Sananen

Oli tapana panna kirjan nimeksi ”Sananen…” esimerkiksi ulosottolain sen ja sen pykälän tulkinnasta. Kuitenkin jos kirjassa oli yli viisisataa sivua, sopiva otsikko oli ”Lyhyt johdanto oppiin… sen ja sen ymmärtämiseksi”.

Muutamia päiviä sitten selostin todistustaakan käsitettä. Tänään Johanna Korhonen ei ole saanut oikeutta, vaan on kauhuissaan ynnä muuta.

Tietenkään en ole selvillä enkä hurjan kiinnostunut tuosta oikeusjutusta. Sattui nyt kuitenkin tulemaan esimerkki. Korhonen vaati korvauksia työsopimuksensa purkamisesta. Hän oli siis kantaja. Hänellä oli todistustaakka.

Oikeudenkäynnissä on esitettävä oikeussääntö, useimmiten lainkohta, johon vaatimus perustuu, ja sen jälkeen osoitettava, että tuo säännös soveltuu nyt. Siksi tosiasiat on kuvailtava oikeudenkäynnin alussa, sopivimmin haastehakemuksessa ja sitten kanteessa.

Kannetta ei saa periaatteessa muuttaa sen jälkeen kun oikeudenkäynti on alkanut.

Korhonen ei käsitä, miksi tuomioistuin ei uskonut häntä vaan vastapuolta. Kantajan oma kertomus otetaan huomioon todisteena. Valan velvoituksin kuultujen todistajien kertomukset painavat ristiriitatilanteessa enemmän, mutta tuomioistuimella on harkintavalta eli mahdollisuus punnita asioiden kulusta esitettyjä versioita toisiaan vasten. Jos tuomioistuin päätyy vastoin todistajien lausumaa kantajan kannalle, tämä on perusteltava eli selitettävä, miksi todistajien puheita ei uskottu.

Yksinkertaisimmillaan tämä asetelma on pikku rikosasiassa. Syytetty sanoo: en ajanut päin punaista. Sivulliset todistajat sanoivat, että kyllä ajoi. Tuomio tulee ja syytetty poistuu sakotettuna ja uskonsa oikeuteen menettäneenä.

Riittävä perustelu on, että nimenomaan todistajan asemassa, valan tai vakuutuksen antaneena kuultu, saa (ehdollisen) vankeusrangaistuksen valehtelemisesta. Todistajan kertomuksen painottaminen ei siis ole välttämättä arvio kertojien luotettavuudesta. Rikosasiassa syytetyllä ei ole rangaistuksen uhkaa perättömistä puheista.

Toinen yksinkertainen esimerkki: vaaditaan velan maksamista ja vastaaja väittää jo maksaneensa sen. Kantaja sanoo, ettei ole näkynyt rahoja. Kuittia ei ole. Vastaaja velvoitetaan maksamaan, vaikka hän on todella saattanut maksaa tuo velan kertaalleen. Kuitin puuttumisen korvaisi paikalla ollut todistaja, joka voisi nyt oikeudessa sanoa, että kyllä rahat maksettiin.

Kolmas yksinkertainen esimerkki: yksi lapsista väittää perinnönjaossa, että mamma lupasi tuon ryijyn minulle. Ei tipu. Kuoleman varalta omaisuudesta voi määrätä vain testamentilla ja perintö jaetaan sopimuksella eli yhteisymmärryksessä, tai sitten haetaan pesänjakaja, joka päättää, kuka saa mitäkin.

Ja taas joku katkeroituu: minua ei uskottu! Ei kysymys ollut siitä, vaan säännöstä, jonka mukaan perintö jaetaan.

Pyydän juristeilta anteeksi tällaista alkeiden selittämisestä. Suomessa alkeet eivät kuulu oppivelvollisuuskoulujen opetusohjelmaan. Siksi tapaa jatkuvasti vaikka kuinka oppineita ihmisiä, joiden järkeen ei mahdu tuomioistuimen ratkaisu, kun he joko eivät tunne lain perussääntöjä tai todistelun kulkua. (Lisäksi jouduin pari päivää sitten kuuntelemaan juristi-virkamiesten esityksiä, joissa väitettiin, että on samantekevää, ajaako tekijänoikeusjutun rikos- vai riita-asiana. – Kukaan järkevä juristi ei rupea vaatimaan rangaistusta, koska todisteluvaikeudet ovat moninkertaiset verrattuna juttuun, jossa vaaditaan vain korvausta tekijänoikeuden loukkaamisesta.)

Tapaan jatkuvasti kaikenlaisia isopalkkaisia ihmisiä, jotka väittävät, että tuomarit oli lahjottu, kun juttu meni noin. Muutamia vuosikymmeniä sitten nuo huonot tuomarit olivat kommunisteja tai, puhujasta riippuen, suurpääoman kätyreitä.

Tietenkin juttuja ratkaistaan virheellisesti ja totta toki tuomareissa on eroja. Mutta yleensä en saa ihmistä uskomaan, että hänen esittämässään kuohuttavassa asiassa ei ole kysymys oikeudenmukaisuudesta eikä moraalista vaan esimerkiksi todisteiden puuttumisesta.

Ikävimpiin kuuluvat lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevat jutut. ”Kaikki tietävät”, että toinen vanhemmista on kelvoton ihminen. Tuomioistuin kuitenkin on eri mieltä.

Asianajajana jouduin joskus lukemaan jo ratkaistun jutun paperit ja sanomaan kävijälle, että juttu on oikein ratkaistu. Vastaus oli usein: ”Haa – tekin olette siis samassa juonessa mukana!”

Herrasmiehet pitävät vaaleista

Vieraiden, rääppiäisvieraiden ja yleisen uupumuksen vuoksi ajankohtaistapahtumien seuraaminen jäi heikoksi. Kun tosiaan jouduin pyörimään eilen ja taas huomenna Eduskunnassa, jossa muuten on ihan oikeita poliitikkoja, kävi ilmi, että nämä paikalliset rupattelivat vaaleista.

Olin onneksi perehtynyt median avulla vaalituloksiin. Lisäksi olen opettanut itselleni hiukan oikeampaa kielenkäyttöä: EU, ei EY. Nykyisin on ”Euroopan unioni”.

Pelkään, että useimmat äänestäjät luulivat äänestävänsä vaaleissa ainakin suunnilleen samaan tapaan kuin eduskuntavaaleissa. Näin ei ole. EU ei muistuta valtioita, eikä vallan kolmijako ole voimassa. Toimeenpanovaltaa ei oikeastaan ole. Lainsäädäntö ei tule voimaan ilman ministerineuvoston eli Euroopan unionin neuvoston tahtoa. Ministerineuvostoon kuuluu jäsenmaiden ministereitä, eri ministereitä asiasta riippuen.

Europarlamentti ei säädä yksin lakeja. Lainsäädäntöprosessi on mutkikas. Tavallinen on ministerineuvoston ja parlamentin yhteispäätösmenettely.

EU-direktiivi (esimerkiksi tekijänoikeudesta) on määräys jäsenvaltioille säätää direktiivin hahmotteleva laki. EU-laki on eri asia.

Kun kysytään, mitä EU-parlamentin jäsen eli meppi tekee, sopivat vastaus on nykyhokema: ”Nyt panit pahan.” Vastaaminen on vaikeaa ja vastaaminen on aihetodiste siitä, ettei vastaaja tunne asiaa.

Niinpä EU-myönteisyys ja EU-kriittisyys ovat molemmat hiukan omituisia asenteita. Joskus ja joissakin asioissa esimerkiksi suomalainen ministeri voi haistattaa paskat europarlamentilla, joskus ei voi. Joissakin asioissa neuvostolta edellytetään yksimielisyyttä, joissakin ei.

Erityisesti se usein esitetty ajatus, että jokin juttu viedään ”EU-tuomioistuimeen” kotimaisten tuomioistuinten käsiteltyä sen tai jopa ennen, on syvästi harhainen.

En osaa arvata, mitä Timo Soini ajatteli halutessaan EU-parlamenttiin. Luultavasti voimannäyttöä, ja sehän onnistui. Aidosti tärkeitä asioita hän voi puolueineen toimittaa Suomessa Eduskunnassa.

Soinin sanominen populistiksi ei taida olla osuvaa. En ole tullut panneeksi merkille, että hänellä olisi mitään erityisempää asiaa ajettavanaan. Ainakaan korviini ei ole kantautunut mitään ”kansan” etua ajavaa hanketta valtaeliitin pään menoksi. Mutta taitava ja lahjakas mies hän on. En uskaltaisi lähettää häntä ostamaan iltapäivälehteä. 1,20 euroa on iso raha.

Media on jo ilmaissut kierrellen ja kaarrellen, että vasemmiston pitäisi keksiä itselleen jokin sopiva aate. Entiset ovat musertuneet, myös se sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ajatus, jota pidän itse hyvänä. Oikeusvaltio-tavoitteesta ei vaalien edellä kai puhuttu mitään. Ehkä niin oli hyvä, koska käytännössä EU on epäonnistunut aika pahasti juuri tuossa asiassa.

Oikeusvaltio ei tarkoita käsitteenä, että unioni tai valtio toimisi kuin Töölön Sokeritehdas, joka parikin kertaa alkoi työntää pelkkää siirappia, ja sitä oli kohta joka paikassa, myös kengänpohjissa ja kainaloissa.

Vasemmiston häviö oli kyllä kauhistuttava. Demareiden tappiota lievensi tämä erikoinen pappi, jolla luullakseni eivät ole läheskään kaikki kuvakortit pakassa.

Häkämiehen veljeksiä ei kai tunneta häikäisevinä ajattelijoina. Silti tämän toisen Häkämiehen eilinen lausahdus, että Tarja Halosen vika, saattaa sisältää totuutta.

Olen muistaakseni ihmetellyt tässä blogissa kaksi tai kuusi kertaa, miten nopeasti Halonen ja Tuomioja menivät muodista.

Kun muutimme tänne maalle, silloin naapurissa asunut stallari kiinnitti pihaan ajon estävään puomiin liikennemerkin, jossa luki ”Ei EEC”. Taisin olla itse samaa mieltä: ei, ei, ee-ee-see.

Tosin en kuollaksenikaan muista miksi.

Acta

Eduskunnan tietoyhteiskuntaryhmässä yritetään selvittää, missä vaiheessa ACTA-sopimus (kuvassa) on ja miksi sellaista joutuu kysymään.

Lyhennys on nimityksestä Anti Counterfeiting Trade Agreement. “Counterfeiting” tarkoittaa tuoteväärennystä. On kuitenkin arveltu, että eri puolilla valmistellussa sopimuksessa keskityttäisiin tekijänoikeuden ja sen ohella tavaramerkkioikeuden valvonnan lujittamiseen, korostamiseen, kiristämiseen ja korottamiseen.

Paikalla on virkamiehiä, jotka saattavat tietää jotain. On myös mahdollista, että he kertovat asiasta. Itse käytän pyydetyn puheenvuoron, joka on tässä. Se on sama vanha lause. ”Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin…”

Tekijänoikeuden ratkaisematon syöpäkasvain on valvonnan, vastuun ja kulujen kasaaminen ihmisille eli asiakkaille eli loppukäyttäjille.

Tämä on syvästi kaupan sääntöjen vastaista. Heikoin osapuoli maksaa.

Kuluttajansuoja sai nimensä lähes 40 vuotta sitten; itse ilmiö oli tunnettu ja tunnustettu lainsäädännössä ainakin vuonna 1900 ja oikeuskäytännössä ainakin 1700-luvun alusta. Kanonisessa oikeudessa sillä oli alun perin (vuodesta 1070) keskeinen merkitys.

Kuluttajansuoja tarkoittaa, että tavallinen ihminen voi ihan oikeasti odottaa saavansa rahoilleen sovitun vastikkeen. Huonoa kauppaa ei helposti muuteta hyväksi, mutta sovittua huonompaan tavaraan ei tarvitse tyytyä.

Tekijänoikeudessa on toisin.

On kyllä totta, että musiikin arveluttava tai laiton käyttö on saanut suunnattomat mitat. Juuri kukaan ei välitä miettiä, miksi näin ei ole käynyt valokuville eikä tekstille?

Miksi kukan ei murtaudu Amazonin e-kirjoihin ja ryhdy jakelemaan niitä torrenteilla?

Teollisuus vastaa, että musiikkipiratismi on isoa rikollisuutta. Tästä ei ole kuitenkaan vieläkään kehuttavia todisteita. Musiikkipiratismin takana on taitamaton teollisuus – sama tarina kuin nyt General Motorsin. Jättiläismäinen koko ja suunnattomat rahamäärät rappeuttavat yrityksen tuottamaan vanhanaikaista ja huonolaatuista tavaraa kalliilla. Ja sitten tulee pää vetävän käteen.

Myös musiikin taloudellisesti järkevä jakelu on täysin mahdollista muuttamalla liiketapoja. Mahdollisuutta entisen kaltaisiin voittoihin ei ole. Hinnan maksaa tietenkin aina ostaja, sillä ellei ostaja maksa enempää kuin myyjä on panostanut tavaraan, ei kysyntää ole.

Tämä voi olla asian ydin. Musiikin tuottajat ja autotehtaat ovat viettäneet vuosikymmeniä luotettavan, jatkuvan kysynnän markkinoilla. Kun kysyntä syystä tai toisesta hiipuu, myyjillä ei olekaan kykyä sopeutua.

Sitä tosiasiaa, että tarjonta on sopeutettava kysyntään, yritettiin ratkaista muun muassa reaalisosialismilla. Eilen selostamassani kirjassa J. Donner kertoo itäsaksalaisen selityksen. Miksi idässä hyllyt ovat tyhjiä mutta lännessä väärällään tavaraa? Koska sosialistisessa järjestelmässä ihmisillä on rahaa! He ovat ostaneet kaupat tyhjiksi. Kapitalismin kurjuudessa kenelläkään ei ole varaa, joten tavarat seisovat hyllyssä…

Näin olemme jälleen hintateoriassa ja monennen kerran mm. TRIPS-sopimuksen jälkeen tilanteessa, jossa ”kapitalistiset valtiot” yrittävät käyttää sosialismin keinoja eli pakottaa lainsäädännöllä ihmiset ostamaan tai olemaan ostamatta.
Murheellista, ylen murheellista.

Isää paossa

Jörn Donnerista on vaikea olla mitään mieltä, kun hänellä on ollut niin monta roolia. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon, etteivät hänen romaaninsa ole tehneet minuun vaikutusta ja että hänen ohjaamansa elokuvat eivät missään tapauksessa muuttaneet elokuvahistorian kulkua.

Hän sai aiheesta tuottajana Oscarin Ingmar Bergmanin ”Fannysta ja Alexanderista”, ja hänen dokumenttifilminsä Bergmanista on ylimalkaan parhaita henkilöhaastatteluun rakentuvia elokuvadokumentteja. Toisin kuin tapana on, filmi todella kertoo katsojalle jotain, ja nimenomaan jotain sellaista, minkä voi ilmaista vain kuvilla ja ihmisen äänellä.

Henkilönä hänestä tulee mieleen Carl Michael Bellmanin lesken vastaus kuninkaalle, joka vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen, patsaan paljastamisen yhteydessä, sanoi:”Nog var de salig också besvärlig i sin tid.” – Kyllä vainaa osasi olla vaivalloinenkin. Hallitsija – tai kuningatar – oli kai ihastellut elämää neron kumppanina.

Tutustuin Donneriin loppuvuodesta 1964 ja hänen Pohjoisrannan asuntonsa kirjasto, joka tarkemmin katsoen osoittautui merkittävin osin hänen isänsä ja tämän isän kirjastoksi, teki minuun mykistävän vaikutuksen. En ollut ennen nähnyt yksityisasunnossa niin korkeita huoneita, että ylähyllyjen kirjoihin tarvittiin tikkaat aivan kuten kirjastoissa.

Hän kiskoi, ellen muista väärin, jo silloin alakaapeista esiin kellastuneita papereita, kirjeitä, muistiinpanoja, piirroksia.

Nyt on käynyt niin, että 2006 ilmestynyt kirja ”Isän jalanjäljillä” jäi vähälle huomiolle.

Se on kuitenkin luultavasti Donnerin paras kirja, mukaan luettuna ”Raportti Berliinistä” ja ”Raportti Tonavalta”.

On syytä tunnustaa, että jätin itsekin kirjan tuonnemmaksi luullen, että kysymyksessä on jokin senttaus, jonka takia on muka pitänyt käydä ihan Siperiassa asti. Väärässä olin. Siperiasta ei taida olla edes olemassa parempaa kirjaa, millään kielellä. Lisäksi tämä Kai Donnerin muotokuva ja patriisisuvun kuvaus ja luonnostelu suhteesta kadonneeseen isään on hienoa kirjallisuutta.

Luin hyvin kauan sitten Kai Donnerin oman matkakirjan ”Siperian samojedien keskuudessa” ja hiukan kuivan faktapitoisen ”Siperia”. Olen hyvin selvillä siitä, että Kai Donnerin ”Siperialaiskertomuksia” on suomalaisen novellikirjallisuuden huippuja. Tarinat ovat keskitettyjä, uskottavia, julmia ja hauskoja, kuten tarina miehestä, joka leikkasi munkilta munat. Mitäpä munkki sellaisilla…

Kai Donner oli siis yliopiston dosentti ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkija, joka viipyi 1910-luvulla pitkään tutkimassa samojedeja ja heidän kieltään. Asia on juuri niin kuten poika Jörn sanoo, että menetelmät ja tutkimustulokset edustivat aikansa huippua. Eikä siinä tehty tiedettä helpolla!

Suomeen palattuaan Kai Donner muuttui toiseksi ihmiseksi. Hänestä tuli jääkäri, oikeistokiihkoilija ja Mannerheimin läheinen avustaja, etenkin hämärissä puuhissa. Martti Ahti on julkaissut näistä edelleen hiukan epäselvistä asioista useita kirjoja, kuten ”Salaliiton ääriviivat”. Sitten hän kuoli vaikeaan munuaistautiin 47-vuotiaana vuonna 1935, jolloin Jörn oli kaksivuotias.

Myös Matias Aleksanteri Castrén, suomen kielen tutkimuksen perustaja-isä, kuoli nuorena ja hänkin, kuten Donner, huhun mukaan Siperian rasituksiin.

En osaa arvioida, mitä tiede menetti, koska isää näytti rasittaneen sama vaiva kuin poikaa, jokin sosiaalinen levottomuus. Mutta on sääli, että hänet unohdetaan mainita Sakari Pälsiä kiitettäessä; herrat olivat lähes samaan aikaan Siperiaa selvittämässä.

Muuan yksityiskohta käy hyvin selväksi, kun Jörn Donner peilaa jatkuvasti Siperian menneisyyttä nykyisyyteen ja hallitsee alan kirjallisuuden.

Mitä Siperia opettaa? – Ei mitään.

Sinne joko kuolee tai siellä rypeytyy sielullisesti parantumattomalla tavalla. (Saman totesi Tshehov, jonka patsaita Siperia on kuulemma edelleen täynnä.

Tulee mieleen Haavikon lause, jonka mukaan maailma on siten suunniteltu, ettei sinne tule ikävä takaisin.

Kansalaistoimintaa

Kun tässä on lääniä, voi pitää pitoja. Edellisiltana pakokauhu alkoi kolkutella nurkissa sään takia. Keli todella oli kuin Poventsan valtauksessa.

Kalaasien aihe oli merkkipäivä, ei minun. Syvempi syy oli erilaisten hirmuisten tätien ja setämiesten suuri määrä. Puolen päivän jälkeen sohvalla istuvan nuoriso-osaston keski-iäksi laskin 89 vuotta.

Kutsut oli pitänyt porrastaa. Lapsiperheitä alkoi lappaa puolenpäivän jälkeen, ja tilaisuus aiheutti aiheellisesti onnellista mölinää.

Viime hetken oivallus ja hyvätaitoinen ystävä auttoivat muuttamaan eristämättömän lasikuistin suorastaan huoneeksi. Infrapunalämmitin eli säteilijä tuntuu olevan kerrassaan hieno keksintö ja lisäksi hinnaltaan asiallinen.

Nyt mehustuneet äänet ovat alentuneet, ja minun puolestani saa tulla vaikka metri lunta.

Suurimman työn teki sukukuntineen tämä Anu, jolta onnistuvat kaikki työt siivoamisesta viimeisen päälle hiottuihin pitokokin mestarisaavutuksiin; on hän ajanut tietääkseni rekkaakin, mutta sitä tarvetta ei tänä päivänä ollut.

Syötettyjä ja kahvitettuja vieraita kävi noin 120. Kiertäessäni eri ryhmäkuntia tein muutaman havainnon. Juhlapäivä ja kestitys rajaavat puheenaiheet sopuisiksi ja saavat ihmiset tekemään sen, minkä tavallinen arki estää: juttelemaan vieraampien tai ihan outojenkin kanssa.

Lisäksi juhlaan tarvitaan suurin yhteinen tekijä (s.y.t.) eli esimerkiksi merkkipäivää viettävä. Sukuyhteys ja työtoveruus näyttävät olevan tässä keskiluokkaisessa joukossa erittäin vahvasti yhdistäviä tekijöitä.

Sitä en päässyt kysymään joukon pienemmiltä, oliko olo haikea ja vaikea, koska he kirmasivat kaiken aikaa pitkin ja poikin. Itse olen muistavinani lapsuusvuosien pakkojuhlat vähäisempinä kärsimysnäytelminä.

Juomakulttuuri on muuttunut. Vielä joskus 1970-luvulla nämä samat ihmiset tai siis heidän kaltaisensa eivät näyttäneet juovan viinaa mutta päihtyivät pikavauhtia. Vierailla oli koko ajan asiaa halkopinon taakse, ja autojen takaluukut paukkuivat.

Tuli juhlituksi. Kahvia keitettiin padoissa hehtolitroissa sadoissa.

Sivu suun

Putin esitti kevyesti mielipiteen, jonka noudattamisesta Nürnbergin oikeudenkäynneissä hirtettiin, ja Suomen herrat kuuntelivat korvat luimussa. ”Valtion virkamiehen olisi pitänyt asettaa omat virkavelvollisuutensa inhimillisten ajatustensa edelle… Jos hän asettaa inhimilliset asiat korkeammalle, ei valtion virka ole oikea.”

Lausuntoa kummasteltiin ja paheksuttiin, mutta sen rikollisuutta ei nähdäkseni ole mainittu.

Jos vänrikki sanoo korpraalille: ”Korpraali, ampukaa tuo [lapsi]”, ja korpraali ampuu, hänelle tulee tuomio taposta tai murhasta ja vänrikille joko yllytyksestä tai osallisuudesta. Sanat voi hyvin vaihtaa suurlähettilääseen ja konsuliin, poliisineuvokseen ja konstaapeliin tai miten vain.

Käskyä on toteltava. Laitonta käskyä ei saa totella. Väliin jää vaikea, harmaa alue, jolla virkamiehen on punnittava inhimillisyyttä ja lakia.

Putin kuuluu samaan seuraan Berlusconin ja George W. Bushin kanssa. Vaikka hänellä olisi ollut kotimarkkinoilla käyttöä tällaisille puheille, ne on silti tuomittava.

Suomen historiassa on useita kuuluisia harhalaukauksia, joista Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 11.7.1941 on pahin.

”Vapaussodassa 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat… Karjalan vapaus ja suuri Suomi välkkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä…”

Suomalaisten historiantutkijoiden on ollut vaikea tunnustaa tuon päiväkäskyn selvää sananmuotoa. Sotaan lähtö Saksan rinnalla oli – minusta – ainoa vaihtoehto.

Arvostelijat eivät aina muista, että kun Saksa ja Neuvostoliitto olivat liitossa keskenään, Ranska, Norja ja Tanska Saksan valloittamia, Englanti kaiken järjen mukaan hävinnyt sodan ja USA sodan ulkopuolella, vaihtoehtoja ei ollut ainuttakaan. Sana ”vaihtoehto” tarkoittaa vähintään kahta.

Päiväkäskyn päivänä Saksa oli edennyt jo Viroon, valloittanut Minskin, ja aiheuttanut suunnatonta tuhoa Venäjällä.

Ja silloin Mannerheim meni keksimään sodalle päämäärät, asialla poliittista johtoa pahemmin vaivaamatta. Yleisesti ei ole tiedossa, että Laatokan pohjoispuolella suomalaiset eivät pysähtyneet Poventsaan aivan vapaaehtoisesti. Ellei armeija ollut vastahakoinen, ainakin se oli täysin uupunut. Ja usein esiin nostettu Leningradin valloittamatta jättäminen ei ehkä ollut pelkkää jaloutta. Sehän jäi tekemättä myös saksalaisilta, jotka sulkivat Leningradin saarroksiin 8.9.1941.

Rytin tapaus on lievempi, vaikka sen poliittiset vaikutukset olivat aika laajat. Hän meni sanomaan Eduskunnassa välirauhan aikana muun ohella, ettei karjalaisilla ole oikeutta korvauksiin menettämistään kodeista tai muusta omaisuudesta.

Tuo lausunto on hyvä opetus juristeille. Lausunto on täysin oikea – juridisesti. Tuskinpa haavoittuneillakaan oli oikeutta ilmaiseen hoitoon sotasairaaloissa, reserviläisillä siis.

Paino on sanalla ”oikeus”.

Se olisi pitänyt jättää sanomatta, vaikka olikin totta. Oikeudellisen katsauksen esittäminen pyytämättä on joskus typeryyttä, ja Rytillä oli sellaiseen taipumusta, kuten epätavallisen älykkäillä ihmisillä usein.

Vuoden 1918 tapahtumien jälkiselvittelyissä hän otti tiukasti lakiin liimautuvan kannan jopa silloin, kun hänen puoluetoverinsa K.J. Ståhlberg käsitti valtion verotulojen eli tarpeellisen työvoiman puutteen edellyttävän joukkoarmahduksia.

Tästä syntyy outoja petikavereita. Putin perustelee käskynalaisuutta virkamiehen velvollisuuksilla, Ryti viittailee lain tunnontarkkaan noudattamiseen tosiasioista välittämättä.

Paasikiven epäjuristimaista ratkaisua paheksutaan edelleen, ruotsinkielisten kuntien kun ei tarvinnut ottaa evakkoja. Mutta nepä joutuivat raivaamaan mahdottoman määrän peltoa, ja se oli koko maan elintarviketuotannon kannalta todella iso asia. Maanhankintalakiin kirjoitettiin asiasta säännökset. Suosittiinko ruotsinkielisiä, siitä voi väitellä, mutta kokonaisuus eli kansakunta hyötyi.

