Rehellinen työ

Kotona ei ainakaan estelty, kun tuli puhe kesätöistä. Ollin nopeimpia juoksemaan pakoon, kun äidinisä keräili väkeä esimerkiksi perunannostoon. Luulen ettei työturvallisuus ollut kehuttava, koska muistaakseni 14-kesäisenä tipahdin kaksi kerrosväliä pihan kivitaloa rakennettaessa. Tehtävänä oli kantaa naulaisia betonilaudan pätkiä ylös alas tikkaita, joissa ei ollut kaiteita.

Miesmuoti edellytti kesätöitä. Niistä sai palkkaa, jolla voi ostaa pöytäviinaa. Olin rakennustyömaalla, mutta viinanjuonti jäi, kun reipas ensiyritys todisti oikeaksi painovoimalain. Mikä menee alas, tulee ylös.

Yhden tätini perhe oli asettunut pysyvästi Rovaniemelle. Tädinmies, metsänhoitaja, järjesti kahtena kesänä työtä. Kohtelu oli niin höyliä, että pääsin tukkikämpällä vietetyn viikon jälkeen lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi heille Porokadulle nukkumaan aivan lakanoiden väliin. Oli se juhlaa.

Sodankylän Moskuvaara olli kuin etäinen taivaankappale, vaikka Lapissa olin kyllä kulkenut, tunturissa. Tämä oli metsä-Lappia. Perinpohjaisen linja-autokyydin jälkeen mentiin lossilla, ja taimia istutettaessa nukuimme teltassa. Lähimpään taloon, jonka aitassa pidettiin eräänlaista kauppaan, ei tosin ollut kuin kymmenen kilometriä. Pelkään että elimme limpulla ja voilla.

Muut istuttajat olivat paikallista väkeä. Työ oli raskaan puoleista ja palkka maksettiin istutettujen männyntaimien mukaan.

Olisi kiinnostava tietää, onko maailma muuttunut. Muistan tarkasti, että kolme tulevaa työmiestä ja yksi lukiolainen tulivat toimeen täysin mutkattomasti ja ilman irvistelyjä. Minä hyödyin heidän osaamisestaan ja ruumiinvoimistaan ja opetin heille vastavuoroisesti ruokottomia vitsejä ja rivoja lauluja.

Toisena kesänä – vai oliko se ehkä sama kesä – olin mehänhoitaja Timosen ja mehtäteknikko Miikkulaisen apumiehenä Rovaniemen maalaiskunnan Oikaraisessa. Ensin oli kevyttä työtä lattapoikana, kun metsään punnittiin linjat ja taakuttamisen jälkeen oli vesurilla vedeltävä nurin näkemäesteeksi jääneet puut. Ainoa työkalu oli vesuri, mutta kyllä sillä kaatui nelituumainenkin näre, kun aikansa kalkutti. Joku päivä linjoja kävi katsomassa pari lähitalojen isäntää. Katsoin silmiäni uskomatta, miten lihava ja helposti hengästyvä mehänomistaja löi kahdella iskulla reiden vahvuisen koivun nurin. Tuli mieleen, että tuota joutuu harjoittelemaan kymmenen tuhatta kertaa. Metsäteknikolta opin, ettei näreen oksan katkaisemiseen tarvitse työkalua. Muutaman sormen vahvuinen oksa katkeaa ohuen kepin iskulla, jos osaa lyödä melkein oksan suuntaisesti, ja napakasti.

Tuossakin kämpässä kummitteli ja sielläkin oli tapettu mies. Olin siellä öitä myös yksin, kun tolkun miehet olivat asioilla maalikylässä. Ovi aukesi haasta ja lattialta kuului selvästi askeleita. Saattoi hirvittääkin, mutta ei kyllä itku päässyt. Kämpällä pistäytyneet pitivät ilmiötä itsestään selvänä ja arvelivat, että antaapa kummitella, mutta kun eräällä toisella kämpällä oli vihainen henkiolento, joka paiskoi esineitä pitkin seiniä.

Poltergeistista puhuttua kerroin Järventauksen ja Paulaharjun kirjoista lukemiani tarinoita. Suosiota saavutti kolttien kertomus itsensä pirulle myyneestä papista, joka söi noidanhampaallaan itsensä ylös haudasta kerran toisensa jälkeen, kunnes lapinmiehet keksivät haudata hänet mahalleen.

Tapaus tuli mieleen, kun kävin katsomassa Pielppajärven kirkkoa Inarissa. Että täälläköhän se noitapappi edelleen jyrsii itseään kohti maan keskipistettä.

Lapin virkamiehet olivat omaa lajiaan. Kuulin kaikenlaisia tarinoita Sunkusta (Sundqvist), Willamosta, Walleniuksesta ja itsestään A.E. Järvisestä, joka vielä eli. Olin lukenut hänen kirjansa, joten kävin pyhän kunnioituksen vallassa katsomassa taloa, jossa hän asui tai oli asunut. Toinen pohjattoman kunnioitukseni kohde oli eläinlääkäri Yrjö Kokko, jonka Ungelon torpassa kerran kävinkin hänen kuoltuaan. – Hoidimme erinäisten kirjailijoiden kuolinpesiä  niin että kävin jopa Ilmari Kiannon asunnolla Mariankadulla ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Siinä perukirjassa oli tekemistä, vaikka varoja ei ollut, velkaa kustantajalle taas sitäkin enemmän.

Kansakoulu, kesätyöt, armeija. Onko siinä jumalaton johdatus, että nämä kolme järjestelmää, joissa nuoret miehet oppivat kantapään kautta arvostamaan monenlaista osaamista ja ymmärtämään erilaisuutta, ovat muisto vain?

Kuin myös

Sen verran minussa on vanhaa verta, että sukulaisten, ystävien ja tuttavien julkinen kehuminen tuntuu kiusalliselta.

Kai Ekholm on kunnon mies, vaikka onkin professori. Pekka Heikkinen on tärkeällä asialla, vaikka onkin juristi. Eilisessä lehdessä, yliössä, he kirjoittavat ehkä hitusen mutkikkaasti tekijänoikeudesta. Mutkikkuus on virkavelvollisuus, koska molemmat ovat Kansalliskirjaston herroja, Kaitsu johtaja. Ja Kansalliskirjasto on entinen Helsingin Yliopiston kirjasto.

Kuten tiedätte, olen pitänyt samoja asioita esillä myös tässä blogissa. Selitys on yksinkertainen. Olemme olleet vuosia yhteistyössä ja keskusteluissa. Vaikka olemme, Ekholm ja minä, puheliaita miehiä, kuuntelemme kumpikin toisiamme.

Luen tuon yliötekstin toisin kuin useimmat muut. Olen yllyttänyt Kansalliskirjastoa ylimielisyyteen, varomattomuuteen ja virkarikoksiin. Nyt näen, että jotain alkaa tapahtua.

Jos Ekholm joutuu linnaan, vaimoni leipoo kakun ja Biltemasta tai K-raudasta järjestyy viila. Tämä on lupaus.

Kaikenkarvaisten viihdejättiläisten lobbaus eli lainsäätäjien taivuttelu onnistuu jatkuvasti niin hyvin, että rikostutkinta olisi paikallaan. Kun päättäjät ovat kuitenkin poliitikkoja, en oikein usko, että he suostuisivat kaventamaan jatkuvasti yleisön eli äänestäjien eli meidän kaikkien toimintamahdollisuuksia ja rakentamaan kaikinpuolisen kyttäämisen yhteiskuntaa ilman tuntuvia vastapalveluja.

