Tunteiden ostamisesta

Myös tämä on Turun kulttuurihistorian päivän luentoon. Otsikko on ”Normilla ohjaaminen”, ja puhe on ollut aikaisemmin laajastikin kuvitelluista yhteisöistä. Sellaiset kaikkien syvällisesti ymmärtämät käsitteet kuin ”suomalaisuus” ovat erittäin vaikeita. Kun niitä alkaa leikellä, voi käydä ilmi, että jokin ”suomalaisuuden” elementti onkin ulkomaista, kaupallista tuontitavaraa.

Tunnettu esimerkki on kilpahiihto – talviurheilu alkoi talvisissa maissa 1800-luvun lopulla. Kilpailuna murtomaahiihto on etenkin varusteiltaan ennen kaikkea norjalainen kehitelmä, joka tuotiin Suomeen puoli väkisin 1920-luvun alussa. Toinen tunnettu esimerkki on sauna, jota ilmoiteltiin aivan suomalaiseksi erikoisuudeksi vielä pari vuosikymmentä sitten. Saunominen on jokseenkin yleistä arktisellä alueella, eikä venäläinen banja taida erota niin kauheasti suomalaisesta.

Joka tapauksessa kaupallisen kulttuurin välittyminen on hyvin mutkikas asia, eikä sen tieteellinen tutkimus ole vanhakaan asia. Leima ”viihde” tarkoitti hyvin kauan jotain, mitä ei kannata tutkia. Elokuvaa arveltiin sellaiseksi alueeksi vielä sotien jälkeen. Sarjakuvaa kohdeltiin mahdollisesti vaarallisena luonnonoikkuna. Voisin katsoa jostain omasta kirjoituksestani lähemmin, mutta arvelen muistavani, että Mannerheim-liitto varoitti aikoinaan vakavasti niin Aku Ankan kuin muunkin arvottoman viihteen vahingollisista vaikutuksista.

Silloin ilmestyivät Barksin Akkarit, joita voi mielestäni pitää huippusaavutuksina esimerkiksi verrattuna virallisesti hyväksyttyihin lasten- ja nuorisonkirjoihin.

Maailman myydyimpien kirjojen luettelossa esiintyy joitakin harvoja kirjallisesti merkittäviä teoksia, koska niitä luetaan kouluissa. Sama koskee Suomen myydyimpiä teoksia, joihin kuuluu muun muassa Juhani Ahon ”Rautatie”. En oikein jaksa uskoa, että sitä olisi luettu vapaaehtoisesti sataan vuoteen, siksikään että Aho on novellistina edelleen kirjallisuutemme parhaita. Lastuissa on suorastaan ylittämättömiä, esimerkiksi ”Kosteikko, kukkula, saari...”

Muutoin lista on täynnä monentasoista jännityskirjaa ja rakkausjuttua. Joukossa on myös erinomaisen hyviä, kuten Georges Simenon.

Verkosta löytyvä kulta- ynnä muiden erikoislevyjen lista onkin sitten ongelmallinen. Koko pitkässä luettelossa on yksi levy, jonka tunnen, Eppu Normaalin ”Repullinen hittejä”, ja siitäkin tunnen vain laulun ”Taivaassa perseet tervataan”, josta pidän suuresti.

Distinktiot ja luokkaerot vallitsevat ja snobismi rehottaa. Mypönnän milloin tahansa, että Sillanpää, Hallikainen, Matti ja Teppo ja Katri-Helenan ovat arvostettavia ammattilaisia. Ongelma on vain se, että minua heidän laulunsa eivät liikuta. Jos tai kun he esittävät jotain iskelmän / laulelman rajoja hipovaa, vertaan heitä johonkin muuhun. Kun 93 324 kappaletta myynyt S. Edelmanin virsilevy pyöriä mainoksissa, ajattelin vain, että tuohan voisi kuulostaa hauskalta, jos esittäjä osaisi laulaa.

Oopperalaulajat eivät toisaalta pärjää tangoisssa alan mestareille. Muistaakseni Hynninen, Salminen ja Carita Mattila ovat levyttäneet jotain samaa kuin iskelmälaulajat. Tulos on lähinnä eksoottinen.

Iskelmä kertoo kuulijalle valheen. Se välittää tunteita, joita kuulija luulee omikseen. Se heittää syöttejä, jotka saavat kuulijan muistamaan jotain, esimerkiksi toiveitaan.

Mekanismi on täysin sama kuin muun taiteen, ainakin Aristoteleen Runousopin mukaan. Taideteos irrottaa, objektivoi ja kohottaa ja saa kokijan ajattelemaan, ettei tässä kumminkaan olla näiden tuntemusten kanssa yksin.

Asian tekee jännittäväksi arvaamisen vaikeus. Kuviteltu taivaallinen apteekkari ei saisi syntymään huippuiskelmää sekoittamalla kuuntelevan yleisön tunteita täsmälleen oikeassa suhteessa. Hitti on hyvin usein yllätys. Tekijät ovat vaistonneet jotain latenttia eli näkymätöntä ja odottavaa ja tehneet siitä aktuaalista.

Sama ilmiö kuin politiikassa. Parhaiten eivät pitkän päälle menesty ne, jotka vastaavat äänestäjien toiveisiin. Suuruuksiin kohoavat ne poliitikot, jotka ottavat kantaa epäkohtiin ja toiveisiin, joista äänestäjät itse eivät olleet vielä selvillä.

Minua suomettaa

Ruotsalaisia emme enää ole. Venäläisiksi emme tahtoneet emmekä vieläkään tahdo tulla. Olkaamme siis suomettuneita.

Jukka Lindstedtin ja Stiina Löytömäen selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä löytyy linkistä verkon osoitteessa
http://www.om.fi/1266333593848

Yllätyin mieluisasti. Lindstedt on viime aikoina ollut kiinnostuneempi todistamaan toisten tutkijoiden olevan väärässä kuin todistamaan toisten tutkimustuloksia vääriksi.

Tämä ei valitettavasti ole tavatonta.

Selvityksessä on kuitenkin yksi aukko, jonka haluan osoittaa tässä.

Selvitys on kuitenkin suhteellisen pätevää työtä ja kriittisissä kohdissa sopivan samea. Juristi tai poliitikko, joka yrittää päättää, olisiko asialle tehtävä jotain, jää selvityksen jälkeen vaille vihjettä. ”Jotain” olisi tehtävä – mutta mitä?

Korkein oikeus on jo katsonut, ettei sillä ole toimivaltaa sotasyyllisyystuomion purkamiseen. Tuomioon ei voinut hakea muutosta. Tuomion purkaminen edellyttää muutoksen hakemista.

Eero Heinäluoma ehdotti eilen, että korkeimmalle oikeudelle myönnettäisiin tämä oikeus. Se tarkoittaa kai lakia – perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Heinäluoman ehdotus on törkeä. Samoihin oikeusperiaatteisiin, joita sotasyyllisyystuomio rikkoi, kuuluu tuomioistuimen riippumattomuus. Antamalla purkuoikeus korkeimmalle oikeudelle poliitikot kehottaisivat korkeinta oikeutta purkamaan tuomiot.

En ole varma, purettaisiinko niitä. Itse tuomarina olisin hyvin epävarma.

Vaikka Suomessa säädettäisiin millainen laki, sotasyyllisyysasian syyllinen oli Neuvostoliitto, jota ei ole enää olemassa. Henkilökohtaisesti syyllinen oli mm. Zdanov, joka on kuollut. En usko, että Medvejev ja Putin ottaisivat tässä vastuun Neuvostoliiton tekemisistä.

Tuomioistuin ja tuomio perustuivat rauhansopimukseen, joka Neuvostoliiton tulkinnan mukaan ylitti minkä tahansa kansallisen lain, myös perustuslain ja oikeusvaltioperiaatteet.

Suomella ja suomalaisella viranomaisella ei edelleenkään ole oikeutta tulkita toisia osapuolia kuulematta rauhansopimusta. Kun Neuvostoliittoa ei enää ole, tulkinnan muuttaminen ei ole mahdollista.

Rauhansopimuksesta voisi sanoutua irti. Se vertautuisi sodanjulistukseen ja avaisi mm. alueluovutukset.

Myös poliittis-juridinen menneisyys on käsiteltävä pelkin puhein. Menneisyyttä ei voi muuttaa. Oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla. Toivon että poliitikot tyytyvät leimaamaan rauhansopimuksen väkivallanteoksi ja vertaamaan sitä sotatoimeen. Sitähän se juuri on.

Sitä paitsi kuulemma Kekkosen keksimä ”rauhan estäminen sodan aikana” on ongelmallinen. Juuri niin Ryti ja muut tekivät – torjuivat jatkosodan aikana rauhantunnustelut useaan kertaan. Väkivaltaisen rauhansopimuksen tulkintaan ei vaikuta se, että rauhantunnustelut sisälsivät mahdottomia ehtoja.

Stalinin määräämä Talvisota oli kiistattomasti sotarikos.
Eikö jatkosota todellisuudessa alkanut 13.3.1940?

Talvirauha

Mannerheim ei ollut käynyt sotakorkeakokulua.

Talvisodassa hän johti maan sotaväkeä hiukan niin kuin tuttua ratsuväen divisioonaa maailmansodassa. Joiltakin kenraaleilta ammattitaito oli päässyt vanhentumaan. Tuohon ammattitaitoon kuuluu esimerkiksi tieto, kuinka monta päivää mies jaksaa juosta umpihangessa syömättä. Meilläkin sattui samaa kuin naapurille. Johtajien ammattitaidon puutteen vuoksi omat osastot saartoivat toisiaan ja ampuivatkin. Tykistön ja jalkaväen yhteydenpitoa pidettiin tarpeettomana tai haitallisena.

Jotkut kommentoijat ovat vedonneet minuun sydäntäsärkevästi. Jättäisit jo, Kemppinen, sodan ja veriset vaatteet. Mitä niitä enää jauhamaan. Toiset kommentoijat ovat sanoneet, että kaikki olennainen on kirjoitettu sodistamme.

Nimenomaan Talvisodasta ei ole sanottu eikä kirjoitettu kaikkia olennaisia asioita. Niiden jättäminen jauhamatta merkitsisi valtiojohdon ja median asennoitumisen hyväksymistä.

Meillä on edelleen naapurina Venäjä, jolle meidän etumme ja oikeutemme ovat sangen toisarvoisia asioita.

Virallisesti Talvisota on nyt päättymisensä 70-vuotispäivänä ylistetty olemattomiin. Kaikki huomio on kiinnitetty taistelijoiden ja kotirintaman kestävyyteen.

Suoritus oli maailmanhistoriallinen.

Sotaan varustautuminen oli niin heikkoa, että etenkin Väinö Tannerin uskonvarmuus rauhan säilymisestä maksoi paljon verta. Syntipukin tuolille istutettiin pääministeri Cajander.

Armeijalla oli vakavia johtamisongelmia. Karjalan armeijan komentaja oli Hugo Österman, joka ei saanut selvää, kuka häntä komensi ja ketä hän. Hänet erotettiin väitetyn sairauden vuoksi kesken sodan, ja käytännössä hänen sotilasuransa katkesi siihen,

Lapista tuotu kenraali Wallenius oli komentajana Viipurinlahdella vain muutamia päiviä, ja hänen sotilasuransa katkesi siihen. Armeijakuntaa komentanut Öhqvist arvasi aivan oikein, kenestä tulisi syntipukki, jos armeija romahtaisi.

Mannerheimin tilinpäätöstä ei ole oikein edes yritetty tehdä. Kun lopputulos oli niin järkyttävän hyvä eli rauha viime tingassa loistavan taistelun jälkeen, tästä on päätelty, että johtaminen oli loistavaa. Päätelmä on loogisesti väärä.

Mannerheimin työskentely Taölvisodan ylipäällikkönä muistuttaa Hitlerin toimintaa vastaavissa tehtävissä – salailevaa, oikuttelevaa, jyrkkää käskyttämistä, pitkävihaista, epäluuloista pitkän linjan ammattisotilaita kohtaan. Hänen lähimpiä miehiään olivat kiihkeä ihailija Talvela, täysin lojaali ja loputtoman hyvähermoinen Heinrichs ja – ruotsalainen Ernst Linder, ikätoveri ja kaveri jo vuodesta 1918.

Kukaan ei olisi pystynyt samaan kuin Mannerheim, jolla oli toisin kuin kenraaleillaan niskoillaan myös poliittiset paineet. Mutta se johtaminen oli jatkuvaa sähläämistä ja improvisointia sodan alku- ja loppuvaiheessa objektiivisesti arvioiden toivottomassa tilanteessa.

Yksi ryhmä on jäänyt vähälle muistamiselle: nuoret upseerit, sekä kadettikoulun käyneet että reserviläiset. Kyllä se niin on, että itse taisteluun näillä miehillä oli hyvin suuri vaikutus ja että suoritus oli – asiaan kuuluvin poikkeuksin – mykistävän hyvä. Lyseoiden ja seminaarien marmoritaulut kertovat sen. Talvisodan sotamiehen ja lotan rinnalla on mainittava Talvisodan reservin vänrikki.

Kaunis kunnianosoitus on Vihavainen – Saharov: ”Tuntematon talvisota. Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot” (2009). Löhes 400 sivua mm. L. Berijan raportteja Stalinille, Molotoville ja Voroshiloville aiheesta, miksi sota ei suju.

Tuomioiden arvosteleminen

Edellinen lakimiessukupolvi luuli, että tuomoiden arvosteleminen on sopimatonta. Sitä edellinen sukupolvi käsitti väärin laissa tuohon aikaan vielä olleen käsitteen ”tuomion rikkominen” ja arveli, ettei tuomioistuimen ratkaisusta saa sanoa poikkipuolista sanaa.

Nykyinen kansa kuvittelee, että EU:n ihmisoikeustuomioistuin on kotimaisia etevämpi elin, johon valitetaan, kun ei saada oikeutta kotimaassa. Tämä on väärinkäsitys. Etenkin rikosasiat ratkaistaan kansallisen lain mukaan, lopullisesti.

Ihmisoikeustuomioistuimen keskeinen tehtävä on nimensä mukaisesti ihmisoikeuksien valvominen. Jos kansallinen tuomioistuin on poikennut niistä, asiaan voidan tarttua.

Esimerkiksi liian lievä rangaistus ei ole ihmisoikeusasia. Myöskään liian ankara rangaistus ei ole sitä. Kuolemanrangaistus puolestaan on – siitä on säädetty ja sovittu erikseen.

Taannoinen tapaus, jossa Suomen korkein oikeus pantiin peräytymään myötävaikutusasiassa, oli hieno. Moni on huomauttanut, että myös kansallinen laki turvaa syytetylle oikeuden olla avustamatta tuomituksi tulemistaan.

Olin näkevinäni lehdessä muka ihmisoikeuskysymyksen, että onko rangaistavan teon tekijä saatettava edesvastuuseen ja onko rikoksen uhrin todisteltava syyttömyyttään. Näin esitettynä kysymykset ovat naurettava selviä.

Julkinen keskustelu on kuitenkin ongelmallista, kun juristit vaikenevat. Jotkut toimittajat ja useat mielipiteensä esittävät tietävät muutamia yksittäisiä rikostapauksia ja esiintyvät suurella sielunvarmuudella asiantuntijoina.

Seksuaalirikosten tutkinta on muuttunut hyvään suuntaan ja lakia on muutettu. Samaa tietä on jatkettava.

Keskustelussa on kuitenkin suuri ongelma: nämä asiat käsitellään melkein aina suljettujen ovien takana eli salaisina. Tuomio on melkein aina julkinen, mutta tapahtumatietoja ei kerrota. Niinpä maassa ei juuri muilla kuin tuomareilla, asianajajilla ja muutamalla harvalla tutkijalla ole todellista tietoa näistä asioista. Sama koskee lapsiin kohdistuneita tekoja.

Koska salassapitovelvollisuus velvoittaa myös toisiin tehtäviin siirtynyttä, en kirjoita tämän enempää. Esitän vain silloin tällöin toistamani ajatuksen, että suuri varmuus ja havaittava mielipiteiden kiihkeys herättävät ainakin minussa epäilyjä.

Kysymys rangaistustasosta ja rangaistusten vertaaminen toisiinsa – tämän verran verorikoksesta ja tuo kuolemantuottamuksesta – ovat mielestäni vaikeita.

Rangaistusten vaikutusta on pohdittu sata tai tuhat vuotta ja ratkaisuja on monia. Itse olen juristina kasvanut pehmoajatteluun ja väitän tietäväni, ettei ankarillakaan rangaistuksilla ole tehoa vaarallisiin ihmisiin.

Niinpä minulla ei enimmäkseen ole mielipiteitä periaatteellisista rikosoikeudellisista kysymyksistä. Itse asiassa olen ryhtynyt yhä enemmän ajattelemaan niitä kulttuuri-ilmiöinä. Tuossa samassa hengessä olen niistä kirjoittanutkin.

Rankaiseminen on rituaali, ja oikeudenmukaisuuden käsitteessä on mukana selvä irrationaalinen, jopa myyttinen osa. En osaa perustella, miksi pahantekijää on rangaistava, eikä minulta kannata kysyä, miten ankara rangaistuksen olisi oltava.

Erikoinen kannanotto henkilöltä, joka on puuhannut näitä ammatikseen yli 40 vuotta, eikö olekin?

Kilta, pitsi

Esitystäni kuunneltiin harvinaisella mielenkiinnolla, väsymättömästi.

Sitä kumminkin toivon. Näin näkyy merkityn Rauman Killan pöytäkirjaan vuonna 1934.

Paikka oli poikaseminaarin sali. Kokouksen jälkeen nautittiin ateria, joka oli maittava.

Saapuvilla oli yksi sukulainen ja yksi vanha kaveri sekä kolmattakymmentä uutta tuttavaa.

Kun pitää luentoja ja esitelmiä, niistä saattaa koitua arvaamaton hyöty. Parhaimmillaan ja pahimmillaan julkinen puhuminen – luonnollisesti ilman käsikirjoituksia ja kunnon muistiinpanoja – on kuin vaeltamista jäälakealla. Ammattitaitoa tarvitaan, kun jää alkaa notkua alla. Joskus tulee kylmä kylpy; sama koskee tietysti kirjoittamista.

Nyt olin menossa pitämään yliopistoluentoa, joten olin valmistautunut erinäisiin puheisiin yhteisöllisyyudestä. Puhuessani aloin miettiä, että entäpä jos kahden Suomen asemesta onkin kolme Suomea.

Jos mennään tästä eteenpäin, tullaan maakuntiin ja suuralueisiin ja pienalueisiin. Mielen pohjalla oli kuitenkin paljon puhuttu jako 80 – 20, joka on totta, tai potenssilain ”pitkä häntä”, joka on vielä hurjempi.

Nyt käsitin, että kun en pidä yhdistyksistä enkä seuroista ja jos on pakko mennä juhlapäivällisille, karkaan heti kun silmä välttää, tähän näkyy olevan syitä.

Tässä nyt vain sattui olemaan koolla väkeä, joka osoittautui minulle kaikkein tutuimmaksi. Olen kieltämättä eksynyt porukkaan Cambridgen takahuoneissa, kuuluisien kustantajien ja kirjailijoiden seuraan, osallistunut Washingtonissa kuunteloppilaana kokouksiin, joiden osanottajien vaikutusvalta hirvittää, ja istunut pitkissä mustissa autoissa. Sattuuhan sellaista, mutta siitä ei pidä ymmärtää.

Valitettavasti en tiedä, vieläkö kirkonkylien herrasväkeä on olemassa; pelkään että ei ole. Mutta tässä oli käsillä pienen kaupungin väkeä. En tietenkään tehnyt kyselyjä, mutta kaikilla näytti riittäneen puhdasta vaatetta päälle.

Ilmiön syy on varmaan Rauma, erikoinen perinne. Todellinen syy on kukaties mittakaava. Kun paikkakunta on sopivan pieni, ihmiset tututustuvat ja tuntevat.

Koska ihmiset olivat tavallisia, vapaan ammatin harjoittajia, opettajia ja sen sellaisia, kukaan ei ottanut itseään erikoisen vakavasti eikä juhlallisesti. Kilta oli säilyttänyt perinteitä, jotka viittasivat menneisiin aikoihin ja juhlallisiin salaseuroihin, mutta ellen erehdy, kaikki pitivät menoja vitsikkäinä.

En osaa sanoa vapaamuurareista, kun en tunne tuota järjestöä, mutta nuoruudessani istuin pari kertaa joukoissa, joissa terotettiin, että on suuri kunnia päästä näin hienoon seuraan. Häivyin vähin äänin.

Jätän kysymyksen riippumaan ilmaan: yhdistys- ja järjestötoiminta hiipui 1970-luvun poliittisuuden jälkeen ja vuosituhannen vaihteen kahden puolen levisi käsitys, että ihminen tulee toimeen omin nokkinsa, kunhan vetää toisia raskaasti retkuun eikä koskaan tunnusta mitään.

Olisiko tuuli kääntymässä? Olisko sosiaalinen media vain sosiaalisen itseorganisoitumisen ilmenemä, jonka rinnalla tekniikka olisi toisarvoista?

Ajatus on reipastuttava. Sellaiset maat kuin Italia, Saksa, Ruotsi ja Suomi sekä tietyisti Neuvostoliitto ovat syntyneet seurojen ja salaseurojen ympärille ja kasvaneet niistä. Naurakaa vain, mutta eläinsuojeluaate ja raittiusliike olivat kerran valtavia yhdistäviä tekijöitä muualla ja meillä.

Ahtojäissä

Lasse toi valokuva-albumin. Minun olisi pitänyt tietää, mistä aluksesta ja tilanteesta on kysymys. En tiennyt.

Albumin päällä lukee ”Minne från 3:dje finlandsexpeditionen”, muisto kolmannelta Suomen retkikunnalta.

Muissa kuvissa on ruotsalaisissa asepuvuissa olevia merimiehiä ja sotilaita, eräässä käsittelemässä konekivääriä. Eräässä kuvassa esiintyy jäänmurtaja Isbrytaren II. Kuvassa uppoavan laivan nimeä ei näy, mutta savupiipussa on iso S-kirjain. Albumi osoittaa, että matkustajat kävelivät rauhallisen oloisesti ahtojäätä maihin – luultavasti luodolle.

Arvaukseni on Ruotsin suorittama Ahvenanmaan miehitys kansalaissodan aikana 1918. Tietoa uponneesta aluksesta en ole löytänyt; joku kollega tuntee asian varmaan tarkasti ja ulkoa.

Ostin hiljan valmistuvan teossarjan Finlands svenska historia kaksi ensimmäistä nidettä. Kari Tarkiainen on kirjoittanut muinaisuudesta Kustaa Vaasaan ja Nils Erik Villstrand siitä vuoteen 1812. Jatkosta tulevat vastaamaan Max Engman ja Henrik Meinander.

Teokset ovat hätkähdyttävän paljon parempi kuin vertailukohtina mieleen tulevat Suomen historiat. Villstrand on Åbo Akademin professori, tuskin nimeltä tunnettu Turun tuomiokirkon itäpuolella. Mutta koko joukkoa yhdistää ankara ja ahkera työskentely ensisijaislähteiden parissa ja hyvä ja ilmeikäs kieli.

En ryhdy vielä esittämään madonlukuja. Meillä on erinomaisia poliittisen historian tutkijoita ja Suomen ja Pohjoismaiden historiassa ylivoimainen Kuisma – mutta en ole aivan varma, onko meillä päästy todella eroon Koskenniemen ja Talvion kaverin J.J. Mikkolan tyyppisestä historiankirjoituksesta, jossa isänmaallisuus paikkasi tyhmyyden.

Sävyisänä mielipiteenäni mainitsen vain, että Ahvenanmaan liittäminen hyvin ankarien riitojen jälkeen ja vastoin asukkaiden lähes yksimielistä mielipidettä Suomen tasavaltaan oli sekä vääryys että erehdys.

Ruotsinkieliset maanmiehemme ovat olleet luonteenomaisen sävyisiä. Kukaan ei ole sanonut kovalla äänellä, että Suomen kaikinpuolinen lukkiutuminen omaan ihanaan itseensä 1919-1939 johtui joltakin osin siitä, että Ahvenanmaa jäi hiertämään valtiollisia välejä ja muutoin täällä puuhattiin kaikin voimin kieliriitaa ja epäsopua äidinkielen perusteella, kunnes syksyllä 1939 jouduttiin miettimään, kuinka nyt suu pannaan.

Joskus tuntuu, että epäluulo ja eriseuraisuus tehosivat. Ruotsi on meille edelleen kovin vieras maa. Nuoriso suhtautuu ruotsin kielen opettelemiseen yhtä nyrpeästi kuin venäjän. Kun puhe on kahden naapurimaan kielistä, asennen ei ole erikoisen järkevä.

Ruotsalainen historiantutkija Jan Samuelson sanoo hauskasti, että suomi ja ruotsi ovat sukukieliä. Vaahteramäen Eemelistä (Emil i Lönnberga) tuli isona Vimmerbyn kunnallislautakunnan esimies. Tämän tehtävän voi ilmaista täsmällisesti vain suomen ja ruotsin kielellä. (Se vastaa myöhempää kunnanhallituksen puheenjohtajaa).

Juristille tämä kielisukulaisuus on itsestään selvä. Yritäpä puhua kuulutuslainhuudosta tai rasitustodistuksesta englanniksi. Ei taida tulla mitään.

Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin ja ruotsalaiset olivat samaa mieltä. Ahvenanmaasta on ollut 1920-luvulta asti muille suomalaisille lähinnä harmia.

Mitähän ruotsalaiset maksaisivat, jos pantaisiin ilmoituis lehteen: myydään edustava saaristo. Edulliset maksuehdot.

Mutta sen voi huomauttaa, että Talvisodan ensimmäinen hyökkäystehtävä oli Suomen ja Ruotsin maayhteyden katkaiseminen...

Ahtojää

Maapallon elämän ehto on veden kummallinen jäätyessään. Melkein kaikki muu supistuu, kuten puu ja rauta ja teräs ja kupari. Entisen maailman kiskonvälit kolkkasivat kovasti talvella ja puhelinjohdot roikkuivat. Ja roikkuvat korkejännitysjohdot edelleen, kun on kylmä.

