Sivun näyttöjä yhteensä

22. syyskuuta 2010

Ei ole ohi


Olen lievästi paheksunut vihjauksia, että kirjoittelen tähän omia kokemuksiani. Ne näet pitävät paikkansa. Minua hitusen rasittaa lyöntivirheiden tavaton määrä kirjoituksissani. Olen selittänyt kauniisti, että siihen vaikuttava vaikeat silmäleikkaukset, jotka olen kestänyt miehekkäästi, ja ruohikkopalon nopeudella etenevä dementia.

Vaikuttaa siihen oikolukuohjelman puuttuminenkin. Ei puutu enää. Ensin soitin Verkkokauppaan. Nopea vastaus, hyvä palvelu. Olen muuten kehunut päteviä myyjiä päin kasvoja, ja he ovat sammaltaneet jotain koulutuksesta ja omasta mielenkiinnosta.

Uusi soitto Microsoftin palvelunumeroon, jonka kauppa antoi. Vain kaksi valintaa (oletteko mies, painakaa 1, oletteko nainen, painakaa 2, ei osaa sanoa, painakaa 3) ja sitten pirteä asiakaspalvelu. Kysymykseni: on englanninkielinen Office 2007 enkä löydä mistään kielipaketti, jossa olisi mukana suomi. Asiakaspalvelukaan ei löytänyt mutta lupasi lähettää meilin. Ajattelin että noinkohan. Viesti tuli aika pian ja sisälsi oikean linkin. Toimii.

Perjantaina munkkiniemeläinen huoltokorjaamo lähetti tekstarin: pölynimuri noudettavissa. Olivat joutuneet tilaamaan osan Saksasta. Kokonaishinta 30 euroa. Jäin nojailemaan tiskiin ja kuulin kauhukertomuksia huijareista ja näin kopion eläkeläiseltä karhutusta laskusta, pölynimuri 1 300 euroa. Ei sitten liioin toiminut.

Vaihtarina kerroin vanhemmalle ja nuoremmalle myyjälle, joista jälkimmäinen kuulemma sompailee ympäri kaupunkia korjaamassa kaikenlaisia kodinkoneita, suuresti arvostamani stm. Ryhmyn vastauksen majurin kuvaukseen kaukopartiomiehen eli sissin onnistumisen edellytyksistä: hänen on oltava sitkeä, hänen on oltava röyhkeä ja häikäilemätön, hän ei pelkää mitään, hän ei anna viholliselle siunaaman rauhaa, hän menee vaikka läpi harmaan kiven…

Ryhmy: ”Niin, herra majuri, minä olen siviilissä pölynimuriagentti. – Joko muuten herra majurilla on Super Loisto –pölynimuri?”

Toisen ilmoittautuneen eli Romppaisen on todisteltava myös avointa armottomuuttaan, johon hän vastaa tyhjentävästi ajavansa linjabussia reitillä Helsinki – Lohja.

Viime viikolla yhteinen ystävämme verottaja lähetteli postia. Polvet notkahtivat, kun mätkyjä oli kahden kuukauden ansiotuloni verran. Mutta uskokaa tai älkää: neljännestunnin kuluttua asia oli hoidettu, ja verovirkailija sanoi, että mätkyttömät laput tulevat viimeistään marraskuun alussa.

Osui pilkka omaan nilkkaan. Se ei tainnut jäädä aivan salaisuudeksi, että jos pannaan Aalto-yliopiston rakentumiseen viattomat riviin, en kuulu siihen. Veroilmoitukseni tein nykyisen tapani mukaan huolimattomasti – työnantajahan ilmottaa pidätykset, mahdollisia juopumuspidätyksiä lukuun ottamatta, joten melkein riittää, että sujauttaa lomakkeen väliin pankin toimittamat kupongit vuoden aikana maksetuista koroista.

Niinpä osittain omasta syystäni, osittain verovalmistajan, minulle oli määrätty vuodelta 2009 vero sekä Teknillisen korkeakoulun että Aalto-yliopiston maksamasta palkasta.

Puhelimessa ollut yleisönpalvelija totesi, että tämä nyt on niin selvä juttu, että se oikaistaan tässä ja nyt. Ja niin siis tapahtuu. Ah, eikö se ole onnea! (Lin Jutang, ”Maallinen onni”, WSOY 1948.)

Jäin sekavien tunteiden valtaan. Itse olen oppinut siihen, että hallintoalamaisille ärähdellään ja kiroillaan, epäilyit kukaties sattuneesta virheestä tai erhekirjoituksesta (huomatkaa kaunis sana – joissakin harvoissa tilanteissa jopa lainhuutorekisterin merkinnän saattoi vetää siististi yli ja kirjoittaa sivuun ”erhe”, oman nimensä ja allekirjoituksen) aiheuttavat uhkailuja poliisin usuttamisesta epäilijän kimppuun julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta ja yhteiselle rahvaalle opetetaan muutenkin, kuka käski ja mitä kuuluu.

Olisiko tämä kaikki muisto vain? Toimisiko jopa tietotekniikka, koska verovalmistelija nappasi putkelle tarkasteltavakseen verotustietoni tuokiossa ja kykeni myös suorittamaan useinmainitun oikaisun?

21. syyskuuta 2010

Gevalia


Ystävä kysyi, että mikä paikka sitten on latinaksi Gevalia. Vastaus on Gävle. Se on kaupunki Ruotsissa, pari sataa kilometriä pohjoiseen Tukholmasta. Väliin jää muun muassa yliopistokaupunki Uppsala ja sievä Sigtuna, jonka näkeminen nostattaa mieltä, koska suomalaiset varastivat sieltä 1187 kirkon ovet. Ovat tiettävästi hankkineeet uudet.

Join monta vuotta Gevaliaa, iso kuppi aamulla ja kukaties se kaunisi perinne, jolla ei taida olla kielessämme nimeä, påtår eli tilkka lisäksi. Kahviloissa se taitaa olla toinen kupillinen samaan hintaan tai puolella hinnalla, mutta pappilassa ”jos nyt vielä puoli kupillista”.

Gevalian juominen johtui huokean hinnan lisäksi siitä, että se maistui niin Ruotsin laivalta, ehkä enemmän Siljalta kuin Vikingiltä.

Ruotsin laivan seisova pöytä, jonka nimitys nuoruuteni päivinä taisi olla ”smörgåsbord” eli voileipäpöytä ja nykyisin suomeksi ”buffet”, oli järisyttävä näky. Viina villitsi, koska se oli niin halpaa. Makeishyllyt ja – siihen aikaan – tupakka tekivät kauppansa. Ainakin Toblerone-tanko, siis se kolmikulmainen, muodostui ikoniksi. On käyty Ruotsissakin, meinaan!

Olen yrittänyt palauttaa mieleen, milloin tein tuon ikimuistoisen matkan ensimmäisen kerran. Luullakseni se oli 1962, kun liftasin Kauhavalta Marseilleen ja takaisin. En ole kyllä varma. Takaisin tulin kuitenkin Travemünden kautta kansipaikalla ja laiva oli Ariadne, sama kuin alokuvissa Tulenkantajista palaamassa kaameassa krapulassa Pariisista tai jostain. Oihonna – omituinen nimi on Runebergin ”Kuningas Fjalarista” oli myyty pois pari vuotta sitten.

Autolautta oli uusi keksintö. Siljan Skandia ja Nordia ajelivat kylmästi Tukholmaan, paitsi talvella. Kilpailija Viking oli tarkoitettu huonommille ihmisille.

Kaukomatkailun tunnus oli kahvin maku: Gevalia. Maistuu se edelleen hitusen erilaiselta kuin Kulta Mokka. Kaliforniassa asuessani koin järkyttävän elämyksen. Kaupoissa oli Maxwell House ja Hill’s Bros –kahvia, peltipurkeissa. Sotien jälkeen amerikan paketista ilmestynyt kahvipurkki oli maanpäällisen hekuman huippu. Ja koska astia oli sopivan iso, niitä näki vuosikymmeniä verstaissa ja pajoissa säilytysastioina.

Autolautta on kappale kauheinta historiaa. Se vei Suomesta pysyvästi Ruotsiin ainakin 180 000 ihmistä pelkästään 1960-luvun lopulla. Toiset jäivät Slussenille siltojen alle juopottelemaan ja kuolivat siellä kylmään tai puukkoon. Toiset tekivät kovasti töitä ja tulivat kesällä omalla Volvolla tapaamaan vähäosaisia sukulaisia.

Kirjoitan tämän kadonneiden seuratapojen muistoksi. Suomessa ja Ruotsissa jopa kotiin kuulustelemaan tulleelle poliisille tarjottiin kahvia. Tapaminen ”päiväkahvin merkeissä” tarkoitti sanomalehti-ilmoituksissa luvatonta sekaannusta, jota maallikot sanovat sukupuoliyhdynnäksi. (Termi ”salavuoteus” jäi valitettavasti käytöstä rikoslakia muutettaessa 1920-luvulla, mutta ”haureus” onneksi säilyi 80-luvulle. Tunnetteko niitä? Oletteko kuulleetkaan?)

Tuo kahvin tarjoamisen tapa oli hyvin merkittävä ja hyvin painava. Piian paikkaa kysyville, kulkumiehille, kerjäläisille tai romaneilla ei kahvia tarjottu, ei liioin vältämättä toispaikkakuntalaisille. Muutoin kahvinjuominen oli papinviran suurin rasitus – ja saattaa olla edelleen. Kai suomalainen ja ruotsalainen kahvipöytä on kansainvälisesti ainutlaatuinen ilmestys, ja esimerkiksi ristiäisissä niitä pöytiä edelleen viritellään. Tosin suolainen syrjäyttää makeaa, mutta jos tarjolla on Hanna-tädin kakkuja, hiekkaleivoksia tai lusikkaleipiä, niillä on tapana kadota parempiin suihin kiireesti.

Kahvin tarjoamisen esiaste oli koreografinen. Sisään tulijaa puhuteltiin sekä kaupungeissa että maalla kynnyksellä, tuulikaapissa, eteisessä eli tambuurissa tai sitten sanottiin: käykää peremmälle (tulukaa tup’han).

Asia on niin ihmeellinen, että englanninkielisessä Wikipediassa on asiasta artikkeli, Fika (coffee break). Suomessa ei ole vastaavaa sanaa. Se on sekä verbi että nomini – juoda kahvia tai kahvi (tai kahvila) (pikkuleivän kanssa). Kuva samasta lähteestä ”people queuing for a ’fika’”.

20. syyskuuta 2010

Kalpea ratsastaja


Puhe ei ole Kalpaeasta ratsastajasta (Pale Rider), joka on Klintun elokuvista spagetti-sarjan ohella juuttunut syvimmälle mieleeni.

Päähenkilö näyttää rauhan mieheltä, ja lisäksi hän on pappi tai ainakin käyttää pantaa. Silti hän pieksee rosvot pahanpäiväisiksi, ja lopussa on unohtumaton revolveritaistelu.

Kari Pekka Matias Miettinen (s. 1978) kuuluu olevan opiskelija (englantilainen filologia). En ollut kuullut miehestä, ja katselin hiukan päätäni pudistellen genre-nimitystä rap/hiphop. Että tällaisesta maksetaan nyt rahaa.

Roll over! Tuomari Nurmion veroinen, ainakin samaa luokkaa kuin Eput ja samaa perhettä kuin Juice, Irwin, (Vexi Salmi), Jukka Virtanen, Juha Watt Vainio, Reino Helismaa, Tatu Pekkarinen ja J. Alfr. Tanner.

Musiikkikustantaja lähettänee ystävällisesti kanteen miljoonavaatimuksineen nuottikuvan eli sovituksen käytöstä jutun kuvana. Ehkä he haastavat samala palefacen eli Kari Pekka Matias Miettisen, koska uuden levyn nimikappale ”Helsinki – Shangri-la” esitetään lähinnä ”Mannakorven mailla” –laulun sävelellä, joka on kansanlaulu. Sovitus on tietenkin sama, koska se on tällaisessa biisissa yhtä luova kuin kertotaulu.

Toisin kuin useimmat edellä mainitut suuret laulajat Paleface osaa laulaa. Lisäksi levy on tehty huolella. Laulu ja räppi on täynnä viittauksia viisaille. Siellä on Tannerin ”Kun minä olin pikkuinen poika”, siellä täällä tervehdyksiä Hectorille ja ties mitä.

Mutta nämä ova sivuasioita. En olisi osannut odottaa tällaista. Jostain tulee nuori henkilö, joka vetää rajusti suoraan kipupisteisiin.



Dylan, Donovan ja pari muuta loivat käsityksen ”protestilaulusta”. Ennen Hectoria taisi olla asialla Folk-Freddy, sittemin Freddy vain, yksi ainakin kevyen musiikin korkeimpia tenoreita ja hieno muusikko.

Agit Prop hallitsi mielikuvissa poliittisesta laulusta vielä muutamia vuosia sitten. Tyttötriot lauloivat saman meiningin mukaan, vaikka viesti oli toinen.

Mutta nyt: ”Risto Räppääjän ruoska nyt selkäämme soittaa, kaulassa kultainen kettinki on...”

”...ja Halosen Tarja, vihan hedelemä ja paskan marja, suomalaisen politiikan raskas sarja...vallankumoukselle se on pippuli ja suola...”

YouTuben pätkissä esiintyvät epäkunnioittavassa yhteydessä niin Niinistö, Timo Soini kuin Halonen. Laulut sanovat samaa kuin Nurmion. Tämä kaveri ei kannata minkään aatteen aisaa.

Pelkkiä ivamukaelmia hoilattiin työmailla ja armeijassa. Olen ollut hoilaamassa. Jopa hovioikeus joutuu nykyisin miettimään, mikä on parodia, ja osuu vaivattomasti harhaan.

Laissakin tunnustettu parodia edellyttää, että laulajalla tai tekstin tekijällä on jotain muuta asiaa. Esimerkki on etäisen menneisyyden ”Lapualaisooppera”, jossa 30-luvun oikeistolaisia iskettiin päähän heidän omilla sanoillaan, kohdittain hiukan muunnellen. Vihtori Kosolan ”Näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa” sai Arvo Salolta muodon ”Jumalauta, näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata Jumalaa”.

