Jonkka

Keskustelupalstoilla huudetaan verta.

En tiedä, mistä ero. Voin kirjoittaa myös härnätäkseni, ja vastaukset eli kommentit ovat asiaa. Vastoin yleistä käytäntöä en tarkoita asiallisella omien ajatusteni hyväksymistä. Voin vain harvoin yhtyä siihen, mitä sanon.

Yleisö on siis villinä ministeri Pekkarisen ja oikeuskansleri Jonkan salaliitosta.

Esitän omat käsitykseni asiasta. Silmiini ei ole sattunut mitään epäilyttävää, puhumattakaan lainvastaisesta.

Ministeri oli allekirjoittanut firmalle rutiininomaisen avustuksen ja myöhemmin hankkinut vaaliavustusta myymällä taulun. Se ei ole lahjontaa. Lahjonta on epäasiallinen yritys vaikuttaa toisen tahtoon (rikoslaki 16:13-14).

Nyt keskustelijat tuntuvat ajattelevan, että on lainvastaista tai sopimatonta antaa rahaa poliitikolle.

Näin ei ole.

Sitä vastoin on saavutettu yllättävän suuri yksimielisyys siitä, että poliitikoille annetusta rahasta on tehtävä julkisesti tili.

Rahan antaminen muuten vain ei ole likikään aina sopimatonta eikä edes kummallista. Mesenaatti antaa rahaa suosimalleen taiteilijalle joko kilisevänä ja kahisevana tai esimerkiksi maksamalla ylihintaa esimerkiksi taulusta.

Väittään että mesenaattien toiminta on hyvin tarpeellista taiteelle.

Tiedossani on useita tapauksia, joissa lahjakkaana pidettyä mutta varatonta lasta on koulutettu paikkakunnan manttaalimiesten kustannuksella ja jopa hyvällä menestyksellä.

Tuttavapiirissäni on ihmisiä, joiden korkeakouluopinnot olivat kiinni yksityisten hyväntekijöitten antamista rahalainoista, jotka sitten maksettiin takaisin, luultavasti koroitta; muutamia vuosikymmeniä sitten köyhä ylioppilas ei saanut pankista lainaa edes vekselillä.

En siis väitä, että vaalirahoitukseen ei kätkeytyisi epäkohtia, vääryyksiä, rikoksiakin. Mutta toistaiseksi sellaisesta ei ole esitetty mitään merkkejä.

Lehdissä on motkotettu, että ministeri ”ripittäytyi” oikeuskanslerille.

Hyvänen aika! Sen takia oikeuskansleri on! Hänen keskeinen tehtävänsä on valvoa valtioneuvoston ja sen jäsenten toimien lainmukaisuutta, ja hän on tarvittaessa syyttäjänä valtakunnanoikeudessa.

Esimerkiksi hiljan puheena olleessa kirjassa ”Vaikea aika” kuvaillaan presidentti Rytin Ribbentropille antamaa vakuutusta. Siinä ja monessa muussa asiassa juostiin ehtimiseen kysymässä oikeuskanslerilta, saako näin tehdä ja saako noin.

Ministeri P. kysyi ilmeisesti, oliko hän toiminut ministerinä virheellisesti myöntäessään rahaa ja vihkiessään tehtaan. Kysymys esitettiin juuri oikealle taholle. Vaalirahoitus ei kuulu yhtä kiinteästi oikeuskanslerin toimialaan, mutta ei kauas heitä; kansanedustajan lahjonnasta on säädetty rikoslaissa.

Lehden mukaan asiantuntevat juristit ovat kummissaan. Mielestäni Saraviita ja asianajaja Markku Fredman eivät sanoneet mitään kummastunutta, van mainitsivat vaihtoehtoja.

Professori Jyrki Virolainen on etevä tutkija, mutta ainakin lakimiehet tietävät, että hän on henkilönä särmikäs ja tutkijana taipuvainen persoonallisiin kannanottoihin.

Vaihtaakseni puheenaihetta – jos joku juristi on esimerkiksi kovin hanakka arvioimaan kielteisesti korkeinta oikeutta tai hovioikeutta, on hyvä ottaa selvää, onko hänellä ollut pyrkyä näiden laitosten jäseneksi.

Itse en sivumennen sanoen ole koskaan ilmoittautunut korkeisiin virkoihin, paitsi kerran hovioikeuteen, jolloin pääsin, ja toisen kerran ylemmän palkkausluokan hovioikeudenneuvokseksi, johon kykyni ja ansioni eivät riittäneet.

Eipä toisaalta ole pyydettykään.

Iso pikku-uutinen

Irlanti täytynee erottaa EY:stä.

Se olisi hyvinkin oikeudenmukaista.

Lissabonin sopimus olisi aika kattava, mutta sekin menee nyt jäihin.

Lehdessä (HS) esimerkiksi kerrottiin muutamia päiviä sitten lyhyesti EY:n urheilun valkoisesta kirjasta (white paper). Asia tuli ajankohtaiseksi, kun suuret järjestöt ovat alkaneet antaa lausuntoja.

Jalkapalloputiikki FIFA ja Kansainvälinen olympiakomitea ovat hyvin merkillisiä järjestöjä, jotka pyörittävät valtavaa liikevaihtoa ilman juuri minkäänlaista valvontaa.

Oma ihmettelyn kohteeni on herra Ecklestone, joka jollain salaperäisellä tavalla ”omistaa” suomalaisille rakkaan Formula 1 –lajin. Maailman suurimmat autotehtaat näyttäisivät toimivat nöyrästi hänen mielensä mukaan.

En ole saanut selvää, maksavatko nämä yrittäjät esimerkiksi veroja.

EY ajattelee siis, että urheilujärjestöjen ja seurojen olisi toimittava pääpiirteissään lain mukaisesti.

Tätä vaatimusta on tietenkin pidetty ylettömänä ja vastustettu rajusti. ”Urheilu on jätettävä rauhaan”, jyrisi potkupalloilija Sepp Blatter jo vuosi sitten.

Hyvin sanottu.

Varmaan murtovarkaat ovat sitä mieltä, että poliisin on jätettävä heidät rauhaan.

EY heittää miehekkäästi pesusienen kehään: vaikka yksissä tuumin tehdyt sopimuksen median kanssa ovat omiaan heikentämään kilpailua, EY-komissio hyväksyy ne tietyin ehdoin.

Uusimman uskottavan tiedon (BBC) mukaan urheilu on 3,7 prosenttia EY-maiden bruttokansantuotteesta. Liikevaihto on 407 miljardia euroa vuodessa ja työpaikkoja urheilu tuottaa 15 miljoonaa.

Kysymyksiä joihin yhteisö haluaisi sekaantua ovat ennen kaikkea väkivaltaisuudet urheilutilaisuuksissa ja EY:n yleisiä työn ja ihmisten liikkuvuutta kenties rajoittavat käytännöt.

Myös dopingista huomautetaan, eivätkä rangaistuksenomaiset kilpailukiellot jää huomiotta nekään.

Itse en uskaltaisi sanoa yhtään mitään urheilun nimikkeen alla liikkuvan rahan todellisesta määrästä.

Huomautan vain nöyrästi, että vedonlyönti ei ole urheilua mutta liittyy siihen monin sitein.

Erinomaisen suuria vaikeuksia on ilmennyt tässä asiassa, vaikka vedonlyöntitoimistot ovat sitä mieltä, että poliittiset henkilöt saisivat pitää näppinsä irti ”urheilusta”.

Suomessa valtion kontrolli on pitänyt, vaikka etenkin britit yrittävät murtaa sitä muun muassa tekijänoikeuteen vetoamalla (tekijänoikeus jalkapalloliigan ottelujen aikatauluun…)

Jos luette tästä EY:n kannatusta, sen kuin luette. Minulle henkilökohtaisesti se on olemassa oleva tosiasia, joka on… jos olisin urheilukirjoittaja, sanoisin tietenkin ”haasteellinen”. Tuo sana taitaa tarkoittaa, että jokin menee päin helvettiä, mutta tarvii koettaa keksiä jotain.

Alushousut

En ole vielä nähnyt kirjoitusta, joka todistaisi käsitykseni sukkahousujen yhteydestä sukupuolimoraaliin. (Tarkoitan moraalittomuutta.)

Sukkahousut tulivat maailmalla 1966 ja Suomessa yhdellä rysäyksellä 1968. Minihame kuuluu jotenkin samaan asiaan.

Teknisesti pyöröneulekone oli kynnyskeksintö. Saumattomat sukat ja sukkahousut tulevat samoista koneista.

Vain Amarit sen tekevät.

Hämmästyttävästi Suomen teollisuus voi tältä osin hyvin. Villa, puuvilla ja verka ovat muistoja vain, mutta entinen Norlyn sen kuin toimii ja tuottaa Torniossa.

Mieleeni tulee poliittinen lahjusjuoru. Väitettiin että Kekkonen olisi ollut huomattava Norlynin osakkeenomistaja ja että tehdas olisi siten saanut ties millaisia etuja. En muista enempää. Kekkosesta oli aina liikkeellä juoruja, jotka kytkeytyivät tavalla tai toisella maalaisliiton kataluuteen.

Jotkut tutkijat ovat nähneet ehkäisypillerin toisenlaisen aikakauden alkuna, mutta minä en. Sukkahousuista se johtui.

Marilyn Monroe –tyyppiset sukkanauhaliivit olivat fetissi, arkisina pidetyt sukkahousut eivät.

Nailon, DuPontin mainio patentti, jonka tavaramerkki vesittyi eli muuttui geneeriseksi, oli miesten vaatteissa kauhistus. Nimi oli hieno, Nylon eli NY-LON eli New York – London.