Luin joskus jääkäriksi Saksaan aikoneesta, jolta pääsi itku keskellä Merenkurkkua. Sitä en muista, kääntyikö hän takaisin vai heittäytyikö kavereiden raahattavaksi.

Merenkurkku pahoissa ahtojäissä on hiihtäjän tai jalkamiehen ylitettäväksi lähes mahdoton. Se on niin kuin ylittäisi suket jalassa Länsi-Pakilaa – seinää ylös rintamamiestalon katolle, harjaa, seinää alas, aidan yli jne.

Olin sitten Turussa. Olivat siellä hupinassa yhden sillan takia. Sanoivat jäiden painaneen. Jos se on totta, tieto on hiukan huolestuttava. On niitä jäitä toisinakin vuosina. Ei kovin monta vuotta sitten Seine jäätyi, ja Pariisin sillat kestivät. Jotkut niistä ovat keskiajalta. Jotkut niistä ovat valurautaa, jonka lämpölaajeneminen lienee rajua.

Kerroin oppilaille kulttuurista ja käytin eilistä Koskenniemi- kirjoitusta luennon lähtökohtana.

Kun yhteen kirjoitukseen ei kumminkaan pidä panna liian paljon asioita, jatkan nyt sanomalla, että koskenniemeläinen konservatiivinen kulttuurikäsitys ja Eino Leinoon liittämäni liberaali perinne eivät edes yhdessä riitä.

Olen alkanut vähä vähältä epäillä, että oman sukupolveni kaksi kulttuuriheerosta ovat Pekka Gronow ja Peter von Bagh. Jätkät ovat molemmat seikkaileet myös akateemisilla kentillä, Pekka tohtorina ja Petteri Taikin proffana.

Sanoivat Koskenniemi ja Leino mitä sanoivat ja vaikka muistan sitten 1960-luvulla valtaan päässeiden virtausten käsityskannat, olen uhmakkaasti edelleen rillumarei-kulttuurin ihailija ja roskakulttuurin kannattaja.

Gronow ryhtyi kai ensimmäisenä suhtautumaan äänilevyihin vakavasti eli huolehtimaan niiden arkistoimisesta ja selvittämään niiden syntyjä. Hän ei nähnyt mitään syytä syrjiä Dallapeta tai Georg Malmstenia näissä puuhissaan. Petteri kirjoitti kuka ties ensimmäisenä Suomessa gradun elokuvasta – tietysti Hitchcockin Vertigosta (”Punainen kyynel”). Ja muuten samoihin aikoihin Heikki Kaukoranta teki gradun sarjakuvista, joka sekin oli käänteentekevää, varsinkin kun työ oli hyvä.

Petteri on edelleen sen verran vilkkaasti kehissä, että joudun itse hämmästymään miten uskomattoman varhain hän teki fiksuja, asiallisia ja helliä dokumentteja muun muassa Tapio Rautavaarasta ja Olavi Virrasta (1977). Kuuntelin Rautavaara-juttua Ylen elävästä arkistosta. Se on hurmaava.

Matala kulttuuri tuli laajemmin tietoisuuteen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Kukaties ylipoliittinen vaihe, jota nimitetään yleistäen stalinismiksi, pyyhkäisi muistoja kuin ahtojää.

Siitä alkaen on ollut luvallista pitää sekä Kipparikvartetista että King’s Singersistä. Edelleen on luvallista sanoa, että vaikka äänessä ei ollut kehumista, Hiski Salomaa ja Esa Pakarinen lauloivat merkillisen puhtaasti ja osoittivat mainiota rytmitajua.

Kulttuurin kellokkaat olivat sangen taipuvaisia kiipeilemään norsunluusta rakennettuihin torneihin ja suhtautumaan sangen kylmästi kansanomaisten näytelmien (tyyppiä ”Tukkijoella”) hurmaan ja rehellisesti raa’an kaupalliseen viihteeseen (tyyppiä Disney).

Minun piti Turussa katsoa muutamia Koskenniemen elegioita. Sen sijaan syvennyin lehtikioskista ostamaani sarjakuvalehteen Agentti X 9, jossa oli pari ns. klassikkosarjaa Modesty Blaisea ja selvästi mainosmielessä laadittu kirjoitelma, joka jäi askarruttaman, koska siinä voi olla perää – onko Lisbet Salander omaan aikaamme siirretty muunnelma Modesty Blaisesta, tytöstä taistelemassa ja pitämässä puoliaan vaikka ketä vastaan, kunnostautumassa tekniikan ja talouden alalla, luomassa uutta naiskuvaa?

Kaksi kuvitelmaa

Sanomalehdessä tietämättömyydestään ylpeilevät henkilöt Lasse Lehtisen johdolla ovat keskustelevinaan Koskenniemestä ja kirjallisuudesta. Aiheena on elämäkertateos.

Näkökulma on surkean suppea, koska se käsittää korkeintaan sotavuodet ja 1950-luvun.

Kun Koskenniemi tuli kirjallisuuteen 1906, runouden suurin nimi oli Eino Leino, joka eli ja julkaisi vielä 20 vuotta.

Poliittinen taistelu Suomen kulttuurista kävi silloinkin kuumana. Leino herätti ihastusta mutta hänestä ei ollut kansalliseksi keulakuvaksi. Siihen toimeen ryhtyi Koskenniemi.

Meillä oli kaksi vahvaa suuntausta, joita voisi luonnehtia väljästi liberaaliksi ja konservatiiviseksi. Vanhasuomalainen, paasikiveläinen linja voitti 1918, pehmeämpi hymyilevä Apollo sai odottaa 1950-luvulle asti.

Liberaali, osin selkeästi nuorsuomalainen linja oli tuottanut Sibeliuksen, Gallén-Kallelan ja monia muita – viimeisenä kuoli Joel Lehtonen. Konservatiivinen linja asetti Koskenniemen Turkuun professoriksi väitöskirjaa vailla olleena maisterina 1920-luvun alussa, ja koskenniemi vaikutti professorina, rehtorina ja akateemikkona normeilla ohjaamiseen.

Hän haki normit Saksasta ja Ranskasta sekä antiikista. Suuri ihanne oli Goethe ja normien kanssa askarteleminen näkyi etenkin vieraisiin kieliin syntyneiden runomittojen taivuttelussa ja samalla runojen ja aforismien sisällössä.

Koskenniemen tuotannosta on vaikea löytää rakkautta, lämpöä, toveruutta tai edes huumoria. Hyvin keskeistä on antiikin malleihin tukeutuva itsesääli.

Akateemisesti ja hierarkisesti johdettu kulttuurielämä oli keskeinen osa Suomen politiikkaa hyvin kauan. Koskenniemi ja hänen aisaparinsa Maila Talvio kykenivät suorastaa sanelemaan suurimman kustantajan, WSOY:n julkaisupolitiikan.

Siitä ei ole tietoa, missä määrin he vaikuttivat kahdenmerkittävän lyyrikon, nimittäin P. Mustapään ja Aaro Hellaakosken pitkään vaikenemiseen, joka päättyi vasta sotien jälkeen.

Mielenkiintoista kyllä nämä kaksi olivat myös tohtoreita, toinen kansanrunouden, toinen maantieteen. ”Jäähyväiset Arkadialle” ja ”Huojuvat keulat” leimattiin merkkitapauksiksi, vaikka kumpaakaan ei ole totuttu liittämään runouden modernismii.

Toisin kuin lehtikeskustelijat me emme ole velvollisia ottamaan kantaa Koskenniemen teksteihin ja niiden elävyyteen. Tiedämme jokseenkin selkeästi, että ne oli muotoiltu vallinneitten eurooppalaisten esikuvien mukaan, ja Koskenniemen itse kirjoittamat kritiikit osoittavat, että hän edellytti muiltakin näiden normien huomioon ottamista.

Suosittu kysymys Koskenniemen suhteesta sotaa käyvään Saksaan ei ole erikoisen kiinnostava. Sotaa käyvät saksalaiset osoittivat monia kertoja, minkä verran he antoivat arvoa ihailijoilleen. Jopa P.E. Svinhufvud pyöri jatkosodan aikana Saksanmaalla etsimässä tukea mutta ei päässyt edes johtavien natsien puheille.

Paasikivi nimitti vanhat oikeistomiehet akateemikoiksi, Koskenniemen yhtenä heistä – toinen sangen oikeistolainen oli Yrjö Kilpinen ja kolmas A.I. Virtanen. Itse asiassa luettelo on pitkä.

En osaa sanoa, miksi Paasikivi menetteli näin. Joko hän oli taitamaton tai sitten hyvin ovela. Ehdottaisin edellistä. Paasikiven ura on erehdysten kirjavoima, ja osa niistä erehdyksistä oli todella suuria.

Poikkeuksia oli, mutta Kekkonen valloitti kulttuurielämän pala palalta ja osa osalta kannalleen. Seuraavat presidentit arvioivat, ettei ihailijoita taiteilijoita tarvita hovimiehinä. Siinä he olivat epäilemättä oikeassa.

Koskenniemen vaikutus oli hyvin vahva yli 50 vuotta – hän kuoli 1962. Hänen saksa- ja antiikkiharrastuksensa ei osoittautunut kestäväksil

En ihmettele. Kirjallisuudessa ja taiteessa vaikuttavat yhtaikaa, rinnan tai päällekkäin muoto ja sisältö. Koskenniemi palvoi muotoa. Viimeksi kuluneet vuosikymmenet on useimmiten ajateltu, että muoto ja sisältö ovat vaihdannaisia eli sisältö määrää muodon ja päinvastoin.

Meillä on – modernismin piirissä – suuri määrä tässä mielessä ”koskenniemeläisiä” kirjailijoita. Heidän runonsa tai proosansa muistuttaa muute koristetaidetta, esimerkiksi Fabergé-munia – pinta voi olla hyvin taidokas, mutta sisällä on tyhjää.

Tämä oli muistiinpano tämän maanantain Turun kulttuurihistorian luentooni.

Lagus

Mistä pienet kenraalit on tehty?

Itsenäisen Suomen alkuvaihe oli nyrkkitappelua muun muassa kenraalin arvoon kohoamisesta, ja sopivaksi arvioitu tapa oli hätistellä ryssän kenraaleja siviiliin. Tässä onnistuttiin, erästä Mannerheimia lukuun ottamatta.

Aarne Sihvosta tuli kenraalimajuri 36-vuotiaana ja heti perään puolustusvoimain komentaja. Vaikka lähempää tietoa herrojen hihtourheiluharrastuksesta ei ole, sukset jäivät kuitenkin pysyvästi ristiin monien muiden jääkärien ja äsken mainitun Mannerheimin kanssa.

Osa sotakenraaleista oli vanhaa suomalaista herrasväkeä. Olisi hauska kuulla, riittääkö nimi viittaukseksi vai onko soturimaine (”Laakus höökii”) peittänyt alkuperän.

Kenraalimajuri Ruben Lagus oli metsänhoitajan poika, mutta Kansallisbiografia vilisee etäsukulaisia aivan syystä. Isoisä oli valtioneuvos ja yliopiston rehtori-

Sukunimi tarkoittaa jänistä. Ruben olisi luultavasti panettanut asianomaisen putkaan, jos Panssaridivisioonan olisi sattunut joku kreikan taitoinen (kr. lagos = jänis). Sukututkijat ovat viitanneeet Hirvensalon Jänissaareen. Suvun aatelisen haaran kilvessa on kuitenkin selvä rusakko.

Huvituin tästä havainnosta, koska olin mielessäni kääntänyt sukunimen aina väärin.Tunsin useitakin tuon nimisiä asianajajia, joista Julle Lagus oli huomattava. Tiesin hyvin, että 1800-luvulla Laguksia oli professoreina monta, ja myös lainoppi oli hyvin edustettuna. Jotkut jäivät historiaan epätavallisen heikkoina, jotkut taas etevinä. Niin se käy.

Suvun taustalla oli Iisalmen ruhtinas, hyvin sikiävä kirkkoherra, jonka jälkeläisiä riitti joka lähtöön.

Minä tyhmä liitin mielessäni ”Laguksen” lakiin (lag), joka on siis nolo väärinkäsitys.

Kansallisbiografia ilmaisee asioita ovelasti. Meidän hakuteoksemme ja historiamme ovat toistaiseksi kovalla kädellä sensuroituja.

Nyt kuitenkin mainitaan, että Laguksen soturinmaine syntyi vasta jatkosodassa. Talvisodassa hän oli huoltopuolella. Lisäksi kirjoittajakunta on todennut, ettei Ruben Laguksen johtamien joukkojen osuus ollut enää kesätaisteluissa 1944 erityisen näkyvä.

Miten kirjailijat ja teatteri-ihmiset rakastavatkaan Mannerheimia, kun heillä on niin kova hinku sepittää erilaisia vähemmän mairittelevia kirjoituksia ja näytöskappaleita.

Muu kenraalikunta on Airoa lukuun ottamatta jätetty rauhaan.

Jos joku tilaisi minulta kuunnelman, kirjoittaisin Laguksesta, joka Yliveden kartanon navetassa on johtavinaan jotain, kukaties taistelua, vaikka joukkoja ja viestiyhteyksiä ei oikeastaan enää ole. Sitä ennen oli käyty kuuluisa huutamiskilpailu Laguksen ja Pajarin kesken ja jääkäripataljoonien parhaat miehet olivat menneet Kuuterselässä ja Talissa.