Jää kysymys, onko tämä nykyajan runoutta. Vastaan entistä selkeämmin: laulelma, myös irvaileva on aina ollut kaikkien aikojen runoutta. On suuri määrä paljon vanhempia herjausrunoja kuin Catullus. Runoja kirjoitettiin esitettäväksi ja kaikesta päättäen niitä esitettiin. Minulla on tietokokneesssa parikin yritelmää Homeroksesta alkukielellä laulettuna. Oikeastaan se ei kuulosta laululta. Se on ikään kuin... räppi. D:o suomalainen kansanrunous.

19. syyskuuta 2010

Hyvä, Ruotsi!


Nyt kun olemme yksissä tuumin poistaneet kouluista pakkoruotsin ja odotamme luottavaisina täytäntöönpanotointa, palaan asiaan julistamalla suurta kiintymystäni Ruotsin kieleen ja kirjallisuuteen.

Otin selvittääkseni, olivatko Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, joista jälkimmäinen on maannut mullan alla yli 30 vuotta, Ruotsin sensaatiomaisesti menestyvän jännityskirjallisuuden isoäiti ja –isä.

Kyllä olivat.

Hiukan miellyin, kun sekä kirjakaupassa että kirjastossa kuulin selkeästi suomalaissyntyiseltä taholta, että herra ei ole ainoa hölmö, asiakaskunnasta puheen ollen. S & W:n kymmenellä teoksella, joiden kaikkien kirjallisuuslajiksi ilmoitetaan nimiössä ”romaani rikoksesta” on laajanpuoleinen, palvonnassaan kiihkeä ihailijakunta.

Tieto: ne ”oikeat” Beck-elokuvat pyörivät parhaillaan TV 4:llä, kerran viikossa. Ryhtymättä asiaa sen suuremmin tutkimaan väitän, että kai kaikista kymmmenestä kirjasta tehtiin elokuva, joista eräät ovat erittäin huolellista työtä ja sisältävät sitä, mikä tehoaa muun muassa minuun, ajankuvaa.

Ymmärtääkseen Suomea nyt pitäisi tuntea Ruotsin historiaa. Suomessa ei juuri kukaan tunne eikä tiedä kansankodin tuhoisista suunnitteluvirheistä, jotka meillä toistettiin-.

Siellä mellakoitiin ja parannettiin maailmaa kiihkeästi reaaliaikaisesti. Kun S & W:n kirjat ilmestyivät kaikkien yllätykseksi tekijöiden alkuperäisen suunnitelman mukaisesti 1965 – 1975 eli yksi vuodessa, aikakauden tavaton hierarkia ja herranpelko limittyvät epämääräisesti poliittiseen potkiskeluun. Poliisin johto koostui selkärangattomista julkidemareista tai heidän hännystelijöistään. Poliitikot eivät ymmärtäneet kissan hännän vertaa yleisön tarpeista ja peloista eivätkä poliisin työstä.

Mutta näissä Beckeissä on kaikki sama kuin Mankellin Wallandereissa, vielä paremmin kirjoitettuna ja ennen kaikkea suppeammin sanottuna. Mukana on myös päähenkilön päättämättömyys ja vahva taipumus itsesääliin.

Ruotsin kommunistipuolue on ollut puoli vuosisataa merkityksetön ja nuorison haparointa äärivasemmalla oli jotain outoa maolaisuutta tai trotskilaisuutta. Moskovan palvonnassa Suomi oli ainoa ei-moskovalainen valtio maailmassa.

Kolmanneksi: mielestäni nämä uudet Beckit (Peter haber, Mikael Persbrandt, Stina Rautelin etc.) ovat varsin viihdyttävää katsottavaa, etenkin amerikkalaisten verrokkien vierellä. Niissä ei ole Sjöwallia ja Wahlöötä kuin muutama henkilön nimi. Kollberg puuttuu ja Gunvald Larsonista on tehty aivan toinen tyyppi. Viis siitä. Ainakin hienostoliike Anttila myy näitä ja vanhoja Wallandereita vitosella kappale loppuun.

Olen tullut siihen tulokseen, että näillä silmillä en viitsi askarrella DVD-soittimen ja ihan hyvän, iso television kanssa. Katson elokuvia tietokoneella. Näyttö on aika iso ja hyvä. Välttää, mainiosti.

Saapa muuten nähdä, onnistunko saamaan Voddlerin toimimaan täällä. En ole edes varma, vaatisiko se kaapeliyhteyden. Katsotaan. Idea ainakin on saman tyyppinen kuin Spotifyssä.

En usko, että kukaan oikein jaksaa enää lukea Donnerin ja Kihlmanin ajankuvia ja yhteiskunnan vastaisia kirjoituksia 60- ja 70-luvulta. Vai onko vapaaehtoisia? Tai Claes Andersonin totista proosaa. Henrik Tikkasen tulin lukeneeksi uudelleen, mutta ei se oikein ollut sen arvoista.

Tässä, lukijat, ero. Varsinkin yhteiskunnallisesti sitoutunut kirjallisuus kuolee saappaisiinsa muutamassa vuodessa. Sadut ja mielenkiintoisia ja huvittavia tyyppejä vilisevät ”romaanit rikoksesta” tyyppiä S & W ja etenkin Simenon, elävät ja voivat hyvin. Ongelmanratkaisudekkari (Christie jne.) ei kestä. Sellainen on kuin onkin ristisanatehtävä, joka kerran ratkaistuna unohtuu.

18. syyskuuta 2010

Hirveitä ääniä


Luin jostain, ettei hirveitten äänten selitystä ole löydetty. Kehitysopillinen teoria ei tunnu pitävän paikkaansa, ei liioin oppiminen eikä paljon mikään muukaan.

Osoitteessa http://www.sound101.org on luultavasti vakaassa mielessä tarkoitus äänestää asiasta. Olisi voinut ehkä jättää äänestämättä. Se kuuluisa liidun tai kynsien kirskunta taulua vasten ei ole koskaan tehonnut minuun erikoisesti. Tuon ja muutamia muita näyteääniä voi sinänsä sairaalloisesti ladata ja siirtää matkapuhelimen soittoääniksi tuosta verkko-osoitteesta.

Ääniefektejä verkossa on vaikka mitkä määrät. Tuttu ja minusta ei kammottava on jään kynsiminen. Junan pyörän kirskahdus vaihteessa kuulostaa hankalalta.

Mutta miellyttävät äänet... En ole kunnolla etsinyt, mutta syvästi miellyttävä olisi esimerkiksi maaseudulla, siis ei konepajassa, äänitetty sepän takomisen ääni. Entiset sepät löivät aina kahdesti, ensin keveästi ja sitten kunnolla. Olen useamman kerran kuullut tuon äänen kaukaa ja sitten lähempää. Samalla tavalla syvästi miellyttävä ääni kuin kirveen. Jostain voisi etsiä nimikkoäänen – se voisi olla hiukan jäisen koivuhalon halkaiseminen parilla kolmella iskulla. Kun kirveen varressa on tekijämiehiä, sen kuulee äänestä. Isku ei ole liioiteltu. Taitava henkilö noudattaa aina vähimmän voiman kulutuksen sääntöä. Hän tietää, että niitä halkoja hakataan pimeän tuloon asti ja puoli tuntia ylikin. Ja sitten koivuhalon halkeamisen ääni.

Onneksi tämä ei kuulu enää toimenkuvaani, mutta en kyllä kehtaisikaan käyttää niitä klapikoneita, jotka halkaisevat puristamalla kiilan muotoista terää valmiiksi katkottuja pölkyn pätkiä klapeiksi.

Mitä muuten teillä päin kysytään huoltoasemalla? Niillähän myydään hirvittävään ylihintaan ”pilkkeitä”. Helsingin seudulla oli ennen muinoin klapikauppojakin. Epäilen että Turussa ja Porissa pitäisi kysyä ”klavui”, ehikä vielä hyvei klavui.

Koska todisteet näyttävät sitovilta, on turha kiistää, että olen hiukan siivonnut viime aikoina. Onneksi tietokone ei pane pahakseen, vaikka siellä jossain on vanhaa tavaraa ja kiitos teidän pyhyytenne B. Gates uusimman Windowsin hakuruudusta, joka on logolla merkityn käynnistys- ja sammutusnapin nuppina tehtäväpalkissa. Se kieltämättä on hyvä. Löysin tekstin sisältä 1995 Helsingin Sanomiin kirjoittamani kolumnin, jossa kirjoitin The Simpson –sarjasta, ja samana vuonna tehdyn tiedoston, johon on imuroitu saman sarjan käsikirjoitusta.

Meillä asui tuona vuonn eräs 11-vuotias henkilö. Olen muistavinani, että katselimme sikana Simpsonseja ja tikkana kaikki Repet ja Väiskit.

Erittäin kiinnostavan teorian mukaan suomalaisten lasten hyvä lukutaito johtuu ainakin osittain television 1960-luvun alussa tekemästä päätöksestä varustaa sarjaohjelmat ja elokuvat teksteillä. Se oli kai maan köyhyyttä, koska päälle äänittäminen maksaa. Tulos saattoi todella olla se, että skidit saivat parhaan mahdollisen syyn oppia lukemaan, ja lukemaan nopeasti.

Itse toimin reippaasti alle kouluikäisenä kavereitten simultaanitulkkina isoisän elokuvateatterissa. Toimintaa arvostettiin vilpittömästi. Tosin muistan pojan, joka oli peto tavaamaan. Hän ehti tavata puoliääneen elokuvan kuvatekstin ja vielä sillä vanhalla tavalla: koo-uu-oo-kuo-äl-ee-e kuole, är-oo-ii-äs-rois-tee-oo-to, roisto, kuole roisto.

Meillä taisi käydä niin, että opittiin englantiakin, tai siis amerikkaa. Minä en erikoisemmin oppinut. Edellä viittauksen omaisesti mainittu henkilö on myöhemmin askarrellut kielen kanssa ja saa siitä tiettävästi rahaakin.

Hänen voisi olla vaikea ymmärtää, että vasta hakiessani tätä juttua varten tietokoneelta Repe Sorsan ääniä ja löydettyäni ensin asiaan sinänsä sopivan Väiskin porkkanan massutuksen ja kysymyksen ”What’s up, doc” pääsin Repeen ja käsitin, mitä hän itse asiassa sanoo. Väiski julmistelee uhkaamalla sodalla: ”This means war!” Repe sanoo että olet halveksittava, despicable.

En ollut tiennyt, että se äännetään ”di-SPIkabl”. Jos olisin päässyt käyttämään sitä, olisin varmaan ääntänyt ”disPAISable” ja saanut vastaani kummastuneen katseen, blank stare – blank niin kuin Mel Blanc (mm. Väiskin ja Repen ”ääni”).

17. syyskuuta 2010

Kansakoulun jatkokurssi


Mitä oppinein ystäväni ei osannut sanoa, mitä perkelettä tarkoittaa ”Borussia”, jonka tunnemme potkupalloseurojen nimistä – Mönchengladbach, Dortmund, Düsseldorf. Kostoksi kerroin hänelle, mitä tarkoittaa suomalaisseurojen ”IFK”. Esimerkiksi HIFK on Helsingfors Idrottsförening Kamraterna (1897) eli urheiluyhdistys ”Toverit”.

Löysin sen sitten. Borussia ei siis liity Venäjään, vaan on ’Preussi’ latinaksi.

Yleissivistykseen kuulumaton eurooppalainen maan nimi latinaksi on Lusitania eli Portugali. ”Saksa” tulee suomeen saksien (Sachsen) heimon nimestä, saksassa ja esimerkiksi italiassa kantana on ”deutsch” (diutisk), ranskan kielessä alamannien heimon nimi (Allemand). Hollantia tarkoittavat ”dutch” on sama sana. ”Ranska” (France) liitetään mielellään ”vapauteen”, mutta alkujaan se tarkoitti ”rohkeita”.

Kun olin nuori ja lupaava (kova antaman kevytmielisiä lupauksia), selailin sanakirjoista esiin monienkin kirjojen nimiössä esiintyvän salaperäisen sanan ”Lipsiae”. Sana on lokatiivi Leipzigin kaupungin latinankielisestä nimestä, ja lokatiivi puolestaan on sijamuoto, jota ei tarvitse osata. Se osoittaa jossain paikassa olemista, ”Leipzigissä”. ”Lutetia” on tietenkin Pariisi, ja muilta osin tyydyn viittaamaan Asterixiin, joka on laajentanut huimasti käsityksiämme Antiikin kulttuurista, paikannimet mukaan luettuna.

En koskaan ehtinyt tavata Goscinnyä, vaika pyörin Dargaudin kustannusliikkeessä Pariisissa, kun hän vielä vaikutti siellä. Hän kuoli lääkärin vastaanotolla kuntopyörää polkiessaan 51-vuotiaana. Kuntopyörät ovat vaarallisia välineitä.

”Albion” on Englannin tai Ison-Britannian vanhin nimi, ja sanonta ”perifidious Albion” eli katala Britannia tunnettiin ainakin Ranskassa jo 1200-luvussa. Mahdollisesti sen käyttäminen ei vieläkään herätä hilpeyttä kohdemaassaan, vaan pikemminkin päin vastoin.

”Amerikka” kuuluu kansakoulukurssiin (tutkimusmatkailija Amerigo Vespucci eli tämän jutun kuvassa esiintyvän kartan piirtäjän Waldseemüllerin suurenmoinen virhe, kun hän nimesi Uuden maailman löytäjää). ”Kanada” on tietokilpailukysymys. Olin kuvitellut, että se liittyisi espanjan kielen paikannimeen Cañada, rotko tai laakso. Las Cañadas lienee tuttu Teneriffan kävijöille, ja ellei ole, mars matkaan. Tulivuori Teiden ympäristö on ihmeellisimpiä näkemiäni paikkoja, ja epäilen, että elokuvayhtiö Paramountin liikemerkki on plagioitu suoraan Teneriffalta. Sille vetää kauneudessa vertoja korkeintaan Japanin Fuji.

