Entistäkin sekavampaa

Menen kannettavan tietokoneen ja puhelimen taakse lähipäivinä. Yleensä pohjoisesta kuuluu paremmin kuin täältä. Kuuluuko sieltä myös parempaa, siitä en menisi olemaan etukäteen selvä. Kirjoituksien kyhäämisen pitäisi onnistuvan, vaikka tiedä häntä.

Hyvä kommenttikeskustelu on ottanut esiin kielen sanat ”hän” ja ”se” mutta jättänyt minun osoittamistani odottamaan hyvin tavallisen ”toi”. Minulle tutuin sanan käyttö on ”puolisoni” tai muu lähiomaiseni. Kun asianomainen on paikalla, henkilönnimiä muutenkin välttelevä kielemme näyttää toimivan näin. ”Toi lakaisi portaat aamulla, ja taas tulee lunta.” ”Toi tekee hyvän kaalikeiton.”

Suomenruotsissa vastakohta on totta. Asianajotoimiston mieliharmi oli muuan matala mummo, jolla oli olevinaan asioita, vaikka ei ollutkaan. Kyllä siihenkin maailmanaikaan ymmärrettiin seurantarve ja kohtuullinen halu esiintyä ylhäisenä. Kun tämä ihminen oli selvittämässä, miten tietyssä Töölön kaupassa myytiin linttaan mennyttä pullaa niin että tuomareiden olisi korkea aika tarttua asiaan, hän keskeytti puheensa ja osoitti sateenvarjon piikillä huoneessa luimuilevaa nuorempaa juristia kysyen ääntään madaltaen:” Kan man lita på den där?” – Voiko tuohon luottaa eli oliko epäviisasta kertoa salaisia lakiasioita sellaisen henkilön kuullen, joka ei ollut edes toimiston osakas. Suomenruotsin ”den där” eli toi on tai ainakin oli äärimmäisen alentava. Ihmiseen viitattiin hänen kuultensa samalla tavalla kuin avaamista odottavaan ruumiiseen.

Maininnatta ovat myös puhuttelu käyttäen sanaa ”hän”. Ottaako hän lisää kahvetta? Savossa sana on tietenkin ”hiän”. Sen muistelen maininneeni ehkä useammankin kerran, että Ruotsissa teitittely oli Strindbergin aikaan ennen kuulumattoman röyhkeää. Ruotsin yleinen ja yhtäläinen sinuttelu, jota meillä takavuosina kauhisteltiin, on toista perintöä. Asiallinen ja aika neutraali tapa oli puhutella aina kolmannessa persoonassa.

Tämän blogin lukijoihin olen tuloksettomasti yrittänyt istuttaa kaunista tapaa puhutella henkilöä yläkanttiin. Kaikkein vanhimmat ja pahiten umpeen liimautuneet lukijat muistanevat kuulleensa, että ylioppilasta piti muinoin puhutella maisteriksi. Itse olisin niin kovin mielelläni salaneuvos tai todellinen salaneuvos, mutta maan ritarikunnat ovat heittäytyneet tässä kohdin kovakorvaisiksi. Siitäkin on vuosia vierähtänyt, kun ehdotin Paavo Lipposelle arvonimiä ”Suomen ja koko Rantasalmensulttaani”. Sekin kaikui kuuroille korville.

Mutta vaihtaakseni sävyä olen otettu siitä että HS:n arvostelija kommentoi viipymättä ja edelleen asiasta, kuten myös kirjoitti Haavikon Kootuista.

Käsitykset mainioista sävelmistä ja sykähdyttävistä kirjoista muodostuvat jossain tietyssä iässä ja johonkin historialliseen ajankohtaan liittyen. Olen maininnut kahdellekin jälkeläisten sukupolvelle Grimbergin ”Kansojen historian”. ja kuulemma mielihyvä on ollut jakamaton. Kun minulla on sellainenkin lapsi, joka on lukenut itsensä herraksi kirjallisuudesta, jäin mietiskelemään, miksi Saarikoski kolahti, etenkin Tiarnia-sarja, mutta Haavikko ei erikoisemmin. Näitä Haavikon kolmea ensimmäistä kokoelmaa höpisten kuljimme nuoruudessamme kaupungilla kuin zombit. Olen kuulustellut kolmeakin ihan nimekästä ja virallisesti eteväksi todettua lyyrikkoa, ikätovereitani, ja muutamaa päätoimista lukijaa.