Biografia mainitsee myös äärimmäisyyksiä hiponeen sotilaallisuuden ja rivien välistä on helppo lukea käsitys kolossaalisesta omahyväisyydestä.

Tällaisia piirteitä kykenee luultavasti tuottamaan vain pappis-yliopisto-teollisuusperinne. Huomattakoon, että markkinointiviestinnän uranuurtaja ja suuri sotilas Adolf Ehrnrooth oli soturisukua, Lagus ei.

Mitä kertonee kansasta, että molempia jumaloivat omat alaiset ja miehistö? Ei kai muuta kuin että rahalla saa ja hevosella (URR) pääsee.

Pärstäkerroin

Oikeusvaltion kannattajana luulen, että Alpo Rusin jokseenkin kaamea, mutta onneksi viimein suurlähettilään virkaan johtanut kohtalo, johtui viranomaisten vihaisuudesta ja sen lisäksi huonosta pärstäkertoimesta.

Poliisi ja suojelupoliisi varmaan ajattelivat, että tuon näköinen tyyppi on varmasti rikkonut lakia. Hänhän muistuttaa olemukseltaan ja eleiltään 1940-luvun elokuvien ja sarjakuvien luihuliineja. Hän muistuttaa myös sarjakuvataiteilija Robert Crumbia, jonka omakuva on ylhäällä.

Sain aiheen mainita tästä luettuani Jyrki Virolaisen kirjoittaman, joka koski Johannes Koskisen lausumia ja syyttömyysolettamaa.

Edelle kirjoitettu on ivamukaelma maailmasta, jossa syyttömyysolettama ei toimi. ”Se on sen näköinen, että varmasti se on tehnyt jotain, joten annetaan varmuuden vuoksi piiskaa.”

Kafkan ”Oikeusjutun” alusta ilmenee Itävallan ja Saksan rikoslakien ero 1910-luvulla. Päähenkilö vangitaan, ”vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa”.

Saksa oli Franz Kafkan väitellessä oikeustieteen tohtoriksi jo siirtynyt niin sanottuun tekosyyllisyyteen. Ketään ei voinut vangita eikä edes pidättää, ellei häntä epäilty todennäköisin syin nimetystä rikoksesta. (Siitä ei ole tänään puhe, missä määrin tämä sitten vaikutti todellisuuteen Saksan eri vaiheissa, mutta natseilla oli harmeja eräistä tuomareista.) Itävallassa oli vielä voimassa vanhanaikainen rikoslaki, kuten muuten meillä Suomessa vielä taannoin. Poliisi ei ollut selkeästi tilivelvollinen toimenpiteistään, ei edes kiinni ottamisesta, pidättämisestä tai vangitsemisesta. Joskus puhutaan tekijänsyyllisyydestä.

Siksi esimerkiksi Valtiollinen poliisi, myöhempi suojelupoliisi, piti asekätkennästä epäiltyjä vuosikausia vapautensa menettäneinä. Monia vapautettiin sitten aikanaan syytteitä nostamatta.

Tämä on Guantamo-ilmiö.

Tämä ei ole juristien saivartelua, vaan laillisen menon kulmakivi.

En kajoa Rusin asiaan, josta on kirjoitettu paljon. En tunne asiaa riittävästi.

Kajoan otsikon kertomaan asiaan, joka on ihmeellinen. Tunnen ihmisiä, joille tipahtaa turpaan kerran kuukaudessa Helsingin rautatieasemalla, ja taas toisia saman ikäisiä ja näköisiä, joilla ei ole koskaan eikä mihinkään vuorokauden aikaan vastaavia ongelmia.

Puhe ei ole ärsyttävästä käyttäytymisestä eikä katsekontaktista. Lisäksi huono tuuri eli joutuminen väärällä hetkellä väärään paikkaan on voimallinen luonnonlaki, jolle ei mahda mitään.

Simputus, koulukiusaaminen ja työpaikkakiusaaminen ovat hylättäviä asioita. Kun olemme juuri käsitelleeet yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia, haluaisin ilmoittaa tässä uteliaisuuteni. Olisiko mahdollista tutkia, miten paljon huono pärstäkerroin vaikuttaa rikoksen uhriksi valikoituiseen?

Tämä ilmiö selvisi minulle vuonna 1970. Istuin käräjiä. Myös muut poliisit ja apulaisnimismiehet vahvistivat, että virkamiehen (poliisin) väkivaltaista vastustamista koskevissa jutuissa neljässä jutussa viidestä oli aina kysymys samasta konstaapelista.

Muistan kotiseudulta yhden ylikonstaapelin, jolla oli taipumus saada turpaansa, ja toisen, joka oli lihava ja vanha mutta rauhoitti tappelut tansseissa kävelemällä sekaan ja sanomalla että no no, pojat.

Monella miehellä on muistoja ”rykmentin murheenkryyneistä”. Enimmäkseen he olivat aivan tavallisia alokkaita tai sotamiehiä, joilla oli outo taito kiinnittää itseensä huonojen esimiesten huomio. Ilkeissä tapauksissa asianomainen jännitti, ja huono kouluttaja luuli että nyt hänelle irvistellään.

Olisiko tässä jopa biologiaa? Pelkoreaktio näyttäytyy eläinkunnassa hyvin usein hyökkääväksi tulkittuna pöyhistelynä. Tunnetuin on kai kiisan sähinä ja selän köyristäminen.

Jos tälllainen vaistomaista torjuntaa aiheuttama ”pärstäkerroin” on olemassa, kai siihen olisi lääkkeetkin. Tiedän ainakin tapauksia...

Virkamatkalla valokuvausliikkeessä

Picasan verkkoalbumi riittää käytännön tarpeisiin, vaikka se taitaa pienentää kuvia enemmän kin Flickr. Kotirauhan rikkominen lähettämällä tuttaville linkkejä kaikenkarvaisiin kuviin on silti mieluisaa puuhaa. Sitä ei ole edes huomattu kieltää laissa.

Suvuissa on vanhoja ihmisiä. Muuten voi olla, että valokuvausliikkeen palvelut jäisivät käyttämättä. Valokuvausliikkeet ovat kaiken kaikkiaan heikoissa kantimissa. Siksi on yllättävää, että uutta on keksitty.

Ensin väitten- tai moitteenvarainen mielipide: kuvien tulostaminen vanhoille sukulaisille omalla printterillä ei ole välttämättä järkevää. Ainakin täällä meillä kymppikuvat saa odottaessa ja halvalla. Ne ovat parempia ja kestävät paremmin valoa kuin itse tehdyt kopiot. Kääntäen: en pidä järkevänä törsätä rahaa tavanomaista Anttilan tarjouksen tulostinta ihmeellisempään laitteeseen. Muilla on toisia tarpeita.

Olen jo muuttunut kaikkien kauppojen kauhuksi: ostaja joka tekee parin euron kaupat ja jää hölöttämään niitä näitä. Niipä tulin möläyttäneeksi ajatukseni tapiseerata huoneeni seinän luovutetun Karjalan kartoilla, kunhan keksin järkevän keinon tulostaa niitä. Myyjä sanoi että peremmälle ja tiesi, että tällaista läpinäkyvää kangasta käytetään Oopperassa lavasteisiin ja tuossa on neljäkymmentä muuta vaihtoehtoa.

Seuraavaksi hän pyysi konehuoneen puolelle ja näytti ylpeänä samanlaista herraskaista komeroa mallia Muurame tai Masku ja tyyppiä kärsinyt maailman myrskyissä kuin minulla on itselläni tässä huoneessa. Kaapissa oli etelän palmuja ja aurinkorantaa. Hän sanoi lähettäneensä oven sellaisenaan alustaksi, ja oma valokuva oli tulostettu huomattavan isokokoisena suoraan sen pintaan.

Seuraava havaintoesine oli tyyny. Hotelliketju oli kuulemma tilannut Kodakilta ziljoona tyynyä, malli alcantras tai sinne päin (sekoitemuovi), johon oli tulostettu kumpupilviä.

Ei yhtään huono ajatus. Kysyin varovasti, voisiko muumipeikon korvata lähettämällä esimerksi mukin ja sopivan kuvan. No problemo.

Varsinaisesti riehaannuin, kun hyllyltä otettiin itse asiassa kaunis valokuva, joka oli tulostettu lasilevylle. Kulmiin oli nakerrettu asiaankuuluvat reiät niin että kesäisen järvimaiseman voi ripustaa nailonsiimoista ikkunaan.

Itsestäni en mene sanomaan, mutta usein mainitut suvun naisihmiset eivät luultavasti osaa edes kuvitella mitään sen ihanampaa kuin rakkaat, muistoista rikkaat mökit lasilla, ikkunassa, valoa vasten.

Äitini todella teetti vuosikymmeniä sitten saunamökin, jonka esikuva oli Martta Wendelinin postikortti – pitkää heinää katolla. Kun hän lähetti valokuvan mäkistä Wendelinille, hän sai ostaakseen öljymaalauksen, joka oli olennaisesti sama kuin hänen 1930-luvun muistikuvansa. Se maalaus on seinällä, eikä kenenkään tarvitse enää hävetä sitä että pitää Martta Wendelinin tai Rudolf Koivun kuvista.

Itse otetun kuvan tulostaminen lasille kiepautti heti mieleen ratkaisun, jolla voi itse selviytyä mummon piironki –oireyhtymästä eli siitä tosiasiasta, että joissakin paikoissa on hankalasti pölytettäviä ja helposti kaatuvia valokuvia ihan niin kuin Pohjanmaalla oli tapana – viisi ylioppilaspoikaa, kaikki Talvisodassa kaatuneita. (Todellinen esimerkki, Jalasjärveltä.)

Siis arkeen: neljä tai kahdeksan kuvaa suoraan akryylille tulostettuina ja tämä ainoa akryylilevy sitten naulalla seinään. Useat henkiökuvat lasi- tai muovilevyn alla kehyksissä näyttävät tyhmältä. Sijoittelu on melkein ylivoimaista. Läpinäkyvän levyn ”sisällä” eli pinnalla se ei ole niin nuukaa.

Olennaista on, että tällaisia erikoisempi tulosteita, joita tietysti on tehty iät ajat messuille ja ties mihin, saa muutamalla kympillä ostarin valokuvauspuodista (Kodak Express).

Kiitos, professori Kemppinen! Päivän Pirkka.

Tappamisen hyödyllisyydestä

Kukaan ei opeta psykiatreille selvää puhetta. Lääkäreissä on muutama kuuluisa poikkeus. On niitä muitakin. Kuuntelin useaan kertaan tätä ihme höpöttäjää, josta kuulemma tuleen Ylen uusi pääjohtaja. Siitä en saanut selvää, mitä hän yritti sanoa, jos mitään. Vaikutelmana välittyi: ole kiltti rikkaille (Erkko, Alma).

Keskustelua ja kysymyksiä herättävät posttraumaattiset häiriöt. Joku aina sanoo, ettei sellaisista ennen mitään tiedetty. Oltiin sodassa ja hukuttiin merellä mtta siitä vain jatkettiin rinta kaarella.

Entä jos asia on juuri päin vastoin? Entä jos jokin osa vääristymisestä ja kärsimyksestä johtuu hoitamattomista vammoista?

Kukaties niin sanotut henkiset vammat ovat tarttuvia. Tämä ajatus ei ole mitenkään omaperäinen. Peruspsykologiakin taitaa lähteä siitä, että vanhemmat istuttavat vikojaan ja puutteitaan lapsiinsa ja lapset sisaruksiinsa.

Entä jos nämä hiukan naurua ja harmia herättäneet sotamuistojen vaalijat – vainajia jo jokseenkin kaikki – jotka kokoontuivat jaloviinapullojen ääreenn kertaamaan, mitä Vuoksen tai Syvärin varrella tapahtui, olivatkin viisaampia kuin vaikenijat?

Ruotsissa on Estonia-ongelma, ja Suomessa munasin itse hiljan tsunami-ongelmassa. On aina mahdollista, että puhuu puolivieraalle ihmiselle näistä katastrofista uutistapahtumina, ja toinen purskahtaa itkuun tai rupeaa raivoksi.

Monia vuosikymmeniä ihmisten asenteissa näkyivät irralliset tapahtumat. Kansalaissodan punaiset olivat kaikki hirttämättömiä roistoja, koska Pekkalan kartanon isäntä, hyvä mies, surmattiin raa’asti. Kartanonherrat olivat ihramahaisia verenimijöitä, koska Laukon torpparit häädettiin.

Pelkään että ns. maailmankuva rakentuu juuri näin.

Oletan, että ihmisryhmillä on ollut sata tuhatta vuotta sekä kemiallisia että muita itseparannuskeinoja. Lähes varmoja tapauksia ovat myytti ja satu. Kun niitä kerrotaan ja kerrataan, kuulijat tuntevat mielihyvää, mutta ehkä ne myös parantavat?

Olisi houkuttelevaa tulkita kirjaimellisesti Jeesuksen vaatimus: tehkää parannus – parantukaa.