Yksi suuri onnettomuus on yleisön ahdas asema. Teosten eli siis kirjojen, elokuvien, musiikin jne. ostajilla ja käyttäjillä ei ole puhemiestä eikä tiedotusvälineitä. Media havahtuu joskus hetkeksi, mutta tarttuu useimmiten äärimmäisyysmiehiin, kuten Ruotsin piraattipuolueeseen. Heidän tarkoitusperänsä ovat kannatuksen arvoisia mutta keinot kestämättömiä. Elämme reaalimaailmassa. Toimintatapojen on oltava tästä maailmasta. Ja medialla on ongelmansa. Vaikka esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Yle (joihin molempiin nähden olen syvästi jäävi monikymmenvuotisena avustajana) ovat tiedotusvälineiksi ajoittain lähes kunniallisia, niillä on muhkea karja omia lehmiä, ayrshireä, herefordia ja kyyttöjä, ojassa.

Yle ei ole taloudellista voittoa tavoitteleva laitos, mutta ellei se suhtaudu erittäin ymmärtäväisesti monopolistien (esimerkiksi amerikkalaisen elokuva- ja musiikkiteollisuuden) toivomuksiin, sen oma toiminta vaikeutuu tuntuvasti.

Kun oikeus informaation saamiseen on perustuslain suojaama siinä kuin sananvapauskin, mielestäni maan julkisimman ja virallisimman vapaakappalekirjaston johtaja on juuri oikea henkilö edustamaan kuluttajanäkökohtaa, tieteen ja tutkimuksen etua ja erityisesti kansallisen kulttuuriperinnön saatavilla pitämistä.

Juuri tähän kirjoittajat viittaavat.  Tekijänoikeuden kingit ovat perinteisesti olleet tekijäpuolen eli edunvalvontajärjestöjen juristeja tai entisiä sellaisia. Myös Jukka Liedes, laajatietoisen virkamiehen perikuva, on entinen Teoston juristi.

Surullisen suuri osa alan tutkijoista harjoittaa mieluummin haureutta samaa sukupuolta olevan välimerkin kanssa kuin  miettii, voisiko tämän tehdä paremmin. Yksi peikko kun on Ekholmin ja Heikkisen mainitsema transaktiokulujen ongelma – tätä menoa jopa Kansalliskirjasto joutuu käyttämään kammottavan suuren osan aineiston tallettamiseen tarkoitetuista käyttövaroistaan jonninjoutavien sepustusten tai tilapäismusiikin tekijöiden metsästämiseen.

Meillä on käsillä tekijänoikeuden kestävyysvaje. Se ei ole kymmenen vuoden päässä vaan päällä kuin ukkonen. Hengessä köyhät riehuvat keskustelupalstoilla ja tiedotusvälineissä. Eilen joku asiantunteva keskustelija sanoi televisiossa, että suomalainen (!) Turun yliopisto perustettiin ennen Amerikan löytämistä. Olettaen että hän tarkoitti Turun akatemiaa, se perustettiin 1640. Tartto, Lund ja Uppsala ovat vanhempia.

En tietenkään kuvittele, että valtakunnanhölmöt ryhtyisivät yleisemmin sivistämään itseään, mutta kyllä niille harvoille on oltava kirjat.

Punainen

Värien kulttuurihistoria on ylivoimaisen laaja aihe. Esitän vain päähänpiston kollegoille ja kiinnostuneille lukijoille.

En ole koskaan tiennyt, miksi punaista väriä pidettiin vielä oman muistini aikana maalla sopimattomana, riettaana. Jopa laulelma ”On neidolla punapaula” sisältää tuon vihjauksen.

Kansallispuvut ovat 1900-luvun perua. Silti ainakin himmeämpi punainen näyttäisi olleen luvallinen raitana, ei pintana, hameissa ja liiveissä.

Olen arvellut että punaisen karsastaminen liittyisi herännäisyyteen. Koreileminen oli yleisesti paha synti. Punainen väri vaatteessa oli selvästi koreilua. Samoin muuten rakuunaupseerien housuissa – olen nähnyt punaisia saapashousuja livenä ja lasken mielessäni, että ne olisivat jääneet Suomessa lopullisesti käytöstä vasta 1950-luvulla.

Vaikeampi kysymys on punainen sosialismin ja etenkin kommunismin värinä. Miksi punainen? Anarkistien väri oli ja on musta.

Vanhassa taiteessa punainen oli Kristuksen väri ja sininen Neitsyt Marian. Sitäkään en tiedä, oliko Kristuksen viitta punainen tai täsmentääkseni oliko luultavaa, että Jordanin virran seudulla kävelleen profeetan viitta olisi ollut punainen ja saumaton.

Keisarin väri oli purppura, mutta se vakiintui vasta oman ajanlaskumme puolella, kun purppuraa tuottanut simpukka oli käynyt harvinaiseksi.

Yhdistäisin englantilaisten ja amerikkalaisten miljonäärien ja valtiomiesten edelleen suosiman kokomustan, heränneiden ja pietistien mustan tai mustanharmaan ja sitten nämä koreat vaatteet ja vallankumouksen lipun.

Vastaus olisi: synteettiset värit. !800-luvun suurimpia ja unohdetuimpia teollisia mullistuksia on väri- ja lääketeollisuus, joka syntyi ja nousi muutamassa vuodessa valtavaan vauhtiin. Saksa oli alalla ylivoimainen, mutta kuinka ollakaan, ensimmäisen synteettisen värin (malva – mauve) kehitti englantilainen Perkin. Prinssipuoliso Albert oli näet teollisuutta edistääkseen saanut hankituksi ilmielävän saksalaisen professorin Englantiin perustamaan kemisteille koulua, ja Perkin sattui opiskelunsa yhteydessä huomaamaan tietyn kivihiilitervan värjäävän vaikutuksen.

Itse kuningatar Viktoria esiintyi teollisuusnäyttelyssä hienonhienossa, keinotekoisella aineella värjätyssä puvussa.

Hinnat tulivat nopeasti alas, vaikka saksalaiset keksivät puolittain vahingossa myös keinon valmistaa samoista aineista lääkkeitä, joiden kehityksen kruunasi asetyylisalisyylihappo Aspirin (ja ennen pitkää kuppalääke Salvarsan). Aspirin oli synteettinen, mutta särkyyn tehoavia aineita oli myös perinteisesti käytetyssä pajun kuoressa, kuten nimi (paju = Salix) antaa ymmärtää.

Punaista kangasta oli siis kaupan halvalla ja paljon ja perinteisten kristillisten ja äskettäin ankaraan uskoon tulleiden ärsyttämiseksi se oli aivan mainio keksintö. Ohimennen punaisen lipun käyttäminen herjasi myös hallitsijoita ja heidän henkivartiokaartejaan, jotka tunnettiin punaisina monessa maassa.

Esittämäni historiallinen selitys on jokseenkin puhtaasti marxilainen. Kysymys olisi hinnasta ja saatavuudesta. Aivan tyhjää pohdintaa tämä ei voi olla. Jos hyppäämme suoraan omiin oloihimme, niin mistä niille Venäjän bolsevikeille ja kotimaisilla sosialisteilla alkaen vuodeta 1905 olisi järjestynyt niin mahdottomat määrät punaista, ellei kangas olisi ollut halpaa. Venäläisissä maalauksissa sitä näkee talonpoikaisnaisten esiliinoissa. Punainen ryssänpaita kirjottuine etumuksineen lienee tehdastekoinen kankaaltaan ja värjäykseltään. Silkkinen versio, jota sitäkin näkee kuvissa, lienee maksanut omaisuuksia.