Luulen, että Vesa Haapala on oikeassa analyysissään. Kun nostaa rinnalle Haavikon syvästi tunteisiin vetoavan ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” kuoleman ja menetyksen runot, ero on iso. Mieleni tekisi käyttää termiä ”kliininen”. Tunteita otetaan tarkasteltavaksi ikään kuin pinseteillä mikroskoopin alle. Ja tuo piirre tuo väkisin mieleen T.S. Eliotin ja suomalaisista P. Mustapään, joka 1940-luvun hienoissa runoissaan jotenkin kuohitsi tunteet huumorilla. Nimeän esimerkiksi runon ”Satakieli Monrepossa”, jossa on itseironiaa joko liikaa tai liian vähän.

Haavikko toistaa aika usein ”miten voimme kestää vaikenematta, kun käy toteen, että runous ei ole mitään”. Oman tulkintani mukaan elämäkerran kirjoittaja – toivottavasti Jaakko Anhava – joutuu selvittelemään, miten ja miksi myöhäinen Haavikko oli niin raivokkaassa oppositiossa varhaista Haavikkoa vastaan, etenkin runoudessaan. Minusta ristiriita on sovittamaton. Minulle itselleni raja menee jossain kirjan ”Kaksikymmentä ja yksi” kohdalla. Korviini se on samaa kuin Rauta-aika, enemmän viisastelua kuin viisautta.

Haapalan maininta Eeva-Liisa Mannerista ja kirjasta ”Tämä matka” osuu oikeaan. Luulen tietäväni, mitä silloin 60- ja 70-luvulla luettiin ja pidettiin eniten arvossa. Manneria ei mainittu usein. Ei ole taiteilijain tapaista tuoda esiin suuria vaikuttajiaan. Joel Lehtosen runoja kiitettiin yksimielisesti. Niissä on juuri sama piirre kuin 50-lukulaisilla, pelko tulla omia tunteitaan vastaan, objektiivisuuden harha. Eräässä mielessä Haavikon Kootut on kertomus siitä, miten runous päättyi – se kului loppuun.

Uskon (en tiedä) että runous on keskuudessamme ja ollut koko ajan. Minä en vain sitä huomaa. Runous on kielen mikrobitoimintaa. Ei se pyydä lupaa eikä näyttäydy pyydettäessä.

Turpa rutussa

Tason nostamisen perustelut ovat aina huonompia kuin syyt säästää rahat ja olla tekemättä mitään. Tai – niin perustelujen esittäjät tuntuvat luulevan.

Eilen kirjoitin, että Dostojevski ja Bach ovat hölynpölyä, koska näin on, jos asiaa tarkastelee riittävän ahtaasti ja asiayhteyksiä huomioon ottamatta. Kumpikaan ei esimerkiksi edistä ruuansulatusta eikä helpota ihon ongelmia. Jos vaivana on hilse tai silsa, apua ei löydy tuolta suunnalta.

Mielipidekyselyssä kulttuurin määrärahojen leikkaaminen on suosittu ajatus. Tuo suosio johtuu osittain siitä, että niin harva vastaajista tietää, mitä ovat kulttuurin määrärahat.

Moniko vakaumuksen ihminen on tullut ajatelleeksi, että hyötyajattelu on hyödytöntä?

Olen sen jo hyvin pienen vähemmistön jäsen, joka on omin korvin kuullut vastustettavan koulupakkoa ja etenkin lukutaitoa. ”Opetetaan vain lapsia laiskoiksi.” ”Oppivat vain vaatimaan lisää palkkaa.” Itse en ole sitä kuullut, mutta vähän ennen minun aikaani vastustettiin myös äkeitä, koska risukarhi on ennenkin riittänyt, ja sitä ennen kaupasta ostettuja auroja pidettiin hulluutena, koska kuka tahansa nikkaroi sopivasta juurakosta aatran tarpeisiinsa.

Jokin siinä on, kun on niin vaikea selittää, että sananvapaus on oikeutta olla tyhmä. Se on oikeutta olla tietämätön. Se on oikeutta tyrkyttää toisille aivan ihmeellisiä mielipiteitä. Siihen kuuluu sekin, että tosiasioina tarjotaan valheita tai omia päähänpistoja.

Viime viikkojen suosituista puheenaiheista ”informaatiosota” voi olla asiallinen nimitys, mutta siinä on pahasti harhaan johtava vivahde. Kaikki sodat ovat ja ovat aina olleet informaatiosotia, ja kylätappelut samoin.

Vihollisen tai muun vastapuolen mielialoihin vaikuttaminen esimerkiksi levittämällä virheellisiä tietoja ja aitoja uhkauksia on oikeastaan politiikkaa. Tämä meikäläinen poliittinen järjestelmä toimii siten, että yleensä siinä menestyy hyvin se, joka on etevä levittämää väärää tietoa. Oikea tai joka tapauksessa uskottava tieto on valitettavasti useimmiten niin mutkikasta, ettei siitä saa iskulauseita.