Vain neljä henkilöä

Lueksittuani nyt erittäin suositeltavia Maigret Omnibus –niteitä, joissa on kahdeksankin romaania samoissa kansissa, muita Simenonin romaaneja ja ennen kaikkea Pierrre Assoulinen luonteenomaisen huonosti kirjoitettua mutta hyvin tutkittua laajaa Simenon-elämäkertaa väitän tietäväni, miten Simenon ja hänen jälkeensä monet muut rakensi romaaninsa.

Simenonin jäljittelijöistä yksi varhaisimmista ja ilmeisimmistä oli Mika Waltari (Komisario Palmu).

Tarvitaan vain neljä henkilö, Surullinen, Rosvo, Huijari ja Nainen.

Maigret’ssa päähenkilö itse on surullinen. Hän toteuttaa kirjoittajan omat pelot eli uskaltaa antautua aavistusten vietäväksi uppoutumalla tiedostamattomaan (piilotajuntaan). Simenon pelkäsi tulevansa hulluksi (Assouline) menemällä niin syvälle, ettei pääse koskaan pois.

Siksi Simenonin romaaneissa on harvinaisen vähän hulluja.

Jo vuosituhansia on ollut tapana, että Sankarilla on Kaveri tai Ryhmä. Jos sankari on pieni ja ovela, Kaveri on iso ja tyhmä. Suosittu versio (Sinuhe ja muut Waltarin historialliset – Ohukainen ja Paksukainen) esittelee sankarin, joka itse luulee olevansa mahdottoman viisas, mutta tyhmäksi esitelty Kaveri onkin käytännössä se, jonka todellisuudentaju pelastaa molemmat tuholta.

Maigret’lla on Ryhmä poliisilaitoksella ja kaverina yllättävästi vaimo, Mme Maigret, jonka eräskin verraton ominaisuus on taito olla kysymättä, kun ei ole aika, ja esittää ratkaiseva kysymys tai kommentti silloin kun on aika.

Rosvo on poliisiromaneissa määritelmän johdosta murhaaja, jota siis etsitään. Aika usein Rosvo on ymmärrettävämpi tai jopa sympaattisempi henkilö kuin Huijari, jonka juonellinen tehtävä näyttäisi olevan pakan sekoittaminen. Nainen voi olla nuori ja kaunis mutta yhtä hyvin vanha ja kiukkuinen.

Naisen tehtävä on olla silta todellisuuteen, tavalliseen maailmaan, joka muute voisi päästä hämärtymään, kuten ympäristö shakin pelaajilta tai tiedemiehiltä.

Kaava ei ole vähääkään uusi.

Simenon oli belgialainen lehtimies, vanhoissa valokuvissa piippua lukuun ottamatta säpsähdyttävän saman näköinen ja samoin pukeutunut kuin maanmiehensä Tintti. Vaikka hän oli huolellisesti halveksivinaan intellektuelleja – nämä kun pitkään halveksivat häntä – hän oli käynyt rahasta kirjoittamisen kovan koulun.

Erittäin usein hänen romaaninsa henkilöhahmot ovat suoraan Commedia dell’Artesta, Harlekiini, Pantalone, Capitano, Dottore, Isabella, Colombina ja etenkin veistä heilutteleva Scaramucchia eli Scaramouche.

Capitano on monissa teoksissa komisarion esimies eli tutkintatuomari, josta siis on pelkkää vaivaa, ja Dottore on oikeuslääkäri, joista muuan oli yksi komisarion harvoista läheisistä ystävistä.

Neljä henkilöistä on keskeisiä, muut täydentäviä.

Simenonin nerokkuus herätti Gallimardin kustannusliikkeen asiantuntijoissa kateellista halveksuntaa (Jean Paulhan) tai kiihkoisaa ihastusta (Andre Gide, Gaston Gallimard, J. Schlumberger). Tuo Simenonin nerokkuus on oivallus yhdistää Dumas (muskettisoturit) ja Balzac (sosiaalinen todellisuus) eli iskevät ihmiskuvat ja uskottavat kohalot.

Dumas’n ja Balzacin hän yhdisti käyttämällä Maupassantin tekniikkaa – kaikki turha pois; ei selittelyjä. Nopeita hyppyjä yli itsestään selvien seikkojen.

Viimeksi mainitun muuten Simenon on itsekin tunnustanut ja sanonut samalla, että Maupassant ei ole koskaan saanut aivan sitä arvoa, jonka hän olisi ansainnut.

Maupassantilta on nähdäkseni peräisin keino liukua kerronnassa. Teksti näyttää objektiiviselta, kaikkitietävän kertojan raportoimalta. Tarkemmin katsoen myös kerronta muuttuu, kun näkökulma vaihtuu. Jos puhujina on kolme pientä rosvoa, tekstiin ilmestyy jostain tunkkainen vanhan oluen ja lattialle levitettyjen sahajauhon haju ja baaritiskin sinkkipelti. Hyvin usein kertoja livahtaa komisarion pään sisään. Vaikka kertoja ei ole ”minä”, asiassa ei ole arvelemista.

Luulen että tämä on ruotsalaisen Stieg Larssonin tolkuttoman menestyksen salaisuus. Toisin kuin monet kilpailijansa, hän on kehittänyt kerronnan, jonka etunoja on niin hirveä, että lukija on väkisin mukana kuin myrskyssä. Sellaisesta seuraa menestys.

Nainen joka ei tullut vanhaksi

Kummitätini kuoli eilen. Hän oli tädeistäni vanhin eli olisi täyttänyt 88. Otsikko on sikäli epätarkka, että aivan viimeiset aikansa hän eli aivoverenvuodon vaurioittamana. Mutta vanhaksi hän ei koskaan tullut!

Kun häneltä kaatui kihlattu jatkosodassa, hän ryhtyi toimimaan ja otti lopullisesti vastuulleen kahdeksan nuoremman sisaruksen koulimisen.

Se on aivan totta: kuvassa joka on vuodelta 1938, on perheen kolmet kaksoset. Kummitätini on toinen nainen oikealta. Ensimmäinen oikealta, Aino, osui käymään hänen vuoteensa vierellä aivan viime tunteina.

Hautajaisissa juhannuksen alla tullaan puhumaan vainajan iloisuudesta ja positiivisuudesta. Niin on hyvä, vaikkei se ole totta. En pääse hautajaisiin, koska minulla on juuri silloin pieni silmäleikkaus, vaikea siirtää. Siksi esitän muutaman sanan hänen muistokseen tässä ja nyt.

Hänellä oli hyvin epätavallinen kyky käsitellä synkkiä asioita ja myös omaa taipumustaan masentumiseen. Kun hänet nähtiin, hän oli iloinen. Kun hän ei sitä ollut, silloin häntä ei nähty.

Minulla oli harvinainen onni istua hänen kanssaan viime vuosina keittiön pöydän ääressä monestikin iltakaudet, joiden aikana käytiin läpi arkojakin asioita. Olin sekä hänen kummi- että lellipoikansa ja ilokseni säilytin tämän aseman aina eivätkä hänen omat poikansa tietääkseni tykänneet siitä huonoa.

Aviomiehen, Ukin kuolema leukemiaan, oli ollut hänellä ankara asia. Hän käveli joka ilta joen Passin puolella itkemään, kun siellä ei liikkunut ihmisiä. Jos joku kuitenkin tuli, hän teki itsestään tuokiossa reippailijan, tervehti iloisesti.

Uki-setä oli tietenkin peräisin Ilmasotakoululta ja ilmaisesti omaksunut elämänasenteensa talvisodassa, jossa Impilahden Kenraalimotti ja osa Kitelän mottia olivat heidän perheensä metsissä. Itse hän oli Kollaan-Loimolan hiihto-osasto Hiipijässä. Impilahti jäi, ja aikanaan jäi elämäkin.

Viime aikoina on lopulta havahduttu muistamaan sota-ajan sankareita, joista monet olivat naisia. Arjen sankarit unohtuvat joskus. Sankariksi sanon sellaista ihmistä, jolla on voimaa kantaa toisten kuormia ja uskallusta ylittää itsensä.

Kummitätini oli monen muun puuhan ohella purjelentokerhon puheenjohtaja, ja hänen oli määrä hypätä malliksi miehille laskuvarjolla, mutta äitinsä kielsi. Hän oli keskeisesti mukana nuorisoseurassa, Martoissa, partiossa vetämässä kolkkapoikia eli siis monessa.

Kun hän luovutti kauppaliikkeensä nuorempien käsiin ja osti mökin Pernaalta, hän meni ensi töikseen kursseille ja teki pienempiä puutöitä ja sitten kokonaisen puutarhakeinun omin käsin. Sitten hän kutsui isänsä, tämän pitäjänkuulun pykmestarin ja tuhattaiturin, katsomaan uuden harrastuksensa tulosta. Vaikka isä ilmeisesti yritti parhaansa, huomautettava ei löytynyt.

Pari mainitsemisen arvoista asiaa tulee mieleen niiden lukemattomien lisäksi, jotka olivat vain meidän keskeisiä.

En usko että hänellä olisi koskaan ollut vihamiehiä tai edes kadehtijoita. Hänellä oli niin hyvä pelisilmä, että hän osasi kääntää asiat helapääksi huumoriksi ajoissa.

Toiseksi hänellä oli hyvin kehittynyt taju siitä, mikä on maailmassa mahdotonta ja mihin taas voi pystyä, vaikkei kukaan luulisi.

Hän tuli kysymään minulta eräässä meillä kotona pidetyssä tilaisuudessa, luulenko että tämä paikalla ollut pappi pahastui, kun hän kouluja käymättömänä ihmisenä oli puhunut kaikenlaista. Sanoin että näin ja huomasin ja ei pahastunut, vaan oli kiitollinen.

Tuo pappi, professori Tuomo Mannermaa – luullakseni Suomen kirkon kaikkein arvostetuimpia ja syvällisimpiä hengenmiehiä – tuli vuorostaan kysymään minulta, kuka olikaan tuo ihmeellinen nainen, joka osasi lohduttaa häntä niin hyvin hänen vaimonsa kuoleman johdosta.

Sanoin että hän oli Vieno, kummitätini Pohjanmaalta.

Todisteiden arviointi

Kaksi valehtelevaa todistajaa riittää tuomioon.

Tuo on menneen ajan sopimatonta tuomarihuumoria. Sanonta esitettiin yleensä ruotsiksi: två falska vittnen ar fullt bevis.

Mutta oikeudenkäymiskaarta muutettiin dramaattisesti vuonna 1948, jolloin siirryttiin vapaaseen todisteiden harkintaan eikä ”puolia näyttöjä” voinut enää olla.

Muistan pari kihlakunnantuomaria, jotka eivät tullee panneeksi merkille lain muutosta, ja yhden, joka ilmoitti tuomitsevansa Jumalan ja Ruotsin lain eikä kenenkään professoreiden mielipiteiden mukaan.

Franz Kafkan romaanien lukeminen edellyttää Saksan ja Itävallan rikosoikeuden erojen syvällistä ymmärtämistä.

Saksassa oli, kiitos ennen kaikkea von Liszin, siirrytty sangen uudenaikaiseen rikosprosessiin ja otettu monta askelta kohti todennäköisyystahallisuutta. Itävalta-Unkarissa oli pidetty kiinni vanhoista ”hyvistä” tavoista.

Niinpä ”Oikeusjuttu” alkaa maininnalla, että joku oli luultavasti panetellut K:ta, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Niinpä Josef K. oli vangittu.

”Jemand musste Josef K. verleumdet haben, denn ohne daß er etwas Böses getan hätte, wurde er eines Morgens verhaftet.”

Silloisessa keisarillisessa Saksassa pahan puhuminen („panettelu“) ei olisi riittänyt vangitsemiseen. ”Pahan tekeminen” ei olisi liioin riittänyt. Prosessi alkaa, kun väitetään, että joku – kuten Josef K. – on tehnyt tietyn, nimetyn rikoksen.

Kafka oli lakitieteen tohtori. Hän juutalaisuudestaan on kirjoitettu kirjastoja, mutta rikosoikeudellisiin näkökohtiin ei ole viitattu juuri koskaan. ”Oikeusjuttu” ja ”Linna” ovat vaivoin kuviteltavissa saksalaisen tai sveitsiläisen kirjailijan (siis saksaksi) kirjoittamina.

Luin kerran Bamberger Halsgericht –tekstin (1507) ja sitä myöhemmän Lex Carolinan (1539). Viimeksi mainittu taisi jäädä lainsäädäntöhankkeeksi.

Molempien säädösten todistelua ja todisteiden harkintaa koskevat säännöt ovat peräti mielenkiintoisia.

Koska 1500-luku oli tuumaustauko noitavainoissa, valistunut lukija tekee viisaasti perehtymällä noitaoikeudenkäyntien käsikirjaan ”Malleus maleficarum (1497). Se löytyy verkosta. Saksannos – vain muutamia vuosisatoja vanha – on ainakin omassa hyllyssäni taskukirjana (Hexenhammer). Ja kun tuossa noitatohtorien kirjassa on selvästi piirretty nykyisenkin rikosprosessin perussäännöt, kuitenkin hieman erikoisesti, sen rinnalle on nostettava Friedrich Speen ”Cautio criminalis”, joka on kuin ensimmäinen järjen tuulahdus rikosoikeuteen.

