Lähdesuoja

Tänään korkein oikeus kuulemma antaa ratkaisun lähdesuojaa koskevassa asiassa, johon minulla ei ole mitään osaa.

Kirjanoppineet ja ylimmäisen papit puhuvat otsa rypyssä lähdesuojasta ja sanovat, että se on kaikki kaikessa ja siihen ei saa kajota.

Ei saakaan.

Puheena on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §, jossa viitataan sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annettuun lakiin ja siinä mainitun ”viestin” laatijaan.

Todistaja saa kieltäytyä paljastamasta viestin laatijaa eli lähdettä. Jos tutkittavana kuitenkin on rikosasia, josta syytteen mukaan voi seurata ankarampi rangaistus kuin kuusi vuotta vankeutta, lähde on ilmaistava.

Nuo rikokset koskevat yleensä ihmisen henkeä tai maan turvallisuutta. Sellainen raskas rikos on myös esimerkiksi törkeä tuhotyö, teko jota nimitettiin ennen murhapoltoksi.

Kunnianloukkaus ja tekijänoikeusrikos eivät ole sellaisia. Siis pääministerin kunniaa koskevassa jutussa lähteen saa salata myös todistajana.

Asiasta keskusteltaessa on tapa unohtaa säännöksen loppuosa:

”Milloin 2 tai 3 momentissa tarkoitettu asia koskee rikosta, mistä saattaa seurata vankeutta kuusi vuotta tai ankarampi rangaistus, taikka sanotunlaisen rikoksen yritystä tai osallisuutta siihen, taikka tietoa, joka on annettu vastoin sellaista salassapitovelvollisuutta, jonka rikkomisesta on erikseen säädetty rangaistus, voidaan sanotussa momentissa mainittu henkilö kuitenkin velvoittaa vastaamaan siinä tarkoitettuun kysymykseen. (19.7.1974/622).”

Toisin sanoen jos verovalmistelija tai sosiaalityöntekijä on kertonut lehdelle yksityistä koskevan tiedon, lähde on paljastettava.

Salassapitoa koskevia, rangaistuksella tehostettuja määräyksiä on oman, opetusta varten laatimani listan mukaan yli 100 eri säädöksessä, ja yksin kappalein laskien näitä määräyksiä on tiettävästi yli 600.

Laki viranomaistoiminnan julkisuudesta (24 §) sisältää 32 kohtaa kokonaan tai harkinnan mukaan salassa pidettävistä asiakirjoista.

Esimerkki: ”32) asiakirjat, jotka sisältävät tietoja henkilön poliittisesta vakaumuksesta tai tietoja henkilön yksityiselämän piirissä esittämistä mielipiteistä taikka tietoja henkilön elintavoista, osallistumisesta yhdistystoimintaan tai vapaa-ajan harrastuksista, perhe-elämästä tai muista niihin verrattavista henkilökohtaisista oloista...”

Laissa (22 §) on viittaus rikoslakiin. Asiakirjan antaminen, kopioiminen tai näyttäminen sivulliselle on rangaistavaa. Sivullista (toimittajaa) puolestaan uhkaa rangaistus salassapitorikoksesta.

Puhe lähdesuojasta virkamiesten sananvapauden turvana on epämääräistä. Salassa pidettävät asiat, esimerkiksi useimmat henkilöverotusta koskevat tiedot, ovat salaisia, eivätkä ne lehtiin vuotaneina siis kuulu lähdesuojan piiriin.

Lehdet eivät halua korostaa tätä näkökohtaa. Jos siis poliisi vuotaa tietoja esitutkinnan aikana, lähdesuojaa ei ole, koska esitutkinnassa kerrottu on pidettävä salassa niin kauan kuin menettely kestää.

Lähdesuoja ei ole erikoisen ylevä oikeus. Ilmiantojärjestelmä on ollut kautta aikojen hirmuvallan vankka tuki.”Oikeutta” saada tietoja toisten asioista ei ole olemassa eikä sitä voi johtaa demokratiasta eikä perusoikeuksista.

Tositelevision maailma on samentanut journalistien harkintakykyä. Ei se auta asiaa, että jotkut levittelevät ja myyvät henkilötietoaan. Jos joku rehentelee lehdessä, paljonko hän nettosi asuntokaupoissa, se ei anna oikeutta julkaista omin luvin vastaavia tietoja ujommista ihmisistä.

Lehdistön lähdesuojan murtaminen sensaatiojutuissa – vaalirahoitus – ei ole tarpeen.

Kun media rikkoo lakia, vastuulliset tuomitaan rangaistukseen ja vahingonkorvauksiin. Lähdesuojaan saa vedota vapaasti. Ellei lähdettä tuoda esiin, tietoa on turha inttää todeksi. Tuomioistuin ei usko. Tuomio tulee.

Sinänsä kunniaa loukkaavan väitteen esittäjä kantaa riskin eli todistustaakan siitä, että väitettä ei pidetä totena, jolloin sinänsä loukkaava väite hyvin helposti katsotaan rangaistavaksi.

En usko sitäkään, että lähde, ”syvä kurkku” toimisi aina jalosti. Rohkenen epäillä, että poliittisesti sävyttyneissä asioissa lähde on välistä toinen poliitikko, todennäköisesti puoluetoveri.

Kuu ja kuollut

Katselin vähän laajemminkin verkosta ilmenevää. En siis tullut korostaneeksi, että eilinen Yrjö Jylhän ”Häätanhun” raju teema on äärimmäisen tunnettu ja kansainvälinen. Jylhä vain on löytänyt sille hienon, iskevän muodon.

”Kuollut sulhanen” ja kuollut morsian löytyvät jopa asuina ja esineinä Yhdysvaltain Halloween-perinteenstä, joka tunnetusti on vahvasti kallellaan Meksikon pyhäinpäivän eli kuolleiden tai kuoleman päivän perinteeseen.

Nähdäkseni tarina on johdettavissa Orfeuksesta asti – runoilija lähtee hakemaan kuollutta vaimoaan manalasta. Sen eri muunnelmat ovat kirjallisen perinteen keskeisintä ainesta ja tunnetaan eri versioina kaikkialla. Puoli vuosisataa sitten Marjatta ja Martti Pokela lauloivat usein radiossa, miten yksi haamu oli Marjaanan ovella ja se hilijalleen kolokutti… Se oli kuollut sulho se. Jopa Suuri Toivelaulukirja 1, josta laulu löytyy, mainitsee aiheen kansainväliseksi ja suomalaisen version kansanballadiksi, joita suosittiin runsaat sata vuotta sitten. Sävelmä on hyvä.

Kuuluisa suomalainen versio on sulhanen, joka tulee noutamaan morsianta, sieppaa rekeen ja hetken ajettua sanoo:

”Kuu paistaa heliästi,
kuollut ajaa keviästi –
etkö piikainen pelkää?”

Ja ajaa hautausmaalle, avoimeen hautaan. Loppu.

En taaskaan välitä haeskella, mutta sanoisin että tästä tarinasta on yksi tai useampia versioita kauhutarinoiden kotimaisessa klassikossa, Lauri Simonsuuren paksussa kirjassa ”Myytillisiä tarinoita”. Sitä muuten ei pidä antaa lapsille. Ainakin minä näen edelleen joskus pahoja unia homeisesta kirkkokansasta ynnä muusta luettuani sen aivan liian nuorena.

Näissä SKS:n takaa löytyvissä tarinoissa on kyllä toisaalta mahtavaa aineistoa. Kuten se paholaiselle luvattu poika, jonka pappi pelasti pitämällä häntä yön alttarilla. Poikaa oli varoitettu paholaisen juonista ja niinpä hän ei erehtynyt, kun piru kapusi pimeässä kirkossa saarnastuoliin ja oikeaa pappia jäljitellen veisasi väärin. Kun virsi menee ”Jeesuksen muisto ihana”, piru veisasi ”Suksen luisto ihana”.

Helposti löytyvä johdatus näihin asioihin on Eija Timosen ”Kuu paistaa, kuollut ajaa – aavetarinoita (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984).

Vaikeasti käsille saatavan Aarne – Thompsonin tarinatyyppien morfologian (Antti Aarne, The Types of the Folktale: A Classification and Bibliography, The Finnish Academy of Science and Letters, Helsinki, 1961. ISBN 951-41-0132-4) on suureksi osaksi nyt korvannut Ashlimanin erittäin laaja Folk Tales, joka löytyy Internetistä.

Tarinatyyppien tutkimus on hyvä ja kunniallinen kansanrunouden tutkimuksen ala, jossa salaperäisesti yleissivistyksestä puuttuva Antti Aarne (1867-1925) oli lopulta Helsingin yliopiston kansanrunouden tutkimuksen ylimääräinen professori. Tai tiedän kyllä, miksi hän suurtyöstään huolimatta on niin vähän tunnettu. Vladimir Propp ja kumppanit tulivat 1920-luvulla uudenlaisten teorioiden kanssa peliin, ja Aarnen morfologia arvioitiin vanhentuneeksi. Silti se elää edelleen. Tuo on virallisempi selitys.

Epävirallisempi selitys on suomen kielen ja folkloristiikan akateeminen perinne, joka vetää reippaasti vertoja jopa Simonsuuren hirveimmille kauhukertomuksille. Yksi tarinan päähenkilöistä on Emil Nestor Setälä. Ja eipä tuo Martti Haaviokaan ollut mikään kiltti mies.

Sääli että Matti Kuusi oli niin hieno mies, että hänenkin runsaat ja lukijan runsaasti palkitsevat muistelmaesseensä sivuavat näitä arkoja asioita vain silloin tällöin ja ohimennen. Ja tiedemiehenä Kuusi pysytteli turvallisella puolella, etenkin sananparsissa.

Nyt olen puhunut itseni pisteeseen, jossa on pakko toistaa ennen sanomani – Matti Kuusi, jonka A. Ehrnrooth luultavasti piti hengissä Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella eräänlaisena Vänrikki Stoolina itselleen, kirjoitti hyviä sotarunoja, mutta viisaana miehenä ei koskaan ylistystä JR 7:n sankareille. Vihje: Aake Jermon ”Siiranmäen miehet ”on Kuusen tarkastama ja editoima ja siksi erittäin hyvä sotakirja. Jermo yritti jatkaa omin nokin Äyräpäästä, mutta tulos ei ollut kaksinen. – Rykmentin sotapäiväkirja on eräässä kaivossa Neuvostoliitossa.

Kun puhuin hänen kanssaan – valitettavan vähiin se jäi – sain vaikutelman, ettei hän ollut erikoisen halukas keskustelemaan ”Runon ja raudan kirjasta”, jonka hän julkaisi AKS:lle omistettuna 30-luvulla, eikä myöskään sodan jälkeen ilmestyneestä kokoelmastaan ”Routa liikkuu”.

Luulen ettei hän halunnut Jylhän, Haavion eikä Koskenniemen seuraan. Hän ei halunnut esiintyä runoilijana. Osaan ulkoa suurimman osan noista kahdesta kirjasta. Kunnioitan Kuusta. Kun hänen runojaan ei löydy mainittavasti edes antologioista, panen tähän muistista vain pienen näytteen:

”Tiesimme muka / leikistä kuka / selvisi ehjin nahoin. / Petyimme pahoin. // Ei entisellään / lie keho kellään / sielukin sikin sokin, / rempalla jokin. // Paista ei kauas / kainalosauvas, / silti sun kenkäs kolkkaa / outoa polkkaa. // Lohtuna sull’ on / suudelma pullon, / suudelma, johon turrut. / Valveilla murrut.”

Häätanhu

Ystäväni Vilho Viksten, WSOY:n pitkäaikainen ja isokokoinen kirjallinen johtaja, piti radiossa 1966 tai niillä main muutaman esitelmän, jotka vaikuttivat ainakin minuun suunnattomasti. Hän julkaisi ne nimellä Runo ja tulkinta.

Viksten käsitteli suunnattoman epäajankohtaista Yrjö Jylhää ja osoitti, että juuri kukaan ei ilmeisesti osaa lukea nuoren Jylhän ”Häätanhua” oikein, ei vallankaan sen suosituksi tehnyt laulaja Mauno Kuusisto, eikä muuten osaa vieläkään.

”On ilo sulla, mut suru mulla, / on mulla hautajaiset, sulla häät.
Siis kätes anna nyt morsianna, / kun viime kerran minut vielä näät.

Sun häitäs tanssaan, mut kohta kanssaan / vie manan immet mua karkeloon.
Sun onnes tähden pois täältä lähden, / sun silmäs siunaten mua seuratkoon.

Pian päätät tanhus, oot kohta vanhus, / mut ikinuorna minut aina näät.
Luo tuonetarten käyn häitä varten,/ on sulla hautajaiset, mulla häät.”

Runo on Suomen kirjallisuuden saatanallisimpia. Hylätty kosija hipsii hirteen ja jättää toisen valinneelle morsiamelle sellaisia terveisiä, että ”oot kohta vanhus” ja huomauttaa aivan osuvasti, että muut paitsi hänet hirrestä laskeneet muistavat hänet itsensä aina nuorukaisena.

Karonen ja Rajala eivät suotta puhu uudessa kirjassaan ”Yrjö Jylhä, Talvisodan runoilija” tässä kohdin sadomasokismista. Jylhän suhde naisiin oli outo. Mikä tuossa on kirjassa käsitellyn sairauden tekoa, mikä jo Tampereen klassillisen lyseon koulupoikana synkäksi ja hillityllä tavalla hillittömäksi tiedetyn miehen sairasmielisyyttä, sitä on paha mennä sanomaan.

Hänessä roikkuivat aikakauden huimat naiset, Elina Vaara ja Katri Vala. Jylhä kirjoitti runoja ja nyrkkeili. Hän harjoitteli ja lienee pahoitellut, ettei ryhtynyt tosissaan kilpailemaan, hänellä kun oli edellytyksiä.