Uhkarohkea ehdotus. Kirjojen ja elokuvien bestsellerlistat osoittavat, että ainakin viimeksi kuluneet 50 vuotta väkivalta- ja jännityskertomukset ovat hallinneet yhdessä haaveellisten romanssien kanssa. Itse asiassa ne ovat hallinneet 5 000 vuotta, mutta ei nyt riidellä siitä.

Toisin kuin elämässä esimerkiksi dekkarissa on alku ja loppu. Lukija tuntee kummaa tyydytystä, kun pahis putoaa kiljuen ja karjuen pilvenpiirtäjän ikkunasta ja sankari poistuu kohti auringonlaskua, juhlittuna tai salaa mutta joka tapauksessa tehtävänsä täyttäneenä.

Elämässä ei käy näin. Mutta me lääkitsemme itseämme tarinoilla.

En ole koskaan pitänyt Agatha Christiesta, mutta olen alkanut kunnioittaa hänen tuotantoaan yhä enemmän. Huomasin Hercule Poiroteista, miten syvästi Dame Agatha vihaa Englantia ja englantilaista yhteiskuntaa. Hän kiinnittää lukijan huomion Poirotiin, joka on naurettava henkilö mutta niin fiksu, ettei häntä parane vähätellä. Poirotin – tai Miss Marplen – varjolla Christie esittelee menneen Englannin hyvin ikäviä ja vastenmielisiä puolia.

Hammetin ja Chandlerin ja nyt Ellroyn Kalifornia valitettavasti on oikeista aineista uutettu tiiviste.

Georges Simenon oli kammottava ihminen, ja hänen suuri lempeytensä ja humanisminsa (Maigret’n hahmo) on tarkoitettu peittämään melkein kaikkien muiden ihmisten syvää raadollisuutta.

Jos tämä pitää paikkansa, meidän on syytä olla onnellisia suomalaisen jännärin selvästä noususta. Jos Reijo Mäki olisi malttanut mielensä, hänestä olisi tullut ”Jäätyneillä enkeleillä” Stieg Larson. Ei malttanut. Kirja on mainio, mutta osaan kuvitella täsmällisesti, miten hyvä siitä olisi tullut armottoman toimittajan pakottaman uudelleen kirjoittamisen jälkeen.

Tiettekö työ tiedettä?

Markku Jokisipilä osoittaa usealla blogikirjoituksella, mihin tästä mediasta on. Aihepiiri taitaa ola hyvinkin lähellä omaa eilistä kirjoitustani, jota joku voisi sanoa mediakritiikiksi.

Ilahduin kovasti suomalaisten väitettyä väkivaltaisuutta koskevasta kirjoituksesta viittauksin sanomalehdessä asiasta kirjoittaneeseen kollegaan, joka on professori Pertti Töttö. Tiedän miehen. Hän on julkaissut etenkin kvantitatiivisista tutkimuksista ja on yhteiskuntatieteiden tutkimusmetodien professori.

Töttö ja häntä siteeraava Jokisipilä näyttävät olevan sitä mieltä, ettei tavattoman suosittu käsitys suomalaisten luonnottomasta, suorastaan itä-eurooppalaisesta väkivaltaisuudesta perustu ainakaan todellisuuteen.

Paras löytämäni kirja aiheesta on Janne Kivivuoren ”Rikollisuuden syyt” (2008). En ole vaivautunut katsomaan matrikkelista, oliko hänen vanhemmillaan omituinen huumorintaju vain huonot hoksottimet. Nimi tuo muillekin kuin minulle mieleen erään romaanihenkilön.

Jäin miettimään päivällä lehteen painettuja numeroita eri lehtien lukijamääristä. Puhe ei ollut levikistä. Kuinka moni mahtoi huomata sen? Levikki on lukijan käsiin päätyneitä lehden kappaleita. Lukijamäärä on jotain muuta.

Tämän blogin lukija huomautti asiallisesti, että Kemppinen on ruvennut lukemaan kovasti lehtiä. Yritän järjestää kulkuni nykyisin niin, että syön päivällä kotona. Vanhan ajan lounashetki rouvan kanssa olisi houkutteleva ajatus, ja hovimestari samoin. Menemättä asioihin, jotka eivät kuulu muille, sanon vain, että ihmisillä on erilaisia rajoituksia, joskus esimerkiksi terveydellisiä.

Pienten jalkojen kopina parketilla – hanki sinäkin kääpiö hovimestariksi!
Sanoi muistaakseni Groucho.

Luen siis päivällä syödessäni uutiset ja talouden; kulttuuri saattaa jäädä väliin.

Eli: media tarjoaa huomattavan usein erilaista moskaa ”mielipidetutkimuksina”. Nyt en puhu Hesarista. Kyselytutkimus, sen perusteena tavallisimmin oleva satunnaisotanta ja sen käsittelyn edellyttämät testit ovat luotettavia ja suuritöisiä.

Muun muassa Töttö on kirjoittanut asiasta. Ellei puhuta mielipiteistä vaan esimerkiksi Internet-yhteyksistä tai sodassa kuolleista, erilaisten regressioanalyysien tulokset voivat osoittautua hyvin mielenkiintoiseksi. Niiden tekeminen on hyvin vaativaa – vaikka käytössä olisi SPSS tai vastaava sopeutettu tietokoneohjelma.

Esimerkkejä myös enimmäkseen kauniista graafeista löytyy runsaasti Tilastokeskuksen sivuilta. Vaikka ne ovat hyviä, olen tehnyt itse kuolinsyytilastoja ja graafeja ja erilaisia väestöpyramideja.

Kuolinsyyt jaettuna ikäkausiin ja sukupuoliin sisältää tietoa, joka ei yleensä näy mediassa. Sekään ei taida kuulua joka miehen tietoihin, että liikennekuolemat ja vahingoittuneiden määrät ovat pudonneet kolmannekseen vuoden 1973 tasosta – absoluuttisina määrinä.

Suurta syntiä tekevät muut kuin yhteiskuntatieteilijät – usein juristit ja historiantutkijat.

Jokisipilä perusteli ilman tilastoja sangen vakuuttavasti, että puheet huippu-urheilun kansanterveyttä edistävistä vaikutuksista ovat roskaa, ja että olympia-alalla vilisee vääriä yleistyksiä. Huipulla urheilu on sirkusta, joka vaatii erittäin epätodennäköistä perimää ja hirvittävästi työtä. Asian lienevät oivaltaneet Neuvostoliitto ja DDR sekä luultavasti talviurheilussa Norja.

Urheiuiussa ei kruunata sääntöjä, vaan poikkeuksia.

Aina viisas

Kirjassa luki, että menneiden vuosikymmenien kulttuuriradikaalit arvostelivat mediaa.

Ihastuin tiedosta, koska olin kulltuuri- eli partaradikaali. Ainakin vain omaa parastani tarkoittaneet lähihenkilöt sanoivat niin. He sanoivat myös, että kun kirjoitan ilkeästi Uudesta Suomesta, minut on valjastettu vieraiden vankkureiden eteen. Jotkut sanoivat suoraan bolshevikiksi.

Tuon nimityksen sai, jos kehui Elannon häälimppua maukkaaksi. Muistan erään merkittävän lakimiehen todistelleen, että boilshevikit Anhava, Laitinen, Haavikko ja eräät muut ovat lisäksi mielenvikaisia. Myöhemmin sain kuulla, että myös Matti Klinge kuuluu samaan joukkoon. Hän oli kirjoittanut jotain epäisänmaallista.

Isänmaa on nyt kilpaillut Kanadassa. Olympiakisojen väitetty aate on tietenkin suuri väärinkäsitys, mutta viis siitä. Poliitikkojen vilskeestä päätellen kisoissa voi myydä monenlaista mainontaa.

Nyt mielessäni on median arvosteleminen.

Mieleeni tuli muuan sanan ”journalisti” merkitys, joka erottaa sen sanasta ”kirjailija”. Kunnes Internet toisin päättää, journalisti ei joudu vähällä vastuuseen kirjoittamastaan ja puhumastaan. Tässä hän on samassa asemassa kuin muutkin poliitikot.

Kirjailijan on pakko ottaa huomioon, että jos hän ajankohtaisessa kirjassa kannattaa aatetta A ja henkilöä X, samojen tahojen tuomitseminen seuraavassa teoksessa edellyttää mm. perusteluja.

Määritelmäni mukaan Bertrand Russel oli kirjojen kirjoittajana journalisti. Hän oli milloin mitäkin mieltä. Hän vastusti 1930-luvulla sekä Hitleriä että varustautumista sotaan. Ei sillä, hän vastusti myös ensimmäistä maailmansotaa ja istui vankilassa vakaumuksensa vuoksi vuonna 1918.

Nämä ovat korkeita asioita. Antaa niiden olla. Puhutaan matalista asioista. Lehtien ponnistuksista huolimatta monen journalistin jutut ovat jo nyt yhtä helposti löydettävissä kuin blogistin.

En pitänyt kirjaa, mutta urheuiilutoimittajien mukaan Vancouverin naiset olivat kapinan partaalla ja vaila menestymisen toiveita. Jääkiekkojoukkue oli parin päivän välein mielikuvituksellisen huono ja käsittämättömän hyvä.

Eräät mieshenkilöt, joita nimitettiin pappaketjuksi heidän korkean ikänsä vuoksi, olivat joko tehottomia eilispäivän kykyjä, tukipilareita tai sitten miehiä, joiden vertaisia emme enää kuolevaisin silmin tule näkemään.

Tässä ei oteta kantaa kisailuun, vaan kirjoittamiseen.

Populismi tarkoittaa eliitin vastustamista. Eliitti määritellään kulloisenkin tarpeen mukaan – se on usein kuviteltu. ”Juutalaiset” oli 1920-luvun saksassa eliitti, joka hallitsi rahaa ja bolshevismia. Niin väitettiin.

Myös ”kansa”, joka sitä eliittiä vastustaa, määritellään kulloisenkin tarpeen mukaan.

Median houkutus on mennä kuvitellun kansan mukaan. Se on ollut helppoa, koska lehdillä ei siis ole muistia, eikä juuri televisiollakaan. En ole huomannut yhtään mainintaa siitä, että urheilijoissa olisi ollut vikaa. Syyhän on ilman muuta eliitin, urheilujohtajien. En ole liioin huomannut mainintoja suorituskyvyn keinotekoisesta parantamisesta enkä siitä, että joku kenties hallitsee sen paremmin ja joku huonommin.

Media sanoo, että edessä on populistiset vaalit. Se tietää mitä puhuu. Se tekee vaaleista populismia, joka on siis kuvitelmien vastustamista kuvitelmilla.

Suomalaisia suurmiehiä LXIX

Martti Mäntylä on nimitetty isoksi herraksi. Hän on nyt Chief Science and Technology Officer. Uuden instituutin verkko-osoite on www.eitictlabs.eu . Ainakin minut mykistävät rahamäärät (EU ja yrityksiä) ja mukana olijat – maineikkaimpia laitoksia Euroopasta.

Terveys ja hyvinvointi ovat ykkössijalla. Tieto- ja tietoliikennetekniikka on nimetty välineeksi – key enabler.

Martin nimitys on erittäin merkittävä myötäkäyminen.

Julkaisen tässä muistion, jollaisia Martti on oppinut minulta odottamaan.

Kuten Lucien Febvre osoitti 1930-luvulla ja englantia puhuva maailma luki Elizbeth Eisensteinin kirjasta 1960-luvulla, kirjapaino oli ainakin yhtä paljon maailmaa muuttava keksintö kuin ruuti tai ydinase. Mutta muutos oli erilainen.

Asia ei ole tieteellisesti selvä, mutta hyvin luultavasti islamin maiden putoaminen tieteen ja insinööritaidon kärjestä ja sitten myös puolivälistä liittyi niiden vihamieliseen suhtautumiseen kirjapainoon.

Koraanin painaminen loukkasi mahtavan papillisen luokan etuja – he saivat elantonsa jäljentämisestä. Kuten Euroopassa, heilläkin keksittiin pitävät teologiset perustelut. Korkean Jumalan sanaa ei saa runnella tyhmillä metallin palasilla.

Tämän kirjoituksen kuvan 1500-luvun ja 1600-luvun Euroopassa painetut koraanit saisivat kuulemma kenet tahansa imaamin pyörtymään kauhusta, koska kirjainmerkit ovat niin törkeän rumia. En osaa tätä asiaa arvioida.

Kuvataiteessa kilpaileminen Korkean Jumalan kanssa oli synti. Siksi kuvaavaa taidetta ei harrastettu. Käsikirjoituksia kopioitaessa tähdennettiin pieniä virheitä ja epätäydellisyyksiä. Ihmisen käsi ei ole erehtymätön.

Sanomalehdessä kirjoitettiin, että Helsingin Suurkirkon räystäällä oleva Jumalan nimi on ehkä kirjoitettu väärin tai ainakin huolimattomasti. Kommentoivat professorit siinä vieressä olevasta yliopistosta eivät ottaneet huomioon sitä vaihtoehto, että tuon nimen (JHW) kirjoittaminen on aika arka kysymys.

Toisin kuin islam juutalainen yhteisö alkoi painaa kirjoja, ja kabbalan ja kirjapainotaidon yhteys sietäisi tutkimista. Onhan kabbala tietotekniikan kiistattomia juuria – kirjoitusta pyritään dekoodaamaan eli olettamus on, että kirjanmerkit eivät kuitenkaan tarkoita sitä mitä luulisi.

Eräs ystäväni kysyi, voiko pikkulapsia koulia eteviksi läksynlukijoiksi, ja miten muistiinpainamiskykyä harjoitetaan. Tunnustin etten tiedä muuta kuin että muisti on osoittautunut nykytutkimuksessa hyvin mutkikkaaksi asiaksi, mutta sanoin maallikon mielipiteenä, että mitallinen runous on luullakseni mainiota harjoitusaineistoa lapsille ja vanhuksille ja kaikille, jotka kamppailevat muistisairauksia vastaan. Lorut, lasten sadut, Suomen Runotar – mitä vain.

Kaikki kolme Kirjan uskontoa opettavat välttämättä ulkomuistista osattavia tekstejä. Ilman Isämeitää ei pääse ripille. Islamiin kuuluu viisi pakollista rukousta, joiden sanamuodosta ei saa poiketa.

Luuloni mukaan islamissa – jota on monenlaista monissa maissa – ääneen luku ja ulkoa opetteleminen ovat hyvin tärkeitä. Etenkin protestanttisissa kristinuskon muodoissa painetuilla kirjoilla on ollut hyvin tärkeä sija, ja niitä luetaan ääneti, huulia liikuttelematta.

Euroopassa lukutaito on käytännössä 100 %. Irakissa, Iranissa, Egyptissä ja monissa vastaavissa maissa se on miehillä hiukan uyli 70 %, naisilla n. 50 %. Afganistanissa lukutaitoisia on 28,1 % väestöstä, naisista 12,6 %.

Pornomummot

Lukiessani Kimmo Sasin lausumaa Ylestä ja hintavien ohjelmien, kuten kai olympialaisten, siirtämisestä kaupallisten kanavien syöteiksi, mieleeni tuli dementia.

Joskus käytettiin nimitystä ”dementia praecox”, ennenaikainen tylsistyminen. Tämä Jungner, joka pantiin kilometritehtaalle, taisi olla kova korostamaan monipuolista ohjelmistoa. Ja professori Markku Kuisma huomautti eräiden piirien ideasta, että voitot yksityistetään mutta tappiot sosialisoidaan eli siirretään veronmaksajille.

En avain kykene kuvittelemaan, miten tämä ajatus sopii yhteen Ylen uuden maksun kanssa. Mielenkiintoista, että hallintoneuvoston jäsen tekee tuhoa yrityksessä, jonka etua hänen luulisi ajavan. Mutta puhe on Kimmo Sasista.

Dementiapohdintani saivat kimmoketta, kun silmiin sattui uutinen vaikeasti henkisiä kykyjään menettäneiden vanhusten hyperseksuaalisuudesta. Vaivasta kärsii nyt levitettävän tiedon mukaan joka kahdeksas, ellei useampi.

Kun olen joutunut viime vuosikymmeninä vierailemaan usein, ajoittain erittäin usein, vuodeosastoilla ja vastgaavissa paikoissa, joissa on kuolevien lisäksi välttämättä lukkojen takana pidettyjä, olen tavannut paljon pornomummoja.

Olen välillä ihmetellyt ilmiötä ja joskus ihastellut. Omassa kokemuspiirissäni asianomaiset ovat pelkästään naisia. Kokemus on äkkiseltään hurja. Asianomainen saattaa olla todella vanha ja ryppyinen, ihastuttavan isoäidin perikuva. Ja tällainen vanhus istua nököttää vuoteensa reunalla ja latelaa vaikeuksitta tekstiä, joka panisi hevosmiehet punastumaan jopa Talikkalan talvimarkkinoilla.

Mieleen tulee unissasaarnaaminen, vaikka puheen sisältö on erilaista, etten sanoisi päinvastaista. Kun tätä tarinaa näet jää kuuntelemaan, on aivan pakko ihmetellä, mistä tällainen täti-ihminen on yliimalkaan saanut herättätteet ja virikkeet ja ennen kaikkea oppinut kielikuvat ja käänteet.

Luultavasti olen itse lapsellinen, ja kieltämättä kuulun mies-sukupuoleen. Aivan vakavissani olen kuitenkin luullut, että tietty tarinasto on peräisin työmailta ja armeijasta sekä luonnollisesti rippikoulusta, kavereilta halkopinon takaa välittyneenä. Vastaavasti olin kuvitellut, etteivät tavalliset naisihmiset edes tiedä näitä juttuja.

Kokemus kertoo kuitenkin toista.

Ilmiötä ei ymmärrettävistä syistä ole levitelty, vaikka ainakin hoitoalan ihmiset ovat varmasti vanhastaan selvillä asiasta. Kun meillä on kaiken jälkeenkin niin sanottu vallitseva moraali, nuoret ja keski-ikäiset pitävät kai selvänä, että kuolemaa odottavat keskittyvät virsikirjaan ja Uuteen testamenttii, eikä heillä ole vaikeuksia estää syntisiä ajatuksia livahtamasta mieleen.

Täytyy kuitenkin passata päälle, kuin kohdalle sattuu sopivan tuttu lääkäri tai psykologi.

Ilmiössä on kiinnostavinta epäily, että tässä näyttäytyisi kuitenkin jotain muistin toiminnan kannalta olennaista. Siksi viittasin unissasaarnaamiseen, joka lienee jonkinlaisen hypermuistin tulosta, koska jotut horrossaarnaajat todella toistavat kuulemiaan – ehkä kauan sitten kuulemiaan – puolen tunnin tai tunnin saarnoja.

Ilmiössä on miellyttävintä ajatus, ettei vanhuus mielettömänäkään ole pelkkää mättäikköä. Hyperseksuaalisuus kuulostaa moitteelta tai diagnoosilta. Jos vaihtoehtona ovat kuoleman kuvat tai koetut kauhut, tämä ei tunne mitenkään pahalta. Lopultakaan emme onneksi tiedä, kuka lopultakin on sekaisin. Ajoittain tulee mieleen, että ilottomuuden ihannoijia riittää maailmassa, eikä heikäläisiä halua kuitenkaan oikein arvostaa. Tasapainotteleminen lyijykynän nenässä ei tunnu oikein elämältä – rämähätävä nauru on elämää.

On näitä hurjasuisia naisia tietenkin ollut aina, mutta heidät on leimattu ylleisiksi. Kotiseudullani kerrottiin yhdestä, jonka kimpussa oli ratasillalla useampiakin humalaisia. Nainen halasi tokkurassaan puhelinpylvästä ja kyseli, että jokos tämä pitkä poika on saanut.

Henkinen hammasharja

Vilpittömiksi arvioimieni kommenttien ja kysymysten takia selitän, miksi myös romaaneja kannattaa lukea.

Hotakainen ottaa juuri tämän kysymyksen osiin uusimmassa romaanissaan ”Ihmisen osa”. Siinä esiintyy tyhjentynyt kirjailija, joka aiheiden puutteen takia ostaa rahalla kunnon naiselta, entiseltä nappikauppiaalta, tämän elämäntarinan. Nainen panee kaupan ehdoksi, että kirjailija selvittää sitten vain totuuden ilman mitään keksittyä liirumlaarumia.

Toisin tietenkin käy. Totuuden sijasta tulee ilmi totuus.

Niin on, että kun vakavaa tapahtumasarjaa eli esimerkiksi murhaa, sen tapahtumapaikkaa, tekijöitä ja motiiveja, pannaan selvittämään seitsemän poliisia, yhdeksän insinööriä ja yksitoista tuomaria, asiakirjoista ja oikeussalissa kuullusta ei selviä totuus. Se ei selviä koskaan.

Tavallisimmin tapahtumat ja tekijät selviävät hyvin, jopa ohi kaiken epäilyn. ”Totuus” on kuitenkin kuin teekkariryhmän selvitys, miksi tämä henkilöauto liikkuu maantiellä ja vastaa hallintalaitteisiin. Tuo totuus riittää monissa tapauksissa. Selvityksessä ei kuitenkaan mainita, että lapset itkevät kotona leipää, kun isä on törsännyt rahat autoon, eikä siinä kerrota, että vaimo potkii matkustajana pohjapellin mutkalle, koska hänelle on jäänyt paha pelko seitsemän vuotta sitten tapahtuneesta kolarista. Sekin jää kertomatta, että omistajan – perheenisän – yksityisautomyönteisyys johtuu kuin johtuukin mielen pohjalle kerrostuneista muistoista Datsun 100 A:n takapenkiltä lepikosta tanssilavan takaa.

Eihän tuo kuulu asiaan! Mihin asiaan? Ongelma on juuri tämä, mikä kuuluu asiaan.

Raamatunselitys on oppiaine. Sen nimi on eksegetiikka. Vaikka jättäisimme sikseen opinkappaleet, opinsaaneet eivät ole yksimielisiä siitä, mikä Raamatussa kuuluu asiaan. Televisiossa papit keskustelivat taas homoista. Tartuin salamannopeasti kaukosäätimeen. Minua rassaa, ettei kukaan yleensä mainitse, että kirjakulta puhuu hyvin julmia naiskentelemisesta (huoruudesta) ylimalkaan.

Jatkan kirjallisuudesta. Oli siis kiinnitettävä stereolaitteiden toinen lasilevy, joka tilattiin Tanskasta. Vietin itse sen ääressä pari tuntia enkä rikkonut paikkoja.

Sielullinen ohjaajani Lasse sattui kylään. Vuosikymmenien aikana muodostamani käsityksen mukaan hän tietää kaiken mm. moottoripyöristä ja kirjapainotekniikasta. Ensimmäinen mitali Päijänteen ympäriajoista taitaa olla 60-luvun alusta ja työnantaja oli nimeltään Tilgman.

Käytimme tunnin. Sitten nyppäsimme toisen, virheettömän lasilevyn irti. Kymmenen sekuntia siitä totesimme yhteen ääneen, että tuo parin sentin kulmapelti on korvattavasta eli vanhasta lasista repeytynyt. Kevyt kampeaminen teelusikan varsipäällä (malli Savonia), ja – lähti niin kuin kuppa Töölöstä, ja viisi sekuntia siitä lasilevy eli lasioven puolisko napsahti paikalleen.

Tämä kertomus oli puhdasta kirjallisuuden ja taiteen teoriaa. Joskus on hyvin vaikea löytää sitä kohtaa (osaa), joka on poistettava ylimääräisenä tai viallisena. Kaikki näyttää olevan kunnossa mutta ei vain toimi. Kun häkellyttävä taiteellinen oivallus on saatu, tulos on pelkkä. Laitteen, tässä tapauksessa vahvistimen, jossain tapauksessa romaanin ”plain sense” eli pelkkä merkitys on käsillä.

Bach kuulemma neuvoi poikiaan, että älkää koskaan kirjoittako kahta viulua, jos yksi riittää.

Näin toimien teksti on kuin nisunjyvä. Mieleen heitettynä se itää, kasvaa ja kantaa hedelmän. Kirjan lukenut ihminen on kuin optikolla käynyt. Hänellä on vaihtoehtoinen katselumahdollisuus.

Itseään ei voi löytää muualta kuin ulkoa. Itseään ei voi ymmärtää muutoin kuin pitämällä suunsa kiinni ja kuuntelemalla muita. Ellei yhtään ymmärrä itseään, lyö päänsä halki. Huomaan toistavani isoisia. Apollon temppelin oven päällä luki ”gnothi seauton”, tunne itsesi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli kulttuurikritiikki. Sekä laitteissa että kirjallisuudessa ja taiteessa olemme oppineet väittämään keskeneräistä valmiiksi ja välttävää hyväksi. Itse en kirjoita hyviä kirjoituksia siksi, että tämän mittaiseen menisi kokemukseni mukaan noin 90 työpäivää. Ja se on pientä verrattuna runoihin.

Hyvä veli

Kuvassa esiintyy hyvä veli, itse asiassa kaksikin. Oikealla Seppo, joka täyttää tänään 60 vuotta. Virka-asuisena on isämme Kullervo. Muuten vain kuvassa huru-ukot Pekka ja Jukka. Takit Harris Tweed.

En ole selvillä sopimuksen yksityiskohdista, mutta saamani käsityksen mukaan 60 vuotta täyttänyt henkilö on velvollinen joko ampumaan itsensä tai luopumaan asianajotoimisto osakkaan asemasta. Ilmeisesti ratkaisu on tehty, koska Seppo Kemppinen kuuluu nyt olevan Borenius & Kemppisen neuvotteleva lakimies (of Counsel) lähes 30 vuoden osakkuuden jälkeen.

Kuva ja kirjoitus on tarkoitettu vakuuttamaan ne, jotka ovat epäilleet hyvä veli –verkostojen olemassaoloa. Meitä Kemppisiä alkoi tosin laskeutua Pohjanmaalta vasta 1963 erilaisiin lakimiestehtäviin Helsinkiin, mutta loppua ei ole näkyvissä. Minulle on kerrottu, että nuorempi poikani nauttii tätä nykyä kuukausipalkkaa mainitusta yrityksestä, jossa lienee lakimiehiä enemmän kuin sata. Osakkaita on puolen sataa. Kun itse olin siellä, osakkaita oli kaksi ja apulaisia samoin.