Katso http://de.geocities.com/wunstorpium/spee.htm

Eilen kirjoittamani johdosta lukija kysyi, miksi ihmisen ei tarvitse todistaa itseään vastaan ja miksi syytetty saa valehdella. Vastaus löytyy edellä luettelemistani teoksista: kidutuksen estämiseksi.

Rikosten tutkinta oli hyvin kauan tunnustuksen hankkimista. Tietääkseni siihen tähdättiin mm. Neuvostoliitossa ja DDR:ssä vielä 1980-luvulla. Tunnustusta pidettiin muita todisteita tärkeämpänä, ja niinpä sitä liioiteltiin.

Joissakin Yhdysvaltain osavaltiossa harrastettu ”kolmannen asteen kuulustelu”, jota meillä Suomessa käytti ainakin Etsivä Keskuspoliisi (kuulustelija U. Kekkonen oli kuulemma hyvä lyömään), saatiin Amerikassa kuriin julistamalla eräin keinoin hankitut todisteet oikeudenkäynnissä kelpaamattomiksi (Miranda-oikeustapaus) ja muualla tapojen vähittäisen siistiytymisen myötä.

Mutta kyllä sitä vielä oman lakimiesurani alkuvaiheessa joskus ihmetteli, miten monella paikkakunnalla putka on toisessa kerroksessa, kun portaissa kaatuneita ja siten mustelmia ja muita vammoja saaneita oli aika paljon.

Elän siinä uskossa, että Risto Leskinen toteutti oikeusasiamiehenä ja oikeuskanslerina hiljaisen puhdistuksen ensin Helsingin rikospoliisissa ja sitten muualla. ”Nokian nuoriso-ohjaaja” (poliisin pamppu oli Nokian valmistetta) jäi aika nopeasti 1970-luvulla muodista.

Tilanne on nyt toinen, ja tuomioistuimen on perusteltava johtopäätöksensä todisteista kaiken asiassa ilmenneen nojalla. Todisteille annetaan toisistaan poikkeava paino. Jokainen tuomari tietää, ettei todistajiin pidä uskoa liikaa. Vaikka se on Suomessa poikkeuksellista, ristikuulustelin kerran kahta poliisia todistajina. Toinen oli varma, että talon kuistilla oli palanut valo, kun he ryntäsivät sisään, ja toinen oli yhtä vakuuttunut, että missään ei ollut valon häivää. Kummallakaan jepellä ei ollut mitään käsitettävää syytä puhua palturia.

Siten tuomioistuin yrittää tunkeutua tekijän tajuntaan. Korkein oikeus kirjoittaa, että syytetyn ”piti ymmärtää” että kaverin tuikkaaminen puukolla rintaan tai vatsaan voi aiheuttaa kuoleman. Viime kädessä tämä on tyhjä perustelu. Ei ehkä ymmärtänyt, mutta piti ymmärtää.

Niin kirjoitin itsekin.

Sana sanaa vastassa

Julkisuudessa esiintyy tavan takaa virhe ja väärinkäsitys, jonka yritän nyt oikaista.

Jotain esitutkintaa ei voida aloittaa, syytettä nostaa tai rangaistukseen tuomita, koska asiassa on vain ”sana sanaa vastassa”. Se tarkoittaa, että rikosasiassa asianomistaja ja syytetty, riita-asiassa kantaja ja vastaaja esittävät ydinasian aivan ristiriitaisesti.

Otan asian esiin siksikin, että muotirikoksissa – ahdistelu, kiusaaminen – olen nähnyt jopa hallinto-oikeuden eksyvän peruskysymyksissä.

Jos joku väittää, että häntä on tuijotettu eduskunnan hississä loukkaavasti, hän sanoo siis olevansa rikoksen uhri eli asianomistaja. Hänen ja aikanaan virallisen syyttäjän, jos tämä käyttää puhevaltaa asiassa, on näytettävä syyte toteen.

Asian tekninen nimitys on todistustaakka. Hissiesimerkissä ilmiannettu kiistää eli sanoo, ettei hän ole mitään tuijotellut eikä tarkoittanut eikä syyllistynyt rangaistavaan tekoon. Ellei hississä ollut muita, ”esitutkintakynnys” ei ylitä eli poliisi ei luultavasti ota asiaa selvitettäväksi. Todisteita ei ole, ei voi olla.

Rikosoikeuden yksi perusperiaate on legaliteetti. Rangaistukseen voidaan tuomita vain teosta, jonka laki määrää rangaistavaksi. Sitkeän huhun mukaan joku olisi ammuttu Varkaudessa 1918 kenttäoikeuden päätöksellä ”yleisestä vittumaisuudesta”. Nimenomaan tämä on lainvastaista. Tuollaista rikosta ei laki tunne (ja jos tuntisi, maan vankiluku kasvaisi räjähdysmäisesti).

Toinen perusperiaate on todistaminen. Rangaistukseen ei voi tuomita, ellei teko ole joko myönnetty, siis syytetyn toimesta, tai todistettu tapahtuneeksi, tavallisimmin kuulemalla oikeudenkäynnissä todistajia. Syytetyn ei tarvitse tietää, että hänen menettelynsä on lain kieltämä; näitä tilanteita esiintyy joskus esimerkiksi vero- ja tullirikoksissa. ”Tietämättömyys lain sisällöstä ei pelasta.” Sitä vastoin hyvin useat teot ovat rangaistavia vain tahallisina. Lääkäriä, joka leikkaa sairaalassa potilaan, ei voi tuomita pahoinpitelystä, koska häneltä puuttuu tahallisuus. Hän on tehnyt sinänsä pahoinpitelyltä näyttävän teon eli viillellyt veitsellä poistaakseen potilaalta tulehtuneen umpisuolen, ei vahingoittaakseen häntä.

Teko on tuottamuksellinen, kun tekijä on menetellyt moitittavan varomattomasti. Kuoleman tai ruumiinvamman tuottamus liikenteessä tiedetään. Tekijä ei ole missään tapauksessa tarkoittanut vahingoittaa toista ihmistä, mutta on sen sijaan varomattomasti ja ympärilleen katsomatta ajanut kärkikolmion takaa toisen eteen.

Riita-asiassa todistustaakka on kantajalla. Kun vaatii suoritusta antamastaan velasta, on esitettävä oikeudelle velkakirja tai muu todiste, josta käy ilmi, että tällainen saatava on todella olemassa (ellei vastaaja myönnä, että näin on).

Vahingonkorvausasiassa kantajan on osoitettava, että huoltoyhtiö laiminlöi tehtäviään, kun katu oli kuudetta päivä hiekoittamaton niin että hän kaatui ja katkaisi jalkansa.

Mutta kaupantekotilanteissa ja useissa muissa asetelmissa toteutuu käännetty todistustaakka. Veit autosi korjaamolle, ja nyt sieltä kerrotaan, että auto on jotenkin kadonnut ja mistäpä he tietäisivät, mihin se on joutunut. Paska juttu.

Ei kelpaa. Todistat vieneesi auton korjaamolle (ellei vastaaja myönnä tätä todeksi), ja sen jälkeen korjaamo, joka harjoittamansa elinkeinotoiminnan johdosta on velvollinen pitämään enemmän kuin kohtuullisesti huolta asiakkaan haltuunsa uskomasta omaisuudesta, onkin velvollinen todistamaan, että auto katosi jostain sellaisesta syystä, joka ei ole korjaamon vastuulla. Olit jättänyt autosi illalla korjaamon aitaamattomaan pihaan ja virta-avaimet lukkoon.

Toinen esimerkki: tilasin kirjan verkkoantikvariaatista, ja kirjan ilmoitettiin olevan hyväkuntoinen. Kun olin maksanut sen ja hain sen postista, kävi ilmi, että sivuja oli revitty ja kirjan päälle oli ilmeisesti oksennettu (keksitty esimerkki). Myyjän on osoitettava, että vika ei ollut hänen, kun minä olen osoittanut maksaneeni kunnoltaan tavallisen kirjan. Käytännössä myyjä ei onnistu.

Nämä ovat alkeita, mutta kuten jo sanoin, alkeita ei välttämättä osata. Täysin todistamatta jäävä syytös, vaikkapa juuri ahdistelusta, on pahimmassa tapauksessa perätön ilmianto, josta rangaistaan.

En tiedä, käsittävätkö lukijat, miten suuri ero on todisteiden riittämättömyyden ja – nähdäkseni jossain Saloniuksen tapauksessa – sen syyttäjän ratkaisun välillä, että rikosta ei ole tapahtunut.

Ainakin ennen luultiin, että poliisitutkinta melkein todistaa, että lakia on rikottu ja rajusti. Näin ei ole. Poliisi selvittää, onko rikosta tapahtunut. Syyttäjä selvittää, onko rikos ja rangaistavuuden mahdollisesti edellyttämä tahallisuus todistettavissa.

”Sana sanaa vastassa” ei ole siis välttämättä umpikuja. Ja jos riidellään vaikka virheellisestä työsuorituksesta, asiaa eivät ratkaise sanat vaan tilanteen toteaa asiantuntija (tavarantarkastaja tai muu) tai tuomioistuin ottaa ja pitää katselmuksen paikan päällä. Ellei kantaja kykene osoittamaan, että työ todella on sopimuksenvastaisesti virheellistä, kanne hylätään ja kantaja saa kulut korvatakseen.

Olen nähnyt usein, että juttu voitetaan yhdellä sanalla – ”kiistetään”.

Maltaita

Kuuluisa Claude Levi-Strauss kiinnitti huomiota myös kuvaaviin ilmaisuihin, jotka ovat peräisin syömisen ja ruuan maailmasta. Hän havaitsi suurtakin hajontaa eri kulttuureissa.

Ranskan kielessä näitä on paljon. Löysin listan ja ryhdyin miettimään ja kysymään teiltä, lukijat.

Päätalon romaaneissa ”kirnuus kaatuu” eli voin valmistaminen kotioloissa keskeytyy kun joku häiritsee sukupuoliyhdyntää. ”Kaatuiko kirnuus?”

Suomessa jokin maksaa maltaita, ranskassa makeisia. Keppi ja porkkana lienevät antiikista – tunnetaan useimmissa kielissä. Kun suomessa hanke palaa pohjaan, ranskassa ”porkkanat on keitetty”. Sairaalan yhteydestä tunnetaan ihminen, joka on ”vihannes”. Englannin ”posket hillossa” tarkoittaa itse teosta yllätettyä. Ranskan ”kaali” on hellittelysana, suomen ”muru”. Helmiä sioille on ranskan hilloa sioille. Kuohukerma (yhteiskunnan) on kerman kerma. Englannin villikauran kylväminen on nuorison seksuaalista villiintymistä. Yö-öljyn polttaminen (midnight-oil) on uurastamista.

Munapää on ranskassa kalju, englannissa lukeneeksi epäilty. Tarkkana kuin porkkana kävelee ranskaksi kananmunilla. Kun suomalaisella on rahaa eli papua, tuohta tms., ranskalaisella on suolaheinää (oseille) tai retiisejä. Ranskalainen syö hattunsa siinä missä mm. suomalainen kääntää takkinsa.

Kaali on tietenkin pää ja lanttu leikkaa, mitä en oikein ymmärrä. Kakku on vankeusrangaistus, joka lusitaan.

Minulla on jossain kaikkien slangisanakirjojen äiti, Suomalainen sotilasslangi, jossa esiintyy mm. ”syön hattuni paskaa jos…” Samasta teoksesta ja myöhemmistä slangisanakirjoista löytyvät ruokalajien lukemattomat lempinimet, kuten hernekeitto ”lataa ja varmista”.

En tiedä, mitä perua on herneen vetäminen nenään.

Suomalainen voi joutua rysään, ranskalainen salaattikoriin.

Aivan liian paljon käytetty on ”mennä puurot ja vellit sekaisin”. Mikä siinä nyt niin hirvittää?

Mitä on suomeksi ”peanuts” tai ”piece of cake” eli siis pikku juttu, äkkiä tehty?

Raamatullisesti ”maljani on ylitsevuotavainen” merkitsee suurta riemua. Ranskan ”ras le bol” eli kuppi piripinnassa tarkoittaa ”pimahtamaisillaan”. Sanonta oli äärimmäisen tavallinen 60-luvun opiskelijamielenosoituksissa.

Tämä nyt poikkeaa ruokailusanastosta, mutta televisiossa viime aikoina paljon pohdittu paska ei ole likikään sama eri kielillä. ”Oh, shit” on paljon vahvempi kuin ranskan ”merde”. ”Toute est foutue” on sisällöllisesti aika erilainen kuin suunnilleen vastaava ”kaikki on päin persettä”.

Lieneekö legendaa, että joissakin latinalaisissa kielissä uhkaus maitoon ulostamisesta on hyytävä? Legendaa ei ole, että katolisissa maissa ”huoran poika” on paha nimitys, kun taas suomessa sitä ei oikeastaan ole.

Suomessa ruista tarvitaan ranteessa. ”Nyt otti ohraleipä” sanotaan myös ”Tuntemattomassa sotilaassa” ja samassa teoksessa esiintyy ”nahkurin orsilla tavataan”, jonka Lipponen elvytti. Molemmat tarkoittavat, että loppu on käsillä.

Sitäkään en tiedä, liittyykö tämä leipomoyritykseen, mutta tiedän kyllä, miten ollaan hoo moilasena. Suu kuin Viipurin rinkeli…? Hymyilee kuin Hangon keksi…

Ja liittyen eiliseen aiheeseen (syltty) – sukat, etenkin pitkät, ovat surullisen usein syltyssä.

Helppo nakki?

Päivän kommenteissa mainitaan ravintola Sikala. Eräs tuttavani kertoi – useita vuosikymmeniä sitten – maininneensa tarjoilijalle, että silakat oli paistettu avaamattomina eli sisälmyksineen.

Tarjoilijattaren vastaus oli tyhjentävä: ”Nii-in. Näkisit vain, missä kunnossa kokki on.”

Sisälmyssyltty

Tämä liittyy edelleen ruoka-aineisiin eli kirjoihin, joita tutkin välipäinä hämmentyneenä. Kysyin rouvaltani, miksi meillä ei ole koskaan merikrottia, mutta olisi tietysti oikeampi muistella menneisyyden uunilahnaa ja täytettyä haukea.

Olin aika merkittävästi nuorempi, kun laskin joskus verkon rantaveteen ja käytin kevyet kaksitoista tuntia sinttien irrottelemiseen. Niistä valmistettiin sitten siilattua kalakeittoa käyttäen apuvälineenä taloudesta silloin helposti löytynyttä kankaista vauvan vaippaa.

Särki ja etenkin kiiski ovat herkullisia kaloja. Ei siitä mihinkään pääse. Ja ravintolassa joskus tarjotut paistetut ahvenet ovat suurenmoisen hyviä, jos taitava kokki on kirurgisin työkaluin poistanut myös pikkuruodot.

Vuonna 1992 olimme Ranskan poikien kanssa helmikuussa pistelemässä ostereita. Niitä saa syödä kuukausina, joiden nimessä on ranskan kielessä kirjain ”r”. Oli helmikuu, fevrier.

Sukulaisista ja tuttavista muistaakseni kukaan ei ole suostunut kokeilemaan elävänä syötävää osteria, joka minusta oli herkullista.

Oma rajani on Suomessa sian sorkat ja pässin kivekset. Ei ole tullut maistettua ja jää maistamatta. Sen sijaan aladobi eli sianpääsyltty eli syltty eli tytinä maistuu; monelle ei maistu. Jostain kumman syystä tämä ruokalaji on englanniksi nimeltään ”headcheese”, vaikka ei juustoa olekaan.

Havaintojeni mukaan kieltä ei syödä itse keitettynä eikä leikkeleenä; meillä sitä on ollut yleensä joulupöydässä. Ihmisiä taitaa inhottaa.

Kun viimeksi olin Pariisissa kuukausitolkulla eli 1979, lihakaupan vieressä oli vielä hevosenlihakauppa ja sen vieressä sisälmyskauppa, triperie. Asuin huokeassa hotellissa, jossa lounas oli peräti edullinen. Suurherkku ”andouillette” eli porsaansisälmyssyltty ja valitettavasti syömättä. Muutaman kerran yritin, mutta selvästi tunnistettavat keuhkorakkulat ja ruokatorven osat veivät rohkeuden ja halun.

Englannista ja Skotlannista olen antanut kertoa itselleni, että syltyt luetaan sielläkin herkkuihin, ja samoin skotlantilainen ”haggis”, eläimen mahalaukussa paistettuja suurustettuja sisälmyksiä.

Tiedän pari uskalikkoa, jotka ovat syöneet sitä. Tosin toinen tunnusti olleensa raivokkaassa humalatilassa päivän kuluessa nautitun, suosta esiin potkitun värittömän mutta viskiksi väitetyn pontikan vuoksi.

Noista Ranskan syltyistä, joista suurin osa on nykyisin elintarvikelainsäädännön kieltämiä, voin vahvistaa todeksi Simenonin Maigret-kirjojen maininnan, että Troyes’n sylttyjä mainostettiin ikkunaan kiinnitetyllä taululla, ja kansa juoksi hulluna nauttimaan tätä suurherkkua, jota itse en siis pystynyt kammottavan maun takia nielemään.

Edellä mainitsemani ostereiden syönti muuten on oikeasta hengenvaarallista, samoin kuin suosittujen sinisimpukoiden. Kuulemma niiden pitäisi olla elävinä keitettyjä, mutta eivät ne läheskään aina ole. Syömisen seurauksena on sitten vähintään varpusparvi-ilmiö tai ruokamyrkytys.

Ranskassa on laki, jolle en tunne kotimaista vastinetta, laki leikkeleistä. Se näyttää sisältävän yksityiskohtaiset määräykset juuri sisälmysten käsittelystä, säilyttämisestä ynnä muusta.

Tämäkin kirjoitus on ylösrakentava. Lienee viisasta olla suvaitsevainen. Olen tarjonnut paistettua silakkaa ulkomaalaisille, joista useimmat ovat valehdelleet nauttineensa ruuasta. Mielestäni paistettua silakkaa ei voita herkullisuudessa mikään muu kuin paistettu muikku. Siihenkin ulkomaalaiset suhtautuvat laimeasti.

Kalakukkoa olen lakannut tarjoamasta asiantuntemattomille, vaikka vielä muutamia vuosia sitten tiesin aivan varmasti, mistä Savonlinnassa saa kunnon kukot (Erosen kala).

Luultavasti näky – lämmin, kukaties uunissa vielä hautunut kalakukko tuppipuukolla tai fileerausveitsellä taiteen sääntöjen mukaan aloitettuna ja vielä uunissa haudutettuna, on äkkinäisestä todella hirvittävä. Selitys pikkukaloista ja läskistä ruisleipäkuoressa ei paranna asiaa lainkaan.

Kirjailijamestari John Updike –vainaja esitti jossain romaanissaan hyvän arvauksen hampurilaisten suosiota. Asiat ovat hyvin, kun ihminen ei tiedä, mitä syö, eikä joudu näkemään todisteita ravintonsa eläimellisestä alkuperästä.

(Käynti vanhan kansan makkaratehtaalta teki monesta ainakin joksikin aikaa kasvissyöjän. Tuli kerran käytyä, mutta vaikutus kyllä laimeni aikanaan. Tosin taisin joutua työpaikkakiusaamisen kohteeksi, kun minulle tarjottiin kimpale ”vielä lämmintä” lauantaimakkaraa.)

Jäljet johtavat sylttytehtaalle…

(Sanonta on peräisin ennen sotia otsikoissa olleen Tattarisuon murhajutun yhteydestä. Ei se mikään murha ollut eivätkä jäljet todellisuudessa johtaneet sylttytehtaalle. Jotkut mieleltään järkkyneet olivat penkoneet hautoja ja levitelleet löytämäänsä.)

Valmistujaislahja

Ostin nuo kuvan kirjat valmistujaislahjaksi henkilölle, joka valmistui 60-vuotiaaksi. Suomalainen Kirjakauppa, toinen 10 euroa ja toinen 30. Kampin galleria. Teollisuusvartijat eivät käyneet kimppuun, vaikka vähän pelkäsin.

Vihreäkantinen kirja käsittelee siis myös ”ingredients” eli ruoka-aineita. Isokokoisemman kirjan suomentaja on tehnyt suuren työn ja häntä kärsii onnitella.

Viimeinkin myös minulle raottui Suomestakin saatavien noin sadan spagetti- eli siis pastalajin salaisuus ja osaan ottaa selvän siitä, mitä on se hyvä, jota sanon linnunpesäksi ja jota Kaliforniassa sanottiin enkelin hiuksiksi (taglioni).

Vihreäkantiselle kirjalle antoi potkua laajassa juustoja käsittelevässä jaksossa esiintyvä, aivan oikein kirjoitettu ”leipäjuusto”. Satun olemaan pahasti perso tälle tuotteelle, jota on kaikissa kaupoissa ja joka on melkein aina hyvää. Kiitos kysymästä, olen kyllä saanut taloista maakunnankuulujen mestareiden juustoja, joten tunnen kyllä eron.

En ollut käsittänyt, että soija ei olekaan rehua, josta tehdään myös mm. tofua. Kirjassa kiivaillaan, että papujen, linssien ja herneiden valtakunnassa soija on epätavallisen oivallinen keksintö sekä ravintoarvonsa että hivenaineitten puolesta.

Ihailen suuresti papuja. Pythagoras harrasti matematiikkaa ja kasvissyöntiä, mutta papuja ei saanut syödä. Erään selityksen mukaan hänen aikanaan ihmisiä kiusasi anemian tyyppinen tauti, jolla pavut eivät tehneet hyvää. Mainostamani kirjat tietävät, että soijapapujen popsiminen sellaisinaan ei ole paikallaan, koska niissä on trtypsiininestäjiä, jotka estävät proteiinien imeytymistä.

Kun emme tiedä, millaisia papuja Pythagoraan porukka harrasti, tiedä vaikka olisi kysymys jostain samanlaisesta.

Ei ole olemassa ilmaista papua. Kuvakirjat ovat vain osa ongelmaa.

Suomen Kustannusyhdistyksen mukaan (verkkosivu) myynti kirjakaupoille on pudonnut vuodessa 2008-2009 14,5 prosenttia.

Tämä on tyrmistyttävä luku.

Kaikki sen tietävät täällä ja täältä poissa, että korkeatasoinen kirjallisuus, etenkin tietokirjallisuus, on katoamassa kaupoista. Lippu pitelevät viimeisillä voimillaan hyvin pienet yritykset.

Ilmoitan olevani pitkissä ajatuksissa etenkin ”oman alani” tieteen yleisteosten kohdalla. Tarkoitan siis kadun filosofiantohtorille tarkoitettu kirjoja, sellaisia kuin C.A. Bailyn The Birth of Modern World tai Matt Ridleyn kirjoja biologian mullistuksista.

Valitettavasti käsitykseni suomalaisten sisusta lukea suhteellisen vaativaa, muuta kuin oman alan tekstiä englanniksi, ei ole mairitteleva. Kyllä pitäisi kääntää.

Juttelin yhden Hannan kanssa, joka sanoi kipakasti, että suomentajien saamat palkat on tilastoitu heidän järjestönsä kotisivulle. Niinpä näkyvät olevan.

Vertailu 70- ja 80-lukuun, jolloin ajoittain elätin perhettä kääntämällä tiukkaakin tekstiä, ei taida olla mielekäs. Silloin tapasin sanoa ilmoittautuneille kateellisille, että kovasti rehkimällä voi päästä lukion opettajan tuloille, kirjastokorvausapurahat huomioon otettuina.

Nyt tilanne on se, että erittäin vaativan tekstin suomentaja ei pääse lukion siivoojan palkoille. Normaaliliuskasta (2000 merkkiä) saa keskimäärin 20 euroa. Varon sanomasta, montako liuskaa päivässä ammattilainen suomentaa, mutta huomautan, että teksti on ensin luettava alusta loppuun kerran tai kahdesti ja kirjoituksen jälkeen tarkastettava hyvin huolellisesti.

Muistelen laskeskelleeni silloin ennen, että varsinaiseen kirjoittamiseen meni puolet aikaa ja toinen puoli kaikkeen muuhun. Riipustelin usein vaikeaselkoiset, sanakirjasta haettavat sanat marginaaleihin tekstin lukuvaiheessa, koska oma työskentelytapani oli ”musiikillinen”, halusin suomentaa samalla tavalla kuin joskus voi onnistua kirjoittamaan, näennäisen spontaanista, kukaties helpon näköisesti, mutta hirveä ponnistus ja peloton etunoja. Joka aamu.

Rauhallinen ja realistinen ja lineaarinen arvio on, että kirjankustantamiselle on käymässä pahasti. Lehdenkustantamista nykyisen mallisena ei pelasta mikään.

Kustantajat panostavat luultavasti lasten- ja nuortenkirjoihin ja suoramyyntiin erikoisyleisölle. Kirja ja lapsi on ehkä taikauskoa, mutta itse lukeudun kyllä sen lahkon kannattajiin.

Diplomaattisesti

Lasipalatsin kirjamyymälästä ”Kirja kerrallaan” tiedonanturoidaan toimestani seuraava vuodelta 1942 oleva ohje kuvasta ilmenevästä, faksimilenä nyt myytävästä teoksesta, tekijänoikeutta markkinointitarkoituksessa loukaten, sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia antaa nykyisessä itäisessä valtakunnassa kenties aihetta.

”Toivehikas tapaus.”

Sattui Busakov lääkärin luokse Moskovaan.

”Näin ovat asiat, toveri lääkäri”, hän sanoi, ”hyvä on asemani, ylempiin kommunistisiin valiopiireihin kuulun, loistava olisi siis tulevaisuus pojallani, tällä Kusminilla, joka on mukanani tässä. Mutta Pojassa on vähän vikaa. Järjen laita on hieman niin ja näin. Liekö parannettavissa? Toivotonta taitaa olla?

”Kuulustellaanpa poikaa hiekan, katsotaan”, sanoi lääkäri. ”Kusmin siis on nimesi?”

”Eikä ole. Minun nimeni on Hupkin Pupkin Pamilovitsh”, sanoi poika.

”Kusmin hän on!” sanoi isä.