Talvisodan komppanianpäälliköksi ei tule kirjailijoista mieleen toista. Tarkoitan henkilöä, jolla olisi ollut edellytyksiä jaksaa. Jylhä hoiti sen tehtävän viimeisen päälle ja kovalla hinnalla. Hän sai ainekset yhteen vuosisadan runoteoksista, ”Kiirastuleen”, joka ilmestyi pääsiäiseksi 1941, Se jäi käytännössä hänen viimeiseksi tekstikseen, vaikka hän eli vielä 15 vuotta.

Jylhä ja 1945 tuberkuloosiin kuollut, henkilönä säikky ja ns. suuntautumisestaan myös keuhkotautiin menehtyneen Kailaan tavoin tiedetty Sarkia olivat viimeiset sidotun mitan mestarimme.

Tiedän – P. Mustapään ”Jäähyväiset Arkadialle 1945” ja kohdin vielä ”Koiruoho, ruusunkukka” sisältävät verratonta riimittelyä, mutta eivät oikeastaan rytmistä soivuutta.

Mustapää – akateemikko Martti Haavio – oli sikäli aikamme suurten mestareiden Juha Watt Vainion, Juice Leskisen ja Tuomari Nurmion edeltäjä, että hän kirjoitti prismaattisesti. Teksti aukeaa moneen suuntaan, myös leikin ja parodian. Lisäksi hän oli, Paavo Haavikon suullisesti ja vastentahtoisesti tunnustaman mukaan, lyriikan modernistien esikuva tai ainakin silmämäärä, tähtäyspiste.

Mistä minä tiedän, mutta Mustapään runon nimi viittaa italian kielen sanontaan ”leikki on loppu” mutta myös ”juhlitaan”. È finita!
La Cuccagna

Nyt laulan ikävästä
ja laulan riemusta,
ja ikävä lie punainen,
ja riemu lie musta.

Ja laulustani tästä
ota oppi oikea,
että soikea lie pyöreä,
pyöreä soikea.

Hulluuden hämärästä
siis etsi järkeä,
sillä viisauspa turha lie,
vaan hulluus tärkeä.

Näin pääset tietämästä,
mitä tahdon, tarkoitan:
kun kiellän, silloin käsken,
kun pyydän: karkoitan.

Sipulinrummuttaja

Jäimme siihen, että Günter Grassin ”Peltirumpu” avasi saksalaisille mahdollisuuksia muistaa, mitä olikaan tullut tehdyksi.

Suomentaja on jälkisanoissaan kehaissut aivan oikein, että Grass kehitti ”maagisen realismin” tässä teoksessaan, kauan ennen Marquezia. Juuri noin kritiikin käsitteitä tyhjennetään merkityksestä. Jos ”maaginen realismi” on siis sinänsä epäuskottavien tai yliluonnollisten elementtien sisällyttämistä sinänsä todenmukaiselta tuntuvaan tekstiin, on yllättäen määritelty romaani. ”Don Quijote” on sellainen, ja varsinkin Rabelais, 1500-luvun puolivälin listaykkönen.

Mutta Grass kuvaa hauskasti kirjansa sen lopulla jaksossa, jota kukaan ei oikein muista; ankeriaiden pyytäminen kuolleen hevosen päällä on niin vahva sekä romaanissa että Schlöndorffin elokuvassa, että se peittää paljon muuta alleen.

”Peltirumpu” on luettavissa allegoriana, vertauskuvallisesti. En kyennyt löytämään avaimia. Kääpiökasvuiseksi jäävä Oskar ei mielestäni ole Hitler pienenä eikä Saksan tai Danzigin kansa eikä liioin kašubien murhe. (Itä-Pommerin kuoleva slaavilainen kieli, joka esiintyy taajaan Grassin tuotannossa.)

Romaanin muoto tuo mieleen Simplicissiumuksen tai muiden ohella Daniel Defoen viljelevän tyylilajin, ”tositarinan”, jossa on todentuntuisuus on peräisin mielikuvituksesta.

Tuo ”Peltirummun” keskeinen jakso on sipulien kuoriminen eräänlaisessa yökerhossa sodanjälkeisessä, jo vaurastuvassa Länsi-Saksassa. Ikääntyneet, arvokkaat ihmiset saavat itkeä sipulia pilkkoessaan, palata lapsuuteen, kastella alleen – ja Oskar rummuttaa.

Sipulin kuoriminen on Grassin pinttymiä. Hänen omaelämäkerrallinen teoksensa on nimeltään ”Sipulia kuoriessa”. Grass kuullottaa.

Mutta sipulin sisällä ei ole mitään. Se on syötävä, tai kärsittävä, kuin elämä.

Sitäkin on sanottu, että Grass kirjoitti kaupungin samalla tavalla kuin Joyce Dublinin ja Dostojevski Pietarin.

Nähdäkseni tämäkin on turhaa puhetta. Edes Döblinin ”Berliini, Aleksanderplatz” ei ole Berliinin kuvaus, ”Kuolema Venetsiassa” ei oikeastaan tapahdu Venetsiassa, vaan mielessä (ja lähisaaren hotellissa), Musil ei kirjoittanut Wienistä sitä kuvatessaan, ja Kafkalle Praha oli vieras. Proust on selvemmin kotonaan hiukan oudoissa maaseutupalatseissa ja kylpylähotelleissa kuin Pariisissa.

Miksi maailman vaikeimman, tietokoneohjelmaakin vaikeamman henkisen suorituksen osaaja eli romaanikirjailija ryhtyisi kilpailemaan Baedekerin ja muiden matkaoppaiden kanssa?

”Peltirummun” Oskar on kirjoittaja itse, ja rummun pärrytys on hänenkin oman – kukaties häneltä itseltään huomaamatta jääneen – myöntämisen mukaan Olivetti-merkkisen kirjoituskoneen pärrytystä, kahdella sormella. Grass näyttää olevan kirjituskonefetisisti niin kuin itse asiassa aika monet. (Spesialisti minua oikaiskoon, mutta ainakin valokuvista päätellen Waltari toteutti kai koko mielikuvituksellisen laajan kirjoitusurakkansa Remingtonin vaatimattomalla matkakirjoituskoneella. Veijo Meri kuuluu paukuttaneen ”Manillaköyden” samalla kolisevalla konttorikoneella, jota itsekin käytin Otavan mainososastolla 1964.)

Oskar valehtelee. Samalla tavalla Grassin myönsi 2006 julkisesti, että hän oli toiminut julistamiensa moraalisten iskulauseiden vastaisesti ja jättänyt huolellisesti mainitsematta missään yhteydessä palveluaan 17-vuotiaasta Waffen-SS –panssarijoukoissa ampujan apulaisena.

Moni kiirehtii Suomessakin sanomaan, että Waffen-SS oli aivan eri asia kuin SS, saati Einsatzgruppe. Mitä pidemmälle tutkimus etenee, sitä näennäisemmäksi ero muuttuu. Julmuudet siviiliväestöä kohtana eivät olleet SS:n – eivätkä Saksan – yksinoikeus. Lukuisat korkeat sotilashenkilöt väittivät muistelmissaan olleensa tietämättömiä toimenpiteistä, joihin he olivat antaneet itse käskyn. Silti: tuhoamisleirejä ympäröi salassapito ja vaikeneminen.

Grass oli kirjoittanut vastineen vanhuuden päiviensä paljastukseen, josta häntä on syytetty hyvinkin vihaisesti, jo ”Peltirummussa”. Hän on sirkustaiteilija – yksi hienoimmista.

Julkinen intellektuelli Grass on eri henkilö. Itse olen suhtautunut toivoakseni johdonmukaisen vihamielisesti tuohon joukkoon, jota vertaisin mielelläni julkisiin porttoihin, elleivät viimeksi mainitut olisi selvästi kunniallisempia.

Julkinen intellektuelli, sellainen kuin Grass tai Sartre tai Jan Myrdal on milloin mistäkin asiasta milloin mitäkin mieltä, ja onnistuu useimmiten vakuuttamaan ainakin itsensä oikeassa olemisestaan ja vaatimaan rahaa siitä.

Intellektuellin ja kirjailijan lahjakkuuden osuminen samaan henkilöön on onneksi lopultakin harvinaista. Katsokaa vaikkapa Dostojevskin tai Tolstoin esityksiä kiireellisiä toimia vaativista ajankohtaisista epäkohdista. Ajatelkaa itsensä Tshehovin poliittisia mielipiteitä ja tuttavia.

Tuomarin hinta

Ei pidä luulla, että kertoisin, paljonko tuomarille on maksettava lahjuksena, jotta varmistaisi mieleisensä tuloksen oikeudenkäynnissä. Suomalaisessa järjestelmässä lahjonta on lähes mahdotonta. Tuomarit suhtautuvat sellaiseen aggressiivisen kielteisesti, ja onnettomalla oikeuttaan hakevalla ei ole keinoa edes arvioida, kuinka monta tuomaria hän joutuisi maksamaan.

Yli neljänkymmenen vuoden aikana en ole kuullut yhdestäkään virkatuomarin lahjontayrityksestä. Rakenteellinen lahjonta, jolla tarkoitan ”hyvä veli” –epäilyjä on mutkikkaampi asia. Siitä toiste. Olen seurannut läheltä monenlaisten ”tuomareiden” toimintaa, ja tiedän jotain esimerkiksi urheilussa esiintyvistä ongelmista, kun on sovellettava sääntöjä.

Näitä blogikirjoituksiani on monta lajia. Useimmista asioista, joista kirjoitan, en tiedä kissan hännän vertaa. Joihin käsittelemiini aiheisiin minulla on koulutus, joten pitäisi tietää. Joissakin asioissa olen ainakin nikottelematta maksetuista palkoista ja palkkioista päätellen ns. asiantuntija.

Kirjankustantamisesta tiedän muun muassa hinnan muodostukseen ja jakeluun liittyviä asioita, jotka eivät ole luettavissa mistään, ja itse alasta ja sen toimijoista niin sanoakseni yhtä ja toista. Kirjojen palkitsemisesta tiedän sen verran, että olen ollut kerran Tieto-Finlandian antaneen raadin puheenjohtaja ja siis lukenut läpi sen vuoden kilpailuun lähetetyt noin 200 tietokirjaa.

Tämä oli asiaa, jatko ei.

Kahden ja puolen suuren kustantajan kannalta Tieto-Finlandia oli katastrofi, jotka tosin ovat muotia, mutta tuskin tässä tapauksessa tervetulleita. Finlandia oli melkein yhtä kauhea, WSOY ja Otava kumpikin yksi, ja häpeä sanoa kaksi Gummeruksen kirjaa ja yksi ruotsinkielinen, ja yksi Siltalan.

Tällaista ei saisi tapahtua. Kirjat ovat Hotakaista lukuun ottamatta ylivoimaisen vaikeita, ehkä mahdottomia myydä.

Kirjasäätiön eli kirjankustantajien on muutettava palkinnon säännöt tai lopetettava palkinto. Ennustan että näin tuleekin tapahtumaan hyvin pian. Ovathan kysymyksessä lukijoiden rahat, joten pääkustantajien on saatava päättää voittajista, sen jälkeen kun näennäisvalinta on toteutettu. Median on osoitettava suosiota ja esitettävä yllättynyttä. Se on sen tehtävä.

Itsestään tarjoutuva malli on sopivista tyhjäntoimittajista koostuva raati, joka valitsisi ne kirjat, jotka eivät voita. Siis lista ”also ran”. Palkkioksi lounas Jaskan snagarilla. Jäsenet voi poimia satunnaisotannalla muutamasta matrikkelista, kunhan varmistaa, että he ovat hengissä. Tarkemmin ajatellen tuokin voi olla liian tiukka vaatimus.

Sitten hankittaisiin molempiin palkintoihin sellainen voittajan valitsija, joka ei petä odotuksia. Voin toimittaa listan henkilöistä, joihin voi luottaa.

Yksinkertaisinta olisi nimetä tehtävään pysyvästi esimerkiksi Kanki-Kaikkonen tai Suomen Kuvalehden nykyinen tai entinen päätoimittaja. Siinä tehtävässä on vain kunnian miehiä. Tehtävään liittyy monissa tapauksissa myös vakuuttava ulkomuoto, vaikka asianomaiset eivät tiettävästi kaupittelekaan vakuutuksia, toistaiseksi.

Muu lehti ei kelpaa. Kanavan päätoimittaja on arvostelukykyinen; ei käy. Parnasso meni haukkumaan perusteet esittäen ainakin yhden nyt Finlandia-ehdokkaaksi nostetun kirjan (”Salo”).

Puuttuvaa asiantuntemusta, puuttuvaa asiantuntemusta, jupisee kustantaja.

Miksi muuten mainitsemiani lehtiä ei jo lakkauteta? Molemmissa ilmenee vähän väliä hyviä kirjoituksia, vaikka ”Tieteessä tapahtuu” –lehden hei rillumarei puuttuu (kaljupäiset tieteenharjoittajat yrittämässä tukistaa toisiaan).

Kun satuin näkemään oikeasti hienon kirjailijan Antti Hyryn aiheellisesti hiukan nolostuneen näköisenä palkinnon julkistamistilaisuudessa, josta muuten on jo laadittu värikkäitä kuvauksia sanomalehtiin, mieleeni juolahti aito parannusehdotus, joka vieläpä säästäisi Kirjasäätiölle selvää rahaa.

Asiahan näet on niin, että meillä on puutetta sekä suurmiehistä että kipsipäistä. Tätähän surin tässä blogissa viimeksi toissapäivänä.

Ryhtykööt palkitsemaan kuolleita kirjailijoita! Se olisi uutta verrattuna kaiken maailman Nobeleihin, Bookereihin ja Goncourteihin ja ilahduttaisi lisäksi suuresti kirjailijamestareiden perillisiä.

Palkitusta valmistettaisiin näköispysti, joita toimitettaisiin maan kaikkiin peruskouluihin kouluruokailun ja nuorten kasvun ja kehityksen edellyttämän asiantuntemuksen rahoituksen sijasta.

Koska laakeriseppeleet ovat kuihtuvaa tavaraa, kuten moni taiteilija on saanut havaita, ja lisäksi pirullisen vaikeita sitoa – olen ollut sitomassa – voitaisiin merkitä tämä Litt. B –sarja suurmiehiä esimerkiksi juuri päähineillä. Kirpputorilta lähtisi todella halvalla rumanruskeita lakkeja, kokardilla tai ilman. Ja jouluksi patsaille omena suuhun!

Tuomarin hinta

Ei pidä luulla, että kertoisin, paljonko tuomarille on maksettava lahjuksena, jotta varmistaisi mieleisensä tuloksen oikeudenkäynnissä. Suomalaisessa järjestelmässä lahjonta on lähes mahdotonta. Tuomarit suhtautuvat sellaiseen aggressiivisen kielteisesti, ja onnettomalla oikeuttaan hakevalla ei ole keinoa edes arvioida, kuinka monta tuomaria hän joutuisi maksamaan.

Yli neljänkymmenen vuoden aikana en ole kuullut yhdestäkään virkatuomarin lahjontayrityksestä. Rakenteellinen lahjonta, jolla tarkoitan ”hyvä veli” –epäilyjä on mutkikkaampi asia. Siitä toiste. Olen seurannut läheltä monenlaisten ”tuomareiden” toimintaa, ja tiedän jotain esimerkiksi urheilussa esiintyvistä ongelmista, kun on sovellettava sääntöjä.

Näitä blogikirjoituksiani on monta lajia. Useimmista asioista, joista kirjoitan, en tiedä kissan hännän vertaa. Joihin käsittelemiini aiheisiin minulla on koulutus, joten pitäisi tietää. Joissakin asioissa olen ainakin nikottelematta maksetuista palkoista ja palkkioista päätellen ns. asiantuntija.

Kirjankustantamisesta tiedän muun muassa hinnan muodostukseen ja jakeluun liittyviä asioita, jotka eivät ole luettavissa mistään, ja itse alasta ja sen toimijoista niin sanoakseni yhtä ja toista. Kirjojen palkitsemisesta tiedän sen verran, että olen ollut kerran Tieto-Finlandian antaneen raadin puheenjohtaja ja siis lukenut läpi sen vuoden kilpailuun lähetetyt noin 200 tietokirjaa.

Tämä oli asiaa, jatko ei.

Kahden ja puolen suuren kustantajan kannalta Tieto-Finlandia oli katastrofi, jotka tosin ovat muotia, mutta tuskin tässä tapauksessa tervetulleita. Finlandia oli melkein yhtä kauhea, WSOY ja Otava kumpikin yksi, ja häpeä sanoa kaksi Gummeruksen kirjaa ja yksi ruotsinkielinen, ja yksi Siltalan.

Tällaista ei saisi tapahtua. Kirjat ovat Hotakaista lukuun ottamatta ylivoimaisen vaikeita, ehkä mahdottomia myydä.

Kirjasäätiön eli kirjankustantajien on muutettava palkinnon säännöt tai lopetettava palkinto. Ennustan että näin tuleekin tapahtumaan hyvin pian. Ovathan kysymyksessä lukijoiden rahat, joten pääkustantajien on saatava päättää voittajista, sen jälkeen kun näennäisvalinta on toteutettu. Median on osoitettava suosiota ja esitettävä yllättynyttä. Se on sen tehtävä.

Itsestään tarjoutuva malli on sopivista tyhjäntoimittajista koostuva raati, joka valitsisi ne kirjat, jotka eivät voita. Siis lista ”also ran”. Palkkioksi lounas Jaskan snagarilla. Jäsenet voi poimia satunnaisotannalla muutamasta matrikkelista, kunhan varmistaa, että he ovat hengissä. Tarkemmin ajatellen tuokin voi olla liian tiukka vaatimus.

Sitten hankittaisiin molempiin palkintoihin sellainen voittajan valitsija, joka ei petä odotuksia. Voin toimittaa listan henkilöistä, joihin voi luottaa.

Yksinkertaisinta olisi nimetä tehtävään pysyvästi esimerkiksi Kanki-Kaikkonen tai Suomen Kuvalehden nykyinen tai entinen päätoimittaja. Siinä tehtävässä on vain kunnian miehiä. Tehtävään liittyy monissa tapauksissa myös vakuuttava ulkomuoto, vaikka asianomaiset eivät tiettävästi kaupittelekaan vakuutuksia, toistaiseksi.

Muu lehti ei kelpaa. Kanavan päätoimittaja on arvostelukykyinen; ei käy. Parnasso meni haukkumaan perusteet esittäen ainakin yhden nyt Finlandia-ehdokkaaksi nostetun kirjan (”Salo”).

Puuttuvaa asiantuntemusta, puuttuvaa asiantuntemusta, jupisee kustantaja.

Miksi muuten mainitsemiani lehtiä ei jo lakkauteta? Molemmissa ilmenee vähän väliä hyviä kirjoituksia, vaikka ”Tieteessä tapahtuu” –lehden hei rillumarei puuttuu (kaljupäiset tieteenharjoittajat yrittämässä tukistaa toisiaan).

Kun satuin näkemään oikeasti hienon kirjailijan Antti Hyryn aiheellisesti hiukan nolostuneen näköisenä palkinnon julkistamistilaisuudessa, josta muuten on jo laadittu värikkäitä kuvauksia sanomalehtiin, mieleeni juolahti aito parannusehdotus, joka vieläpä säästäisi Kirjasäätiölle selvää rahaa.

Asiahan näet on niin, että meillä on puutetta sekä suurmiehistä että kipsipäistä. Tätähän surin tässä blogissa viimeksi toissapäivänä.

Ryhtykööt palkitsemaan kuolleita kirjailijoita! Se olisi uutta verrattuna kaiken maailman Nobeleihin, Bookereihin ja Goncourteihin ja ilahduttaisi lisäksi suuresti kirjailijamestareiden perillisiä.

Palkitusta valmistettaisiin näköispysti, joita toimitettaisiin maan kaikkiin peruskouluihin kouluruokailun ja nuorten kasvun ja kehityksen edellyttämän asiantuntemuksen rahoituksen sijasta.

Koska laakeriseppeleet ovat kuihtuvaa tavaraa, kuten moni taiteilija on saanut havaita, ja lisäksi pirullisen vaikeita sitoa – olen ollut sitomassa – voitaisiin merkitä tämä Litt. B –sarja suurmiehiä esimerkiksi juuri päähineillä. Kirpputorilta lähtisi todella halvalla rumanruskeita lakkeja, kokardilla tai ilman. Ja jouluksi patsaille omena suuhun!

Liiketoimintamallipatentti

Etenkin tietokoneohjelmaan liittyvä liiketoimintamalli katsottiin USA:ssa patentointikelpoiseksi vuonna 1998 (State Street Bank etc.).

Kysykää rauhassa, miksi tämän pitäisi kiinnostaa valistunutta yleisöä. Vastaan että ongelma on hyvin lähellä ansaintalogiikan tai jopa tavallisuudesta poikkeavan arvoketjun rohmuamiseen yksinoikeudella.

Huomautan myös, että vaikka lain mukaan tietokoneohjelmaa ei voi patentoida, niitä patentoidaan kymmenin tuhansin, koska patenttivirastot ovat ja muutamia vuosikymmeniä tulkinneet kiellon lisäämällä siihen sanat ”as such”, ja tämä on tulkinta Suomessakin. Tietokoneohjelmaa ei voi patentoida sellaisenaan, mutta jos siihen liittyy pienkin viittaus teolliseen prosessiin, sitten voi.

Suuri prejudikaattijuttu, jota alan spesialistit ja puoli teollisuutta seuraavat silmä kovana, on U.S. Supr.C eli jenkkilän korkeimmassa oikeudessa tällä viikolla suullisessa käsittelyssä ollut Bilski v. Kappos 08-964.

Patenttivirasto ja muutoksenhakuaste hylkäsivät hiukan yllättäen liiketoimintamallin patenttihakemuksen. Puhe oli menetelmästä, jolla seurataan ja minimoidaan energiakustannuksia. Se ensimmäinen bisnessmetodipatentti, State Street, koski sijoitussalkun pyörittämistä ja herätti raivokkaita vastalauseita professorikunnasta, koska kysymyksessä oli jokseenkin pelkkä matematiikka tai vaihtoehtoisesti triviaali algoritmi.

Jos siihen tarjoutuu tilaisuus, Washingtonissa kannattaa yrittää tunkea itsensä korkeimman oikeuden suulliseen yleisöksi. Tuomareiden ja asianajajien ammatillinen taso on mykistävän hyvä. Lisäksi tunnelma on yllättävä. Tuomarit heittävät läppää arvolleen täysin sopimattomalla tavalla.

Nytkin Breyer J. oli naurattanut oppinutta yleisöä sen kaarevan tuomarinpöydän takaa kysymällä, onko kantaja todella sitä mieltä, että sille miehelle kuuluisi patentti, joka keksisi menetelmän opettaa kartellioikeutta siten että 80 prosenttia kuulijoista ei nukkuisi. Ja ilkeydestään kuuluisa Scalia J. oli kysynyt, olisiko nyt sitten muka patentoitava menetelmä, jonka avulla ihminen voi hankkia ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Patenttioikeus tuntee ja tunnustaa vanhastaan toisaalta kojeet ja laitteet, toisaalta menetelmät. Tämän oikeudenalan synty ei ollut koneiden läpimurron aiheuttama, vaikka niin luullaan. Todellisen tarpeen aiheutti kemian teollisuus, ensin väriaineet, sitten lääkkeet.

Ennen vanhaan ”patenttilääke” muuten oli halventava nimitys. Luultavasti valheellisen tarinan mukaan Drake ja kumppanit oppivat poraamaan öljyä parikymmentä vuotta ennen sisällissotaa, mutta ongelmaksi osoittautui, mihin tuota mustaa mönjää voisi käyttää. Muuan ansaintalogiikka oli ”snakeoil” – öljyä myytiin intiaaneille ihmelääkkeenä, juotavaksi…

Koneesta on tai oli aika helppo sanoa, onko se olennaisesti samanlainen kuin toinen kone. Aineissa on se pirullisuus, että jotain – sanokaamme antibioottia tai suutarinlakkaa – voi valmistaa useammalla kuin yhdellä tavalla niin että lopputuote on silti sama.

Tämä oli Suomen lääketeollisuuden hiipuvan suuruuden syy. Meillä kehitettiin päätoimisesti keinoja keksiä vaihtoehtoisia menetelmiä valmistaa muiden kehittämiä lääkkeitä, ja sitten vietiin näitä ”kotimaisia” lääkkeitä junanlasteittain Neuvostoliittoon. Kyllähän sellaiset keksinnöt kuin tuberkuloosi- tai poliorokote muuttivat maailmaa. Puhumattakaan polymeereistä, joihin kuuluvat muovit, nuoruudessani ”lastiikka”.

Tässä on puheena yksi patenttioikeuden rakenteellisista virheistä. Vaikka me juristit olemme kehittäneet erittäin mutkikkaat tavat käsitellä näitä asioita, todellisuudessa tuotteen keksiminen ja menetelmän keksiminen ovat liian kaukana toisistaan yksillä ja samoilla käsitteillä ja kriteereillä hallittaviksi.

Lukijan tulee käsittää, että abstraktinen oivallus ei voi saada patenttisuojaa. Tyyppiesimerkki on matemaattinen tai fysikaalinen läpimurto-oivallus, vaikkapa yleinen tai erityinen suhteellisuusteoria. Ei suojaa, vaikka USA:n patenttioikeuden ”konetesti” onnistuisi: atomipommi.

Ajatus on sinänsä selvä: tieteen tulee voida vaikuttaa hedelmöittävästi. Uusia tieteellisiä (luonnontieteellisiä) oivalluksia on esiteltävä ja arvioitava julkisesti, jotta niiden oikeaperäisyys voitaisiin uskottavasti todeta ja jotta muut tiedeyhteisöön kuuluvat voisivat kehittää ajatuksia edelleen. Yksinoikeutta niihin ei saa myöntää mutta kylläkin kunnia uroteosta – mikä ei ole oikeudellinen asia.

Tieteen ja insinööritaidon ero on tässä. Joskus jälkimmäistä nimitetään sovelletuksi tieteeksi (applied science), mutta se on huono nimitys. Insinööri hallitsee hyvin luonnontieteitä ja käyttää näitä tietojaan ja taitojaan kehittääkseen tuotteita. Tesla osoitti 1917 sähkömagneettisen aallon vaihemuutoksen sen heijastuessa metallisesta pinnasta, ja suunimakojeita kehitettiin sotien välisenä aikana, kunnes britti Watson-Watts haki ja sai 1935 patentin keksinnöälle ”Radio Detection And Ranging”, sittemmin RADAR, suomeksi onnistuneesti ”tutka”.

Olisi mennyt maailmansota briteiltä reisille ilman tuota keksintöä, jonka rinnalla kalpenevat keksinnöt antaa uusia nimityksiä arvopapereille ja harjoittaa niillä uhkapeliä.

Uraputki

Lehdessä kehuttu Christoph Hein veti kirjakauppaan. Ajattelin että noin pahasuinen henkilö kai kirjoittaakin kuin pirulta riivattu.

Eilen kirjoitin kirjojen kustantamisesta. Tänään kävi ilmi, ettei Nobel-palkinto ja suomennoksen ilmestyminen Tammen Keltaisessa kirjastossa takaa kirjalle paikkaa edes kirjakaupan perimmäisen varaston takaseinällä, kun ilmestymisestä on kulunut puolitoista tai kaksi vuotta.

Oli minulle tätä sanottu, mutta varmuuden vuoksi en ollut uskonut.

Päätin muuttaa Saksaan ja ryhtyä varkaaksi.

En aio varastella kirjoja. Niitä on jo riittävästi. Tosin tulin suuresti murheelliseksi, kun ilkeistä ilkeintä kirjallisuusarvostelija Marcel Reich-Ranickia koskeva uusi kirja oli noin vain tiskillä. Sankarin itsensä lisäksi kirjan kirjoittajia ovat mm. Jürgen Habermas ja Angela Merkel. R-R, jonka rinnalla Pekka Tarkka on kuin tirskuva alttaripoika, jäi epähuomiossa henkiin, vaikka oli juutalainen Varsovan ghetossa sodan aikana. Hänen suhteensa Saksaan ja saksalaisuuteen onkin… mutkikas.