”Helvetia” kuuluu kurssiimme: Sveitsi. Englantilaisessa kirjallisuudessa esiintyvä salaperäinen ”Cathay” on Kiina. Vakiintuneesti ja neutraalisti ”Japani” eri muodoissaan on sen valtion nimi, joka käyttää itsestään nimitystä Nippon. Vanhassa postimerkkikansiossani luki ”Jaappani”.

Milloin joku saa aikaa ryhdistäytyä ja poistaa käytöstä maan nimen ”Suomi”, josta on meille kaikenlaista harmia. Sitähän harva tunnistaa, kun taas ”Finland” on selvää poronlihaa. Kuuluu olevan vaikea ääntääkin, mutta ei yhtä vaikea kuin ähvinlantia olisi meille. Muistelen kuulleeni lapsuuden päivinä, että maassa oli ennen sotia presidenttinä ”äsvinhuuti”.

Tosin ehdottamani muutos ei ole ongelmaton. Saksalaiset mokomat kirjoittavat maamme nimen perään kaksi ännää ja ranskalaiset een. Ja Suomea tarkoittaa latinassa myös ”Fennia”, joka saattaa olla vanhempi kuin ”Finlandia”. Eri tavoin kirjoitetut ”finnit” mainitaan tunnetuissa antiikinlähteissä (Tacitus, Ptolemaios, Jordanes).

Puran oman piruiluni. Tarkoitukseni on oikeastaan kysyä, miksi pers-suomalaiset ovat sivuuttaneet sen, että passin kannessa lukee ”Suomi – Finland”. Hyvä etteivät kysy. Nimi on oikein. Paitsi väliviiva.

Maallamme kaksi virallista nimeä, kun on kaksi virallista kieltä. Maan nimi on Suomi, täydellisessä muodossa Suomen tasavalta, ja Finland, Republiken Finalnd. Käännöksinä se on jotain muuta saksaksi jne. Sveitsin valaliitolla on neljä nimeä, yksi kullakin virallisella kielellä.

Erään naapurimaamme nimi on suomeksi Viro, mutta viroksi Eesti. Erään valtion nimi ei ole Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, vaan Amerikan Yhdysvallat.

16. syyskuuta 2010

Kauppaa vai teollisuutta?


Sanomalehden yliössä esitettiin aivan asiallisesti huomioita Internetin käytön vaaroista. Ei verkko ole millään muotoa vaaraton, kuten ei sanomalehtikään.

Kirjoitus jäi mieleeni siksi, että perustelut sattuiat olemaan juuri samat, joilla Aku Ankka ja muuta sarjakuvat aikoinaan todistettiin vahingollisiksi lapsille, kunnes havaittiin, että ne palvelevatkin amerikkalaista imperialismia, ja sen jälkeen älyttiin, että ne antavat ainakin keskenkasvuisille vääriä maailmankuvan aineksia.

Mieleeni on jäänyt joukko psykologeja, joista yhden nimi oli Kivinen. He ottiat kirjoittaakseen vahingolliset sadut uudelleen. Lumikki ja äitipuoli esimerkiksi oivalsivat vilpittömän keskustelun jälkeen väärinkäsityksensä ja elivät onnellisinä elämänsä loppuun asti. Mitään tyhmää prinssiä ei edes tarvittu.

Minulla on muuten visusti tallessa näitä ”Sedän kanssa sosiaalihuollossa” –tyylisiä kuvakirjoja, sekin jossa marimekkoon pukeutunut äiti viittaa ovesta sisään vyötärölihavuuteen taipuvan, tyylikästä muovista kaljakassia kantavan äijän, ja sanoo pienelle tyttärelleen: ”Tässä on sinun uusi isäsi!”

Sarjakuvat siis ruokkivat lyhytjännitteisyyttä ja matkaansaattoivat yliaktiivisuutta sekä turmelivat taipumusta arvokkaiden kirjojen äärelle. Tämän tihutyön tekee nyt tietoverkko.

Olen lukenut tieteellisen asiantuntijalausunnon, jossa sanomalehden lukemisen sanottiin mädättävän selkäytimen. Syy oli sama kuin nyt verkossa – hätäinen hyppelehtiminen asiasta toiseen, yliöstä eriöön, uutisesta artikkeliin. Mutta tuo artikkeli oli kieltämättä 1800-luvun puolelta.

Etenkin ohjelmistotuotannon ja vastaavien kunnollisten aineiden edustajat pitivät jotkut huvittavana, jotkut sopimattomana, että olin vuosikymmen sitten professorina Teknillisessä korkeakoulussa muka jonkin ”sisällöntuotannon” verukkeella. Hyvä että vaalivat tieteensä puhtautta.

Nyt jotkut sanovat, että Nokialla olisi näitä ongelmia. Me – joukossa muutama kunniallinen insinööritaustainen professorikin – olemme puhunneet siiitä kymmenen vuotta. Onko Nokia kauppaa vai teollisuutta. Nokialaiset itse vastasivat empimättä: teollisuutta.

Siinäpä se.

Kun viimeksi katsoin Technology Review’n uskottavat taulukot, sadan maailmassa parhaiten menestyneet ICT-alan yhtiön joukossa jättiläisiä (Microsoft, Google) etevämpiä olivat ne, jotka huoltavat ja kehittelevät tietotekniikan hienointa saavutusta. Se on pankkiautomaatti, teller machine. Muutoinkin tietotekniikkaan tukeutuvien laitteiden, järjestelmien ja tehtaiden korjaaminen näyttää olevan erinomainen bisnes.

Nokia osoitti tuotteensa firmoille, B to B. Ensin Blackberry ja sitten Apple ryhtyivät ryöstelemään ohikulkijoita eli tähtäsivät firmojen sijasta ihmisiin loppukäyttäjiin, B to C. Ja uusia ohjelmia tulee aivan hirveästi. Puheet alustoista (Android, Symbian), ovat toisen luokan kysymyksiä niin kauan kuin asiakkaat maksavat kerran hankkimastaan älypuhelimesta joka viikko yhä lisää ja lisää.

Muuan ihastukseni sisällöntuotannon alalla on ”Knots”, i-laitteisiin tarkoitettu ohjelma, jossa on toista sataa solmua kuvin, kommentein ja sitomisohjein. Olin unohtanut osmonsolmun. Täältä se löytyi. Toinen hyödyllinen pikku ohjelma on piano (tai moni muu soitin), ”Music Studio”. Kun ei ole hyvä korva, tekee joskus mieli katsoa, kuinka sävelmä ta teema oikeasti menee. ”Iso Antti ja Rannanjärvi” lauletaan melkein aina vikaan siksikin, että siinä on vähän vaikea septimi – modaalinen käänne, luullakseni hypolyydinen kirkkosävellaji.

Kun digitaaliaika alkoi parikymmentä vuotta sitten, teollisuus onnistui luomaan käytännön, jossa käytetyillä laitteilla ja komponenteilla ei ole markkinoita. Pitää ostaa aina uusi, ja vanhalla ei tee mitään. Tämän ongelman amerikkalaiset selvittivät. Teollisuus muuttui kaupaksi – ei Samsungeissa tai Applen tuotteissa ole teknisesti juuri mitään mullistavaa.

Kuvassa sisällöntuotantoa – kauppalista on kätevä kännykkään valokuvattuna.

15. syyskuuta 2010

Kalvaa syy


Kirjoittaminen rankaisemisesta, syyllistämisestä ja aggressiivisuudesta tuo mieleen Die Hard III:n. Siinä Bruce Willisin esittämä, jo deekikselle joutunut poliisi kutsuttiin tekemään hullun murhamiehen vaatimia temppuja uhalla että muuan koulu räjäytetään oppilaineen. Ja ensimmäinen temppu oli kantaa kelteisillään New Yorkin Harlemissa mainostaulua varustettuna tekstillä ”Vihaan nekruja”.

Eräät korkean profiilin naispuoliset professorit näyttävät aiheuttavan vastalauseryöppyjä. Se johtuu siitä, että he ovat yleensä oikeassa ja esitettävät käsitettäviä ja järkeviä mielipiteitä tukeutuen tutkimuksiin. Mieleeni tulevat heti Elina Haavio-Mannila, Riitta Jallinoja ja Liisa Keltikangas-Järvinen. Ehkä ensimmäinene virkamiehille ja suurelle yleisölle mielipahaa aiheuttanut uranuurtajaäiti oli Inkeri Anttila, rikosoikeuden professori, jonka tutkimukset pohjautuivat ammattikunnan järkytykseksi tosiasioihin.

Panemme kevyesti ”rikollisten paapomisen” Inkeri Anttilan nimiin. Hän väitteli 1946 (ja elää edelleen). Hänen rikosoikeudellisen ajattelunsa yksi julkilausumaton lähtökohta oli ajatus, ettei ihminen, ei edes rikollinen, ole välttämättä läpikotaisin paha. Rikolliselle on tapahtunut jotain. Hän on suistunut raiteiltaan. Tehokas keino vähentää rikollisuuden haittoja on tarttua rikollisiin mahdollisimman varhain.

Luulen että tämä ajattelutapa on latteuteen asti tuttu vielä toimivalle juristipolvelle.

Se on kuitenkin väärä.

Tuon, varmaankin suurelta osin psykoanalyysiin perustuvan ajatuksen seuraukset ovat olleet laajankantoisia. Maa on täynnä onnettomia lapsia ja toimettomia nuoria. Kun olen itse taipuvainen herjaamaan lähes viattomia ihmisiä, nimitän tätä Summerhill-ajatteluksi, koska tuo kirja, eräiden muiden (Konrad Lorentz jne.) ohella tärveli usean sukupolven terveen järjen.

Välituntien kingi lupasi päästää ala-asteen oppilaan vähällä, jos hän tiputtaa housunsa kinttuun koulun pihalla. Onneton teki näin ja menetti maineensa ja motivaationsa käydä koulua. Psykologi kuittasi asian kingiä kiitellen, että vekarahan oli laskenut housunsa itse. ”Ei anna aihetta enempään.”

Osa ammattilaisitakin rientää ymmärtämään tekijää, ei uhria, ja sekoittaa ymmärtämisen ja hyväksymisen. Opettajilta on viety ja vanhemmat ovat luopuneet moraalisista vaatimuksista: noin ei saa tehdä; se on väärin. Lapselle monikaan asia ei ole käsitettävästi väärin, ellei siitä seuraa mitään.

Aggressioi on vallan käyttöä eli alistamista. Lapsi oppii vielä nopeammin kuin aikuinen, miten hauskaa ja tehokasta se on. Etenkin kun vahemmat ovat voipouneita ja opettajat, poliisit ja tuomarit voimattomia.

Koulukiusaajista tulee työpaikkakiusaajia ja lopulta Nokian johtokunnan jäseniä. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että he menestyvät elämässä suurenmoisesti. Koulukiusaajan esimerkkitapaus on U.K. Kekkonen. Siitä on Kajaanin lyseosta merkinnätkin, ja jopa Juhani Suomi on joutunut kirjaamaan sen. C.G.E. Mannerheim oli koulukiusattu (keskenkasvuisena kadettina). Kekkosesta tuli kersantti, Mannerheimista ei.

(Älkää tiukatko minulta Mannerheim-lähteitä. Niitä on niin valtavasti, ja M:n varhaisvuosista on kirjoitettu niin ”hienotunteisesti”, ettei väitteeni tueksi löydy todisteita. Se on päätelmä.)

Aggressiivisuuden tehokkain muoto on ystävällisyys, kuten koulunpiha-esimerkissä. Nyrkkeihin ja pultereihin turvautuva löytää ennen pitkää edestään omiaan isommat nyrkit ja kivet.

Hiukan toisin kuin Keltikangas-Järvinen kirjoittaa, ihminen on minusta sekä hyvä että paha syntymästään. Hän ei ole kirjoittamaton taulu, tabula rasa. Sen mitkä taipumukst alkavat hallita, ratkaisee esimerkki eli teot. Puhe ei ratkaise, paitsi jos lapsi oppii jo pienenä kulkemaan haavilla ja elämään kiitoksella kuin kissa.

Tämä kirjoitus oli lisäkommenttini Joensuun uuteen ”Harjunpää” –romaaniin.

14. syyskuuta 2010

Liikkeen lakkaaminen


Joku kirjoitti, että elämä on huono yritys, joka loppuu aina konkurssiin. Joku toinen kirjoitti, sunnuntain lehdessä, että suomalainen kirjallisuus on kovin synkkää. Tuo toinen kirjoittaja oli jostain syystä sivuuttanut klassisen huumorin eli Aleksis Kiven, Joel Lehtosen ja Pentti Haanpään, ja huomiotta näkyy jääneen sekin, että Jari Tervo ja Kari Hotakainen ovat kirjoittaneet komiikan lisäksi hienoa huumoria.

Tähän tällaiseen on helppo vastata. Panu Rajalan lausumaksi merkitty on varmaan väärinkäsitys tai kirjoitusvirhe. Lehden mukaan hän olisi maininnut, ettei onnen tunteen kuvaaminen sinänsä kuulu taiteen syteemiin.

Toinen vaihtoehto on, että tuo lausuma on niin viisas ja syvällinen, etteivät kykyni riitä sen ymmärtämiseen. Jos onnen tunne olisi jotenkin vieras kirjallisuuden järjestelmille, siinä menisi sitten kolmannes runoudesta – etenkin sellaiset kuin Mustapää, Hellaakoski, Saarikoski.

Samassa juttukokonaisuudessa Hotakainen kuitenkin sanoo, ettei surullisen tekstin lukemisesta tule välttämättä murheelliseksi. Näin se on. Jo 2 500 vuotta käytetty katharsis-ajatus kuulostaa ehkä pöljältä, mutta kovin siihen on uskottu. Murhenäytelmän vaikutus katsojaan voi olla ylentävä, ylevöittävä.

Hulluja kuvaavassa kirjassa on aina yksi viisas mukana, kirjoittaja. Vakavasti häiriintynyt ihminen ei kirjoita. Kun mieli on järkkynyt rajusti, kirjoituksesta ei saisi selvääkään, koska siitä puuttuu yhteisesti käsitettävä sisältö eli se on kuin vahvasti kryptattua salakirjoitusta, jonka avain on tietymättömissä.

