vastakkainenkin mielipidesuunta olemassa, mutta minun silmissäni sellainen kulkuneuvo on pelkkä riesa, jatkuvat arastelun aihe. Sen myönnän kiireesti todeksi, että virka vaatii. Investointipankkiiri, tietynlainen konsultti ja tietynlainen asianajaja eivät saa ajaa edes viemään ongelmajätettä muulla kuin sillä kalliilla ja komealla autollaan. Asiakkaaksi aikova voi nähdä. Mekanismi on sama kuin pukeutumisessa. Kravatti pitää olla. Poliitikko ei saa ajaa kalliilla eikä pappi liioin.

Mielikuvituksellisia mielikuvia edustavat television hahmot. Jos olemme rehellisiä, ei meitä edes kiinnosta, millaisia ihmisiä ovat Heikki Kahila, Arvi Lind tai Matti Rönkä. Olemme silti melkein kaikki samaa mieltä, että jos Neuvostoliitto taas hyökkää tai laiva kaatuu vesillämme, haluamme välttämättä, että asiasta kertoo tuollainen henkilö, johon tuntuu imeytyneen maailman kaikki luotettavuus.

Kysymyksessä on ehkä pelkkä aistiharha. Sen kääntöpuoli on tämä ilmiönä selittämätön pärstäkerroin. On kunnollisia ihmisiä, joilla on kyky joutua vaikeuksiin. Huovinen kuvaa siinä ”Talvituristin” jälkimmäisessä novellissa hyvin ja uskottavasti asiaa, joka on nyt, puoli vuosisataa kirjoittamisen jälkeen, erittäin ajankohtainen. Jotkut joutuvat kerran toisensa jälkeen kiusaamisen kohteeksi. Se Huovisen mies oli asevelvollinen, joka metsäläisyyttään ilmehti  ikään kuin olisi virnuillut. Olen nähnyt tuo saman useita kertoja. Se on pelkoreaktio. Joillakin onnettomilla paniikki näyttää kasvoilla ylimielisyyden osoittamiselta. Useimmin sitä näkee pikkulapsilla. Uhmakas ilme tietää itkuun purskahtamista.

Poliitikot eivät taaskaan ole tajunneet tätä kyllin syvästi. Pahinta Suomessa on olla leuhka näköinen. Asiaa ei auta hiukkaakaan se tosiasia, ettei ole yhtään leuhka. Alussa mainitsemani ärkoopeen mies olkoon esimerkki ongelmallisen habituksen kääntämisestä aseeksi.

Korsi kekoon

Sydäntä kouristi, kun toimittaja kirjoitti lehdessä saamastaan kirjeessä. Totisen kilvoituksen jälkeen kirjoittaja oli tullut siihen tulokseen, että lapsi oli päässyt kouluun. Kirjeessä mainittiin lähikoulu ja ne lait ja asetukset, joihin tämä korkea asia perustui, nimittäin oppivelvollisuus.

Toimittaja hyväkäs kehtasi samassa yhteydessä siteerata amerikkalaista kirjettä, jossa asia oli juuri sama. Mistä lienee saanut käsiinsä.

Suomalainen kirje oli minun mielestäni täysin tavallinen, muotoa ”sen johdosta että… lain… asetuksen… ilmoitetaan… minkä vuoksi… ja kun…” Amerikkalainen kirje alkoi jotenkin niin että ”Hienoa! Jack tulee meille kouluun. Olen varma, että tästä tulee hienoa… Osoite on… Soittakaa ihmeessä tai laittakaa meili… Jill (rehtori)…”

Niin kauan kuin muistan on ollut virkakielikomiteoita, jotka ovat aikanaan julkaisseet virkakielellä mietintöjä, joissa on käynyt ilmi ja havaittu, että virkamiesten ja virastojen kirjoituksissa kukaties saattaisi olla parantamisen varaa, siis selkeyden ja ymmärryttävyyden kannalta.

Erinäisiä tutkimuksia tehdessäni kävin lopulta läpi paksun pönäkät kirjaluettelot, joita hallussani oli ainakin vuodesta 1809. Niistä havaitsin, että samanlaisia toimikuntia oli istunut pohtimassa tätä asiaa ainakin tuosta vuodesta alkaen.