Kirjojen tarjonnan puutetta ihmetellessäni menin hakemaan Grassin ”Kissan ja hiiren”, joka on monessa mielessä esikuvallinen teos, kirkas ja syvä, hillitty ja kiihkeä. Joku on hävittänyt oman kappaleeni, joka oli joko saksan tai suomenkielinen. Viis siitä. Tämä on taskukirja, 16. painos, ja sitä kai käytetäänkin koulussa esimerkkinä siitä, mikä on romaani ja miten se, romaani, merkitsee jotain, puoliksi veden alla, puoliksi ruosteessa. Se merkitsee lukijansa.

Mutta että niillä on Suomessa asti kirjakaupassa taskukirjoina (dtv) erittäin edustava valikoima keskeistä kirjallisuutta, suoraan sanoen sitä luokkaa, että sellaisesta olisi kirjasto ylpeä!

Saksalaisten muistinmenetys ja valikoiva mykkyys, joka salli artikuloida vain joutavanpäiväisyyksiä nykypäivästä, nostatti romaanikirjallisuuden myrskyn eli paljon hienoja kirjoja.

Osuakseen napakymppiin on tähdättävä mustan ympyrän alareunaan.

”Kansallinen kertomus” yhteisön selitys itsestään. Se on joko tietoisesti tai viattomasti muilta omaksuttu valhe. Suomen toisen maailmansodan kansallinen kertomus on ”Tuntematon sotilas”, mikä ei voinut olla kirjailijan tarkoitus, kun hän kirjoitti eräistä asevelvollisista ja heidän surullisista vaiheistaan.

Aikaisempi kansallinen kertomus oli ”Seitsemän veljestä”, joka oli tarkoitukseen sovelias, koska kielen kauneuden ja erikoisuuden takia saattoi olla kohtalaisen varma siitä, etteivät kertoja tai kuulija ymmärtäneet tekstiä kirjoittajan tarkoittamalla tavalla koko kauheudessaan.

Vielä aikaisempi kansallinen kertomus, ”Vänrikki Stoolin tarinat”, on taidokas teos, johon kopioitui sotaa näkemättömän yliopisto- ja pappismiehen käsittämätön ja mieltä kääntävä väkivallan ihannointi.

En mene sanomaan, onko meillä nyt käypää kansallista kertomusta, ellei sitten Tervon tai Hotakaisen kuvauksia tyhjäntoimittajista kaljalla.

Saksan kirjallisuus ja tämän viikon kirjoitelmani autoista vaikutti tähän varkaan ammatin äkilliseen ihannointiin. En kuollaksenikaan muista, mikä Heinrich Böllin romaaneista se oli, jossa kaikin puolin kunniallisena pidetty, hyvässä asemassa oleva mieshenkilö antaa vanhoilla päivillään periksi näpistelyn halulle ja rupeaa vohkimaan autojen konepellin koristeita. Romaanin kirjoittamisaikaan Mersun merkinkin pystyi kai ruuvaamaan irti, ja Rolls-Roycen ”hopea-aave” irtautui syylarin nokasta määrätietoisella rautasahaamisella.

Ennen kuin panen toimeksi, täytyy kokeilla esimerkiksi naapurin autosta, irtoaisiko merkki konepellistä ruuvimeisselillä kampeamalla ja onko se kenties muovia. Polkupyörän merkkikilvistä haluaisin Crescentin. Minulla oli sellainen koululaisena, ja se oli hieno. Myös polkupyörä Jaguarin merkki kelpaisi. Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari. (En alennu toistamaan teekkariversiota, jossa ketteryyttä osoittaa Ossi.)

Toisaalta tuollaisesta voisi joutua poliisin puheille. Niin kuin kaikki entiset ja nykyiset virkatuomarit, pelkään poliiseja enkä saa koskaan sakkoja.

Ja on se Saksakin kaukana ja voisi tulla vielä nuha.

Jospa suuntaisin asuinympäristön kohennushaluni kipsipäihin. Ikään kuin olisin kuullut jostain, ettei niitä käytetä enää kansakouluissa tai ettei edes kansakouluja enää olisi. Omista ja äitini valikoimista saisi päähineet kaikille.

Snellmanille Seppo Heikinheimo –mallinen Prinz Heinrich Mütze (musta, lippa). Aleksis Kivelle lierihattu ja punainen huivi. Lönnrotille ruudullinen lätsä. Topeliukselle pitsireunainen myssy. Runebergille virkattu pipo. Jos joukkoon lisättäisiin Lenin, baseball-lippis sopisi hyvin, jos Stalin, Ferrarin punainen vastaava, lippa niskaan, ja Hymypojalle suikka. Maolle naula päähän.

Tyhmyydestä tapetaan

Sodan jälkeisessä Saksassa Pekka Puska olisi kuollut nälkään vailla viivytystä. Savuke oli vaihdon väline ja arvon mitta. Vuoden 1949 valuuttareformiin asti myös elintarvikkeita sai oikeastaan vain vaihtokaupalla, ja vaurastumaankin pääsi vaihtamalla esimerkiksi tupakansytyttimen kiviä savukkeisiin. ”Peltirummun” Oskar Matzerath hakkaa apumiehenä hautakiviä, jollainen maksaa paikalleen asennettuna kaksi miesten pukua (harmaa, yksirivinen, housuissa upslaakit).

Viisas G. Grass kuvaa myös globalisaation, joka on sekä maapallon laajuista että samanaikaisesti paikallista. Oskar rummuttaa miehitysvalloille mieluisia jazz-kappaleita, joita radio ja äänilevyt välittävät.

Sunnuntainen iso sanomalehtijuttu kirja-alasta virkisti mieltä. Kustantajien ongelmia käsitellyt juttu osoitti, missä on vika. Vika on, kuten metrotunnelissa, johdossa. Esitetyt kysymykset, ajatukset ja mielipiteet toivat mieleen elefanttien hautausmaan (ks. lähemmin E.R. Burroughs, passim).

Yksi johtajista mainitsi uusien ”ansaintalogiikoiden” etsimisen. Tuosta antaisin 2/10 pistettä eli vaikka vastaus jää hylätyksi, hiukan rohkaisua heruu.

Varhaisimmista korkeakulttuureista alkaen kilpailevat sosiaaliset rakenteet ovat olleet myös silmin nähtävissä. Vertikaalinen yhteiskuntamalli näkyi pyramideina. Verkostomalli puolestaan näkyi katoilta: kaupunki. Ehkä maailman vanhin esiin kaivettu kaupunki Çatal Hüyük (7 500 e.Kr.) on erikoisen havainnollinen. Siellä ei ollut katuja, vaan kuljettiin talojen läpi. Jos talo sortui tai suljettiin, sitten kuljettiin toisten talojen läpi. Tätä nimitetään adaptiivisuudeksi ja uudelleen konfiguroinniksi. Ei siitä ole skaalautuminenkaan kaukana.

Castells ja kumppanit ovat nyt heltyneet tunnustamaan, että oikeastaan ”verkostoyhteiskunta” todella on muinaisaikainen malli. McNeillien kirja (The Human Web) on tehnyt tehtävänsä.

Se on kumminkin totta, että vaikka esimerkiksi Silkkitie oli mahtava runkoverkko, nykyisille verkostoille luonteenomainen kytkentä muihin verkkoihin ja tiedonkulun kaksisuuntaisuus olivat keskiajalla heikoilla. Kesti aikansa odottaa Marco Poloa takaisin kotiin ja sittenkin piti vielä miettiä, oliko hänen tarinoissaan perää vai ei.

Kirjan- ja lehdenkustantajista osa on huomannut digitaalisuuden ongelmakseen. Sitä he eivät tule maininneeksi, että kirjojen ja lehtien tuottamisen tekniikka on ollut digitaalista jo ainakin 25 vuotta. Pyrittäessä sievään lopputuotteeseen, jollainen kirja epäilemättä on, valmistuksen hajauttaminen ja jakelu on vielä ratkaisematta. Siihen on keinoja, kunhan malttaa keventää kirjapainoja.

Verkostoista kirjoittavat, kuten jo mainittujen vertaiset Benkler ja Zittrain, vaikenevat kainosti verkostojen mahtavimmista saavutuksista. Ehkä etevin on Islam, etenkin Talibanin kehittämässä muodossa. Yhdysvallat eli Nato häviää kohta sodan eli vertikaalinen organisaatio häviää verkostolle, jonka solmuja ovat imaamit ja itsemurhapommittajat.

Sääli ettei kukaan ole huomannut osoittaa Suomen Talvisodan armeijan verkostomallia, joka improvisoitiin täällä köyhyyden vuoksi. Eihän meillä ollut rintamajoukkoja kuin muutamin kohdin Kannaksella. Kaikki muu oli liikkuvaa ja tilanteiden mukaan konfiguroituvaa, kuten hiihto-osastot. Pohjoisempana ei ollut edes rintamaa. Verkoston toimintaa haittasi viestikaluston vähyys. Jossain oli piikkilankaa kirkaslinjajohtona suoraan lumihangella. Ei se kauan kestänyt. Radiot olivat saanta saannissa.

Sodankäynti on se liiketoiminnan muoto, jolla uusi teknologia on saatu todella toimimaan.

Toinen paraatiesimerkki on rikollisuus, varsinkin huumekauppa. Lopputuote on fyysinen, elimistöön toimitettava aine. Tuossa organisaatiossa herättää ihailua yhteentoimivuus. Rikollisjärjestöjen kytkeytyminen toisiinsa, poliitikkoihin, poliisiin ja armeijaan toimii kuin paraskin PC-farmi. Käyttöjärjestelmä ei kaadu.

Kolmas esimerkki on seksikauppa eri muodoissaan. Toimittajasetien selostama versio (prostituutio Sörnäisissä) ei kuitenkaan ole edustava verrattuna kaikkeen siihen, mitä verkko sisältää. Miksi lapsiporno on hittituote? Jos olisin kustantaja, järjestäisin aiheesta seminaarin – ei tuotteen, vaan mekanismin selvittämiseksi. Seminaariin kutsuisin mukaan myös pari sotilasta.

Ansaintalogiikoita tuskin löytää halpojen ja huonojen tuotteiden tai palvelujen ympäriltä. Eivätköhän ne sijaitse siellä, missä katetuotto on suuri, kuten huumekaupassa.

Logiikka löytyy tekniikasta. Jopa tekijänoikeuden historiat ovat virheellisiä jankuttaessaan kirjapainon keksimisestä. Ei sillä niin suurta merkitystä ollut. Silloin vasta rysähti, kun alettiin painaa rotaatiolla halvalle, hiokepitoiselle paperille. Silloin syntyi kilpailu säännöistä – tekijänoikeudesta - ja monta ansaintamallia, kuten huokea, rautatieasemilla myytävä kirja (Reclam Saksassa) ja tehokas jakelu (Leipzigin tukkukaupat, jotka jakelivat rauteitse ja lennätintilauksin myös englanninkielisiä kirjoja Englantiin.)

Kertaluokkahyppyjä on ollut ennenkin. Niiden ymmärtäjistä on ollut niukkuutta ennenkin.

Auton osto

Voi ostaa erilaisia autoja, jos on rahaa, ja ellei ole rahaa, voi ostaa velaksi, jos on luottoa. Pronssikaudella 1950-luvulla ostettiin autoja, jos oli autoja. Periaatteessa ei ollut. Arkeologinen kenttätutkimus etenee vaivalloisesti.

Kuviin olen poiminut joitakin paljon merkinneitä malleja. Maapallotaunus VM-888 teki suvustamme Osuuskassan asiakkaita. Liikepankin kokoomustuttu ilmoitti isälle, että sellaiseen kuin henkilöautoihin ei anneta pankkilainaa. Keskusjohdon määräys.

Isä ei vaihtanut puoluetta, mutta pankkia. Osuuskassassa sanottiin, että kyllä tuomarilla pitää auto olla. Ei kärsi kieltää, etteikö apen eli isoisäni luottamustehtävä pankissa olisi saattanut vaikuttaa asiaan.

Olli minullakin kerran palkkatili liikepankissa, mutta pankinjohtaja tuli sanoneeksi, että todellisuudessahan heitä eivät kiinnosta pikkuvirkamiesten palkkarahat, jolloin siirryin vallan samaan laitokseen, jossa suvun tilit olivat.

Ei kärsi kieltää, etteikö isäni luottamustehtävä pankissa olisi saattanut vaikuttaa asiaan.

Fanaattisen uskollisen asiakkaan minusta teki päivä, jolloin Los Angelesissa pankkivirkailija sieppasi luottokorttini ja sanoi, ettei se muka ole voimassa. Oli se. Mutta Helsingistä pankin konttorista tavoitin tuntemani henkilön, joka sääntöjen vastaisesti siirsi pyynnöstäni rahaa tililtäni toiselle tilille. Ja Visan Help vastasi yöllä (Kalifornian päivällä) puhelimeen ja sanoi, että amerikkalaisten koneet saattavat väittää ”not valid”, jos kassaihminen näpyttelee väärän koodin. Kieltämättä kassaihminen vaikutti heikkolahjaiselta.

Henkilöautoja myytiin 1950-luvulla samalla tavalla kuin hevosia. Tuo maapallotaunus oli kai tutulta lapualaiselta autokauppiaalta (Peldan?) vähän niin kuin tiskin alta. Länsiautoja ei yleensä saanut, mutta joskus sai. Oli isoisälläkin välillä Ford Custom ja jossain välissä Mersu.

Kuvan piikkinokka-Skoda oli kunniallisen ihmisen ostos, jollaisen sai, kunhan jaksoi jonottaa. Niitä näki huonoilla maanteillä melkein yhtä paljon kuin Moskvitsheja, joita ei tietenkään poliittisista syistä voinut ajatellakaan. Ja se Moskvitsh, jonka muistan, oli merkillisen saman näköinen kuin sotaa edeltänyt saksalainen Opel Kadett. Pobeda oli kuin ranskalaisen Vedetten peilikuva. Neuvostoautoista on havainnolliset artikkelit ja kuvia Wikipediassa.