Minun sukupolveani yhdistävät edelliseen polveen alusvaatteet. Kävin hyvin pienenä paljon saunassa isovanhempieni tai enojeni kanssa. Kuulun viimeiseen suomalaiseen sukupolveen, joka on kävellyt kansakouluun lyhyissä housuissa ja pitkissä sukissa. Varustukseen kuuluivat luukkuhousut peltinappeineen.

Tämä hirvittävä näky johtui kankaan puutteesta. Ei ollut molskia eikä perstaskuja. Villaa saatiin ja kun se oli osittain kyliltä hankittua, se todella osasi karhistaa!

Tämä koko surkeus välähtää joskus mieleen, kun näkee miehenalun farkuissa tai verkkareissa. Ei Suomi-verryttelyhousuja uskaltanut edes käyttää, koska niiden kiskaisemista toisen kinttuihin pidettiin hyvänä huumorina. Inka-merkkinen kuminauha vyötäröllä ei paljon suojellut. Huumoriviihteessä esiintyvä Heikki Kinnusen Viljon etsijä on mahdoton ajatus – kallisarvoinen viinapullo verkkareiden takataskussa!

Pitkien housujen kanssa käytettiin pitkiä kalsareita, joiden lahkeissa oli nyörit ja joihin ei oikeastaan kuulunut kuminauhaa. Ne kiinnitettiin Sopu-teltan periaatteella henkseleillä vyötärölle.

Mutta siis nailon-paita. Niitä oli kulkeutunut meille jostain, luultavasti Amerikasta. Koska isäni ei kestänyt niitä, ne siirrettiin poikien käyttöön, emmekä mekään kestäneet niitä, mutta eipä ollut vaihtoehtoa.

Hengittämätön, joko jääkylmä tai hautovan kuuma paita oli kammottava vaatekappale. Seosteisiin ei ollut vielä edistytty.

Housut olivat aitoa Teryleneä, ja solmiossa luki Trevira. Yhdistettynä päällys- ja sadetakkina käytettiin vielä opiskeluaikana bri-nailonia, joka kahisi komeasti kävellessä. Samanlaista käytti, eräiden piirien kauhuksi, korkeimman oikeuden presidentti Piipponen, jolla oli myös kova halu näyttää vastaantulijoille valokuvia pyydystämistään lohikaloista.

Lohisiima ja pian muutkin siimat oli Orlonia. Puuvillanarua eli ”hauenkoukkulankaa” käytettiin vain tuomiokunnassa asiakirjojen niputtamiseen.

Riittävän asiantuntemuksen puuttuessa en puhu tissiliiveistä enkä muista mielenkiintoisista kapistuksista, vaikka muistelen saaneeni joskus tilaisuuden kopeloida Peter Pan –nimisiä kapistuksia, jotka osoittautuivat vaahtomuovin turvin konstruoiduiksi.

Oikeastaan tämä lyhyt kirjoitus on anteeksipyyntö ja selitys. Kamalissa peltihousuissa ja nailonretkuissa kamppailleina retkahdimme sitten nuorina aikuisina artekiin ja marimekkoon. Molemmat firmat kaihtoivat isoa alkukirjainta. Mutta puu ja puuvilla, niistä tuli oman elämän edellytyksiä.

Ja miten sukkahousut liittyvät sukupuolimoraaliin? En tiedä, mutta sukkahousut olivat Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden salakaupan ykköstuote ja olivat siten sekä idässä että lännessä edesauttamassa yleistä riettautta, joka tunnetusti on voittanut perityt flanelliarvot.

Kirja, bestseller

Schätzingin teknoekotrilleri on suunnattoman laaja, lähes tuhat sivua.

En menisi väittämään, että siinä olisi monta sivua liikaa.

Tämä on väliraportti; sain kirjan haraviini ja käsiini aivan äsken.

Raportoin henkilökohtaisesta ongelmasta, joka siis ei ole alkoholi.

Romaani on mielestäni sinfonian ohella ihmiskunnan henkisen kehityksen huippu – jos suostutte siihen käsitykseeni, että Matteuksen evankeliumi on ensimmäinen ja ehkä paras romaani, sekä ihmeellisen koreilemattoman kielensä että nerokkaan rakenteensa vuoksi.

Hieman matalampia huippuja ovat eräät matematiikan ja fysiikan ratkaisut ja muutamat tietokoneohjelmat.

Inhimillisen elämyksen huippua lähenevät myös pannulla paistetut muikut, uudet perunat, oikea ruisleipä, voi ja piimä.

Mutta kysymys oli kirjasta, jonka oikea nimi on Parvi vaikka suomenkieliseksi nimeksi on tällätty ”Pedot”.

Tuo parvi viittaa kirjassa nähdäkseni emergenssiin luonnossa. Näin on, vaikka puhe on seeprasimpukoiden järkyttävästä lisääntymisestä ja valaitten suunnittelemista väkivallanteoista.

Ongelmani on usein todettu kyvyttömyys lukea miljoonapainoksiin kohonneita viihderomaaneja (Grisham, Turow jne.) Dan Brownin Leonardo-jutun luin hiukan hampaita kiristellen enkä pitänyt.

Noissa kirjoissa, joihin valitettavasti luen myös suomalaisen Ilkka Remeksen, minua haittaa rengasmelu, joka puolestaan johtuu jousittamattoman massan painosta. Itse asiassa myös rattaiden kolina kantautuu matkustamoon tavalla jota ei odottaisi tämän hintaluokan… Anteeksi. Eihän tämä ollut Tekniikan Maailman testi.

Kysymys on kuitenkin tuosta. Goethe sanoi Man merkt das Absicht und wird verstimmt. Sitä huomaa tarkoitusperän ja jotenkin pettyy.

Teksti on siis täsmällisesti määritellen pornografiaa eli laskelmoitu aiheuttamaan tiettyjä tunteita. Tämä on vaikea asia. Ammattimaisten sadunkertojien viimeistelemä ”Tuhat ja yksi yötä” on laskelmoitu, mutta sitä lukiessa kertojan henkilökohtaiset pyyteet eivät tule mieleen. Bestsellerin kertoja haluaa rahaa, ja raha tihkuu kaikkien lauseiden saumoista. Ja joskus hän haluaa mainetta, ja keimailu valuu kaikista konjunktioista.

Hyvässä kerronnassa on jotain tolkutonta, vaikka kertoja häivyttäisi itsensä . En väitä vastoin, jos joku haluaa puhua taikuudesta.

Minulle muuan mittari on teksti tunkeutuminen hajanaisiin päiväajatuksiin ja yön uniin.

Tämä aiheuttaa henkilökohtaisen ongelmani toisen puolen. Olen aika haluton lukemaan todella hyvää romaanikirjallisuutta. Se on haitallista mielenterveydelle. Jos ne samat yhteisötilaajat, jotka esiintyvät sähköisen viestinnän tietosuojalaissa, aavistaisivat ilmiön laajuuden, kaikilta työntekijöiltä otettaisiin kirjallinen sitoumus, jolla romaanien lukeminen kiellettäisiin myös loma-aikana. Romaanit vaikuttavat hyvin haitallisesti työsuorituksiin. Samoin ne kiellettäisiin monissa valtion laitoksissa, koska ne murentavat auktoriteettia.

En ollut ennen kuullutkaan ekotrillereistä. Ja pari päivää sitten pohdin ”pahisten” ongelmaa viihteessä!

Tässä on hyvä vastaus. On paljon hauskempaa, että maailmanlopun aiheuttaa ekokatastrofi kuin joku surkea, vehkeilevä rääpäle.

En kerro enempää. Olen kuullut, että toiset tykkäävät huonoa sellaisesta. Itse kiirehdin tutkimaan tarinan, josta on jo aika paljon Wikipediassakin, ja perehdyn alustavasti tapauksessa aiheettomiksi osoittautuneisiin tekijänoikeuden loukkausväitteisiin.

Mainoslause: jos kantaa tämän kirjan mukaan lomalle, tuskin pettyy.

Muuten sekä Indonesian tsunami että kolossikalmari, jotka molemmat näyttelevät tässä 2004 ilmestyneessä keskeistä osaa, tulivat tietoisuuden kirjan julkaisemisen jälkeen.

Kunnianloukkaus blogissa

Posti toi mielenkiintoisen kirjeen. Asianomainen syyttäjä oli tehnyt ratkaisun. Asia koski blogissani 17.1.2007 käydystä keskustelusta.

Silloin oli puhe nimeltä mainitusta juristista, joka oli ottanut hankkiakseen esimerkiksi tuomioistuimissa luovutettuun Karjalaan jääneitä maa-alueita takaisin suomalaisille ”omistajilleen”.

Otin tuohon asiaan kannan. Nähdäkseni sellaisessa täysin kuvitteellisessa tilanteessa, jossa rauhansopimuksella menetettyjä Karjalan maita palautettaisiin , ne palautettaisiin Suomen valtiolle. Mielestäni 1944 Karjalassa maata omistaneilla ihmisillä ja yrityksillä ei olisi oikeutta saada noita maita omistukseensa.

En palaa nyt silloin esittämiini argumentteihin.

Esitin sangen kielteisen käsityksen tämän juristin toiminnasta. Kommentit olivat osittain aika yksiselitteisiä.

Juristi teki poliisille tutkintapyynnön kunnianloukkauksesta ja vaati sen jälkeen minulle rangaistusta.

Syyttäjä kirjoitti:

”Kokonaisuutena totean, että nettikeskustelussa on N.N.:n asianajotoiminnasta esitetty kärkeviä mielipiteitä. Loppujen lopuksi mielipiteet kohdistuvat kuitenkin siihen, onko ylipäänsä järkevää käydä oikeutta luovutetun Karjalan maaomaisuuksien takaisin saamiseksi. Mielipiteistä kärkevimmät on esittänyt nimimerkki *”Äkäslompolo” – tosin Kemppinenkin on kyllä todennut, ettei hänellä ole ”Äkäslompolon” kommentteihin lisäämistä.

