Villi uros

Poliitikko Jani Mäkelä on tavattoman tätimäinen henkilö. Tuskin voisi olla parempaa valintaa eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Koko aikuisen elämäni ja kirjallisen tuotantoni olen yrittänyt liehitellä tätejä. Olen ajoittain onnistunut ja saanut pullaa ja ainakin kerran viinerin, joka oli jäänyt paremmilta vierailta yli.

Mäkelän puoluetoveri, valtiovarainministeri, esiintyy välillä kuin kiukkuinen karju. Katso otsikko. Tuo olisi käypä suomennos, vaikka Geoffrey Householdin kirja tuli aikoinaan suomeksi nimellä “Ihmismetsästys”. Mainitsemieni nykypoliitikkojen tavoin kustantaja (Otava) oli lipsauttanut juuri sen, mitä piti salailla,eli ettei kirjassa ole kysymys ihmismetsästyksestä, vaan metsästävistä ihmisistä.

Outoa että minä en kääntänyt tuota kirjaa, vaikka oli suomentanut kaksi Househholdia. Tässä asialla on mainio Yrjö Kivimies.

Kivimies, alkujaan nimeltään Uuno Mattila, olisi oivallinen lisä suunnittelemaani kirjaan “Toisen luokan intellektuelleja”. Alussa mainitut, joihin liittäisin Kauko Kareen ja Raimo Ilaskiven, kuuluvat niin ikään kaavailemaani teokseen “Kolmannen luokan poliitikkoja”.

Taustalla on tämä kiinnostava kysymys, miten jotkut ihmiset osaavatkin erehtymättömän varmasti puhua aina väärällä hetkellä väärästä asiasta. Tarkoitan tapausta, jossa ihminen kuiskaa lakanoiden välistä suostuvansa kaavailtuun sukupuoliyhdyntään, “mutta käyn ensin kakalla”. Tuo asiallinen repliikki ei välttämättä johda kauniin romanssin puhkeamiseen.

Te kysytte, mistä vihat. Kysytte vaikka en edes maininnut poistomyynti-intellektuelleina Donneria, Haavikkoa ja Erno Paasilinnaa.

Vastaan: Klingen mieleen tuova sisäinen tyhjyys ja perforoitu sielu. Se ettei ole todellisuudessa kiinnostunut toisista ihmisistä, näkyy tekstistä vuosi vuodelta paremmin eli pahemmin. 

Vertauskohta on ensiluokkainen Veijo Meri. Vaikka hänkin oli maatalouspuolen miehiä eli erikoistunut tuottamaan puuta heinää, hän olli kirjoittajana kuin itse kuvaamansa Suomen paras näyttelijä. Kun hän menee käsien ja polvien varaan puistossa eli näyttelee puistonpenkkiä, maalaiset istuvat heti hänen päälleen ja rupeavat syömään eväitään.

Ankara vertauskohta on Paul Auster, jonka laaja romaani “4321” on uskomaton taidonnäyte. Sama henkilö, osittain samat henkilöt, esiintyvät neljänä eri henkilösarjana, yleensä hiukan eri ajankohtana, mutta kaikki kymmenet henkilöt ovat uskottavia ja liikuttavia.

Yhtä ankara on Isaac Bashevis Singer, jolla lisäksi on inhimillistä lämpöä myös aika epämiellyttäville ja hankalille ihmisille.

Householdin “Ihmismetsästys” on kertomuksena suurenmoisesti soljuva tutkielma ihmisenä olemisesta ja ihmisten kohtaamisesta. Kansikuvaankin otettu Hitlerin salamurhaaminen on kirjassa kaukaa haettu ajatus, joka tarvitaan, jotta juoni pääsisi rullaamaan.

Tämä kirja myös aloitti pitkän englantilaisen perinteen, josta hyötyivät MAugham, Len Deighton, Ian Fleming, John Le Carre…

Householdin kyky yhdistää myös toiminta ja maisema, tässä tapauksessa usein vesiraja tai syväksi poljettu tilustie, on hämmentävä. Saman teki myöhemmin ranskaksi Simenon, ja kaiken lisäksi kanavat ja sulut näyttelevät kummallekin keskeistä osaa. 

Tämän takia ihmisenä hyvin kavahduttava K.M. Wallenius onnistui kirjoittamaan yhden mainion kirjan, “Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä” (1933). Sanon hänestä näin ikävästi, koska tiedän, että ihmisenä hänellä oli taito sotkea vakaviakin asioita ja saattaa toiset pulaan.

Muistan hyvin kun suomensin “Kymmenentuhannen paluun” ja pidin silmällä alkutekstiä, Xenofonin Anabasista. Ellette tietäisi, sekin on todella hyvä ja tarina on kuolematon, mutta Household irrottaa tarinan henkilöt kerran eläneistä ihmisistä, toisin kuin Xenofon, ja korvaa heidät itse kuvittelemillaan.

Tulos on kirjallisuutta.

Jos tämä tuntuu koukeroiselta, ajatelkaa “Tuntematonta sotilasta” ja miksi “Pohjantähteäkin”. Linnan kuvittelemat henkilöt ovat todempia kuin juuri kukaan, jonka tunnette itse. Esimerkiksi vaikka Riitaoja (hän joka pelkäsi niin kauheasti).

Samasta syystä muuten “Seitsemän veljeksen” päähenkilöit ovat Lauri ja Timo, valtavien ristiriitojen miehet.

Nähtävyys

Ihmisten katseleminen oli kauan suuri huvini. Minulla oli muutama mielipaikka. Kauhavan matkahuolto oli hieno. Haldinin bussit, jopa Kokkola-Seinäjoki, kävivät siinä kääntymässä, ja ihan vieressä oli pirssi. Melkein kaikkien taksimiesten nimi oli Kujanpää. Tai Ojalammilla oli Pobedan näköinen Vedette, ja Sinisillalla oli kaunis sukunimi. Yhtenä kesänä hänen poikansa Jorma myi jäätelöä Litmasen kioskilla ja lauloi Koppalan Huukolle, joka hoiperteli housujaan kaivaen nurkan taakse “Oi Lazzarella - ei siihen kuseskella.” Minä lauloin siihen tapani mukaan nuotin vierestä Rautavaara-parodian “Vain merimies voi tietää kuinka kalja kusettaa.”

Kirkkonummen Senaattori eli kirkonkylän K-market oli mukava paikka. Jostain syystä nykyinen Sittari ei ole, eikä kilpailijan S-ryhmän Prisma liioin. 

Helsingissä City-pasaasissa oli mukavia paikkoja katsella silmänurkasta, miten yhet juoksoo piä eillä ylös, yhet alas, kaikilla kiire piä eillä helevettiin.