Kansanauto, ruotsiksi Volkswagen, F. Porschen suunnittelema ja Hitlerin tilaama, tuli sekin maahamme, mutta jonottaminen kesti kaksi tai kolme vuotta, ellei sitten sattunut kohdalle merimiesautoa eli laillisesti ohi virallisten kanavien maahan tuotua kulkuneuvoa. Mielestäni Kupla oli aika kamala ajaa, varsinkin kesärenkailla talvella.

Automallien kirjavuus oli käsittämätön. Naapurin tehtailijalla oli Kaiser. Jossain autossa luki Henry J. Lääkärillä oli tsekkiläinen Tatraplan, joka oli tosi ihmeellisen näköinen. BMW:n perinnettä jatkoi Itä-Saksa (Volkseigene Betrieb, Eisenach), joka sopivaa summaa vastaan muutti valmisteensa merkin muotoon EMW ja Bemarin siniset sektorit punaisiksi. Luulen että Wartburg oli tuon tehtaan myöhempi tuote. Lada eli Latukka oli italialaista tekniikkaa.

Itä-Saksan seisoja IFA oli tietenkin alituinen puheenaihe, ja sen läntinen versio Auto-Union tunnetaan nykyisin nimellä Audi. Ifan seuraaja oli kaikkien muistama Trabant, jolla ei Suomessa kerännyt kiitoksia.

Kuvan Rover on appeni perheen auto. Saivatko lääkärit auton jotenkin helpommin? En tiedä. Sitä olen ajanut. Siinä oli putkiradio, ja ylämäessä kolmonen hyppäsi pois päältä. Torpedopelliin kiinnitetty koriste vihjasi, että ollaan muka samaa sukua kuin Bentley ja Rolls. Verhoilu oli nahkaa ja ajo-ominaisuudet jokseenkin samat kuin traktorin.

Kuvassa on mukana ensimmäinen oma autoni, Simca 1100, jonka rahoitin 30 sentin pinkalla vakuusvekseleitä ja osamaksusopimuksella. Se pienempi Simca tonni oli ”korjaamojen onni”.

Kun näin oman poikani auton penkillä, käsitin mihin henkilöautojen silloin alkamassa ollut markkinointi kohdistuu: lapsiin. Olin todella ylpeä, kun kurvasin lapset takapenkillä kierien Nurmijärvelle tai Normandiaan. Auto tietenkin hajosi silloin tällöin, mutta vapaakytkimellä varustettu Saab 96 oli sitten jo tavallista elämää ja yleinen auto, joka ei aiheuttanut lapsissakaan kommentteja suuntaan eikä toiseen.

Kuvassa on myös isäni innostuksen kohde vuodesta 1959 alkaen, Citroen ID. Hänellä oli niitä peräkkäin varmaan viisi tai kahdeksan. Nielaisin kaksi kertaa tyhjää kun luin Tekniikan Maailmasta, että Citroen DS ”palaa” markkinoille ensi vuonna.

Isäni puolustukseksi saa sanoa, että maalaisasianajajana hänellä oli sellaisiakin työpäiviä, että oli aamulla juttu Alavuden käräjillä, iltapäivällä Kokkolassa ja illalla jokin kokous Vaasassa. Citroenilla ajettiin joskus yhtä soittoa Kilpisjärveltä Helsinkiin. Autopikajunaa ei ollut vielä keksitty.

Tuo Citroenin malli, oikeastaan Suomessa harvinainen DS, oli kummallinen auto ja viimeinen näyttö Ranskan ”kansallisesti identiteetistä”. Se oli täysin epäamerikkalainen ja muisto maasta, joissa ratkaisutaisteluunkin oli ajettu taksilla (Renault, Marne 1914).

Juristi ajaa

Politiikka on pohjaltaan pakkovaltaa ja pakkovalta väkivaltaa. Mutta tyhmät diktaattorit eivät elä vanhoiksi. Ihmisten mieleen vaikuttaminen tulee halvemmaksi kuin teloituskomennuskunnat.

Vaikka jälkimmäisiäkin käytettiin, Stalin oli käsittänyt tämän, ja hitleriläisten päällekarkaus tarjosi hänelle tilaisuuden kaivaa tunkiosta kierrätyskäyttöön isänmaallisuuden, joka on hiukan eri asia kuin nationalismi, ja aivan eri asia kuin maailmanvallankumous.

Isänmaallisuus vaikuttaa tunteisiin. Järkeen vaikuttaminen eli siis dogmikokoelma on siihen verrattuna tuloksiltaan surkean epävarmaa.

Poliittisen vallan vaihtoehdot ovat väkivalta, raha ja luottamus. Väkivalta on käyttäjälle kallista. Ajatelkaapa lyijyn tuhlausta Katynin metsässä! Raha on kaksisuuntaista. Sitä voi vain ottaa tai antaa eli saada tai menettää. Luottamus voi olla ilmaista, kun se on taitoa muuttaa mieliä, vaikuttaa ajatuksiin.

Yhteiskunnallinen vallankäyttö on taistelua säännöistä. Saako kauniita naisia lyödä? Entä rumia?

Esimerkiksi tekijänoikeudessa säännöistä päättävät toistaiseksi ne, joilla on paljon rahaa ja vähän järkeä. Tekijänoikeuskiistoja käydään eilispäivän ongelmista, vaikka huominen on joka tapauksessa erilainen ja aivan varmasti ongelmallinen.

Tyhmät suuryhtiöt ja niiden tyhmät rengit, kuten edunvalvontajärjestöt, riippuvat edelleen teoskappaleiden valmistamisen ja levittämisen käsitteissä, vaikka pääministerin tätikin tietää, että rahanarvoisen tiedon saaminen – esimerkiksi sikainfuenssarokotteista – ei kohta enää edellytä lehden tilaamista eikä musiikin kuuntelu ”kappaleen valmistamista”.

Teoksia käytetään ja tietoja haetaan suoraan verkosta, ja jo olemassa oleva ”pilvilaskenta” on tekemässä tavaroista (levyistä, levykkeistä, ohjelmista) palveluja. (”Pilvi” on melkein sama asia kuin tietoverkko, mutta sanalla vihjataan konfiguroituun tai konfiguroituvaan ja skaalautuvaan verkon osaan.)

Kiinteät kulut laskevat. Muuttuvat kulut nousevat. Välineiden eli laitteiden hinta laskee. Siinä on valtamedian seppelenauhaan sopiva runo surumarssia vailla valmis.

Monet viisaat ihmiset ovat nyt toistelleet, että tekijänoikeus ja siis myös patenttioikeus on jo pantava remonttiin. Itse en ole viisas mies enkä edes aliupseeri, joten uskallan sanoa, ettei remontti enää auta. Tupajumit ovat tehneet tehtävänsä. Järjestelmä eli siis sääntövalikoima menee uusiksi, jos jatkossakin halutaan taata toisaalta tietojen saanti monille ja kohtuullinen korvaus tietojen ja elämysten tuottajille eli siis tekijöille (keksijöille).

Perinteeseen takertuneet häviävät tämän ottelun, koska ”Stalinin logiikka” toimii edelleen. Ihmisten mieli muuttuu ja heitä viehättää valinnanvara, kaikki kaunis turhuus ja tilaisuus päästä halvalla rikkaaksi. Horisontaalinen kommunikaatio toimii luottamuksen varassa.

Kun järki ja tunne ajautuvat törmäyskurssille, tunne voittaa aina. Tietenkin niin sanottu länsimainen kulttuuri on etevä tapa naamioida tunteenomaiset ja usein myös pöljät ratkaisut järkeviksi valinnoiksi. Esimerkkejä riittää. Mikä tahansa tieteellinen tavaratalo menisi nopeasti konkurssiin. Jopa kauppiaan on herätettävä luottamusta ja turvauduttava sanan monessa mielessä halpahintaisiin keinoihin.

Olen kirjoittanut jo 1980-luvulla (Oikeus kulttuuri-ilmiönä) legitimiteettikriisistä ja kärjistänyt useissa Hesarin kolumneissa, että hyvä tuomari on valtion vihollinen.

Yritän kirjoittaa tästä toista lähemmin ja laajemmin. Perinteinen suomalainen eli siis saksalainen käsitys on, että tuomari on autonkuljettaja, jonka tehtävänä on annetun (laillisen) käskyn mukaan ajaa sääntöjä noudattaen määrättyyn paikkaan tarkoitusta kysymättä ja kuormaa katsomatta.

Juuri näin asia on perinteisesti ymmärretty. Jos ratkaisu (keikka) vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, tuomari sanoo, että lakia on noudatettava. Se on yhtä viisas lause kuin ”Befehl ist Befehl”. Vuonna 1945 saksalaiset tuomarit ja sotilaat toistelivat näitä aforismeja ahkerasti.

Tekijänoikeus ei ole pyhä arvo eikä yhteiskunnan tukipylväs - sellainen kuin laillisuusperiaate, oikeudenmukainen oikeudenkäynti tai sananvapaus. Tekijänoikeus on tulonjakoa eli käytännön poliittinen kysymys.

Tätä nykyä tekijänoikeus on kuin 1980-luvun talousgurujen märkä uni, neoliberalistinen viidakko, jossa raha luulee jylläävänsä.

Ensimmäinen tehtävä järjestelmää uudistettaessa on saada suuryhtiöt käsittämään, että ne repivät rahansa, jos pitävät edelleen kiinni ”oikeuksistaan” eli jauhavat käsin, vaikka mylly on keksitty. Vesi- ja tuulimylly muuten oli kynnyskeksintö keskiajalla. Tuulimylly oli Alankomaiden taloudellisen nousen välttämätön ehto, energia kuivatusten vaatimaan pumppaamiseen. Kaikki miehet pumppuihin. Ja naiset.

Kohtalonsinfonia

En ajattele Beethovenia, vaan Shostakovitshia ja oikeastaan Paavo Rintalan kirjaa ”Leningradin kohtalonsinfonia” (1968).

Luin Debra Deanin kirjan ”The Madonnas of Leningrad” (2006). Marijan tajuntaa nykyajassa kotona Seattlessa syö vanhuus ja lähimuistin rapautuminen, joka osoittautuu Altzheimerin taudiksi. Hänen on helpompi muistaa vanhempien katoaminen Stalinin puhdistuksiin ja Leningradin piiritys 1941-1943, 900 päivää, kuin tyttärensä nimi, tai tunnistaa lapsenlapsena.

Leningradissa hän oli evakuoimassa Talvipalatsia. Se oli hänen työpaikkansa ja pian Mielen Palatsi, jossa hän tyhjiä kehyksiä tai aukkoja seinällä katsomalla muisti tai suorastaan näki taiteen, joka oli nyt siirretty turvaan, ja myös ne taulut, jotka Stalin myi länteen jo 1920-luvulla, tietenkin vaivihkaa.

Nyt on sopiva hetki sanoa todellinen syy, jos se jotain kiinnostaa – miksi en ole käynyt enkä aio käydä Pietarissa. Kokemus voisi olla musertavan raskas. Etenkin Talvipalatsi.

Suomessa historiantutkijat kirjoittavat kirjoja siitä, kuka on oikeimmassa ja onko uskottava Käkösen 60-luvulla väittämää vai Oeschin 50-luvulla kirjoittamaa vai suorastaan tukeuduttava dokumentteihin, joita niitäkin on jokin määrä käytettävissä ja täysin tuntematon määrä salassa tai kadonneina.

Tässäkin blogissa saa käden käänteessä syntymään keskustelun Dresdenin pommitusten kuolonuhrien lukumäärästä tai Saksan kaupunkien pommituksista mahdollisena sotarikoksena.

Tässäkään blogissa ei saa helpolla syntymään keskustelua aiheesta, josta Suomessa on vaiettu johdonmukaisesti yli 65 vuotta.

Tarkkoja lukuja ei tiedä kukaan. Kuolonuhrit laskien Leningradissa kuoli siviilejä eli ei armeijaan kuuluneita miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia paljon enemmän kuin Englannissa, Saksan kaupungeissa, Hiroshimassa ja Nagasakissa ja Tokion palopommituksissa yhteensä.

Viralliset suurentelut ja niitä tavallisemmat pienentelyt huomioon ottaen piirityksen aikana nälkään, pakkaseen, tauteihin, tykistötuleen ja ilmapommituksiin kuolleiden lukumäärä on 1,2 – 1,5 miljoonaa. Edes nykyinen Venäjä ei mielellään yhdy pohdintoihin Hitlerin alkumenestyksestä. Stalin luotti elämänsä aikana vain yhteen ihmiseen. Vahinko, että tuo ihminen oli juuri A. Hitler. Jälki oli sen mukaista: kolmannes sotavoimasta tuhoutui viikossa.

Leningradin motin luoteista lohkoa vartioi Suomen armeija, joka myös osallistui rynnäköintiin Laatokan kaakkoisrannan ”elämän tien” vilja- ja elintarvikekuljetuksia vastaan.

Leningradista katosivat kotieläimet, puut ja huonekalut. Myös rotat ja hiiret syötiin. Kannibalismista on todisteita.

Hitler oli puheessaan ilmoittanut, etteivät kaupungin siviilit kiinnosta saksalaisia, ja sen jälkeen, että Leningrad tuhotaan viimeistä piirtoa myöten. Tykistöllä oli käytettävissään kartat muun muassa historiallisesti merkittävistä rakennuksista, kouluista ja sairaaloista.

Pelkästään lääkäreitä kuoli piirityksen aikana 30 000.

Joidenkin suomalaisten mielen pohjalla homehtuvaa ajatusta venäläisistä ali-ihmisinä (Saksan käsitys) vastaan voi esittää Talvipalatsin evakuoimisen ja palauttamisen sodan jälkeen entiselleen, ja luetella nimiä – runoilija Anna Ahmatova, jonka runot opeteltiin heti ulkoa, runoilija Joseph Brodsky, silloin lapsi, myöhemmin nobelisti, nykyisin kuollut, Shostakovitsh (evakuoitiin mutta kirjoitti 7. sinfonian kolme ensimmäistä osaa piirityksen aikana). Ennen kuin sähköt katkesivat ja kaupunki kuoli, sinfonia esitettiin Leningradin radiossa.