Kukaties huovan värjääminen tai värin saaminen pysymään oli helpompaa, koska punaisia päähineitä löytyy vuosisatojen ajalta turkkilaisesta fetsistä (ei lippaa, että voisi koskettaa rukouksessa otsallaan maata) Ranskan vallankumouksen fryygialaismyssyyn. Ja meillä se tunnetaan saamelaisnaisten päähineenä, tietoni mukaan suhteellisen myöhäiseltä ajalta.

Epäselvä ajatus

Entä jos Timo Soini on oikeassa?

Tämä ei ole poliittinen blogi enkä ole poliittinen kirjoittaja. Kopioin talteeni Ranskan voimassa olevan tekijänoikeuslain ja yritän ymmärtää HADOPI- säännösten merkityksen.

”Hadopi” on lyhenne. Se tarkoittaa vuonna 2009 annettua lakia internetissä harjoitetun luovan toiminnan tulosten levittämisestä ja suojelemisesta. En toistaiseksi ymmärrä lain nimikettäkään. Siitä olen selvillä, että Ranskan perustuslakituomioistuin totesi kertaalleen koko lain perustuslain vastaiseksi. Se rajoitti sananvapautta. Sitten sitä on muunneltu ja kursittu ja nyt en saa selvää, mikä on voimassa ja mikä ei. Tekstiä on lähes 400 sivua. Toissavuotisessa versiossa, jota olen käyttänyt tähän asti oli 60 sivua.

Ranskan tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöt ovat ajaneet hanketta kuin käärmettä pyssyyn. Väitetään että lobbarit ovat olleet hyvin vahvoja, ja presidentti Sarkozy on tiukasti lain takana.

No Ranskan laki ei kiinnosta Suomessa juuri ketään. Laki on kuitenkin syntynyt EU-direktiivien johdosta, ja ainakin Englanti on sangen pitkällä samalla tiellä. Me tulemme sitten perässä.

Alan epäillä, että itsekin vaalimani käsitys, jonka mukaan internetiä ja sosiaalista mediaa ei voi sensuroida tehokkaasti, on osoittautumassa aivan vääräksi. Muutkin kuin Kiina ovat tehneet sen jo, ja jos olen ymmärtänyt oikein, nyt Ranskan voimassa oleva laki antaa jollekulle – toivoakseni viranomaisella ja operaattorille – luvan panna piuhat poikki eli katkaista internet-yhteyden, jos niitä käyttäen on rikottu toisten tekijänoikeuksia laissa luultavasti kerrotuin tavoin.

Melkein uskallan sanoa, että koko sähköinen viestintä on siis alistettu kansainvälisen ja kansallisen viihdeteollisuuden mielen mukaiseksi. Itse olen pitänyt verkkoa arvokkaana muun muassa siksi, että sieltä saa vaivattomasti (todellisuudessa aikamoisella vaivalla) Ranskan ehkä voimassa olevan lain tekstin ja lisäksi Heinrich Heinen runoja.

On siellä muutakin mukavaa. Niin kuin Facebook. Ja The Royal Societyn runsaat, laajasti ilmaiset verkkosivut. Viimeksi tutkin osasta ”Philosophical Transactions” selvityksen vedystä tulevaisuuden energialähteenä. Aihe on niin kiperä, etten luota lehtiartikkeleihin. Erittäin kiinnostava oli myös ” Data sharing, small science and institutional repositories” eli tutkimus aiheesta e-Research.

Timo Soinin EU-näyt tuntuisivat olevan peräisin Ilmestyskirjasta. Mutta historiallisen tiedon mukaan on täysin mahdollista, että organisaatiolle tulee vastaan ”tipping point”, kuten Neuvostoliitolle tuli. Taakka liikkuu, vaikka rinne on jyrkkä ja voimat vähenevät. Sitten saavutetaan kriittinen piste (katso aiheesta yksityiskohtaisesti Philip Ball, Critical Mass: How One Thing Leads to Another (2004), ISBN 0-434-01135-5 ). Parhaita jokamiehen tiedekirjoja.

Kriittisen pisteen jälkeen tapahtuu jotain uskomatonta. Kirjoitin äsken ”taakka”, koska ajattelin Sisyfoksen myyttiä. Kirjoittaisin tuon myytin uusiksi siten, että rinne päättyy terävään huippuun ja onneton kohtalon orja työntää taakan joka kerta senttimetrin liian pitkälle, jolloin se lipsahtaa huipun yli ja kierii hirvittävästi kolisten toista rinnettä alas.

Tällaista voi tapahtua valtioille, yhtiölle ja organisaatioille ja on usein tapahtunut.

Esitän siis pelkoni, että vaikka EU ei ole minulle pahan tyyssija, vaan päinvastoin Suomeakin suuresti hyödyttänyt järjestelmä, se voi olla pelottavassa vaiheessa. Riippusillan suurimman mahdollisen pituuden määrään muun ohella se, paljonko silta jaksaa kantaa omaa painoaan eli kantta ja kaapeleita.

Silloin voisi olla, että hallituskriisimme syy ei ole Soini ja hänen puolueensa, vaan EU. Oma parlamentaarinen demokratiamme ei toimisi EU:n tavallaan ei-parlamentaarisen rakenteen kanssa. Ja repeämä alkaisi juuri tietoverkkojen mullistamasta talousjärjestelmästä. Silloin seuraava potilas olisi Yhdysvallat. Kliffaa, hei?

Menehdys

Tutkijat – ensin Ariès, oka on jo kuollut, sitten Vovelle ja sen jälkeen useat – ovat tulleet samaan tulokseen. Suhtautuminen kuolemaan on vaihdellut Euroopassa eri aikoina. Musta surma 1300-luvulla on ongelma. Jopa sairaalloisia piirteitä saanut kuoleman kauhu alkoi raivota selvästi ennen ruttoa (1347). Barokin kuolemanhurmio vaikuttaa sekä maalauksissa että musiikissa. Eilen puhuimme romantiikan oudosta ilmapiiristä. Vaikeasti käännettä sana ”gothic” viittaa noihin tunnelmiin.

Aikakausien muotisairauksista en puhunut. Romantiikan aikana se oli tuberkuloosi.

Sanat kertovat enemmän kuin olisi tarkoitus. Vuosisatoja käytettiin ahkerasti nimitystä ”vainaja”, joka tuntuu nyt jääneen suomen kielestä. En osaa kuvitella, että kukaan sanoisi samaa kuin C.M. Bellmanin leski kuninkaalle runoilijan patsasta paljastettaessa: ”Osasi se vainaa olla vaivalloinenkin.”

Ranskan ”feu” (edesmennyt) liitettynä sukulaisen tai ystävän nimeen oli hellä , kunnioittava.

Nyt kuulen ja luen yhä useammin, että jonkun sukulainen tai tuttava on ”menehtynyt neljä vuotta sitten”. Tarkoitus on sanoa ”kuollut”.

Jos olisin opettaja, pitäisin tuota sananvalintaan virheellisenä. Menehtyminen tarkoitti näihin asti vuotta riutumalla kuolemista. Saatettiin myös sanoa, että lehmä menehtyi suohon. Mutta jos naapurin poika hukkui järveen, sanottiin että hän hukkui järveen.