Toimisto täyttää ensi vuonna 100 vuotta. Verkkosivuilta havaitsin puuttuvan maininnan, että toimiston ensimmäisistä juristeista yksi joutui hullujenhuoneeseen ja toinen kuritushuoneeseen. Pappa Borenius päätyi sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen asianmukaisiin tehtäviin eräänä ammattikunnan kellokkaista.

Toimiston juristiluettelon sukunimet vaikuttavat hyvinkin tutuilta. Kun laskin toimiston arkistosta 1970 asiakkaina olleiden virkatuomareiden lukumäärän, se oli hämmästyttävän suuri. Jutut sinänsä eivät olleet häävejä. Tuomarit ovat yleensä sitä mieltä, ettei omia asioitaan pidä ajaa, vaikka kysymys ei olisi kummemmasta kuin kesämökkitontin lohkomisesta.

Toiminimi on eräänlainen symboli viime vuosikymmenistä. Boreniukset olivat oikeaa herrasväkeä ja tämä sukuhaara oli keskittynyt nimenomaan lakimiestehtäviin. Tarinan mukaan suku oli 1905 tai 1935 harkinnut sitä vaihtoehtoa, että omaksuisivat hyvin vanhan nimensä tai talonnimensä Lähteenkorva (Turusta). Hanke kaatui erään tädin huomautukseen, että muistuttaa liikaa makkaraa (korv). Kemppisistä taas on suorastaan vaikea löytää mainintoja ennen kuin isämme Kullervo alkoi mellastaa. Kansanrunouden tutkija Ivar Kemppinen ei tiettävästi ollut varsinaisesti sukua. Itse nimi mainitaan keskiajan puolella veroluetteloissa. Kuten olen ennenkin selittänyt, suku majaili herroja väistellen Savon ja Karjalan välisissä erämaissa, paitsi meidän, jotka nälkä ja kolera ajoivat Pietarin seudulle 1800-luvun alussa.

Suvun ja isoäitini suvun Veijalaisten keskeinen ammattitaito lienee ollut ryssän pettäminen kaupoissa. Sitä maksaisi tuskin vaivaa mainita, koska Karjalan kannaksella oli itsestään selvää varastaa puita naapurin hovin metsästä ja myydä märkiä sekahalkoja priima koivuhalkoina Pietarissa torilla.

Asianajajilla on huono maine. Se on osittain aiheellista. Puhuakseni erikoisaloista ja liikejuridiikasta, jotka tunnen, isojen ja pärjäävien toimiston loukku on ollut vanhastaan liiketoiminta päämiesten kanssa.

Kun yritän oikein tosissani keksiä jotain kaunista sanottavaa merkkipäivänä, niin tietääkseni tämä asia, josta muun muassa Heikki Borenius nuorempi (k. 1988) ja isäni olivat hyvän tarkkoja, on säilynyt muuttumattomana. Asianajaja tekee työnsä, ottaa kovan palkkion, ja poistuu takavasemmalle.

Palkkiot ovat käsittämättömän kovia. Käännekohta oli 1990-luvun pankkikriisi. Kun tehtävä on selvittää vakuutusyhtiön tai pankin konkurssi, siinä ei huudella tuntipalkkojen perään. Jos riita on kahden monikansallisen jättiläisyhtiön erimielisyys lääkeainepatenteista, tilanne on sama. Minulle on syntynyt sellainen käsitys, että veljeni on ollut paljonkin tekemisissä tuollaisten juttujen kanssa. Minun aikanani lääketehdas Orion oli merkittävä asiakas – erikoistunut väistelemään etenkin idänkauppaa harjoittaessaan brittien ja amerikkalaisten patentteja.

Valokuvassa näkee itsetyytyväisen näköisiä herroja. Siihen on hiukan aihetta. Myötäkäymisten kestäminen ei ole aina helppoa. Puheena olevassa ammatissa ei liioin ole helppoa olla hankkimatta vannoutuneita vihollisia. Parhaiten onnistuvat ne, joissa ei ole sankaritenoria eli pyrkyä parrasvaloihin.

Tämä ei ole puhe, mutta kohottava ajatus ei ehkä olisi paskempi. – Kun oma hillopurkki on sopivan täysi, on aika siirtyä säätiölain tarkoittamin tavoin yleishyödylliseksi. Tietääkseni näin on tapahtunutkin. Asioita ajetaan joskus ”pro bono” eli ilmaiseksi, asian takia.

Lisäksi etenkin näinä aikoina on kertynyt paljon kokemusta siitä, miten paljon vähemmällä pääsee viranomaisista ja mediasta, jos erinäisissä elimissä istuu henkilöitä, joilla on hermoa ja rohkeutta sanoa, että ei käy. Se onkin yksi asianajajan tärkeistä ohjeista. Muuten kävisi, mutta ei käy.

Echenoz

Ehkä rupean kirjoittamaan romaaneja, koska joku kommentoija sanoi, ettei oikeastaan ymmärrä, mitä tulee lukeneeksi nimeni alta verkossa, mutta ei ole niin väliksikään. Kuuntelevathan ihmiset musiikkiakin.

Henkeni salpautui. Siinä oli kaunokirjallisuuden määritelmä! Kukaan ei ymmärrä tekstiä eikä sitä, miksi hukkaa aikaansa lukemiseen, mutta lukee silti, kunnes ilmenee jotain kiinnostavampaa.

Jean Echenoz tuo mieleen Kari Hotakaisen, mutta on vielä parempi, ja se on kuulkaa paljon sanottu. Hotakainen on kirjoittanut yhtä ja toista, mutta se toinen on painavaa tavaraa. Häntä ei pidä sekoittaa kaksoisolentoonsa J. Tervoon, joka oli hänkin hyvä kirjailija, kunnes alkoi kirjoittaa huonosti.

Echenozin romaaneista on suomennettu kolme (Tammi). ”Zatopek”, joka nimestään huolimatta kertoo konstailematta ja jännittävästi juoksija Emil Zatopekin tarinan, on harvinaista romaanitaidetta. Ellei siinä olisi Tammen Keltaisen kirjaston kansipaperia, karvapersemiehetkin lukisivat sen mielissään.

Juuri tästä tuli Hotakainen mieleen. On todella mahdollista kirjoittaa niin hyvin, kirkkaasti ja ennen kaikkea lyhyesti, ettei lukija huomaakaan eikä ehdi pelästyä.

Echenozia koskevat kirjoitukset, joista ranskankielinen Wikipedian artikkeli on esimerkki, ovat riemastuttavia. Niissä kerrottu on kirjaimellisesti totta. Puhe on eräästä Ranskan kirjallisuuden arvostetuimpiin ja palkituimpiin kuuluvasta tyypistä, joka on tavattoman hyvin selvillä miltei lukukelvottomasta ”uudesta romaanista” (Claude Simon, Alain Robbe-Grillet) ja kaikista postmodernistisista kotkotuksista.

Mutta niitä ei huomaa, koska hänen kirjansa eivät ole edes pitkäveteisiä, vaikka juuri se on yleensä hyvän romaanikirjallisuuden tunnus.

”Pianossa” kertoo juoposta ja esiintymiskauhuisesta pianistista. Haltioiduin tällaisista jaksoista:” Hän laski lasin soittimen päälle ja jäi katselemaan koskettimia. Ei olisi mitenkään vaikeaa palata illan esityksessä sattuneisiin kahteen virheeseen, poimia jaksot erilleen, tutkia niitä, purkaa ne osiin kuin pienet rannekellot, kaksi pikkuista mekanismia, jotka vian löydyttyö kootaan uudestaan, niin että koneistot pelaavat seuraavalla kerralla. Muta totta puhuen minä olen soittanut sitä konserttoa riittävän monta kertaa. Ja sitten minua väsyttää.”

Puhe on Chopinin toisesta pianokonsertosta. Mutta ”Zatopekin” alkuosassa kerrotaan Emilistä ja loppupuolella Zatopekista. Kun hän oli ilmaissut käsityksiään Prahan kansannousun aikana, kaikki prahalaiset tiesivät, ettei hän todellisuudessa ole kunnon sotamies, vaan eversti, eikä Svejk, vaan Zatopek, vaikka olikin murskannut erään ennätyksen Budejovicessä. Tosin Emil piti oluesta.

Kun prokuristit eli valtaa pitävä komm. puolue oli päästänyt hänet uraanikaivoksilta ja puhelinpylväiden kuoppia kaivamasta, hänet siirrettiin lakaisemaan katuja ja tyhjentämään roskalaatikkoja Prahaan, mutta siitäkään ei tullut mitään, koska hänen ympärilleen kokoontui aina kansanjoukkoja hurraamaan, ja ihmiset kantoivat roskikset hänen puolestaan.

Kerrottu on totta. Juoksijasankari, jonka varhaisen uran uhkana olivat ”havumetsien miehet”, etenkin muuan Viljo Heino, sai V. Havelilta kaikki asemansa takaisin vuonna 1990 ja ehti sairastaa pitkään ennen kuin lopulta kuoli. Rouva, Dana, elää.

Romaanissa on mukana sekin tarina, että Emil kysyi elämänsä ensimmäisellä maratonilla eli Helsingin olympialaisissa matkan erikois- ja ennätysmies J. Petersiltä Hyrylän kääntöpisteellä puolessa matkassa, että anteeksi nyt kaiken aikaa, mutta kun minä en ole ennen tätä matkaa juossut, niin koskahan tässä ruvetaan pitämään vauhtia? Kun tahtoo käydä aika pitkäksi. Peters keskeytti ja pyörtyi ja Emil voitti toiseksi tullutta monta kilometriä.

Tarinassa on Kafkaa se ajatus, että oikeastaan urheilua inhonnut Emil piti kivun tunteesta ja halusi aina kokeilla sitä. Muutoin hän oli kiltti ja aurinkoinen – Svejk – ja oli aina valmis myöntämään, ettei hän ole kyllin älykäs osatakseen juosta ja hymyillä samanaikaisesti. Hän ei myöskään välittänyt ymmärtää, kun hänelle todistettiin joka taholta, että hänen harjoitusmenetelmänsä ovat epätieteellisiä, virheellisiä ja vahingollisia ja johtavat kahdessa vuodessa kuolemaan.

Helsingissä 1952 Paavo Nurmi myi hänelle Mikonkadun kaupastaan hirvittävään kiskurihintaan paidan, joka oli niin huonoa tekoa, ettei sitä voinut pitää.

Testisäätiö

Sanotaan nyt selkeästi, että kuluttajan kannalta, tavaroita ja palveluja ajatellen, huikein apuneuvo on Saksan testisäätiö, Stiftung Warentest www.test.de

Säätiö on perustettu 1964 liittotasavallan päätöksellä tukemaan ihmisiä hakemalla mahdollisimman objektiivisia tunnuslukuja ja kriteereitä tavaroiden ja palvelujan hyödyllisyydestä, käytettävyydestä ja ominaisuuksista ympäristöön nähden (Umweltverträglichkeit).

Lisäksi säätiön tehtävänä on antaa kansalaisille ohjausta taloudenpidossa, terveydessä ja suhtautumisessa ympäristöön.

Niinpä hyödyllisten ja hauskojen härpättimien ohella esitellään yleiskatsauksin ja yksityiskohdin muun muassa säästämistä, sijoittamista ja vastaavaa.

Säätiö julkaisee lehtinä ja verkkosivuillaan kestotestejä esimerkiksi eri osakesijoitusstrategioista, asuntolainoista ja niiden koroista, vakuutuksista ja verovähennyksistä.

Koska työ on tehty saksalaisen pikkumaisesti mutta verkkosivut ovat selkeitä ja taulukot huolella laadittuja, tulokset vaikuttavat erittäin uskottavilta.

Kirjamarkkinoihin verrattuna tässä on käytännön esimerkki sähköisen median ylivoimasta.

En oikein keksi esimerkkiä ihmisestä, joka ryhtyisi opiskelemaan tällaisia asioita ilman selvää, henkilökohtaista tarvetta.

Kun vakuutus ja verotus eivät ole kotimaisia asioita, tyydyn kertomaan, että ostin digikameravertailun. Ne tosiaan maksavat – 40 sivua pdf:ää kameroista maksoi 3 euroa, jonka pystyi maksamaan luottokortilla; maksuvaihtoehtona on myös toimiva käteismaksujärjestelmä omalta suomalaiselta pankkitililtä.

Useimmat joulun jälkeen tässä blogissa olleista kuvista on otettu Panasonic Lumix GF 1 –kameralla, enkä voi kieltää, etteikö kiinteäpolttovälinen ”Pancake” kiinteä 1:1.7/20 miellyttäisi minua hirvittävästi. Zoom 14-140 on ylihintainen, mutta juuri niin hyvä kuin kameralehdet väittävät.

Saksalaisten kuluttajavertailusta kävin läpi kaikki 30 arviointia ja arvosanaa. Muutaman kuukauden käyttökokemuksen jälkeen en ole mistään kohdasta eri mieltä. Minulla ei ole vertailukohtaa eikä siten kanttia sanoa, onko tämä parempi vai huonompi kuin jokin Canon tai Nikon, mutta 600 euron paketti, johon tuo pieni kiinteä objektiivi sisältyy, on varmaan markkinoiden parhaita ostoksia, kuten saksalaiset sanovat.