Rautatieasema oli huono. Vain omituiset ihmiset istuivat siellä penkillä. Poliisi keräili heitä. Kerran poliisi vei veljeni Mikon. Mikolla oli sana hallussaan. Toisin sanoen hänellä oli kyky valita hallustaan kulloinkin aina väärä sana. Nyt hän sanoi Kiisalan pojalle katsoen nenäänsä pitkin: minä olen tässä odottamassa junalta isääni varatuomari Kemppistä ja heilutti Citroen ID 19:n avaimia, joiden peränä oli kalliilta näyttävä muovipala planeettapyörästöä tai alikersantin natsoja kuvaavine kulmineen.

“Vai tässä ruvetaan vielä kehumaan”, karjaisi poliisi ja kiskoi pojan putkan eteiseen. Sinne osoitettiin kohta pian myös isämme, veljeni vaatimuksesta. Isällä puolestaan oli - useimmiten - ihmeellinen pelisilmä, joten hän poimi Mikon mukaan vain nyökkäämällä, mutta niin maagisesti, että työvuoron ylikonstaapeli kurkisti huoneeseen, käsitti heti tilanteen ja katsoi “pidätyksen” suorittanutta poliisia sillä katseella, joka suomennetaan “kymmenen kierrosta lipputangon ympäri mars mars”.

Tämän kirjoitin nyt selvittääkseni, että et voi kuulla, ellet katso. Jopa radion kuunteleminen on puhtaasti kummitteellinen tapaus eli siis magiaa. Kuunnellessasi katsoet sielusi silmillä. Siis kuvittelet. Aistimuksesi koostuu näistä.

Virikkeen sain huomattuani, että Kamala Harrisin puheen Chicagon puoluekokoukessa olisi voinut nuotintaa. Pienet tauot, korostukset ja hidastukset olivat niin hyviä, ja niille on ollut vuosisatoja merkinnät. Tämä on tärkeä:

Ja accelerando, ritardando, stretto, sostenuto.

Suosittelisin lämpimästi kaikille kansalaispiireille, jotka pyrkivät Yhdysvaltain presidenteiksi, Plutarkhoksen “Kuuluisien miesten elämäketoja”. Se muuten on hyvin hauska ja helppo lukea.

Demosthenes tunnettiin Ciceron vertaisena kaunopuhujana. Ciceron oikeudenkäyntipuheita on säästynyt ja julkaistu monilla nykykielllä. Teksteinä ne ovat aika huonoja, mutta nepä olivatkin puheita. Puhe on tarkoitettu tekemään vaikutus - innostava vaikutus - puhumishetkellä eli tässä ja nyt. Ciceron taito tunnetaan varsinaisesti herjauskirjoituksista (“philippics”), joista kuuluisimpia ovat ne Catilina-poloista vataan esiteteyt, (Kauanko vielä Catilina koettelet kärsivällisyyttämme…?”

Demosteheneksesta kerrotaan, miten epätavallisen huono tämä hintelä nuorukainen oli ja kuinka hän sitten oppi.

Lukemisesta saa suuren hyödyn, jota tämän blogikirjoituksen lukeminen nyt ei tuota. Mestari Plutarkhos on loihtinut näkviin kaunopuhujan kulloisenkin ypäristön ja ihmisen tai ihmiset, joilta hän sai hyviä tai huonoja neuvoja.

Pohjaltaan syy on sama kuin Thukydideen ylivoimaisuus. Sotahistoriitsijana (Peloponnesolaissodat) hän myös kertoo taistelusta, miltä se tuntui. Hän oli näet mukana nykykielellä joukkueejohtajana tai komppanianpäällikkönä.

Jos muuten luulette että lihavan Marlon Brandon esitys omenia luvatta myyntikojuista poimivana mafiapäällikkö Corleonena on suurenmoinen, erehdytte.

Puhumisen suurinta juhlaa on Marlon Brando Mankiewiczin vuoden 1953 mustavalkoisessa elokuvassa puhumassa juuri surmatun Caesarin ruumiin ääressä Shakespearen unohtumattomin sanoin. Kun Brando - Marcus Antonius - sanoo kolmannen kerran, että Brutus on kunniallinen mies, jokainen senaattori ja jokainen meistä, elokuvan katsojista tietää, että näin ei ole asian laita.

Professoreita

Kehuin eilen Erkki Aurejärven kirjaa mutta asiayhteyden takia en ehtinyt sanoa, että ne tupakkaoikeudenkäynnit, joita hän myös kuvaa laajasti kirjassaan, on suuri kertomus sankarillisesta toiminnasta. Hän oli todella tärkeällä asialla, käytti määrättömästi aikaa, omien sanojensa mukaan ei ansainnut mitään vaan sen sijaan menetti paljon omia rahojaan, ja keräsi vastaansa joukon kaupungin parhaita asianajajia, joilla oli käytettävissään tupakkateollisuuden pohjaton rahapussi.

Joku vähemmän etevä lakimies kuin Aurejärvi olisi luultavasti menestynyt paremmin. Tupakointinongelma sinänsä oli kulttuurinen muutos, joka oli poliittinen eli lainsäädäntöongelma ja hän ajoi sitä oikeudellisena eli tomioistuinasana.

Koska asia on aidosti vaikea ja monitahoinen, tyydyn tässä käyttämään kielikuvaa: ei edes korkein oikeus voi estää päätöksellään talvea tulemasta tai tuulta puhaltamasta. Tällä hetkellä äärimmäisen kiireellinen ja vaikea ongelma, ilmaston ja monimuotoisuuden nopea tuhoutuminen, ei ole tuomioistuinasia. Se että joku lyö lasta, on poliisin ja tuomioistuimen asia. Saako lasta lyödä, oli lainsäädäntökysymys, josta oltiin aika jyrkästi eri mieltä. Olen aikuisena lakimiehenä jutellut myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat toistelleet, että joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. Koska olin itse nuori ja nenäkäs, sanoin kerrankin, että joka kuritushuoneetta kasvaa, se kunniatta kuolee.

Aurejärvestä tulee tosin mieleeni eräs toinen henkilö, joka sai noin kerran viikossa turpaansa Helsingin rautatieasemalla. Espoossa oli minun aikaani poliisi, jonka lyömisestä joku sai useita kertoja vuodessa lain siitä säätämän kovan rangaistuksen, kun piirin muita kahtakymmentä poliisia ei vastustettu väkivaltaisesti koskaan.

Tämä on minulle mysteeri: taito kävellä nyrkkiin. Kuulun itse noihin lahjakkuuksiin. Olenhan saanut potkut jopa isäni asianajotoimistosta ja korkeimmasta oikeudesta, jonka etevä jäsen kehotti minua harkitsemaan toisia tehtäviä oltuani 14 vuotta esittelijä. Arvi oli minusta oikea. Talossa oli suuri määrä minua parempia esittelijöitä, puhumattakaan jäsenistä. 