Pelokkaimmat sanovat nykyisin jopa ”vanha tätini on poistunut keskuudestamme”. Kun siis kysymyksessä on normaali puhetilanne, leimaisin tämän tyylivirheeksi. Siinä tavoitellaan nekrologeissa ennen käytettyä ilmaisua. Olen suosinut samaa itse kyllästyttyäni esimerkiksi kokoukseen: ”Poistun nyt keskuudestanne inhimillisesti katsoen liian varhain.” Joskus olisi tehnyt mieli lisätä: jäänette kaipaamaan valoisaa olemustani.

Sodassa kuolleet ”kaatuivat”. Se ei ole pelkästään kaunokielisyyttä. Kysymys on surmansa saaneista eli vihollistoimin surmatuista. Pommituksissa kuolleet eivät ole kaatuneita, vaan ”uhreja”. Englannissa on käytännöllinen sana ”casualties”. Amerikkalaisille ”kaatunut” on KIA, killed in action.

Suomen termi on varmaan otettu ruotsista, jossa sana on ”stupa”. Ei ole paikallaan kirjoittaa, että Kaarle XII sai kuulan kalloonsa 1718. Hän kaatui, samoin kuin vajaat sata vuotta aikaisemmin Kustaa II Aadolf, joka lähti seikkailemaan sotatantereelle. Kaarlesta tosin on sekin teoria, että kysymyksessä olisi ollut kansalaismielipiteen ilmaus. Siis että ampuja olisi ollut omia. Asiasta on kirjoitettu loputtomasti.

Muistan sen päivän yli puoli vuosisataa sitten, kun minulle selvisi, miksi amerikkalaiset hakkaavat hautakiveen ”RIP”. Olin jo epäillyt, ettei niin monella voi olla samaa nimeä.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että kuolinilmoituksissa on edelleen käytössä määre ”rakkaamme”, itse asiassa hyvä oivallus niputtamaan keskeiset surijat. Sitä vastoin hautausmaiden yleisdemokratisoiminen määrämittaisine hautakivineen näyttää poistaneen kokonaan käytöstä tekstin ”tässä lepää”. Vai joko se katosi sotien aikana? Täytyy tarkistaa.

Kirkkomaamme saivat aivan uuden ilmeen talvisodan takia. On helppo kuvitella, miten mahdotonta olisi ollut ruveta kolistelemaan vanhoja, pappien ja arvohenkilöiden hautoja, ellei jostain olisi tullut suurta yhteisymmärrystä sankarihaudoista. Tietääkseni ne eivät ole missään muualla maailmassa. Kirkon vieressä, mutta meillä melkein poikkeuksetta. Kotipitäjään hautaamiseen viitataan jatkuvasti, mutta tuo kunnan sosiaalista rakennetta ja myös varallisuuseroja jyrännyt muutos ei ole saanut julkisuutta. Kuten ei sekään oudon kaunis tapa, että kaikkien kivet ovat samankokoisia ja sankaripatsaat häveliäästi hautausmaalla. Ranskassa I maailmansodan muistokivet ovat keskellä kylää. Suomi oli sellainen maa, että jokaisella hautausmaalla oli vähintään joku, jonka tunsi tai tiesi.

Tämä kirjoitus oli osoitettu hallitusneuvottelijoille eli kaikille puolueille. Viekää joskus haudoille kukkia. Menkää yhdessä. Osoittakaa että olette loppujen lopuksi yhteisellä asialla ja lisäksi samalla asialla kuin nämä hautojen miehet.

Hulluudesta

Jos joku luulee, että pidän akateemista tutkintoa tai virkaa viisauden merkkinä, voin laatia listan professoreista, jotka ovat niin täydellisiä idiootteja kuin mikään voi olla tässä epätäydellisessä maailmassa. Voin laittaa oman nimeni ensimmäiseksi.

Kommentoija tunnisti heti eilisen kuvani. Jatkan silti Caspar Davif Friedrichillä: Wissower Klinken eli liitukiiviranta Rügenillä. Friedrich yhdisteli maalauksiinsa osia eri maisemista, kuten muuten myös maisemamaalareista suurin, Cézanne. Kuvassa näkyvät piikkikärkiset muodostelmat romahtivat 2005. Niitä ei ole enää olemassa.  Kuvassa keskellä oleva hahmo ei ehkä ole karhu eikä koira, vaan maalari itse. Hänen hattunsa näkyy. Mitä hän mönkii, sitä en tiedä. Asiasta on kirjoitettu ainakin yksi kirja.

Esimerkkini Saksan romantiikasta ja nerosta, kuten siellä oli tapana sanoa, on Beethoven. Ei ole tullut vastaan henkilöä, jonka mielestä Beethoven ei olisi ollut merkittävä säveltäjä. Taidan kuunnella useimmin pianosonaatteja, joista suosikkini on ”Waldstein”, ja jousikvartettoja, etenkin B-Duuria (Nro 13). Romantiikan sävyisyyteen taipuvaa siipeä edustaa Schubert.

Kun joku sanoo rakastavansa Beethovenia, siirrän hänet mielessäni hullun kirjoihin. Schubertin rakastaminen voi perustua väärinkäsitykseen, koska hänen musiikkinsa on sekä suurenmoisen hyvää että helposti lähestyttävää.

Edellisistä kirjoituksistani voi saada sen käsityksen, että ihastelisin Saksan romantiikkaa. Näin ei asia ole.

Tuo kulttuurikausi ajoi merkillisen tehokkaasti ihmisiä raskasmielisyyteen ja myös sitä vakavampiin häiriöihin. Yksi ja toinen suljettiin hullujenhuoneeseen, kuten Schumann ja Hölderlin. Usea ampui itseään ohimoon. Goethen ”Nuoren Wertherin” esimerkki houkutteli, vaikka väitetystä itsemurha-aallosta ei liene todisteita.

Aika tyypillinen romantikko oli amerikkalainen Edgar Allan Poe, jonka henkistä tasapainoa voi epäillä vahvoin perustein. Silti tai siksi hän oli vielä suurempi kirjailija kuin tiedetään, samaa tasoa kuin henkisen pirteyden perikuva Mark Twain, jonka tuotannosta tunnetaan yleisesti vain pieni osa.

Romantiikkaa seurannutta kulttuurikautta sanotaan epämääräisesti positivismiksi, joka korosti vertaillun tieteellisen tiedon verratonta merkitystä. Tätä uudemman ajan tiedettä oli sitten eugeniikka eli ihmisrodun jalostus lääkäriammattikunnan toimesta, ja sen jälkeen erittäin paljon radikaaleimmin keinoin.

On aiheellista tunnustaa, että samat saksalaiset, siis vastuullisissa tehtävissä toiminut osa heistä, piti rodun jalostamista ja veren puhdistamista tieteellisesti täysin perusteltuina toimintatapoina. Romantiikan (Schopenhauer) ja positivismin mukana tieteellä ei oikeastaan ole moraalia. Moraali, esimerkiksi sellainen ajatus, että heikompia ihmisiä saa surmata noin vain, ei ole tieteellisesti todistettavissa oleva ajatus, joten tiedemies voi sivuuttaa sen.

Esimerkkinä ei oikeastaan tarvittaisi tuota rotuoppia, koska jo ensimmäinen maailmansota oli yksi länsimaiden historian suurimpia katastrofeja, yhtä paha kuin 30-vuotinen sota. Ja sehän oli 30-vuotinen sota, koska näitä kahta maailmansotaa on vaikea olla näkemättä kokonaisuutena.