”Leipää” oli hieno poliittinen vaatimus. Se tehosi niihinkin, jotka olivat juuri pistelleet limpun suihinsa, koska ajatus on niin helppo. Lokakuun vallankumouksen bolshevikkien vaatimus ”kaikki valta neuvostoille” oli etevä ohjelma. Juuri kukaan ei tiennyt, mikä on ”neuvosto” eli soveetti, eikä niistä parin alkuvuoden jälkeen puhuttukaan. Niitä käytettiin erilaisten asioiden nimityksenä ja näin saatiin hieno nimikin valtiolle, Neuvosto-Venäjä, sittemmin Neuvostoliitto. Huonon vitsin mukaan Mannerheim mainitsi sodanaikana Waldenille saaneensa onnittelusähkeen neuvostovaltiolta, kun sähkeen oli lähettänyt valtioneuvosto.

Dostojevski oli suurmies jo eläessään. Johtavia poliitikkoja eli hoviväkeä miellytti hänen tapansa korostaa Venäjän kansan eräänlaista pyhyyttä ja paremmuutta verrattuna esimerkiksi muuhun Eurooppaan. Hän oli sitä mieltä, mutta kirjoitti kyllä esimerkiksi ”Karamazovin veljeksissä” Ukrainan sodan historian ja ennustuksen sen jatkosta. Kirja oli niin paksu, etteivät vastuulliset tasot silloinkaan jaksaneet lukea sitä loppuun.

Bach puolestaan sai harva se päivä kuulla Leipzigin raatimiehiltä, ettei hänen musiikkinsa ollut oikein sopivaa eikä aivan tarpeellistakaan. Hän ei uskonut. Hänen teoksensa ovat täynnä jytkähdyksiä ja jytkyjä, jotka on kirjoitettu niin taitavasti muun musiikin sekaan, etteivät niitä kaupunginvaltuuston jäsenet huomaakaan.

Vallankäyttäjät suosivat yleensä yksinkertaista ja yksitoikkoista musiikkia, kuten satakunta vuotta sitten Suomessa virrenveisuuta ja nykyisin sitä kaikkein keskinkertaisinta rokkia, joka ei ota eikä anna. Mielenkiintoista muuten, että vaikka sota nosti suureen suosioon haikeat laulelmat ja reippaan jenkan rytkeen, Yle piti vuosikymmeniä puoliaan ”ala-arvoista” musiikkia vastaan ja enimmäkseen kieltäytyi soittamasta sitä.

Tässä kirjoituksessa taustalla on eilen lehdessä pätevästi ja ajatellen arvosteltu Paavo Haavikon koottujen runojen laitos. Olin nuorena hyvin innostunut näistä 1950-luvun niteistä ja niitä lähinnä seuranneesta. Myöhempiä olen jopa kirjoittanut puhtaaksi, mutta ne eivät enää jytkähtänet samalla tavalla. Mutta varhaisempien tekstien luonnehtiminen ikään kuin deskriptiiviseksi geometriaksi oli arvostelussa virhe. Kyllä ne oli kolmiulotteisia. Juuri se teki niistä erikoisia, poikkeavia, monien mielestä vaikeatajuisiakin. Niiden lukemiseen ja niistä nauttimiseen tarvitaan kolme silmää.

Tuomo

Ystäväni Tuomo Mannermaa on nyt kuollut. Saan käyttää vaativaa sanaa ”ystävä”, koska perhepapin asema muuttui, kun meidän molempien vaimot sairastuivat vakavasti ja kuolivat vuonna 1994 peräkkäisinä päivinä. Oli suuri määrä käytännön asioita kaurapuuron keittämisestä Leica-valokuvaukseen. Oli myös syvempiä asioita, kuten se, että vastoin suosittua uskomusta kohtalo lyö aina harhaan. Moni erehtyy ja katkeroituu käsittämättä, ettei elämässä ole simultaanitulkintaa. Selitys tulee perässä, joskus vuosikymmenien kuluttua.

Tuomo Mannermaan tuotantoon kuuluu hieno ”Kontrapunkti”, teologista pohdintaa, ja aivan tavattoman hieno ”Pieni kirja Jumalasta”, meidän maamme oloissa suuri harvinaisuus kirjakseen, koska siinä selvitetään opillisia kysymyksiä, kristinoppia siis, mutta sen lisäksi kirja on sielunhoidollinen.

Ne jotka pitävät teologiaa kuivana alana, josta muiden kuin pappien ei kannata perustaa, ovat oikeassa. Ala muistuttaa etäisesti kemiaa tai fysiikkaa – ilman alkeisopintoja asiat ymmärtää lähinnä väärin. Alkeita ei opi koulussa eikä rippikoulussa.

