Kysymys ja toinen kysymys

Haluaisin Virallisen tilaston niteet tänne, mutta ei tähän huoneeseen enää mahdu. Niitä on yli sata, myös 1800-luvun ensimmäiset, tapailevat taulukot ja ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet loisteliaat oikeustilastot, joita lukemalla ratkaisi eräät historian, sosiologian ja sosiaalipolitiikan ongelmat. Siellä on mm. rikoksista rangaistut taulukoitu tekotyypeittäin 11 parametrin mukaan. Lukija saa tietää, että 1911 tuomittiin väärän rahan vaihettamisesta yksi 30-34 -vuotias nainen, jonka varallisuusolot olivat heikot koulutus ”olematon”.

Tuomituista punakaartilaisista on muuten tilasto, joka osoittaa, että kysymyksessä oli Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurin kukoistus. Kaikkien tuomittujen mediaani-ikä oli karvan yli 18.

Sellaista tilastoa ei ole, josta saisi apua kysymykseeni: säilyikö Suomi länsimaistyyppisenä demokratiana evakkojen ansiosta?

Selvien lähdetietojen mukaan Risto Ryti teki huomautuksia siitä, että evakoille maksettiin rahakorvauksia Karjalaan jääneestä omaisuudesta. Paasikivi sooloili tavalliseen tapaansa. Jos karjalaiset olisivat jääneet 1940 paikoilleen, nämä herrat ja muutamat muut poliitikot olisivat tuskin asiaa kummastelleet. Kukaties heille olisi sopinut sekin, että he olisivat ryhtyneet Neuvostoliiton alamaisiksi syksyllä 1944.

Käytännössä Raivolaan jäi yksi mummo, joka kieltäytyi kyydistä, koska häneltä oli kissa kadonnut.

Evakkoja oli yli 400 000. He äänestivät eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1945. He osallistuivat kunnallisvaaleihin, vaikka esimerkiksi Harlun kunnantoimisto oli Kauhavalla, josta se siirrettiin Hankasalmelle tai Konnevedelle.

Vaaleissa on merkillistä, että mitään ei tapahtunut. SKDL:n vahva nousu 1945 oli ainakin jälkiviisauden valossa täysin odotettavissa. Liiton luonteesta ei ollut mitään käsitystä. Maailmansota jatkui. Berliinissä hallitsi Hitler. Neuvostoliiton jo valloittamien alueiden tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Stalin oli puhunut jotain vapaista vaaleista.

Niissä vaaleissa maalaisliitto hävisi vain 1,5 % ja kokoomus voitti saman määrän. Kaikista äänistä SKDL sai 23 % ja demarit 25. Seuraavissa vaaleissa 1948 SKDL menetti 3,5 % ja 11 paikkaa. Maalaisliitto ja demarit saivat yhdessä yli 100 paikkaa.

Eduskuntapaikkaan tarvittiin karkeasti yleistäen 10 000 ääntä. Evakkoäänestäjiä oli ainakin 100 000. Ellei heidän asioitaan olisi hoidettu jollain tavalla ja elleivät he olisi vihanneet Neuvostoliittoa ja istuttaneet vihaa jälkeläisiinsäkin, olisimme ehkä talsineet Tshekkoslovakian tietä.

Tietäen jotain neuvostoeliitin realismista luulen että tuo ilmiö yhdistettynä osoitettuun kykyyn maksaa sotakorvauksia ja tuottaa teollisuustuotteita määräsivät pelin hengen vuosikymmeniksi. Ryti ja Paasikivi muuten olivat todistelleet, että niitä sotakorvauksia on mahdoton maksaa. Sääli ettei Saksan talousihmeen rinnalla puhuta Suomen talousihmeestä, täystyöllisyydestä, jalostusasteen noususta ja inflaation autuaaksi tekevästä vaikutuksesta.

Nyt meidän pitäisi hoitaa vielä suurempi osa omasta väestöstämme, väliin pudonneet. Heitä lienee puoli miljoonaa, jättäen pikkulapset ja vanhukset laskuista. Suuri ryhmä on alikoulutetut miehet. Toinen suuri ryhmä on pitkäaikaistyöttömät.

Tilanne ja sen syyt ovat samat kuin Pohjois-Afrikan valtioissa, ja seuraus on luultavasti sama, kapina. Perussuomalaisten esiintyminen ei ole syy vaan seuraus.

Yhdellä sanalla kuvailtuna ongelma on näköalattomuus. Odotettavissa ei ole mitään hyvää. Toisen maailmansodan jälkeen oli, ja se näkyi syntyvyydessä.

En usko Soinia. Maailman suurimman talousalueen EU:n epäonnistuminen, joka taitaa olla nyt tosiasia, ei ollut poliittinen, vaan taloudellinen, ei rahapoliittinen (euro), vaan finanssipoliittinen (velka).i

Haluaisin Virallisen tilaston niteet tänne, mutta ei tähän huoneeseen enää mahdu. Niitä on yli sata, myös 1800-luvun ensimmäiset, tapailevat taulukot ja ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet loisteliaat oikeustilastot, joita lukemalla ratkaisi eräät historian, sosiologian ja sosiaalipolitiikan ongelmat. Siellä on mm. rikoksista rangaistut taulukoitu tekotyypeittäin 11 parametrin mukaan. Lukija saa tietää, että 1911 tuomittiin väärän rahan vaihettamisesta yksi 30-34 -vuotias nainen, jonka varallisuusolot olivat heikot koulutus ”olematon”.