Kukaties hulluus on ihmisen biologinen ominaisuus. Kukaties kulttuurien yksi toimintamalli on hillitä tai edistää sitä. Tällä hetkellä yli 10 prosenttia yli 6-vuotiaista amerikkalaisista syö psyyken lääkkeitä. Kun psyykkisiä häiriöitä pidetään aivojen kemiallisina häiriöinä, on tietysti pakko kysyä,  ovat ne ilmestyneet vasta muutamia vuosikymmeniä sitten.

Tuon tason muutoksiin menee aikaa. Pituuskasvu korreloi selvimmin ravitsemukseen, ja senkin muutoksiin menee muutama sukupolvi. Miten aivokemia muuttuisi lyhyessä ajassa eli muutamassa tuhannessa vuodessa?

Jolloin kysymys on yksinkertainen ja selkeä: onko hulluus ihmisen normaali olotila ja tavalla tai toisella lajinvalinnassa mukana? Hulluudesta kirjoittaessani ajattelen tässä voiomattomuuteen vaipumista ja hyperaktiivisuutta.

Romanttinen tiede

Juuri kukaan ei muista romantiikasta puhuessaan tiedettä. On se sääli.

Tietokirjojen tasolla romantiikka määritellään Euroopassa ja USA:ssa vallinneeksi kulttuurikaudeksi 1800 – 1840. Itse sanoisin 1780-1860 myöntäen rajojen häilyvyyden. Romantiikan, saati Saksan idealismin merkityksestä riidellään. Ainakin se kääntyi valistusaikakautta ja moitti menneisyyttä katteettomasta järjen palvonnasta.

Hyvin monia yhdisti vahvistuva usko, että ihmisen erottaminen luonnosta oli virhe. Nykyajasta asiaa katsoen on ymmärrettävä, että ateistit ja epäilijät olivat silloinkin kiihkeimmin kiinni Raamatussa, jonka mukaan ihminen on jotain kerrassaan erikoista. Aikakauden ajatuksia olivat muutos ja kehitys, mielellään elimellinen ja omaehtoinen kehtiys.

Sana ja käsite ”tiede” ovat Saksan romantiikan keksintöjä, samoin ”tutkimus”. Näitä oli harjoitettu aikaisemmin, mutta järjestelmänä oli kerhomuotoinen toiminta, etenkin Englannin Royal Society ja sen mallin mukaan eri maihin perustetut akatemiat. Romantiikan tieteen kotipesäksi tuli uusi keksintö, yliopisto.

Tässä kohdin Padovan ja Bolognan pojat parahtavat ja kiirehtivät selittämään, että heillä oli yliopistot tuhat vuotta aikaisemmin kuin Berliini, Halle ja Göttingen. Oli toki. Opetettiin ja opiskeltiin teologiaa, filosofiaa ja ohimennen kanonista oikeutta. Oxford ja Cambridge olivat aika uinuvassa tilassa, eikä niit ollut tarkoitettu köyhille.

Romantiikan tieteen lemmikki oli kielitiede, ja tuloksena oli uskomaton läpimurto. Varhainen kantakieli ei ollutkaan heprea eikä liioin Vanha testamentti  ollut hepreaa kauttaaltaan. Champollion avasi Egyptin hieroglyfit 1822, muta todellinen voimannäyte on sanskrit ja sen oivaltaminen tieksi indo-eurooppalaiseen kantakieleen. Juristi Sir William Jones esitti tämän oivalluksen 1786.

Romantiikan tärkeät tieteet olivat kuitenkin biologia ja orgaaninen kemia. Biologian oivallus oli solu (Dutrochet, Schwann jne.) perusyksikkönä ja toiminnoiltaan samanlaisena sekä kasveissa että eläimissä, ilman mitään vitalismia tai muita ihmevoimia. Kemian oivallus oli molekyyli – se on todella olemassa. Liebig, Wöhler ja muut osoittivat, että elävän ja kuollut aine koostuvat samoista aineksista.  Ei väliä, kuka kusee. Ammoniakkia valmistuu aineenvaihdunnassa ja sitä voi valmistaa synteettisesti.

Kuulostaan teoreettiselta mutta ei ole sitä. Aikakauden suurin ongelma oli tehtaiden laajenemisen mukana kasvaneen väestön ruokkiminen, ja uuden kemian ensimmäiset läpimurtotuotteet olivat lannoitteet, fosfaatit ja typen yhdisteet. Euroopassa nämä keksinnöt kaatoivat Ricardon ja Malthusin synkeät näkymät väestönkasvusta ja ravinnon riittävyydestä. Lisää ravintoa vähemmällä työllä.

Romantiikan suurimpia nimiä ei koskaan mainita tässä yhteydessä. Darwin päätyi evoluutioteoriaansa 1830-1840 –luvuilla, vaikka julkaiseminen myöhentyi tunnetuista syistä. Lajinvalinta voisi olla kouluesimerkki romantiikan ajatuksesta, joka on oikea. Muutos – turha puhua kehityksestä – tapahtuu aikakausien kuluessa eliöiden omien mahdollisuuksien rajoissa ja ympäristön paineessa. Jopa Goethe esitti hyvin saman tyyppisiä, tosin virheellisiä ajatuksia. Romantiikan aikakauden suuri matemaatikko Gauss oli suuren muutoksen hännässä kiinni, vaikka hänen monilukuisista oivalluksistaan osa jäi vasta 1898 julkisuuteen tulleisiin muistikirjoihin. Niissä on selviä viitteitä sekä suhteellisuusteorian että kvanttikenttämekaniikan suuntaan (epäeuklidinen geometria).

Toinen romantiikan suuri nimi ja uusien tieteiden innoittaja oli Karl Marx. Hänen materialisminsa, myöhemmin ”tieteellinen materialismi” oli tyypillinen romantiikan ajatus intuitiivisesti aavisteltuine voimineen (pääoma, luokkataistelu, kurjistuminen). Vaikka se on Hegeliä ylösalaisin, se on silti Hegeliä eli käsitys ”historiallisesta välttämättömyydestä” ikään kuin orgaanisena kasvuna.

Nautin ajatuksesta, miten raivoissaan Marx olisi ollut ryhmittämisestä romantikoksi. Sitä hän silti oli, ja hänen ajatuksensa johtivat poliittisiin hirvittävyyksiin mutta myös aivan uusiin yhteiskuntatieteisiin. ”Kommunistinen manifesti” on suurelta osin tottunut. Ja kurjistumisteorian kaatoivat käytännössä saksalaiset ja sitten amerikkalaiset kemistit. Neuvostoliitto tosin kurjistui 1930-luvulla, mutta Lenin ja Stalin eivät olleetkaan käyneet maamieskoulua.

Idiootin uskontunnustus

”Sinut on nähty kaupungilla jonkun typerän blondin kanssa.”

”Hän on se maalla asuvan veljeni tytär, joka väitteli viime viikolla tohtoriksi ydinfysiikasta.”

”Seli seli.”

”Taas myöhässä!”

”Jäin suojatiellä poliisiauton alle ja piti käydä lastoittamassa tämä jalka sairaalassa.”

”Seli seli.”

”Missä olet taas viipynyt.”

”Äitisi puri hevosta tuossa parkkipaikalla, ja hevonen sai jäykkäkouristuksen ja jouduttiin lopettamaan.”

”Seli seli.”

”Lapsenne poltti koulun.”

”Sattuuhan sitä vahinkoja. Miksette katso paremmin oppilaiden perään.”

”Hänellä oli omatekoinen polttopullo.”

”Seli seli.”

”Amerikkalaisten kuussa käynti Apollo 11:lla oli Hollywoodissa lavastettu feikki. Eivät ne missään kuussa käyneet.”