”Vanhako olet?” kysyi lääkäri.

”Sataviisi vuotta”, sanoi poika.

”Voi”, huusi isä, ”kaksikymmentävuotias on!”

”Kuinka monta sormea on tässä?” kysyi lääkäri nostan 3 sormeaan pystyyn.

”Neljä tusinaa varvasta”, vastasi poika.

”Hm. No, sanopas, minkä värinen on tämä valkoinen paperi?”

”Musta.”

”Mikä seteli tämä on?” kysyi lääkäri näyttäen taskustaan ottamaansa 2 ruplan setelin.

”Se on minun”, sanoi poika ja otti setelin.

”Jahah”, sanoi lääkäri, ”tämä on sitä laatua, että pojallanne on älynjuoksussa eräänlainen mutka, joka estää häntä puhumasta totta. Hän ei osaa muuta kuin valehdella. Ja kysytte vielä, onko tapaus toivoton! Tapaushan on kerrassaan loistava! Pojallahan on aivan verrattomat mahdollisuudet, suurenmoiset edellytykset! Kuuluttajaksi Moskovan radioon otetaan oikopäätä! Tai Tassiin. Ellei kerrassaan vaadita ulkoasiainkomissariaattiin rupeamaan.”

Harmi että kuva on tuollainen roiskaisu, mutta halusin vain näyttää, että Kindle on yllättävän pieni ja kevyt ja että toisin kuin luulin tuo digitaalinen muste taitaakin olla hyvä keksintö. Teksti nimittäin näkyy suorassa valossa yhtä hyvin tai paremmin kuin varjossa.

Menen näet huomenna silmäklinikalle. Luvassa on ainakin kaksi operaatiota. Pieniä, meinasivat.

Jos nyt kuitenkaan blogia ei muutamaan päivään näkyisi, syy on tuo. Mutta päivällä tiedän enemmän.

Kindle on liian kallis ja selvästi keskeneräinen. Tämä on kakkosversio. DX-niminen on tulossa kesällä, mutta tiettävästi ilman ihmeellisiä muutoksia.

En ole vielä ehtinyt konffata itseäni sisään Amazonin myymälään. He eivät tulli- ja verosyistä myy Pohjois-Amerikan ulkopuolelle. Asia on kuulemma hoidettavissa ilmoittamalla esimerkiksi jonkin hotellin osoite omakseen.

Tämä on kuitenkin selvästi mainio kapine samaan käyttöön, jossa minulla oli vuosia sitten Ipaq – olen syöttänyt koneeseen keskeiset lakitekstit tekijänoikeuslaista ja perustuslaista alkaen.

Amazonin sivuilla selitetään ummet lammet doc- ja pdf-formaattien konvertoinnista lähettämällä ne valtamerten taakse. Minun käyttööni riittää tässä vaiheessa mainiosti se että koje menee tietokoneeseen kiinni suoraan USB:illa ja txt-failit voi siirtää suoraan heittämällä tietokoneen levyasemaksi luulemaan Kindleen.

Toisin sanoen sen kuin muuttaa tiedoston ascii-muotoon. Hyvin kelpaa.

Laitoin kokeeksi mukaan myös junalukemista, tyyppiä Conrad, Lord Jim. Hyvin toimii.

Raportoin jatkossa kokemuksista, mutta ensi tuntuman perusteella kirjan tai pitkän teksti lukeminen tuolla vehkeellä tuntuu miellyttävämmältä kuin tietokoneen näytöltä lukeminen. Lisäksi laitetta voi käyttää selällään sängyssä, kulkuneuvoissa, vessassa jne.

Laitteen heikoin puoli – minulle – on haun hitaus. Tiedän: pdf-faileissa kuulemma linkit toimivat. Nyt täytyy hakea oikea kohta – esimerkiksi lain pykälä – sanahaulla tai vierittämällä näyttöä. Se ei ole ihan hidasta. Asiaa auttaa hiukan se, että ruutu kertoo prosentteina ja hiukan salaperäisenä lukuna, missä kohdin tiedostoa ollaan. Panin laitteeseen tietysti sellaisenkin tekstin, jossa on toistakymmentä tuhatta Kindlen sivua. Ei kone kakistele mutta tosiaan halutun kohdan löytäminen on hakemista. Kun se on löytynyt, kannattaa tietenkin tehdä kirjanmerkki.

Hiukan nyt tuijottelen tätä kapinetta. Toistaiseksi varauksetonta innostusta olen tuntenut iPodista, jonka vanha malli kelpaa suurenmoisen hyvin. En kiinnostunut iPhonesta sen enempää kuin että minustakin näytön nipistäminen sormilla on lystikästä. Toivon ettei puhelinta (ent. Commari eli E 90) tarvitsisi vaihtaa, koska valitettavasti suhtaudun näihin välineisiin samalla tavalla kuin sukkiin ja alushousuihin. Jos tuntuvat hyviltä ja täyttävät tehtävänsä, en jaksa välittää muodikkuudesta enkä hohdokkuudesta.

Se kysymys on mielestäni typerä, syrjäyttävätkö lukulaitteet (kuten Kindleä kuulemma paljon parempi Sony) kirjan. Eivät tietenkään syrjäytä. Molempia tarvitaan. Mutta lehdille tulee nykyistäkin kovemmat ajat.

Kun Kindleä ei saa Suomeen laillisesti, tämä on ystävällisen ystävän tuoma tuliainen jenkeistä. Hänellä näytti olevan omassa kojeessaan mm. N.Y. Times ja joukko aikakauslehtiä.

Tuliaisen tuoja oli Välimäki M., ainoa tohtoreistani, joka on sijoittunut pisteille New Yorkin maratonilla.

IT-raportointi jatkuu pian. HIITin kaverit laittavat korvaavaan koneeseen, joka tulee jälleen olemaan PC, ei Mac, joka minulla on omana läppärinä, Windows 7:ää. Kun se on edelleen keskeneräiseksi tunnustettu käyttöjärjestelmä, se tulee koneeseen XP:n rinnalla, vaihtoehdoksi.

Pojat ovat sitä käyttäneet ja arvelevat, että Vistan väliin jättäminen oli hyvä ajatus.

Siitä enemmän tuonnempana.

Hyvin paljon

Koska minulla on kantani ja tulkintani yliopistolaista, etenkin säätiömallista, olen ollut puuhissa samanmielisten kanssa, ja näissä on elinkeinoelämän edustajia. Siksi en ole, vakiintuneen etiketin mukaan, sanonut julkisesti esimerkiksi että elinkeinoelämän ilmaisema mielipide Lex Nokian tulkinnasta ja tietosuojavaltuutetun toimivallasta on sekä virheellinen että pelottava.

Ei kaikkiin asioihin kuulu ottaa kantaa, ei isä Mitroonkaan, vaikka tapaus olisi hyvä esimerkki perusoikeuksien ongelmista.

On tullut tavaksi sanoa, että oikeussäännöistä pyritään löytämään parhaiten tilanteeseen sopiva, monissa tilanteissa se sääntö, joka nimenomaan koskee käsillä olevaa asiaa, kun taas oikeusperiaatteita punnitaan toisiaan vastaan. Niitä ei voi ”soveltaa”.

Tämä salaperäinen ja korkea oppi, joka on osattava tentissä, tarkoittaa että esimerkiksi sananvapaudelle tai yksityisyydelle pannaan painoa ratkaisua tehtäessä. Kukaan ei kuitenkaan osaa sanoa, miten paljon painoa. Emme liiku sellaisella alueella, jolla painomitat tai muutkaan mitat olisivat järjellisiä.

Siitä ei siis ole mitään erimielisyyttä, että lain tulkinnan on painotuttava perusoikeuksiin. Siitä voi olla suurtakin erimielisyyttä, kuinka paljon painottuu.

Lehdessä haastateltiin opetusministeriön Anita Lehikoista, joka on herättänyt aikaisemmin huomiota poikkeuksellisen fiksuilla lausumillaan.

Lehti kysyi yliopistolaista ja Lehikoinen vastasi:

- Opittiinko tässä jotain lainvalmistelusta?
- "Kovin paljon on tullut kritiikkiä lainvalmistelua kohtaan, mutta on mietittävä tarkasti sitä, missä määrin on kyse erilaisista mielipiteistä ja näkemyksistä, ja kuinka paljon ne ovat vaikuttaneet kritiikkiin."
- No kuinka paljon ne ovat vaikuttaneet?
- "Hyvin paljon."

Olen samaa mieltä. Yliopiston autonomia eli itsehallinto on välttämättömästi ajatus ja käsite, jonka sisältö riippuu sekä asiayhteydestä että kunkin puhujan tärkeimpinä pitämistä tavoitteista.

Juuri tämän takia Yhdysvalloissa toiset juoksevat pakoon, kun paikalle saapuu perustuslakijuristi, constitutional lawyer. Kaikkien on hallittava asia hyvin, mutta spesialistit ovat kouliintuneet kieputuksiin, joissa vähä-älyisempiä alkaa pyörryttää.

Meillä ei ole monta valtiosääntöoikeuden asiantuntijaa, ja se on hyvä se. Perustuslain perusoikeuksista puhuttaessa sellaisia asiantuntijoita ei oikeastaan ole olemassa, jotka osaisivat ratkaista nämä punnintakysymykset. Ajatus on oikeastaan absurdi, käsitteenvastainen.

Oppiaineeni, informaatio- ja teknologiaoikeus, sisältää vähintään riittävän määrän elämässä ja elinkeinotoiminnassa huomioon otettavia sääntöjä, joista jotkut ovat hämmentävän yksityiskohtaisia tai sitten sekavia.

Tieteellistä – vain oikeustieteellistä – mielenkiintoa tuovat ristiriidat eli kollisiot. Kaksi tai useampia sääntöjä tai periaatteita törmää toisiinsa, ja on yritettävä luoda tulkinnan avuksi erilaisia mekanismeja. Amerikkalaiset puhuvat tässä yhteydessä ”testeistä”.

Itse olen alkanut painottaa sananvapautta yhä enemmän.

Jos joku vuotaa lehdistölle tiedon, että nimeltä mainittu poliitikko hakkaa akkaansa, tieto on mielestäni julkaistava, ja perustelen tätä siteeraamalla korkeinta oikeutta. Järjestelmässämme ihmisillä eli äänestäjillä on oikeus saada siivilöimätöntä tietoa poliittisten edustajiensa ryhtymyksistä, jotta heillä olisi mahdollisuus harkita myös tosiasioiden pohjalla, kenelle antavat äänensä. Poliitikon oikeus salata häpeänsä eli yksityisyyden suoja väistyy tässä tilanteessa.

Tulkitsen edellä lainaamani opetusministeriön virkamiehen tätä taustaa vasten. Perusasioissa erilaiset periaatteet ja tavoitteet vaikuttavat pinnan alla, vaikka ne eivät sattuisi joka hetki silmään.

Tulkitsijan, siis virkamiehen tai tutkijan tehtävä on selvittää itselleen mahdollisten ja järjellisten yhdistelmien kirjo. Mukaan on etenkin otettava sellaiset seikat, jotka sotivat omia henkilökohtaisia pitämyksiä vastaan. Jos tulkitsija pitää esimerkiksi uskontoa historiallisena taakkana, hänen ei kuitenkaan ole lupa lakaista uskonnon harjoittamisen vapautta maton alle eikä liioin unohtaa, että sellainen asia voi olla toisille ihmisille tärkeä.

Eikä saa eksyä. Tekijän asiaa on puolustettava, mutta on aika typerää väittää, että sopimusta on tulkittava ahtaasti, tekijän hyväksi. Tekijänoikeussopimuksen osapuolia voivat olla Microsoft ja IBM. Kyllä siinä on käytettävä ihan toisia tulkintasääntöjä.

Väliajatus

Luultavasti juuri nyt ovat käsillä kevään, kesän ja maailman kauneimmat päivät. Yöllä, jos sitä voi enää yöksi sanoa, auringon ryhtyessä tehtäviinsä ainakin täällä laulavat kilpaa laulurastas, mustarastas ja satakieli.

Aamun lehteä hakiessa onnittelee vielä itseään, ettei ole ilmennyt lahjoja niin että olisi yrittänyt maalaamista. Vihreä olisi joka tapauksessa ylivoimaisen vaikea, ja juuri nyt pelkästään puiden värejä on ainakin yksitoista keskenään aivan erilaista. Vaahtera ja haapa ovat melkein punaisia, pajut harmaita.

Olenko tullut useinkin toistaneeksi, että tälläkään hetkellä ei kuulu mitään. Voi olla vaikea keksiä suurempaa ylellisyyttä kuin äänettömyys ja tietty puhtaus.

Olisi saatava viimeisetkin tenttivastaukset arvostelluiksi ja pois käsistä; silti ilmeni muuta. Ehkä aavistin jotain elämyksen ja iän suhteesta, kun isäni raportoi lähinnä lintujen puuhista Kaunialan ympärillä. Ehkä siis vaelluksia ei kaipaa enää valveilla, kun niihin ei ole voimia.

Itse tietenkin ihmettelen, mikä on, kun työ ei oikein maistu. Vastaus löytyy kenties nyt almanakasta, ei kellosta.

Itse katselin pikkulapsia ja äkisti tiesin, että tuossa on henkilöitä, jotka neljännesvuosisadan, puolen vuosisadan kuluttua ovat vastuullisissa tehtävissä. Heillä on tavattoman hyvät mahdollisuudet selviytyä, koska heille kertyvät juuri nyt ne kokemukset välittämisestä, joiden puuttuminen on Hannu Lauerman mukaan niin tavallista hänen asiakkaissaan eli vankilamielisairaalassa.

Nämä hyväosaisista hyväosaisimmat ovat nuoria tutkijoita perheineen. Myönnän milloin vain, että sellainen on mielestäni tavattoman paljon miellyttävämpää kuin rahan ansaitsemiseen keskittyminen. Lisäksi ”tutkija” – nuori tohtori – on yleensä oppinut suhtautumaan keräämiinsä tietoihin arvostellen ja arvellen.

Tiedän historiasta, että se ei ole totta, mutta en lakkaa pettämästä itseäni ajatuksella, että asiallinen tausta ja hyvä koulutus antavat jonkinlaisen suojan ääri-ilmiöiltä.

Kun eilen kiittelin Lauerman tapaa syrjähdellä asiasta ja kertoa hurjia tarinoita, yksi näistä koskee satakuntalaista uskonnollista ryhmää, joka tiesi senkin, että talvisota oli Jumalan rangaistus Suomelle uuden raamatunkäännöksen käyttämisestä.

Kun siis tapaa ihan pieniä ja aika nuoria ja lisäksi laatii nimilistoja kesäkuun alussa täällä pidettävään juhlaan, jossa vanhimmat osallistujat ovat 95 ja 92-vuotiaita, vältän katsomasta peiliin ja palaan yllättävästi tematiikkaan – minkä ikäisenä mihinkin tehtävään.

Siitä ei ole kahta kysymystä, että nuoret miehet ovat väkivaltaisin väestöryhmä. Punakapina oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike, kauan ennen rock’n rollia. Valtiorikosoikeuksissa tuomittujen keski-ikä oli 18 vuotta ja 10 kuukautta.

Naiset tekevät väkivaltarikoksia, mutta verrattomasti vähemmän kuin miehet.

Mitä saadaan nähdä nyt, kun naisia tulee yhä lisää näkyviin tehtäviin, kuten esimerkiksi tuomareiksi? En tiedä enkä osaa arvuutella. Mutta haluaisin kokeeksi kyseenalaistaa sen opin, jonka mukaan eräissä tehtävissä tarvitaan iän mukanaan tuomaa viisautta.

Juristi pääsee virkauransa huipulle noin 50-vuotiaana.

Olisiko se 10 vuotta liian myöhään?

Mitä tapahtuisi, jos oikeuskanslereiksi ja oikeusneuvoksiksi ruvettaisiin nimittämään 35-vuotiaita? He tympääntyisivät tehtäviinsä mutta jaksaisivat ehkä silti.

Nyt virkamieskunnassa ja yliopistomaailmassa esiintyy sitä ongelmaa, että ihminen pääsee asemaan, jossa voi todella saada aikaan jotain, vasta niin vanhana, että varovaisuus voittaa viisauden.

Olisiko keskustelu eläkeiästä ja suurista ikäluokista sittenkin pohjaltaan kusetusta? Kai me elämme kissanruualla, jos ei ole vaihtoehtoja, ja ovelimmat ovat jo hiomassa Black & Deckerillä itselleen purtiloa, jos joutuvat syömään lattialla, kuten Topeliuksen sadussa. Tasohiomakone on kova juttu, ettei tule tikkuja kieleen, kun pitäisi saada einettä, suurusta tai murkinaa, eikä huonoilla käsillään osu enää lusikalla suuhun.

Joka tapauksessa: kauppamatkustajan ammateissa (pörssiyhtiön toimitusjohtaja, pankkiiri, piispa) tarvitaan vielä menemisen meininkiä.

Ei kai se ollut pelkkää maastokelpoisuutta, että konepistoolimiehet olivat jotain 25-vuotiaita ja parhaat liikkeenjohtajat (majurit) 35?

Lauerma ja pahuus

Hannu Lauerman ”Pahuuden anatomian” lukemista ehdotan kaikille omille lukijoilleni. Tosin hän kirjoittaa melkein yhtä huonosti kuin minä, mutta asiat ovat kiinnostavia, ja riitoja syntyy varmasti.

Tämän jutun kuvaksi olen ottanut Füsslin tunnetun ”Painajainen” –maalauksen, jota on syystä tai toisesta ”paranneltu” kirjan kanteen ja käännetty peilikuvaksi. Tai ehkä syy on vain layout – tekstien sijoittaminen.

Lauerma on psykiatri, Turun ja Vantaan psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri.

Kun hän oikoo yleisön ja median käsityksiä mielentilatutkimuksista ja vankilamielisairaalan (nyt käytöstä jäänyt mutta minulle tutumpi nimi) potilaiden myöhemmistä vaiheista, häntä on aihetta uskoa, vaikka väitteet olisivat epämiellyttäviä.

Lauerma ei näet tunnustaudu minkään suositun mielipidesuunnan tai katsantokannan edustajaksi, vaan toistelee, että lääkärillä on näissä asioissa sijansa ja merkityksensä. Hän selittää tutkimusmenetelmiä ja huomauttaa, että kertomukset lääkärin huijaamisesta parempien eli huumaavampien lääkkeiden saamiseksi ovat urbaanilegendoja, jollaisilla satuiluun taipuvaisilla on tapana kohottaa itsetuntoaan.

En kirjoita tästä aivan sivullisena. Olen lukenut suurella huolella sata – kaksisataa raporttia mielentilatutkimuksesta ja tiedän, että tuollakin alalla on ollut erilaisia virtauksia.

Kun jätin tuomarin tehtävät ja ryhdyin tekemisiin toisenlaisten hullujen kanssa, minulla oli sellainen käsitys, että nämä tutkimukset olivat sangen uskottavia. ”Hullun paperit” edellyttivät yleensä pahanlaista skitsofreniaa tai rajua psykoosia, joka pani näkemään ja kuulemaan olemattomia. Mieleeni on jäänyt parikin tapausta, jossa äkisti läheisensä surmannut oli mielestään toiminut Jeesuksen käskystä.

Ärähdyksiä saattavat aiheuttaa Lauerman potkaisut toivoni mukaan jo sivuutettujen poliittisten ja yhteiskunnallisten suuntaan. ”Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala”, laulettiin 70-luvulla, ja onhan se tottakin. Lääkäriä ja hänen murhamiestään tuo tulkinta ei kuitenkaan auta.

Kirjoittaja ei liioin ole vakuuttunut vaihtoehtolääketieteestä ja mainitsee, että magia on kiinteiltä kuluiltaan vaatimaton ja bisneksenä joskus yhtä tuottava kuin erilaiset elämänhallintaopit, joita hän pitää lähinnä ihmisten lohduttamisena, joka on tietenkin sinänsä tärkeä asia.

Painotus on biologinen tai biologistinen ja – toistan – itse mielisairaaloissa kuljeskelleena (tarkkailijana) olen samaa mieltä, että lääkkeet Litiumista alkaen ovat vähentäneet kärsimystä ja vähintäänkin luoneet edellytyksiä muille, usein ”pehmeiksi” kiitetyille hoitomuodoille.

En jatka tästä asiasta juuri pidemmälle, koska pidän oikeana hiljan kuolleen Martti Siiralan kerran, vuosikymmeniä sitten, keskustelussa korostamaa: ei pidä yrittää ryhtyä auttamaan vakavaan häiriötilaan joutunutta ihmistä. Auttaminen ja hoitaminen on niin vaikeaa, ettei se tuota tuloksia ilman pitkäjänteistä opiskelua ja harjoitusta.

Tuo viimeksi mainittu saattaa vastata monen kokemusta kovasta alkoholismista – siihen ei puhe tehoa ja siinä laupeudentöillä on taipumus kääntyä alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämä siis tarkoitti alkoholismia, ei ryypiskelyä.

Lauerman kirjassa huvittaa ehkä kirjoittajan omaa persoonaa heijastava keskusteluhalu. Hyvin usein juuri psykiatrien valistuneelle yleisölle osoittamat kirjat ovat sävyltään salaa alentuvia ja kirjoittajan omaa ylivoimaista, kukaties ylimaallista viisautta tähdentäviä.

Tätä Lauerma ei tee. Hän tarttuu kiinni hankaliin asioihin, kuten uskonnollisiin liikkeisiin ja muihin fanatismin muotoihin ja palauttaa mieleen asioita, jotka olemme aktiivisesti unohtaneet.

Itse muistan Oulun heinoslaisuuden helvetteineen ja maailmanloppuineen ja olen selvillä tapauksista, joissa ”viides herätysliike” aiheutti etenkin keskenkasvuisille hyvin vakavia vaurioita.

Kirkkohan on muitten toimien ohella aika merkittävä ylilyöntien vahti tässä maassa tänäkin päivänä. Asiasta oltakoon eri mieltä, mutta itse en lainkaan pidä papeista, joilla näyttäisi olevan erikoissopimus Jumalan kanssa mm. naispappeuden vastustamisesta tai homoseksuaalien vainoamisesta.

Palataksemme maan tasalle – olen ollut joskus kirkolliskokouksessa puhumassa jotain ja ainakin kerran minua kysyttiin, julkijumalisuudesta epäiltynä, peräti jäseneksi eli siis ehdokkaaksi.

En voi kuvitella kauheampaa kohtaloa kuin istua kuuntelemassa niitä juttuja. Tai ehkä voin – meppinä eli eurokansanedustajana oleminen.

Wolfram|Alpha

Muuan asioista tavallisesti hyvin perillä oleva henkilö hehkutti Wolfram|Alfaa ja luultavasti syystä.

Wolframin ”Mathematica” on ollut jo kauan erittäin tunnettu ja vakiintunut matematiikkaohjelma ja luullakseni yleisessä käytössä korkeakouluissa. Saman miehen kirja ”A New Kind of Science”, joka on myös verkossa, on hyvin mielenkiintoinen, mutta ei sellainen viisasten kivi kuin tekijä itse näyttää luulevan. Nimenomaan soluautomaattien suurenmoisuus ei taida aivan pitää paikkaansa. (Puhun tässä viisaampieni suulla; kirja on hyllysäni ja on sitä luettu porukalla.)

Tämä uusi Alpha julkistettiin viikko sitten, ja siitä huomaa heti, ettei se ole alkuunkaan valmis. Onnistuin kaatamaan Firefoxin pari kertaa yrittäessäni siirtää hakuruudun iGoogleen.

Tämä ohjelma ei ole hakukone, vaan ilmoituksen mukaan se perustuu tietokantoihin, joihin yhtiö on hankkinut oikeuden, ja algoritmeihin. Yksittäisiä tietoja sanotaan olevan miljardeja ja algoritmeja joitakin kymmeniä tuhansia.

Verkosta löytyvien tekstien perusteella näyttää, että ohjelma on ymmärretty salamannopeasti väärin. Demon katsottuaan käsittää, että hakukone on tosiaan huono nimitys. Valitettavasti en kykene arvioimaan matematiikan ja fysiikan toimintoja, mutta ne näyttävät hienoilta. Geometria ja matemaattinen fysiikka oat vaikuttavia; ilmeisesti ne on siirretty suoraan Mathematicasta.

Alphasta on ehkä aihe innostua. Monissa tieteissä, historian ja kirjallisuustieteeseen asti, kvantitatiivinen tutkimus on ollut käytännössä mahdotonta. En tiedä, mitä romaaneja ihmiset Suomessa lukivat eniten viime vuonna tai 1920, koska kirjastojen nimikekohtaisia tietoja ei ole käytettävissä. Puutostaudeista tai aliravitsemuksesta Suomen eri kunnissa on erillisiä tietoja. Keuhkotauti löytyy heti – Suomessa 197 kuolemantapausta vuodessa.

Maailma on täynnä tietoa ja sitä sanotaan olevan liikaa. Asia ei ole näin. Sellainen tieto, jota tarvittaisiin esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tai ympäristörasitusten ennakoinnissa, on osittain perusteiltaan epäselvää, osittain vaikeaa koota.

Tiedämme esimerkiksi sähköisestä viestinnästä kaiken muun paitsi olennaiset asiat.

Tiedämme yhtä ja toista liikennekäyttäytymisestä ja väkivaltaisuudesta, mutta emme tarpeeksi.

Alphassa jollain asteella mukana oleva genetiikka on biologia alue, jossa tiedon määrä ja sen (DNA:n) nopean käyttöön saamisen tarve on lisääntynyt valtavasti. Mitä muut vastaavaa löytyy biologiasta – tai vaikka geologiasta – jää nähtäväksi.

Joka elää, hän näkee. Joka ei elä, ei sitten näe.

Muistin lukiessani menekkikirjan (Freakonomics) keskustelun kalifornialaisen kollegan kanssa. Mietimme törkeän väkivaltarikollisuuden odottamatonta laskemista, josta moni on kiirehtinyt ottamaan kunnian. Frekonomics esittää selitykseksi Yhdysvaltain 1980-luvun aborttikäytännön ja kirjoittaja sanoo kuivasti, että ”rikollinen luokka” jäi syntymättä.

Keskustelukumppanini tavoitti kuitenkin mielestäni asian ytimen. Hän sanoi, että tiedämme varmasti ainakin sata törkeään rikollisuuteen vaikuttavaa seikkaa, mutta emme tiedä, mitkä niistä ovat kulloinkin pelissä ja mikä on niiden keskinäinen suhde.

Hitlerin ja Tshehovin tausta ja perhe olivat aika samanlaiset. Köyhänlainen perhe, yliankara isä, vaatimaton ympäristö mutta nuoressa miehessä ainesta ja kunnianhimoa. Toisesta tuli Hitler, toisesta taas Tshehov.

Edessä Aasia

Kansakoulussa ei opetettu näin, mutta moni kirjoitti mielessään maantietonsa ”isänmaallisesti”, runon ”Rajalla” mukaan: takana länttä ja Eurooppaa, edessä Aasia, itä…

Aasia siis ikään kuin alkoi Rajajoelta ja ehkä sodan jälkeen Nuijamaalta.

Otaksuisin että tämä olisi saksalainen puhetapa. ”Keltainen vaara” kiinalaisten ja japanilaisten nimityksenä tuli yleiseen kielenkäyttöön Saksan keisari Wilhelm II:n puheesta 1895. ”Aasian laumat” saattoi tarkoittaa jopa puolalaisia.

Toimittajat puhuttavat eurovaalien ehdokkaita, ja yksi kysymyksistä on epäilyttävä Itä-Eurooppa ja toinen ei-eurooppalainen Turkki.

Pietari Suuri aloitti Venäjän ”eurooppalaistamisen” noin vuonna 1700. Norman Davies kertoo hienossa kirjassaan ”Europe”, miten sattumanvaraisesti ja huiskaisemalla Euroopan itärajaksi tuli jossain vaiheessa Ural. Välimerestä ollaan tässä yhteydessä hiljaa kuin hiiret, ettei kukaan muistaisi, että tarun Europa-neito saapui sonnin – valepukuisen jumalan – selässä Aasiasta Eurooppaan. Ei liioin kai kuulu asiaan kuuluttaa, että jokilaaksojen kulttuurit sattuvat kaikki olemaan Aasian puolella niin että kaikki, mikä on nykyisen Euroopan historiaa, näyttä olevan lähtöisin Aasian puolelta, paitsi varhaiskantasuomi.

Ryhdyin varmistamaan väittämiäni ja melkein kauhistuin, kun luin uudesta oppikirjasta ”Johdatus arkeologiaan” (toim. Halinen ym.), miten räikeän puoluepoliittisissa merkeissä myös arkeologia syntyi Suomessa. 1800-luvulla haettiin kiivaasti ”omaperäistä” kulttuuria ja kiukuteltiin M.A. Castrénin olettamaan uralilaista, kukaties jopa siperialaista eli siis aasialaista alkuperäämme, josta maan ruotsinkielinen väestö suuresti riemastui.

Oppikirjassa todetaan ohimennen, että arkeologian suojeluskuntaversio sepitti hölynpölyä rautakaudestamme ja ikiaikaisesta taistelustamme idän laumoja vastaan.

Nyt myös suomalaisten kansainvaellukset on todettu kestämättömiksi arvauksiksi eikä edes Kalevi Wiikin suurisuuntainen ajatus suomen kaltaisesta mannerjään reunan kielestä ole saanut kannatusta muilta tutkijoilta.

Nuo vaiheet on kai ollut pakko käydä läpi sen tosiasian peittämiseksi, että laajasti ottaen olemme kaikki ”aasialaisia”. 1930-luvun rotutietoiset riikinruotsalaiset olivat oikeassa.

Liioittelen ja provosoin. Euroopan unionin itälaajentuminen on siunattu asia, koska nyt voimme osoittaa sormella toisia porukoita todistaaksemme, että nuo ovat vielä kummallisempia.

Euroopan brittiläinen, ranskalainen, saksalainen ja espanjalainen rasismi ei ole kuollut. Edellä mainitsemani Norman Davies teki suurtyön osoittaessaan, miten sitkeän johdonmukaisesti mainitsemieni suurvaltojen kirjoittama ”Euroopan historia” sivuuttaa sellaiset vanhan sivistyksen tyyssijat kuin Puolan, (Puola-Liettua), Määrin, koko Balkanin ja, jos silmä välttää, myös Itävalta-Unkarin. Ja historiankirjoissa tuollainen on melkein väärentämistä.

Yleishumanistisesti olen mieltynyt Milan Kunderan väitteeseen, että Lontoon-Rooman akselin lisäksi Euroopassa on toinen ajattelun eli siis tieteen ja taiteen akseli, Praha-Wien.

Mihin kohtaan tuossa asettaa Berliinin, se riippuu kirjoittajan preussilaismielisyydestä. Ja Italia oli valtiollisesti, sivistyksellisesti ja taloudellisesti surullisessa kunnossa 1860-luvulle asti, sanoi Berlusconi mitä sanoi.

Vaalinaluskeskusteluissa jatkuva hurskastelu on vähän häiritsevää. Euroopan unioni on sekasortoinen ja huonosti toimiva organisaatio, mutta en näe sille vaihtoehtoa. Ehdottamalla kellon kääntämistä menneisyyteen saa aina kannatusta. Kaikki eivät usko, että aika ei käänny, pyöritteli kelloa miten tahansa.

Löysin verkosta esimerkin maailman muuttumisesta. Osoitteesta www.diepruefer.de löytyy suorastaan luotettavalta vaikuttava palvelu. Sieltä käydään tutkimassa 100 – 200 euron hinnalla Saksassa oleva käytetty henkilöauto ja luvataan lähettää raportti havainnoista ja testeistä sekä koeajosta per heti. Hinta-arvionkin saa.

Hurjaa. Jos joku haluaa ostaa käytetyn auton Saksasta – minä en halua – tuollaistakin voi kokeilla.

Niin – ostaisitteko euroehdokkaalta käytetyn auton?

Kuvassa (Wikipedia) on käytetty meri euroalueen ulkopuolelta.

Kurja Karjala

Otsikko viittaa ”Karjalaisten laulun” kiisteltyyn sananmuotoon mutta etenkin tietoihin ja kuviin luovutetun Karjalan nykytilasta.

Kehun edelleen karttasarjaa, jota maanmittauslaitos ei ole osannut myydä. Jopa Akateemisen kirjakaupan vakinaiset myyjät kertovat, etteivät ole kuulleetkaan moisesta.

http://www.maanmittauslaitos.fi/default.asp?id=874

Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja kehunut värittäneeni 368 karttalehteä. Alun alkaen idea oli opetella Adobe Photoshopin käyttöä näin. Photoshop on mielestäni epätavallisen vaikea, kai ammattilaisille tarkoitettu ohjelma. Tavallinen digikuvaaja tulee mainiosti toimeen ilmaisohjelmilla, joista IrfanView on edelleen suositeltava.

Fotarissa on mainioita omaisuuksia kartan eli viivapiirroksen käsittelemiseen – ”taikasauvan” ja ”magneettilasson” seurana on nykyisin vallan mainio pikavalintaväline.

On muuten syytä kehaista myös verkkoalbumeja, sellaisia kuin Flickr. Mummun syntymäpäiväkuvat voi joutessaan syöttää verkkoon, josta halukkaat paikalla olleet voivat käydä katsomassa ja kopioimassa niitä. Kuvien liittäminen sähköpostiin on välillä ongelmallista. Esimerkiksi matkapuhelimet eivät yhtään tykkää jpg-liitteistä, ja matkapuhelimen sähköposti puolestaan on mainio keksintö. Olen silloin tällöin osunut avaamaan viestin, jossa samaksi illaksi tai huomiseksi ilmoitettu tilaisuus peruutetaan…

Nyt tämän jutun kuvana on Vuoksenranta eli paikka, johon J. Virolaisen esi-isä hukkasi verkkonsa. Kunta on perustettu 1924 vuoden alusta, joten Sakari Pälsin edellisellä vuosikymmenellä toteama löytö tapahtui silloisessa Antreassa. Nimi johtuu siitä. Kunnan perustamista edelsi pitkäaikainen rettelö. Luin kerran Muolaan historian ja käsitin, että puhe on toisesta, minulle vieraasta maailmasta. Siellä oli hovissa niin ilkeä vouti, ettei hän olisi kelvannut edes portsariksi Lappeenrantaan.

Sakari Pälsi häipyi kohta verkon ja muut kalut löydettyään uskomattomalle tutkimusmatkalleen maailman ääreen. Kirjastoista helposti löytyvä ”Pohjankävijän päiväkirja” on sekä muodon että sisällön puolesta verraton. Tutkimusmatkailija jäi Beringin salmen lähelle nalkkiin, kun Venäjällä alkoi vallankumous, ja rahatkin loppuivat. Hän tienasi laivalipun hinnan ryhtymällä turkisten ostajaksi japanilaisille Kamtsatkalle ja palasi aikanaan laivalla kotiin.

Pälsi tunnettiin nuoruusvuosinani Fallesmannin Arvo –muisteluksistaan, jotka tuntuivat minusta silloin ja edelleen jotenkin ällöttäviltä. Hänen matkakirjansa sitä vastoin ovat huikean tasokkaita, ja myös valokuvaajana hän oli huippuhyvä. Kivikausi-romaani ”Kova mies ja nimetön” on jotenkin puiseva, jos nyt kivikaudesta voi niin sanoa.

Pälsistä ei koskaan tullut täysivaltaista professoria, vaikka hänen tohtorinväitöksensä oli jo merkittävä. En ole varma asiasta, mutta olen käsittänyt asian niin, että hän oli suuresti mieltynyt väkeviin juomiin ja ajoittain myös kevytkenkäiseen seuraan. Näin hänet Otavassa 1960-luvulla ja sain häneltä suullista opastusta eri asioista; silloin hän oli hauska, hyväkuntoinen, vanha mies.

Olisi kovin hyvä, jos nuori polvi ottaisi järjestelmällisesti valokuvatakseen ja videoidakseen koko luovutetun alueen ja mielellään myös Suomen jatkosodassa miehittämään alueen merkittävät ja mainittavat paikat.

Kartoistani olen havainnut, että esimerkiksi Impilahti ja Sortavalan seutu ovat ainutlaatuisen kauniita ja osaksi hyvin säilyneitäkin. Hiljan ilmestynyt ”Kielletyt kartat 3” puolestaan näyttää, että Syvärillä, Äänisellä, Karhumäessä ja Uikujärvellä oli tosi mielenkiintoista maastoa. Kaikkein kummallisin on Kuuttilahti.

Kävin kirjaa läpi isäni kanssa, joka oleskeli pitkään Aunuksessa ja ennen kaikkea lensi seudulla. Tulenjohto- ja valokuvaustehtävien takia epätavallisen kartanlukutaitoiset sotalentäjät taitavat olla jo todella vähissä.

Kävin keskusteluja sotamuistoista vanhojen juristien, muun muassa oikeusneuvos J. Leivosen kanssa, joka jumalisuudestaan huolimatta kertoi silmät säihkyen, miten hyvältä tuntui, sen kaiken jälkeen, johtaa tulta Viipurinlahdella heinäkuussa 1944. Paavo Salervo kertoi haavoittuneensa Lunkulan maihinnousurevohkan yhteydessä 1944. Eero Takala oli yksi Teikarin saaresta haavoittuneena pois päässeistä. Curt Olsson haavoittui pahasti Hangon suunnalla hyökkäysvaiheessa. Viipurilainen Martti Miettinen haavoittui lapsuusvuosiensa maitotalon Leitimon takana Kärstilän rapakivivuorella, mutta ehti parantua vielä Lapin sotaan.

Korkeimmassa oikeudessa oli neljä Sortavalasta kotoisin olevaa jäsentä (Mäkinen, Lampi, Saarni-Rytkölä ja Leivonen) ja kolme viipurilaista (Salervo, Miettinen ja Jalanko).

Monien lähteiden mainitseman työmarkkinajohtaja Päiviö Hetemäen lisäksi bolshevikkien kassa läheisessä kanssakäymisessä olleita menneisyyden tuomareita ja juristeja on paljon. Muista tunnetuista henkilöistä epädiplomaattista toimintaa harjoitti ainakin Max Jacobsson, joka oli vuonna 44 Ihantalassa tulenjohtajana, samassa korsussa kuin Jaakko Pöyry.

Urho Kekkosen virallinen vastaväittäjä, Tapio Tarjanne, oikeustieteen tohtori ja maineikas tutkija, lensi ilmaan Kuukaupin sillan mukana 1941 Antreassa. Loput miinat purki sillalta myöhempi kenraali Lauri Sutela.

Päädyin kartoista näihin sotatietoihin, koska muuan nuori henkilö ilmoitti miettineensä korkeiden tuomareiden sielunelämää. Nykyiset ovat kaiketi paljossa kaltaisiamme, mutta minuun tekivät vaikutuksen kiltit miehet, 1917-1925 syntyneet, joista siis eräät olivat joutuneet repimään bolsevikkeja kappaleiksi paljain käsin. Professori Ylöstalo sai Kiestingissä pioneeriluutnanttina rautaristin. Professori Kaarle Makkonen haavoittui vänrikkinä Kempin prikaatissa Viipurissa, joka menetettiin…

Kyllä sen vaistosi. Se oli sitä maailmaa. Jotkut samat tiet kulkeneista yöpyivät pääpostin roskalaatikoissa ja heitä nimitettiin rappioalkoholisteiksi.