Tuomituista punakaartilaisista on muuten tilasto, joka osoittaa, että kysymyksessä oli Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurin kukoistus. Kaikkien tuomittujen mediaani-ikä oli karvan yli 18.

Sellaista tilastoa ei ole, josta saisi apua kysymykseeni: säilyikö Suomi länsimaistyyppisenä demokratiana evakkojen ansiosta?

Selvien lähdetietojen mukaan Risto Ryti teki huomautuksia siitä, että evakoille maksettiin rahakorvauksia Karjalaan jääneestä omaisuudesta. Paasikivi sooloili tavalliseen tapaansa. Jos karjalaiset olisivat jääneet 1940 paikoilleen, nämä herrat ja muutamat muut poliitikot olisivat tuskin asiaa kummastelleet. Kukaties heille olisi sopinut sekin, että he olisivat ryhtyneet Neuvostoliiton alamaisiksi syksyllä 1944.

Käytännössä Raivolaan jäi yksi mummo, joka kieltäytyi kyydistä, koska häneltä oli kissa kadonnut.

Evakkoja oli yli 400 000. He äänestivät eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1945. He osallistuivat kunnallisvaaleihin, vaikka esimerkiksi Harlun kunnantoimisto oli Kauhavalla, josta se siirrettiin Hankasalmelle tai Konnevedelle.

Vaaleissa on merkillistä, että mitään ei tapahtunut. SKDL:n vahva nousu 1945 oli ainakin jälkiviisauden valossa täysin odotettavissa. Liiton luonteesta ei ollut mitään käsitystä. Maailmansota jatkui. Berliinissä hallitsi Hitler. Neuvostoliiton jo valloittamien alueiden tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Stalin oli puhunut jotain vapaista vaaleista.

Niissä vaaleissa maalaisliitto hävisi vain 1,5 % ja kokoomus voitti saman määrän. Kaikista äänistä SKDL sai 23 % ja demarit 25. Seuraavissa vaaleissa 1948 SKDL menetti 3,5 % ja 11 paikkaa. Maalaisliitto ja demarit saivat yhdessä yli 100 paikkaa.

Eduskuntapaikkaan tarvittiin karkeasti yleistäen 10 000 ääntä. Evakkoäänestäjiä oli ainakin 100 000. Ellei heidän asioitaan olisi hoidettu jollain tavalla ja elleivät he olisi vihanneet Neuvostoliittoa ja istuttaneet vihaa jälkeläisiinsäkin, olisimme ehkä talsineet Tshekkoslovakian tietä.

Tietäen jotain neuvostoeliitin realismista luulen että tuo ilmiö yhdistettynä osoitettuun kykyyn maksaa sotakorvauksia ja tuottaa teollisuustuotteita määräsivät pelin hengen vuosikymmeniksi. Ryti ja Paasikivi muuten olivat todistelleet, että niitä sotakorvauksia on mahdoton maksaa. Sääli ettei Saksan talousihmeen rinnalla puhuta Suomen talousihmeestä, täystyöllisyydestä, jalostusasteen noususta ja inflaation autuaaksi tekevästä vaikutuksesta.

Nyt meidän pitäisi hoitaa vielä suurempi osa omasta väestöstämme, väliin pudonneet. Heitä lienee puoli miljoonaa, jättäen pikkulapset ja vanhukset laskuista. Suuri ryhmä on alikoulutetut miehet. Toinen suuri ryhmä on pitkäaikaistyöttömät.

Tilanne ja sen syyt ovat samat kuin Pohjois-Afrikan valtioissa, ja seuraus on luultavasti sama, kapina. Perussuomalaisten esiintyminen ei ole syy vaan seuraus.

Yhdellä sanalla kuvailtuna ongelma on näköalattomuus. Odotettavissa ei ole mitään hyvää. Toisen maailmansodan jälkeen oli, ja se näkyi syntyvyydessä.

En usko Soinia. Maailman suurimman talousalueen EU:n epäonnistuminen, joka taitaa olla nyt tosiasia, ei ollut poliittinen, vaan taloudellinen, ei rahapoliittinen (euro), vaan finanssipoliittinen (velka).

Rakas entinen rasisti

Olin poistanut muististani Karjalan evakot. Kauhavalle heitä tuli ainakin Viipurin läänin Pyhäjärveltä ja Suistamolta.

Jo kansakoulussa samalla luokalla oli paljon evakkoperheiden lapsia. En totisesti muista, kiusattiinko heitä. Sen olen muistavinani, että ikätoverini poistivat vieraan murteen puheestaan hyvin nopeasti. Toisaalta korvani on tässä huono, koska olin tottunut murteeseen. Isänpuolinen sukuni on Kannnakselta, enimmäkseen ei evakkoja, Kemppiset 30-luvulla jo Helsinkiin asettuneita. Isäni aloitti kansakoulun Kaisaniemessä, ja se oli siis vuosi 1928.

Monissa televisiosarjoissa, myös nyt pyörivissä, ikätoverini muistelevat, miten heitä huudeltiin ryssiksi ja käskettiin painumaan helvettiin tai joka tapauksessa takaisin sinne Karjalaan.

Vielä opiskeluaikoinani, äärioikeistolaisissa lakimiespiireissä kun liikuin, käsitin että karjalaisuus on samanlainen häpeällinen vamma kuin savolaisuus, joka on kaikin mokomin kätkettävä.