Toisen kerran lisäsin mainettani vihattavana henkilönä, jollaisella ei pitäisi olla mitään tekemistä hovioikeudenneuvoksena, sanomalla hovioikeuden kahvilassa rikolllisten paapomista paheksuvilla kollegoilleni, että minä voin järjestää heille tilaisuuden ja sopivat lyömäaseet mennä esimerkiksi tulevana perjantaina Sörnäisten keskusvankilaan hakkaamaan rikollisia. Ensimmäisenä poistui pöydästä se pulloposkinen neuvos, josta kaikki tiesivät, että hänellä oli itsellään tapana piestä vaimonsa, yleensä perjantaisin, aseena Hoover-pesukoneen sininen poistoletku. Sama hovioikeudenneuvos tapasi pikkujouluissa “leikillään” kuristaa erästä kollegaamme, koska tämä oli hurri.

Korruptio

Merkittävä ennakko- ja esimerkkitapaus korruptiosta oli Kauko Juhantalon juttul Sen yhteydessä lentäväksi sanaksi muodostunut “koplaus” tapahtui siten, että Juhantalo ministerinä lupasi vaikeuksiin joutuneelle pankille valtion taloudellista tukea edellytyksellä, että tämä pankki antaa hänelle henkilökohtaista taloudellista tukea, koska hän oli vaikeuksissa velkojensa kanssa. Paikalla oli sivullinen henkilö eli todistaja.

Oikeuskansleri Jorma Aalto tutki tilanteen ja esitti kriittisiä huomautuksia ministeri Juhantalon menettelystä mutta arvioi, ettei syitä oikeudellisiin toimenpiteisiin ollut.

Tapaus vietiin tämän jälkeen eduskunnan oikeusasiamies Jacob Södermanin tutkittavaksi. Tämä katsoi saman aineiston nojalla, että rikos oli tapahtunut ja nosti syytteen valtakunnanoikeudessa.

Valtakunnanoikeus, jossa puheenjohtajana oli lain mukaisesti korkeimman oikeuden presidentti ja jäseninä muun muassa korkeimman hallinto-oieuden ja Helsingiin hovioikeuden presidentit, katsoi syytteen toteen näytetyksi ja tuomitsi Juhantalon vuodeksi ehdolliseen vankeuteen lahjuksen ehdottamisesta. Kaksi jäsentä olisi tuominnut lyhyemmän rangaistuksen mutta ehdottomana.

Juhantalo kieltäytyi eroamasta eikä puoluetoveri Esko Aho vaatinut sitä. Eduskunta äänesti asiasta, ja Juhantalo erotettiin eduskunnasta. Perustuslakivaliokunta tutki oikeuskanslerin menettelyn ja antoi oikeuskanslerille huomautuksen mutta ei pitänyt tarpeelllisena hänen panemistaan syytteeseen.

Wegeliusta avusti muistelmien kirjoittamisessa toimittaja Mauno Saari. Kirja on erittäin hyvä. Osaksi se johtuu siitä, että Wegelius piti päiväkirjaa ja merkitsi siihen myös työssään pankissa tapahtunutta. Tampellan edustaja toimi selvittelyasiassa sankarillisesti.

Kansa äänesti Juhantalon takaisin eduskuntaan seuraavissa vaaleissa, mutta sitä seuraavissa hän putosi.

Vaikka valtakunnanoikeus oli ratkaissut merkittävässä asemassa olleiden henkilöiden korruptiojuttuja aikaisemmin kahdesti - Salaputkijuttu ja Kätilöopiston juttu - arvioni mukaan tämä Juhantalon tapaus vaikutti pysyvästi asenteisiin.

Jos joku ihmettelee, miksi kirjoitan vanhasta ministerijutusta nyt kun päivän uutisena on “tavallinen” lahjontatapaus,vastaan arvoituksellisesti. Tunnen tuon jutun erittäin hyvin.

Korruptio on nin blogikirjoituksen tasolla demokratian toinen nimi. Tavallisesti valtuusto- tai eduskuntaehdokas lupaa tai vihjailee edistävänsä kalastelemiensa äänestäjien asiaa. Se on oikein. Joku lupaa edistää esimerkiksi sairaanhoitajien tai sairaiden vanhusten asiaa ja nämä äänestävät häntä. Alan mestari oli Raimo Ilaskivi, joka kävi puhumassa ja sai muun muassa Koskelan vanhainkodista käytännössä kaikki äänet. 

Ilaskivestä tulee mieleen Siemensin metrojuttu, joka oli Suomen oloissa harvinaisen iso ja kohdittain räikeä lahjontajuttu. Toisaalta olen itse ollut seuraamassa, miten Armas Puolimatka, Keskus-Sato ja Rakennuskunta Haka hankkivat rakennuslupia ravintola Palacessa. Helsingin kaupungin virkamiehille ei kelvannut Koskenkorva, joka oli maaseudulla tavallinen voiteluneste, vaan heille piti olla mustaa monopolia. Yksi kaupungin rakennustarkastajista halusi myös huoran, vaaleatukkaisen. Se oli 1960-lukua.

Samoihin aikoihin katselin notaarina, miten pari tyhmintä asianajajaa meni viemään hölskyvää joulutervehdystä Espoon laamanni Helmiselle ja tuli saman tien lahjoineen häntä koipien välissä takaisin. He eivät tienneet, että Helminen oli istunut Suomen hankalimman ja pahiten tulenaran juttukokonaisuuden, asekätkentäjutun. 

En ole nähnyt mihinkään painetun tietoa Helmisen virkaveljenä Turun hovioikeudessa toimineesta Olavi Hongasta. Honka oli jo ennen sotia aina valmis kannevirkaalina syyttämään kommunisteja tai sellaisiksi arveltuja myös ilman todisteita.

Ja kun joskus mainitaan Kekkosesta teloituskomennuskunnan jäsenenä vuonna 18, voisin luetella nimeltä joukon hovioikeudenneuvoksia ja pari tulevaa oikeusneuvosta, joila oli tavattoman kova hinku päästä jakelemaan kuolemanrangaaistuksia tuona samana vuonna. Kahdesta kollegat ylittäneestä armottomuudesta tunnetusta henkilöstä tuli korkean tuomioistuimen presidenttejä. Itse hankin itselleni melkoisia vaikeuksia lakimiestehtävissä kirjoittamalla vuonna 1989, että nuo Vapaussodan valtiorikostuomioistuinten tuomiot olivat lainvastaisia. Eivät ne teot mitään maanpetoksia olleet. Olin toisin sanoen samaa mieltä Jukka Kekkosen kanssa jo ennen kuin Jukka Kekkonen. 

Kun luin Erkki Aurejärven muistelman “Kovempaa peliä”, sain puuttuneen avaimen tuntemani henkilön psyykeen. Se tarina rangaistuksesta, jonka hän sai nuorena ryöstöntapaisesta kiristämisestä, on todella ikävä. Itse kirja on erittin tarpeellinen.

Kuusta kuuleminen

 

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Suuri intellektuelli Matti Kuusi vertaili etevästi myös sananparsia. Sukunimi on suomennettu aatelisnimestä Granfelt.

Suositan vilkkaasti kuvasta ilmenevää muistelmaa, joka on maan parhaita ja sisältää parikin historiamme solmukohtaa.

