
Hyvä tieto – joululahjaongelma on (ainakin eräille) ratkaistu!
Kustantaja lähetti Verdin Rigoletto-oopperan DVD:nä. Kotelossa lukee YLE ja Fuga, joka siis myy tallennetta.
Jätin siitä paikasta kaiken muun ja katsoin koko oopperan kai seisaallani. Tämä on näet se Hannu Heikinheimon 1975 ohjaama televisioelokuva – ei siis taltiointi – jossa Usko Viitanen on pääroolissa, ja mukana on myös nuori Matti Salminen.
Ihmettelen enemmän kuin vähän, että kuva ja ääni on onnistuttu saamaan vanhoilta tuuman nauhoilta näin hyvään kuntoon. Esitys ei edes tunnu vanhalta.
Lisäksi perun kaikki pahat puheeni Hannu Heikinheimosta, sikäli kuin olen joskus sellaisia esittänyt. Tämä ohjaus on ollut aikanaan ilmiömäistä kansainvälistä tasoa eikä häpeä vieläkään. Kuvasuunnittelu on tehty huolella ja kokonaisuus toimii erittäin hyvin.
Se oli sitä aikaa. Yle pani rahaa todella reippaasti tuotantoon, ja onnistui myymään suuresti kiitetyn teoksen Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon.
Joku saattaa muistaa, että suhtaudun Usko Viitaseen puolueellisesti. Mielestäni hän oli loistonsa päivinä eli juuri 1970-luvulla ylivoimaisesti maailman paras nimenomaan tässä Rigoleton roolissa.
Nyt saatoin todeta, että mielikuvani oli tosi.
Hieman yllättävästi Pirkko-Liisa Tikka selviytyy moitteettomasti Gildan ylivaikeasta roolista.
Seppo Ruohonen laulaa kohdittain pahasti nuotin vierestä, kuten hänen tapansa on ollut, ja eräin kohdin se on häiritsevää. Edes Manuan herttuan kaikkeinkuuluisin ”La donna è mobile” ei mene sinne päinkään.
Aino Takala (Maddalena) ja Martti Wallen (Sparafucile) ovat hyviä – viimeksi mainittu tuttuine epätäsmällisyyksineen. Hovimiesten esitys ei valitettavasti onnistu.
Palkkamurhaaja Sparafucile on aina mielessäni ollut kunniallisen juristin vertauskuva. Kun rahat on kerran saatu, niin toimeksianto hoidetaan eli siis uhri tapetaan – tai kun ei uhri, niin joku ihminen kuitenkin, tässä tapauksessa Gilda, joka on luonnollisesti toimeksiantajalle eli narri Rigoletolle harmillinen tapaus, Gilda kun oli hänen rakas tyttärensä.
Ylivoimainen Rigoletto-levytys on edelleen se 50-luvun EMI-levymerkin paketti, jossa ovat mukana Callas, Gobbi, di Stefano ja ne muut. Löytyy myös ladattavana. Ylittämätön kokonaisuus, mutta Viitanen on siis samaa luokkaa kuin Tito Gobbi oli. Callas puolestaan osoittaa, että vain kokenut kotka kykenee luomaan hurmaavan harhakuvan nuoruudesta ja viattomuudesta.
Vetoan auktoriteettiin. Muistaakseni Hynninen oli tästä asiasta kanssani samaa mieltä, siis Rigoletosta, jonka hän on itsekin laulanut 1984-1987, vaikka onkin Viitaseen verrattuna aivan liian kunnollisen näköinen mies tuohon vaativaan rooliin, jonka päähenkilö on joka tahdissa samanaikaisesti kelmi, keljuilija ja syvästi onneton isä.
Viitanen lauloi olennaisesti tämän saman joukon kanssa 1969-1978. DVD:llä orkesterina on kuitenkin kaikeksi onneksi RSO ja kapellimestarina Okko Kamu.
Näin luonnollisesti tuon Rigoleton Bulevardilla, enkä ole sitä koskaan unohtanut. Epäilen että tämä esitys oli vaikuttamassa oopperan käsittämättömään suosio nousuun Suomessa; yleensä tuo ilmiö liitetään vain Savonlinnaan. Kyllä hyvä Rigoletto (ja Carmen) on erittäin sopiva teos viattomain viettelyyn tämän kummallisen taidemuodon taakse.
(Ooppera perustuu Victor Hugon aiheellisesti unohdettuun näytelmään ”Kuningas huvittelee”. Verdi ja hänen libretistinsä Piave lepyttivät sensuuri tekemällä Ranskan kuninkaasta Mantovan herttuan. Ensi-ilta oli Venetsiassa 1851. Pariisissa se esitettiin ensimmäisen kauden aikana sata kertaa. Suomessa Rigoletto oli oopperan ohjelmassa miltei jatkuvasti 1917-1980.)
























