Verkko

Terminator 2 - Tuomion päivä on kohdittain pysynyt mielessä. Todella hienon teoksen tunnistaminen on niin helppoa. Et sen jälkeen elä yhtään viikkoa niin ettei joku henkilö, hahmo, kohtaus tai kuva välähtäisi mielessäsi tai käväisisi kielelläsi.

Olen vaivihkaa lakannut ylistämästä suomalaisia modernisteja. Siellä on proosassa ja etenkin runoudessa yksimielisesti nerokkaimiksi kiitettyjä teoksia, joista en muista riviäkään. Minä joka viimeksi laskeskellessani olen ulkomuistiltani sairaalloinen. Meillä on sitä suvussa. Vai tunnetteko paljonkin ihmisiä, jotka pudottelevat tuollaiset 1 000 säettä tai riviä tekstiä 13 eri kielellä ja kevyesti saman verran laulun sanoja, vaikkei osaa laulaa, kuulijoiden mielestä.

Tuntematon sotilas, siitä huolimatta etten ole lukenut sitä 65 vuoteen ja Edvinin elokuvaakin katsoin pidempään viimeksi monta kymmentä vuotta sitten.

Tunnustan että vähensin erittäin rajusti elokuvien katsomista vuodesta 1976 alkaen, kun aloin liian usein saada pieniä ja suurempia eteisvärinä-ja lepatuskohtauksia ja niihin liittyen aineenvaihdunta meni ihan hankalaksi, Kun kerrankin tallasin Savonlinnan Oopperajuhlien aivan liian ahtaasta katsomosta rivin keskeltä Janacekin musiikin soidessa, ksin kuusi minuuttia kuin härkä ja ajattelin, että eiköhän tämä ole nyt tässä.

Psykiatri arveli, että olen niitä onnettomia, joihin kuvan muilta havaitsematta jäävä vilkutus vaikuttaa hypnoottisesti kuin diskopallo. Ja siitä syntyi luulevaisuus eli pelko. Koserteissa järjestän itseni rivin päähän ja tarvittaessa osaan mennä vahtimestarin näköisenä herrainhuoneeseen aiheuttaen vain lievää närkästystä. Kotona tätä ei ole, koska olen oman vessani valtias. Vastaavasti kun olin Lappeenrannassa proffana, olin yleensä aamujunalle lähdöstä 16 tuntia juomatta ja syömättä ja aineenvaihdunta pysähdyksissä.

Vot kak! “Hasta la vista, baby” ei unohdu, kuten ei liioin Clint Eastmanin “Go ahead, punk. Make my day.” 

Jos lukijoilta olisivat päässeet nämä elokubataiteen tähtihetket lipsahtamaan mielestä, selitän melkein järkyttyneeni siitä, että Terminator 2:ssa iso Arskan esittämä tulevaisuudesta lähetetty kyborgi tai robotti selittää pojalle käyttävänsä oppivaa (generatiivista) tekoälyä neuroverkolla.

Yli 20 vuotta sitten!

Minun makuuni vähän liialliseen räiskimiseen lopussa menevä elokuva on keskitetty samaan teemaan kuin Harry Martinsonin “Aniara” - tunteiden ja inhimillisen vastuun merkitykseen ylivoimaisten koneiden seassa ydintuhon uhatessa.

Poika selittää koneelle, että ihmisiä ei saa tappaa muuten vain. Riittää kun ampuu polven tohjoksi ja samalla voi sanoa “Hasta la vista, baby”.

Oppiva kone tekee havaintoja ja päätelmiä ihmissuhteista, kuten äidin ja pojan keskinäisestä kiintymyksestä. Kone tilaa nähdessään kyyneleitä pojan silmissä ja kysyy, mitä tuo on. Poika yrittää selittää.

Uhrautuessaan ihmisten vuoksi ja sanottuaan hajalle ammuttuna tarvitsevansa loman kone katsoo itkeviä ihmisiä ja lausuu: tuota minä en koskaan oppisi.

Onneksi tämä elokuva on viihdettä eikä mene itse asiaan. Miten kone osaa sanoa “minä” ja mitä se sillä tarkoittaa?