Kaduttaa että järjestin itseni vain kerran istumaan kunnon illan Matti Kuusen kanssa. Paikka oli ravintola Motti. Tapaamisesta jäi päällimmäiseksi mieleen, miten hankalaa taitaa olla myös kasvaminen lahjakkuuksista kuuluisaan sukuun. Tuo saman asian ymmärsin, kun sain usein tilaisuuden myös syvällisempään keskusteluun erään Kurki-Suonion kanssa. Hehän ovat Krohneja.

Siis minun silmissäni lähes neuroottinen tarve toppuutella ja jopa vähätellä omia tekemisiä. Eräänlainen arkuus, sanoisin. Matti Kuusen tapauksessa se oli tosi mielenkiintoista, koska hän oli ollut jo koulupoikana sukupolvensa majakka ja kuuluisa erittäin räväkästä tyylistään.

Tuohon piirteeseen näyttää liittyvän joskus hakeutuminen jonkun petolinnun apuriksi. Liittämättä noin pahaa sanaa asianomaiseen, Kuusen edeltäjä ja opettaja Martti Haavio ei kyllä pahemmin katsonut, kenen varpaille kulloinkin astui. Ja folkloristiikkaa lähellä oli E.N. Setälä, jonka monunmentaalinen itsekkyys ja tahdittomuus tunnettiin laajalti.

Mutta Kuusen kielen taju haki vertaistaan ja myös siksi tämä hänen muistelmakirjansa on kallis hunajapisara.

osin Kuusi on myös Suomen ehkä parhaan sotakirjan takana, Aake Jermon “Siiranmäen miehet”. Jermo oli “heppuli”, oikein tyypillinen toimittaja, jolle maistuivat myös virvokkeet.  Matti Kuusi oli absolutisti, mutta hän antoi ystävänsä Aimo Raassinan houkutella itsensä auttamaan Jermoa ja käytännössä kirjoittamaan uudelleen tämän selvityksen JR 7:n taisteluista kesän 44 suurhyökkäyksestä. - Äyräpää-kirjassa Kuusi ei ollut niin paljon mukana (“Taistellen takaisin”). Mutta tuo alistuminen suuren nimen varjoon näkyi siinäkin, että rykmentin valistusupseerina hän oi myös suurtaistelujen ajan legendaarisen Adolf Ehrnroothin lähin mies, ja Vackra Adolf puolestaan säästi luutnanttia hengissä arvatakseni siksi, että toivoi tämän kirjoittavan Vänrikki Stoolin tarinat 1944, päähenkilönä tämä Adolf. Tämä myöhempi jalkaväenkenraali oli valtavan hyvä rykmentin komentaja, parhaita mitä meillä oli. Toinen ilmiö, Ihantalassa kaatunut E. Vihma (alkujaan Wichman) vei määrätietoisuuden ja rohkeuden hulluuteen asti.

Kunnioitan Kuusta siitä, että hän ei kirjoittanut Hänen toinen runokokoelmansa “Routa liikkuu”, jonka osaan edelleen melkein kokonaan ulkoa, on syvän pettymyksen ja karvauden värittämä. “Tiesimme muka ( leikistä kuka / selvisi ehjin nahoin. / - Petyimme pahoin.// Ei entisellään / lie keho kellään, / sielukin sikin sokin. / Rempalla jokin.//”

Se hieno jakso on Berliinistä 1938 vai oliko se vuotta ennen. Stipendiaattina AKS:n, heimohengen ja itse asiassa rasismin läpitunkema Kuusi sai useaan kertaan nuorten saksalaisten intellektuellien ja erään suomenruotsalaisen daamin kanssa keskusteltuaan kuulla, että Kuusen kaltaisi alempia ihmisiä voitaisiin ainakin toistaiseksi sietää, koska he (suomalaiset) ovat hyödyllisiä, vaikka ovatkin mongoleja.

Kuusi kuvaa yksinäisiä öisiä kävelyjään ja ainutlaatuisen hyvin sitä, miten loukkaantuminen ja tuohtumus muuttui ajatteluksi ja siitä syväksi vakaumukseksi. Hänen täällä kuulemansa aatteet olivat aivan samaa perua kuin hänen itse Suomessa julistamansa (ja Normaalilyseossa hiotut) kannat. Ja hän luopui niistä vähin äänin.

Kirjasta käy ilmi, jos osaa lukea, jopa Kuusen myöhempi strateginen läheissuhde Urho Kekkoseen, vaikka hän ei peittele sitä, että Kekkonen oli kelmi.

Tuosta asiasta muuten on paraatiesimerkki Tapio Rautavaaran elämäkerrassa (Lasse Erola). Kun suomalaiset keihäänheittäjät eivät voittaneetkaan Oslon EM-kisoissa 1946, urheilujoukkueen johtaja Kekkonen tuli erikseen pilkkaamaan heitä ja nauroi lierihattunsa alta vasten naamaa. Rautavaaran mukaan Yrjö Nikkanen - maailmanennätysmies ja alkoholisti), oli jo puristanut kouransa nyrkkiin ja käyttämässä maailman nopeinta kättään, mutta Rautavaara ehti seisomaan väliin. Nikkasen (tai Rautavaaran) käden käytyä Kekkosesta olisi jäänyt se sananparren joskus mainitsema märkä lätti…

Muut munapäät

Munapää (egghead) tarkoittaa siis intellektuellia. Sana on USA:ssa selvästi kielteinen, Ranskassa itse käsite on myönteinen. Puhekielen termi on “intello”.

Suomessa maan viisain mies oli se yrmeä henkilö, jolta oli haettava leima opintokirjaan yliopistolla. Hän oli ollut Mr. X ja nyt (1964) hän kuului Viisasten kerhoon. Hänen oikea nimensä oli Antero Manninen, isä Otto ja äiti Anni, omaa sukuaan Swan.

Valitettavasti en ehtinyt tavata Linkomiestä, joka kuoli vuotta ennen kuin tulin opiskelemaan. Omasta mielestään hän oli se viisain. Hänet tunteneiden mukaan arvioi ei ollut niinkään huono. Tosin hänen sotasyyllisenä vankilassa kirjoittamansa Keisari Augustus ei ole erikoisen hyvä, vaikka parempi kuin Koskenniemen Roomalaisia runoilijoita tai Oksalan Kreikkalaisia kirjailijakuvia. Tässä mainitut henkilöt on muistettava kiitoksin. Antiikin kulttuurin nostaminen esiin suomeksi on suuriarvoinen asia.

Kymmenen vuotta myöhemmin maan viisain mies oli Esko Kivikoski. Nämä erittäin suositut tietokilpailut oli kopioitu Amerikasta. Siellä ne tosin olivat usein vilpillisiä. Sen muuten näkee monista Aku Ankka -tarinoista. Ja “munapään” perikuva oli Pelle Peloton, Gyro Gearloose, eli siis henkilö jolla oli ruuvi irti eli päässä vikaa. Ja Sudenpentujen oppaassa oli kaikki tieto. Akun veljenpojat löysivät sieltä vastaukset mitä merkillisimpiin kysymyksiin.