”Entä ne sen lennon ja myöhempien luotainten kivinäytteet, jotka on todettu monissa riippumattomissa tutkimuslaitoksissa iältäänkin sellaisiksi, etteivät ne voi olla peräisin maapallolta eivätkä meteoriiteista.”

”Seli seli.”

”Seli seli” näyttää saaneen suosiota sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka henkisen kehittymättömyyden tai vamman vuoksi ovat kykenemättömiä edes auttavaan ajatustoimintaan.

Eräät tuohon murheelliseen joukkoon kuuluvista pääsevät eduskuntaan esimerkiksi keskustapuolueen listoilta ja pauhaava ”takinkääntäjistä”.

Ihminen joka ei kykene takinkääntöön kuuluisi laitoshoitoon, lähinnä suljettuun laitokseen. Termi tarkoittaa mielipiteen muuttamista. Nykyisin mielipide tarkoittaa myös käsitystä asiaintilasta. Ihmisellä on ”mielipide” siitä onko hänellä pankissa rahaa vai ei. Ennen sanottiin ”tieto” ja tarkoitettiin, että voi olla totta tai ei, ja vaikkei voitaisi todistaa, induktiivinen päättely riittää usein. Jos juo kovasti paljon viinaa, pää tulee kipeäksi. Ehkä ei kuitenkaan ole jäännöksettömästi totta, mutta induktio riittää tavalliselle kuolevaiselle.

Mielipiteen muuttaminen on osoitus siitä, että ihminen on hengissä. Tulin juuri juttelemasta erään henkilön kanssa hänen 90-vuotispäivistään. Hän sanoi, että sairaalahuoneen katossa on pölyä tai likaa. Katsoin ja koputin kattoa ja sanoin että ei ole. Luultavasti johtoja tai ilmastointiputkea sisältävän hormin ja betonisen kattovasan sauma irvistää. Asialla ei ole väliä eikä viritelmä uhkaa pudota. Vastaus oli:” Asia selvä.”

Takinkääntö, eikö vain?

Seuratessani hallitusneuvotteluja arvelen, että Säätytalolla neuvonantajan ominaisuudessa oleskellut Jaakko (”Jakke”) Laakso ahkeroi. En usko että hän olisi kääntynyt takkiaan. Häntähän pidettiin ainakin ikätovereitteni piirissä SKP:n vähemmistön eli ns. taistolaisten johtavana hahmona, jolta puuttuivat sopivasti sielulliset liikuntaesteet kuten halu ymmärtää toisten kantoja ja  omatunto.

Ehec

Kirjoittajan tehtävä on nähdä mielenkiintoisia yhteyksiä etenkin siellä, missä niitä ei varsinaisesti ole.

Siihen toimeen esteettömänä ja halukkaana ehdotan siten, että hallitusneuvottelijat saisivat Säätytalolla kukin annoksen  enterohemorraagista  Eschericia coli –bakteeria, jolle on vakiintumassa otsikossa esitetty tuttavallinen nimitys. Timo Soinille tuplana.

Muistaakseni niissä tarpeellisissa tiloissa, jotka sijaitsevat osittain Säätytalon pääportaikoin alla, ei ole kehumista.

Niin julma en ole, että ehdottaisin noiden tilojen lukitsemista, saati avaimen hukkaamisesta Kirkko-, Rauhan- tai Ritarikadulle, koska otaksun, että sopu oleellisista asioista löytyisi ilmankin.

Kun olin asianajajaliiton jäsen, mieleen juurtui, että tuloksettomissa sopimusneuvotteluissa puhuttua ja ehdotettua ei sovi käyttää oikeudenkäynnissä. Jos toinen osapuoli on siis esimerkiksi tarjonnut sovintoa tinkimällä rahavaatimuksestaan, vastapuolen ei ole asiallista ilmoittaa oikeudenkäynnissä, että kerran tuo oli jo valmis tinkimään.

Lehdissä sanottiin, että nyt hallitusneuvottelut menivät karille, kun joku toimi kuin työehtosopimusta rakennettaessa. Mitään ei ole sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu.

Tuo väite pitää paikkansa, mutta se koskee kaikkia sopimusneuvotteluja.

Ero oikeudenkäyntiin on suuri. Vaatimukset ja vastaus esitetään jutun alussa, ja lukuisat kiellot estävät vetäytymästä niistä. Jos vastaaja on myöntänyt esimerkiksi vuokran velkomuksen perusteeltaan oikeaksi, juttuun liian myöhään juoksutettu juristi ei voi tehokkaasti väittää, ettei mitään vuokrasopimusta ollut olemassakaan.

Tuo on pääsääntö. Siitä on poikkeuksia. Niin sanottu kielletty kanteenmuutos on kysymyksessä, jos oikeusjutun kantajaosapuoli keksii kesken asian perusteeltaan uusia vaatimuksia. Niitä ei oteta tutkittavaksi.

Työehtosopimuksissa ja hallitusohjelmissa on nykyisin sama ongelma kuin liike-elämässä ja yksityisilläkin.

Jotkut asiat on suunniteltava ja sovittava, esimerkiksi tehtävän aikataulu ja rahoitus. Toisia asioita ei saa yrittääkään sopia. Kihlapari tekemässä kirjallista sopimusta tuonnempana solmittavan avioliiton aikana ehkä saatavan lottovoiton jakamisesta ja käyttämisestä toimii oudosti.

Luottamus mainitaan jopa monissa siviililaeissa, kuten Saksan ja Ranskan. Se ei tarkoita perusteltua odotusta siitä, että toiset osapuolet pitävät kiinni lupauksistaan. Lain mukaan se on lähtökohta, vähimmäisvaatimus. Luottamus tarkoittaa odotusta, että muutkin tähtäävät samoihin julkilausuttuihin ja julki lausumattomiin päämääriin ja ovat valmiit sopeuttamaan toimintaansa niiden tavoittamiseksi.

Tässä on puhuttu paljon sopimusten pitämisestä ja sääntöjen mukaan toimimisesta.  Totta mutta ei koko totuus. Meille paljon vaikuttaneissa lakikirjoissa säädettiin jo 100 – 150 vuotta sitten ”oikeuden väärinkäyttämisestä” (Ranska) tai ”yleisistä oikeustoimen perusteista (allgemeine Geschäftsgrundlage). Pohjoismaissa, myös Suomessa, tunnetaan ns. edellytysoppi. Ensimmäinen tutkimus aiheesta julkaistiin Suomessa 1940 –luvulla – myyjän sopimussidonnaisuudesta olosuhteiden muutettua (B. Godenhielm).

Pesulanomistajien iloksi esittelen vielä yhden innovaation. Poliisi käyttää Suomessakin etälamautinta. Muuan sellainen on Taser, joka ampuu kaksi sähkölankaa enintään 10 metrin päähän ja lamauttaa kohteen.  Jäin miettimään, miten tehokas olisi nykyisen, luvanvaraisen pippurisumutteen korvaava risiiniöljysumute. Rosvot ovat näet usein arkoja kunniastaan.

Olen kysynyt muutamalta lääkäriltä, jotka ovat arvelleet, että tehoaisi muutamassa sekunnissa. Idea on kieltämättä peräisin Italian fasisteilta.

Selitys

Suomessa on käsitetty, ihmisen määrittelee kansa ja kansan määrittelee kieli. Tätä nykyä tahdomme olla erikoislaatuisen suomalaisempia, suorastaan suomalaisempia kuin kukaan muu.