Johann Sebastian Bach rukoili menetettyään vaimonsa, joka oli hänelle läheinen, ettei Jumala nyt ottaisi häneltä pois hänen iloaan.

Rukous tarkoitti, että mielen valtaisi katkeruus ja kapinointi.

Katkeruus ja kapinointi tulkitaan tätä nykyä syvällisyydeksi. Meiltä ovat kaatuneet suuret kertomukset, kuten sosialismi ja psykoanalyysi. Ne osoittautuivat virheellisksi, riittämättömiksi, eri tilanteissa vaarallisiksi.

Siten ennen kaatuivat suuret ajatukset. Danton ja Robespierre eivät miettineet tulosvastuuta eivätkä tehokkuutta. He halusivat nähdä verta, ja näkivät. Omansakin olisivat nähneet, ellei kaula olisi samalla katkennut. Ennen tätä pyyteetöntä murhanhimoa he – ainakin Danton – olivat tavoitelleet vapauden ja tasa-arvon ajatuksia. Veljeys kuuluu mielestäni tasa-arvoon, ja siskoudesa ei puhuttu mitään.

Luultavasti viimeinen suuri ajatus, pysytelläksemme vaihtelun vuoksi poissa uskontojen piiristä, oli liberalismi. Jos ihmisille annetaan esimerkiksi oikeus puhua suunsa puhtaaksi, tullaan kuulemaan paljon hyödyllistä puhetta. Aate oli nähtävissä säilöttynä ikään kuin pullossa kelluva alkio vielä aikansa, vaikka sen toteuttamisesta oli vähin äänin luovuttu.

Järjestelen siis kirjojani. Englanninkielisen kirjallisuuden murskaavan ylivoiman ja ranskalaisten välillä hiukan höperöltä tuntuvan kollektiivisen itsekesksyyden ja omahyväksyyden seassa täysin säilyttämisen arvoinen kirja on Sverker Sörlinin ”Mörkreet i människan”. Se on osa aatehistoriaa, ja tähän niteeseen on koottu kertomukset filosofian hullutuksista, ajattelun ja tieteen kaupallistumisesta ja viimein siitä, miten sotiliaat löivät veljen kättä tutkijoiden kanssa. Nämä eivät tietenkään huomanneet, että toisessa kädessä oli pistin.

Toisin sanoen myös tuon kirjoittajan – professorin – silmissä ihmisen pimeys tiivistyy elokuuhun 1914. Sen jälkeen ei ole pahemmin vapautettu omaa kansaa, vaan toisia kansoja, kuten esimerkiksi Suomea yritettiin vapauttaa toden teolla syystalvella 1939. Suurten ajatusten tilalle oliva tulleet tieteelliset maailmankatsomukset, ja ne olivat toinen toistaan tieteellisempiä.

Elämän päättyessä liike lakkaa. Tämäkin on kaksoismerkitys, lainopin alueelta. Luulen vastanneeni tenttikysymykseen liikkeen lakkaamisen oikeusvaikutuksista, verotuksesta ja kaupparekisteriin ilmoittamisesta.

Tapana on tehdä päättävä tase. Mielestäni on lohdullista, että tase menee aina tasan, varsinkin kun elämän voittoja ja tappioita ei merkitä kirjanpitoon edes sarakkeen ulkopuolelle.

13. syyskuuta 2010

Soutulavitta


Arvioisin, että kuvasta ilmenee kovan luokan ICT-alan innovaatio. Keinutuoli on pohjanmaaksi soutulavitta ja satakunnaksi kiikkustooli. Kuten muutkin vuosituhantiset suomalaiset perinteet, myös tämä on alkujaan englantilainen, Yhdysvalloista maahan levinnyt, ihan niin kuin Billnäsin konttorikalusteet.

Sitä en tiedä, kuinka kauan keinuvia tuoleja on todellisuudessa ollut. En ihmettelisi, vaikka niitä olisi ollut keskimmäisen dynastian Egyptissä, koska siellä oli käytössä höylä. Mutta tämä Suomessa Nakkilan tai Urjalan tyyppiseksi mainittu on siis saanut esikuvansa Ameriikasta, ja mööpeli vaatii tietysti puusorvin eli näyttäisi olevan alkavan puusepänteollisuuden tuotteita.

Luullakseni tämä huonekalu on tietyn ikäisille suomalaisille tuiku tuttu. Se oli samanlainen alimman tason statussymboli kuin pelargoni ikkunalla ja myöhemmin Arabian sinikukkainen maitokannu.

Olen pitänyt silmällä yli 25 vuotta tällaista tuolia. En ole tohtinut ostaa huuto.netistä, koska tässä huonekalussa mittasuhteet merkitsevät, ja todella ehjää, riskissä lihassa olevan miehen painoa kestävää istuinta ei välttämättä noin vain löydä.

Hiljakseen olin ihmetellyt, että verkko ilmoitti vain pari pajaa, joista yksi kuinka ollakaan Urjalassa. Katsotaanpa, onko tämä nouseva muoti, koska lauantaina tuli uskomaton tärppi. Huonekalukauppa Sotka, jonka palveluja en ole kai koskaan ennen käyttänyt, näytti tuolin verkkosivullaan, ja kun ajelin Espooseen, puolen minuutin istumisen jälkeen tiesin, että tässähän tämä on.

Ei, ei se oillut ihan halpa, vaikkei järin kalliskaan. Työn jälki vaikutti hyvältä, mahdollisesti oivalliselta. Sanotaan nyt saman tien, että valmistaja on Padasjoelta, yritys nimeltään Eimi.

Vitsi on tietenkin keinutuolin käyttäminen konttorituolina. Tämä on repliikki keskusteluun digitaalisen ja printtimedian väleistä. Kävin läpi lehtien viralliset lukija- ja levikkitiedot, jotka ovat mielenkiintoisia.

Pahalta se näyttää, että Helsingin Sanomien lukijoista alle 30-vuotiaita on 18 prosenttia ja 50 täyttäneitä 53 prosenttia. KMT:n tilaston lukijan tulee käsittää, että etenkin Aku Ankalla mutta myös Valituilla Paloilla on aivan poikkeuksellisen monta lukijaa painettua numeroa kohti. Selvähän se. Akkaria luetaan ääneen lapsille. Valitut Palat on samalla tavalla kuin Tekniikan Maailma ja porno julkaisu, jonka numeroita säilytetään.

Tämä ei ole vapaa assosiaatio, vaan looginen jatkumo – olen nähnyt muillakin saman oivalluksen, josta J.K. Paasikivi oli kuuluisa – kirjahylly vessassa. M. Luther, joka hänkin kärsi ummetuksesta, mainitsee jossai pöytäpuheessaan (Tafelrede) saaneensa hienoimmat hengelliset oivalluksensa pytyllä istuessaan. Tuli siis mieleen Valituista Paloista, jonka lukijoihin en valitettavasti kuulu.

Ei tästä ole pitkä aika, kun luin maalla kiinnostuneena naistenlehteä, varmaan kaupoilla kävijöitä palaaviksi odottaessani, ja ehdin ajatella, että ihan napakasti tehty lehti ennen kuin huomasin, että numero oli kymmenen vuotta vanha. Tunsin käsittäneeni jotain aikakauslehtien toimittamisesta.

Olen valmis uskomaan, että kai Norjasta lähtöisin oleva satulatyyppinen, selkänojaton tuoli on monelle hyvä työssä. Mutta kas kun se ikäkin vaikuttaa. Keinutuolissa on se minun tarvitsemani ominaisuus, että kirjoittaminen tietokoneella onnistuu kuin itsestään oikeassa asennossa. Kai sitä sanotaan ergonomiaksi. Toisaalta joudun lukemaan ja haluan lukea aika paljon ruudulta. Tästä olemme keskustelleet usein ennenkin. Olen jyrkästi sillä kannalla, että samalla tavalla kuin aapista on vasiten opeteltava lukemaan, kun lapsi joutuu oppivelvollisuuden ja sosialidemoratian kouriin, tietokoneen ruutu edellyttää sekin kouluttautumista. Pahoittelen, ettei missään opeteta taulujen katsomista. Elokuvista tiedämme, että on pyrittävä etupenkkiin, jossa sopii rehottaa suu ja paidannapit auki. Toisin sanoen on istuttava liian lähellä. (Bristolissa se ei onnistu.)

Lukiessa asento on toinen, ja sekin on luonteva. Puhelimesta (iPhone) luen romaaneja sängyn päällä selälläni. ”Stanza” on muuten lukemiseen parempi kuin kojeen mukana tuleva Books. Siltä varalta että joku epäilisi minun vierastavan painettuja kirjoja – miten nurinkurinen ajatus – jätin tuohon kuvaan hiukan näytteitä. En missään tapauksessa kilpaile samassa sarjassa kuin Alberto Manguel ja Umberto Eco, joilla on takanaan kymmeniä tuhansia niteitä. Mitähän minulla olisi? En tiedä, koska en keräile kirjoja. Luen.

12. syyskuuta 2010

Sporalogian jatkokurssi


Saatujen tietojen mukaan vihreä puolue ehdottaa, että siirtyisimme kaikki höpsismiin (josta katso lähemmin Aku Ankka, 1950-luku). Muitakin ikäviä yhteiskunnallisia asioita kuin eräiden vaalien voittajat voitaisiin kuulemma ratkaista heittämällä kolikkoa. Siirry sinäkin höpsismiin! Jos tulee klaava, käännyt vasemmalla, jos tulee kruunu, loikkaat oikeistoon.

Pitkään on arveltu, että taivaankappaleiden keskinäinen asento syntymähetkellämme määrää kohtalomme. Vaikka horoskoopin ja allakantekijät keksivät geometrian ja pallogeometria sekä meillä että mayojen keskuudessa, tiedemiehet pitävät heidän toimintansa huuhaana eli pseudo- tai kvasitieteenä.

Horoskooppi on vanha ja kunniallinen asia. On arveltu (Veikko Litzen), että jopa ns. Kristus-monogrammi, jonka tunnemme virsikirjan kannesta, p ja x päällekkäin eli kreikan khi ja ro, kuten sanassa ”khristos” (voideltu), olisikin taikamerkki sanasta ”khronos”, aika. Roomalaiset olivat tarkkoja noista taivaan merkeistä, ja tuo monogrammi esiintyy kuulemma raaputuksissa (inscripta) jo ennen Jeesusta.

Päätoimisten epälijöiden kielikuva on ”sporalogia” – Helsingin raitiotievaunujen keskinäinen asento eli sijainti syntymähetkelläsi määräsi tulevaisuutesi. Skeptikot haluavat tällä vertauksella osoittaa, miten olemattomalla pohjalla erinäiset tieteisuskovaiset liikkuvat.

Pyrkiessäni tämän johdosta kehittämään sporalogian teoriaa olin melkoisissa vaikeuksissa, kunnes löysin vuosisadan alun raitiotiekartan (Helsinki, Historiallinen kaupunkikartasto, Helsingin kaupunki. Tietokeskus, 2009), josta kuva.

Alan harrastajien seuran verkkosivuilta www.raitio.org käy ilmi sekin, että ”oma” linajani kymppi, jossa opin matkustamaan kaupunkilaisten tavoin, molemmin käsin tangosta kiinni pitämättä., alkoi kulkea etenkin iltaisin mielenkiintoista Toista linjaa alkaen 1.7.1959. ”Linjat – Ruskeasuo.”

Muistan OTK:n pirteät pikkuviirit raitsikan katolla, muistan vaunumallin, jota ohjattiin kammella, vasemmalla kädellä, ja muistan rahastajat ja kupletin, jossa lauletaan totuudenmukaisetsi, että ”se akka se kelloa kalakutti ja ruotsiks mua haukkua nalakutti...” (Yksi yö on mulla muistossa – sen vietin Kaivopuistossa.)

Luultavasti sporat olisi liitettävä eläinrataan eli keskustan kortteleihin. Eikö olisi hyvä elämäkerran alku: ”Kun X syntyi, 3 T oli juuri ohittanut Kamelin merkin.” ”Kun sankarimme päästi ensimmäisen parkaisunsa, 1 A kirskahteli pelottavasti Leijonan korttelin kohdalla...”

Suosittu latteus, jonka kuulemisestä yleisö nauttii, on maininta etenkin tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta. Taloustieteilijät ja poliitikot – nuo taivaalliset kaksoset – suosivat sanontaa suuresti.

Menneisyyden ennustaminen on oikeasti työlästä. Tulevaisuuden ennustaminen onnistuu usein, ellei muuten niin tuurilla.

”Menneisyyden ennustaminen” voisi sopia nimeksi historiallisten liikuntasaumojen etsimiselle. Vanha iskulause (L. Ranke), jonka mukaan historia kertoo, miten kaikki todella tapahtui, on hylättävä. Virtuaalihistoria, miten kaikki olisi voinut tapahtua, on science fictionia eli useimmiten viatonta viihdettä ja joskus varteenotettavaa kirjallisuutta.

Tuollainen vaikea liikuntasauma on Suomen eduskuntavaalit 1945 – uusi SKDL ei saanutkaan kehuttavaa valtaa, eikä vasemmiston yhteistyötä syntynyt. Toinen esimerkki on 40-luvun ”vaaran vuodet”. Kolmas esimerkki on Prahan kevään vuosi 1968 ja sitä seurannut yhteiskunnallinen kuohunta. Miksi Suomen stalinistit eivät käyttäneet väkivaltaa vastustajiensa listimiseen 1970-luvulla, kun heillä oli todella vaikutusta?

Menneisyyden ennustaminen on vaikeaa, koska kuvio on kompleksinen - mielialat, toimeentulon ja perustarpeiden kytkeytyminen toisiinsa on niin oikullista. Ja kehitys on joskus kontrafaktuaalista. Miten paljon Suomen putoaminen halvan työvoiman maaksi 1991-1993, kun BKT laski reaalisesti 11,5 prosenttia, vaikutti Nokian ja elektroniikkainfran täysin odottamattomaan nousuun? Kas kun ohjelmistoteollisuutta ei oikeastaan syntynyt rinnalle mutta toinen suuri nousija oli rautaa ja softaa yhdistävä Kone Oyj.