Yrjö Karilaan Pikku Jättiläinen sisälsi sekin kaiken tiedon. Olen vieläkin ylpeä, että sekä äidilläni että isälläni oli Pikku Jättiläisen kerhon merkki. Sen saadakseen joutui kyllä lukemaan koko kirjan läpi. Ja Karilas oli siis NMKY:n ja kaiken poikatyön perustajia maassamme ja sen henkilö, joka toimitti lahjakkaaksi arvioimansa mutta köyhän isäni Sörnäisten Kristikaan.

En osaa sanoa, mitä perua on ymmärtämisen sekoittaminen hajatietoihin. Edellä kuvattu “viisaus” on juuri sitä, minkä Wikipedia ja Google ovat tehneet tarpeettomaksi.

Luin Viisasten kerhon kirjat läpi. Niitä ilmestyi aikoinaan useita. Arvelin että isäni, joka silloin makasi jo sairaalassa, kiinnostuisi vanhan armeijakaverinsa Tauno Rautiaisen aineistosta. Hänellä oli itsellään niin hyvät yleistiedot, että hän aikoi pari kertaa ilmoittautua Ota tai jätä -kilpailuun. Ei hän kuitenkaan ollut vanhana enää niin kiinnostunut. Mutta Markku Kivekäs aloitti loisteliaan uransa Akkarin toimittajana voittamalla tietokilpailun pääpalkinnon - aiheesta Aku Ankka. Ja omaan muistiini on takertunut television tietokilpailu, jossa koulupoika Erkki Tuomioja loisti aiheena Lähi-Itä. Oikea vastaus oli Abba Eban. Kysymystä en muista. Ehkä Israelin ulkoministeri.

Suomen ensimmäinen intellektuelli oli Matti Kurjensaari. Hän itse sanoi niin, mutta antoi myös ymmärtää, että hänen ihailemansa Olavi Paavolainen oli vielä intellektuellimpi. Olen selvittänyt tässä blogissa monta kertaa, että Kurjensaarta “kuului” naureskella jostain minulle tuntemattomata syystä. Hänen laajoja haastatteluelämäkertoja sisältävät kirjansa ovat mainiota luettavaa edelleen, ja hän tapasi tehdä kovasti työtä kirjoitustensa kanssa ja selvittää asioita. Luulen että kevyen sarjan miehen maine on peräisin kavereilta, sota-ajan TK-miehiltä, jotka määrittelivät toistensa yhteiskunnallisen arvon jokseenkin pysyvästi, ja Kekkoselta, jonka henki leijui Stockmannin yläkerran ravintolassa kokoontuneen ns. kesäyliopiston yllä.

Väittäisin että vielä kymmenen vuotta sitten kaikissa kafeterioissa tehtiin Ilta-Sanomien “Kymmentä kysymystä”. 

“Viisaus” ja “tieto” käsitettiin maassamme sinänsä yhdentekevinä ja irrallisina tosiasioina. Kuinka monta nupukiveä on senaatintorilla? Sankari hän, joka sen tiesi.

Kävin läpi huomion ansaitsevaa tekstiä, jossa selviteltiin ranskalaisia intellektuelleja alkaen Sartresta, joka minulle on paha-paha ja lisäksi huijari.

Mukana olivat meillä vähän tunnetut Attali, Delors ja Raymond Aron.

Listan ääressä totesin, että suuret nimet olivat johdonmukaisesti julkaisseet turhia kirjoja ja kilpailleet keksiäkseen aiheita, joilla ei ollut tekemistä todella tapahtuvan kanssa. Postmodernismin suhde jälkistrukturalismiin, hyvin vaikeasti esitettynä. Kielen syvärakenne (jollaista ei liene olemasa). Mitä Marx olisi tarkoittanut jos olisi huomannut. Paradigmanmuutos kielellisenä konstruktiona…

Eilen ja myös tänään jutussani esiintyvä kivi muuten ei ole siirtokivilohkare. Kokeiltiin putkiremontin aikana kaivinkoneen kauhalla, ja tutkin tarkkaan vanhat ja nykyiset maaperäkartat.

Tämä kotimaamme,  kuusi hehtaaria, on tietenkin Suomenlahden rantaa, aikaisemmin ulkoluotoa. Mutta kuvassa on peruskallion nurkka. Tuossa 100 metrin päässä se kallio on sileänä pinnassa kaikkine jään uurtamine juomuineen niin ettei asiasta voi erehtyä.

Kuka panee paremmaksi? Omistan nurkan peruskalliota!

Munapäät

Eräs ystäväni jatkaa näinä viikkoina munapäiden kartoittamista. Se on ollut meillä muotia näinä aikoina. Esimerkiksi Haavikko ja Donner ovat saaneet kirjansa. En ollut niihin viaton, koska ystävällisesti eri keskusteluissa mietin huolellisesti, mitä kaikkea jätän kertomatta. Kohta puheeksi tulevasta Klingestä kerroin kirjan kirjoittajalle, että lähdeluetteloiden je välitettyjen tietojen perusteella arvioiden vainajan tiedot Ranskan historiasta ja oloista olivat varsin heikot. Asianomainen itse teki tiettäväksi, että englannin kielellä julkaistua kirjallisuutta hän ei pitänyt tutustumisen arvoisena, ja siitä oltiin selvillä, että vaikka hänen professuurinsa oli ruotsinkielinen, Ruotsin ihmeen laaja ja suurella vaivalla koottu tutkimustieto ei juurikaan siirtynyt hänen kirjoituksiinsa.

Olen itse sitä vähälahjaista lajia, vaikka kuulemma vilahtelen alviitteissä oikeista intellektuelleista kirjoitettaessa. Toisin sanoen olen pysyvästi luonnontieteen hurmoksessa. Se mikä on löydetty kaiverruksina tai maalauksina ja ajoitettu, mielellään luminisenssimenetelmällä, tuntuu faktalta, ja paleoantropologian perintötekijöiden sekvensointiin eli nähdäkseni kiistattomaan kemiaan perustuva tutkimus on mielestäni totta.

Tätä ei pidä käsittää moitteeksi. Historian tunnuslause, L. Ranken “miten se todellisuudessa tapahtui” on kauan tiedetty hupsuksi. Kas, kun emme tiedä, emmekä tule tietämään.

Esimerkkini on valittu sellaiseksi, ettei se kiinnosta teitä, lukijat. Se osaamisen alue, josta sain vuosikymmeniä valtiolta palkkaa, oli siviilioikeuden osa, etenkin tekijänoikeus ja patenttioikeus. Ja siitä minulla on paperit, maan parhaina pidettyjen asiantuntijoden kirjallinen lausunto kiistattomasta pätevyydestäni. Ja kirja, josta kukaan teistä ei ole kuullutkaan, “Digitaaliongelma: kirjoitus oikeudesta ja ympäristöstä”, 492 sivua, 2006.