Mummu sanoi veljelleni, joka kiskoi mononsa nauhaa hampaillaan:” Elähän sie poika syö kenkäjäis.” Veljeni vastasi: ”Sin’et osaa eres puhua.”

Olen poiminut Karjalan evakoihin kohdistetut moitteet laiskuudesta ja työpaikkojen viemisestä kunnon ihmisiltä. Luettelo on 1 : 1 sama kuin nyt maahanmuuttajiin, etenkin somaleihin kohdistettu.

Tämä on tietenkin salattua historiaa. Tiedossani ei ole uskottavaa, kohtuullisen tieteellistä selvitystä asiasta. Se on ymmärrettävää. Ajankohta oli kaamea. Kaikki olivat kokeneet menetyksiä. Kaikki pelkäsivät. Aika oli toinen. Ainakin Pohjanmaalla suhtauduttiin epäluuloisesti ja kaunaisesti kaikkiin vieraisiin, myös naapuripitäjästä kotoisin oleviin. Vieraat maat olivat pelottavia, paitsi Ameriikka ja Kanaata. Kukaan ei ollut nähnyt luonnossa neekeriä. Vanhat miehet olivat nähneet kiinalaisia patteritöissä Helsingissä 1916 ja kertoivat heistä hurjia juttuja. Kävivät kuulemma hautausmaalla varkaissa ja käyttivät seppelenauhoja kaulaliinoina.

Olen itse juossut mustalaiskaravaanin perässä lällättämässä kimeällä lapsen äänellä: ”Mustalainen mulliturpa, osta pala voita.”

Sekin oli toista, että evakoilla oli vahva poliittinen tuki, maalaisliitto. Urho Kekkonen ja Johannes Virolainen olivat Viipurin läntisestä vaalipiiristä, jälkimmäinen syntyjään Viipurin maalaiskunnasta. Karjalainen oli Vennamokin, asutustoiminnan napamies. Muistelen että Helsingin pitäjän valtuuston vahva mies oli piankin nimeltään Jussi Pyy, samoja viipurilaisia. Viipurin virkamieseliitistä tuli Helsingin virkamieseliittiä; hyvin tuntemani neljä viipurilaista korkeimman oikeuden jäsentä olivat kirjoittaneet ylioppilaaksi Norssista, johon nähtävästi siirrettiin Viipurin klassillisen lyseon pojat.

Puheet suomalaisten rasismista tai rasismin vähyydestä ovat yhtä tyhjän kanssa. Karjalaisuutta olen nyt taas opiskellut, kun Karjalan historia –sarja on saatavana. 

Hyödyllinen muistutus

Eilen oli perusteltua kaivella menneitä. Kun asiassa oli vakavuutta ja ulkoministeri on eri henkilö kuin tuntemani Erkki Tuomioja, en pannut otsikoksi ”Eki, Pena, minä ja me muut”. En muista edes ihan varmasti, istuiko siellä perussarjan katsomossa joskus yksikin Tarja kutomassa pyöröpuikoilla angoralangasta jotain. Muistaisin että istui.

Äskeinen oli rebound eli paluupallo. Ministerin ei pidä kirjoittaa kaikkea mitä hän haluaisi. Kädet ovat sidotut. Valtiovarainministerin täytyy valehdella. Meillä on jopa rikoslaissa rangaistus totuuden puhumisesta. Teon nimi on sisäpiirinrikos. Vain harvojen hallussa olevan tiedon perusteella toimiva henkilö, joka sanoo kaverilleen, että huomenna tulee ulos aika kovaa tekstiä, saa ankaran rangaistuksen, jos puhuteltu tietää, että huomenna tulee osavuosikatsaus, ja hänellä on tuon repliikin johdosta tilaisuus myydä replikoijan yhtiön paperit tänään.

Tämä on mielestäni täysin järkeenkäyvää. Sisäpiiriläinen muuten ei saa ostaa eikä myydä itsekään, kun vain sisäpiiri tietää osakekurssiin vaikuttavia asioita.

Haluaisin muistuttaa hyödyllisesti arvoisille lukijalle kahdesta politiikan asiasta, jotka näyttäisivät unohtuneen. Tasavallan presidentti muistuttelee demokratiasta ja avoimuudesta, jotka ovat tietysti tärkeitä asioita.

Sanassa ”sosialidemokratia” alkuosa kirjoitetaan edelleen yhdellä a-kirjaimella, koska se tarkoittaa sosialismia. Puolue kannatti demokraattista sosialismia.

Kun nyt puhutaan demokratiasta, on aihe kysyä, entä sosialismi?

Muistan erittäin hyvin, että suomalainen vasemmisto vaati merkittävästi lisää demokratiaa talouselämään. Muutamat vielä mukana olevat demarit, nimiä tässä yhteydessä mainitsematta, pitivät hyvin tärkeänä apteekkien ja pankkien sosialisoimista eli ottamista valtion haltuun.

Apteekeista ei ole puhuttu vuosikymmeneen; ne ovat epädemokraattisia laitoksia, jotka tuottavat kai edelleen julmetusti rahaa apteekkarille. Kun ne toimivat kohtuullisen hyvin, puheet valtiollistamisesta ovat kulahtaneet ja kuihtuneet. Myös ns. vasemmisto tietää myös kokemuksesta, ettei valtio ole välttämättä häävi liikkeenharjoittaja osakeyhtiömuodossa (Finnair) tai kevyesti naamioituna virastona (VR).

