Kunnian polut

 Oikein etsin vanhentuneita ja tiedoiltaan virheellisiksi osoitettuja kirjoja.

Jac. Ahrenbergin “ihmiset, joita tunsin” 1910-luvulta joutui kateisiin, enkä sitä surrut. Toisin kuin nuorempi aikalaisensa Yrjö Hirn hän suhtautui kaunaisesti kansallisromanttiseen arkkitehtuuriin (tyyppiä Pohjolan talo Aleksilla) ja tarkemmin katsoen kaikkeen persoonalliselta haiskahtavaan. Korkeana virkamiehenä hän ehkä pystytti oman kapeamielisyytensä muistoksi Tampereelle Reaalilyseon talon Hallituskadulle. Ja tuotsiksi ilmestyneistä kirjoista ilmenee nopeasti, että kuvailua ansainneeksi tuttaviksi hän oli valinnut johdonmukaisesti kaltaisiaan li henkisesti lattajalkaisia lampsijoita.

Amerikkalainen, syvän eurooppalaistaustainen ja natseja meren yli paennut Peter Gay jätti vuosikymmen sitten kuollessaan hyvin laajan ja kaikkialla kiitetyn tuotannon. Sen kulmakiveksi arvioitiin iso S. Freudin elämäkerta. Hän osasi yhdistää Voltairen kaltaisen valistusajattelun psykoanalyysin syntyyn ja modernismiin.

Toisin sanoen hän tuli käyttäneeksi pettämätöntä keinoa tutkimalla merkitykseltään hyvin epämääräisten sanojen suhdetta toisiinsa. Minun kuttuurihistoriani nojautuu kernaasti vehnän ja rukiin satoihin ja hintoihin, täsmällisesti mitattuihin lämpötila- ja kosteuseroihin ja Atlantin, Välimeren ja Itämeren sangen suuriin suolaisuuseroihin.

Itse luin yhden osan Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerrasta, jota pidetään suuntaa antavana. Sitä se toki on, mutta sivuuttaa kaikki keskeiset kysymykset. Paasikivi - ei Kekkonen - oli suomalaisten suurmiesten sensaatio. Hän kohosi tasan tyhjästä, tätinsä pikkuruisen maitokaupan takahuoneesta Lahdessa isän palelluttua juovuspäissään hankeen. Hänen uransa ja oma tuotantonsa osoittaa aivan hätkähdyttävää lahjakkuutta. Mutta miten hänestä tuli niin luonnevikainen, ahne ja ailahteleva? Haluaisin lisätä lahjottava - mutta onko jokseenkin varattoman tohtorin tie Kansallispankin suurimmaksi osakkeenomistajaksi hyvän liiketavan mukaista, vaikka se minusta on hyvin epäilyttävää?

Myymälävarkaalle paras mahdollinen asema tarjoutuu myymäläetsivänä.

Tiedän turhan monta tapausta, jossa vaurastuminen tapahtuu menetelmällä “kick-back” - saat tämän edun, jos sujautat pöydän kannen ali minulle siitä osan. 

Kilpailijoittensakin hämmästyttävän kyvykkäiksi tunnustaneiden koulunerojen Ståhlbergin ja Rytin rinnalla Paasikivi oli nerokas sanojen vääntelijä, josta olisi voinut tulla vaikka runoilija!

Jopa nykyiset kellokkaat ovat muokanneet Paasikiven saksan kielestä ottaman “Staatsräson” (ehkä “valtiollinen realismi”) mallin mukaan iskulauseen “realistinen idealismi”, tai jotain siihen suuntaan.

Hän vannoi “tosiasioiden ‘“ nimeen ja käski muitakin tekemää niin, ja tuhosi silloisen poliittisen uransa hankkimalla maahan saksalaista kuningasta tekaistuin perustein syksyllä 1918. Englanti ja Ranska olivat juuri varoittaneet, että tämä tällainen tulisi osoittautumaan itsenäistyneelle pikku valtiolle erittäin ikäväksi asiaksl.

Paasikiven “Staatsräson” perustui siihen, että sekä Saksassa että Ranskassa, jota yhtä vähän kuin Englantiakaan hän ei harrastanut, johtava historiantutkija on tai on ollut myös johtava poliitikko, jolla siis on kyky ja halu selittää asiat “parhain päin”. Yksi (Churchill) sai jopa kirjallisuuden Nobelin palkinnon. Syy saattoi olla se, että hän loistavana kirjoittajana pani valehtelijan käsikirjan nimeksi “sotakronikat”.

Toisin kuin Suomen Pankin johtaja Ryti Paasikivi ei ehkä edes tuntenut Keynesiä. 

Ryti ja Paasikivi eli maan johtavat aiantuntijat olivat virlä vuonna 1919 varmoja, että rahan arvo, hinnat ja työllisyys palaavat maailmansotaa edeltäneelle tasolleen automaattisesti. Juuri tuon taloustieteen perustana olleen automaattisuuden Keynes kumosi osoittamalla ja ennustamalla, että hyvin pahoin käy, jos Saksalta vaaditaan liialliset sotakorvaukset. Siltä vaadittiin niin paljon, että kiinteistöt menettivät arvonsa ja hyperinflaatio söi palkat ja eläkkeet niin ettei työttömille jäänyt muuta tekemistä kuin ryhtyä puhdistelemaan vanhoja kiväärejään. 

Venäjän keisarikunta, Saksan keisarikunta ja Itävalta-Unkari olivat lillerilallereita (Humpty Dumpty) joita eivät pysty korjaamaan kaikki kuninkaan miehet, kun se (muna) aidalta pudottuaan särkyy.

Alussa mainittu Peter Gay osoittaa, että vihollisen keksiminen ja rakentaminen vie valtiolta 30 - 50 vuotta. Jos hän olisi keskittynyt myös kansantalouteen, hän olisi huomannut, että viholliset “kapitalisti” ja “työläinen” syntyivät hyvin hitaasti ja vaivaisesti ja unohtuivat heti, kun maailmansota alkoi. Stalin - kuin Paasikiven hengessä - jatkoi klassisella linjalla vainoamalla kaikkia niitä, jotka ikeasti osasivat jotain. Ja nyt Putin ja Trump eivät tunne taloustieteen keskeistä kysymystä; kumpi määrää, kysyntä vai tarjonta. Vastaus on, että kaupankäynti on kannattavampaa kuin varastaminen.