Olen tutkinut vuosikymmeniä keskiajan oikeutta, ennen kaikkea kauppiaidem sääntökokoelmia Hansakaupungeista, Barcelonasta, Italiasta. Luennoin tästä UC Berkeleyssä. Tietääkseni käytännössä kukaan muu ei ole yhdistänyt näitä kahta, joten pääsen hyvin harvoin keskustelemaan ajatuksestani, että juuri tekijänoikeus, joka on tekoälyn takia äärimmäisen tärkeä ja valtavia rahoja sitova kysymys juuri nyt, on kytketty hyvin heikoin perustein roomalaiseen oikeuteen. Syypäitä ovat etenkin saksalaiset pandektistit, etunenässä von Savigny, Windscheid ja Jhering. Taustalla vaikuttaa I. Kantin jokseenkin alkeellinen filosofia ja G. Hegelin jokseenkin sekasortoinen oppi.

Antiikki ei tuntenut ajatusta oikeudesta esimerkiksi runoon tai proosaan eikä etsinyt tai palkinnut keksijöitä. Päinvastoin on tapana aina sanoa, että kreikkalais-roomalainen antiikki ja Persia ja Intia ja itse asiassa myös olteekit ja muut) oli kummastuttavan välinpitämätön etenkin mekaanisia laitteita kohtaan. Alkemistit yrittivät keksiä kultaa, mutta keksivätkin vahingossa muun muassa alkoholin tislaamisen, mikä vaikutti sitten laajalti ja kauas, ja laudanumin kautta opiaatit, joiden käytännön merktystä ei ole syytä väheksyä. Ruutia sanotaan Kiinassa keksityksi, mutta Itä-Rooman “kreikkalainen tuli” lienee ollut paikallinen keksintö.

Oppikirjoissa toistetaan aina, että tekijänoikeus tuli tarpeelliseksi kirjapainon keksimisen vuoksi 1400 luvulla. Hieman vähemmän korostetaan, että näin ajatellen kysymys ei ollut tekijän, vaan kirjapainon oikeudesta. Samoissa kirjoissa huomautetaan, että patenttioikeus konstruoitiin etenkin synteettisen kemian (väriaineet) vuoksi, ja että rautatiet tarvitsivat ja käyttivät patentteja kilvan, etenkin Yhdysvalloissa. Kaupallisen keksinnön suureksi symboliksi jäi hehkulamppu. T. Edison oli suurenmoinen kauppamies. Hän yritti pitää yksinoikeutenaan myös elokuvakammeran, jota hän ei ollut keksinyt, kuten ei elokuvaakaan. Ja maailmaa mullistaneista oivalluksista vaille lisenssimaksuja jäivät ottomoottori (polttomoottori) ja lentokone.

Minulla on oma hypoteesini. Kirjapainon, patentit, tvaramerkit ja toiminimet aiheutti rutto, Musta surma. Euroopan talous mullistui. Ainakin kolmannes työikäisestä väestöstä kuoli muuttamassa viikossa. Pandemia alkoi Venetsiassa 1347. Pian sen jälkeen alkoi “pieni jääkausi”, jonka vaikutukset olivat tavattoman suuria. Ilmastollisen tekijät olivat Amerikan mantereilla tuhonneet mayojen ja inkojen kulttuurin ytimen, ja rahallisesti ja teknisesti maailman valloitukseen kyennyt Kiina lopetti laajenemisen ja rajoitti voimakkaasti kaikkea kaukokauppaa.

Muuten - kulttuurimme ylivoimaiesti merkityksellisin lakikokolema Corpus Juris Civili syntyi keskellä Justinianuksen ruttoa 500-luvun lopun Bysantissa…

Teesini on selkeä: ei oivallus, vaan jakelu eli kauppa. Teesi näyttäisi olevan totta tänäkin päivänä.

Muutoksen muuttaminen

Blogiani seuraava huomaa lievää katkelmallisuutta. Lukija myös tietää, etten esittele tässä yksityisiä asioita, paitsi muistoiksi muuttuneita.

Keskeisenä loma-aikana järjestelyt oli otettava uuteen tarkasteluun. Tietty musiikki, jota joku on joskus sanonut makaaberiksi kotona kuunneltavaksi, on soinut jatkuvasti. Verdin Requiem sisältää myös hyvin äänekkäitä jaksoja, kuten “Dies irae”. Siksi se soveltuu kotona yksin olevalle. Ja vaikka tämä on pieni taloryhmä, minulla ei siis ole yhteistä seinää naapureiden kanssa. Koska olen pikkumainen juristi, väistän sanaa “omakotitalo”.  Tämä on asunto-osakeyhtiö. 

Koska olen vanha, muistelen juuri äskettäin kuolleita ja myös menneisyyden ihmisiä. Mieleen nousee onnellisia kuvia. Väistän tämän viikon ja kuukauden asiat, mutta palautan mieleen kelometsän Luirojärven lähellä 1950-luvulla. Isäni oli siitä erikoinen, ettei hän juurikaan käyttänyt voimasanoja. Nyt hän sanoi kolme kertaa peräkkäin, että jumalauta. Minullakin, joka olin aivan keskenkasvuinen, oli sellainen tunne, että tähän voisi jäädä lopuksi ikäänsä.

Myöhemmin luin isän kirjasta, että ensimmäisen kerran nähtynä Lumikuru ylhäältä Sokostin suunnasta tullessa ol aiheuttanut saman tunteen. Tällaista ei voi olla olemassa. Mutta oli vain. Jossain mitassa on edelleen, tälläkin hetkellä. Kuulemma.

Kuuntelin puheita ja olen löytänyt mustelmia. Tiedän, että Karjalassa, rakkaassa entisessä Karjalassa oli ihanaa, mutta kuulemani ja lukemani välittää sellaista tietoa, että elämä esimerkiksi isoisäni kotona Pietarin lähellä ja sitten 20-luvun lopulla Viipurin esikaupungissa oli harvinaisen pirullista, ankeaa ja rumaa.

Otin valokuva Ukko-Kolin laelta vuosikymmeniä sitten. Käytin sitä kuvaa tietokoneeni näytön taustakuvana hyvin kauan. Minulle siinä oli koko Karelianismi eli puoli-uskonnollinen parempi maailma.

Nyt taustakuvana eli joka päivä silmissäni on vahingossa erittäin hyvin onnistunut Petäjäveden kirkko. Toisin sanoen hieno ihmisen käden jälki eli tässä tapauksessa veistetyt hirret ja kattopaanut on silmissäni jopa hienompi kuin kirveen käymätön metsä. 

Sitten on pari kiveä, joissa kukaan muu ei taida nähdä mitään erikoista. 