Ajatusleikki: mitä tapahtuisi, jos taksit valtiollistettaisiin tai kunnallistettaisiin?

Liikepankit piti ottaa valtiolle, jolla oli jo Postisäästöpankki, myöhempi Postipankki, jonka kävi niin kuin kävi, vaikka oli Koiviston kaveri Seppo Lindblom puikoissa. Itse Paavo Haavikko ylisti KOP:tä ylivoimaisena sijoituskohteena eräässä viisauskirjassaan.

Nythän pankit sosialisoivat valtioita eikä päinvastaisesta tiestä, esimerkiksi Pohjola-ryhmän (sis. Osuuspankit) kansallistamishankkeita ole käynnissä.

Sosialidemokratian suuri ongelma on juuri talouselämä. Sama ongelma muuten vainoaa tuomioistuimia – velkoja ja maksukyvyttömyyttä koskevissa asioissa haluttaisiin edistää kohtuutta, mutta kun se ei onnistu. Talouselämä on suurelta osin nollasummapeliä, jossa toisen voitto on toisen tappio. Tuomioistuin voi puuttua vain räikeimpiin tapauksiin, jos ongelmana on se, että kauppias myy tavaraa liian halvalla tai liian kalliilla. Sääntelyä kohdistuu rakenteisiin. Oikeudenala on nimeltään kilpailuoikeus.

Vaikka 1980-luvulla ilmestyneistä uusliberalismin äärimmäisyyksistä on päästy, koko Suomi ja Sukkenpakka on siirtynyt sekatalouteen. Pakko, koska rahamarkkinat ovat vapaassa pudotuksessa.

Kun taloudellisten rakenteiden sääntely – esimerkiksi vähemmistösuoja osakeyhtiöissä – on selkeästi eduskunnan käsissä olevaa politiikkaa, johtopäätökseni on, että julkinen toiminta ei voi olla kauttaaltaan demokraattista eikä liioin mainittavan sosialistista. Epä-markkinapuolue Keskusta, joka huolehti melkein 100 vuotta maatalouden pakkorahoittamisesta, romahti jo. Lieneekö seuraava romahtaja sosdem-puolue? Sillä ei ole aatteita ja kannattajatkin alkavat olla eläkkeellä. – En tiedä.  Kysyä kyllä saa. Ja ilkeillä, että intraserebraalinen tai subarkanoidinen paniikki selittäisi eräitä toimenpiteitä ja lausuntoja.

Piilosta pois

Erkki Tuomioja lähetti Facebookin viestinä tämän:

”Esitit blogissasi että minulle tuli huti jota pitäisi pyytää julkisesti anteeksi. Mitä jos kävisit ensin lukemassa www.tuomioja.org sivulta sen mitä olen kirjoittanut vihapuheesta ja nimettömästä kirjoittelusta. Lainaus tekstistäni: "Tässä ei ole kyse sensuurista eikä lakien kiristämisestä, vaan yksinomaan sivistyneestä ja hyvästä käytöksestä sillä laittomuus on laittomuutta yhtä lailla nimellä kuin nimettömänä. " Kummalle siis tuli huti? Mielipiteeni voi väärä ja ajatukseni toimimattomia, mutta toivon että joka tapauksessa itse oikaisisit blogissasi sen, kun väitit minun vaativan nimettömyyden kieltämistä, jonka toki tiedän mahdotomaksi ja perusoikeuksien vastaiseksi.
Kuuluisi mielestäni oikeaan blogikulttuuriin, että itse noteeraisit tämän - en nimittäin viitsi olla blogisi 68. kommentoijana oikaisemassa tätä.”

Tämä on se oikaisu.

Vastasin Erkille näin:

”H.V.: huomioni kiintyi seuraavaan kappaleeseesi: "Lähtökohtana pitää olla, että mielipide esitetään avoimesti omalla nimellä ja että oikean nimen tulee olla julkaisijan tiedossa siinäkin tapauksessa, että kirjoittajalla on perusteltu ja hyväksyttävä syy esittää mielipiteensä anonyymiä nimimerkkiä käyttäen. Tämä mahdollisuus pitää tietenkin olla, jos kirjoittajalla on syytä pelätä työpaikalla tai muutoin itselleen kohdistuvia seurauksia tai oman intimiteettisuojansa puolesta. Hyväksyttävä syy ei ole se, että raukkamaisten on nimimerkin takaa  helpompi ampua ja halventaa muita ihmisiä." - - - Kuten kirjoitin, tuon toteuttaminen vaatisi tekijänoikeuslain muuttamista. Se ei vähällä onnistune. Lisäksi olen tietenkin substanssikysymyksessä eri mieltä. Arvelen - en tiedä kommentoijieni nimiä - että yllättävän suuri osa heistä on virkamiehiä, esimerkiksi tuomareita, joiden on aika hankala kirjoittaa nimellään. - - - Luonnollisesti esitän tämän oikaisun.”

Ja kun aivan sattumalta jouduin eilen tähdentämään kiivaasti, että ”tämä ei ole demariblogi”, selvitän taustan. Olen tuntenut Erkki Tuomiojan henkilökohtaisesti yli 40 vuotta. Pelasimme koripalloa samassa seurassa ja olimme kiinnostuneita samoista asioista. Itse en osallistunut politiikkaan enkä muista, että minulla olisi ollut vasemmistosta muuta kuin vaikeuksia. Kun liikuin työssäni ja viroissani itseään puolueettomiksi väittävissä kokoomuspiireissä, sain tietenkin ”kommunistin” maineen. En ihmettele sitä. Lakimiespiireissä Tuomioja ja esimerkiksi Arvo Salo tai Jörn Donner, päämiehiäni eri asianajotehtävissä, olivat ”bolshevikkeja” tai vain ”hampuuseja”.