Koska kuitenkin esitetyt mielipiteet ovat oikeastaan N.N:n asianajotoiminnan arvostelemista yksittäisessä, julkisuudessakin olleessa tapauksessa ja perustuvat mitä ilmeisimmin voimakkaisiin erimielisyyksiin tiekyistä faktoista, katson, että siinäkin tapauksessa, että esitutkinnassa saataisiin oikeus- ja näyttökysymykset selvitettyä syyksilukevan ratkaisun edellyttämällä tavalla, tulisi tekemään asiassa syyttämättäjättämispäätöksen asian vähäisyyden vuoksi. Myöskään tärkeä yleinen tai yksityinen etu ei arvioni mukaan vaadi syytteen nostamista tässä asiassa.

Tällä päätöksellä ei oteta mitään kantaa siihen, onko joku syyllistynyt asiassa rikokseen.”

Viimeinen kappale on viisas, vaikka joku voisi lukea sen nurinpäin eli että asiassa ehkä olisi tehty rikos. Syyttäjä päättää, nostaako hän syytettä vai ei, ja esittää riittävät perustelut.

Ratkaisu on tärkeä. Olen useita kertoja sanonut, että olen mielestäni rikosoikeudellisesti vastuussa blogini kommenteista. Syyttäjä ei ole maininnut tuosta asiasta mitään. Arvaisin että hän on silti harkinnut sitä. Koska kirjoitan päivittäin, olen julkaisijan asemassa ja siten vastuussa. Päätän mitä julkaisen – ja kuten tiedetään, julkaisen käytännössä kaiken.

Tuo kanta on yleistettävissä. Keskustelupalstan ylläpitäjä voi olla vastuussa. Luulisin, että satunnaisen blogin pitäjä ei olisi vastuussa kommenteista. Laki on tältä osin hiukan tulkinnanvarainen.

Sattumalta juuri tänään uutisissa kerrotaan, että jotkut erästä Susanna Kurosta verkossa parjanneet joutuvat syytteeseen.

Johtopäätös: kunnianloukkauksen ja vastaavasti yksityisyyden loukkauksen kannalta on merkityksetöntä, onko julkaistu verkossa vai paperilla.

Tämä on oikea kanta. Sananvapaus oikeuttaa tietysti olemaan omaa erityistä mieltään mistä tahansa ja ilmaisemaan tuon mielipiteen. Mutta kunnianloukkausta se ei tee tyhjäksi.

Toivoisin että myös tuomioistuin vahvistaisi joskus, sopivassa yhteydessä, että blogin tarkoitus saattaa muistuttaa kuluttajansuojaa eli riitauttaa julkisuudessa esitettyjä tulkintoja ja ottaa esiin epäilyttäviä epäkohtia.

Perustuslakivaliokunnalle

Asia: HE 48/2008 vp. (sähköisen viestinnän tietosuojalaki ym.)

Lausumanani ilmoitan kunnioittavasti seuraavan.

Tässä valiokunnassa kysymys ei ole lakiesityksen asiasisällön yksityiskohdista, vaan vastattavana on kysymys, onko ehdotettu sääntely toteutettavissa muutoin kuin perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Perusoikeuden rajoittaminen on tunnetusti punnintakysymys. Nyt kysymys ei kuitenkaan ole kahden perusoikeuden yhteen sovittamisesta. Luottamuksellisen viesti salaisuus on loukkaamaton. Perusoikeussuoja ei kuitenkaan koske oikeushenkilöitä, sellaisia kuin yhteisötilaajat.

Kysymys on siis perusoikeuden rajoittamisesta yhteisön – nyt lähinnä kaupallisen yrityksen – edun vuoksi. Tuo etu on useimmiten yrityssalaisuuden suoja, josta säädetään rikoslaissa.

Yritysten suojan tarve on sinänsä selvä, jopa kiistaton. Yrityssalaisuuksia loukataan ja loukkauksista rangaistaan. Ongelma on, miten tuo suoja on toteutettava.

Rikoslain mukaan ratkaistavissa tapauksissa toimijoita ovat eräin vähäisin rajoituksin viranomaiset, siis poliisi ja tuomioistuimet.

Lakiesityksen mukaan yksityisellä olisi esityksestä ilmenevissä tilanteessa oikeus toimiin, jotka ainakin periaatteessa voivat vaarantaa sen työntekijöiden tai yhteistyökumppaneiden viestien salaisuutta.

Jos tällainen järjestely todetaan välttämättömäksi, perusoikeuden suoja vaatii ehdottomasti konkreettisia, muillekin kuin asiantuntijoille aukeavia määräyksiä poikkeustilanteista.

Esityksen tekstissä tämä on sivuutettu muotoilulla ”on perusteltua aihetta epäillä”. Muotoilu on tuttu muualta lainsäädännöstä, mutta esimerkiksi poliisien ja syyttäjien normistossa sen tukena on virkavastuu, joka voi johtaa ankariin seuraamuksiin.

Nyt ”perustellun aiheen” harkinta on jätetty ilmaan. Lakiesityksestä ei löydy riittävää ohjausta noiden aiheiden toteamiseen eikä liioin vastuuta, joka selkeästi kohdistuisi harkinnan suorittajaan.

Tämän vuoksi ehdotettu menettely on mielestäni selvästi perustuslain tarkoittaman viestintäsalaisuuden suojan eli viime kädessä sananvapauden vastainen, eikä lakia voida säätää tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Asia on vakava, sillä kun viestin salaisuus on kerran murrettu, asia ei ole enää autettavissa. Perääntymistietä ei ole.

Huomautan myös siitä, että lakiesitys on kytketty mielestäni liiaksi yrityssalaisuuksiin. Sisällöltään rikollisten verkkosisältöjen käyttäminen näyttää jo kasvaneen vakavaksi ongelmaksi. Otaksuttavasti sellaiset ilmiöt kuin nyt puheena ollut pyramidimarkkinointi eli suurten ihmisjoukkojen pettäminen verkkotoiminnoilla, tapahtuvat usein yhteisötilaajien laitteistoja käyttäen eli työntekijöiden toimesta. Sama koskee tiettyjä yleisvaarallisia ja erittäin haitallisia viestejä.

Lainsäädännössä olisi tältä osin saavutettava tasapaino yksityisen edun (yrityssalaisuudet) ja yleisen edun kesken. En osaa nähdä, että yksityisen tahon (työnantajien) toimintavaltuuksien lisääminen suoranaisesti edistäisi tämän vaikean kysymyksen selvittämistä.

Mielestäni hallituksen esitys olisi jälleen palautettava jatkovalmisteluun. Se voi tuntua vaikealta ratkaisulta, koska ongelma on kiireellinen. Mielestäni kuitenkin se toimija, jonka intressissä sääntelyä valmistellaan – yhteisötilaajat – on sopivampi kantamaan viivytyksen aiheuttaman riskin ja jopa vahingon kuin yksityishenkilöt, joiden sananvapaudesta on kysymys.

Helsinki 9.6.2008

Jukka Kemppinen

Professori, dosentti, FT

= = =

Ystäväni Ville Oksanen antoi luvan julkaista tässä yhteydessä oman tekstinsä, jossa muuten on merkittävän monta samaa näkökohtaa kuin valiokunnassa suullisesti esittämässäni:

Lex Nokia - vai ehkä sittenkin yleinen urkkimislaki?

Yksi valmentaja Juhani "Tami" Tammisen sloganeista on: "Ice hockey is a momentum game". Hän tarkoittaa tällä sitä, että kun peli lähtee kerran kulkemaan tiettyjä uria, on kehityksen pysäyttäminen lähes mahdotonta.

Sama näyttää pätevän tietoyhteiskuntaa koskevista lainsäädäntöhankkeista käytäviin keskusteluihin. Kun näkökulma asiaan on kerran valittu, siinä pysytään, vaikka perusteet monipuolisemmalle käsittelylle olisivatkin ilmeiset.

Klassinen esimerkki tästä on "Lex Karpelana" tunnettu tekijänoikeuslain muutos. Laista nousi esiin kokonaisuuden kannalta lähes merkityksetön virsimusiikin tekijänoikeuskohtelu, josta sitten keskusteltiin ja kirjoitettiin hyvin aktiivisesti eri foorumeilla. Sen sijaan lain ydinsisällöstä, digitaalisista kopiosuojauksista, ei käyty mitään keskustelua ennen kuin laki oli jo viittä vaille valmis eduskunnassa ja muutosten tekeminen oli käynyt mahdottomaksi.

Tällä hetkellä näyttää vakavasti siltä, että "Lex Nokiana" tunnettu laki, jonka osuvampi nimi olisi "yleinen urkintalaki", kulkee samaa polkua. Julkinen keskustelu laista on keskittynyt täysin työnantajien oikeuteen seurata työntekijöiden sähköpostiviestejä yrityssalaisuuksien turvaamiseksi. Lain sisältö on kuitenkin jotain paljon muuta – ja huolestuttavampaa.

Laki ei ensinnäkään koske pelkkiä työnantajia, vaan tasa-arvoisesti kaikkia ns. yhteisötilaajia eli kirjastoja, kouluja, taloyhtiöitä – jopa eduskuntaa. Toiseksi laissa ei edes mainita sähköpostia vaan se kattaa aivan kaikki Internet-välitteisen viestinnän muodot mukaan lukien chatit, IP-puhelut kuten Skypen ja myös vertaisverkkojen käytön.

Kolmanneksi laissa ei oikeastaan tarvittaisi erillistä mainintaa yrityssalaisuuksista, koska sen yleiset säännöt tarjoavat jo oikeutuksen seurannan aloittamiselle kaikissa viestintävälineiden väärinkäytöstilanteissa.