11. syyskuuta 2010

Ääniä kalastamassa


HiFi on halveksittava harrastus. Saahan jokainen harrastaa mitä haluaa, mutta tuo HiFi on hiukan kuin keräilisi kattiloita ja paistinpannuja. Saahan niitä keräillä. Kattilan tai kasarin laatu voi vaikuttaa ruuan makuun. Enemmän siihen vaikuttaa nälkä ja ruoka.

Olin vielä hiljan tyytyväinen alle 100 euron tietokoneen kaiuttimiin. Niillä saa musiikista potkua sen minkä tarvitseekin. Olohuoneen stereoihin suhtauduin kalusteina, muistoina menneestä ajasta. Ei niitä juuri käytettykään.

Olen jo ennen tehnyt tiliä asiasta – parhaat stereot ovat pojillani, 60-luvun ja 70-luvun Beot. Olin hämmästynyt ja kiitollinen, että joku suostui viemään pois LP:t ja vinyylivatkaimet. Itse kuitenkin toimitin yleisön vaatimuksesta 1996 hankitun viritinvahvistimen huoltoon, kun sen CD-soitin oli repsahtanut. Kyllä se maksoi. Mutta onhan sympaattista, että levysoittimella voi soittaa levyjä, ja lisäksi kuunnella radiota. Je ne isot aktiivikaiuttimet soivat sorjasti puutalossa.

Asenteeni on osoittautunut vääräksi. Riippuu näet niin paljon musiikistakin. Syistä, joista en tee tiliä, aloin tuntea mielenkiintoa sitä Bachin suurta teosta kohtaan, jonka tunsin huonoimmin, nimittäin h-molli-messua. Olen varman kirjoittanut passioista ja kantaateista suut ja silmät täyteen, ja esimerkiksi Die Kunst der Fuge löytyy sangen monenlaisissa muodoissa. Pianoversio on kiva (Sokolov, Nikolayeva). Glenn Gouldin levy (osittain urut, osittain piano) on todella kiinnostava.

Nyt olen kuunnellut h-molli-messua hiukkasen, mutta en varmaan enempää kuin kaksi kertaa päivässä, keskeisin kohdin pahvit kourassa. Erikoisen innostunut olen jaksosta ”Quoniam tu solus”, mutta varsinainen oivallus on tämän teoksen pohjaton syvyys ja sen arkkitehtuuri.

Jos nyt hasutellaan, niin voihan passioiden rakenteessa kuulla jotain mikä toisi mieleen katedraalin, kuten usein sanotaan. Niissä on symmetriaa ja huippuja. Vertaus ontuu passioiden kerronnallisuuden ja laajojen puhelauluosuuksien (evankelista) vuoksi.

Messussa ei tätä ole eikä oikein aarioitakaan, vaan se on todella messu. Se on suuri messu. Esitys kestää noin kaksi tuntia.

Mietitään joku toinen kerta, miksi luterilaisuuden tuki ja turva kirjoitti messun, jonka kieli on latina ja joka sopii kaikin kohdin katolisillekin. Kirjojen selitykset tästä asiasta onnahtelevat. Mutta selvästi Bach halusi panna siihen kaiken.

Teos on uskomattoman kolmiulotteinen. Se ei ole katedraali, vaan kaupunki, ruskea, keltainen, violetti, kuohuva, nukkuva, lempeä, kova.

Giuilinin paljon kiitetty vanha levytys on mietitty ja jollain oudolla tavalla wagnerilainen. Kokonaisuuden pilaa Peter Pears, tenori. Syytä en tiedä. Sama mies on Klempererin Matteus-passiossa suurenmoinen. Sitä ei tarvitse ihmetellä, että Harnoncourtin levytys on hyvä ja vanhan liiton tulkinnoista Karl Richter loistaa myös solisteillaan. Joskus tuntuu, että Fischer-Dieskaun mukana olo on ikään kuin takuumerkki. Herreweghen levytykset ovat hienoja.

Aivan ylivoimainen ykkönen on John Eliot Gardiner, joka ei ole palannut tähän teokseen 1980-luvun jälkeen. Tuo levytys, joka on nyt myynnissä myös hyvin huokeana Sacred Masterpieces –pakettina (22 CD levyä $ 61), soi ja tanssii ja on alusta loppuun niin mietitty, että kaikki kuulostaa spontaanilta ja viattomalta.

Vaikka uudemmissa levyissä käytetään hyvin pientä kuoroa eikä soittajienkaan määrä ole suuri, tästä teoksesta ei saa selvää kuuntelemalla sitä pikkukaiuttimilla. Se ei soi liioin autossa. Sitä on kuunneltava isoilla stereoilla. Erityisesti Gardinerilla mutta oikeastaan kaikilla edellä mainituilla äänet – esimerkiksi käyrätorvi, kaksi fagottia ja laulu, solmiutuvat toisiinsa vuoroon artikuloiden, vuoroon säestäen, vaimentuen ja sykkien.

Asiaa on helppo kokeilla: levy soimaan, ja sitten voi liikkua huoneessa, pistäytyä avoimen oviaukon takana keittiössä, naapurihuoneessa. Sointi muuttuu heti. En ole kiinnostunut nykyaikaisemmista laitteista enkä ole menossa kokeilemaan messua kenenkään kotiteatterissa, mutta uskallan olla aika varma siitä, että tulos olisi sama. Tämä musiikki naulitsee kuulijan paikalleen. Se on suuren musiikin tehtäväkin.

10. syyskuuta 2010

Jälkiä lattialla


Matti Yrjänä Joensuun uuden kirjan ilmestymiseen suhtautuu aivan toisin. Tämä nimi on ”Harjunpää ja rautahuone”. Kun lukijoille on kuitenkin selvää, että hypin aivan tahallani oikeiden kriitikkojen nenille kirjoittamalla heti, käytyäni ostamassa kirjan kaupasta selvällä rahalla, lainaan arvostelijoiden kieltä sanomalla, että Joensuun romaani on aina tapaus.

Nytkin varoituksen sana on tarpeen.

Sekä aihe että kirjan rakenne ja oikeastaan kielikin ovat sellaista, että kehottaisin perehtymään itse ennen sen hankkimista esimerkiksi pahaa aavistamattomalle isälle. Eikös isänpäiväkin ole tulossa?

Joensuu on nimittäin jo monessa aikaisemmassa kirjassaan osoittanut tehneensä ratkaisuja, joista ei ehkä pääse perääntymään. Hänen romaaninsa ovat ”vaikeita” eli ne eivät päästä lukijaa helpolla. Juuri siksi löytyy täyskieltäytyjiä, jotka suosivat jotain ystävällisempää. Tarjontaahan on.

Olen viime aikoina ottanut sanoakseni niille lukuisille, jotka eivät ilmotuksensa mukaan lue dekkareita:”Dekkareita ei ole olemassa.”

Kirjallisuuden lajit ovat joskus tarpeellisia, joskus eivät. Paras tuntemani dekkari on Dostojevskin ”Karamazovin veljekset”. ”Rikos ja rangaistus” on hyvä, mutta hiukan sekava. Eli jos dekkarin muka määrittelee henkirikos ja syyllisen selville saaminen...

Itse asiassa paras tuntemani dekkari on Matteuksen evankeliumi, jonka loppuratkaisuun ei kyennyt edes Agatha Christie. Murha oli tapahtunut, syyllisestä ei ollut selvyyttä, mutta ruumis katosi!

Olen aina ihmetellyt, mihin hyvät ystäväni ateistit ovat hukanneet lukutaitonsa. Monilla on tapana perustella vetäytymistään kristinuskosta toteamalla, että sen nimissä, vieläpä sen pyhässä kirjassa, esitetään epäuskottavia tosiasiaväitteitä.

Sana ”kirjallisuus” tarkoittaa epäuskottavia tosiasiaväitteitä. Uskottavia lausumia tapahtuneesta tapaa mm. poliisitutkintapöytäkirjoista, luotettavia havaintoja ruumiinavauspöytäkirjasta jne.

Joensuun romaanien erikoinen kunnia on esikuvien puuttuminen. Ainakaan minun mieleeni ei tule ketään, johon verrata. Ehkä James Ellroy, mutta hän on hullu ja Joensuu ei ole, neuroottinen vain. Ja Ellroy on pahuuden pauloissa toisella tavalla kuin Joensuu. Edellisen perusasenne on lopultakin paljastavan saarnamiehen asenne. Maailman koko kammottavuus revitään esiin. Joensuun kuvaama pahuus, joka ei totisesti ole kesyä, herättää kirjoittajassa ja hänen päähenkilössään... epätoivoa.

Taiteen kosketus eli tuonpuoleisuus tuntuu siinä, että epätoivo ei tartu lukijaan. Kirjoittajasta en tiedä. Toivottavasti hän ei haudo vetäytymistä. Tämä kätkytkuoleman ja pienenpienen vauvan kuljettamisesta alkava, painajaismaiseen psykoosien maailmaan siirtyvä romaani on jollain erikoisella tavalla Joensuun esikoisteoksen pari. Sen nimi oli ”Väkivallan virkamies”. Jos siinä tuli näkymiin merkillinen yhdistelmä täsmällistä ja asiantuntevaa kerrontaa tapahtumien sisältä – ulkopuolisena.

Joensuun romaanihenkilö Harjunpää on eksistentiaalinen ulkopuolinen ja siten äärimmäisen kaukana esimerkiksi maailman valloittaneen ruotsalaisdekkarin tapahtumia ohjailevista, esimiesten vainoamista, ajoittain itsesäälissä rypevistä poliisimiehistä aina Martin Beckistä Kurt Wallanderiin. Joensuu ei halua parantaa maailmaa, koska hänen maailmansa ei ole parannettavissa.

Siten Joensuun vastinpari Suomen kirjallisuudessa on ennen kaikkea Antti Hyry. En tiedä, onko hän lukenut Hyryä. Luullakseni on, mutta ei sillä ole väliä.

Lyhyesti: Finlandia-palkinto tälle miehelle. Otsikosta: kävin kokeilemassa. En ollut tiennyt murhapaikkatutkijan keinoa. Löysin omat sandaalin jälkeni tämän kirjoituspöydän alta laskemalla ledi-taskulampun lattialle ja kurkistamalla. (Ja minä kun luulin imuroineeni hyvin!) Samalla löysin ovelasti johtojen sekaan piiloutuneen kynän. Ja jotkut eivät uskoa merkkeihin eivätkä enteisiin!

9. syyskuuta 2010

Amerikkalaisten edistyneisyydestä


Perustelu ajatukselleni, etteivät salaliittoteoriat, vihaposti ja yleinen älyttömyys ole kausaalisuhteessa eivätkä liioin korreloi median kanssa.

Sama uudestaan: Internet on muuttanut paljon, mutta eilen puheeksi otetut amerikkalaisuuden outoudet, joita nimitin edistymättömyydeksi, olivat kohta kohdalta olemassa 1800-luvulla ja 1600-luvulla.

Pyydän anteeksi, mutta minun silmissäni amerikkalaisten ”pyhiinvaeltajaisät” eli puritaanit ja nonkonformistit, jotka alkoivat asuttaa maan koillisrantoja 1600-luvulla, olivat oman aikansa fundamentalisteja, jotka tekivät myös uudessa kotimaassaan ahdasmielisyydestä ja kapeakatseiuudesta kultin.

Moni puuropata ei ehtinyt porista ennen kuin noidat alkoivat palaa Salemissa. Sanomalehdistö kehitti täyteen kukoistukseen menetelmän, jonka amerikan kielinen nimitys on ”muck-raking”. Se on vaikea suomentaa ja sillä on puolensa ja puolensa – useat varhaiset saastan saalistajat olivat oikealla asialla eli tekemässä julkisiksi todellisia epäkohtia. ”Character assasination” eli henkiön tuhoaminen osoittamalla hänet epäkelvoksi oli sekin jo 1800-luvulla lehdistön keinoja.

Ehkä tekin katsoitte ”Kansalainen Kanen” pari iltaa sitten Teemalta. Joka katsomiskerralla se tuntuu vieläkin paremmalta kuin oli muistanut. Orson Wellesin piirtämä kuva on pitkälle tosi, mutta ”amerikkalainen”, koska niin moni asia on yhden miehen, Kanen (W.R. Hearstin) hulluutta. Siitä voisi päätellä, että ilman tällaista henkilöä maa olisi ollut parempi. Se on väärä päätelmä. Lehtimogulin esikuvan Hearstin nimi on tänänkin hyvin kuuluisa – Joseph Pulizer. Häntä pidetään ”keltaisen lehdistön” keksijänä ja halpahintaisten myyntikikkojen suosijana. Yksi niistä oli sarjakuva (The Yellow Kid.)

Eilisen ja tämän kirjoituksen taustalla on elokuva, jonka katsoin ties monennenko kerran, Woody Allenin ”Zelig” (1983). Se on suosikkini. Tosin en pidä erikoisesti Allenista lukuun otamatta Sweet and Lowdownia ja Radio Daysiä. Mutta se ei kuulu asiaan. Zelig on henkilö vailla henkilöllisyyttä.

Allen loi taatusti ennen digitaalista mediaa erittäin hauskan, teknisesti kohdittain ällistyttävän ja huolellisesti mietityn kuvan kamelonttimiehestä, joka muuttuu vaikka miksi miellyttääkseen toisia ihmisiä. Jos paikalla on ortodoksijuutalaisia, hänelle kasvaa tuossa tuokiossa parta ja ohimokiharat. Jos saapuvilla on afroamerikkalaisia, hänen ihonvärinsä tummuu. Hänestä tulee sankari ja sen jälkeen konna. Hänet polkee maanrakoon sama lehdistö, joka hänet nosti, yhdessä oikeuslaitoksen kanssa. Ja osansa suorittaa myös tiede, tässä tapauksessa psykiatrian muodossa.

Puhe on siis oikeastaan farssielokuvasta, mutta Allen nostaa kyllä amerikkalaisuuden elokuvan aiheeksi, ja tavallaan hän on jatkanut samasta teemasta.

Jos sinulla on pakonomainen tarve myötäillä muita, voit päätyä psykoosiin. Jos sinulla on pakonomainen tarve saada ihailua, pääset luultavasti kongressiin tai senaattiin.