Mielestäni Tuomioja on nyt toimivista poliitikoista ammattitaitoisin. Hän on myös säpsähdyttävän rehellinen. Mielipiteiden tasolla olemme useissa periaatteellisissa kysymyksissä jyrkästi eri mieltä. Se ei ole estänyt edes yhteistoimintaa asioissa, joista olemme samaa mieltä. Erittäin samanmielisiä olemme tutkimusta ja koulutusta koskevissa asioissa ja ns. verkkoyhteiskunnan eduista ja sen suurista vaaroista.

Tuomiojaa vastaan on mieluisaa hyökkäillä, sillä kuten oikaisupyyntö ja vastaukseni osoittavat, hän kuuntelee omistaan poikkeavia mielipiteitä. Näin se on. Jos esimerkiksi Sauli Niinistö valittaisiin korkeaan virkaan, en kirjoittaisi hänen lausumistaan mitään, koska en ole tullut havainneeksi, että hän olisi kiinnostunut toisten mielipiteistä.

Ai niin, siinä samassa koripalloporukassa 70-luvun alussa pelasi myös Pena Arajärvi. Olli Alho oli usein, Hector joskus.

Itse oli pelaajana aivan surkea, eikä Pena ollut paljon parempi. Erkki yritti paljon mutta sai aikaan vähän.

Koripalloporukan huomattavin ja kenties lahjakkain henkilö oli valmentajamme, Tappari Pöyhönen (Elannon Isku). Hän oli pelannut maajoukkueessa Helsingin olympialaisissa 1952. Tämä epätavallisen viisas mies oli ennen urheilun järjestötoimintaa ollut ammatiltaan lihanleikkaaja. Hän tapasi soitella vielä joitakin vuosia sitten ja sanoa, että nyt hän on sitten lukenut kirjastosta William Faulknerin romaanit, eikä pitänyt.

En taida muistaa toista tapausta, jossa ihminen käyttäisi keskittymiskykyään ja sisuaan tällaiseen asiaan, keskeisen kaunokirjallisuuden läpikäymiseen. Minulta hän kysyi vallitsevia mielipiteitä, joita hän punnitsi. Sitten syöpä sulki suun. 

Hulluuden parantamisesta

Naurava vallankumous olisi ehdotukseni.

Nythän on niin että – näin aloittavat kiusankappaleet puheensa – että olevia oloja ei tule äkkiä ikävä.

”Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,

Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,

Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,

Virastolt' ylpeitä ja potkuja,

Joit' ansiokkaat epatoilta saavat…”

= = =

” Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,

Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon

Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa…”

”Mietintä” on Cajanderin vastine sanoille ”second thoughts”. Tulla toisiin ajatuksiin.

Tutkiskelen menestysteosta, joka oli monien suosikki 300 vuotta, Richard Burtonin ”Anatomy of Melancholy”. Noin vuonna 1600 kirjoittaja julkaisi yli tuhat sivua ja 6817 alaviitettä ”melankoliasta”, jota sanottaisiin nykyisin kliiniseksi masennukseksi, ellei pahemmaksi.

Kun lääketiedettä ja empiiristä tutkimusta ei ollut vielä keksitty, hän luki kaiken minkä sai käsiinsä yliopistojen kirjastoista, ja myöhemmät tutkijat ovat todenneet, että hänen oppineisuuteensa ei ole juuri lisäämistä.

Kun kysymyksessä on klassinen kirjallisuus, lukijan edellytetään osaavan kieliä ja hallitsevan historian ja mytologian jokseenkin yksityiskohtaisesti.

Kirjoittajasta siis tuli kuuluisa.

Sitten hän meni vaatekomeroon ja hirttäytyi.

Parannuskeino jäi keksimättä, ja se on sääli, koska hiljan oli kuollut mestari, joka sen tiesi, nimittäin Francois Rabelais. Tämä kirjoittaja, joka vainosi erikoisesti typeriä juristeja ja pöyhkeitä professoreita, vältti vainon, ja kun hänelle tarjottiin kuolinvuoteelle viimeistä voitelua, hän pyysi, että pappi mieluummin rasvaisi hänen saappaansa, koska tuonpuoleisessa joutuu kuulemma panemaan töppöstä toisen eteen eri käskystä.

Rabelaisin nauru ja tapa ja taito kääntää asiat ylösalaisin on edelleen vastustamaton. Tolkuttomien tarinoiden seassa on maailman parasta kirjallisuutta, vakavaa ja punnittua puhetta. Ja välillä oppinut jättiläinen Gargantua ottaa ratkaistakseen riita-asian, joka oli havaittu niin ongelmalliseksi, että Pariisin Korkean Yliopiston lakitieteen professoreilta ja korkeimman oikeudet jäseniltä oli jo vuosia sitten rojahtanut paskat housuun pelkästä harmista, minkä lisäksi heistä lihavin oli haljennut kiukusta.

Miksi huonokin poliittinen satiiri katosi televisiosta hiukan ennen kuin poliittinen ilmasto muuttui? Miksi Tervo kirjoittaa toinen toistaan huonompia tiiliskiviromaaneja ja Hotakainen keskittyy pikkuruisiin aiheisiin?