Keskeisenä syynä keskustelun jumiutumiseen työnantajien oikeuksiin torjua yrityssalaisuuksien vuotamista on tässä tapaukssa viestintäministeriön tiedottaminen, joka on kapeasti keskittynyt korostamaan vain tätä puolta laista. 70-sivuisen hallituksen esityksen läpikäyminen itsenäisesti ei ole kaikista helpompia tehtäviä. On paljon mukavampaa lähteä suoraan kiistelemään kuin tarjottimella annetusta selkeästä, mustavalkoiseen analyysiin kannustavasta yksityiskohdasta.

Lakiesitykseen tutustumista vaikeuttaa myös sen huomattavan monimutkainen rakenne. Jopa yleensä terävistä ja tiukoista mielipiteistään tunnettu teknologiaoikeuden professori Jukka Kemppinen nosti kädet pystyyn esityksen analyysin suhteen (blogikirjoitus 28.04.2008). Eduskunnan sinänsä vilkkaassa lähetekeskustelussa ainoastaan edustaja Kasvi näytti käsittäneen lain koko laajuuden.

Puhtaalla pykälien läpikäymisellä ei tässä tapauksessa päästä pitkälle.

Seuraava konkreettinen skenaario voisi antaa jotain kuvaa lain mahdollisuuksista: Lukio X:stä on alettu julkaisemaan YouTubessa anonyymejä videoita, joissa kritisoidaan koulun opetuksen laatua ja opettajien huonoa henkeä. Rehtori on huolissaan tilanteesta, koska koulun maineen lasku voisi pudottaa oppilasmääriä ja aiheuttaa näin merkittävää haittaa sen toiminnalle. Hän päättää selvittää, kuka oppilas on videoiden julkaisemisen takana ja käynnistää tätä varten teknisen seurannan. Perusteena on koulun langattoman lähiverkon käyttöehdot, jotka kieltävät tekijänoikeuden alaisen materiaalin (tässä tapauksessa esimerkiksi videoiden taustamusiikin) postittamisen.

Verkkologista löytyykin nopeasti yhteydenotto YouTubeen, jonka jälkeen manuaalisen selvityksen kautta rehtori saa selville opiskelijan henkilöllisyyden. Tämä kaikki tapahtuu koko ajan täysin lain pykäliä seuraten.

Nähdäkseni kaikista huolestuttavinta olisi kuitenkin se signaali, jonka uusi laki tulisi lähettämään seurannan sallittavuudesta. Vaikka verkkoliikennettä on seurattu tähänkin asti, tämä toiminta on useimmiten koettu sentään (aivan oikein) laittomaksi. Uusi laki tulisi murtamaan tämän perusolettaman – kunhan tietoisuus lain kaikenkattavasta luonteesta vähitellen läpäisisi yleisen tietoisuuden.

Ville Oksanen

Tutkija (OTK), Teknillinen korkeakoulu"

Tunnelma oli nolo

Vanhan perinteen mukaan eduskunnan valiokunnat kuulevat asiantuntijoita. Meitä istui sivupenkillä viisi viisasta miestä. Professorit ovat viisaita viran puolesta.

Se oli perustuslakivaliokunta.

Olimme kaikki samaa mieltä. Sähköisen viestinnän tietosuojalain muutoksia ei voi toteuttaa hallituksen esityksen mukaisesti. Muutokset loukkaisivat liikaa sananvapautta.

Puheenjohtajana istui tämä Kimmo Sasi.

Katselin ja muistelin, että hänen isänsä nimi oli Immeri ja isä oli rehtorina sitä mieltä, että oppikoulun tärkein aine on kirkkohistoria. Paikkakunta oli Tampere. Olen kohtuullisen hyvin selvillä Tampereen 50-luvun juoruista ja pistopuheista.

Eduskunnassa vallitsi jotenkin nolo tunnelma. Asiaa ei sovi ihmetellä.

Ellei juhannus ehdi pelastukseksi, valtakunnan politiikka saattaa järähdellä.

Jos liikemies rahoittaa taitelijaa, häntä sanotaan kunnioittavasti mesenaatiksi, jos urheilijaa, hän on sponsori. Jos tuen saajana on poliitikko, kysymys on jostain paljon pahemmasta.

Tämä oli aikoinaan suhteellisen selvää meille valtion virkamiehille. Kunnan väkeä katsoimme pitkin nenänvartta, koska tiesimme, että esimerkiksi rakennuspuolen ihmiset pitivät kohtuutonta kestitystä oikeutenaan. Itse tiedän pääpiirteissään, millä pelillä etenkin Espoo ja Vantaa on kaavoitettu ennen suurta rakennuskautta 1960-luvulla.

Jos niitä tarinoita kertoisi nyt, moni ei uskoisi.

Mutta juhlapieli oli eduskunnasta poissa ja me istuimme jakarandapuisella sohvalla ja puhuimme viisaita.

Muutamat meistä tähdensivät, että yritysvakoilun ja Nokian nimellä markkinoitu lainmuutos tarkoittaa tai voi tarkoittaa hyvin paljon muutakin.

Olin tyytyväinen ja menin sovituin tavoin Kosmokseen nauttimaan vorschmackia, joka oli hyvin valmistettua. Naapuripöydässä istui yliopiston uusi kansleri. Voi aikoja, voi tapoja. Muistan kanslereita jotka olisivat avanneet suonensa mieluummin kuin alentuneet alhaisen rahvaan keskuuteen Kosmokseen.

Paljon parempi näin.

Tullessani kotiin päätin kirjoittaa blogiin myös itselleni muistiin, miten eräät tietotekniikan uudistukset eivät korvaa entisiä rutiineja vaan ratkaisevat ennennäkemättömällä tavalla tarpeita.

Forumin hallissa on puomilla video, josta näkee oman autonsa ajovalot ja perävalot.

Suurenmoinen oivallus ja yksinkertainen videototeutus. En varmaan ole koskaan edes tavannut ihmistä, joka tarkistaisi auton valot säännöllisesti.

Miten vaikea olisi toteuttaa jonkinlainen dynamometri, joka todistaisi samaisella puomilla, että myös jarrut toimivat?

Autokorjaamolla auton rekisterilaatasta ja kyljen (vasemman!) lommosta otettiin valokuva huokealla paidantaskukameralla. Samalla säästyttiin jopa hakemasta auton tietoja rekisterinumerolla ja tutkimasta, millaista maalia tarvitaan jne. Oivallista!

Tämä kehitys syövyttää tekijänoikeuden pohjaa, kuten ystäväni Risto ehti jo oivaltaa. Viesti ja teos eroavat toisistaan paljon. Viesti – kuten edellä kuvaillut kaksi kuvaamistilannetta – menettää kaiken merkityksensä ja arvonsa tilanteen mentyä ohi. Teos on suojattu etenkin siksi, että sillä voi olla ns. jälkimarkkinat. Sinänsä arkinen kirje voi olla arvokas, jos sen kirjoittajasta tulee myöhemmin kuuluisuus.

Olen yhä varmempi, että nimitys viestintä- ja tekijänoikeus on epäonnistunut sanahirviö.

Näitä asioita ei voi järjestellä samoilla laeilla eikä edes samoilla periaatteilla.

Nolo juttu.

Vaikea aika

Tänään näytän vain, miksi kehun kirjaa. Koskenniemi ja Linkomies olivat molemmat roomalaisen kirjallisuuden professoreita. Linkomies oli paljon parempi kielenkäyttäjä.

Silmääni ei ole sattunut elossa olevaa latinistia, joka olisi todella ottanut opikseen.

Edward Gibbon opiskeli lauseen rakentamista – sitä asiaa josta hän on kuolematon – kääntämällä pätkiä Tacitusta ranskaksi ja siitä muutaman viikon kuluttua takaisin latinaksi. Siten hän vertasi omaa aikaansaannostaan alkuperäiseen.

Hän otti opikseen.

Kukaties luulette, että Rooman kirjallisuus on jaloa, ylevää ja ikävystyttävää. Kukaties siellä on sellaistakin. Monien vääristävien silmälasien läpi luettuna (kaksi linssiä yhden hinnalla) se on uskottavinta.

Siinä on hyvän proosan ominaisuudet. Se tunkeutuu uniin, koska se tuntuu todelta.

Näytteeni ovat miltei mielivaltaisia.

”Minä puolestani tutustuin nyt ensimmäisen kerran valtioneuvoston kanslian esittelijäneuvokseen Knut Kindtiin, joka olikin ainoa suoranaisesti pääministerin alainen korkeahko virkamies. Hän oli alkujaan varamaanmittari, joka sittemmin oli antautunut lainopilliselle alalla ja tullut nuoremmaksi hallitussihteeriksi valtioneuvoston kansliaan. Kun tämä virka oli Kivimäen hallituksen aikana muutettu esittelijäneuvoksen viraksi, oli Kindt samalla ilman muuta nimitetty esittelijäneuvokseksi. Hänellä ei kuitenkaan ollut näin vaativaan tehtävän riittäviä edellytyksiä. Oikeastaanhan hänen olisi pitänyt täyttää eräänlaisen valtiosihteerin mitat, mutta puhua sellaisista hänen yhteydessään olisi luvatonta leikinlaskua. Hän oli harvinaisen lahjaton ja rajoittunut ja hänen katseensa oli kuin hiukan pelästyneen, mikä ei suinkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut vähälahjaisilla henkilöillä usein tavattavaa itsetietoisuutta… - - - (kenties vain maatalousministeriön esittelijäneuvos ja kansliapäällikkö J.H. Konttinen oli vielä kykenemättömämpi.)