Suomalaisten vastuuta piirityksestä on pohdittu, mutta ei erikoisen tarmokkaasti. Suomen armeija ei osallistunut sotatoimiin kaupunkia vastaan. Hitler oli kuitenkin kiitollinen siitä, että Suomi sitoi venäläisjoukkoja.

Minä en ole tuomari. Henkilökohtainen tulkintani on, että Stalin järjesti Suomen roolin piirityksessä hyökkäämällä Suomeen eli aloittamalla Talvisodan 1939. Toisin kuin jotkut tutkijat ajattelevat, Suomella ei minun mielestäni ollut kesällä 1941 vaihtoehtoja. Ellemme olisi myötäilleet Saksaa, olisimme kuolleet nälkään 1941-1942 tai Saksa olisi joka tapauksessa miehittänyt maan 1943. Rauhanomainen politiikka Neuvostoliittoa kohtaan olisi johtanut vakaviin sisäisiin levottomuuksiin – Saksahan oli ”osoittautunut voittamattomaksi” kesään 1941 mennessä – tai sitten Neuvostoliiton toteuttamaan miehitykseen.

Yksi syyllinen Leningradin kohtaloon oli Stalin. Miljoona tai viisi miljoonaa ihmishenkeä ei häntä hätkäyttänyt. Piirityksen laukaisemisella ei tuntunut olevan kiirettä. Silti Kannaksen kesähyökkäyksen 1944 ihmetteleminen on vanhaa kunnon suomalaista lapsellisuutta. Saimme isän kädestä (isä aurinkoisen), ja on vaikea uskoa, että sitä olisi Neuvostoliitossa kukaan surrut.

Amerikkalaisen Deanin kirja on joka tapauksessa tyhjentävä vastaus kysymykseen, mitä virkaa taiteella on. Eihän sitä voi syödä. Leningrad on vastaus. Sen jälkeen kun ei ole, mitä syödä, ja suuri osa sukulaisista ja tuttavista on jo kuollut, taide pitää hengissä ja voittaa jopa vanhuuden, muistin katkeilemisen ja taudin.

Mielen tuulimyllyt

Vanhuus on häpeä. Ei sitä tarvitse peitellä. Ei tarvitse peitellä edes vouhottamalla vanhusten hoidosta. Käytimme päivän hoitamalla yhtä; asianomaisella on ikää 93. Hän luulee, ettemme huomaa navigointia. Tasapaino voi tehdä tepposet. Siksi noin vanha ihminen kulkee niin kuin turisti pienen laivan kannella eli katsomalla aina tarkkaan seuraavan kohdan, josta voi ottaa tukea.

Luin kirjaa, johon pian palaan. Siinä kerrottiin, että nälän pahasti heikentämä ihminen, jolle pienikin jalkamatka on tuskaa, menee samasta syystä katuviertä oikaisematta aukion poikki. Molemmissa on taustalla tieto, että jos kuukahtaa, siihen jää.

En ajatellut myöntää yhtä syytä vanhuuseläkkeelle siirtymiseen. Tuulipukuihin olen mieltynyt jo aikaisemmin.

Huonompi jaksamisen enteilee avun tarvetta. Tätä nykyä kuusi tuntia putkeen on jo paljon, ehkä liian paljon. Normaali työrytmini on nyt kuusi tuntia, neljä tuntia, kahdeksan tuntia. Luultavasti siihen on pantava ns. ulkoilua mukaan, vaikka suosimani urheilulaji on käveleminen pitävällä pohjalla ja töllistely.

Eli huonompi jaksaminen merkitsee ylpeyttä koska se ajaa poistumaan niin hyvissä ajoin kuin yksin pääsee ja ymmärtää.

Eikä tuo näkö varsinaisesti parantunut kesän leikkauksilla. Melkein mikä tahansa käyttöohje, taulukko tai vastaava on tuotava hyvään valoon, ja sitten sitä pyörittää päätään niin kuin pöllö löytääkseen näkökentästä terävän kohdan.

Olin ajatellut kirjoittaa erikseen Internetin tyhjänpäiväisyydestä. Joissakin asioissa, ainakin sikainfluenssan yhteydessä, tulee sellainen tunne, että netti on omaksunut perinteisen median huonoimmat tavat. Tuloksena on ihmeellinen hysteria.

Käytän termiä tässä vain haukkumasanana. Tarkoitan henkistä tilaa, jossa järki ei suostu ottamaan vastaan tietoa, vaan pelot ja mahdollisesti aika tyhmät asenteet ohjaavat toimintaa. Ihminen käyttäytyy paniikissa joskus juuri niin. Ryntää palavaan taloon pelastamaan kissaa, joka istuu jo naapurin koivussa.

Vai onko teillä, lukijat, hyvää sanaa sanottavana siitä asetelmasta, että puhelin, sähköposti ja verkkosivut ovat tukossa, koska kymmenet tuhannet ihmiset haluavat puhua samanaikaisesti asian vierestä?

En nyt oikeastaan halua sanoa mitään epidemiasta, vaan ehkä pikemminkin suhteellisuuden tajun kollektiivisesta pettämisestä.

En tiedä, oliko tilanne jotenkin parempi silloin kun tietolähteitä oli kaksi, Oy Yleisradio Ab ja Sanomalehti. Jälkimmäinen tarkoitti valtalehteä tai maakunnan valtalehteä.

Päätin kirjoittaa nämä muutamat, kysymyksenasetteluun viittaavat rivit ennen kuin avaan Manuel Castellsin juuri ilmestyneen kirjan ”Communication Power”. Olen ajatellut lukea sen työnteon tavoin, nopeasti, asiakokonaisuuksina ja muistiinpanoja tehden.

Käänsin takkini tässäkin asiassa ja kurkistin. Manuel käsittelee juuri näitä, mielestäni hyvin tärkeitä asioita, ja liitteinä näyttää olevan sata sivua kylmiä faktoja ja numeroita. Näyttää hyvältä. ”Network Society” oli käänteentekevän hieno ilmestyessään, mutta hyvin epätasainen.

Ranskalaisilla on uutta, erittäin huomioon otettavaa informaatiososiologiaa, jolla tarkoitan sosiologissävyistä filosofiaa informaation hallitsemisen ja välittämisen ongelmista. Niitä kirjoja ilmestyy englanniksi ja suomeksi hiukan umpimähkäisesti.

Panemme toivomme pikkukustantajiin. Tieto-Finlandia raati ei totisesti ole keisarin ystävä. Pelkkien pikkukustantajien kirjojen valitseminen ehdolle ei tule jäämään kostamatta. Käsitykseni kirjankustantamisesta erikoisesti Suomessa ja nyt ei ole myönteinen.

Otsikon otin Castellsilta, joka pohtii myös mielen ja vallan rakenteita ja aloittaa esityksen neurotieteestä puhumalla mielen tuulimyllyistä A. Damasion tapaan (suom. ainakin kolme teosta). Damasio vanha, monta kuukautta minua vanhempi.

Hienoa. Olinkin miettinyt, miten pääsen kiinni televisiossa näkemäni naisen vakaumukselliseen lauseeseen seksin ostamisen kriminalisoinnin puolesta: ”Seksin ostaminen on vallankäyttöä.”

Hän näytti hyvin tyytyväiseltä lauseeseensa. Siitä hän ei puhunut mitään, että muun muassa seksi on vallan käyttöä.

Castells on särmä jätkä, tosin hirveän vanha, minua kaksi vuotta vanhempi.

Hän hallitsee muun muassa kaiken, tosin vain täydellisesti.

Kemppinen eläkkeelle!

Samppanjapullot poksahtelevat kaikissa kaupungin kanslioissa. Sana on alkanut levitä. Kemppinen jää vanhuuseläkkeelle!

Ystävät ja työtoverit onnittelevat toisiaan vesissä silmin ja sopertavat: tätä on vaikea uskoa todeksi. Että tämänkin onnen päivän sai kokea!

Täytän päivää alle jouluaaton 65. Olen käynyt Malmilla kauppaa melkein aidosta kultakellosta muistolahjaksi itselleni. Tarjoukseni on 65 euroa, mutta myyjä vaatii panemaan kympin paremmaksi.

Kellon kuoreen tulee itse suunnittelemani kaiverrus:

”Kiittäen korvaamattomasta yhteistyöstä

(nimi epäselvä).”

Kuten suuri yleisö on vaistonnut, nuorille lakimiehille opetetaan ensin rikollisuutta. Kun aloin ajaa asioita 22-vuotiaana oikeustieteen kandidaattina, hallitsin kesäharjoittelujen ja heittohommien nojalla täysin sen, että avoimeen asianajovaltakirjaan (rättegångsfullmakt i blanco) ei tarvita todistajia, mutta pitkään valtakirjaan tarvitaan. Todistajien nimet väärennettiin esimerkiksi raastuvan tupakansavun ja viinanhöyryjen kyllästämässä etuhuoneessa.

Kun varsinaisasiainpöytäkirja ”pantiin kokoon” ja siitä kirjoitettiin kappaleita, jäljennöksiä tai otteita, kantapöytäkirja naputettiin kirjoituskoneella. Valtakirjan todistajien kohtaan tuli melkein aina teksti: ”Allekirjoituksen oikeaksi todistavat (nimi epäselvä) ja (nimi epäselvä).”

Samaa menettelyä käytettiin esimerkiksi postissa, sillä jos esimerkiksi villasukat sisältävä paketti oli osoitettu perheenjäsenelle, posti vaati valtakirjan, joka syntikin tuossa tuokiossa tuulikaapissa.

Ilmeisesti joku on väsynyt, koska nykyisin todistajia ei yleensä tarvita. Kertomani menettely on kyllä todellisuudessa melkein laillinen siinäkin tapauksessa että on väärentänyt esimerkiksi vaimonsa nimen pakettikorttiin, nimittäin jos vaimo hyväksyy sen. Saahan toisen kunniaakin loukata, jos teon kohde on sitä mieltä, että kyllä oli hyvin ja kohdalleen sanottu.

Ja kyllä siihen lakimieskoulutukseen muuten kuului ja toivoakseni kuuluu edelleen, että sitoumuksiin ei kirjoitella toisten nimiä millään ilveellä, ei esimeriksi velkakirjan todistajaksi eikä myöskään kuitteihin, jotka ovat tärkeitä papereita.

Leimat ovat valitettavasti jääneet käytöstä. Muistan avioerojutun, jota ajettiin ajan tavan mukaan huoruusperusteella. Tapaukset olivat alkaneet vyöryä siitä, että aviomies oli saunassa todennut, että rouvan persuksissa oli leima ”Asianajotoimisto N.N. Advokatbyrå”.

Muistan edelleen ne leimasimet, joissa oli mustetyyny leimasivarressa. Leimaamisen ääni herätti ihania mielleyhtymiä – sellaisia kuin sotilaspassin leimaaminen kotiuttamisen yhteydessä.

Etsin jatkuvasti diasarjaani korkeimman oikeuden arjesta. Sinettikone, jolla prässättiin se iso valkoinen sinetti määräyskirjoihin ja eräisiin muihin kaikkein juhlallisimpiin dokumentteihin, oli puolen huoneen kokoinen. Luulen kyllä kähveltäneeni näitä isoja sinettejä, jotka vanhempi väki saattaa muistaa yliopiston ennen antamista maisterin todistuksista ja joita asiaan kuuluvasti kooltaan maltillisempina käytettiin minun aikanani myös menestyksellisesti suoritetusta ylioppilastutkinnosta annetussa todistuksessa. Taidankin muistaa, missä riippukansiossa niitä on. Oikeudellista merkitystä näillä lappusilla ei ollut, kuten ei liioin korkeimman oikeuden vielä pitkään minun aikanani pitkän mallin mukaan laadittuihin päätöksiin liittämään loppukaneettiin ”Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot”. Konseptiin se kirjoitettiin ”T.k.a.n.” Väitöskirjassani selvitin, että tuo lause tarkoittaa, ettei ratkaisusta voi valittaa enää yleisin muutoksenhakukeinoin, ja sitä käytettiin ylimmän instanssin – esimerkiksi Hänen Majesteettinsa – asiakirjoissa ainakin jo 1600 luvulla. Detta alle som vederbör till undersåtiga efterrättelse lände.” Vuodesta 1918 sana ”alamaisesti” jäi käytöstä.

Oikeusneuvos X ei alun alkaenkaan pitänyt minusta eikä tavastani kommentoida esimerkiksi hänen huomautuksiaan sanomalla: ”And the little boy wins a big cigar.” Hän sanoi että heillä Turun hovioikeudessa oltiin tarkkoja. Joku asianajajan ketale esimerkiksi kirjoitti nimensä muotoon ”Matti O. Virtanen” ja hovioikeus oikaisi sen aina muotoon ”Matti Olavi Virtanen”. Kysyin nimittäin heti, että kai hän muuttaa päivän puheenjohtajan allekirjoituksen kanssa. Asianomainen, joka oli syventynyt tarkastelemaan kattolistaa, allekirjoitti aina ”J. Leivonen”.

Vanhemmat jäsenet puhuttelivat nuorimpia esittelijöitä aina ”tuomariksi”. Itse ei saanut koskaan esittäytyä tuomariksi, koska sellaista virkanimikettä ei ole. Kun se suuri hetki koitti, että oikein oikeusneuvos esitti lähempää tuttavuutta ilmoittaen etunimensä kuin suurenkin salaisuuden, se tarkoitti käytännössä, että esittelijä ryhtyi puhuttelemaan korkeaa henkilöä initsiaaleill eli nimikirjaimilla: ”Kuule C.K….” Esittelijän edellytettiin tietävän, kuka on Ops ja kuka Pos, ja jos virkaiässä edellä oli joku samojen nimikirjainten käyttäjä, nuorempi sai luvan jonottaessaan käyttää esimerkiksi kolmea kirjainta. Viimeisinä vuosinani hovioikeudessa, ennen kuin jouduin kaltevalle pinnalle ja huonoon seuraan yliopistotehtäviin, pidin asianmukaisena ja kodikkaana, että asessori O.M. kajautti jaostolle astuessaan ”Vittuuks’ kuuluu.”