Miksi kukaan ei naura, vaikka kaikki tietävät, että vihapuhekeskustelua käydään, jottei Valtioneuvoston orkesterin tarvitsisi tulla komerosta esiin ja soittaa Kataisen johdolla ja Niinistön säestäessä jo sotavuosilta tunnettua jenkkaa ”Kusessa ollaan”.

Vihapuhe

Kannatan vihapuhetta

Olen kauhistunut ennen järkevinä pitämieni poliitikkojen ääliömäisyydestä ja heidän lajitovereittensa, median edustajien, tolkuttomasta typeryydestä.

Tämä lienee vihapuhetta?

Pari kunnon kommentoijaa kummastelee, että kirjoitan vanhasta kirjallisuudesta, vaikka ongelma on tämän päivän kielenkäyttö. Siinä tuli tauti ja lääke kerralla, sanoi akka kun löi viinapullon säpäleiksi äijänsä päähän.

Ei ole olemassa vanhaa kirjallisuutta. Ei ole olemassa vanhaa kieltä. Yksi kommentoija – sävyltään hiukan kuin J. Virolainen, mutta ei yhtä älykäs, yritti selittää jotain kirjoitusten tieteellisyydestä tai taiteellisuudesta. Luulen että tämä monivalintahölmö tarkoitti taiteellisella ”kirjallista”.  Ehkä häneltä on jäänyt kuulematta, että ns. tietokirjallisuuden ja ns. yleisen kirjallisuuden (kaunokirjallisuus) ero koskee vain kirjastoluokituksia.

Jos repäistään jostain lista 10 tai 50 tai 100 kirjasta, joita ilman maailma ei olisi tällainen, joukossa on sepitettyjä tarinoita, kuten Hamlet tai Odysseia, mutta osa – toinen puoli – on sellaisia kuin esimerkiksi Charles Darwinin ”Lajien synty”. Tiedettä vai ”taidetta” – tarpeeton ja hupsu kysymys. Teos on erittäin hyvin kirjoitettu. Markuksen evankeliumi? Ei oikeastaan kumpaakaan. Lutherin ”Kristityn vapaudesta”, joka sisältää suppeassa muodossa ihmisyhteisön eettiset ojennusnuorat perusteluineen – sama juttu. Jotkut pitävät taiteellisena turhanaikaista konstailua, joka on todellisuudessa juuri sitä, mitä hyvä teksti ei ole.

Luther oli johtava vihapuheitten levittäjä. Hän vihasi paavia ja paavilaisia, mutta myös mm. juutalaisia ja kapinallisia talonpoikia ja oli sitä mieltä, että molempia oli nuijittava hengiltä kuin hulluja koiria.

Jeesus puolestaan puhutteli vastustajiaan nimityksellä ”te kyykäärmeiden sikiöt”. Hän, lähimmäisenrakkauden saarnaaja, riehui temppelissä pirstoen ihmisten irtaimistoa ja kaataen kunnon rahanvaihtajien pöytiä tavalla, josta olisi omassa maassamme ja kaupungissamme joutunut Pasila putkaan; tuota välikohtaista ei pidä ihmetellä, koska asianomainen oli tunnetusti perso viinille.

Omassa Euroopassamme juuri papisto on ollut johtava vihapuheiden levittäjä. Tänäkin päivänä on tavallista, että saarnamies tai –nainen haukkuu syntisen seurakuntansa pataluhaksi.

Useat suuret ja ihaillut ihmiset ovat kirjoittaneet kammottavia vihapuheita – itsestään. Tarinan kaava ei läheskään aina ole se, että kirjoittaja maalaisi menneisyytensä kamalaksi korostaakseen sitä, miten hyvä hänestä on nyt tullut. Itsevihapuheiden perinteen aloitti ehkä kirkkoisä Augustinus (”Tunnustuksia”).

Ranskan kansalliseepoksessa, Rolandin laulussa, musulmanneja listitään oikein urakalla eikä heistä muutenkaan puhuta siivosti.

Oma maamme on rakennettu vihapuheilla. Vuonna 1918 oli suhteellisen vaikea löytää sellaista tekstiä, joka ei olisi ollut täynnä vihaa. Kielen ja urheilun kannattajat vihasivat 30-luvulla kovasti ruotsalaisia, kunnes vihattava ryssä tuli silmille ja mieleen muistui, että näillä ruotsalaisilla on hyviä tykkejä, joita olisi nyt saatava suureen tarpeeseen.

Vielä aivan hiljan valiteltiin, että tämä on tällainen konsensus-yhteiskunta, jossa kaikki ovat samaa mieltä ja hallituksen ja opposition edustajat istuvat yhdessä Storyvillessä kaljalla.

Suvaitsemattomat onnistuivat muutamassa kuukaudessa käännyttämään vastustajansa omalle kannalleen. Nyt suvaitsemattomia on joka leirissä.

Vihje tasa-arvovaltuutettu Biaudet’lle, joka haikailee rikoslain kiristämistä. Vuodelta 1918 tiedän tapauksen, jossa muuan mies tuomittiin valtiorikosoikeudessa teloitettavaksi syytettynä ”yleisestä vittumaisuudesta”. – Eikö tämä olisi sopiva ja ajankohtainen rikosnimike?

Edwardson II

Outoa ettei ”Hamletin” yhteydessä yleensä mainita, mitä siinä ei ole – Jumalaa. Sanan ”jumala” mainitaan muutaman kerran, mutta ei kristillisenä Jumalana.