Yhden nostin kerran runokokoelmani nimeen, koska sepitin sille “elämäntarinan”. Se on Kiertävä kivi. Väitin sen uineen. Ei siitä ole kuin tuokio, kun sillä seudulla oli Säämingin jääjärvi. Mutta jääkauden vielä muristen väistyessä tuossa seudulla, johon sitten asettui esi-isiäni, oli hakattu hengiltä viimeiset mammutit ja siirryttiin suosimaan peuranlihaa ja tietenkin lohta, jota lienee ollut todella paljon.

Kivet ne ovat matkailijoita. Pohjoisen Suomen peruskallio on ollut kerran maapallolla niillä main, missä on nyt Uusi Seelanti. Mannerlaatat repeytyivt ja liikkuivat. Lauraasia, Gondwana, välissä Thetis-meri. Kuten santtu, siitä on aikaa.

Oman elinaikani alussa tutkijoissa oli vielä jokn joukko, jolle ajatus mannerlaatoista ja niiden liikkumisesta oli aivan vieras.

Ja toinen kivi on tässä lähellä, mutta en ole siltikään käynyt muutamaan vuoteen katsomassa sitä. Polulla kuuluu olevan juurakoita ja tuulen maahan sortamaa puuta. Ajatus kiipeilemisestä ei houkuttele. Se kivi on vähän yli metrin korkuinen ja halki. Sen vieressä sammal on niin ohutta, että maapallo näkyy. Siis maapallon pinta. 

Voi olla, että tässä on mukana perinnöllistä ja opittua. Kun aloimme 1940-luvulla viipyillä kesäkaudella hyvin kaukana kotoa eli Evjärvellä (52 kilometriä), isoisäni antoi järvestä nouseville kiville nimiä. Lähinnä paikkaamme oli Lääppä vähän tuonnempana Kaija ja Maija ja Mustalainen. Kylän nimi muuten on Kniivilä ja naapurikylä on Ina. Vähän tuntuvat Suomen kolme äidinkieltä, suomi, ruotsi ja Saame lyövän kättä.

Ei silti, oman sukuni ja lähisukuni jäseniä katsoessa, etenki naisia, ajaudun aina rasismiin. Nämä usein ruskeasilmäiset ihmiset, joilla on komea, musta tukka ja usein korostuneet poskipäät, ovat kovin eri näköisiä kuin mielikuvien pohjalaiset. Jopa säilyneestä valokuvasta päätellen talollknen Antti Isotalo Härmän Voltista muistutti näyttelijä Tauno Paloa sekä olemukseltaan että väritykseltään. Kyröjoen varressa asui tuhat viisisataa vuotta sitten kansaa, jonka perua on kyllä tiedä.

Ja Suomessa muuten o helppo tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Tauno Palo ja Tapio Rautavaara olivat jotenkin samaa tyyppiä kuin Mannerheim. Molemmilla mainituilla oli paikallisesta varuskunnasta tullutta aitovenäläistäverta.

Unohdus

 ​​​​

En tosiaan ole koskaan muistanut kysyä nyt 80 vuotta täyttävältä Heikki Kaukorannalta, oliko hänen sanakirja-asioissa toiminut isänsä Toivo somennuttaut sukunimensä esimerkiksi 1905.

Joistakin omaksutuista sukunimistä kuulee kansankoulun opettajan tyyppistä haaveellisuutta. Ja on ja oli nimiä, jotka hehkuivat vallankumouksellista työväenliikettä, kuten Hyrskymurto. Jotkut onnistuivat kerralla, kuten Paasikivi, joka oli Kustin kouluttautuessa Hellstén.

Vaikka Heikki Kaukoranta on nyt vanha, kuten hänen isänkin lienee ollut, meillä menevät sukupolvet ristikolleen niin että hänen veljensä Asa oli sodassa lentäjänä samoissa paikoissa kuin minun isäni.

Valitettavasti en muista, miten aluksi joudumme tekemisiin, mutta sen muistan, että Heikki oli saanut mahdollisuuden tehdä pro pro gradun sarjakuvaan liittyvästä aiheesta. Hämärän muistikuvani mukaan ensimmäinen virallinen gradu sopimattomasta aiheesta oli Peter von Baghin tutkielma Hitchcockin “Punaisesta kyyneleestä” (Vertigo), joka minulla käsitykseni mukaan on.

Se oli murros, koska sekä kirjallisuuden että kansanrunouden tutkimusteemat olivat hyvin perinteisen “tieteellisiä” 1970-luvulle.

Heikki, hänen vaimonsa Soile ja minä päädyimme siis suomentamaan Tinttejä ranskan kielestä vuonna 1970. Itse mukana olleena tiedän, että kustantajan eli Otava ei ollut kuullut puhuttavankaan mistään Tinteistä, mutta pohjoismaissa lähinnä tanskalaisten (Carlstedt) toimeliaisuuden vuoksi sarjakuva-albumit alkoivat pyöriä kioskeissa lehtinä, ja keihäänkärki oli ranskalaisen Dargaud’n “Asterix”. Senkin muistan, että Heikki Kaukoranta oli käynyt tyrkyttämässä Asterixia WSOY:lle Suomessa julkaistavaksi, mutta että hänet oli ohjattu määrätietoisesti kadulle. Hankkeen aloitti Sanoma Oy.

Me tiesimme, että WSOY oli julkaissut muutamia Tinttejä kovakantisina kuvakirjoina menestymättä. Suomentajan nimi oli Aimo Sakari.

Hieman epäilen, että Otavan ajatus oli julkaista viatonta roskaa, mutta siinä se epäonnistui. Tinttejä on myyty vuosikymmeni ja myydään edelleen.

Eurooppalainen sarjakuva oli lyhyen aikaa esillä lehtenä (Non Stop, sitten Ruutu), jonka Otava (Yhtyneet Kuvalehdet) aivan suotta lopetti hetken mielijohteesta, vaikka menekki oli aivan siedettävä. Tuoon lehden ympärillä Kuakorannat tekivät ison työn.

Moni hengissä oleva ei ole ansioitunut yhtä komeasti erittäin ajankohtaisessa asiassa eli lasten ja nuorten lukemisen edistämisessä. Paljon vähemmästä on annettu kunniapalkintoja. Heikki, Kansalliskirjaston virkamies elämänsä päivät, myös oikeastaan keskittyi sarjakuviin.

Jäin hiukan miettimään asiaa nyt kun nuorten lukeminen on heikoissa eikä kännyköissä ole sarjakuvia. En tarkoin edes tiedä, missä määrin sarjakuva jatkuu lajityyppinä. Esimerkiksi Englannissa ja Saksassa sen rooli on ollut vanhastaan paljon vähäisempi kuin Ran kasa ja Belgiassa - ja Suomessa.