Fasistinen järjestö

Onko Euroopan ihmisoikeustuomioistuin eli ruotsiksi European Court of Human Rights sellsainen fasiminluonteinen järjestö, joka mm. Suomen Neuvosotliiton ynnä muiden kanssa aikoinaan allekirjoittaman välirauhansopimuksen määräyksen mukaan olisi lakkautettava?

Krusifiksien kieltäminen kouluista on juuri sellaista symbolien vainoamista, jossa fasistit, natsit ja kommunistit olivat uranuurtajia. Krusifiksi on näet symboli. Se ei ole jotain vaan esittää jotain.

En ole nähnyt tuomioistuimen päätöstä edes sellaista lyhennelmää, joita yleensä kerään. (Lyhennelmä saattaa kyllä olla hyvinkin laaja.) Sen takia minun olisi viisainta pitää turpani kiinni.

Julistan siis ymmärtäväni, että kysymyksessä voi hyvinkin olla Berlusconin juoni tai poliittinen junailu tai tilaisuus, johon Italiassa tartutaan kiireesti.

Ranskassa, joka on siellä samalla suunnalla, tämä tällainen Sarkozy selitti kovasti, että on etsittävä kansallista identiteettiä. Mihin lienee kadonnut – siivouksessa varmaan. Ranskan ilkeä oppositio huomautti heti, että kansallisesta identiteetistä aletaan kantaa kuuluvasti huolta aina kun vakavasti otettava politiikka on mennyt kiville.

Toisin sanoen Italiassa voi olla samaa henkeä.

Selville saamani perusteella arvioisin kuitenkin, että ihmisoikeustuomioistuimen päätös on oikea. Italian ja Englannin lehdistä lukemani mukaan krusifiksi on Italian kouluhuoneissa pakollinen. Asiasta on olemassa Mussolinin aikana säädetty laki, ja oikeudellisesti tilanne on kai epäselvä 1980-luvulla tehtyjen kirkon ja valtion suhteiden järjestelyn jälkeen.

Mielestäni tämä on uskonnonvapauteen ja siis uskonnottomuuden vapauteen kuuluva asia: voiko ihmisoikeussopimuksen allekirjoittanut maa määrätä lailla pitämään esillä vahvaa uskonnollista symbolia tiloissa, joihin eri ihmiset (lapset) joutuvat niin ikään pakolla (oppivelvollisuus) menemään.

Kuten valistuneet lukijat tietävät, Yhdysvalloissa ei tulisi kuuloonkaan, että koululuokissa olisi edes ristejä. Mutta Yhdysvallat on onnistunut jo hyvin kauan sitten erottamaan kirkon ja valtion toisistaan. Koulutiloja ei saa edes vuokrata hartaustilaisuuksiin (tai eräissä tapauksissa saa – tästä asiasta on muutamia kymmeniä prejudikaatteja).

Niin ikään puutteellisen tiedon perusteella näyttää, että ihmisoikeustuomioistuin on epäonnistunut tuomion perustelemisessa. Mielestäni tuo edellä kirjoittamani olisi riittänyt. Nyt tuomioistuin näyttää tähdentäneen, että vieraan uskonnon kuvat voivat järkyttää toisiin uskontokuntiin kuuluvien tai uskonnottomien tunteita.

Tuota en olisi mennyt sanomaan enkä allekirjoita. Siinä ollaan kaltevalla pinnalla. Juutalainen voisi väittää seuraavaksi, että säästöpossun kuva järkyttää häntä, koska sika on hänen syvän vakaumuksensa mukaan saastainen eläin.

Ja tietysti pari sataa miljoonaa ihmistä Euroopassa lukee tämän ratkaisun pelkuruutena islamin edessä, vaikka vastakkain ovat vakaumuksellinen ateisti ja katolinen kirkko.

Ehkä se on pelkkä sofismi, mutta kai suomalainen kadun mies voisi sanoa että hänen lapsiaan järkyttää katsella hunnutettuja naisia.

Ihmisten pitäisi antaa käyttää symbolejaan ja noudattaa rituaalejaan totutuin tavoin.

Olen vahvasti samaa mieltä kuin suomalaiset viranomaiset, että esimerkiksi joulukoristeet – myös enkelit – ovat kulttuurimme osa, joita ei ole syytä häpeillä leikkikouluissa ja kouluissa. Se on ollut melkein sata vuotta selvä, että uskonnolliseen vakaumukseen vetoaminen riittää – edes joulujuhliin ei ole pakko osallistua, vaikka ne suomalaisen mielestä ovat nykyisin jokseenkin epäkristillisiä tonttuineen ja joulupukkeineen.

En ole asiasta varma, mutta luulen, että myös aktiiviset ateistit tulevat hautajaisiin siunauskappeliin, vaikka siellä olisi pappi puuhissaan. Vastaavasti olen itse ollut hautajaisissa, jotka on pidetty vainajan tahdon mukaisesti ilman vähäisimpiäkään kristillisiä viitteitä, tosin käytännön syistä krematorion kappelissa.

Tämä kirjoitus on jälkilämmittelyä muinaisen tuomarin viran merkeissä. Olen itse julkijumalinen ja hyväksyn kirkkomme opinkappaleet eli käsitän uskon ja tiedon suhteen toisin kuin monet ystäväni. Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mitä ei näy (argumentum non apparentium).

Tuomari joutuu ottamaan kantaa toisen uskoon, ja varmasti hänen oma uskonsa, uskon puutteensa, taikauskonsa vaikuttaa hänen arvostuksiinsa. Sanon tämän siksi, että tässä asiassa ”vastapuoli” eli asiat aivan toisin käsittävät eli kristinuskoa kaihtavat ovat oikeassa.

Kuva-ateriat

Elokuvaharrastukseni alkoi talvella 1945 ja loppui syksyllä 1976. Alkua en valitettavasti muista, mutta äitini tiettävästi imetti minua äidinisän elokuvateatterissa, permanto, toinen penkkirivi takaa luettuna. Vieressä istui hänen äitinsä eli Elli-mummo, musta ulsteri yöpaidan päällä ja kutoi.

Taitavia rouvia. Molemmat hallitsivat vahvistetun kantapään kavennuksen ja keskeiset oikein-nurin –neuleet elokuvateatterin pimeässä eli katsomatta. Asiasta tehdyn muistiinpanon mukaan ensimmäinen elokuvani olisi ollut Disneyn ”Bambi”. Lieneekö osoittautunut liian jännittäväksi, koska taju meni.

Pitää paikkansa, ettei maalaispitäjissä tainnut olla ainuttakaan muuta elokuvateatteriksi suunniteltua tilaa kuin tämä ”Kolmio”. Kuten kuva osoittaa, kysymyksessä oli komea 30-luvun funkis. Arkkitehtinä oli Aarne Ervi.

Talo on hävitetty, ja sen paikalla on halpahalli. Tiloja ei pidetty kulttuurihistoriallisesti arvokkaina.

Elokuvateatteri Kolmiossa esitettiin yleensä kaksi filmiä viikossa, maanantaista torstaihin ja perjantaista sunnuntaihin. Useimpina, ellei kaikkina päivinä oli erikseen seitsemän kuvat ja yhdeksän kuvat. Konehuoneen generaattori hurahti käyntiin ja tasasuuntaaja alkoi hehkua kello 18.40. Projektori oli Ernemann. Myöhemmin hankittiin toinenkin projektori ja aikanaan 50-luvun lopulla Cinemascope, jonka linssi oli violetti tai pinkki, anamorfinen.

Kävimme tietysti katsomassa kaikki elokuvat, jotkut kahteen kertaan. Siitä kertyy hyvinkin sata elokuvaa vuodessa.

Sellainen sana kuin ”taide” ei käynyt elokuvan yhteydessä mielessäni, mutta toisaalta muistan oudon hyvin eräät sittemmin taiteellisiksi osoittautuneet elokuvat. Kotimainen vuokraaja – luulen että se oli Kove-Filmi – harrastivat kytkykauppaa. Jos halusi nähdä Silvana Manganon tissit eli elokuvan ”Katkeraa riisiä”, maalaisteatterin oli tilattava myös toisarvoista sälää, kuten ”Polkupyörävaras” tai ”Tie”.

Miksi muistini on mustavalkoinen? Värielokuvia oli ja ”Technicolor” oli tuttu logo – muistan paljon tekstejä, koska toimin simultaanitulkkina kavereille ja hidaslukuisemmille esittämällä kuvatekstit puoliääneen. Kuitenkin esimerkiksi ”Sheriffi” (High Noon), jota en lukisi mielielokuviini tietyn melodramaattisuuden vuoksi, muistuu kuvina. Ja Dimitri Tiomkinin nimisävelmä oli ”Kolmiossa” äänilevynä; levyjä soitettiin ennen näytännön alkua.


Helsingissä jouduin kansansivistystyön kurssille; tuleva vaimoni oli nimittäin minua vanhempi ja sivistyneempi. Elokuva-arkisto ja Akateeminen Filmikerho AFK tulivat tutuiksi vuodesta 1964. Varsinainen sysäys elokuvaan oli elokuvateatterin omistajien liiton (SEOL) vuodeksi kerrallaan myöntämä vapaalippu, jolla pääsi kaikkiin teattereihin. Käyttöä oli.

Tuleva vaimoni talutti minut korvasta katsomaan tuntemattoman amerikkalaisen ohjaajan filmiä Kititsen kane.

Pääsin Jorma Cantellin suosioon, ja yhdessä Sakari Toiviaisen ja Tarmo Malmbergin kanssa sepustimme Ylioppilaslehteen ikään kuin arvosteluja. Päädyin myös kirjoittamaan arvosteluja Kirsti Jaantilan vetämään Elokuva-Aittaan, jonka ykkösarvostelija oli raastuvanoikeuden arkistovirkailija Yrjö Kemppi. Lehti maksoi sen verran, että katsomalla kaikki uutuusfilmit ja kirjoittamalla niistä pysyi rahoissa.

Olin sitten myös vakinaisessa työssä Mainos-TV:n elokuvatoimittajana, kunnes tapaturmainen valmistuminen juristiksi keskeytti nämä puuhat. Päällikkönä oli Seppo Huhtala. Talon johto epäili puuhiamme, aivan aiheellisesti.

Aikakausi oli snobistinen. Edellispolven vihjeiden perusteella olin kaivanut käsiini André Bazinin kirjoja ja Cahiers de Cinema-lehden. Luettiin Truffaut’n kirja Hitchcockista ja katsottiin Godardia silmä kovana. Olimme kovasti viisaita.

Elokuvavuokraamot viis veisasivat mistään taiteesta. Tutustuin näihin ihmisiin siksi, että päädyin juristina 60- ja 70-luvulla rettelöimään Valtion elokuvatarkastamon kanssa näiden vuokraamojen lukuun. Muistan kun näytettiin ulkoministeriön ihmisille elokuvaa Ivan Denisovtshin päivästä. Ei auttanut. Kiellettiin poliittisista syistä. Muistan pornoaallon, jonka suursuosikkina pyöri Maximissa tanskalainen ”Pukki paratiisissa”. Muistan väkivaltaelokuvat – etenkin Peckinpah oli sensuurin hampaissa. Kirjoitin valituksen toisensa jälkeen – muun muassa ”Emmanuellen” epäsiveellisten kohtausten leikkaamisesta.

Oli jotenkin reteä tunne istua aamupäivällä yksin jossa Reassa tai vastaavassa katsomassa sensuurin uhkaamaa elokuvaa. Suomi-Filmin Jussi Kohonen yritti saada vapaiksi jopa sellaisia hirvittävyyksiä kuin ”Jääkärin morsian” ja ”Helmikuun manifesti” siinä onnistumatta.

Kotimainen elokuva työllisti. Jörn Donner puuhasi kaikenlaista. Hävisin hänen puolestaan pari juttua. Risto Jarvalla oli joskus jotain. Jaakko Pakkasvirta ei ollut mitenkään tuntematon. Muistelen riidelleeni jostain Mikko Niskasen ja Spede Pasasen kanssa 60-luvulla. Spedellä oli Arriflex –äänikalusto, jota hän vuokrasi kovalla hinnalla.

Sitten maailma muuttui.

Kotiaineista

Minulla ei ole aihetta valittaa, koska luulen totuttaneeni lukijat tyyliini. Joskus harvakseltaan kummastellaan poukkoilevaa ajatuksenjuoksua.

Ajatuksenjuoksu on kuitenkin eri asia kuin tekstin jäsennys.

Etenkin juristit, jotka ovat huonoja ihmisiä, kuten jo M. Luther todisti (Der juristen Schwitzenbad), arvostavat oikeastaan lukiossa opetettua asia-aineen kaavaa ja otaksuvat, että kirjallisuuden olisi toimittava samoin.

Tämä seikka on välillä harmittanut minua keskusteltaessa tuomioistuinten päätösten perusteluista. Arvostelijat eivät aina käsitä, että peräänkuulutetu johdonmukainen referointi ja perustelu on hurskas toive, mutta ei tästä maailmasta.

Juuri tuo oli nyt historiaan jääneiden vanhojen resiittipäätösten vika. Hovioikeudet ja korkein oikeus tavoittelivat johdonmukaisuutta kirjoittamalla päätöksensä yhdeksi virkkeeksi ja kaihtamalla konkretiaa.

Eräs kihlakunnantuomari kysyi likalta lapsenruokkojutussa (avioiliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle suoritettava elatusmaksu): ”Naiko se sinua?” Pöytäkirjaan kirjoitettiin silti:” Itse asiasta kuultuna ilmoitti kantaja olleensa luvattomassa sekaannuksessa vastaajan kanssa.”

Tuomareiden – kukaties pitäisi sanoa juristien – heikohko lukeneisuus näkyy väkisin heikonlaisena kielen hallintana, jonka yksi tunnus on harhaluulo, että asiat voi sanoa jollain ”oikealla tavalla” ja ”oikeassa järjestyksessä”. Nykyjuristit saattavat luulla, että ”mallit” (kirjoituskaavat) ovat pelkästään tietoisia.