Tämä näytelmä ja Don Quijote ovat ensimmäiset jumalattomat suurteokset. Romaani on jumalattomuuden taidetta. Saa miettiä aikansa ennen kuin keksii esimerkin hyvästä, suuresta romaanista, joka olisi uskonnollinen, saati kristillinen. (Hyviä pieniä romaaneja muistaa heti – Per Lagerkvist, Waltari.)

Hamletissa rikoksen selvittäjä on seuraavan rikoksen mahdollinen tekijä. Kuninkaan surmasi tämän veli; prinssi miettii, tappaisiko murhamiehen vai itsensä. Sama teema on jatkunut dekkareissa kauan – häilyvä epätietoisuus perusteista. Hamlet kysyy, kuka minä olen. Kuka on Tanskan Hamlet.

Sama asia on epäselvä muun muassa Edwardsonin poliisille, jonka nimi on Winter. Hänen keskittymisessään surmantekoihin on jotain sairaalloista.

Dekkarissa tuo on niin tavallista, ettei sitä huomaa ihmetellä. Tuntemani oikeat väkivaltarikosten selvittäjät eivät ole taiteilijoita, joiden pitäisi mielestään lunastaa itsensä jokaisella työtehtävällä. Ellei murha selviä, ei voi mitään. Mennään syömään ja illalla kotiin.

Olen esitellyt tai istunut tuomarina parisataa henkirikosta. Yhdessä vaiheessa niitä oli päässyt korkeimmassa oikeudessa kasautumaan. Muutamat olivat vaikeita. Joissakin oli oikeudellisia ongelmia. Ainoakaan ratkaisu ei jäänyt painamaan mieltä. Ongelmat olivat tenttikysymyksen tyyppisiä – tahallinen teko vai tuottamus. Se on klassinen ongelma. Rikosoikeudellisten kollegojeni harmiksi sanon, että en ole erikoisen kiinnostunut tahallisuuden teorioista. Tuomioistuinten käytäntö on kehittynyt yksityiskohtaisesti, ja poliisi uskotaan. Ehkä tuomioistuimilla on vieläkin se virhe, että silminnäkijätodistajia uskotaan liian herkästi. Viime vuosikymmenien tutkimus osoittaa vakuuttavasti, ettei kognitioon voi luottaa. Kuten Edwardson sanoo jossain kirjassa, todistajan näkemänä alimittainen, harmaatukkainen ja köyry murhamies osoittautuukin todellisuudessa lähes kaksimetriseksi vaaleatukkaiseksi atleetiksi.

Dekkari on protestanttisten maiden perinne. Niitä luetaan ja kirjoitetaan toki jossain määrin myös katolisissa maissa, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin pohjoisempana.

Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa myös poliisiorganisaatio on outo – on toisaalta santarmeja tai karabinieereja, toisaalta poliiseja. Sama ongelma kuin Venäjällä. Ranskan kuuluisin poliisi. komisario Maigret muuten on harvinaisen vapaa uskonnosta ja metafyysisistä pohdinnoista, eikä häntä liioin johda oikeudentunto. Useassa tarinassa hän päästää jo kiinni saamansa rikollisen pakoon, pelkästä inhimillisyydestä. Se että laki sanoo jotain kiinnostaa häntä vähemmän kuin mahdollisimman iso kolpakollinen kylmää olutta.

Protestanteista tulee hyviä ateisteja. Joskus heistä tulee Hamletin kaltaisia henkilöitä, jotka ottavat Jumalan tehtävät: ollako vai ei olla. Edes välttävän hurskaalle kristitylle tuossa ei ole mitään kysymistä: olla. Jumala kääntää selkänsä ja kätkee kasvonsa myös vanhurskailta, ja joskus hän on Paha Jumala, jonka tekemisiä ei voi käsittää. Raamatussa on tästä aiheesta kokonainen kirja (Job), ja oli tämän Jumalan suhtautuminen poikaansakin lievästi sanottuna omituinen.

Yksi ruotsalaisdekkarin suuren suosion ja korkean tason syy saattaa olla kätketty tendenssi. Politiikka meni pahasti reisille; usean vuosikymmenen suuret nimet, kuten Jan Myrdal, ja itse asiassa myös hänen vanhempansa Alva ja Gunnar, osoittivat mutkikkaan tien ei-minnekään. Jan Myrdal kannatti Stalinin toimintaa, Kiinan kulttuurivallankumousta ja kannattaa edelleen Pol Potin toimintaa Kamputseassa, jossa hän vieraili useita kertoja kansanmurhan aikana ystävyysseuran edustajana.

Kätketty tendenssi voi olla tolkuttoman sallivuuden tuhoisuus. Sallimista on kahta lajia. Sallittakoon Myrdalin julistaa kauhistuttavia mielipiteitään. Mutta älköön sallittako yhteisön toiminnan turvaajien, siis poliisin, alasajoa maassa, jossa sekä ministeri että kadun mies saavat tasa-arvoisesti pelätä turvallisuutensa, jopa henkensä puolesta.  Tuota taustaa vasten hiukan harmaa mutta kaaosta vastaan kamppaileva komisario voi olla lohdullinen hahmo, etenkin Edwardsonin Winter, joka kuuntelee autossaan John Colttranea ja osoittaa Skotlantiin sijoittuvassa kirjassa perehtyneensä epäuskottavan hyvin sarjamurhaamisen sieluun – joka on tietysti Shakespearen Macbeth ja hänen korkea-arvoinen puolisonsa.