Ei ole ollut asiasta puhetta, mutta olen edelleen kulttuurihistorian dosentti. Jos ottaisin luennoidakseni, aihe olisi  kulttuurinen vaikutusvirta ei Suomessa eikä maailmalta, vaan Saksasta.

Eräistä hienoista tutkimuksista  huolimatta joskus tuntuu, että Saksan ja saksan kielen huono maine ovat muuranneet silmät umpeen.

Minusta Goethellä on yhtä vähän tekemistä natsismin kanssa kuin Aleksis Kivellä talvisodan.

Pääkaupunkimme keskusta on puhtainta Berliiniä, tosin sellaista, jota ei ole enää olemassa. Uusklassinen tyyli, jota täällä nimitetään aiheellisesti empireksi, oli Engelin opettajien kehittämä, ja taustalla oli Winckelmannin mullistava ja vaikutuksiltaan valtava Kreikan taiteen uudelleen löytäminen.

Pian keskustan valmistumisen jälkeen Herderin ja Fichten villiintyminen kansankielestä ja arvelu, että eeppinen runous on kaiken kulttuurin lähtökohta, toteutui täällä Kalevalassa. En erityisemmin uskon Lönnrotin vilpittömyyteen Kalevalan kokoamisessa. Kysymyksessä oli Lönnrotin teos, rakenteeltaan valitettavasti hiukan sekava.

Saksassa opiskellut Snellman sai odottaa 16 vuotta ennen kuin pääsi dosentista professoriksi saksalaistyyliseen taloon, jossa hän alkoi opettaa saksalaisen Hegelin oivalluksiin perustuneita oppejaan.

Ylioppilaat lauloivat saksalaisen Paciuksen säveltämää Maamme-laulua. Tilaustyö oli tehty ammattitaitoisesti – piti säveltää veisu, jonka tahdissa ei taatusti voi marssia.

”Laululiike” ei ole virolainen keksintö eikä suomalaisten stalinistien yksinoikeus. Saksassa ei käytännössä ollut kokoontumisvapautta, joten perustettiin laulukuoroja ja pidettiin laulu- ja musiikkijuhlia. Tämä alkoi 1800-luvun alussa.

Kuorolaulua kiitettiin jo silloin erikoisen sopivana harrasteena, koska se kehittää sekä sielua että keuhkoja ja opettaa tottelevaisuutta ja itsehallintaa. Tottelevaisuus ei merkinnyt yletöntä nöyryyttä esivallan edessä, vaan usein mainitun omantunnon äänen kuuntelemista. Omatunto antoi äänen (440 Hz).

Meillä on tätä nykyä jokin määrä suomalaisia, joita raskauttaa Ruotsi ja ruotsin kieli. Heiltä on jäänyt ymmärtämättä, että tuo ruotsalaisuus on jokseenkin alusta loppuun Ruotsin kautta maahan kulkeutunutta saksalaisvaikutusta. Vuotta 1808 vanhemmasta ajasta ei ole paljon muistoja. Jopa ”ikivanhaan perinteseen” tukeutunut vuoden 1734 laki oli käytännössä ruotsinmaalaisen Tarton hovioikeuden jäsenten kirjoittama, parasta saksalaista perinnettä noudatellen.

Taiteemme kultaiset kaupungit olivat Berliini ja Wien, enemmän kuin Ranska, joka tuli varsinaisesti muotiin vasta I maailmansodan jälkeen. Gallenit ja Sibeliukset kulkivat samoja jälkiä.  Ensin mainittu lienee tapellut Berliinissä Edward Munchin kanssa.

Meillä on saksalainen perinne siinäkin, että kaiken taustalla on pietismi. Herännäisyys on suomenruotsiksi ”pietism”, ja tuo omaa vastuuta korostanut uskonnollinen suuntaus on Saksasta.

Pietismiä on sekin, valitettavasti saksalainen piirre, että yksi ja sama yksilöllisen kutsumuksen piire johti, kuten Pohjanmaalla, ylettömään jumalisuuteen tai kapinaa lähenevään esivallan vastustamiseen, joka merkittiin paremman puutteessa tilastoihin väkivaltarikollisuutena. Puhe on siis puukkojunkkareista ja väite että se oli ja on körttiläisyyden kääntöpuoli. Myös vuoden 1918 talonpoikaiskapina oli kuin saksalainen traaginen ooppera.

Tunnen molemmat. Sekä ilmiönä että omissa luissani. ”Tule siksi mikä olet”, sanoi entinen poika.

Bismarckin puhelinyhtiö

Kun olimme oppineet kunnolla polttamaan tupakkaa, siirryttiin pelaamaan korttia. Juopottelu valitettavasti jäi surkeiksi yrityksiksi.

Kirkonkylässä oli hienoja ihmisiä, jotka pelasivat Canastaa. Se tuli jollain tavalla muotiin. Casino kuului yleissivistykseen. Me pelasimme Bismarckia ja yrittelimme myös skruuvia. Bridgestä olimme kuulleet, mutta siinä kaikki.

Minulla ei ole harmaata aavistusta, liittyykö bismarck millään tavalla ruhtinas Otto von Bismarckiin. Ainakin ruhtinas osasi lyödä valtin, pelata grandia, jossa valttia ei ollut, ja oli erittäin etevä misäärissä, jossa on vältettävä tikkejä.

Vastaan kahden ehkä jo unohtamanne Bismarck-kirjoituksen kommentteihin kummissani ja kuumissani. On ollut kova helle. Hallitusneuvottelut ovat katkenneet. Nokia on katkennut.

”Kansallinen etu” eli Staatsräson on tapana johtaa Macchiavellin ”Ruhtinaasta”. Paasikivi oli päiväkirjojensa mukaan hyvin kiintynyt tähän käsitteeseen, etenkin sen Saksassa saamaan sisältöön. Itse hän oli aikansa poliittisen realismin ylin edustaja. Lait, sopimukset ja moraali saavat jäädä jalkoihin, jos valtakunnan etu vaatii muuta. Bismarck oli tämän pelin mestari, ja siihen hän kaatui. Poliittinen realismi vaati häntä pettämään liittolaisen toisensa jälkeen, ja suuren realismin seuraus oli vaihtoehdoista pahin, kahden rintaman sota.

Olisi kiinnostavaa tietää, kävikö Paasikivi tästä asiasta keskusteluja Rytin kanssa. Keskustelut Ståhlbergin kanssa, joita hän kävi tämän kuolemaan, vuoteen 1952 asti, tuntuvat osoittavan, että herroilla oli mielipide-ero juuri tällä kohdin. Kekkosen ”sankarillinen itsemurha” on tietysti poliittista inhorealismia.

Haluaisin varovasti tuoda tähän kenttään sanan ”periaate”. Sellainen periaate, johon itse uskon ja jota pidän myös toimivana, on oikeusvaltio. Valtio ei voi polkea ihmisen etua vetoamalla yleiseen etuun. Yleinen etu, joka voi olla vaikka lentokentän rakentaminen, toteutetaan lailla, ja sellaisia lakeja on. Mummo nostetaan lähimpään leppään ja mökki puretaan tulevaisuuden tieltä.

Oikeusvaltio ei tarkoita korkeampaa moraalia, vaan ennalta sovittuja menettelytapoja.

Tämän hetken näkyvimpiä kansallisen edun ajajia ovat Nokia ja Timo Soini. Molemmat ovat Bismarckin työn jatkajia. Soinin seuraan liittäisin eilisten uutisten jälkeen Kataisen ja Heinäluoman, koska en ainakaan tähän asti kuullun perusteella usko, että he olisivat olleet Suomen asialla. He olivat joukkojensa asialla. He pelasivat bismarckia, ja grandi osoittautui  misääriksi.