Kun annoin esittelijäneuvokseni tehtäväksi valmistaa luonnoksen johonkin hiukan tavallista vaikeammin laadittavaan kirjalliseen lausuntoon, sain sen säännöllisesti sekä sisällön että muodon puolesta kelpaamattomassa asussa. Pian väsyinkin hänen onnistumattomuuteensa siinä määrin, etten enää vaivannut häntä minkäänlaisilla tehtävillä…”

Kesäkuussa 1944:

”Sama [Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori] Salmiala, jonka temperamentti oli sairaalloisen aaltoileva, sitten taas ’ryhdistäytyi’ suoritettuaan käynnin Saksan lähetystössä. Siellä näet hänelle vakuutettiin että Saksa kyllä auttaa Suome, kunhan vain hallituksessa pannaan toimeen sen mielen mukainen ’remontti’. Tämän johdosta Salmialan mieliala muuttui eräällä tapaa hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimien asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle suomalainen mielenlaatu, kun se harhautuu raiteiltaan, saattaa eksyä silloinkin, kun on kysymys korkeimmalla sivistystasolla olevista henkilöistä…”

Pahiksen ongelma

Sarjakuvista James Bondeihin ongelma on aina sama, mistä löytää kyllin uskottava vastustaja sankarille.

Tämä on viihteen manikealainen kysymys. On rakennettava hyvän ja pahan eli valon ja pimeyden taistelu, ja sen on ratkettava hyvän voittoon. Jos paha voittaa, kuvio on nimeltään dystopia, ja kyllä sekin toimii.

Modesty Blaise –viihderomaanissa Sapelihammas (Sabre-Toth) juonena on pahan eli kommunistien tukema – isku Kuwaitiin 11. päivänä syyskuuta… Pahan voimat ovat koolla Afganistanissa tai mahdollisesti Pakistanin puolella.

Ei tässä muuta kirjoittamista ole kuin että toivottavasti kenraalit ja heidän everstinsä lukevat ahkerasti viihdekirjallisuutta.

Minun tiedossani ei ole, että New Yorkin 9-11 –iskua olisi kaavailtu se täsmällisemmin viihdekirjallisuudessa tai elokuvissa, mutta tähdennys on selvä. Kun vilkkaan mielikuvituksen omaava kirjoittaja punoo juonia, hänen on useimmiten pysyttävä jonkinlaisen uskottavuuden rajoissa.

Vastaavanlaisia juonia punotaan myös vakavissaan. Ian Flemingin ja monien muiden tiedustelutoiminnassa mukana olleiden kirjailijoiden todellinen kokemus siitä työstä on yleensä matalalta tasolta ja kaikkiaankin vähäistä. Mutta ammatti on sama.

Modesty Blaisen kirjoittaja Peter O’Donnell oli jollainen vaikeasti selitettävällä tavalla pahuksen hyvä. Ehkä Modesty jäi James Bondin varjoon. Ehkä naisliikkeen nousu nitisti Modestyn, joka oli monessa mielessä vapaan ja itse ajattelevan naisen esikuva. Kirjojen ja sarjakuvien hienoinen erotisismi peittää näkyvistä järkyttävän tosiasian. Etenkin kirjoissa sankaritar hyppää sänkyyn oman vakaan harkintansa mukaan ja pitää hauskaa. Se ei ehkä ollut 1960-luvulla aivan itsestään selvää.

Itämaiset taistelutaidot tulivat varsinaisesti muotiin ehkä 1980-luvulla (Bruce Lee ja Run Run Smithin Hongkong-elokuvat). Modesty Blaiseissa nämä Kung Fu –henkiset temput ovat itsestään selviä eli Blaise tappelee paremmin kuin Bond.

Sitä vastoin kirjoittajan suuri mieltymys parapsykologiaan vaikuttaa vanhentuneelta. Ei se juonissa ihmeen suurta osaa esittänyt, mutta jonkinlaista kuitenkin.

Telemetria, selkeänäköisyys ja vastaavat asiat ovat tainneet jäädä, mutta kyllä ne tulevat takaisin. Myös humpuukilla on omat liikelakinsa.

Ei pidä liioin unohtaa, että älykkäillä ja nerokkailla henkilöillä on puolensa. Isaac Newtonilla oli se alkemiansa, jota edelleenkin peitellään. Salapoliisiromaanin mielestäni edelleen suurin nimi Sir Arthur Conan Doyle oli sekä uskomattoman lapsellinen että pähkähullu puuhatessaan keijukaisten ja kummitusten parissa – ihan vakavissaan, mikä ikävintä.

Toistaiseksi viimeinen suuri viisas, joka oli selvästi innostunut parapsykologisista ilmiöistä, oli Isaac Bashevis Singer.

Hän kertoo mielellään alan huijareista, mutta hänellä huijarit saattavat osoittautua pyhiksi miehiksi ja heillä voi olla jopa yliluonnollisia kykyjä.

En tunne asiaa lähemmin, mutta viittaan hiukan ujostellen siihen, että Risto Rytin usko yliluonnollisiin taisi ainakin ajoittain ylittää sen, mitä matalakirkollinen perinteemme pitää sopivana. Enimmäkseen se taisi olla rouvan harrastuspiiriä, mutta en pääse siitä vaikutelmasta, että myös Ryti, kiistatta yksi aikansa älykkäimpiä ja monitietoisimpia henkilöitä, piti ainakin takaovea raollaan.

(Älkäämme kuitenkaan liittäkö tähän seuraan Himmleriä ja hänen suomalaista hierojaansa.)

Sunnuntai joka vuosi

On vastikään lakattava vihaamasta

kuin makean syömistä.

Siitä tulee kaltaiseksi

On hiljan lakattava vihaamasta

kuin on metsästä

Niistä tulee sellaiseksi

Ja kun olet sellainen, ei ole enää paluuta ei.

Viha on makean tunne juoma,

josta asioiden tuntijat eivät

ymmärrä varoitella, vaikka paljon puhuvat riippuvuudesta.

Jostain syystä sitä ei kiellä laki,

tuo lihaisa eläin

Joka ei uhalla ymmärrä

Hirttäytyminen on hyvä ajatus,

mutta ylimielistä. Muistatko, ketkä

olisivat jääneet syntymättä linnut laulamatta?

En ole koskaan tutustunut vihaavaan kiveen,

vaikka olen nähnyt

kiviä paljon.

Kun kiveä työntää neljällä sormella

peukalolla, kivi työntää takaisin.

Muuten se liikkuisi. Kivi työntää

takaisin samalla mahdilla,

ja tätä on kauan ruveten nimitetty

Painovoimaksi.

Kun olet avaruuden yksiössä kuollut,

voit painaa kiveä kaikin käsin

ja silloin se painoton liikkuu enää.

Painovoima, joka vetää sinua

hirsipuusta hautaan, se se on armosi

sinun edestäsi vuodatettu.

Tehtäväsi varjella tasan painoa

ei toiseksi muutu

koska kuopassa ovat

ruumiisi kivennäiset kemikaalit

ja ruohikolla lapsesi

ja muistot.

On vasta lakattava vihaamasta!

Ellei sitä tee, tulee

vihaamansa kaltaiseksi. Se on kosto!

Ole sitten ystävätön, lihava runoilija, jota

kaikki epäilevät mielestään.

Juuri sellainen mies jonka huulet liikkuvat

vaikka ei hänellä enää

kylässä käy

kuin tuuli,

jonka ympärillä naiset kulottuvat, jonka

hiuksiin ei pääsky vahingossakaan pesi.

Se vasta on hirvittävää.

Yhteiskunnallinen jalka

Huomioni kiinnittyi sellaiseenkin, että tämä blogini luokiteltiin eräässä yhteydessä ”yhteiskunnalliseksi”.

Voi olla.

Isältä amputoitiin kuolion takia jalka, ja nyt näyttää, että 87-vuotispäiviä päästäänkin pitämään.

Kirjoitan tässä mielelläni ajasta juuri ennen syntymääni eli sotavuosista. Olen hakenut yhteyttä kansalaissodan läpikäyneiden ja heidän lastensa, toisen maailmansodan aikana aikuistuneiden tai kuolleiden kesken.

Lähtisin romaanin teoriasta eli Robinson Crusoesta. Kun häneltä alkaa loppua muste mutta aika ei lopu, hän alkaa punoa tarinaa itsestään.

Ehkä tämä yletön halumme kirjoittaa ja puhua on tuota autereisen ja aution taivaanrannan pelkoa.

Koska kuolema on yksinäinen saari, jolla yksikään alus ei koskaan käy, tarvitsemme nuo tarinat nitoaksemme itsemme yhteen menneisyyden kanssa.

Menneisyys on Crusoelle aina haaksirikko ja elämä tapaturmaista.

Kun itse yhdistän sukupolvien kertomuksia, minulla on käytettävissäni neljä ääntä. Meitä on ollut yli kymmenen vuotta neljä sukupolvea aivan täysin hengissä, ja takavuosina oli viisi.

Eilen lipsahdettiin Karjalan ja Inkeri asioihin. Isäni isä, joka tämän jutun kuvassa ajaa vuonna 1920 moottoripyörätaksia Terijoella, kyydissä luultavasti kruununvouti Paavolainen, oli seisoskellut kuuntelemassa bolshevikkeja koulukaupungissaan Pietarissa.

Jotenkin outoa, että hänen perheensä on osa ilmiötä, jonka ukrainankielinen nimi on Holodomor. Osa tämän isoisän lähisukulaisista ammuttiin jo Venäjän sisällissodan aikana, mutta osa vietiin leireille eli Gulagiin ja loput tappoi nälkä.

Vuosien 1930-1932 nälänhätää on sanottu suurimmaksi yksittäiseksi ihmisen aiheuttamaksi katastrofiksi. Kymmenen miljoonaa kuollutta Neuvostoliitossa on käypä arvio.

Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa ovat ahkerasti liikkeellä – sota, nälkä, rutto, kuolema.

Viidettä ei mainita – ihmisten surmaaminen muuten vain, sosialismiin siirtymiseksi tai siitä pois siirtymiseksi, sen takia että he ovat väärän rotuisia tai tunnustavat outoja uskontoja.

Tuon valokuvan ottamisen hetkellä asiat olivat vielä edessä. Suomalaiset siirrettiin Pietarin seudulta Krasnojarskiin, Irkutskiin ja itseensä Kolymaan.

Se oli tämä mies, joka oli tavallaan perustellusti sitä mieltä, että Leningrad saisi kernaasti hävitä maan päältä, koska sieltä oli tullut niihin kauhea tuho. Ja hän siis puhui kaupungista, jossa oli kasvanut. Sotien jälkeen hän ei juurikaan suostunut puhumaan venäjää, vaikka osasi sitä täydellisesti.

En osaa moittia.

Jos menettää samanaikaisesti sukunsa ja tulevaisuutensa, ei siihen jää juuri elämisen aineksia.

Ihmisellä pitää olla maailmassa tukijalka. Ainakin yksi.

Leningrad veden alle

(Kuva: Wikipedia - Leningrdin väkiluvun muutokset)

Hurjapäät haaveilivat 20- ja 30-luvulla, että kun ryssä on murskattu, Leningrad on laskettava veden alle, luultavasti panemalla Neva tulvimaan.

Muistitteko muuten, että Nevan kautta kulkevat mm. Saimaan vedet? Vuoksi Laatokkaan ja Laatokka Suomen lahteen.

Siinä olisivat voineet sisävesilaivojen pohjat kolista Kuopiossa asti.

Eräs fiksuudestaan tunnettu akateemikko julkaisi 1935 runokokoelmassaan muun ohella Merjan ja Muroman laulun, jossa jotenkin vääryydellä hävitettyjen ugrien sukua sanotaan suureksi. ”Kansojen kalmistoon, tän’ yönä kuolinlaulunne kuullut oon…”

Hitler innostui hänkin puolestaan selittämään, että Leningrad on hävitettävä maan päältä, mutta tyytyi sitten 1941 piiritykseen.

Suomalaisilta en muista mielipidettä siitä, mitä leningradilaisille ihmisille piti tehdä. Ajettava Uralin taakse? Tuossa aatteessa meidän kotioikeistomme oli samalla kannalla kuin tsaarin poliisi ja Lenin ja Stalin – epäilyttävät ryökäleet Uralin taakse eli Siperiaan.

Surullinen tapaus.

Ne jotka Uuno Kailaan tavoin tunsivat puolustavansa Eurooppaa Aasialta, joka heidän käsityksensä mukaan alkoi Terijoen sillalta (Rajalla – ”edessä Aasia, itä – takana länttä ja Eurooppaa. Varjelen, vartija sitä”), eivät ehkä tienneet, että Suomea ei tänäkään päivänä lueta eurooppalaiseksi eli siis länsi-eurooppalaiseksi valtioksi. Katsokaa melkein mistä tahansa englanninkielisestä historiateoksesta, jonka nimi on Euroopan historia tai Eurooppa. Eräissä teoksissa on vielä korostettu, että Suomen ja Unkarin eurooppalaisuuden kanssa on vähän niin ja näin. Ja tämä siis on koululaitoksen piiristä.

Norman Davies huomauttaa ilkeästi, että kun brittikirjoittajat haluavat jättää Puolan käsittelemättä, he tulevat aina muotoilleeksi itä-eurooppalaisuuden tavalla, joka sopii täydellisesti myös Portugaliin ja Irlantiin…

Mutta kommenteissa kysytään Suomen sodanjohdon tietoja ja sodanpäämääriä 1941.

Vastaan suhteellisen luottavaisesti – vaikka Jokisipilä olisi parempi vastaamaan, että konkreettista tietoa nimellä Operaatio Barbarossa toteutetusta sotatoimesta alettiin saada Suomeen vuodenvaihteessa 1940-1941.

Hitler oli välillä itse vaiheessa, kun englantilaiset käyttäytyivät järjettömästi jatkamalla sotaa ja sitten veli Musse sotki asiat Balkanilla ja tarvitsi Adolfia pelastamaan Italian armeijan.

Lukkoon lyöty hyökkäyspäivä 10.5.1941 olisi voinut muuttaa maailmanhistorian. Siirtoa kesäkuulle voi jälkiviisaasti sanoa kohtalokkaaksi. Itse olen kuitenkin niitä, jotka ajattelevat, ett Hitlerin väkivaltain voitto olisi pitänyt Yhdysvallat poissa Euroopan näyttämöltä ja merkinnyt siten kauhistuttavaa orjuuden aikaa koko maanosallemme.

Suomalaiset eivät edenneet Leningradiin, vaikka näkivät kaupungin valot. Alemmissa portaissa ilmeni kyllä haluja – mutta Leningradissa oli 1941 ehkä 3 miljoonaa ihmistä, ja lopulta siellä kuoli ase kädessä miljoona. Suomalaisia ei ollut puolta miljoonaa.

Ei siinä Mannerheimilla ja Rytillä ollut mitään miettimistä.

Erään maininnan johdosta: opportunisteja meillä oli hallituksessa ja etenkin muutamat maalaisliittolaiset ministerit juoksivat kertomaan salaisuudet saksalaisille Pörssiklubille, mutta natsimielisiä ei hallituksessa kaiketi ollut.

Jos olisitte päässeet unohtamaan, Edvin Linkomiehet Vaikea aika on muistelmakirjallisuutemme huippuja. Epätosi ja epäobjektiivinen se on tietysti, mutta monin kohdin uskottava ja koskettava. Lisäksi Linkomiehen hallitustovereistaan piirtämät murhaavat muotokuvat ovat aina nautittavaa luettavaa.

Kirjallisuutemme huippuihin luen kohtauksen palavassa yliopiston juhlasalissa. Silloin myös suuruudenhulluudestaan tunnettu rehtori Linkomies tiesi, että nyt on edessä vain pakkolaskupaikan löytäminen.

Puheena olevan kirjan käsikirjoitus oli Boreniuksen asianajokonttorin arkistossa. L. oli toimiston asiakkaita, myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Kovasti mietittiin, uskaltaako sitä julkaista. Muistelen urani informatio-oikeuden parissa alkaneen suunnilleen tuosta ja sitä hiukan aikaisemmasta Salaman juhannusromaanista.

Se on se juhannuskin tulossa. Salaman romaanin tapahtumapaikalla Teiskon Kämmenniemessä tuskin enää tanssitaan.

Tuulimyllyt

Tiedotusvälineet ovat kuin tuulimyllyjä. Ne luulevat tuottavansa tuulen.

Kun ne kääntyvät, ne ajattelevat, että näin sitä käännettiin tuuli.

Kun ne pysähtyvät, miete on, että antaakin olla tuulematta.

Ajatus laasta saasta rakkaast’ isänmaasta on pohjaltaan fasistinen. Tai ainakin fasismit ovat tulleet aina esiin toisarvoisten tai keksittyjen mätäpesäkkeiden merkeissä.

Tänään poliittista ja taloudellista järjestelmää selvitettiin pitkin päivää uutisissa, mutta itse asiassa oltiin vain muisteltaessa 1990-luvun alun pankkikriisioikeudenkäyntejä. Ohjelmassa todettiin aivan oikein, että säästöpankkiryhmä lahjoitettiin halukkaille ja että kymmenten miljardien virheet eivät aiheuttaneet seuraamuksia.

Pois populismi. En ole vieläkään keksinyt, miten liikepankit olisi voitu päästää kaatumaan samaan kasaan säästöpankkien kanssa. Iiro Viinanen puhuu vähällä sivuutetussa muistelmateoksessaan valtionkonkurssista. Se oli pari kertaa viikon tai muutaman päivän päässä.

Meistä oli tulossa se, mitä oikeasti olemme, banaanitasavalta ilman banaaneja.

Haluan muotoilla ongelman näin: yhtiöillä ja yhteisöillä ei ole äänioikeutta vaaleissa. Se on demokratian kriisi.

Kun nykyisen kaltaiset järjestelmät luotiin, valtiosta irrallisia oikeushenkilöitä oli hyvin vähän. Merkittävä, kansainvälinen pankkiiritoiminta sijoittuu 1800-luvun alkuun, vaikka järjestelmä tietenkin toimi Italiassa jo 1300-luvulla.

Kun valtion Suomessa ulkoisti omistuksiaan, poliitikot unohtivat, että yksityistettyinä nämä firmat alavat äänestää (rahalla).

Oikeushenkilöillä ei ole perusoikeuksia. Ne eivät ole myöskään luonnonlakien alaisia, koska ne ovat kuolemattomia. Osa niistä on.

Sanon yhtiöiden äänestävän rahalla, koska ne äänestävät välittämillään veroilla. On täysin ymmärrettävä ja luonnollista, että kun Nokia tai paperiteollisuus haluavat jotain, poliitikot kuuntelevat herkästi ja tarkasti.

Liikemiehet alkavat olla hyvin koulutettuja, mutta poliitikot eivät välttämättä.

Kun valtionyhtiön johto pistelee taskuunsa kymmenien miljoonien eurojen bonuksia, tähän esitetään pätevältä kuulostavat perusteet. Kun kansan edustaja sujauttaa liiveihinsä muutamia tuhansia, joiden ei edes väitetä menevän yksityiseen kulutukseen vaan kansanedustajan pestin jatkamiseen, siitä kohistaan.