Edwardson I

Kyllä Åke Edwardson on omaa luokkaansa pohjoismaisessa dekkarikirjallisuudessa. En suosittele kenellekään hänen kirjojaan. Ne ovat epäkansanomaisia eli vaikeita. Kovakorvaiset löytävät luettelon näistä kirjoista Wikipediasta tai Helmetistä ja niteitä kaupoista ja kirjastoista toisella kotimaisella ja hyvin ulkomaisella riikinruotsilla.

Vastaan etukäteen kommentoijille, jotka kertovat aloittaneensa Edwardsonin kirjan ja kyllästyneensä kesken: juuri se on tarkoitus.

Samalla ilmoitan muuttaneeni mielipidettäni. Vaikka salapoliisi- ja poliisiromaanit ovat nykyisin enimmäkseen valuneet viihteeksi, ne ovat kuitenkin kertomakirjallisuuden eli proosan kantamuoto. Etäisemmät sukujuuret ovat kreikkalaisessa murhenäytelmässä. Oidipus jo tiukkasi sokealta runonlaulajalta murhaajan nimeä. Selvittämätön murha aiheutti ruton Ateenaan. Minun ja Siiralan mielestä Freud olisi voinut ottaa vaarin tästä Oidipuksen kohtauksesta. Se seksijuttu oli ymmärrettävä väärinkäsitys.

Sekä Don Quijote että ennen kaikkea Hamlet ovat dekkareita.

Ensin mainittu on väkivaltaviihdettä sankarin ja hänen apulaisensa selvitellessä, mikä on hirviöiden maailmassa totta, ja jälkimmäinen on tyylipuhdas murhamysteeri: kuka surmasi kuninkaan.

Hamletin lukeminen on vielä vaikeampaa kuin sen katsominen näyttämöllä tai valkokankaalta. Hamlet on kognitiivinen nero. Näytelmän dramaturgia on toteutettu käsittämättömällä taidolla. Jokaisen kohtauksen kulissina on maailmankaikkeus, jokainen repliikki vie eteenpäin toimintaa ja jokainen vastaus herättää kymmeniä kysymyksiä. Näytelmä näytelmässä on kirjallisuudenhistorian toistaiseksi ainoa – ehkä Markuksen evankeliumin ohella - täysmittainen toimiva metafora.

Metafora on se syy, miksi lakimiesten ja insinöörien on niin vaikea ymmärtää selvää kieltä. Lakimiesten oma puhe vilisee vanhan runousopin luettelemia kielikuvia. Silti he uskottelevat muillekin, että ”taiteellinen” kieli olisi jotenkin epätarkkaa, kun asia on päinvastoin. Hioutunut kieli, etenkin runous, kykenee joskus välittämään jotain. Palikkakieli, jota lakimiehet itse kirjoittavat, on yhtä ilmaiseva kuin huojuva halkopino navetan seinuksella.

”Riistää henki” sisältää kaksi metaforaa. Riistäminen tarkoittaa rajua tempaamista. Henki tarkoittaa hengitystä (”henkeni salpautuu”). Hengen riistäminen tarkoittaa kuitenkin tappamista. Se on hyvä metafora, se sisältää myös asiayhteyden. Se viittaa törkeään ja tahalliseen väkivaltaan. Olisi outoa sanoa, että syöpä riisti hengen mieheltä.

Lakimies kirjoittaa ”vilpittömässä mielessä”. Ei mieli voi olla vilpitön, ihminen voi. Lisäksi vilpitön mieli ei tarkoita vilpitöntä mieltä. Sitä ei selvitä lääkäri, koska se tarkoittaa huolellisuusstandardia – ei tiennyt eikä ollut velvollinen ottamaan selvää. Henkilö, joka ostaa Malmin pimeydessä kultakellon tuntemattomalta mieheltä, ei ole vilpittömässä mielessä ja joutuu siten palauttamaan vastikkeetta kellon omistajalle, jolta se oli viety rikollisesti.

Kognitiivinen tarkoittaa ihmisen kykyä informaation prosessoimiseen eli muokkaamiseen. Siihen kuuluu havaintojen teko, niiden arvioiminen ja suhteuttaminen ja siten ongelmien ratkaiseminen. Dekkarit ovat tarinoita kognitiosta. Niiden perinteeseen kuuluu järjestelmällinen havaintojen tekeminen ja siten signaalin erottaminen kohinasta eli jotain tarkoittavan merkin tunnistaminen merkityksettömien havaintojen tiheiköstä.

”Hamletin” murhajuttu selviää nopeasti kun surmatun haamu on käynyt kertomassa sen. Japanilaisessa vanhassa kirjallisuudessa on käytetty samaa keinoa (Rashomon). Surullista etteivät poliisi, syyttäjä ja tuomari osaa nykyisin manata vainajan henkeä kuultavaksi ratkoessaan hämäriä tapahtumasarjoja.

Murhilla on iso asema muinaisdekkareissa. Skandinaavisessa mytologiassa surmansa saa Balder ja ampuja on Loke, Kalevalassa käy köpelösti Lemminkäiselle; tutkimukset on ulotettava Tuonelaan asti, tai ainakin Tuonelan joelle.

Kalevalassa on mielenkiintoinen piirre. Tavallisimmin juonta kannattelee taikakalun (Graalin malja) etsintä. Kalevalassa etsitään salasanoja. [jatkuu…]