Muistaakseni Tuomo, ekumeniikan professori, hyväksyi sellaisenkin sutkauksen, että uskontunnustuksen ”Pyhä Henki” on verbi. Ylimalkainen suomenkielinen vastine olisi ”vaikuttaa”.

Mannermaa oli korkean kansainvälisen tason tutkija. Edelleenkin joutuu välillä vastaamaan kysymykseen, miten ihmeessä meillä Suomessa opetetaan teologiaa yliopistossa. Eihän se ole mikään tiede, vaan parhaassakin tapauksessa joukko naurettavan vanhentuneita väärinkäsityksiä.

Tuollaisia puheita kuulee esimerkiksi teknillisten yliopistojen opettajien keskuudessa. Siellä useimmilla on vakiintuneet mielipiteet myös asioista, joita eivät ymmärrä eivätkä viitsi miettiä. Vastaaminen on sen takia oikeastaan turhaa. Vakiovastaukseni on kuitenkin ollut, että myös Dostojevskia ja Bachia tutkitaan, vaikka edellisen kirjoitukset ja jälkimmäisen sävellykset ovat todistettavasti hölynpölyä – kohinaa ilman signaalia. Molempia muuten tutkiaan yliopistoissa. Mannermaa oli etevä Luther-tutkija. Luther oli etevä jumaluusoppinut, mutta hänkin on muuten kuollut. Jopa kauan sitten.

Sivumennen sanoen oudostelen sitä, että kun nytkin monet haluavat poistaa peruskoulusta ”tunnustuksellisen uskonnonopetuksen”, he ehkä ajattelevat korvata sen epämääräisellä etiikalla höystettynä satunnaisilla tietoiskuilla eri uskonnoista, kukaan ei yleensä huomaa sanoa, että Helsingin yliopistossa ei harjoiteta ”tunnustuksellista uskonnonopetusta”. Tietääkseni se ei ole kuulunut ohjelmaan enää sataan vuoteen.

Tuomon kanssa keskustelin usein esimerkiksi natsi-ideologian ja luterilaisuuden suhteesta toisiinsa ja häneltä sain hyvin kauan sitten vihjeen Bonhoeferista, jonka Kirjeitä vankilasta 1943–-1944 (3. p. 2005) on kirjoista hienoimpia. Tosin saksankielinen teoksen nimi ”Widerstand und Ergebung” ei käänny (tyyppiä Vastarinta ja periksiantaminen – mutta Ergebung on myös tyytymys, resignaatio, antautuminen jne.). Tuo keskustelu ei ollut tieteellistä mutta johti kyllä systemaattisen teologian kysymyksiin.

Tuo Leica – ja vielä R-Leica – ei tullut mainituksi sattumalta. Oli se mahdottoman kallis kamera silloinkin, filmin aikaan. Toisaalta se oli paras ja käytännössä ainoa todella hyvä instrumentti mustavalkokuvaukseen. Nikonin ja Canonin parhaat ammattirungon on oikeastaan mukautettu reportaasikuvaukseen. Lehtikuvaajat käyttävät niitä, tai hiukan kevennettyjä versioita, kuten Canon EOS 5 D.

Vielä paljon kalliimmat vehkeet, kuten suurformaatin Hasselblad, ovat sopivia esimerkiksi henkilölle, joka on valmis käyttämään kuukauden esimerkiksi jonkin tunturin valokuvaamiseen. En ole tullut ottaneeksi asiasta selvää, mutta ruotsalainen mestari Grundsten näyttäisi olevan näitä miehiä.

Tuomon valokuvat olivat hyvin samanlaisia kuin hänen kirjoituksensa ja itse asiassa muistuttivat hänen puhetapaansa. Suuri mestari kykenee peittämään varmuutensa eli katseen syvyyden ja käden järkkymättömyyden.  Katse on todella syvä vain kun se on pelottomasti kohdistettu korkeuksiin. Käsi on järkkymättömimmillän siunatessaan.

Ajatus oli harmaasävyjen saaminen näkyviksi. Väri on viime kädessä turha, subjektiivinen tekijä. Moni suuri valokuvaaja on oivaltanut, että piirroksista ja grafiikasta huolimatta valokuva on maalaukseen verrattuna voitolla tutkiessaan vain harmaan sävyjä. Mustavalkokuvat tarkoittaa mustavalkoisen vastakohtaa. Mustavalkoinen on teologiassa mainikealainen ajatussuunta – valitse joko pimeys tai valo. Suomalainen pappi ja ihminen, Tuomo Mannermaa, tutki käytännössä, miten loputon määrä sävyjä mustan ja valkoisen väliltä löytyy.