En kiellä kohisemasta. Liian moni poliitikko luulee elävänsä Kekkosen ajan maailmassa, jossa sääntöjä sai aina muuttaa sopivasti. – Kenen muuten luulisitte rahoittaneen Kekkosen vaalikampanjat, joista 1950 ja 1956 olivat ennennäkemättömän kalliita. Puoluesihteerinä hääri tämän Korhosen edeltäjä, muuan Korsimo.

Poliitikkojen rahoituksen vaikeinta osaa nimitetään taloudellisiksi tosiasioiksi. Olen kuunnellut niitä välillä valiokunnissa asiantuntijana. Yrityksillä on sellainen tapa, että ne nimittävät tavoitteitaan taloudellisiksi tosiasioiksi, joiden toteutumatta jääminen on turmio.

= = =

Sodan oikeushenkilöistä eli organisaatioista jatkan pian. Nyrkkisääntö aikuisille ja edistyneille: divisioona tarvitsee liikkuakseen rakennetun maantien. Rykmentti pystyy taisteluosillaan liikkumaan tiettömässäkin paastossa. Lukutaito tuli muotiin, kun Napoleon organisoi divisioonia jättiläisarmeijoihinsa. Kersanttien ja jopa korpraalien oli saata selvä kupongista, jossa luki, että yön aikana marssitte tuonne noin ja odotatte uutta käskyä.

Parvi

Parvi esiintyi nimityksenä ilmavoimissa, mutta nyt mielessäni on varpusparvi, joka yllätti. Tartunta saattoi tulla sairaalasta.

Ehkä ei asia olisi ensinkään raportoimisen arvoinen, mutta tiedoksi niille henkilöille,, jotka ehkä odottavat luvattua yhteydenottoa eri asioissa, sellaista ei ole muutamaan päivään luvassa.

Kun kysymyksessä ei ole pilkkukuume eikä lavantauti, kuten ensin epäilin, vaan paljon arkisempi versio, ja lisäksi kuumetta, olo on tietysti sen mukainen. Järkevät askareet , kuten kirjoittaminen, onnistuvat vain hetkittäin. Sitten on paettava peiton alle hytisemään.

Illan television dokumentti Viipurinlahdelta -44 oli ihan OK. Muistin kuitenkin eräiden lukijoiden perustellun huolen. Sotajuttuja ei ymmärrä, koska niissä puhutaan käsittämättömiä torjuntakomppanioista, lippueista ja rannikkoprikaateista.

Paljastan syyn: juuri kukaan ei oikeastaan tiedä, miten suuri määrä millaisia miehiä missäkin tappeli. Osaston ja yhtymät tiedetään. Mutta niissä on kovin monta kikka.

Perusteet voi oppia. Jatkosodan aikana meillä oli muutamaan kertaan armeija, mutta enimmäkseen armeijakuntia. Sellaisessa oli 2 – 6 divisioonaa.

Divisioonassa oli 1941 teoriassa kolme rykmenttiä ja sitten viestiä, kranaatinheittimiä, panssarintorjuntatykkejä, pioneereja ja muuta. Rykmentin määrävahvuus oli 3615 miestä kolmena pataljoonana, kussakin 1022 miestä. Rykmentin pataljoonat numeroitiin ennen pitkä juoksevasti. Muuan malli oli 12 jalkaväkikomppaniaa, 3 konekiväärikomppania, kolme heitinjoukkuetta.

Divisioonalla oli kenttätykistörykmenttejä, joita oli määrä käyttää kulloisenkin tilanteen mukaan. Prikaatilla, joka oli rykmenttiä suurempi mutta divisioonaa pienempi, piti olla oma tykistönsä ja siten kyky itsenäisiin sotatoimiin.

Komppanian vahvuus oli 205 miestä. Komppania jakautui joukkueiksi ja nämä ryhmiksi.

Joukkueen johtaja oli käytännössä reservin upseeri ja komppanian päälliköiksi sijoitettiin kadettikoulun käyneitä. Pataljoonan komentaja oli tyypillisesti majuri ja rykmentin everstiluutnantti tai eversti. Divisioonat kuuluivat kenraaleille.

Moni keskustelu menee metsään, kun keskustelijat eivät tiedä, ett rykmentissä saattoi olla kaksi varusmiespataljoonaa ja kolmas, reserviläisistä koottu. Niiden suorituskyvyssä ja jaksamisessa oli joskus suurikin ero.

Jääkäripataljoonat, jotka tulivat kuvaan sodan edettyä, olivat valiojoukkoja, oikeastaan pelkästään hyvin koulutetuista nuorista miehistä koottuja. Muuan tuttavani, joka elelee edelleen, sanoi että heillä Kuuterselässä ja Talissa taistelleessa joukossa pidettiin selvänä, että joka mies jaksaa juosta 10 kilometriä täyttä vauhtia taisteluvarusteissa.

Esimerkiksi siinä Viipurinlahti-dokumentissa vilahteli ratsumiehiä, rakuunoita ja sen sellaisia. Ne olivat jo sodan aikana vanhoja perinnenimiä, kuten sotilasarvot ”kornetti” ja ”ratsumestari”.

Avain on tämä. Kun siis kerrotaan, että johonkin Teikarsaareen tai Ravansaareen hyökkäsi vahvistetun komppanian kimppuun kaksi divisioonaa, se tarkoittaa teoriassa voimasuhteita 200 – 20 000.

Ruotsinkielisen JR 61:n kimppuun kävi Viipurin Tienhaarassa neuvostoliittolaisten armeija (21.A), jolla oli tukenaan runsaasti ilmavoimia. Neuvostoliittolaisessa armeijassa saattoi olla n. 250 000 miestä. Tienhaarassa hyökkäsi 3 -5 divisioonaa.

Juuri 21 armeija on se, joka sotahistoriamme mukaan tarvittiin Saksaa vastaan niin että hyvä hyökkäys. Lähteiden mukaan se kuitenkin jäi Suomen rajalle maailmansodan päättymiseen asti.

Koulua ja sairaalaa

Milloin hyvien koulujen opettajat alkavat vaatia tulospalkkausta? Oppilaiden saamista puoltoäänistä lisää liksaa ja hylätyt kokeet palkasta pois.

Nyt korkeakouluissa sovellettavan tulospalkkausjärjestelmän voisi tuomita epäonnistuneeksi. Palkasta neuvottelemiseen ja sen laskemiseen menee jo enemmän aikaa kuin opettamiseen. Matkalaskun laatimiseen menee tunteja enemmän kuin siihen matkaan.

Rehellisesti: kuinka moni muistaa ja käsittää, että arvosanat ja puoltolauseet ovat kaiken jälkeenkin epämääräisiä arvauksia?

Alan vierastaa yhä enemmän huippuja. Ei tarvitse olla paras, kunhan on parahultainen.

Erinomaisuuden myytti on huomattu harhaksi jopa liikemaailmassa. Tämä IBM- tai Nokia-oireyhtymä erehtyy luulemaan, että hyvä firma on paras kaikessa, vaikka asiakkaat itse asiassa haluavat, että yhtiö olisi kunnollinen ja auttavan rehellinen toiminnassaan.

Pelkään että nyt kouluja ja korkeakouluja pyöritettäessä nuoriin ihmisiin isketään tuo sama erehdys, että kaikkien olisi oltava kansallisen tason kymmenottelijoita.

Kilpailu palkasta auringossa johtaa sitten hirveyksiin. Myös toimittajien pakko on nyt ”tulos tai ulos”.

Päivän esimerkki on lainaus Helsingin sanomien verkkoversiosta:

”Tutkimus: Poliisin Jokela-tiedotus oli liian vähäistä

Julkaistu: 11:59 Merituuli Ahola helsingin sanomat

Jokelan kouluampumisten uutisointia ruotiva tutkimus syyttää poliisia liian vähäisestä tiedottamisesta. Helsingin Sanomain Säätiön rahoittama 224-sivuinen tutkimus julkaistiin tänään maanantaina.

Tutkimuksen mukaan tiedotusvälineet olivat pakotettuja hankkimaan tietoja silminnäkijöiltä, koska virallinen tiedotus oli heti tapahtuman jälkeen olematonta. ”

Kun artikkeleita on lukenut aikansa, tulee vastaan maininta, että joihinkin ylilyönteihin olisi syyllistytty.

Mutta vika on poliisin. Lisäksi havaitaan, että Jokelassa esiintyy edelleen toimittajavihaa.

Minä sanoisin tästä, että toimittajat on pantu juoksemaan kilpaa keskenään niin kovaa, että tajunta on hämärtynyt.

Nyt tapahtunutta käsitellään kosmeettisesti jättämällä mainitsematta, että poliisilla on onnettomuus- ja rikostilanteissa muitakin kiireitä kuin tiedottaminen. Sellaisia kiireitä ovat tapahtuman seurausten rajoittaminen ja uhrien auttaminen.

Jokohan nämä seuraavaksi vaativat, että myös tulipalojen sammutustyöt olisi keskeytettävä tiedotustilaisuuksia varten?

Ja sen jälkeen sairaaloissa teho-osastojen olisi järjestettävä toimittajien toiveiden mukainen tiedotus?

Don Alvaro

Lehdissä lukee, että nuoret ihmiset ovat vähän omituisia.

Olen nyt yllättäen sattunut tapaamaan useitakin, mutta en tavoita ajatusta. Havaintosarjani mukaan ovat oikein mukavia. Saattavat antaa jopa kahvia ja kakkua, jos osaa olla siivosti ja odottaa.

Näillä nuorilla näyttäisi olevan tulevaisuus edessään. Huomaan ajattelevani usein, miten uusi asia historiassa on toisintoimimismahdollisuus. Termi on nykyistä vahingonkorvausoikeutta ja mielestäni onnistunut, vaikka pitkä. Korvausvelvollisuutta ei yleensä synny, ellei asianomaisella ollut mahdollisuutta toimia toisin.

