Sivun näyttöjä yhteensä

24. elokuuta 2025

Mieluisa kuvitus


 


Tekstin hyvä kuvitus on vilkas mielikuvitus. Laulusssa saotaan myös, että se on 

köyhän ainut huvitus.

Keskustelin eilen W. Shakespearen kanssa ja kyselin kuulumisia. Vahvistuin käsityksessäni, ettei hän oikein ehtinyt eikä viitsinyt perehtyä taustoihin, koska hänellä oli niin kiire kirjoittaa näytelmiä ja sonetteja, ja niistä sai rahaa. Jälkimaailma näkee kohdittain heti, että hänellä oli sama tapa kuin monilla muillakin suurilla kirjailijoilla: häikäilemätön plagioiminen. Kohde oli usein Plutarkhos. Sir Thomas North oli tehnyt sen hyvän työn, että käänsi “Kuuluisien miesten elämäkertoja” (Bioi parallelloi) englanniksi. Joskus kohde oli saaga (Hamlet) tai hyvin epämääräinen Skotlannin tai Engglannin historia (Macbeth).

Tekijänoikeuden säännöksi muuten jäi, ettei sankareihin eikä juonikuvioihin ole yksinoikeutta. Sitä eivät kaikki ymmärrä. 

Tyhmä, joka luulee itseään viisaaksi, ja viisas, joka arvele olevansa joseenkin vähä-älyinen, siis Ohukainen ja Paksukainen tai Pekka ja Pätkä, on esiintynyt saduissa ja tarinoissa ainakin 3 500 vuotta. Folkloristi D.L. Ashlimanin luettelossa on tuhansia juonia, enimmäksren indoeurooppalaisten kielten ja persian / arabian kielten piiristä. Otsikolla “Tuhkimo / Tuhkimus” on 24 merkittävää versiota eri puolilta maapalloa. Ashliman siis on korvannut sinänsä loistavan Aarne-Thompsonin vastaavan indeksin, jota ei tahdo saada enää mistään käsiinsä.

Ja Kiina… Onnekseni kielitaitoinen tyttäreni. joka asui pari vuotta sillä suunnalla, mainitsi että hyvältä ja kokeneelta vieraan kielen opiskelijalta menee ainakin 2 vuotta à 8 tuntia päivässä oppia mandariinin kiinan pari tuhatta perusmerkkiä (”kirjainta”) ja niitä vastaavat sanat. Eikä mandariinlla sitten tee käytännössä mitään, koska kuulemma kantonilainen ei ymmärrä sanaakaa pekingiläisen puheesta ja näille taas Shanghain murre on käsittämätöntä.

Eurooppalaisia kieliä olen itse oppinut jopa hyvin varusteina sanakirja, kielioppi ja kaksikielinen teksti. Mutta kun kiinassa ia ole eikä voi olla “sanakirjaa” eikä oikeastaan kielioppia, koska ääntämys muuttaa usein merkityksen. Nyt, suomennettuani eri kielten kautta etenkin Du Fun runoja, vasta ymmärrän, että “kolme rotkoa” on hyvin merkittävä paikka, ja katsellut valokuvia sieltä. Ja monin paikoin jokaiseen malampaankin vuoreen sisältyy kymmenen satua ja viisi kertomusta, ja lisäksi merkkihenkilöiden tapana on ollut muutamia tuhansia vuosia muuttaa omaa, alamaistensa, kaupunkien ja maakuntien nimiä vain valtansa osoittamiseksi.

Eli siis siellä on tuhansia tarinoita, joiden alustavakin ymmärtäminen edellyttäisi maan historian tuntemista. Ja eräskin Kiinan historian klassikko on 30 000 kirjoituskääröä, meidän peeruskirjoinamme luultavasti jotain 10 000 osaa. Joten se siitä.

“Pei Dille joelta 

Kylmillä vuorilla tummuu sini,

 syksyinen vesi virtaa yöstä yöhön.

Keppiini nojaten kuuntelen veräjällä

myöhään tuulessa kaskaiden ääntä. 