Kun muutaman kerran juttelin aiheesta Nikulan Paavon kansa, joka oli ottanut esimerkiksi johonkin vetämänsä ryhmän paperiin minun kirjoittamaani tekstiä, siis näytteeksi siitä, miten ei missään tapauksessa pidä kirjoittaa, tulimme alustavasti siihen tulokseen, että vuoden 1734 lain selkeys oli tapaturma. Tarton hovioikeus oli jäänyt työttömäksi, koska Itämeren itäranta oli siirtynyt toisten valtiaiden alaisuuteen, ja hovioikeudenneuvokset pantiin muun toimen puuttuessa kasaamaan valtakunnalle lakikirjaa.

Näistä tapahtumista on kirjoitettu väitöskirjoja ja muita tutkimuksia, mutta arvoitus pysyy. Työ onnistui! Ehkä kirjoittajat olivat niin ikävissään, että aikansa kuluksi kirjoittivat niin kuin ihmisen kuuluu ja yhteisen kansan etua ajatellen.

Varastakaapa jostain sellainen vihreäkantinen lakikirja. Niitä ajelehtii siellä täällä. Siinä sisäkannessa on ne tuomarinohjeet, jotka omaksuttiin jo 1734 ikään kuin lain veroisiksi, vaikka ne ovat noin 200 vuotta aikaisemmin keräiltyjä lainopillisia aforismeja enimmäkseen luterilaisuuden hengessä, vaikka mukana on myös keskiajan parhaita perinteisiä lausahduksia. Ei niitäkään lukija ymmärrä, mutta tulee juhlallinen olo.

Tätä nykyä tuomioistuinten ratkaisut kirjoitetaan useimmiten hyvin, mutta ne ovat tolkuttoman pitkiä ja niin sanottu punainen lanka on välillä vaikea löytää. Eikö tällainen olisi hyvä päätös pahoinpitelyjutussa.

”Ei kuule Janatuinen käräjäoikeus usko sinun juttujasi. Nyt tulee linnaa. Me tuomitsemme sinut kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen, mutta ehdollisena.

Emme usko selityksiäsi. Sinä löit sitä toista juoppoa turpaan Museokadun taksijonossa, vaikka et tunnusta. Se taksimies näki ja kävi täällä todistajana. Toinen todistaja oli kyllä kännissä, mutta me uskomme häntä enemmän kuin sinua. Toisen miehen leukaluu murtui, ja sinulla on lyömisen jäljet oikeassa kädessä niin että tämä on selvä juttu. Jos olisi viitsitty suorittaa perusteellinen tutkinta, niin kyllä sinun käsistäsi olisi löytynyt nämä DNA-merkit lyödyn ihosta.

Kun rangaistus on ehdollinen, pääset nyt vapaaksi. Älä luulekaan, ettei tullut mitään rangaistusta. Auta armias, jos jäät kiinni uusista rötöksistä. Silloin joudut istumaan tämänkin rangaistuksen, vaikka se asia ratkaistaan sitten erikseen. Ja jos heittäydyt muuten aivan mahdottomaksi, voi tästäkin vielä tulla linnareissu.

Kaksi kuukautta vankeutta ei ole erikoisen paljon eikä vähän. Se on normirangaistus ja sopii mielestämme sinulle. Pahoinpitelystä pääsee joskus sakolla, mutta päähän lyöminen on vaarallista. Jos lyöty kaatuu, niin kuin usein käy, siinä ei ole aina hengen meno kaukana, ja pysyviä vammoja tulee aika usein.

Maksat uhrille korvaukset. Se tekee yhtensä 10 000 euroa. Siinä ovat mukana hoitokulut ja kipu ja särky. Ellei rahaa rupea löytymään, ulosottomies tulee. Kun sinulla ei kuitenkaan ole noin suurta summaa, juttele tämän uhrin tai ulosottomiehen kanssa. Yleensä järki voittaa näissä asioissa. Voi olla että sinulle tehdään maksuaikataulu. Ihme kyllä, sinulla ei ole toistaiseksi luottotiedoissa vikaa. Me tarkastimme sen asian. Ellet maksa tätä, luottotiedot menevät, ja siitä on sinulle paljon hankaluuksia ja harmia niin että kannattaisi nyt kerrankin miettiä ja ottaa asia vakavasti.

Lainkohdat on lueteltu eri lapulla. Tästä päätöksestä saa valittaa hovioikeuteen. Ohjeet saat tästä suoraan käteesi. Toivottavasti emme tapaa näissä merkeissä.”