Vuosituhannet tytöstä ja pojasta tiesi syntyessä jokseenkin yksityiskohtaisesti, miten heidän elämänsä sujuu ja miten pitkäksi se osoittautuu. Ne poikkeukset, jotka tulevat mieleen, ovat harvoja. Niillä ei ole merkitystä kokonaiskuvan kannalta. Vanhin poika päätyi viljelemään samoja sarkoja kuin isänsä ja nuorin kuolemaan johonkin tarpeettomaan sotaan, jota käytiin jollain turhalla seudulla. Välistä meni monta kulkutauteihin ja näivetykseen. Varkaan poika tiesi päätyvänsä hirteen.

Valinnan vapaus ahdistaa niin kuin kaikki vapaus. Jos arvioimme, että porvaristolle ja paremmille työläisillä tuli tilaa maailmaan 1800-luvulla, olemme palanneet Baudelairen ikävään ja inhoon, joita voisi nimittää yhteisesti termillä vapauden kauhu. (Sartre esitteli monien ihmisten, myös Baudelairen, ajatuksia ominaan; hänen filosofiansakin on keskeisin osin näpistetty Husserlilta, hän kun Berliinissä opettajana toiminaan ja sukutaustansa vuoksi oli saksan kielen taitoinen.)

Yritän hahmotella 1900-luvun suuresta kirjallisuudesta nämä linjat – vapaudettomuus kuten Kafka, vapauden puristus, kuten Proust ja Musil. Suomen kirjallisuus alkaa vapaudesta ja toisintoimimisesta – Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit. Linjaa vie eteenpäin Aho kehittämällä vapaamittaisen proosan ja vapaan aiheen valinnan, ja edelleen Suomen aliarvioiduin kirjailija, Sillanpää, joka tutkii etevästi vapautta (humala), sattumaa (Ihmiset suviyössä) ja kohtaloa (Nuorena nukkunut) ja näiden ihmeellisiä yhdistelmiä. Haanpää sai niin pahan maineen siksi, että vapauden (Maantietä pitkin, Tuuli käy heidän ylitseen) jälkeen tulee vapaudettomuuden tutkielma (Kenttä ja kasarmi) ja sen jälkeen nälän ja puutteen ahdistus.

Sama toistuu runoudessa. Suuren vapauden hienot lyyrikot, Hellaakoski ja Mustapää, vaikenivat vuosikymmeniksi, ja palasivat kirjallisuuteen sidottuina miehinä.

Mutta ei siinä ole mitään ihmettelemistä, että ikäryhmät käyttäytyvät nyt toisin. Sidotun tulevaisuuden tunne ei ollut enää sotien jälkeen yhtä totta kuin ennen niitä.

Tätä nykyä sukupolvet ovat aivan sekaisin.

Olen saadun tiedon mukaan tilastollinen poikkeus eli alle 10 prosentin ryhmää ikätovereistani, kun molemmat vanhempani ovat elossa ja itse saavutan vanhuuseläkkeen iän. Kun täytin kauan sitten 60, paikalla olivat iloisesti vanhempani ja lapsenlapseni, joita on liuta.

Ennen vaadittiin äreästi arvostusta harmaille hapsille. Nyt en tiedä, mitä siinä pitäisi arvostaa. Emme me naavoittuneet tiedä kovinkaan paljon sellaista, mistä olisi nuorille oikeasti apua.

Kunhan osaisimme pysytellä poissa jaloista.

Näppäilkää parempia kuvia!

Näppäilkää parempia kuvia!

Kuvassa aloittelevalle näppäilijälle sopiva kamera.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa pari sanaa lukioiden menestyksestä ylioppilaskirjoituksissa ja Itä-Suomen koulujen huonosta sijoittumisesta, mutta vanhin poikani muistutti tahdikkaasti, että selitettävän ja selittäjän käsitteet tilastollisessa analyysissä ovat aidosti vaikeita, ja kertoi, että verkossa oleva lista on hänen mielestään oikein laadittu. Kuten tiedetään, tilastomatematiikalla ei voi selittää mitään. Se ei ole minulle eikä teille uutinen, että äidin koulutustaso korreloi voimakkaasti lapsen puoltoääniin ylioppilaskirjoituksissa. Tämäkään ei ole kausaalinen selitys, vaan korrelaatio.

Parempi kirjoittaa ylioppilaskuvista. Ja koululaiskuvista.

Jotkut vakiintuneista lukijoista muistavat, että puheitani digikameroista tai valokuvista yleensä ei kuitenkaan pidä uskoa. Velivainajani, joka oli valokuvaaja, muistutti mielellään, että minä en tiedä valokuvauksesta mitään, ja oikeassa hän oli.

Tuo on jännittävää – miten ison numeron jotkut tekevät kuvien ottamisesta. Olen tuhonnut ainakin kymmenen tuhatta kuvaa, jotka olen ensin ottanut, sitten maksanut, sitten kehystänyt käsin jne. Mielestäni ainoat mielenkiintoiset kuvat ovat syntymäpäivillä ja vastaavissa tilaisuuksissa huiskaisten aikaansaadut otokset.

Ihmiset, talot ja puut ovat kiinnostavia ja samoin vanhat, päällystämättömät maantiet ja polut. Auringonlaskut ja muut valoefektit eivät ole kiinnostavia. (Tarkoitan että ne ovat niin kiinnostavia, että niitä välittämään tarvitaan taiteilija.)

Älkää ihmiset ostako järjestelmäkameraa eli järkkäriä eli SLR-tyyppistä värkkiä, joita nyt myydään hartiavoimin.

Tulee ostananeeksi lisää linssejä. Tulee ennen pitkää ongelmia pölyn kanssa, vaikka näissä uusissa kuinka on pölynravistuskojeet. Kenno – linssiä tärkeämpi laadun tae – on kovasta arka. Minua pyörryttää ajatuskin linssien vaihtamisesta talvella.

Kiinteäobjektiivinen kamera ei ole likikään yhtä hyvä, mutta kun linssi ei liiku eikä filmiä ole, ainoa vaarallinen, maailman myrskyille altis kohta on virtalähde, joka onkin harrastelijakameroiden tavallinen ongelma.

Muistaakseni kerroin nöyrästi tässä blogissa, että Lontoosta ei löytynyt Panasonicin (Lumix) laturia kotiin unohtamani sijalle. Sellaisia kameroita on valitettavan vähän, joissa voi käyttää maitokaupan paristoja, mutta on niitä.

Toinen neuvo: kameran tärkein ominaisuus on se, että se on mukana. Tavallisesti näin ei ole asian laita. Tätä nykyä paidantaskukameraksi nimitetty koje kelpaa melkein kaikissa tilanteissa.

Käytän itse nyt Panasonicin Lumix DMC-FZ50-kameraa, mutta se johtuu kieroutuneesta luonteesta. On kiva vakoilla ihmisiä kameralla. Olen myös koukkuuntunut aikaisempien Canoneiden videokamera-tyyppiseen LCD-etsimeen. Nykyisin paremmissakin kameroissa on oikeaa kuvaa näyttävä LCD, mutta se ei pyöri.

Toinen syy tuo Lumixin käyttämiseen on hiipuva kunnianhimoni – kamerassa on oikea salamakenkä, joten sillä saa periaatteessa ja joskus käytännössäkin kuvia jouluna ja hautajaisissa. Voi käyttää oikeaa salamaa. Omaa ei ole, muta sekä Nikonilta että Canonilta löytyy sopiva (kalliita).

Ja tästä päästään asiaan: RFM eli read the fucking manual. Joku ystävällinen henkilö oli vähän muuttanut säätöjä, ja minulta meni viisi tuntia ennen kuin muistin, ettei kameran idioottimaista automaattista herkkyyssäätöä (ISO-luku) saa muutetuksi niin kauan kuin salama on kengässään. Tärvelin myös pari kuvauskertaa ennen kuin huomasin, että joku humoristi oli siirtänyt kameran pistemittaukseen keskustaa painottavasta.

Digikameroissa raju ylivalotus on tuhoisaa, alivalotus ei.

Kameroiden, kännyköiden ja vastaavien (tarkoittaa rannekelloja) käyttöohjeet kannattaisi etsiä verkosta ja tallettaa yksiselitteisellä tiedostonimellä. Painettu käyttöohje on kuitenkin hukassa. Minulla on mapissa mm. 1978 käyttöön otetun sähkölieden käyttöohje ja samoin 1981 hävitetyn silitysraudan.

Tämä on kohtaloa.

Minusta on sääli, että asiantuntijat ovat vallanneet kaikki forumit.

Valokuvatessa voisi muistaa kaksi neuvoa. Ne ovat hyvin syvällisiä. Ensin kannattaa katsoa siitä reiästä tai LCD-näytöstä, miten kuva rajataan. Ja sitten laukaisinta ei pidä painaa tökkäämällä vaan puristamalla.

Olen kauan pitänyt tapanani ottaa tilanteissa kuvia valokuvaavista ihmisistä. Juuri koskaan juuri kukaan ei osaa pitää kameraa vaaka- ja pystysuorassa.

En oikein pidä siitä, että ihmiset ovat valokuvissa valokuvatun näköisiä. He itse esittävät valokuvan kohteena olevaa ihmistä. Pitäisi uskoa, että valokuva on mielivaltaisesti valikoitu kaksiulotteinen valhe.

Lopuksi rehellinen lause: olen tavattoman onnellinen siitä, että vastoin viisaampien neuvoja hankin liian kalliin kameran ja otin huolellisesti paljon Possulan kuvia 80-luvun loppupuolella.

Ihmiset kuulkaa kasvavat ja vanhentuvat ja jotkut jopa kuolevat.