Siinäkin saksalaiset ovat oikeassa, että vaihtolinssikameraa eli järkkäriä (DSLR tai SLR) ei pidä hankkia, jos voi olla ilman. Rahaa säästyy ja kuvat ovat parempia, jos käyttää keskihintaluokan kiinteälinssisiä.

Ehkä edes tällainen valtava testauskoneisto ei korvaa käyttäjän itsetuntemusta. Olisi hauska, jos voisi lähettää sormenjälkensä ja saada räätälöidyn testin. Toisaalta se ei ole lainkaan hauska ajatus, joten se siitä.

Siis: nuorehko henkilö, joka haluaa ottaa kivoja kuveja, jos sattuu olemaan selvin päin, tarvitsee aivan erilaisen kameran kuin esimerkiksi minä, joka olen valokuvannut koko elämäni, aina vailla mainittavaa menestystä, mutta kumminkin niin että syvyystarkkuudet ja salaman ohjeluvut ovat selkäytimessä.

Rikas ja höperö – suosittu yhdistelmä – voi hyvin ostaa jonkin Mersun tai Bemarin ja käydä sitten sillä seurakunnan bingossa. Esimerkiksi ottamissani kameroissa on toisin. Reteällä kameralla ei saa kuvia. Liian moni vipstaaki on todennäköisesti vinossa. Isommat järkkärit on tarkoitettu ammattilaisille ja kestämään vaikka julistekokoa. Normaali käyttäjä pyörittää valokuvia verkossa tai teettää niistä kymppikopioita. Aivan ihmeen hyviä kojeita tuohon tarpeeseen ovat hyllyt väärällään.

Liitän tähän neuvona itse kokeilemani asian. Verohallituksen verkkopaikka www.vero.fi on ihmeen hyvä ja hyödyllinen. Olen myös saanut erittäin hyvää palvelua verovirastosta, Espoossa. Aivan suurenmoisesti toimi Valtiokonttori, kun halusin tehdä hiukan laskelmia eläkkeestä ja ansioista. Perustiedot löytyvät verkosta ja puhelimeen vastataan. Laskelmat eri vaihtoehdoista tulevat kuin apteekin hyllyltä. Ja kohtelu on ystävällistä.

Tausta: normaali lakimieskoulutus ei auta pitkällekään henkilöverotuksessa eikä varsinkaan eläkelainsäädännössä.

Kuuluttaja

Mainitsin hiljan ohimennen Kuluttaja-lehden. Otsikon kirjoitusvirhe on tahallinen, lapsellisuutta. Yritän kiertää lapsuuteni pelon. Silloin ilmestyi muistaakseni Kuluttajain lehti, joka oli kommunistien tai ainakin osuuskaupan julkaisu. Sellaisia ei katseltu K-kauppiasperheessä.

Tosin Fogelbergin sarjakuva ”Pekka Puupää” käytiin lukemassa lehdestä naapurissa. Tuon vanhan (perustettu 1917) lehden jatkaja oli ”Me”, jossa kiinnosti Tape Koiviston ”Mämmilä”. Sen otti sitten omakseen Hesarin läpyskä.

Tämä on mainos (ambush marketing). Nykyinen ”Kuluttaja” on Kuluttajaviraston julkaisema painotuote vailla mainoksia. Vuositilaus on 30 euroa.

Maksoin ja ensimmäisen numeron mukana tulivat tunnarit verkkoon, jossa on jotain 30 – 40 testiä. Verkossa avoimina olevien testien perusteella vähättelin viimeksi toimintaa. Olin väärässä. Lehti ei uppoudu testien teknisiin yksityiskohtiin, jotka tarkemmin ajatellen ovatkin tarpeettomia. Eri ominaisuudet pisteytetään jämptisti. Matkapuhelimet: perusominaisuudet, ergonomia, kannettavuus, kestävyys, käyttö puhelimena, äänenlaatu, käyttö heikossa kentässä, käyttömukavuus, akku, viestit, kuvatoiminnot, musiikkisoitin, Internet-toiminnot, selain, sähköposti, akku, synkronointi tietokoneen kanssa. Kumma kyllä Nokia N97 voittaa neljällä pisteellä Apple iPhone 3G S:n (3,5 pistettä). Synkronointi on ratkaiseva ero, vaikka podin perusominaisuudet ja selain todetaan paremmiksi.

Rouva luki lehdestä kiihtyneenä vertailun ”vihreät teet”. Totesimme myös että ympäristöystävällisissä pesuaineissa oli vahingollisia aineita. Minä en ollut liioin tiennyt, että on välttämätöntä pestä kirjopyykki välillä 60 asteessa. Hiki ei lähde kylmemmässä, vaikka paska lähtee.

Omasta laiskuudestani johtunut mysteeri oli energiansäästölamput. Testaajat olivat nyt muun muassa naksutelleet eri lamppuja päälle ja pois 15 000 kertaa kutakin ja ilmoittivat erikseen syttymisajan ja syttymisajan hidastumisen lampun ikääntyessä, sekä tietysti valovoiman.

Tulos oli tämän lehden tiedoissa tavallinen. Hinta ja laatu eivät ole missään käsitettävässä suhteessa toisiinsa. Jokin Osram, Philips ja GE ilmoittamat samat tehot, mutta hintahaitari on jopa yli 200 prosenttia ja lehden ilmoittamat ominaisuudet ovat ihan eri asia. Jokin halpa tuote voi olla joka suhteessa parempi kuin paljon kalliimpi.

Lehden sävy on hillitty ja asiallinen, ja lukijan oletetaan ymmärtävän jotain itsekin. Televisioista kerrotaan liitännät ja lukuisat ominaisuudet, mutta luettelon alussa lukee, että eri koneiden kuvan laatu ei vaihdellut ihmeemmin. Siinä meni siis myyjien pääargumentti. Tietokoneen näytöt tekivät kaikki tehtävänsä. Erot olivat pieniä, ja nämä erikoislehtien ja erikoismiesten rakastamat vasteajat millisekunneissa ovat mukana, mutta käyttöönotto, mukavuus ja painikkeet saavat suuremman painon.

Taustalla on addiktioni amerikkalaiseen Consumer Report –lehteen ja sen verkkosivuihin. Heillä on toisen kertaluokan resurssit mutta sama asiallinen henki. Ja kun tutkitaan ja listataan autojen korjaamokäyntien lukumäärä, ja autoja on miljoona kutakin merkkiä, tulos alkaa kuulostaa vakuuttavalta.

Amerikkalaiset perusvehkeet vain ovat kattiloista kahvinkeittimiin yleensä merkiltään tai malliltaan sellaisia, ettei niitä tunneta meillä ainakaan kulmakaupassa.

Tämäkin kirjoitus on moraliteetti, vanhan äijän jupinaa. Sinänsä ymmärrettävistä syistä kuluttamista eli hermostoperäistä tavaran ostamista kiitellään, kehutaan ja kannustetaan häpeämättömän julkisesti.

Kannattaisi joskus ajatella, kuka kuluttaa. Minusta on perusteltua pitää tuttua, luullakseni aika maltillista elintasoa, ja ajatella edelleen, että säästäminen on hyve. Suotuisassa tapauksessa Osuuspankki panee rahoja, myös minun vähäisiä rahojani, tuotannolliseen toimintaan. Tiedän sen vaikuttavan jollain pienellä osalla kurjuuden torjumiseen eli yleiseen hyvinvointiin.

En ole koskaan omistanut muita arvopapereita kuin puhelinosuustodistuksen. Syy voi olla se, että olen joutunut nostelemaan ns. asiantuntijoita sijoitustoiminnan suosta ja ainakin neljän suurpankin saattohoitoon.

Perse on korvannut aivot, ja sellainen vertauskuvallinen elin kuin sydän on ajoittain kateissa. Toisin sanoen se, mitä kulloinkin arvellaan henkilökohtaiseksi mukavuudeksi, on tärkeintä maailmassa. Milloin näemme ensimmäisen mainoksen pehmustetusta ruumisarkusta? En tarjoudu testaamaan.

Menestystarina Venäjä

Kulttuurihistorian luentosarjani ”Normaaliuden normittaminen” (Pha 1) alkaa Turussa tänään. Asia edellyttää alustamista siinä kuin kovalevyt ja muistikortit.

Puhun enemmän esineellisestä kulttuurista kuin aatteista. Mielestäni on paikallaan painottaa kauppaa, koska kauppakeskukset keräävät ihmisiä ja tavaraa, ja vaihtoon menee hyvin paljon sellaistakin, mistä ei makseta hintaa.

Tärkeitä paikkoja ajatellen hyvin keskeinen elementti on se toinen: vesi. Merivesi yhdistää enemmän kuin erottaa. Makea vesi, maapallon vaikein ongelma, on välttämätöntä ihmisille ja eläimille.

Vanhastaan merkittävät kaupungit rakennettiin suolle niin kuin Rooma tai Pietari, tai sopivan matkan päähän purjehduskelpoisen joen suistosta niin että pahimmat rosvot eivät päässeet yllättämään. Sellaisia kaupunkeja ovat Pariisi ja Lontoo.

Aikaisemmin tapasin huomauttaa alkuun, miten maailmankaupalla ei ole ollut monta polttopistettä, vaikka globalisaatio alkoi kolme tuhatta vuotta sitten. Aleksandrian pudottua maailman mahtavin kaupunki oli Konstantinopoli, mutta 1453, Kristuksen maailmanajan päätyttyä, maapallon johtajuudesta kilpailivat varhaisempi Genova ja myöhempi Venetsia. Kahden kaupan voitti kolmas, Brügge, jota seurasivat nopeasti Antwerpen ja Amsterdam. Voimavaroiltaan mahtavin valtakunta, Espanja, kukoisti vain hetken, sairastui hyperinflaatioon Amerikasta varastetun kullan takia, ja putosi kuin hattu naulasta. Jäljelle jäi musta, pölyinen Espanja, joka ei ole vieläkään kokonaan poissa. Pohjavesi on nimittäin käymässä vähiin.

Vähäpätöinen merirosvovaltio Englanti tuhosi Espanjan sotalaivaston ja eurooppalainen alusmaa ”Yhdistyneet maakunnat” (Hollanti) otti haltuunsa kaupan ja kuljetuksen.

Sellaiset sanat kuin ”Ranska” ja ”Englanti” ovat myöhäisiä konstruktioita, eikä Saksaa ja Italiaa ollut valtioinakaan olemassa ennen 1800-luvun loppupuolta.

Miksi kolmikymmenvuotinen sota käytiin, tai oikeastaan miksi se kesti niin kauan, on suosittu aihe historian seminaareissa. Siellähän mellasti sodassa meikäläisiäkin, toisella puolella Tonavan. Vastaus on Ranska – ei Kanada, kuten ”Kummelissa”. Ranskasta tuli johtava maailmanvalta.

Idässä oli väkiluvultaan ja pinta-alaltaan vielä suurempi valtio, koko Euroopan ihme. Se oli Puola-Liettua. Aivan omin voimin tämä loistava kuningaskunta onnistui kuitenkin toimittamaan itsensä sellaiseen ahdinkoon, että Iivana Julman oivallisen perustyön jälkeen Venäjän tie nousuun oli avattu, ja se tie kävi, kuten aina myöhemminkin, Liettuan ja Puolan runneltujen ruumiiden yli.

Voi olla, että suurvallan ikä on 300 vuotta. Englanti oli. Ranska oli. Pyhä roomalainen keisarikunta oli. Yhdysvallat osoittaa yhä selvempiä hajoamisen merkkejä. Kiina, joka on tässä jätetty muutoin tarkastelusta syrjään, oli rikkauden, teknologia ja kulttuurin ylivoimainen suurvalta 1200 – 1500, ja sulkeutui sen jälkeen.

Samalla paikalla oleva saman niminen valtio yrittää nyt taistella luonnonvoimia ja luonnollisia voimia vastaan. Pahin ongelma ei ole väestönkasvu, vaan vesi energian lähteenä, kuljetusväylänä ja juomavetenä.

Koska Venäjä nousi maailmanvallaksi Pultavan voitollaan 1709 ja keisarikunnaksi 1721, tämä ennustus tarkoittaa, että Venäjä lopettaa toimintansa lähivuosina.

Surullinen ajatus. Oli se keisarikunta vailla vertaa. Napoleonin sodissa Venäjän joukot hyökkäsivät Alppien yli ja karvalakkimiehiä liikuskeli Pariisissa. Keisarikunnan hyvin alkanut teollistuminen jatkui eräiden häiriöiden jälkeen 1930-luvulla, kun valtaistuimella oli Josif I Julma, ja hänen kuollessaan valtio oli horjuttanut vakavasti Yhdysvaltain asemaa ja itsetuntoa (taitavasti anastettu ydinase; menestys avaruudessa; vanhanaikainen mutta tehokas armeija). Melkein sata vuotta se oli tuottanut maailma merkittävintä kaunokirjallisuutta ja musiikkia, mutta ei tuota enää.

Kuten havaitaan, en anna aatteille minkäänlaista merkitystä silloin kun ne eivät nouse omalla voimallaan, kuten nationalismi nousi. Kyllä maailma puhetta vetää, ja viita paskaa.

Tämä hahmotelma on vain eräänlainen peitepiirros, sillä suurikin keskus tarvitsee ympärilleen verkoston, asiakkaita tai esimerkiksi ryöstettäviä.