Sukankääntö

Takkini käännän varmaan kerran päivässä. Ammattinimike on muuttunut. Isoisältäni tai hänen kaveriltaan joku käänsi päällystakin Kerhosen narikasta sotien jälkeen. Juomana oli kuulemme kuumaa Gambinaa, koska päivä oli kolea. Sen kunniaksi luultavasti nautittiin myöhemmin Ämpäriviinaa, joka oli Kemppisen Jussin suomennos etikettitekstistä Enbärsbrännvin eli katajanmarjaviinaa eli eränlaista geneveriä.

Muuan serkuistani uskottelee, että hänellä varhaisimmat lapsuudenmuistot ovat juuri Kerhosen ja Kannaksen eteisestä. Isoisä lähti hanakasti muka ulkoiluttamaan pienokaista ja ulkoilutti hänet suoraan kantakapakan portsarille.

Siinä uskossa olin elänyt, että Malmin torilla myydään kellojen lisäksi vähän käytettyjä lihapiirakassa ja Tapanilassa tanssitaan Mosabackan lavalla. Nyt kävelimme erään miellyttävän koirahenkilön puheenjohdolla niillä kulmilla, jolloin kävi ilmi, että on siinä halli ja vieressä urheiluhalli. Pelkään että minulla jäi tuo tanssiminen väliin, kun heti armeijasta Helsinkiin tultua vastaan tuli naishenkilö, jolle oli entuudesta selvää, ettei Bartokin eikä Bachin sooloviulusonaattien tahdissa suju tanssi, vaikka etenkin jälkimmäiset ovat luultua tanssillisempia.

Se ei unohda, millainen jyske oli, kun pojat rynnistivät tyttömuurille Nuorisoseuralla tai Visahovissa, kun Lankunparsija (La Cumparsita) helähti soimaan. Joskus soittamassa oli peräti Tammilehdon tango-orkesteri. J. Laine uskotteli tekstissään, että tanssilavan takana heiluu pusikot. Meillä päin ne olivat tanssilavan edessä, jokirannassa. Mutta kyllä ne heiluivat.

Eilinen takinkääntö liittyi kokoukseen, jonka pidin ystäväni kanssa tämän asunnolla. Siveellinen vakaumukseni on ollut, että kehittynyt tekniikka on parempaa. Ei meillä tehdä klapeja eikä ole Högforsiakaan, koska havaintojemme mukaan sähköhella on hyvä kapine. Induktiolevyä tosin emme pidä arvossa.

Tuon vakaumuksen versio on äänentoista. Ainakin kahdella jälkeläiselläni on vinyyliin soveltuva levysoitin, joista toinen on minulta peräisin. Possulassa on vielä vanhempi Beogram. Sitä kummastelin, että levysoittimet kelpasivat. Kerran katsoin, mitä nykymaailmassa maksaa neula ja paljonko äänirasia, ja kauhistuin. Omia valintojani olen jo saarnannut – mediaserveri soi kuin itse taivahan kansi, mutta arkikäytännössä tietokoneen mp3 ja Bosen pienen kajarit ajavat asiansa.

Mutta eilen muutin mieleni eli käänsin taas takkini. Ystäväni näytti yläkerran äänentoistolaitteitaan. Ymmärsin tietysti, että jo se oli erikoinen suosionosoitus. Yläkerrassa oli ainakin kaksi vinyyleille tarkoitettua levysoitinta, joista ainakin toinen saattoi olla alkujaan peräisin Ylen poistomyynneistä. Äänistudioilla itsekin viime aikoina juosseena vakuutan täten, että vinyylivatkaimia en ole siellä nähnyt, vaikka niitä varmaan jossain piilossa on. Tarkkaamon puolelta äänitteet saa muistitikulla, ja tiedostomuoto on wav, ellei erikseen toisin sovita.

Ylen studioillahan muuten ei voi vaipua musiikkinautintoihin, koska studioiden kovaääniset ovat yleensä lineaarisia. Ne on tarkoitettu tasojen seuraamiseen eikä tunnelmointiin. Erinomaisia kaiuttimia löytyy kyllä jo perheen piiristä, ja välillä sellaisiin törmää. Kuin miehet ennen hevosiaan ja sitten autojaan omistajat tapaavat kehuskella valintojaan, ja vieraana sitä tietysti ymmärtää kiitellä, että komeasti panee. Ja ovat omatkin Beolabini puutalon huoneissa sekä vanhanaikaiset että ääneltään hyvin miellyttävät.