En ole varma, haluaako Allen todella puhua suunsa puhtaaksi, koska tässäkin elokuvassa tietty puolivillaisuus ja ohjaajan menneisyys sutkausten keksijänä (gag-man) lyö vähän läpi. Ei sillä, jotkut näistä repliikeistä ovat todella hyviä, mutta elokuvassa ja näytelmässä on tunnetusti tuo ongelma: hyvä repliikki pysäyttää tapahtumisen.

Jos elokuvaa katsoo ajatellen aikaisempia ”Manhattania” ja ”Annie Hallia”, kysymyksessä on myös rakkaudenosoitus Amerikalle. Onhan farssikomiikka rakkaudenosoitus hulluudelle.

Poliittisen kritiikin alla näyttää olevan kysymys, jota on pakko nimittä eksistentiaaliseksi, koska se on juuri sitä: kuka minä olen? (Ei mitä minä olen.) Allen käyttää elokuvassa ihastuttavasti muka haastateltavina Susan Sontagia ja itseään Saul Bellowia. Nyt mieleen tulevat Kurt Vonnegut ja ennen kaikkea Paul Auster. Nämä molemmat ovat vapaasti liittyen ranskalisen aivoviisauden pohdintoihin kärjistäneet tuon kysymyksen tekemällä kertojasta kyseenalaisen. Paul Austerin romaanin päähenkilö on ’Paul Auster’, joka selvästikään ei ole Paul Auster. Vonnegutin päähenkilö eräissä romaaneissa on ja ei ole Vonnegut – siis päähenkilö, jolle romaani tapahtuu.

8. syyskuuta 2010

Amerikkalaisten edistymättömyydestä


Kolmannes amerikkalaisista republikaaneista sanoo, että Obama valehtelee syntmäpäinsäkin. Jos heille näyttää Hawaijin viranomaisen viralisen ja tavallisen syntymtodistuksen, he sanovat että se on väärennetty. Todelllinen syntymäpäivä on vuorokautta myöhempi. Lisäksi hän on syntynyt Keniassa. Hiljan julkaistun Pew –tutkimuslaitoksen kyselytutkimuksen mkaan yksi viidestä amerikkalaisesta ”tietää”, että Obama on islaminuskoinen ja 35 prosenttia vastaajista tiesi pari viikkoa sitten, ettei hän ole kristitty.

Obaman kaamea rikos kansakuntaa vastaan oli TARP (The Trouble Assets Relief Program), jonka ”suuruus oli 356 miljardia dollaria”. Tuon lain antoi George w. Bush, ja sen kustannukset näyttävät oleva 89 miljardia eli veronmaksajille paljon vähemmän kuin 90-luvun alun kriisinelvytyspaketti.

Teollinen ja järjstelmällinen valehteleminen tyyliin Russ Limbaugh on osoittautunut paljon tehokkaammaksi kuin Obaman propaganda. Kun Limbaugh sanoo radiossa, että presidentin puoliso lähti lomalle 50 (värillisen) lähipiiriläisen kanssa viiden tähden hotelliin veronmaksajien rahoilla, Valkoisen talon on oikeastaan turha selittää, että hän lähti lomalla muutaman ystävän kanssa, jotka kaikki maksoivat kulunsa itse.

Joku – mahdollisesti Erkki Tuomioja tai Ilkka Taipale – sanoi ennen muinoin, että turvallinen ja kestävä kehitys vaatisi, että ainakin kaikki eurooppalaiset ssaisivat äänestää Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. En tiedä mitä mieltä he ovat, mutta samaan nippuun voisi liittää nykyisin myös Venäjän.

Koulutusjärjestelmän tehokkuutta on tapana mitata kansantuotteella asukasta kohti. Miksei se olekin oleellinen luku. Tolvanoiden prosentuaalisen määrän mittaaminen on hyvin vaikeaa. Oikea luku on 12 % aikuisväestöstä. Mittaaminen on tehty mahdottomaksi muun muassa iskostamalla suomalaisiin humpuuki-tietokilpailut, joissa televisio rypee, ja yhtä vaarallista humpuukia edustavat ”kymmenen kysymystä” –tyyppiset päivittäistehtävät, jotka muuntavat joutavanpäiväisyyksiä muka oleellisiksi.

Kumpi on tärkeämpi tieto, halonhakkuun suomen mestaruus 2010 vai kodin ulkopuolelle sijoitettujen, huostaanotettuen lasten lukumäärä (vuonna 2008 16 500 ja monilla varsin synkkä tulevaisuus edessä).

Tämä kirjoitus on täysin tarpeeton. Ihmisiä ei saa muuttamaa virheellisiä käsityksiään. Kotipuolessa muuan tiesi, että puheet maapallon pyörimisestä ovat pötyä, koska kirkon torni on aina näkynyt kamarin ikkunasta. Visuveden partioleirillä 1956 yksi poika, valitettavasti telttakaveri, tiesi että on epäterveellistä pidätellä, jos pierettää. Tietosanakirjassa sanotaan niin.Olin kyllin hupsu kysyäkseni, minkä artikkelin yhteydessä. Vastaukseksi riittää haleksiva katse. Arvaisin, että useampikin telttakunnasta kävi tilaisuuden tultua etsimässä tätä hakusanaa tietosanakirjasta.

Tämä kirjoitus ei ole täysin tarpeeton. Perättömien käsitysten syöttäminen ihmisille on erittäin helppoa ja hyvin suosittua.

Ainakin itse olen jo keskellä mediasotaa valmiina piestäväksi, koska väitän sähköisen ja painetun median näkemistä vihollisina virheeksi. Silti: digitaalinen media, kuten esimerkiksi kaiken maailman blogit, on lisännyt hourupäiden toimintamahdollisuuksia niin ratkaisevasti, että se tulee näkymään jo ensi vaaleissa.

Haluaisin syyllistää muiden ohella tiedemiehet ja –naiset, ja heistä erityisesti luonnontieteilijät ja teoreettisen filosofian harrastajat.

Todellinen keskustelun tappaja on Wittgensteinin yhtydestään irrotettu sitaatti, jonka mukaan siitä on vaiettava, mistä ei voi puhua. Tuon lauseen merkitys ei ole toistaiseksi selvinnyt kenellekään; asiayhteydessään se liittyy loogiseen teorian muodostukseen ja kielen rakenteeseen. Ensimmäinen päälause ei muuten ole erikoisen selkeä, vaikka on kauniisti sanottu: ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

Mitä tehdä, kun radio-ohjelmille Obama on ”marxilainen natsi”? Kysymys on polttava, koska tyhmyyden juhliminen on muotia ja Ruotsissa ja kehittyy Suomessa niin nopeasti, etten ole nähnyt monen edes kirjoittavan Timo Soinin ja Osmo Soininvaaran yhteydessä mielipiteen ja tosiasiaväitteen erosta; nähdäkseni ensin mainittu ei ole erikoisen huolestunut tästä asiasta. (Mielipide: Kreikkaa ei olisi pitänyt auttaa. Tosiasiaväite: Kreikan auttamatta jättäminen olisi vaarantanut / ei olisi vaarantanut Euroopan rahajärjestelmän. Vain jälkimmäinen on perusteltavissa.)

7. syyskuuta 2010

Nekrut, jutkut ja ryssät


Ensinnäkin sanasta ”konstaapeli”, jonka juuret ovat Itä-Roomassa. ”Hovitallimestari” olisi aika lähellä oleva käännös. Kysymyksessä oli jo keskiajalla korkea hovi- tai sotilasarvo. Esimerkiksi Ranskassa se rinnastui kreiviin tai meni yli (”comte”). Ruotsin hovitallimestari on tällä hetkellä kenraaliluutnantti Mertil Melin.

Toiseksi otsikosta. Sanoilla, etenkin nimityksillä, on taipumus saada pejoratiivinen eli vähättelevä merkitys. Useissa tapauksissa, varsinkin politiikan piirissä, asianomaiseet alkavat kantaa haukkua eli köllinimeä ylpeästi ja muuttavat sen sävyn. Esimerkki on sana ”jenkki” (yankee), joka siis oli alun alkaen haukkumanimi. Alkuperästä kiistellään – kukaties väännelmä hollannin Jan-nimimuodosta.

Puhujasta riippuen ”nigger” oli 1800-luvulla jopa ainoa nimitys mustaihoiselle eli neekerille, ihmisille joita nimitettiin sekaverisiksi, mulateiksi jne. ja ajoittain myös intiaaneille. Näin sana saattoi olla aika neutraali. Kirjakielinen ”negro” vaihtui aikanaan sanaksi ”värillinen” (colored), jolloin ”nigger” alkoi olla yhä selvemmin haukkumasana. Ja nykyisin ”negro” on epäkorrekti samoin kuin suomen ”neekeri”.

En opeta hyviä tapoja, kun en itsekään niitä harrasta. Mutta miksi käyttää sanoja, joista joku voi pahastua? Itse hiukan nielaisen, kun sotaverenaani huutelee sairaalan sängystä kaikessa vilpittömyydessä Suomessa syntyneelle mustalla hoitajattarelle:”Hei sinä neekerityttö...!” Hoitajat ovat niin kokeneita ja koulutettuja, ettei näytä silmäluomi värähtävän.

En ole kuullut Suomessa sanaa ”jutku” moneen vuosikymmeneen. Käsitykseni mukaan se oli puhdas haukkumasana, ja olen kyllä ollult seuroissa, joissa sitä on viljelty. Amerikanenglanin ”yid” ja ”kike” ovat sanakirjojen ja kokemukseni mukaan tahallisia loukkauksia.

Suomennoksissa tsaari-isäsemme allekirjoitti 1800-luvulla julistuksia mainiten olevansa ”ryssänmaan keisari”. (Olen selvillä arvonimien keisari ja tsaari monimutkaisuudesta, joten älkää suotta lähtekö oikaisemaan tätä. Molempien sanojen taustalla on Gens Julian erään jäsenen, nimittäin C. Iulius Caesarin liikanimi.)

Ryssävihasta on kirjoitettu niin paljon, etten halua jatkaa aiheesta, eikä minuun tee sanottavaa vaikutusta tietoa sanan polveutuminen ruotsalaisesta viikingin nimestä. Venäläisten itse käyttämä ”tsuhna” suomalaisista lienee sisältää osuvasti vihjeen suomalaisten heikonlaisesta järjenjuoksusta.

Se taitaa olla yleismaailmallista, että omaa oikeaa kieltä taitamattomat tai murtaen puhuvan luetaan vähälahjaisiin. ”Me” olemme oikeita ihmisiä, muut ovat puhevikaisia hölmöläisiä.

Kiroaminen on kirouksen langettamista eli noitumista tai (etenkin pikkutytöillä) vaistomainen osoitus piittaamattomuudesta: en vedä päälleni kirousta, vaikka kiroilen.

Aiheesta on Ilja Repinin mainio kuva, jonka detalji on erään ystäväni seinällä. Siinä joukko karvapäitä sorvaa sulttaanille vastausta, joka varmasti tehoaa.

Suomensin muinoin G. Apollinairen innoittuneen runon samasta aiheesta –

Zaporogi-kasakoiden vastaus Konstantinopolin sulttaanille:

” Olet suurempi roisto kuin Barrabas / senkin sarvipää saatana / mikä Belsebubi luulet olevasi / syöt sontaa ja rapaa. / pidä itse sapattisi me emme

Salonikin mätää kalaa / ketju hirveitä unia sinulle / keihään puhkomia silmiä / äidiltäsi pääsi karmea pieru / sinä synnyit muun saastan mukana

Podolian pyöveli sinä rakastat / vain haavoja arpia rupia / sikakärsä tammaperse pidä / aarteesi tarvitset niitä / lääkkeitten maksamiseen”

6. syyskuuta 2010

Poliisi pottuhousu


Sosialismia minä kaipaan – olen itse luontumuksiltani niin epäsosiaalinen. Olen kuullut kerrottavan, että sosialismin ja sosialidemokratian käsitesisällöstä olisi kirjoitettu ihan kirjoissa.

Minulle riittää, että sanan takana on selvästi latinan ’sequi’, seurata, josta ’socius’, seuralainen, kumppani.

Kirjallisuuden ja sen jälkeen elokuvan keskeinen tehtävä on ollut kasata valheita esittämällä epänormaali normaalina. Tämän käsitti jo Platon, joka olisi kernaasti kieltänyt kirjallisuuden.

Huonomman kirjallisuuden keskeisvalheet ovat, että asiat saadaan parempaan kuntoon esimerkiksi palauttamalla kuri ja järjestys, tai että poikkeusihmiset saavat syyttää itseään onnettomuuksistaan.

Kun erilaiset muskettisoturit olivat viuhtoneet kätensä väsyksiin, Charles Dickens ja Mark Twain toivat sosialismin kirjallisuuteen. Kuinka ollakaan, he ovat historian kaksi ensimmäistä tekeijänoikeusmiljonääriä, ja Dickens on edelleen suosittu. Mark Twain julkaisi elinaikanaan ainakin 60 kirjaa ja käsittämättömän määrän kirjoituksia. Hän on USA:ssa täysin tuntematon tekijä. ”Huckleberry Finn” on poistettu monista koulujen kirjastoista ja oppikursseista, koska siinä esiintyy sana ”neekeri” (”nigger”). Twainin naapuri (Hartfrod, Conn.) oli muuten Setä Tuomon tuvan kirjoittaja Harriet Beecher Stowe, ja samassa kaupungissa vietti myöhemmin elämänsä runoilija Wallace Stevens. Kolme kulmakiveä samassa kaupungissa – suunnattoman älykäs lehtimies-tarinaniskijä; naurettavan kyynelehtivällä sosiaalisella romaanilla yleisön ottanut kirjailija; korkeimman luokan lyyrikko. Viimeksi mainittu Yhdysvaltain kirjallisuuden perinne on tapana aina unohtaa.

Kun tässä kuvatun kaltaisia onnettomuuksia tapahtui eli totuus pääsi esiin, media pani parastaan, että vahingot vältettäisiin vasta. Yksi väline oli salapoliisi-, myöhemmin poliisiromaani, jonka on nykyisin korvannut lähes yhtä merkillinen ja epätosi poliisi-televisiosarjojen virta.