Nokia ei tietenkään ole kansallinen instituutio, mutta se on välillisesti merkittävä verotulojen tuottaja. Poliittinen realisti Jorma Ollila ajoi läpi ratkaisut, joiden seuraukset näkyvät nyt.

Meillä on elinkeinoelämässä ja politiikassa vain kaksi ajattelutapaa, voiton maksimointi lyhyellä tähtäyksellä (Ollila ja Wahlroos sekä metsäteollisuus), ja voiton optimointi pitkällä tähtäyksellä.

Joku kysyi aiheellisesti, mitä on ”sivistysporvaristo”, Bildungsbürgertum. Siihen aikaan, 200 vuotta sitten, ”porvari” tarkoitti tuollaisessa yhteydessä kansalaista. Sanaa käytettiin, koska Ranskan vallankumous oli leimannut sanan ”kansalainen”. Se tarkoitti ensin opiskelemista ja sitten elannon hankkimista, tyypillisesti ammatista tai virasta.

Päämäärä oli sisäinen laajentuminen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa luottomiehineen harrasti ulkoista laajentumista. Tämä kuulostaa tietysti lapselliselta. He kuitenkin keksivät nykytyyppisen yliopiston ja korkeakoulut ja ammattikoulut, kehitysromaanin (Bildungsroman – Goethe), ja tieteen. Suuria oivaltajia oli ollut vuosisatoja, mutta järjestäytynyt tieteellinen tutkimus alkoi Saksassa 1800-luvun alussa ja alkoi pian näkyä matematiikassa, fysiikassa, kemiassa, biologiassa (valmiiksi Darwinille), historiassa ja kielitieteessä. Tuon aika pienen sivistysporvareiden ryhmän keskeiset harrastukset olivat musiikki ja teatteri.  Tausta-ajatus oli tässäkin Kantin muotoilema ”idea”, joka ei tarkoittanut neronleimausta eikä haaveellista aatesuuntaa. Kolmio on idea, koska sellaista ei ole olemassa. Maailma on täynnä kolmioita, mutta kolmion  ihanne(!)muoto on pelkkä idea.

Reetta

Reetta Meriläinen tuli aina, kun soitin ja ehdotin pikku tapaamista päiväkahvin merkeissä. Ihailimme molemmat pahantapaista elämää, jota emme tietääkseni itse harjoittaneet kumpikaan, käytännön syistä. Termi on vanhasta huoneenvuokralaista – ”jos huoneistossa harjoitetaan pahantapaista tai juopottelevaa elämää…”

Kunniakirjoituksissa en ole nähnyt sitä mainintaa, että naispuolinen urheilutoimittaja Helsingin Sanomien päätoimittajana säästyi paljolta. Hyvä tapa olisi vaatinut, että pääkaupungin suurlehden päätoimittajan on oltava vähintään yliopiston kanslerin isä tai jotain siihen suuntaan.

Reetta tietämäni mukaan tienasi siivoamalla rahat omaan ja sisarusten lukion käyntiin muun muassa siivoamalla muun työn ohella. Hän ei todellakaan ole Helsingin herrasväkeä. Satun tuntemaan hänen syntymäpaikkakuntansa Polvijärven, kun ennen käytiin joka toinen kesä Kinahmossa tuttavissa. Se on outoa seutua. Höytiäinen hiukan karkasi vuonna 1859. Järven pinta laski 9,5 metriä. Paikkakunnalla kerrotaan edelleen, että kun olisi pitänyt olla vahtimassa kaivantoa, oltiinkin lepikossa juopottelemassa, kuten paikkakunnalla on edelleen yleisesti tapana.

Jotain tuon kaltaista on tapahtunut Suomessa sen jälkeen kun ylioppilastyttö Meriläinen valokuvattiin Erottajalla banderollin alla, jossa luki ”Springer ja Erkko – porvareiden verkko”.  Ainakin viimeksi nähdessä kuva oli päätoimittajan työhuoneen seinällä. Vaikka opiskelija-aktivismi taisi tältä osin lässähtää ja muuttua 40 vuoden kakuksi valoisassa yksinäishuoneessa (Asetus Rangaistusten täytäntöönpanosta on kyllä sekin muuttunut tässä välissä), elämme nyt maailmassa, jossa eräät miettivät jo, pitäisikö koko maaseutu laskea samalla tavalla kuin Höytiäinen. Ja olisiko painetun sanomalehden kohtalo joutua virran vietäväksi ja päätyä vaikkapa Savonlinnan torille, jossa ainakin syyskesällä 1859 liikuttiin soutuveneellä.

Taikasana on konfiguraatio. Nokia menetti asemansa, enkä usko sen enää nousevan. Siellä puhutaan käyttöjärjestelmästä. Kilpailijoiden puhelimet ovat pian itse konfiguroitavia, ja seuraavaksi kaikki tietokoneet hakevat tarvitsemansa ohjelmistot verkosta.

Sanomalehti, jokin sellainen kuin painettu HS ja sen sähköinen versio, ovat totisten ratkaisujen edessä. Pöljä väki arvuuttelee, mikä osa painetaan ja mikä paiskataan sähköiseen tuhotulvaan.

Kysymys on väärä. Täsmällisempi on kysymys, miten painettu ja sähköinen osa kunakin päivänä konfiguroidaan eri alueille ja eri tilaajasegmenteille. MTV3 on jo näyttänyt, miten tätä ongelmaa ei pidä ratkaista.

Ei tämä ole unta. Jo nyt verkkolehti ehdottaa minulle kolmea uutista. Se on vaatimaton mutta hyvä alku. Amazon ehdottaa 20 kirjaa, ja on melkein joka kerta oikeassa parista kirjasta.

Reetta Meriläisen päätoimittajan aikana suuri sanomalehti alkoi levottomasti liikehtiä vapautuakseen keskeisestä tehtävästään. Kun maassa tapahtui jotain vakavaa, sanomalehti vei ihmiset vinttikamariin kuuntelemaan satuja. Iltapäivälehdet ovat tässä parempia, mutta en ole kyllä lukenut Helsingin Sanomistakaan esimerkiksi sitä lausetta, että varsinkin oppositiossa Timo Soinin puolueen poliittinen merkitys on olematon. Äänestettäessä kun tulee ratkaisuksi se kanta, joka on saanut enimmät äänet. Toisin kuin osakeyhtiölaki perustuslaki ei tunne parlamentaarista vähemmistön suojaa.

Sanomalehden perinteinen tehtävä on ollut eristää ihmiset todellisuudesta. Se tiedettiin jo Kiestingissä 1941-1942, jossa jänkäjääkärit tunkivat sanomalehteä manttelin ja asetakin väliin suotuisin tuloksin.

Jo sitä ennen oli havaittu edulliseksi vuorata vetoisan mökin seinät sanomalehdillä. Sanomalehti ja lukutaito kulkevat samoja reittejä.

Painettu ja sähköinen väline ovat samalla lukutaidon asialla. Nyt ollaan uudelleen tuossa 1800-luvun puolivälin tilanteessa. Pitäisi arvostella, kuten kinkereillä aikoinaan, erikseen lukeminen ja erikseen luetun ymmärtäminen. Tuossa jälkimmäisessä on paljon parantamisen varaa.

Reetta – tervetuloa hunningolle. Hunningolla on hyvä olla.