Kirjallisuudessa – useimmiten myös tietokirjoissa – erottuu yksi tai useampia subtekstejä. On monta keinoa saavuttaa suuri selkeys jättämällä pääasia maininnatta.

Myös julkipakanoille Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit ovat kerronnan ja tyylin esikuvia. Tarinoiden päähenkilö, sellainen Jeesus, ei esittänyt ainuttakaan yhteenvetoa tai konsistenttia argumenttiketjua, mutta sitäkin enemmän puheena olleeseen asiaan näennäisesti liittymättömiä vertauksia.

Kylväjä lähti kylvämään. Kätketyt leiviskät. Lesken ropo. Tuhlaajapoika. Vertaukset olivat aina skandaalimaisia. Ne jättivät kuulijan ymmälle – eli ajattelemaan.

Kaiken huippu on vuorisaarna. Sitä voi lukea tuntematta itseään edes hiukan satutetuksi – mutta mitä kaikkea se merkitsee, siitä ei ole tietoa.

Helppo esimerkki suuresta subtekstistä on Waltarin ”Sinuhe”. Se ei tosiaankaan ole allegoria eli vertaus, mutta silti Suomen toinen suuri sotakirja ”Tuntemattoman” ohella. Ja näin on, vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat huomattavan uskottavasti ja myös todenmukaisesti kuvattuja vuosituhansien takaisia egyptiläisiä. Liittymäkohdat (heettiläiset – natsit) ovat lähes satunnaisia.

Tarina ei ole kertomus miehestä, joka menettää harhaluulonsa, luulonsa ja uskonsa itseensä ja ihmisiin. Se on sellainen suuri totuus, jollaisen vain romaani voi toteuttaa, ja se on yhtä aikaa yleispätevä ja aikaan sidottu. Kuten nousu jopa Yhdysvaltain bestseller-listalle osoittaa, se on nautittava historiallisena romanssina. Silti sen suuri murhe ja vaivalloisesti hankittu nöyryyden oppi on historiallinen synteesi viisaimpien suomalaisten tunnoista vuonna 1945. ”Juo siis viiniä, sillä mitä enemmän juot, sitä karvaampi on sen maku suussasi, kunnes ilosi on kuin risainen vaate kuivalla hiekalla…”

Taisi tulla esitetyksi kirjallinen uskontunnustus. Minusta ei ole järkevää kirjoittaa kotiaineita päivästä toiseen. Olin hyvä kirjoittamaan kotiaineita. Ansaitsin tupakkarahat ja lisää kirjoittamalla lukioluokilla kymmenille koulutovereille aineita sovittaen sanottavan asianomaisen luontumuksiin ja järjenjuoksuun niin etteivät pätevät äidinkielen opettajat tietääkseni koskaan osanneet edes epäillä petosta. Myöhemmin kirjoitin valmiiksi erilaisia kirjoja niin että varsinaiset tekijät jupisivat siihen suuntaan, että noin minä oikeastaan sen tarkoitinkin.

Mutta en pääse ennakkoluulostani. Jos teksti on kristallinkirkasta ja vaivatta avautuvaa, en usko sen olevan lukemisen arvoista. Myös vastakohta on totta: sotkuisesti kirjoitettu on sotkuisesti ajateltu.

”Taiteilija näkee muun paitsi ilmeisen. Yleisö näkee vain ilmeisen. Tulos on lehtiarvostelu.” (Oscar Wilde)

Perimmältä luonteeltaan kirjallinen teksti, jollainen voi olla myös lyhyt ja verkossa julkaistava, on aina ovelasti moneen suuntaan kiero niin kuin Lapin puu, tai laminoitu niin ettei se ole sisältä ensinkään sitä mitä päältä näyttää. Sivistyneet kirjoittajat, jollainen en ole, suosivat melamiinia, joka vaikuttaa siistiltä ja peittää lastulevyn. Hyvä teksti on kuin kultakoru, joka on päällystetty pronssilla, joutavan näköistä punaista kiveä, jonka tarkkanäköinen tunnistaa porfyyriksi.

Kirjoja kaupan

Kuva on ehkä vuodelta 1939. Äidilläni näyttää olevan partiovyö. Hän hoiti kirjakauppaa vuoteen 1963 eikä oikein vieläkään pidä siitä ajatuksesta, että isä otti hänet keskikoulusta pois. Sinnekin hän oli joutunut ennen aikojaan, kun kai valtionapua varten tarvittiin oppilaita. Lisäksi ja onnettomuudeksi koulu oli niin sanottu uusimuotoinen oppikoulu. Se kokeilu osoittautui epäonnistuneeksi.

Äiti siis hoiti kirjakaupan ja tilasi elokuvateatteriin filmit. Sodan aikana hän kävi elokuvakoneenkäyttäjäkurssin erivapaudella alaikäisenä. Luullakseni se oli naapuri, Rukkilan Matti, joka osasi vähän kaikkea, joka oli näyttänyt filmejä, kun elokuvateatteri putosi äidinisäni syliin yhden omistajista kaaduttua Talvisodassa.

Minun ja monien serkkujeni suhde elokuviin ja kirjoihin on epätavallinen, koska olemme kasvaneet niiden keskellä. Ja oli siinä kellokauppakin, joten ainakin minun suhteeni myös kelloihin on kieroutunut.

Kirjoissa oli sisäänostohinta salakirjoituksella. Lyijykynällä kirjoitettiin teksti, tavallisimmin kolme kirjainta. Valittiin kymmenkirjaiminen sana, jossa mikään kirjain ei toistu, esimerkiksi ”mäntysuopa”, jossa kirjaimet vastasivat numeroita 0 – 9. Sisäänostohinta 123 mk merkittiin siis ”änt” ja 500 ” ”ymm”.

Tuollaisia sanoja ei ole aivan helppo keksiä. Olen ollut aina kielellisesti vähän jälkeenjäänyt, mutta pystyin lapsena murtamaan nuo salasanat aika nopeasti. Se taisi olla jokin vähittäiskauppiaitten kulkutauti, koska vastaavia näki rautakaupoissa, joskus hintalapuissakin.

Olen kaupitellut itseäni kiireapulaiseksi johonkin lähiseudun kirjakauppaan ja tarjoutunut näyttämään, miten näpäkästi paketti kääräistään, mutta toistaiseksi ei ole tärpännyt.

Jokin vaisto jäi jäljelle. Vaikka asiakkaasta oli haalea mielikuva ja kirjan saajasta – päivänsankarista – vieläkin etäisempi, sopiva kirja löytyi nopeasti. Mistähän sen tiesikin, ettei ”Isänmaan parturit” sopinut kaikille, ja että saajan poliittinen suuntaus oli arvattava oikein ennen kuin ehdotti teosta ”Berijan tarhat” (Parvilahti) tau ”Vieraan kypärän alla (Lauttamus). Arvo (Poika) Tuomisen kirjoja ei myyty lahjaksi mutta muuten kuin siimaa. ”Kremlin kellot” oli aika huikea lukuelämys (11-vuotiaalle).

Myöhemmin otin vähän selvää ja tapasinkin Tuomisen ja käsitin, että hän oli kiehtova sekoitus todenpuhujaa ja supliikkimiestä. Veikko Sinisalo kertoi joskus erehtyneensä kysymään Tuomiselta jotain illalla kello 19. Yön he olivat kuulemma vuorotellen vaimon kanssa käyneet nukahtamassa, ja aamulla kello 07.00 Tuominen oli sanonut: ”Siirtyäkseni sitten pääasiaan…”

Kirjakaupan takia sain lukea niin paljon kuin halusin, koska olin oppinut varhain, miten kirja luetaan niin siististi, että sen voi myydä viattomalle asiakkaalle uutena. Kirjat olivat siihen aikaan enimmäkseen kovakantisia ja kunnolla ompelemalla sidottuja.

Jos naisasiakkaalla oli kumiteräsaappaat, hän oli ostamassa rakkauslehteä (Nyyrikki, Perjantai, Sirpale) tai kukaties äkillisesti rikastuttuaan Anni Polvaa tai Aino Räsästä (”Soita minulle, Helena”). Jos naisasiakkaalla oli nuttura, Hilja Valtonen oli järkevä ehdokas. Miehet ja uskovaiset eivät ostaneet kirjoja kuin pakon edessä. He tulivat ostamaan kynänteriä tai Akvilan koulumustetta, imupaperia tai raapevettä.

Rehtori katsoi olevansa oikeutettu viemään kirjoja kotiin ”nähtäväksi”. Isoisä kielsi antamasta, koska laskujen periminen oli kuulemma yhtä tuskaa. Toisaalta rehtori oli ainoa sivistyneistön edustaja paikkakunnalla. Hän oli oikein filosofian tohtori.

Helsingissä Akateeminen kirjakauppa oli toiveiden täyttymys. Se sijaitsi tavaratalon toisessa kerroksessa ja siellä selvästi sai maleksia loputtomasti.

Kun olimme Turusen Matin kanssa ”opintomatkalla” Lontoossa, Foyle’s oli järkytys. Kun kävin siellä viimeksi mennä vuonna, se oli edelleen järkytys, edelleen hyvässä mielessä. Hienoin tietämäni kirjakauppa on New Yorkin Strand, jonka moni tunnistaisi Woody Allenin elokuvista. Se on sekaisin antikvariaatti ja kirjakauppa ja hirvittävän korkeatasoinen. Pariisissa ei ole vastaavaa – Shakespeare & Co. on enemmänkin nähtävyys. Gallimardin oma kirjakauppa aiheuttaa suonenvetokohtauksen lompakon kohdalle. Ne maailman kauneimmat kirjat (Plèaide) ovat kalliita myös.

Koska olen lukijana kyyniseksi paatunut entinen ja ehkä tuleva kirjakauppa-apulainen, suhtaudun epäillen tietoihin tuon tai tämän henkilön lukeneisuudesta. Kymmenen tuhatta kirjaa? Runsaat 27 vuotta kirja päivässä. No way. Kirja viikossa, 200 vuotta. Jos tuo on totta, puhe ei ole lukemisesta.

Ei lukeminen ole arvo sinänsä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat lukeneet tuhottomasti ymmärtämättä oikeastaan mitään. Voi olla, että olen itse yksi heistä.

Itse arvelisin lukeneeni runsaat kolme tuhatta nidettä 60 vuoden aikana (aloin lukea kokonaisia kirjoja aika varhain). Joltain osin se on edelleen keino olla tekemättä mitään todella hyödyllistä. Nyt palauttelen mieleen omaa elinaikaani lukemalla Bellin kirjaa ”The World Since 1945”.

Edgar Lee Masters kirjoitti runon myös Spoon Riverissä hulluna kuolleesta Frank Drummerista, jolla oli ollut kirkas näky ennen kuin joutui koppiin: ”Opettelen ulkoa tietosanakirjan.”

Kirjallisuuden armeijaryhmä (Norman Davies: Europe at War 2006)

Itärintama
Böll. Heinrich: Das Vermächtnis 1948 - Aseveljet 1983
Linna, Vaino: The Unknown Soldier 1954 – Tuntematon Sotilas
Heinrich, Willi: Das geduldige Fleisch 1955 – (elokuva ”Rautaristi”)
Ledig, Gerd: Die Stalinorgel 1955
Sayer, Guy: Forgotten Soldier 1971
Hassel, Sven: Blitzfrieze 1976 – (lukuisia suom)
Kessler, Leo: Forced March 1976 – (”Sodan koirat)
Plevier, Theodore: Stalingrad 1984 – suom. 1953
Schneider, Russ: Siege 2001
Schneider, Russ: Demyansk 1995
Robbins, David: Last Citadel 2003
Dean, Debra: Madonnas of Leningrad 2005

Italia ja länsirintama
Heller, Jospeh: Cath-22 1961 – Me sotasankarit
de Bernières, Louis: Captain Corelli’s Mandolin
Furst, Alan: Red Gold 1999
Corti, Eugenio: The Red Horse 2000
Russell, Mary Doria: A Thread of Grace 2005

Vakoilu
Follett, Ken: Eye of the Needle 1978
Furst, Alan: Darak Star 1991
Harris, Robert: Enigma 1995
Follett, Ken: Jackals 2001
Kerr, Philip: Hitler’s Peace 2005

Mielikuvitus
Dick, Philip K.: Man in the High Castle 1962
Deighton, Len: SS-GB 1978
Poyer, Joe: Vengeance 10 1980
Hackett, John: Third World War 1985
Harris, Robert: Fatherland 1992
Tsouras, Peter: Disaster at D-Day 1994
Nile, Douglas: Fox on the Rhine 2000
Downing, David: The Moscow Option 2001

Holokausti
Wiesel, Elie: Night 1958
Uris. Leon: Mila 18 1961
Kosinski, Jerzy: The Painted Gird 1969
Kuznetsov, Anatoli: Babi Yar 1969
Bellow, Saul: Mr. Sammler’s Planet 1970
Styron, William: Sophie’s Choice 1979
Levi, Primo: If Not Now, When? 1982
Amis, Martin: Time’s Arrow

Ilmasota
Shute, Neville: Pastoral 1944
Ledig, Gert: Payback
Vonnegut, Kurt, Slaughterhouse-Five 1969 – Teurastamo 5
Deighton, Len: Bomber 1970
Böll, Heinrich: The Silent Angel 1948

Merisota
Monsarat, Nicholas: The Cruel Sea 1951 – Julma meri
MacLean, Alistair: HMS Ulysses 1955 – Saattue Muurmanskiin
Buchheim. Lothar: Das Boot 1971 – Sukellusvene 1975
Grass, Günter: Krebsgang 2002 - Ravunkäyntiä

Blitz
Greene, Graham: The Ministry of Dear 1943
Bowen, Elizabeth: Heat of the Day 1949
Pearce, Alan: Dunkirk Spirit 1971
Walters, Sarah: The Night Watch 2006

Alkusota
Ehrenburg, Ilya: The Fall of Paris 1942 – Pariisin kukistaminen
Furst, Alan: The Polish Officer 1944
Sartre, Jean-Paul: La Mort dans l’âme 1949
Tuuri, Antti: The Winter War 1984