Mutta: eilen sain tilaisuuden kuulla vinyylistä EP-levyä, joka oli luultavasti katsottu käsille seinien loputtomista rivistöistä. Levymerkki oli Karusell, siis ruotsalainen.

Heti ymmärsin, etten ollut koskaan ennen kuullut Charlie Parkerin ja erään hänen hyvän kokoonpanonsa soittoa. Olin kuunnellut niitä levyjä, myös tuota kappaletta, viimeistään vuodesta 1966 alkaen. Kalliossa oli sellainenkin kivijalkakauppa, josta sai Atlantic-levymerkillä varustettuja tuotteita. Gronowin Pekkaa olen syyttänyt yllytyksestä, mutta tämä ei ole todistettu asia. Parkeria kuitenkin sai, ja tälläkin hetkellä käytettävissäni on uudelleen masteroitu CD-levyjen täydellinen sarja.

Vahvistimia oli useita ja ne oli rakennettu radioputkien varaan. Miestä korkeammat kaiuttimet olivat Quadin järeää tavaraa. Enkä siis ollut ennen kuullut saksofonin ääntä ja jäin miettimään, että huonoa se mahtoi olla Parker-vainajan eläessäkin. Mitä niissä pikku klubeissa oikeasti mahtoi kantautua korviin asti? Kanadan Massey Hall, se kaikkien aikojen jazz-levyksi aina nimetyn konsertin paikka, mahtaa olla hyvä, koska siellä on perustettu pelastusarmeijaa (William Booth), siellä ovat laulaneet Caruso ja Callas, pianoa ovat soittaneet Horowitz ja Gould ynnä muuta. Mutta tuolta jazz-levyltä kuulee taustalta, että yleisö metelöi ja juoksi ovissa luultavasti yhtä raivokkaasti juovuksissa kuin pianisti, joka putoili penkiltään. Ja äänitys on tehty Mingusin mankalla, joka oli pianon päällä.

Ystäväni sijasta hommaisin Bireka-laitteen ja rupeaisin myymään lippuja. Seuraavalla käynnillä on luvassa näytteitä Paramountin rotulevyiltä eli 20-luvun alun bluesia. Sitä Paramountin settiä (kuvassa) muuten saa Amazonista.

Sukat kääntyvät jalassa.

Mistä ääni tulee

Liikenne on hävittänyt tai sitten asian toisin ajatellen säästänyt kaikenlaista ohikulkuteillä. Tammisaaressa tulee käydyksi niin harvakseltaan, että kirkon löytäminen nostatti mieltä. Mielessä käväisi tunne, että ellei ole tarkkana, tässä on heti Hangossa.

Eilen esitettiin musiikki, jonka laatua ja tasoa harkitsin huolellisesti. Cantores Minoresin ja Helsingin barokkiorkesterin Bachin Johannes-passion esitys oli parasta, mitä pääkaupunkiseudulla ja jokseenkin varmasti koko Suomessa voi saada kuullakseen. Nykymaailmassa tämä tarkoittaa koko maailman huipputasoa. Uskomattoman hienon kuoron lisäksi solisteista hämmästystä herätti kontratenori Teppo Lampela. Kontratenori on siis mies, joka laulaa alttoa eli tässä tapauksessa ainakin kvarttia ylempää kuin tavallinen tenori. Orkesterin periodisoittimet ja Tammisaaren kirkon lämmin akustiikka alleviivasivat esityksen ja äänitteen tavattoman suurta eroa.

Mutta älkää minua syyttäkö, ellei Tuomiokirkossa saa näitä tunteita. Siellä kaiut ovat kiusallisia ja kuuluvuus ainainen ongelma. Käytävien risteystä lähellä kuulee yleensä paremmin kuin sivusta. Tammisaaressa ”Jeesus” lauloi saarnastuolista. Tehokasta ja sopivaa.

Puhe on sarjasta Gardiner – Harnoncourt – Jacobs. Siihen kuuluu myös muita. Passiot kuuluvat siihen hiukan mietityttävään noin 100 klassisen musiikin teoksen listaan, jota esitetään ja levytetään. Joku ehkä laskisi tämän? Kuinka suuri osa suurten orkestereiden konserteista ja levytyksistä on ryhmästä Beethoven – Brahms? Kuinka suuri osa barokkimusiikista on nykyisin Bachia?

En tiedä vastausta, mutta arvaisin, että vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on ainakin 50 prosenttia. Varmuuden vuoksi rajaisin päässälaskun ulkopuolelle ne alle kymmenen barokkimusiikin sävellystä, jotka ovat nousseet kokoelmateosten perusvalikoimaan, siis tyyppiä Albinonin Adagio (joka on sävelletty 1940-luvulla mahdollisesti liittyen Albinonin muutaman tahdin pituiseen nuotin suikaleeseen).

Koska Händelin sävellystuotanto poikkeaa kokonaisuutenakin aika paljon Bachista, voi olla syytä kysäistä, onko Bach yksinvaltaisuutensa arvoinen. Eikö kokonainen aikakausi tuottanut toisia yhtä eteviä säveltäjiä? Kysymyksessä on tietenkin vain arvio, mutta minun tiedossani ei ole ketään sellaista, mielestäni ei lähimainkaan. Sen sijaan en osaa verrata Bachia esimerkiksi Mozartiin yhtä vähänkuin kananmunia pekoniin.

En ole liioin kuullut, että vegaanit tai jokin heihin verrattava ryhmä olisi ryhtynyt edistämään Bach- vapaata dieettiä. Sitä vastoin passiot jäävät osalle klassisen musiikin yleisöä jokseenkin oudoksi siksi, että niitä esitetään melkein yksinomaan kirkoissa, ja on ihmisiä, jotka eivät astu jalallaan kirkkoon, ainakaan ellei siellä ole tuttua ruumista siunattavana tai siunailtavana.

Mieleen tulee Böllin ”Tohtori Murken kootut tauot”. Tarinan päähenkilö on radiotoimittaja, joka haastattelee Suurmiestä. Suurmies tulee ohjelman ollessa lähetysvalmis siihen tulokseen, että sana ”Jumala” on hänen lausumanaan korvattava ilmauksella ”korkein olento, jonka olemassaolo on epäselvää mutta johon useat siitä huolimatta panevat toivonsa”, tai jotain tähän suuntaan. En siis keksi, miten Johannes-passion alku (Herr, Herr, Herr, unser Herrscher…) voitaisiin ajanmukaistaa Böllin esittämille linjoille.

Johannes-passio on myös huomattavan antisemitistinen teos, jopa Johannes-passioon verrattuna. Olin lukevinani jostain pikku-uutisen, jossa kerrottiin miehen saaneen moitteita nimiteltyään toista henkilöä juutalaiseksi. Se ei olisi kuulemma auttanut, että sekä nimittelijä että kohde olivat oman ilmoituksensa mukaan juutalaisia.

Johannes-passio on sikäli kuin edellä mainitut ongelmat ja kukaties ilmenevät homekirkko-ongelmat on selvitetty, erinomaisesti lakimiehille sopivaa oheisopiskelun aineistoa. Yli kaksituntisen teoksen käytettävissä olleesta ajasta on uhrattu yllättävän paljon Pilatuksen, ylimmäisen papin ja Jeesuksen keskusteluun siitä, onko syytetty väittänyt olevansa Jumalan poika tai juutalaisten kuningas. Ratkaisu on elegantti. Tuomarina toimiva roomalainen, jolla yksin on oikeus langettaa kuolemanrangaistus, toteaa syytteen aiheettomaksi ja tuomitsee syytetyn kuolemaan. Mukana on jopa viittaus tuomioistuimen ratkaisun oikeusvoimaan – ”minkä kirjoitin, sen kirjoitin” eli toimenpiteeseen ei voida hakea muutosta varsinaisin muutoksenhakukeinoin. Sitä ei mainita, olisi kantelutie ollut käytettävissä, vaikka siihen vihjataan (”et ole keisarin ystävä” jne.).

Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Bach-kirjoitus. Nyt vain on niin, ettei musiikkia soiteta vain siksi, että se on miellyttävää ja siitä saattaa tulla hyvä olo.

Matteus-passio on kokokuva elämän ankaruudesta. Sen suuri draamallisuus on kuoleman varjon läsnäoloa.

Johannes-passio on täydellinen kertomus elämän vaikeudesta, päätösten pitämättömyydestä, katumuksesta ja häpeästä eli keskeisimmistä lyyrisistä aiheista. Kauneuden vierellä on kauneuden katoaminen.