Mellä tietysti Eljas Erkon kuvitelmani mukaan yleispoliittisista syistä ja USA:n esillä pitämiseksi 1952 perustama Aku Ankka -lehti oli se suuri ja merkitykseltään suunnaton lukemiseen ohjaaja. Vuosikymmeniin Suomen kouluista ei helposti löytynyt koululaista, joka ei olisi tiennyt, ketä ovat Tupu, Hupu ja Lupu. Lehden levikki oli sitkeästi yli kaksisataa tuhatta. Ja sitten tulivat Aku Ankan taskukirjat. Itse kuulemani mukaa niitä lukevat eräät Valamon luostarin (Heinävesi) pyhimmät munkit. Suomen kirkon huippunimistä en tiedä, mutta tuttavapiirissäni ainakin kaksi professoria ja kolme piispaa sekä yksi arkkipiispa tunsi hyvin ja muisti lämmöllä Barksin Akuja.

Tätä katson mehumielin, kun omassa huushollissani sijaitsee nykyisin vähintään viikoittain pikkutyttöjä, joista juuri nyt sen vanhemman tie kirjojen maailmaan on hyllystä löytyneet Barksin Akut. Puhe on siis alle 10-vuotiaasta ja omaehtoisesta lukemisesta, ja taustalla on tietenkin satujen lukeminen iltasatuina ääneen.

Sellaista on korkea kulttuuri, siis ainakin Suomessa. Kerrankn voivottelimme ystäväni kultuurihistorian professorin kanssa sanomalehtien Modesty Blaise -sarjakuvan loppumista. Olimme molemmat, minä siis tuon oppiaineen dosenttina, kovin mieltyneitä tuohon sarjakuvaan, ja on minulla ne albumit edelleen käsillä, osa tosin ruotsinkielisinä, koska Jalava kai ei saanut kaikkia julki suomeksi.

Eli onnea Heikki Kaukorannalle, ja kiitos hyvästä työstä.

Toisin toiminta

 

Kommentti vivahtaa determinismiin. Mitä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyyden pakosta.

En nyt arvaile, onko lausuma lapsellisuutta vai hyvinkin kehittynyttä ajattelua. Tuo jälkimmäinen vaihtoehto sisältää tiedon, että matemaattisesti ja mahdollisesti fysikaalisesti satunnaisuus on erittäin vaikea käsite. Satunnainen (random) on ilmiö, jolla ei aidosti ole syytä eli selitystä. 

Tietotekniikan satunnaisluvut, jotka ovat muuallakin kuin viestien salaamisessa eli kryptaamisessa, ovat yleensä vale-satunnaisia.

Viis siitä, koska eräissä tapauksissa salaamisen avaamiseen menisi maailmankaikkeuden arvioitu olemassaolo ja kaikki mahdollinen ja puolet mahdottomasta energiasta.

Tavallisessa elämässä tiedämme oikein hyvin satunnaisuuden käsitteen. Tiedämme senkin, ettei historiallisesta välttämättömyydestä ehkä kannata puhua, kun sellaista ei kai olekaan. 

Luin lehdestä, että kahdelle asialle emme voi mitään, historialle ja maantiedolle. Laittamattomasti sanottu. 

Tosin ajatus ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Puola on viime vuosisatojen aikana vaeltanut kartalla, vastoin omaa tahtoaan, ja välillisesti aiheuttanut kolme maailmansotaa. Ja joitakin vuosisatoja sitten Puola-Liettua oli Euroopan suurin ja mahtavin maa, eikä mitään Venäjää vielä oikeastaan ollut. Lännempänä Belgia on 1800-luvun keksintö, jolla tuntuu olevan jatkuvasti ongelmia, puhua saksan sukuista kieltä vai ranskaa. Ja todellakin sekä Saksa että Italia muodostuivat valtioiksi vasta 1800-luvulla. 

Suomen kaltaisen pikku maan tarinan on oikeasti erikoinen. Edeltäjillämmme oli mahdolisuus olla osa Ruotsia tai osa Venäjää, mutta kumpikaan ei oikein kelvannut. Olihan Norjakin 1900-luvulle asti milloin Tanskaa, milloin Ruotsia.

Ne jotka sanovat, että kielelliset, kansalliset ja kulttuuriset rajat ovat menettäneet merkitystään, puhuvat asiaa. 

Minulle, joka harrastan vanhaa historiaa, Bysantti on esimerkki. Se oli mahtava valtio, tämä Itä-Rooma, ja elinkelvottomaksi arvioituna teki kuolemaa noin 1 000 vuotta. Historiatiede ei ole vielä varma asiasta, mutta luultavasti niin sanottu Justinianuksen rutto 500-luvulla tappoi muutamassa kuukaudessa neljänneksen tai puolet Itä-Välimeren seudun asukkaista ja lännempänä melkein yhtä paljon.

Mustan surman eli 1300-luvun ruttopandemian uhrien lukumäärä oli prosentuaalisesti vielä suurempi.

Tämä Yarsinia -bakteerin aikansaannos lienee vaikuttanut historiaan enemmän kuin yksikään keisari tai mikään kone. Samaan hengenvetoon voi lisätä, että Neanderthalin ihmisen katoaminen ja kaltaisemme ihmisen pahat pullonkaulat saattaisivat olla tautien tarinaa. Mieleen tulevat autoimmuunisairaudet, joista ei ole kukaties jälkiä. Eräiden tutkijoiden laskeman mukaan koko “ihmislaji” oli muutamankin kerran muutaman kymmenen tuhannen yksilön varassa.

Yleisemmin tunnetun historian piiristä Pohjoismaiden onnistuminen ja Venäjän krooninen epäonnistuminen näyttäisivät liittyvän Englantiin ja Ranskaan sekä Itämeren etelärantaan. Etenkin Englanti oli kalunnut metsänsä jokseenkin vähiin jo vuosisatoja sitten. Puutavara ja turkikset alkoivat kiinnostaa, ja terva samoin. 

Jopa höyrykoneen herättämä kaivostoiminta (hiili) nosti valtavasti erilaisten puisten palkkien ja parrujen kysyntää. Aina yhtä suositun raudan valistuksen takana oli polttoaine, tyypillisesti koksi, joka on osittain hiiltynyttä puuta.

Voi olla, että ympäristön lämpeneminen on poliittis-teolllinen ongelma. Ainakin sitä mietittäessä olisi muistettava kulkutaudit eli pandemiat On olemassa mekanismeja, jotka tekevät saman luokan tuhon kuin ydinase.

“Ympäristöongelma” on harhaanjohtava nimitys. Se sisältää ajatuksen, että ihminen olisi tavalla tai toisella hämmästyttävämpi ilmiö kuin leppäkerttu.

On kuitenkin yksi iso ero. Leppäkerttujen suunnalta ei taida olla luvassa isoja ratkaisuja suunnattoman suuriin ongelmiin.

Toisaalta taas muurahaiset ja termiitit näyttävät ratkaisseen käytännössä joukon ongelmia, jotka ovat ihmiselle liian vaikeita, ja toisaalta torakat, toisaalta eräät sienet ja levät tiettävästi selviävät vaikka millaisesta ydintalvesta.

Otsikon “toisin toimiminen” on determinismin vastainen termi, jota käytetään muun muassa rikosoikeudessa. Teko voidaan katsoa tahalliseksi, jos tekijällä oli mahdollisuus toimia toisin. 

Meillä on.