Kuuluisat rikosten selvittäjät olivat kirjoissa varakkaita hengen jättiläisiä, hyvin harvoin poliiseja.

Poliisit olivat alaluokkaa, jossain vahtimestarin ja talonmiehen tasolla. Olihan selvä, ettei heiltä voinut odottaa älyllisiä suorituksia.

Myös Suomessa sekä konstaapelit että nimismiehet olivat vielä sotien jälkeen ”kansakoulun käyneitä”, mikä tarkoitti, ettei heitä oikeastaan pidetty sisäsiisteinä. Sanonta tarkoitti vain kansakoulun käynyttä ja verrattuna ”oikeisiin ihmisiin” oppimatonta tolvanaa.

Kun nimismiehiltä alettiin edellyttää myös pienemmillä paikkakunnila ensin ylioppilas- ja sitten juristin tutkintoa, tehtäviin hakeutuivat ne, joista ei oikein muuhun ollut. Poliisimestarit puolestaan olivat hämmästyttävän monissa tapauksissa päätoimisia juoppoja, jotka nauroivat klubilla kauppaneovosten vitseille, vaikkeivat olisi niitä ihan ymmärtäneetkään.

Olen katsellut omin silmin kihlakunnantuomareita, joissa oli huimien tulojen vuoksi maan parhaita lakimiehiä, kaikin puolin eteviä ihmisiä, kokenita asianajajia ja sitten jopa pääkaupunkiseudulla syyttäjinä toimineita apulaisnimismiehiä, joiden tiedot ihmisistä ja maailmasta olivat niukat.

Suurmuutoksen totesivat ja ikuistivat ruotsalaiset Maj Sjöwall ja Per Wahlö 1960-luvulla. He olivat poliittisesti epäilyttäviä henkilöitä, jotka viihtyivät kaikenkarvaisten radikaalien ja maolaisten piirissä – sukupolvierosta huolimatta Jean Gillou on hänkin juuri näitä mellastelijoita, joka sai nuorena myös tuomion turvallisuuspoliisia loukanneesta kirjoittelustaan.

Sjöwall ja Wahlö loivat poliisin (Martin Beck, Gunvald Larsson ja ne monet muut), joka eli huonolla palkalla tympeässä lähiössä herrojen (demarien ja kaitalistien) pompoteltavana moraalisesti ja älyllisesti ylivoimaista elämää. Heidän 10 romaaniaan kuvaavat tätä, ja niistä polveutuu koko myöhempi menestyvä pohjoismainen poliisikirjallisuus. Kannattaa panna merkille, että nykyinen television Beck on kylläkin korkealaatuinen ja monen kiitoksen arvoinen mutta ei oikeastaan koske tässä kuvattua asetelmaa. Amerikkalaisen patentin mukaan yhteiskuntakritiikki on muutettu yksilöiden (poliisien) ongelmiksi. Sarjan Stina Rautelin (”Lena Klingström”) muuten varmaan on katsotuin suomalainen näyttelijä.

5. syyskuuta 2010

Ratkaisevan tieteellinen jälkikirjoitus


Kierkegaard julkaisi salanimellä ”Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen”, mutta ellei muistini minua petä, siinä ei ole sanaakaan kumisaappaista.

Käytin itse talvijalkineina nahkasaappaita, kun aloi lähestyä uhkaavasti 20 vuoden korkeaa ikää. Siihen aikaan Karhupuiston kulmalla Kalliossa oli kaikin puolin kiihdyttävä jalkineliike; saattaisin muistaa sen nimenkin, jos yrittäisin. Mutta ns. upseerisaappaat löytyivät heti ja kestivät varmaan tuollaiset kymmenen vuotta. Kun ns. kokopuku oli siihen aikaan jokseenkin pakollinen asuste, saappaat pystyi vetämään lahkeiden alle.

Vasta paljon myöhemmin käsitin, että nahkasaapas liittyy natsismiin ja boksinahkainen jalkine, jollaisia upseerikokelaat ja vastaavat ostivat omilla varoillaan, yhdistyy monien eurooppalaisten mielessä saksalaiseen upseeriin, joita ei ole moniaalla erityisemmin rakastettu.

Isäni Kullervo, joka ehkä muistetaan, jos lainkaan, harmaapartaisena eräretkeilijänä, joutui ensimmäsellä lapinkirjallaan (”Lumikuru”, 1958) Martti Linkolan lehtiarvostelussa teilaamaksi. Epäilemättä tämän veli Pentti oli samaa mieltä.

Ihmisten yllyttämistä metsiin, jopa Lappiin, omia aikojaan samoilemaan, todettiin törkeäksi teoksi. Kirjan tekstistä henki kyllä muutenkin vastuuton ja pintapuolinen suhtatumistapa luontoon (joka on vain harvojen valaistuneiden käsitettävissä).

Kirjaa myytiin noin 50 000 kappaletta, joten kauhistelu oli aiheellista.

Mutta K. Kempinen suututti myös tosiretkeilijät. Hän keksi eli sovelsi ja kehitti rinkan, jonka ensimmäiset kappaleet tehtiin kotona ja lisää eksemplaareja Lapuan Nahka- ja valjastehtaan verstaalla. Lisäksi kirjoittaja kehotti lukijoita luopumaan satularepun ohella tervatuista monoista, koska Saariselän, Utsjoen, Lemmenjoen, Pallaksen, Ounastunturien ja Haltian maastossa oikea jalkinen oli hänen mielestään kumisaapas.

Tämä mielipide sai siis asiantuntevat retkeilijät kylmän raivon valtaan. Muistaakseni isä kehuskeli jopa Sateenkaari-merkkisiä muovisaappaita, jotka lienevät kadonneet maailmasta. Ei kai kumisaappaassa ole nykyisin kumia kuin nimeksi.

Velivainajani Mikko sai katua karvaasti hienoista isäkapinaansa lähdettyään kerran Paistuntureiden maastoon varoituksista huolimatta reppu selässä Hai-saappaissa. Se tarkoittaa ohutpohjaisia, kai lähinnä purehtijoile tarkoitettuja jalkineita. Jalat sökönä ensimmäisen vaelluspäivän iltaan mennessä.

Tämä on kaikki historiaa – ymmärtäkää toki. Erinäisistä henkilökohtaisista syistä, omat vaellussaavutukseni jäivät suhteellisen vähiin. Olisinko ollut viimeksi tunturissa kesäkelillä 80-luvun lopulla? Älkää muuten kysykö niitä syitä – ne ovat todellisia ja liittyvät raskaisiin sairauksiin lähipiirissä. Ja sekin on totta, että kun olisin ollut esteetön vaeltamaan, istuin kesät Savossa kannon nokassa kirjoittamassa runoja. Se oli siis 1980-lukua.

Ajattelin laittaa tämän muistelman ja varoituksen siksi, että tiedän kokemuksesta jalkaväen opin oikeaksi. Jaloista ja siis jalkineista on pidettävä hyvää huolta. Isältäni on toinen jalka amputoitu. Tuli kuolio. Hän taisi sanoa, että tulihan sillä jo kuljettuakin.

Hitler-kortti: vastentahtoisesti myönnön hiukan ihailevani saksalaisten marssitaitoa. Metsässähän heistä ei ollut mihinkään, mutta I maailmansodassa jalkaväki marssi kovassa helteessä Belgian läpi Pariisin kylkeen Marne-joelle 35 – 50 kilometrin päivämarsseinvarusteina täyspakkaus (saapasvoidetta unohtamatta) ja aseet ja ammukset.

Käsittämätön suoritus. Olen muistaakseni joskus vetänyt täyden rinkan kanssa tuollaisen kultamiehen tai rajavartijan annoksen, noin 50 km tunturimaastoa, ja se oli voimilleni ja tietääkseni useimpien tavallisten miesten voimille ehdoton yläraja. Kyllä hämärsi silmissä ja polvet notkahtelivat.

Kuvassa isäni ja äitini Saariselällä Nattasten seudulla n. 1947. Taustalla ja oksassa kumisaappaita ja villasukkia kuivumassa ja rinkan varhaismuoto. Teltta äitini kotona ompelema.

4. syyskuuta 2010

Kumisaapas ja lattiaharja


Kumisaappaan käyttöliittymä on ylivoimainen. Astut kenkiin ja alat klompsottaa. Jalat pysyvät puoli tuntia kuivina, hyvällä villasukkatekniikalla kauemmankin.

Sukkia täältä löytyy, mutta Mäkipernaan Laimin tikkuamat sukat ovat kunniapaikalla vaatekaapissa odottamassa hetkeä, jolloin saan laitetuksi ne kehyksiin seinälle.

Kyllä minua hivelee Pielisen museon mahtavien hirsien kirveen jälki, mutta vähintään samaa sarjaa ovat villasukat, joissa kerrassaan kaikki on niin kohdallaan, että sellaiseen pystyy vasta 75 vuoden harjoittelun jälkeen.

Kumisaapas oli ylellisyystuote. Lapsuuden ympäristössäni käytettiin kumiteräsaappaita, kaikkialla muualla paitsi hautajaisissa. Olen tansseissakin nähnyt...

Niissä olivat terät kumia (Suomen Gummitehdas, nyk. Nokia) ja varret nahkaa. Sotatieteellisen teoriani mukaan JR 7 taisteli niin hyvin Siiranmäessä myös siksi, että Ohtan lohkolla eli suossa heillä oli kaikilla kumiteräsaappaat. Lähtö suurhyökkäyksen jaloista oli lopulta niin raju ja nopea, että useimpien varusteet ja vaihtovaatteet jäivät luhistuviin korsuihin. Siiranmäelle tultua, kolmantena päivän, useimpien jalat olivat niin paskana, ettei säikympikään mies pystynyt enää muuhun kuin pureutumaan asemiin, jotka olivatkin oikein betonia, tai niin kuin siihen aikaan sanottiin, simenttiä.

Tuo oli kauan kumijalkineiden kirous. Villasukkien tai aikaisemmin melkein yksinomaan jalkarättien kanssa niillä kyllä kulki, mutta tarkkana sai olla. Eikä puhettakaan, ettei nahkasaapas olisi ollut marssijalkineena parempi, paitsi suolla.

Tämä oli jälleen kerran maksuton mainos. Mennä talvena ostin Partioaitan alennusmyynnistä uudet kumpparit tehtyäni syksyn jäätämällä pihalla parit loirit. Vasta joitakin aikoja uusia saappaita käytettyäni (merkillä ei ole väriä, mutta kannattaa ostaa suhteellisen kalliit) käsitin, että nämä käyttävät nyt saappaan pohjissa saman tyyppistä kumiseosta kuin auton talvirenkaissa. Vanhat Nokian Kontioni olivat sitä vastoin vulkanoituneet todellisiksi luistimiksi. Hikeä kestäviä ja talvimalleja on, mutta niitä saa sitten kuivailla.

Kun olen nimimerkki ”Kiinnostunut henkilö Kirkkonummelta”, kävin parissakin kaupassa katsomassa huokeaa pölynimuria, kun se kallis ja aika uusi kieltäytyy yhteistoiminnasta – virtakytkin on sökö enkä tahdo saada aikaan viedä sitä korjaamoon, joka näyttää sijaitsevan jossain Porvoon seudulla.

Olin jo kummakseni todennut, että Verkkokauppa on ryhtynyt myymään myös pölynimureita ja niitä on sellaisiakin, joissa ei ole pölypussia. Imevät esittelyn mukaan paikatkin hampaista.

Taustaongelma on ilta-ateriani, tyypillisesti siivu spelttileipää tai jälkiuunireikää. Niistä tulee kovasti muruja, jotka vaeltavat omin voimin pöydältä lattialle ja yrittävät voimaantua yli kiinteistön.

Vastaus löytyi komerosta: harja ja kihveli! Juuri ne aseet, joiden käyttöön minulla on perunankuorimaveitsen ohella ammattitason koulutus asevelvollisuuteni loppuajoilta.

Olen vähän vastustanut tuota miesvoimistelua samasta syystä kuin Maupassant sukupuoliyhdyntää: ilo on lyhytaikainen ja asento naurettava.

Kun kohta poistun kantamaan korsia tämän tasavallan kekoon eläkeläis-osapäivätyöntekijänä, jätän taakseni keittiön, joka kiiltää kuin orvon kyynel.

Joku viisaampi lääkäri on tainnut siitä mainitakin: tavalliset taloustyöt ovat terveellisiä. Minulla on mallina itse huushollaava äiti (87 v.) ja anoppi (93 v.).

Sanokaa: kiitoksia high tech –vihjeistä, ja tarttukaa harjaan! P.S. Löysin Munkkiniemestä kodinkonekorjaamon ja asioin. Jyskysiivoukseen tarvitaan kieltämättä kone.

3. syyskuuta 2010

Hovioikeusmusiikkia


Joskus eli suurimman osan 1990-lukua laukkasin hovioikeuteen miettien Erik Satien musiikkia. Erinomaisesti asiaan sopiva oli Byrokraattinen sonatiini (Sonatine bureaucratique).

Musiikkiarvostelijat panettelevat säveltäjiä tänä päivänä samoin kuin sata vuotta sitten: seinäpaperimusiikkia. Nykyisin sanotaan usein ”hissimusiikkia”. Satie, joka oli hullu, väitti säveltävänsä nimenomaan teoksia, jotka ovat kuin tapetti tai huonekalut eli yksinkertaisia ja ongelmattomia.

Hän sai kahdesti potkut konservatoriosta, kahdesta syystä, nimittäin siitä, ettei hän osannut soittaa pianoa (opettajan mielestä) eikä säveltää. Tätä mieltä oli etenkin C. Saint-Saëns. Sitä vastoin Debussy ja Ravel sekä ryhmä muita tähtiin kohonneita arvosti häntä vertaisenaan.

Lähelle Satieta ei päässyt kukaan. Hänellä oli niin pieni asunto. Se sijaitsi Montmartrella ja oli, kuten hänen kuoltuaan havaittiin, noin pianon kuljetuslaatikon kokoinen. Sieltä löytyi suuri määrä hienoja sävellyksiä. Sydäntään Satie oli purkanut mm. muistelmateoksessa ”Muistinsa menettäneen muistelmat” (Mémoires d’un amnésiac).

Hänellä oli tapana kirjoittaa nuottien väliin tekstejä, jotka ovat ehkä esitysohjeita mutta näyttävät runoilta. Byrokraattisessa sonatiinissa kerrotaan virkamiehestä, joka viran hoitamisen sijasta haaveilee palkankorotuksesta, ylennyksestä tai molemmista.

Sivullisen voi olla vaikea uskoa, miten iso asia se oli hovioikeudessa, oli alemman vai ylemmän palkkausluokan hovioikeudenneuvos. Itse olin alemman ja kerran hain tuota ylempää, tuhoisin seurauksin. Korkein oikeus olisi äänestettyä nimittänyt, mutta hovioikeuden lausunto monipuolisesta kyvyttömyydestäni oli niin rankkaa tekstiä ja niin totta, että vedin paperini pois. Hovioikeutta harmitti aina, että korkein oikeus lähetti huonompia esittelijöitään kierrätykseen.

Erik Satie kuoli 1925 osallistuttuaan voimaperäisesti sekä dadaistien että surrealistien liikehdintää. Siitä en ole valitettavasti koskaan ehtinyt ottaa selvää, oliko hän tekemisissä aikalaistensa Jarryn (näytelmä) ja Apollinaire (runous, taidekritiikki) kanssa. Ainakin hän hengaili Braquen, Matissen ja Picasson porukoissa.

Hänestä ei tullut pitkiin aikoihin suosittua. Sitten, tuntemattomalla tavalla, ranskalaisten ohella amerikkalaiset mieltyivät hänen musiikkiinsa ja ainakin ”Gymnopédie” nousi musiikin ”täytyy tuntea” –listalle.

Nyt alkaa tuntua siltä, että Satie saa maineestaan huolimatta myös aitoa arvostusta.

Kehottaisin arvoisia lukijoita tarttumaan tilaisuuden tullen muutenkin kiitettävän Janne Mertasen Satie-levyyn; aikaisemmin Mertanen on osoittanut taitonsa muun muassa Chopinia levyttämällä.

Verkko tarjoaa suhteellisen halvalla koko Satien pianotuotannon, myös nelikätiset. Anne Queffelec soitaa hyvin.

Jos minulta kysyttäisiin, mitä eivät tee tuottajat (paitsi välillä Nokia, Sonera ja Elisa) yhtä vähän kuin hovioikeus, ehdottaisin että matkapuhelimia ja henkilöautoja myytäisiin esiasennetun musiikin kera. Toisin sanoen musiikkia saisi raudan mukana. Tuohon käyttöön en tiedä parempaa valintaa kuin Satie. Six gnossiennes.

Hän sopii hyvin niille, jotka eivät oman käsityksensä mukaan pidä pianomusiikista eivätkä välitä klassisesta. Osoitan selkärangattomuuttani myöntämällä todeksi sen, että konserttimusiikki on työlästä ja moni – kukaties minäkin – harrastavat sitä kuvitellen, että sillä kurin voi edelleen hivellä egoaan. Ne päivät ovat kuitenkin takana. En neuvo ottamaan asiaa puheeksi työpaikkahaastattelussa, jos siis satutte pitämään sinfonioista. On hienostuneempiakin tapoja ilmoittautua poikkeavaksi. Radion kuuntelijoista klassista kuuntelee vapaaehtoisesti noin prosentti kaikista kuuntelijoista.

Hélas!

2. syyskuuta 2010

Lellipojat


Vielä 50 täyttäneestä näkee, onko hän ollut lihavan äidin ainoa poika. Sellaisesta ei voi toipua, että kesken kolttostelun äiti kipaisee huutamaan:” Esko, tule ottamaan voikkuleipää!” Tai kysyy jonkun toisen kakaran kuullen, että eivät kai ne kylän pojat tyrki sinua ja eiväthän ne opeta sinulle rumia?

Kulttuurihistorian ja sosiaalihistorian rajamailla minua kiinnosaa pohjattomasti etsiä pienverkkoja tai ainakin yllättäviä ihmissuhteita. Luokkatoveruus ja koulutoveruus eivät ole yllättäviä. Ne näkee matrikkeleista. Tuo toveruus ei liioin kerro, onko taustalla vuosisatainen viha vai yhteenkuuluvuus.

Jo Jaeger (”Paideia”) selvitti, että oikeastaan ainoa todella tehoava opetuksen muoto on ollut aikojen alusta mestarin ja oppipojan suhde, mentor ja ephebe, sekoittaakseni kieliä.

Eilen viittaamani siviilioikeuden professori M.Y. oli käsittämättömän huono luennoitsija. Onneksi hänen sisältäluvustaan ei saanut juuri selvää, koska hän mumisi ja änkkäsi. Suhtautuminen opiskelijoihin oli... sanoisinko etäistä. Hän oli kuitenkin sukupolvensa mahtavimpia juristeja, joka kuitenkin unohdetaan aina mainita, kun sanotaan Simo Zittingin tuoneen tanskalaisten konstit (skandinavinen realismi) Suomeen.

Hän teki jo ennen sotia T.M. Kivimäen hommat tämän ollessa estyneenä, ja arvelen hänen rakentaneen rajat toisen etevän pianistin, Y.J. Hakulisen ajoittain aika omituisille opeille. (”Toisin kuitenkin Korkein oikeus...”, kirjoitti Hakulinen ’Velvoiteoikeudessaan’.) Sotien jälkeen hän oli mm. KOP:n ja Suomen valtion harmaa eminenssi. Ja Kansallisteatterin. Hän kirjoitti aika suureksi osaksi perintökaaren, apulaisenaan nuori A. Aarnio, ja laista tuli kerralla hyvä. Lainsäädännön puutteen vuoksi hänen kirjaansa ”Takauksesta” luettiin ja sovellettiin nöyrästi kaikissa tuomioistuimissa.

Tietääkseni oikeusneuvos Tulokas oli M.Y.:n lellipoikia. Se oli My.:n tapan opettaa. Hän poimi erilaisia tyyppejä ja sitten alettiin todella oppia. Järjestelmä oli syvästi epädemokraattinen ja julmakin. Oli kysymys oikeuskanslerista tai –neuvoksesta, hänen mielipiteensä ”ei sovellu sisätöihin” oli ratkaiseva.
Olin itsekin yksi lellikeistä. Ainakin tentit olivat toisenlaisia kuin tavallisesti kuullut – luin laudaturiin viisi kirjaa yksityisoikeutta norjaksi (Arnholm) ja paljon muuta, ja keskustelimme eloisasti Fr. Vinding Krusen hupsutuksista verrattuna Ussingin aitoihin oivalluksiin.

Sain vuosikausia hyviä neuvoja siellä Ritarikadulla. Opin vähä vähältä ymmärtämään, ettei juridinen teos ole välttämättä käyttökelvoton, vaikka se on vanha. ”Knophin kirja on edelleen paras kokonaisesitys immateriaalioikeudesta.” Pitää vieläkin paikkansa, vaikka teos on 30-luvulta. ”BGB:n parhaat kommentoijat, kuten Staudinger, ymmärtävät katsoa, mitä (yli 1000-pykäläisessä) laissa EI säädetä.” ”’Treu und Glauben’ ei ole alkuunkaan sama asia kuin ’vilpitön mieli’, eikä ’unjust enrichment’ ole ’perusteeton etu’.”

Olihan se ihme mies. Aina neuvo ja anekdootti: ”Jan Hellner on kirjoittanut Pohjoismaiden parhat kirjat sopimusoikeudesta. Kun hän kävi Suomessa sotien jälkeen, hän hiukan luimisteli, vieläkö täällä muistetaan, että hänen faijansa hoiti Ahvenanmaan riitaa 20-luvun alussa, kun sattui olemaan ulkoministeri.”

Tai kun sanoin, että tällainen Betti on kirjoittanut tosi jännän kirjan tulkinnan teoriasta, rikos- ja siviilioikeudesta aina maalaustaiteeseen ja teatteriin, hän sanoi: ”Teoria generale dell’ interpretazione. Minä kutsuin hänet kerran 50-luvulla tänne Suomeen. Pienikokoinen mies. Mutta Italian oikeushistoria on maailman parasta, vaikka Mussolinin aikana mentiin tietysti yli.”

Tiukkasin monta kertaa näitä muinaisia oppeja ja vanhoja kirjoja. Vastaus oli: ”Ei ihmine ole miksikään muuttunut. Kyllä Windscheidilta (n. 1850) löytyy vastsauksia nykyajan kaupallisiin ongelmiin, jopa vekselioikeuteen. Luin sitten pandektioikeutta ja käsitin, että tässä hommassa tarvitaan paljon arkijärkeä ja sitten eräänlainen Mekano, keinotekoinen käsitejärjestelmä, joka on ikään kuin pikakirjoitusta, sinänsä merkityksetöntä mutta hyvä menetelmä pitää käsitteet nipussa.

Opin senkin, miten tehdään vääryyttä oikein. Soitin puhelimella:” Täällä hovioikeudessa sotilassoittajat vaativat tekijänoikeuskorvauksia televisiossa esiintymisestä ja ovat alhaalla saaneetkin. Väitettä ei ole esitetty, mutta virkasuhteen ehtoja koskeva riita täytyy varmaan jättää tutkimatta, kun se on hallintoasia.” M.Y. mietti hetken ja sanoi:”Hallinto-oikeus menee pöydän alle piiloon. Olisiko parempi, jos sanoisit niille kavereillesikin (jaostolle), että ’ei syytä’.” Näin tehtiin. Soittajat saivat rahaa ja oikeutta, väärältä luukulta tosin.

1. syyskuuta 2010

Savo Oy


En kunnellut riittävän tarkoin. Ehkä se on biologiaa. Nuoret miehet kuuntelevat vanhoja vasta viimeisen hädän tullen.

Kun Savoyhin tulee hissillä, joutuu helposti juhlakerrokseen. Pahempaa on, jos laskun maksajaa ei ole sovittu, koska hinnoittelu on julma ja epäoikeudenmukainen (cruel and unjust).

Sen kerran isäntänä oli nuorehko asianajaja, jolle olimme kai tehneet jonkin palveluksen, luultavasti jättäneet laskuttamatta neuvosta että jättää juttunsa sillensä. Katselin sisäkaton linjaa, joka kyllä miellyttää silmää edelleen, ja maljakoita, jotka on suunniteltu tätä salia varten. Isäntämme halusi kuitenkin kertoa paikasta ja sen luonteesta.

Kun hän oli jatkanut aikansa ja kysynyt, tiesimmekö tämän tällaisen Mannerheimin, joka kuulemme istui joskus siinä samaisessa pöydässä, kävi niin erikoisesti, että hovimestari keskeytti sanomalla, että herrat (siis me kaksi), ovat hyvinkin usein nähtyjä kävijöitä tässä ravitsemusliikkeessä.

Olimme juuri häiritsemässä isäntäämme eli laskun maksajaa kinaamalla seuralaiseni M.Y.:n kanssa, soittiko taustamusiikkina kuuluvaa Chopinin Es-duuri-preludia Ashkenazy vai Barenboim, kun oli niin tyly tulkinta, kun tämä havahtui myöntelemään hovimestarille että kyllä. ”Tämä oli meillä työmaaruokalana, kun olimme Lasse Hornborgin kanssa Ahlströmin lasten holhoojina järjestelemässä niitä sotkuja. Talvisodan ajan oli tietysti taukoa, mutta myöhemmin on kyllä koetettu käydä.”

Isännältä menivät vähätkin konseptit sekaisin, jolloin sain tilaisuuden palauttaa entisen opettajani mieleen Pioneeripataljoona 15:n. Hän ei ollut koskaan kertonut, missä olosuhteissa hän ansaitsi rautaristin Kiestingin Veturipurolla, vaan kuittasi asian sanomalla että kun sieltä metsästä käveli kesken kaiken kaksi pataljoonaa bolshevikkeja, niin pitihän niille jotakin tehdä, varsinkin kun Turtolan rykmentti oli suossa ja Palojärvi ei uskaltanut antaa käskyjä.

Siihen se jäi.

Mutta kun isäntämme oli laskun hoidettuaan yllättäen keksinyt olevansa kiireissään, ystäväni ja opettajani soitti pöydän pintaan nähdäkseni Brahmsin balladia – hän oli ollut 30-luvun alussa kahden vaiheissa, noudattaako konservatorion opettajien neuvoa ja ruveta tosissaan pianistiksi, vai tyytyäkö johonkin vaatimattomampaan, kuten professorin virkaan – ja sanoi kuin ottaen lennosta kiinni:

”Jokohan ne bolsevikit ovat löytäneet Rouhialan panostuksen?”

Minulta taisi karata veri poskilta kun kysyin:” Onko Ensin voimalaitosten padot panostettu?” Vastaus oli kärsviällinen, niin kuin lapselle kuuluu vastata. Tiesihän hän, kun oli itse laittanut nallit, langat ja räjähteet paikoilleen.

Mietin mielessäni, että siinä Saimaan pinta laskisi jokusen metrin, jos ne padot posahtaisivat kerralla.

Seuralaisen ajatukset taisivat kiertää samaan suuntaan, kun hän Eden-hattua vastaanottaessaan ja hissiin suunnistaessamme sanoi, että se se kyllä oli pamaus, kun Syväriltä lähdettäessä piti hävittää pioneeritarvikkeet ja suurehko määrä tykistön laukauksia.

He olivat sitä mieltä, että tämä selvä ja helpoin keino on posauttaa kaikki kerralla. Kuormia oli sitten ajettu yötä päivää Syvärin voimalan padolle ja sen seudulle. Sieltähän suomalainen tossuväki pääsi todellakin irtaantumaan jo ennen slobojen tulivalmistelua. Pioneerit olivat asemissaan, ja kun tädinpojat olivat sopivasti aloittaneet ylimenon, räjäyttivät aarteensa.

Syväri on siltä kohdin hyvinkin 600 – 800 metriä leveä.

Oli kuulemma kuivunut hetkeksi.