Aurinko viipyy vielä valkaman kohdalla; 

kylästä tupruttaa yksinäinen savu.

Ennen Jie Yu makasi maassa sikahumalassa. 

Tao Yuanming karjui laulujaan kuin mieletön.”


Toisin kuin Thukydides ja Xenofon, jotka ovat kuolematonta proosaa, Plutarkhos olisi meidän maailmassamme iltapäivälehden toimittaja, koska hän sekoitti meheviä tarinoita ja odottamattomia käänteitä hurskastelevaan tekoylevyyteen. Kaikilla ei ollut sellaista onnea kuin esseen keksijällä; Montaignen isällä oli kasvatustieteellinen päähänpinttymä, jonka johdosta pikkupojan todellinen äidinkieli oli latina. Hänelle puhuttiin vain sitä, ja kotimaansa kieltä ranskaa hän oppi vasta kilipukin kokoisena. Ja niinpä hänen raivostuttavuuteen asti siteeraamiaan lähteitä olivat Plutarkhos - kreikkaa - ja Seneca ja välillä vähän oikeussalihuijari Ciceron esimerkillistä proosaa. Kreikkaa hän opiskeli siis latinaksi lapsena.

Muuan EU:n tulkki, nimeltään Ikonomou, kääntää kuulemma 21:tä yhteisön virallisista kielistä, joita on 24, ja puhuu 32:ta nykykieltä sekä lukuisia kuolleita kieliä, joihin kuuluu assyria / babylonia, sanskrit ja - mandariini.

Luettuani kommenteista ja Facebookista, jota tapaan joskus silmäillä, vaikka en kirjoita sinne, miten pahasti monet kärsivät paniikkihäiriöstä tässä maailmassa, haluaisin vihjata, että Graeberin - Wengrowin ”Alussa oli - Ihmiskunnan uusi historia” on huomaamattani ilmestynyt suomeksi. Ehkä joku uistaa, että vuonna 2021 menetin täysin malttini tuon kirjan johdosta ja kirjoitin ainakin 3 blogikirjitukseksi kuvaillen sitä ylistävään sävyyn.

“Kansojen historian” 12 kaksoisosaa olen itse lukenut 3 kertaa ja lahjakas veljeni Pekka neljästi. Se on rratonta viihettä eikä lopu aian kesken, varsinkin kun välillä joutuu oikein muistelemaan, mitkä kaikki perustiedot olivat virheellisiä jo alun perin tai osoittautuneet matkan varrella vääriksi. Mutta Graeber - Wengrow tekevät lukijalle palvelun esittämällä tulkintoja, jotka he samassa yhteydessä perustelevat. Heidän, antropologin ja arkeologin, dokumentointinsa muutti ainakin minun käsityksiäni. Jesuiittojen välittämät suurten intiaaniheimojen ihmisten selostukset valkoisista eivät ole kevyesti sivuutettavissa. Alun perin lakimiehenä huomaan pohtivani myös eurooppalaisia perusselityksiä esimerkiksi linjalla Hobbes - Rousseau. Mitä todella tarkoitetaan “luonnonlailla”?

Ja muuten - eilen esiin ottamani tanskalainen Holberg on erittäin mielenkiintoinen rinnastus Voltairelle ja Montesquieulle. Eurooppa horju 1700-luvulla kertomusmuodon ja “tutkimuksen” välillä. Valitettavasti tutkimus voitti, vaikka asioitaan toivat hyvin etevästi esiin tarinoilla ranskalaiset - esimerkiksi “Persialaisia kirjeitä” tai “Candide” tai Voltairen Kaarle XII:n elämä, joka lienee aikalaisten puolittain keksittyjen elämäkertojen kantaisä. Minkin tunsin kerran miehen, jolla oli pakonomainen tarve kirjoittaa Urho Kekkosen omaelämäkerta. Se olisi ehkä sopinut, kun sekä kirjoittaja että uhri olivat joka tuulen tuiverrettavia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti