Tekstit ovat sellaisinaan, Helsingin Sanomien kulttuuri-osastossa julkaistuja . ./.J.K.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
Sisällysluettelo
RUOTSIN KANSA IHMEELLISET VAIHEET I
RUOTSIN KANSAN IHMEELLISET KOHTALOT II
HOIDON LAATU POTILAAN JA OMAISEN KANNALTA
Rahasta - vaan ei rakkaudesta.
KORKEIN OIKEUS, IHMISET JA LARRY FLYNT
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,23-11,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SYLVIAN LAULU
LEHDESSÄ ON keskusteltu Sylvian joululaulun suomenkielisiin sanoihin sisältyvistä kummallisuuksista. Sylvian joululaulu ei ole joululaulu. Se on Topeliuksen 1850-luvun Sylvian lauluja. Sen läheinen rinnakkaisteksti on Kesäpäivä Kangasalla.
Molemmissa laulaja on Sylvia, lehtokerttu. Ensimmäisessä Sylvian laulussa Topelius kirjoittaa, että Suomi on aallon läikettä ja lehtokertun laulua, surua ja iloa, yksinkertaisuutta ja rikkautta.
Jouluna laulaja on etelässä sitruunoiden tuoksussa, jossa mandoliinit soivat heleästi rakkaudesta. Teksti sijoittuu Ovidiuksesta asti tunnettuun maanpakolaisperinteeseen. Laulaja haluaa laulaa isänmaalleen - rakkaudesta ja keväästä.
Se joulusta. Ei-kirkollinen jouluperinne on muun muassa Topeliuksen itsensä osittain ruotsalaisen mallin mukaan kehittämä, ja "suomalainen joulu" on yksi kansakoulun suurista propagandavoitoista. Joulu on täällä perinteisesti kaupallinen juhla, jonka luomiseen myös kirjankustantajat osallistuivat julkaisemalla raivokkaasti lastenlehtiä, kalentereita ja albumeja ja niissä joulun kuvia ja tekstejä. Koska kuluttajansuojaa ei ollut vielä keksitty, joulua ei voitu kieltää lapseen kohdistuvana markkinointina.
TOPELIUS on paljon parempi runoilija kuin tiedetään. Viime vuosisadan suomalainen runous vaikuttaa voimakkaimmin siihen, joka ei tunne saksalaisia, Goetheä, Schilleriä, Hölderliniä ja heitä vanhempia. Varhaisen "kansallisrunoutemme" aiheet, kuvat ja mitat löytyvät sieltä. Heine ja Mörike kirjoittivat tavalla, johon täällä ei lainkaan päästy. Tämän takia Kivi ja Leino ovat suuria. He kirjoittivat tietysti mallin mukaan niin kuin kaikki hyvät runoilijat, mutta he muuttivat aiheet omikseen.
Topeliuksen kootut runot osoittavat hämmästyttävää aikalaislyriikan tuntemusta. Hän oli täysin kotonaan ranskalaisten ja italialaisten lyyrikkojen mitoissa ja toi esimerkiksi Mussetin ja Hugon uudistukset.tänne. Mutta hänen teksteissään, kuten Sylvian lauluissa, on ainutlaatuisia piirteitä, kuten äänten, hajujen ja näkymien sekoittuminen kuviksi, jotka eivät ole kuivia allegorioita. Pihlajan ja syreenin alla sydän tuoksuu ääneti!
SÄÄLI ettei Topeliuksen lempeä, luontoon kiinnittyvä ja liberaali isänmaallisuus päässyt Suomen viralliseksi tunteeksi. Sibelius sävelsi helmikuun manifestin jälkeen Topeliuksen Jäittenlähdön Oulujoesta. Se on Finlandian varhaisversio. Finlandia-hymni taas ei aivan mene Topeliuksen sanoihin, koska Jäittenlähdössä on joka toisessa säkeessä yksi tavu liikaa.
Finlandia-hymni on sävelletty periaatteessa hyvin tuttuun jambisen trimetrin kaavaan. Se ei poikkea pitkälle italialaisesta sonetista, ja saksassa tätä mittaa viljeli ahkerasti jo 1600-luvulla Gryphius. Sibelius on kuitenkin oikutellut rytmin niin täyteen synkooppeja, että Koskenniemen sävelmään tekemä sanoitus on itse asiassa aika kömpelö, koska se lisää synkooppeeja sotkuksi asti ... yön val lat aa mun valke usjo voittaa...
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,04-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KUOLEMA TEHERANISSA
NUORET JA KAUNIIT pyrkivät pakoon tästä maasta, joka ei toimi enää, ja keskiluokka kurjistuu ja kuolee.
Keskiluokka on se ryhmä, jonka ympärille eurooppalaiset hyvinvointi- ja oikeusvaltiot on rakennettu. Se pyrki yleispätevyyteen ja tasa-arvoon. Yleispätevyys on ohi. Ehkä Euroopan yhteisö imeyttää itseensä uusnatsismin ja saamme uuden fasismin, joka jakaa kädelliset neljään luokkaan: ihmiset, apinat, köyhät ja ei-eurooppalaiset.
NUORET JA KAUNIIT erehtyvät. He eivät ehkä tunne tarinaa kuolemasta Teheranissa. Kalifin nuori suosikki pelästyi Kuolemaa puutarhassa ja lähti ratsulla suin päin pakenemaan Teheraniin. Kiukustunut kalifi käski Kuoleman eteensä ja kysyi, miksi tämä pelotteli nuorukaista palatsissa. Kuolema kielsi ja sanoi, ettei tarkoitus ollut missään tapauksessa pelotella. "Minä kohotin käteni hämmästyksestä, kun näin hänet täällä, Sinun palatsissasi, oi kalifi - sillä meillä on kohtaaminen Teheranissa."
TYÖNANTAJAPIIRIT puhuvat vielä syksyisestä yleislakkouhasta. Toiselta suunnalta väitetään, että valtiovalta ja työnantajapiirit melkein onnistuivat panemaan ammattiyhdistysliikkeen polvilleen.
Valtiovallan edessä kuuluu olla polvillaan. Vain valtiolla on lupa antaa yleisesti sitovia käskyjä. Viime syksyinen yleislakkohanke, joka ei kohdistunut työnantajiin, vaan lainsäätäjään eli valtioon, oli oikeudelliselta luonteeltaan kapina.
KAPINA on teko, jossa kokoontunut väkijoukko yksissä toimin tekee väkivaltaa virkamiehelle tai yrittää väkivaltaa käyttäen tai väkivallalla uhaten pakottaa virkamiehen tekemään virkatoimen tai jättämään virkatoimen tekemättä.
Työlakko ei yleensä kohdistu valtioon; silloinkin kun kysymyksessä on virkamieslakko, kohteena on valtio työnantajana, niin sanottu fiskus, ei valtio esivaltana, "kruunu". Mutta jos työpaikat suljetaan väkipakolla valtion painostamiseksi esimerkiksi säätämään tietyt lait, se on kansanedustajien pakotettamista kuin pistoolilla. Uhkauksen vakavuus määrää teon oikeudellisen luonteen. Mielenosoittaminen on sallittua ja kiehtovaa, mutta eduskunnan pakottaminen on parlamentaarisen demokratian kiistämistä.
SYKSYINEN LAKONUHKA merkitsi syndikalismin paluuta julkiseen elämäämme. Tuo aatesuunta lähti aikoinaan siitä, että poliittinen taistelu on käytävä työpaikoilla ja ettei parlamentarismilla ole välineenä arvoa eikä merkitystä. Syndikalismi oli etenkin Ranskassa ja Italiassa vuosisadan alussa hyvin suosittu suuntaus, ja sen aatteita esiintyi kauan myös Yhdysvalloissa. Se joutui huonoon huutoon anarkosyndikalismina Espanjan sisällissodan aikana 1930-luvun lopulla. Sen jälkeen ammattijärjestöt ovat yleensä varoneet suoraan valtiovaltaan kohdistuvia toimia.
ON SIIS mahdollista, ettei keskiluokka suostu kuolemaan vähin äänin. Vaihtoehto saattaisi olla kapina. On vaikea uskoa, että SAK, AKAVA ja kumppanit olisivat suorastaan tarkoittaneet tätä, mutta tältä se näytti. Ottaen huomioon, että erinäisiä isoisiä on tuomittu kapinasta kuritushuonerangaistuksiin, nyt on pakko harkita, voiko valtion pakkovaltaa käyttävänä virkamiehenä, kuten tuomarina, enää kuulua edunvalvontajärjestöön, joka on valmis rikkomaan rikoslakia, jos katsoo etunsa sitä vaativan.
Kokemus osoittaa, että tien päässä odottaa Kuolema Teheranissa.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,11-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HUNAJAN PISARA
JARI TERVON kirja Pohjan hovi on ainakin kahdessa mielessä riemastuttava. Se on mahdottoman hauska Sitä ei pidä lukea julkisessa kulkuneuvossa, jos häpeää naureskella omia aikojaan. Lisäksi se havahduttaa hetkeksi kotimaisen kertomakirjallisuuden ja runouden herättämistä synkistä yleismietteistä.
Kirjallisuus, joka on monina aikoina enteillyt tulevaisia asioita ja kertonut olevaisesta sellaista, minkä lukija tunnistaa todeksi, vaikka ei ole onnistunut älyämään sitä itse, on valitettavasti vaipunut lohduttoman leveälti juuri sellaiseksi, millaisena sen lukemattomat vihamiehet ovat tottuneet sitä pitämään. Pahimmillaan se on tosin taidokasta mutta yhdentekevää marinaa pienistä asioista ja rajoitetuin tavoittein. Sellaista kirjallisuutta ja runoutta valmistetaan samalla tekniikalla kuin mattoa. Vanhat, puhki kuluneet räsyt leikataan kuteiksi - mielellään vinosti kudoksen suuntaan nähden - ja kevyt värjäys voi olla paikallaan peittämään alkuperän. Tuote myydään.
Myös taidekäsityöläisten kunnioitettava ammattikunta on toimessa kirjallisuudessakin; kirjoittaminen ja kirjonta ovat kielellisesti samaa perua. Runoudessa puolestaan katkokirjoitus on edelleen laajasti käytössä. Runoilija kirjoittaa kauniita ja mielenkiintoisia ajatuksia ja huomioita lähinnä itsestään, ja aloittaa uuden rivin ennen kuin edellinenkään on täysi. Mutta kuunsäteistä kehrätty, sateenkaarella tehty kudelma ei kestä käyttöä.
TIETEESSÄ JA TAITEESSA on periaatteessa sama sääntö, kirjoittajan pitäisi panna itsensä alttiiksi. Altiiksi asettuminen ei tarkoita vain avomielisyyttä, vaan myös itsensä munaamisen riskiä. Niin kauan kuin kirjoittaja pysyttelee vakiintuneiden kaavojen ja hyväksi harkitun maun rajoissa, tuo vaara on verrattain pieni. Tämä kirjoittaja on ottanut riskin kirjoittamalla pienproosan eli juttujen tekniikalla suurproosaa, romaanin.
Englantilainen 1700-luvun pietisti Thomas Wilcox kirjoitti teoksessaan Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta:" Jos sinä tunnustuksesi ohella säilytät itsevanhurskautesi ja syyllisyyden, vievät nämä siitä kaiken elinvoiman."
Tämä ohje koskee myös alttiiksi asettuvaa kirjallisuutta, joka on tunnustamista. Kun itsevanhurskaus ja syyllisyys jäävät pois, tuloksenia on huumori, tyyleistä vaikein.
TERVON KIRJA näyttää äkkiseltään juoppojen hölötyksistä kootulta kyhäelmältä, ja reteän meiningin ylistykseltä. Näkö pettää. Kirja on rakennettu taitavasti. Helppoheikkimäinen kielenkäyttö peittää näkyvistä sen, että kirja on yhtä vähän farssi kuin jotkut Chaplinin mykkäkauden komediat. Irvokkuus on taitatajan käsissä suurinta realismia ja siis keino tuoda kirjaan jotain aitoa ja todellista.
Itse jäin kirjasta lievästi järkytetyksi. En nyt mene julistamaan Tervoa mestariksi, sillä se olisi pahasti tehty lupaavalle kirjailijalle. Tulee vain huomauttaa, että silmiinpistävän monet kirjallisuutemme pysyviksi osoittautuneista proosateoksista kertovat hylkiöistä, heittiöistä, jätkistä ja hampuuseista - Kivestä Lehtosen ja Haanpään kautta Linnaan, Mereen ja Salamaan.
Sivistynyt yleisö irvistää. Niin sen kuuluukin. Kuka ei ärtyisi kuvastaan, jos se on tosi. Olemme kaikki kerjureita.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,18-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TEOSTEN KANAVAT
PIRKKO-LIISA HAARMANNin kirja Tekijänoikeus. lähioikeudet ja oikeus valokuvaan on ilmestynyt Lakimiesliiton Kustannus Oy:n julkaisemana. Teos on tapaus. Tuntemattomasta syystä oikeustieteellisten oppikirjojen tuotanto on takerrellut niin että esimerkiksi rikos- ja prosessioikeus ovat vaikeita opettaa.
Tekijänoikeus on aidosti vaikea oikeudenala. Juridiikka on täynnä monimutkaisia ja hankalia alueita, kuten esimerkiksi maanjakotoimitukset, vesioikeus, patenttioikeus tai merioikeus. Tekijänoikeus on toista. Siinä on yhden lain piiriin jouduttu kokoamaan villisti toisistaan poikkeavia asioita ja ilmiöitä, joita yhdistää vain enemmän tai vähemmän keinotekoisesti ylläpidetty käsitys "luomisesta". Suojattuja teoksia ovat runokokoelmat ja mainoslehtiset, väitöskirjat ja postikortille raapustetut viestit, ääni- ja kuvatallenteet, konepiirustukset, tietokoneohjelmat ja kartat ja mahdollisesti Finlandiatalo julkisivumateriaaleineen.
Tekijänoikeus säätelee kirjoja, lehtiä ja mainoksia, radio- ja televisiotoimintaa, satelliitti- ja televiestintää, automaattista tietojen käsittelyä. Sen kanavia kulkee joka vuosia rahaa kymmeniä miljardeja.
Tekijänoikeuden käsitteet ja kielelliset rakenteet ovat monin kohdin kummallisia. Esimerkiksi äänilevy on "laite, jolle ääni voidaan tallentaa" ja kirja tai taulu on "teoskappale". "Julkaiseminen" ja "julkistaminen" tarkoittavat eri asioita ja samoin "yhdistetty teos" ja "yhteenliitetty teos". Sopimuslisenssit ja pakkolisenssit, joiden turvin tekijäjärjestöt toimivat, ovat niin monimutkaisia, ettei niistä kaikin kodin ota selvää edes pirun isoäiti.
YLEISEN JA OIKEAN käsityksen mukaan oppineen tutkielman kirjoittaminen on helpompaa kuin yleistajuisen kurssikirjan. Tekijänoikeudessa perusteoksen laatiminen on erikoisen vaikeaa. Sellaiset virkamiehet ja järjestöjen juristit, jotka ovat hyvin selvillä tekijänoikeudesta, eivät yleensä ole parhaita tekijänoikeudellisten kysymysten selvittäjiä. Noihin kysymyksiin nimittäin sisältyy melkein aina muutakin murehdittavaa, kuten oikeudenkäyntimenettelyä koskevia vaikeuksia, vahingonkorvausoikeutta ja sopimusoikeutta.
Siksi aikaisempi professori ja nykyinen korkeimman oikeuden jäsen on tällaiselle kirjalle ihanteellinen tekijä. Ohimennen oikeusneuvos Haarmann tulee jälleen saattaneeksi häpeään ne tuomarit, joiden mielestä tuomareiden ei pitäisi julkaista ylimalkaan mitään ja merkitykseltään kyseenalainen "tiede" olisi jätettävä tiedemiesten huoleksi.
Tuollainen ajatustapa on lyhytnäköinen ja turmiollinen.
HARVOIN on aihetta suosittaa kirjaa näin kiivaasti. Lakimies joka uskaltautuu tästedes tuomioistuimeen selittämään omasta päästään sellaista, jota Haarmannin kirjassa on käsitelty, ei ole palkkionsa arvoinen. Samalla kirjoittaja, tutkija, taiteilija ja toimittaja löytävät varsin vähällä vaivalla kirjasta vastauksia kuin oman ammattialansa käytännön erityisiin ja yleisiin hankaluuksiin. Kysymys ei ole pyhästä kirjasta eikä edes postillasta; päin vastoin tekijä jättää viisaasti monia kysymyksiä auki, ja eräin kohdin hänen kanssaan sopii olla eri mieltä. Siitä huolimatta tässä on esimerkki tieteellisestä julkaisusta, joka määrää äänenkorkeuden pitkäksi aikaa eteen päin. Samalla T.M. Kivimäen tekijänoikeuskirja muuttuu eksoottiseksi esimerkiksi siitä, miten ennen ajateltiin.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,25-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TIEDOT JA SANAT
KOHTUULLINEN HAAVE on kirjoittaa tietosanakirja aivan itse, vaikka jopa Diderot ja d'Alembert joutuivat 1750-luvulla käyttämään hanslankareita saadakseen ennakkoon hyvin myydyn ensyklopediansa valmiiksi. Yhden miehen ensyklopedioita on tehty koko joukko. Kiinassa Wang Ch'in laati poikansa avulla 1600-luvulla uuden tietosanakirjan edellisellä vuosisadalla valmistuneen sijaan, se kun oli hankalan suuri käsittäessään 22 937 hakusana-artikkelia. Platonin veljenpoika Speusippos oli kirjoittanut tietosanakirjan 338 eKr, ja keskiajalta tiedetään Vincentus Beauvaislaisen Isompi peili, Speculum maior.
Ruotsissa muuan esseisti näyttää saaneen tilaisuuden kirjoittaa aakkosellisen kulttuurihistorian, jossa kullekin kirjaimelle on varattu oma niteensä.
TIETOSANAKIRJA ei välttämättä ole yritys koota "kaikkea" varteenotettavaa tietoa yksiin kansiin. Saksalaiset ovat tavoitelleet tätä. Brockhausin ja Meyersin tietosanakirjat, joita näkee jokseenkin paljon Helsinginkin antikvariaateissa, olivat oman Tietosanakirjamme esikuvia. Sakalaistyyppinen tietosanakirja on lähtökohdiltaan konservatiivinen kuin tyylihuonekalu. Ranskalaisten 1700-luvun ensyklopedia oli radikaali ja poleeminen. Anglosaksiset ensyklopediat puolestaan ovat olennaisesti markkinataloustuotteita.
Encyclopaedia Britannica oli 1700-luvulla ja 1800-luvulla oppineitten oppinut teos, jota toimitettiin ansiokkaasti Skotlannista käsin. Tuote siitä tuli, kun se joutui tietämättömien liikemiesten saaliiksi 1900-luvun alussa. Kanadalainen James Clarke oli erikoistunut englantilaisten klassikkojen huokeahintaisten piraattipainosten julkaisemiseen. Hän meni ja puhui pyörryksiin skottikustantajan, Cambridgen yliopiston edustajat ja The Timesin. Hänellä oli erinomainen argumentti, nimittäin raha.
Britannica oli luultavasti ensimmäinen suurteos, jota markkinoitiin sanomalehti-ilmoituksilla ja myytiin Singerin ompelukonekaupassa kehitetyllä vähittäismaksujärjestelmällä kuin ompelukonetta. Myyntikampanja tuotti 200 000 tilausta. Kanadalaiset, irlantilaiset ja amerikkalaiset kauppamiehet, kuten H.E.H. "Hell Every Hour" Hooper, pysyttelivät näkymättömissä arvokkaan englantilaisen "Britannican" fasadin takana ja toteuttivat heti seuraavan iskun, 11. laitoksen 1911. Sen kirjoittajiksi värvättiin yliopiston ja The Timesin avulla johtavia auktoriteetteja eri puolilta maailmaa. Niinpä jotkut hakusana-artikkelit kuuluvat yliopistollisiin kurssivaatimuksiin monissa maissa, muun muassa Suomessa. Hakusana Länsimainen kirjallisuus on 200-sivuinen eli paksuhkon normaalikirjan laajuinen, ja yli 30 kirjoittajan yhteistyön tulos. Tietokantana se ylittää kaiken, mitä elektroniikalla on ollut tähän mennessä tarjottavana.
NORJAN Gyldendal-yhtiön johtajan Harald Griegin nimissä kulkeva hokema kustannusliikkeestä pörssinä ja katedraalina on harhaanjohtava mainoslause, jolla hän pyrki herättämään huomiota.
Katedraalilla ja kirjalla on kirjallinen, tekninen ja taloudellinen rakenne. Tuomiokirkko ei synny ilman rahaa, kiveä ja laastia. Ei siinä mitään pörssiä tarvita.
Suomalaisen taloudellisen ja henkisen tyhjiön muuan parannuskeino olisi yltiöpäinen tuotannollinen investoiminen kulttuuriin, kuten tietosanakirjaan. Ettemme olisi tulevaisuudessa siinäkin asiassa chicagolaisten kauppamiesten armoilla.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,1-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ
KUN ON KATSONUT Indiana Jones junioria televisiosta kolmekin jaksoa, tajuaa mikä televisio-ohjelmissamme on nyt vialla. Ne ovat kiistattomasti enimmäkseen huonoja, ja vuodenvaihteen uudistuksen jälkeen suurelta osin kuin huonoa pilaa vaikeaksi menneessä maailmassa.
Kysymys on samasta lamasta, joka nakertaa kaikkea teollisuuttamme. Se leviää kuin syyhy. Tuotanto on osoittautunut kannattomaksi, koska tuotteet ovat olleet vanhastaan niin huonoja, että niitä on pitänyt yllä vain keinotekoinen kysyntä. Televisiolla ei ole vaarallista kilpailijaa, koska omakielisyys - toiskielisten ohjelmien tekstittäminen suomeksi - on mahtava suoja satelliittiohjelmia vastaan.
Yleisölle ajankäytön keinoja myyvässä teollisuudessa on kuitenkin muutamia säästyneitä alueita, kuten kirjallisuus. Se on menestynyt toistaiseksi siedettävästi ja säilyttänyt myyntiään ja merkitystä. Valtion kulttuurihallinto tekee kyllä parhaansa tuhotakseen sen palkinnoilla.
Taide on julmaa. Jos se irrotetaan lopullisesti yleisöstä mielivaltaisilla palkkioilla, jotka eivät ole suhteessa teosten vastaanottoon, se menee samaa tietä kuin osa modernista musiikista ja runoudesta. Jos se joutuu toimimaan edes kustantajien ehdoilla, yleisön reaktiot eivät ole täysin yhdentekeviä.
Mutta kaikkina aikoina on ollut näköistaitelijoita.
TASAPAINOISESSA TUOTTEESSA on jokin vaikeasti määriteltävä voimavarojen ja keinojen tasapaino. Kaksi ihanne-esimerkkiä asteikon kahdesta päästä: Kaurismäkien elokuvat, jotka osoittavat, ettei halvalla ole pakko tehdä halpahintaista. Indiana Jones Junior, television uusi George Lucas-sarja, joka on tehty hämmästyttävän kalliisti - ja hyvin. Joku on laskenut keinonsa ja mahdollisuutensa ja ottanut niistä irti sen, mikä niistä lähtee suosiolla, ja vähän yli.
Lucas käyttää kalliitten kohtausten lisäksi runsaasti ilmaista aineistoa, nimittäin vanhan seikkailukirjallisuuden mielikuvia ja tunnelmia, kuten pyramidien salaisuuksia, Meksikon rajakapinoita, Afrikkaa sellaisena kuin Kuningas Salomon kaivokset ja Stanleyn Kalulu ovat sen "kuvittaneet", ja nyt viimeksi ensimmäistä maailmansotaa, mieletöntä sankaruutta.
Televisiossa ja elokuvassa käytetty rahamäärä ja saavutettu menestys eivät riipu toisistaan. Kalliita mahalaskuja esiintyy ehtimiseen, ja samoin huokealla tehtyjä menestyksiä. Vanhan uskomuksen mukaan pohjimmainen rehellisyys eli halu puhua totta ja yleisön kunnioittaminen ovat parhaita markkinointikeinoja. Tie ihmisen sydämeen käy silmien kautta (ei korvien). Silmien on vähän vaikea valehdella.
TELEVISION ohjelmakartta on tällä hetkellä kuin yhteenveto kansallispaheistamme: laiskuutta, kateutta, joustamattomuutta, ahneutta, ylpeyttä ja ennen kaikkea hengellistä laiskuutta. Seitsemästä kuolemansynnistä puuttuvat vain juoppous ja hekumallisuus - vai puuttuvatko?
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,08-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RUOTSIN KANSA IHMEELLISET VAIHEET I
SIIPIKARJA VAIKENI. Ei yksikään kukko kiekunut, kun Ruotsin valtio viikko sitten myi oppimateriaalituotantonsa Hollantiin Kluuwerille. Kaupan kohteena oli 1823 perustettu, yli sata vuotta maan suurimpana pysytellyt kustannusliike P.A. Norstedt & Söner, jonka omisti Liber Förlag, jonka edeltäjä oli osa Esselte-nimistä, nurkanvaltaajien pilaamaa yhtiörypälettä, jonka edeltäjä oli muinaisuudessa SLT, Staatens Litografiska Tryckerier, jonka edeltäjän P.A. Nordstedt & Söner osti ja myi voitolla 1910-luvulla...
Piru ajettiin klassiseen tapaan ulos Belsebubin avulla. Hollantilaiset syrjäyttivät ruotsalaisen Bonnierin, joka jo omistaa suuren oppimateriaalin tuottajan Almqvist & Wicksellin (ja lisäksi merkittävän osan maan sanoma- ja aikakauslehdistä.
Kauppahinta oli tiettävästi hiukan yli miljardi kruunua, ja ainakin työntekijät hieroivat kämmeniään, koska he saivat pari vuotta sitten hankkimistaan yhtiön osakkeista erinomaisen voiton.
ASIASTA EI OLE tarkempaa tietoa, mutta mahdollisesti Ruotsin valtio luovutti Hollantiin samalla lakien ja lakikirjojen painatuksen; ainakin Norstedt oli huolehtinut niistä lähes perustamisestaan asti. Se oli kuninkaallinen kirjapaino. Sen vuosisadanvaihteen toimitusjohtaja varatuomari G.B.A. Holm on sukunimeltään tuttu suomalaisillekin juristeille, koska Ruotsin korkeimman oikeuden ennakkotapauskokoelmat, nykyinen NJA, kulkivat aikoinaan hänen nimissään. Holm oli elämäkertateosten mukaan merkittävä ja hirveä ihminen. Hän huolehti henkilökohtaisesti sekä oikeustapausten että niiden hakemiston oikolukemisesta, ja nautti suuresti seurustelusta korkeimman oikeuden ja Svean hovioikeuden neuvosten kanssa Riddarholmenin konttorissaan.
Holmin harrastus ja into tarttuivat. Muuan likinäköinen korrehtuurin lukijatar putosi tammikuussa 1902 kotimatkallaan sulaan. Avannossa vettä polkiessaan hän piteli korrehtuurinippua veden pinnan yläpuolella, ja sai aikanaan asianmukaisen kiitoksen siitä, ettei tärvellyt yhtiön omaisuutta hukkumisen varjolla.
CARL GRIMBERG saavutti Norstedtin kirjailijana läkähdyttävän menestyksen maailmanhistorialla, joka tunnetaan Suomessa nimellä Kansojen historia, ja Ruotsin kansan ihmeellisiä vaiheita kuvaavalla teossarjallaan. Sotien jälkeen historia ja sen opetukset vaipuivat Ruotsissa epäsuosioon ja unohdukseen. Eräässä vaiheessa siellä oli historian oppituolejakin puolet vähemmän kuin Suomessa. Historia myytiin alennusmyynnissä. Nyt meni kustannusliike perässä.
Tuhoisaan jatkuvan kasvun ideologiaan kuuluu historiaton maailmankuva. Se on hirmuinen erehdys. Harva ihminen on kävelevä tietosanakirja, mutta jokainen on kävelevä historiankirja, jolla on kudoksissaan oma menneisyyteensä ja sukunsa perimä ja aivojensa eri kerroksissa runsas historiallinen aines. Se vaikuttaa koko ajan ja kaikkeen.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,15-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RUOTSIN KANSAN IHMEELLISET KOHTALOT II
PONNISTUKSISTA HUOLIMATTA Ruotsin kouluissa on edelleen vallalla pakkoruotsi. Englannin kielen etevämmyydestä on runsaasti näyttöjä, mutta ruotsi-kiihkoilijat pitävät pintansa.
Suomesta ruotsin kielen taito näyttää jo hävinneen. Korkeakokuluopiskelijat ja nuorehkot virkamiehet eivät pysty lukemaan oman alansa kirjallisuutta ruotsiksi ja saavat vaivoin selvän Hbl:n artikkeleista. Koulujen pakkoruotsi on tekninen kysymys. Se on joka tapauksessa määrällisesti riittämätöntä käytännön tarpeisiin.
Tällä hetkellä nauttivat sivistykset hedelmistä ne korkeakouluopiskelijat, jotka ovat sattuneet lukemaan pitkän saksan tai jonkinlaisen ranskan. Jos pienestä koululaisesta pystyisi arvaamaan, ohjautuuko hän aikanaan esimerkiksi humanistiselle, hallinnolliselle tai oikeudelliselle alalle, pitkän kielen valinta olisi nyt täysin ongelmatonta, koska ruotsin eduista ei ole mitään epäilyä.
KIELISTÄ KIIVAILEVAT pitävät sitkeästi kiinni eräästä väärinkäsityksestä. Kääntäminen on nimittäin vaikeaa. Esimerkiksi englantilaista lakikieltä ei voi kääntää suomeksi eikä suomalaista englanniksi. EY-kieli muistuttaa etäisesti sanastoltaan ja eräiltä kieliopillisilta piirteiltään englantia, mutta se ei ole englantia, vaan köyhää ja pinnallista merkkikieltä, joka sopii kulttuurisesti kuuromykkien virkakäyttöön viittomakielenä.
Kysymys on ilmiöiden ja instituutioiden vastaavuudesta. Joku - olisiko olut Kai Nieminen - kirjoitti kerran runojen kääntämisestä. Kirjoituksessa hän käänsi takaisin suomeksi japaniksi käännetyn suomalaisen runon. Se alkoi: "Makeasti eräs arktisen taigavyöhykkeen metsissä yleisesti tavattava pitkähäntäinen ruskea- tai poikkeustapauksessa harmaaturkkinen jyrsijä makaa sammalvuoteeellansa..."
Vain ruotsiksi voi kääntää:"Hovioikeudenneuvos tilasi ulalta taksin ehtiäkseen jaostolle, jossa esiteltiin lainhuudon mitättömäksi julistamista koskevaa juttua." Pentti Haanpään tarina, jossa vaikkapa reppuselkäinen lentojätkä pistää kauhavalaisella kymppiä mahaan kimpaantuneena pontikkapullonsa kohtalosta, on keski-eurooppalaiselle kieleen katsomatta mahdoton käsittää mutta ruotsalaiselle oman kielisestä kirjallisuudesta täysin tuttu.
.
VASTAANSANOMATON PERUSTELU on joka tapauksessa Ruotsin olennaisesti Suomea rikkaampi julkaisutoiminta. Saksalainen, ranskalainen ja englantilainen kielialue pysyttelevät käsittämättömän sitkeästi erossa toisistaan. Ruotsissa ne yhdistyvät. Keskeiset kirjat käännetään. Kaunokirjallisuuden, historian tai ajankohtaiskirjallisuuden harrastaja tulee haikeaksi vierailtuaan esimerkiksi Tukholmassa kirjakaupassa.
Suomalaiselle vaihtoehtoja on oikeastaan kaksi. Välttävä vaihtoehto on hyvä ruotsin kielen luetun ymmärtämisen taito. Toinen vaihtoehto on tyydyttävä englannin, saksan ja ranskan taito. Ei tai, vaan ja. Vaateliaalla eurooppalaisella ammatillisella tasolla vain yhtä vierasta eurooppalaista kieltä ymmärtävä henkilö on pahasti alakynnessä, koska hän ei kuitenkaan hallitse englantinsa kirjallisuutta ja instituutioita, ja käyttää sitä siis proteesina eikä siipinä.
NAISISTA KAUNIS
Laulun mukaan ihmisen on oltava kaunis, jos hän on nainen, ja rohkea jos mies. Kauneus on katsojan silmässä. Tästä seuraa, että kauneus on katsojan velvollisuus. Joka näkee vain rumuutta, etsiköön vian silmästään. Ja mielestään.
Missikilpailun tytöt ovat onnettomassa asemassa. He ovat kauniita kuin kaksitoista Saaronin liljaa. Valokuvaaja ja meikkaaja käsittelevät heitä mielensä mukaan ja rakentavat heistä kukka-asetelmia.
Naisen kauneus tulee käsitettäväksi vasta, kun on keskustellut hänen kanssaan, kun on tehnyt tuttavuutta. Siihen asti hän on ikoni, kauneuden kuva. Sen vuoksi kilpailukaunottarien on oltava nuoria, omia piirteitä vailla.
Naisten kauneusideaalit ovat yhtä irrallaan ja etäällä elämästä kuin muutkin suuret tarut. Ihmiset eivät ole koskaan lakanneet rakastamasta renessanssioopperaa, jossa näyttämön veistetyillä lankuille kulkivat henkilöidyt hyveet ja personoidut ominaisuudet. Myös jumalille he kasasivat määreitä niin että kullakin asialla oli oma edustajansa. Missi on kauneuden merkki, josta ihmiset ovat sopineet.
Tämän ajan urheilija on veistånyt ruumiista sellaisen, jollainen kukaan ihminen ei luonnostaan ole. Hän on kävelevä patsas. Niin on kauneuskuningatarkin.
Kirjallisuuden ylistämä 1700-luvun tai 1800-luvun kaunotar ei piirroksena tai valo-kuvana tunnu eroavan millään mainittavalla tavalla lukemattomista sisaristaan. Hurmaajatar, jonka tie on kulkenut yli särjettyjen sydämien, saattaa kuvassa vaikuttaa aivan yhdentekevältä. Suurtehosäteilijät, kuten näyttelijättäret Sarah Bernhard tai Ida Aalberg, vaikuttavat valmistelemattomissa kuvissa koleanlaisilta naishenkilöiltä. Marilyn Monroen varhaisnuoruuden kuvista ei tunnista kaunotarta. Vasta kun kuvaajat alkavat riisua ja tai-vuttaa häntä tavan vaatimiin muotoihin, myytti alkaa hahmottua.
Nyt on lupa kysyä, onko kauneus mennyt muodista. Jotkut nuoret naiset suhtautuvat omaan kauneuteensa kärsimättömästi, koska se on ikään kuin epäasiallista tai asiaankuulumatonta. Varsinkaan se ei kuulu naisena olemisen aatteeseen.
Siinä he erehtyvät, mutta eivät paljon. Vaisto kertoo heille, että ulkonäön ihailijat eivät ihaile ihmistä, vaan kuvaa.
Kauneus on suhdanneherkkää. Ei maanviljelijä arvosta puussa kauneutta, vallankaan ei tukkipuussa. Ei maalainen nähnyt maisemassa erikoista ihailemista ennen kuin sai koulussa kuulla, että luonto on eräin kaunis.
Kirjallisuudentutkija Ernst Curtius kävi aikoinaan - latinan kielistä runoutta selvittäessään - läpi kirjallisuuden suosikkimalleja, joita hän nimitti topoksiksi. Topos on aistimisen ja ilmaisemisen vakiokaava. Tunteiden, kuten rakkauden ja pelon kuvaamisessa ei käsitetty olevan psykologista ongelmaa. Tunnetilat ja ominaisuudet oli kytkettävä sanoin tavan siunaamaan perinteeseen. Esimerkiksi oma maatila on kesällä oikea paikka muistella todellista tai kuviteltua tyttöä, puun alla ehkä viiniä maistellen, suloisesti hymyillen.
Topokset ovat kohdittain niin sitkeitä, että sama käsitys maiseman kauneudesta, jota roomalaiset paimenidyllien kirjoittajat kuvasivat, toistuu toistumistaan läpi vuosisatojen, ja on täsmällisesti entisellään vaikkapa Disneyn piirretyssä. Maiseman tekevät kauniiksi vehmas niitty, soliseva puro, humiseva tuuli ja vehmas metsikkö. Niityllä kirmaavat esimerkiksi kentaurit. Se kaunis nainen on viaton paimenetar.
Menneisyyden runoilijoille Alpit olivat kauhistus tai parhaimmillaankin vain ylitettävä este. Erämaa, asumaton metsäseutu, oli tyly tai epäystävällinen. Taide keksi nämä kaksi kauniiksi joskus 1700-luvun lopulla, ja esimerkiksi Suomessa Topelius riensi määräämään makua nimeämällä ne maassamme sijaitsevat paikat, jotka vastedes edustivat luonnonkauneutta: Imatrankoski, Punkaharju, Koli, Kangasalan harjut, Aavasaksa (yllättävä valinta, joka selittynee vain siitä, ettei Saanalle ollut tietä).
Samalla tavalla maalaustaide ja myöhemmin valokuvaus ovat ilmoittaneet ihmisille, millainen nainen on kaunis. Rubensin ja Boucherin sulottaret ovat silmämääräisesti arvioiden 15-20 kg ylipainoisia, ja Cranachin ja Dürerin Venukset ovat alaikäisiä, alipainoisia ja anemisia.
Usein mainittua ajatonta kauneutta ei ole olemassa. Joku voisi rakastua muinaisen Egyptin Neferititiin, jonka veistos on museon aarre, tai goottilaisen katedraalin kiveen hakattuun neitsyeen, neitoon tai rouvaan. Antiikin ihanteiden ajattomuus johtuu kuitenkin suurimmin siitä, että eräät antiikin taide-esineet on valittu ihanteiksi niin kauan sitten; japanilaiseen tai kiinalaiseen ne eivät sellaisinaan tehoa.
Jos tahtoisimme laatia tähän kavalkadin esimerkiksi elokuvan kauneimmista naisista sen satavuotisen historian ajalta, tehtävä osoittautuisi vaikeaksi. Ne naiset, joiden kuvat löytyvät kirjoista ja arkistoista suosiolla, ovat vallinneen kauneusihanteen ruumiillistumia. Niitä naisia, joita heidän oma aikansa on ihastellut. joutuisimme etsimään tutkimuksen keinoin. Joissakin tapauksissa yllättyisimme. Joissakin tapauksessa omat valintamme tai suosikkimme osoittauisivat omalle aikakaudelleen yhdentekeviksi.
Kuviin rakastutaan oopperoissa ja saduissa. Kuvattua haetaan halki maat ja mannut. Mutta liikkuvista henkilöistä on helpompi esittää käsityksiä. Liike on kauneuden keskeinen osa. Kenties siksi mieleen tulevan luettelon kärkeen asettuu pikajuoksija Wilma Rudolph, joka voitti mitaleja eräissä olympialaisissa. Hän oli niin kaunis, ettei mikään valokuva tee hänelle oikeutta. Ellei muisti petä, hän juoksutti rinnallaan ja maalisuoralla perässään vertauskohtaa, klassisen vaaleaa Jutta Heinea, joka ei ollut turha tyttö, mutta kalpeni Wilman rinnalla.
Filmitaivaan tähdistä Greta Garbo ei aiheuta minkäänlaisia tunteita. Hän on hetkellisen kaunis kuin omena. Jotain aivan toista räjähdysvoimaltaan on norjatar Liv Ulman. Vanhan elokuvan ilmestys oli Louise Brooks. Hänet nähtiin taannoin televisiossa Pabstin elokuvassa Pandoran lipas. Hänen erikoisuutensa oli pahuus, joka oli vilkkuvinaan piirteiden säännöllisyyden läpi. Rumista naisista kauneimpia ovat amerikkalainen Laureen Bacall, ranskalainen Jeanne Moreau, italialainen Monica Vitti, ruotsalainen Harriet Anderson. Toisin sanoen mieleen painuva kauneus on sittenkin persoonallisuutta.
Suomesta ei ole syytä lähteä listaamaan ketään. Siinä listaisi vain omien varhaisvuosiensa periaatteessa sattumanvaraiset ja henkilökohtaiset mielenliikutukset (Kirsti Wallasvaara). Liikkuvien kuvien ulkopuolelta on silti mainittava kaksi taiteilijaa ulkonäkönsä hätkähdyttävyyden vuoksi, Aino Ackté ja Aino Kallas.
Maun, tavan ja kulttuurin määrein arvoioituna taas ihastuttavimmat nuoret olennot löytyvät Gallén-Kallelan maalausten kansannaisista. Tyttö Keuruun vanhassa kirkossa ja pikku Anna.
Entä "miehistä rohkea"? Venetsiassa sijaitseva Verrocchion palkkasoturi Coleonin patsas vetää miehen hiljaiseksi. Se on pelkkää hevosta, miestä, liikettä, rohkeutta, hävyttömyyttä ja uhmaa.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,22-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RANTAROLEX
PUKEUTUMISEEN liittyvät arvon merkit muuttuvat yhä näkymättömämmiksi. Tsaarin aikana käytettiin virkaunivormua. Sotien välisenä aikana mieshenkilön aseman pystyi lukemaan hänen vaatteistaan. Sitä mukaa kuin yhteiskunnalliset nousijat, joita aikoinaan nimitettiin myös kiipijöiksi, panevat haaveensa ja tavoitteensa näkyville liituraitavaatteina, erikoisen korkealaatuisina paitoina, huolellisesti mutta persoonattomasti valittuina solmioina ja attaseasalkkuina, asemaansa perustellusti tyytyväiset miehet karsivat varusteistaan merkit.
Esineiden merkkikielen kaksi tunnettua oireyhtymää ovat Mercedes-syndroma ja Rolex-syndroma. Mercedes on pitänyt vuosikymmeniä näkymättömän arvon mielleyhtymää hallussaan ja tehnyt sen niin, ettei äkkinäinen erota liikenteessä toisistaan 200.000 markkaa maksavaa ja 800.000 markkaa maksavaa autoa toisistaan. Kaikki Mersut ovat vihkiytymättömälle taksin näköisiä.
ROLEX on voimakkaasti markkinoitu, ylettömän kallis kello, tosin tiettävästi hintansa arvoinen. Kellosta ei tietenkään kannata maksaa sataa markkaa enempää. Mutta Rolex ei ole kello, vaan koru ja arvomerkki.
Sain käsiini aidon Rantarolexin, jossa on merkit, tavaramerkit ja kaikki. Se maksoi Smk 70,-, koska se on tuoteväärennös. "Rantarolex" on samanlainen naseva nimitys kuin saunasormus - Helsingin rautatieasemalla myytiin aikoinaan messinkisiä "vihkisormuksia" satunnaisiin tarpeisiin. Nykyisin aitoa saunasormusta ei taida saada rahalla eikä millään. Halvalla tehdyn teräspellistä prässätyn kuoren alla sykkii tavallinen huokea kvartsikello ja näyttää oikeaa aikaa. Kilpaileva versio maksaa 92.000 mk, kun taas oikea perus-Rolex ilman erikoisia virityksiä ja kultamääriä irtoaisi vaivaisella kahdellakymmenellä tuhannella.
Rantarolexissa on kellotaulussa aitoja timantteja, jotka kyllä saattavat sulaa aurigossa. Sen rannekkeen nikkeli aiheuttaa näppylöitä ja "kulta" värjää ihoa. Tätä "melkein aitoa" kelloa ei erota aidosta, ellei ole erikoisen perehtynyt aihepiiriin. Sekuntiviisarin nytkähtelevä liike ei ole pettämätön merkki, koska myös aidoissa tuotteissa on malleja, joiden sekuntiosoitin tökkii pirteästi sekunnin kerrallaan.
Alle sadan markan investoinnilla voi siis hankkia itselleen varakkaan ja menestyneen barbaarin maineen.
Tämän kellon kanssa sopisi mainiosti keltainen, paikkamaalattu, puoli miljoonaa kilometriä ajettu Mercedes, eikä haittaisi, vaikka siihen olisi vaihdettu Skodan moottori. Asukokonaisuuden täydentäisivät jatsarisaappaat. Kultahampaat ovat valitettavasti menneet muodista.
TÄNÄ VUONNA on kulunut 300 vuotta John Harrisonin syntymästä. Hän keksi pituusasteen. Hänen kehittämänsä kronometrin ansiosta navigointi aavalla merellä tuli mahdolliseksi. Kalleimmat mekaaniset kellot kantavat vieläkin kronometrin virallista kunnianimeä. Mekaaninen kronometri on teollisuuden, merenkulun ja kaupan mailleen menevän aikakauden vertauskuva.
RANTAROLEX puolestaan on syvällinen oman aikamme symboli. Mikä sopisi paremmin eräiden pankkimiesten ja ministerien ranteeseen, paitsi käsiraudat. En tarkoita ministeri Iiro Viinasta. Hänelle sopisi teräskuorinen Rolex Oyster, IWC, tai Audemar Piquet, koska hän on osoittautunut aidoksi, iskunkestäväksi ja vedenpitäväksi ja lisäksi hän toimii ilman ulkopuolista virtalähdettä.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,08-03,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
POTKUNYRKKEILYÄ
TAIVASKANAVALLA esitettävä thai-nyrkkeily eli kickboxing tuo ensi näkemältä mieleen akateemisen virantäytön. Kuva olisi vielä todenmukaisempi, jos potkunyrkkeilijöitä olisi kehässä useita ja myös erotuomaria saisi lyödä.
Toinen mielikuva, jonka tämä jalo urheilulaji herättää, on markkinatalous. Tuntemattomasta syystä sekä markkinatalouden puoltajat että vastustajat ovat alkaneet pitää maailmaa pimeiden voimien temmellyskenttänä ja markkinavoimia samanlaisina luonnonilmiöinä kuin meteoriitteja.
Markkinatalous olisi kuin Anianpellon markkinat rekiviisun kuvaamassa muodossa. Siellä juodaan ja tapellaan, harjoitetaan haureutta ja salavuoteutta, varastetaan ja petetään. Rahaa tärkeämpi apuneuvo on isot nyrkit. Kaupan on tunkkaisia jauhoja, homeisia vuotia, parkitsemattomia turkiksia, härskiä voita, mätiä kaloja ja matoista lihaa. Myytäviä hevosia on käsitelty tärpätillä. Poliisi on poissa ja vallesmanni nukkuu humalassa.
JOS MARKKINAVOIMIA haluaa välttämättä verrata luonnonvoimiin, olisi mietittävä niiden ekologiaa eikä pelkkää ekonomiaa, niiden aiheuttamia ympäristötuhoja ja niiden rauhanomaisesta käyttöä.
Painovoima toimii etevästi esimerkiksi koskivoimana. Termodynamiikan lait ovat moninaiskäytössä muun muassa polttomoottoreissa. Painovoimaa vastaan on viritetty taidokkaita rakennelmia keskiajan mahtavista kirkoista nykyajan riippusiltoihin. Termodynamiikan paineentasausten säätely on ollut höyrykoneen keksimisestä alkaen jokapäiväistä.
Englannissa osakeyhtiöt olivat kiellettyjä suurimman osan 1700-lukua. Kiellon syy oli karvas kokemus keinottelutaloudesta, jonka englantilaiset olivat omaksuneet hollantilaisilta ja jonka huipennus oli taloushistorioiden kuvailema Etelämeren kupla. Osakeyhtiöt kieltänyt laki tunnettiin nimellä "Bubble Act".
YÖVARTIJAYHTEISKUNTA, jollaisesta vanhat liberalistit haaveksivat, on arvattavasti ohi, mutta ellei valtio myy mm. kouluja, sairaaloita, armeijoita ja vankiloita yksityisille yrittäjille, sille jää silti merkittävä ja lyhyellä tähtäyksellä kannattamaton tehtäväkenttä, jota se itse on parhaillaan sekoittamassa turhanaikaisilla puheilla tavoitejohtamisesta ja tulosvastuusta. Nämä väärin käytetyt käsitteet on lainattu yksityiseltä sektorilta.
Valtion keskeinen virka on keskittyä byrokratian ongelmiin. Byrokratia on informaatiovirtojen kontrollointia, ja sen keskeisiä toimintatapoje ovat hidastelu, peittely, formalismi ja mielivaltaisten ratkaisujen kätkeminen välttämättömyyden kaapuun, Tuota välttämättömyyttä nimitetään kernaasti voimassa olevaksi laiksi tai sitoviksi säännöiksi. Byrokratialla itsellään on taipumus kohdistua yhä vähemmän merkitseviin asioihin, jolloin merkitsevät asiat jäävät saalistajien armoille.
JUUSTOHÖYLÄ on viime aikoihin ollut puhtaasti pohjoismainen keksintö, jollaista saa turhaan etsiä muun Euroopan rautakaupoista. Kun se on niin kansallinen, siihen on tartuttu hanakasti. Juustohöylän kayttäminen valtion kulurakenteen karsimisessa tarkoittaa kuitenkin etukäteen tehtyä päätöstä olla puuttumatta tuhoisiin rakenteisiin.
Olisi tartuttava veitseen ja kirveeseen ja katsottava, mitä ilman tultaisiin toistaiseksi toimeen. Suurenmiset organisaatiot kuten Venäjän keisarikunta, Saksan sodanjohto ja Itävalta-Unkari kukistuivat byrokratiansa kuluihin, kun taas Ison Britannian paljon parjattu hallinto oli maailman kaikkien aikojen kevein ja panoksen ja tuotoksen suhteessa tehokkaampi kuin mikään, mitä maailma on nähnyt ennen tai jälkeen.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,11-10,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
ALEKSIS KIVI JA NUMMI
KUKA tietää, miksi Nummisuutarit ovat nummisuutareita? Nykysuomen sanakirjan mukaan "nummi" on etupäässä vain kanervaa, sammalta ja jäkälää kasvava karu maa. Mitä ne siis siellä nummella suutaroivat - ja vielä kohtalaisella menestyksellä, kun Topiaksella oli oikein hopeaakin arkun pohjalla, eikä elämän perushyödykkeistä kuten viinasta ollut puutetta?
Kysymys on tavallaan käännösvirheestä. Nummisuutarit ovat pitäjänsuutareita, kuten näytelmä on oikein ruotsinnettu. Kivi käytti itse näytelmänsä varhaisista versioista nimiä Häämatka ja Pitäjänsuutarit.
Vanhan, kunnon Cannelinin sanakirjan mukaan nummi on ruotsiksi joko "hed" tai "malm". Hed on tuo karu Lüneburgin tai Skotlannin mieleen tuova maisema, jossa töytäillessään poika voipi taittaa vaikka aamunkauniin ruususen. "Malm" puolestaan on Lampénin sanakirjan mukaan joko nummi tai malmi eli sorapohjainen, jonkin verran aukeaa metsää kasvava paikka kylän tai kaupungin laidassa; sotaväen harjoituspaikka.
Esimerkiksi Parolan nummi on tällainen sotaväen harjoituspaikka. Helsingin Malminkatu ja Malminrinne muistuttavat kapinassa palaneiden kasarmien sulkeiskentästä ja ampuradasta. Se oli rakennettu ydinkaupungin laitaan, sillä nykyisen Etu-Töölön kallioilla kisailivat lavean tien kulkijat, kuten portot, joita siihen aikaan nimitettiin joskus mäkipeuroiksi.
Helsingin Malmi, monien muiden Suomen kaupunkien malmit ja Tukholman Öster-, Söder- ja Norrmalm puolestaan ovat nykykielellä lähiöitä, aikaisemman kielenkäytön mukaan esikaupunkeja. Ne ovat taajamaan välittömästi liittyviä alueita, joissa tonttimaa oli kerran halpaa tai sääntelyn puuttuessa ilmaista ja kunnalliset palvelut, kuten kadut, viemärit, koulut, terveydenhoito ja, mikä parasta, poliisi, melkein olemattomia.
Suomen kaupungeista on osoitettavissa tällaisia malmeja, jotka jäivät vanhassa pitäjäjaossa maalaiskunnan puolelle eivätkä kelvanneetkaan kaupungille millään ilveellä. Esimerkiksi Viipurin maalaiskunta ulottui vuosisadan alussa melkein kaupungin keskustaan. Tampereen sittemmin niin ihailtu Pispalakin muodostui samalla periaatteella, jolla latinalaisen Amerikan suurkaupungit kasvavat. Ihmiset rakentavat kaupungin rajan tuntumaan "Luojan palikkaleikin", kuten pispalalainen Lauri Viita on selvittänyt.
Taustalla on hyvin mielenkiintoinen ilmiö, kuntahallintomme krooninen epäonnistuminen. Kunnallislait ovat jääneet 1860-luvulta alkaen kerran toisensa jälkeen tavoitteistaan - ja nyt ollaan tilanteessa, jossa kaupunkien ja kuntien kahtiajako on melkein oikeushistoriaa.
NUMMISUUTARIT Topias ja Esko olivat siis taajaman ja maksukykyisten suurtalojen tuntumassa rahatalouteen siirtyneitä käsityöläismestareita, jotka valmistivat jalkineita rahasta toisin kuin vähäarvoiset rajasuutarit, jotka paikkasivat kenkiä, tai kiertelevät suutarit, jotka kulkivat pitkin pitäjiä.
Ei ihme, että Eskoa yritettiin naittaa rusthollaritason Karriin - mutta sillä kertaa sosiaalinen nousu ei vielä onnistunut.
KULTTUURIHISTORIALLINEN tausta näyttäisi viittaavan vahvasti siihen, että Nummisuutareiden esitysperinteen "primitivismi" on joka suhteessa harhaista. Se on nousevan sivistyneistön kuvaus, samoin kuin pitäjänsisäisestä siirtolaisuudesta kertova Seitsemän veljestä.
Milloin näemme Nummisuutarit pienen näyttämön kamarinäytelmänä pienin elein, pienellä äänellä esitettynä.
Esko frakissa ja silinterihatussa, Mikko Vilkastus kaasuttelemassa Mersua parkkipaikan asfaltilla...
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SUKUA
KERRAN, kauan sitten, mietin mitä "family" on suomeksi. Isaac Bashevis Singerin romaanin englanninkielinen nimi on The Family Moskat. Siitä tuli suomeksi Moskatin suku eikä perhe.
Perheen hajoaminen on viime vuosikymmenien ilmiöitä, jonka seuraukset ovat ehkä jo nähtävissä. Suvut ovat suurelta osin hajonneet jo aikaisemmin, mutta eivät kokonaan.
Tämä ilmiö on otettava puheeksi siksi, että luuloni mukaan ihmisen hyvinvointi ja merkittävä osa hänen itsetuntoaan on peräisin perheestä ja suvusta. Suku on se, joka luo tai murskaa itsetunnon. Psykologeilla on joskus taipumus käsitellä ihmisten ongelmia yksilökeskeisesti ja unohtaa, ettei ihminen voi ymmärtää itseään muutoin kuin suhteessa muuhun - läheisiin, etäisiin, ystäviin, vihollisiin, luontoon, ympäristöön, Jumalaan. Ryhmäterapia on hyvä ajatus, mutta se ryhmä, joka meidät on muokannut, ei yleensä ole enää terapian tavoitettavissa, vaan ohjaa kulkuamme hautausmaalta.
SUKUNI kokoontui mummon hautajaisiin. Suoraan alenevassa polvessa olevia jälkeläisiä oli paikalla runsaat kolmekymmentä. Sukulaisia puolisoineen on lähes viisikymmentä. Kun äidin isä kuoli muutamia vuosia sitten, hautajaisissa oli sukulaisuus- ja lankoussuhteessa vainajaan olevia lähes sata.
Pitkäikäisyys on yhä tavallisempaa, mutta suurisukuisuus ei. On ihmisiä, joilla ei ole lainkaan sukulaisia, ellei oteta huomioon niitä serkkua etäisempiä, joita ennen nimitettiin nauraviksi perillisiksi.
Kun isoäidin äiti meni naimisiin tämän vuosisadan ensimmäisenä vuotena, miehelässä oli anoppi ja neljä kälyä. Muistan hänen maininneen, että siinä oli olemista. Karjalaisissa muistelmissa, esimerkiksi Johannes Virolaisen hyvässä muistelmateoksessa, kerrotaan samaa. Kannaksellakin oli tapana asua saman katon alla, vaikka ns. karjalaistalot taas kuuluvat Laatokan Karjalaan ja Aunukseen.
SIINÄ oli kattoa kerrakseen. Mielikuva menneisyyden ahtaista asuinsijoista on helposti väärä. 1930-luvun kulttuurihistorian mukaan suomalainen pirtti saattoi myös Keski-Suomen ja Hämeen rintamailla olla lattia-alaltaan hyvät sata neliömetriä, ja katto kohosi lakeisen kohdalta yli neljän metrin. Ovea varten ei tarvinnut katkaista viisi hirttä, vaan neljä riitti. Puolimetrinen hirsi ei ollut harvinaisuus.
Suku on puu. Heränneet ja lestadiolaiset osaavat arvostaa leveitä lautoja ja suuria sukuja. Antti Hyry on kirjoittanut molemmista, ja lisäksi itsensä tuntemisesta eli oman itsen tunnosta. Sillanpään keskeinen aihe oli yksilö ja suku, mies ja talo, suvusta huonontuminen ja talon häviö.
ITSETUNTO, talo ja suku toistuvat teemana Ilkka Herlinin väitöskirjassa äidin isästään Kustaa Vilkunasta. Kirjoittaja puhuu vankasta talopoikaisesta itsetunnosta ja sitten samaan hengenvetoon itsetunnon tukemisesta. Miksi vankkaa olisi tuettava? Kenties vastaus löytyy kirjasta. Vilkunain talo ja suku oli useassa suhteessa erikoinen. Kirjoittaja selittää Kyösti Wilkunan vihamielisyyden saman pitäjän toista Kyöstiä, Kalliota kohtaan suorasukaisesti kateudeksi. Kallion tila oli läänin suurin.
Itsetunnon pettämätön merkki on kyky kestää tappioita. Vanhassa yhteiskunnassa mies ja nainen kestivät, kunhan talo kesti.
Kysyn, onko vihamielisyys ja mielenkiinto poliitikkoja kohtaan perua perheen, suvun, klaanin ja puolueen murenemisesta ja sen aiheuttamista itsetunnon muutoksista? Leuhkuus, kaksinaamaisuus ja taipumus vilppiin sopisivat hyvin kellumaan lasketun, devalvoituvan psyyken piirteiksi.
Aiheeseen liittyen tietokilpailukysymys: ketkä tasavallan presidenteistä ovat hävinneet ainakin kerran tasavallan presidentin vaalissa? Oikea vastaus: vain Koivisto ei ole hävinnyt. Kekkonen hävisi Paasikiville, Paasikivi Kekkoselle, Mannerheim Ståhlbergille 1919, Ryti mm. Relanderille, Kallio Svinhufvudille 1931, Svinhufvud Kalliolle 1937, Relander Kalliolle ja Ståhlberg mm. Svinhufvudille ja Kalliolle. Tähän sisältynee moraali.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,24-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
ALAS PARNASSOLTA
TAITEELLISTA kypsymistä, itsensä löytämistä ja yhteiskunnallista kiipimistä on kuvattu nousuksi Parnassolle eli vuorelle. Sillä tiellä odottavat monet vaarat ja ponnistukset, mutta tuloksen kerrotaan jättävän vaivat varjoonsa.
Tuntureitamme kolunneet tietävät, että raskaampaa kuin vuoren valloitus on siltä laskeutuminen. Laen saavuttaa kyllä, ellei voimalla niin viisaalla voimien jaolla. Alastulo voi olla pirullinen. Jalkojen lihakset ja nivelet sopivat kiipimiseen paremmin kuin laskeutumiseen. Onnettomuus vaanii. Huolimaton askel voi maksaa nilkan. Vanhemmiten laskeutuminen käy ihmiselle yhä hankalammaksi.
SAMA ILMIÖ havaitaan taiteessa ja politiikassa. Laskeutuminen vaatii taidon, voiman ja sisun lisäksi rohkeutta ja viisautta.
Panu Rajalan mainio Sillanpää-elämäkerta kuvaa, miten käy miehen, joka saavuttaa korkeimman huipun. Hän tulee hulluksi ja putoaa. Rajala osoittaa niille, jotka ehkä epäilevät, että elämäkerta on laillinen ja luvallinen kirjallisuuden tutkimuksen muoto, että Sillanpää sai Nobelinsa ansiosta. Mutta millä hinnalla!
Vuoren valloittaja esiintyi Nobel-juhlassa, jota ei poikkeusolojen vuoksi pidetty suurjuhlana, siinä määrin päihtyneenä ja pitelemättömänä, että onnettomat akateemikot keksivät lopulta ottaa yhteyden Sven Hediniin, joka oli tutkimusmatkoillaan tottunut käsittelemään villi-ihmisiä.
Sen jälkeen melkein kaikki oli Sillapäälle pudotusta, vaikka hänen viimeiset, palkinnon jälkeiset romaaninsa ovatkin uskomattomasta syntyhistoriastaan huolimatta hienoja. Sotien jälkeen paljon kärsinyt kustantaja, edustajanaan nuori Heikki A. Reenpää, keksi kirjailijan. Kun kirjoja ei enää varsinaisesti tullut, myytiin kirjailijaa. Sillanpäästä tehtiin hahmo, jota hän ryhtyi esittämään kiitettävällä antaumuksella. Pitkäpartaisen, arvaamattoman Taatan roolihenkilöksi ryhtyessään hän ei kuitenkaan ollut täyttänyt kuuttakymmentä.
TASAVALLAN PRESIDENTTI Mauno Koivisto on toiminut huipulta laskeutuessaan viisaasti. Hän tuli kuin tuuli ja menee kuin myrsky. Viime aikojen tapahtumat todistavat luopumisen monimutkaisuudesta. Presidentinvaalien yhteydessä lippukarkurit ja kertaalleen syrjään siirtyneet epäonnistuivat. Pankinjohtaja, joka oli vetäytynyt päivänpolitiikasta menestyäkseen vaaleissa, epäonnistui. Kaupunginjohtaja, joka yritti paluuta eläkkeeltä, epäonnistui. Kaksi ministeriä, jotka olivat ottaneet rotilta oppia ja uineet tiehensä hallituslaivasta, epäonnistuivat. Onnistujat tulivat keskeltä elämää.
SE VÄITE on kuitenkin perätön, että kerran tittelinsä menettänyt tai liperinsä juonut ei koskaan tulisi takaisin. Tämänkin vuosisadan suurista poliittisista nimistä perin pohjin epäonnistuneina uudestaan palanneita ovat esimerkiksi Lenin ja Hitler, Churchill ja Nixon. Paasikivi oli työnnetty KOP:sta suuren huojennuksen tuntein eläkkeelle 1930-luvulla ja järjestetty sen jälkeen lähettilääksi Tukholmaan pois jaloista. Moskovan neuvottelijana 1939 hän oli kävelevä ruumis - jolla oli elämäntyönsä tärkein osa vielä edessään. Kekkosesta tuli poliittinen vainaja Rytin aloitteesta ja Mannerheimin tuella 1939. Mannerheim oli sivuuttanut säädetyn eläkeiän talvisodan syttyessä. Niin ruumiit luuraa.
Mitä tekee Paavo Väyrynen? Mene ja tiedä. Muuan henkilö, joka ei tapaa noudattaa omia ohjeitaan, kirjoitti yli 30 vuota sitten runon hyvin varhaisesta vanhuudenlepoon asettumisesta; pelkkä tuulen tavoittelu vaatii miehen kokonaan, aamusta iltaan saakka ja yöllä. "Ei jumaliin jalkaisin mennä."
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,31-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KAUPPIAAN SORMI
TURHA heittäytyä ennustajaksi, kun ei kuitenkaan osaa, mutta ei olisi ihme, jos valinta sen hymyilevän naisen ja sen lihavan miehen välillä menisi tiukaksi. Ihme miten monet valinnat menevät täpäriksi. Oli kysymys valtionpäämiehestä tai EL-ratkaisusta, jostain syystä äänestyksen tulos lähestyy tasatilannetta.
Samaa asetelmaa lähestytään tuon tuostakin tieteellisissä virantäytöissä ja muissa ottelu-urheiluissa. Sääntöihin on lisätty kikkoja ja kieltoja, jatkoaikoja ja rankkarikilpailuja.
Tätä taustaa vasten sosialististen valtakuntien romahtamiset ja Italian vaalien tyyppiset maanvyörymät ovat valtavia tapahtumia. Silloin siat kertakaikkiaan kieltäytyvät tulemasta purtilolle, vaikka laski olisi hyvää.
ESITÄN kaksi arvausta ilmiön syistä. Kilpailun kiristyessä erot pienentyvät ja ehdokkaat ovat tasahyviä. Ei yksilöurheiluissakaan usein esiinny kuninkaita, vaan paremmuuden ratkaisevat murto-osat, joiden mittaamiseen tarvitaan hienoja kojeita. Yhdet tahkoavat latua tai juosta vippaisevat tuntikausia eivätkä saa toisiinsa monta sekuntia eroa.
Toinen syy on ikävämpi. Jospa suuret äänestykset ovat pohjaltaan yhdentekeviä. Niissä ei ole kysymys kansalaisten todellisista eduista. Vapaiden eli välinpitämättömien äänestäjien suuri määrä riittää kallistamaan vaakaa. Pikkupuolue voi päästä vaa'an kieleksi, kuten virheellisesti sanotaan tarkoitettaessa kauppiaan sormea, joka vaivihkaa painaa vaakaa.
Tällainen kauppiaan sormi voi olla julkisuus, suuri vaalikeskustelu tai pieni lehtikirjoitus. Ratkaisevaksi voi muodostua esimerkiksi Elisabeth Rehnin munaus, hänen taannoin esittämänsä epäily, tokko historiallista Jeesusta on ollut olemassakaan. Hän on jo kiireesti ottanut sanansa takaisin - mutta voiko yleissivistyksen ja harkintakyvyn heikkoutta peittää puuterilla?
Pontius Pilatuksen, Herodesten hallitsijasuvun tai Paavalin olemassaoloa ei ole todistettu sitovasti, kuten ei myöskään Urho Kekkosen eikä Elvis Presleyn.
On mahdollista, ettei Iliasta ja Odysseiaa kirjoittanut Homeros, vaan eräs toinen saman nimien henkilö. Mutta kysymykset Homeroksen ja Jeesuksen olemassaolosta poikkeavat täysin toisistaan. Ensin mainittu pohjautuu perinteeseen, mutta jälkimmäisestä on primaarilähteita.
EHDOKKAAT ovat hyviä molemmat. Moni valitsee kuin sydänystävää: näyttävä ja räiskyvä, vai tavallinen ja turvallinen?
Pienet asiat voivat tulla suuriksi. Helsingin horisontista katsellen kirkon arvellaan kuolleen ja Jumalan muuttaneen väärällä nimellä Argentiinaan. Käsitys ei pidä paikkaansa. Tunnustuksellinen uskonto elää ja voi hyvin. Ympärillämme liikkuu enkeleitä ja perkeleitä, jos kenellä on kyky havaita. Kummallakaan presidenttiehdokkaalla ei ole siipiä eikä häntää.
Silti ihmisen tekee ihmiseksi kyky erottaa paha hyvästä ja hyvä pahasta. Tämän kyvyn vuoksi ihmisellä on mahdollisuus valita. Sen vuoksi valinnat ovat tärkeitä, vaikka presidentinvalinnat luultavasti eivät ole.
PELKÄSTÄÄN herätysliikkeiden piirissä on muuten ainakin sata tuhatta äänestäjää, jotka valitsevat tunnustuksellisesti sitoutuneen sosialistin, jota kirkon piirissä kiitetään hänen toiminnastastaan pakanamaalla, tai valovoimaisen porvarin, joka kohtelee Jumalaa vertaisenaan.
MYÖS JOULUPUKIN takana muuten on todellisena pidetty henkilö, Myran piispa Nikolaus.
En usko joulupukkiin, mutta haikaraan (Botaurus stellaris) uskon.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HYVÄ HANNELE
OIKEUSLAITOS uhkaa mennä viemäristä alas. Kun kerran olet oikeusministeri, tee jotain. Tai älä tee jotain, tee paljon. Teillä on siellä huipulla omat ongelmanne. Rahat ovat lopussa ja korkein oikeus niuhottaa. Tuomarit arvelevat ministeriön kaikkien toimien vaarantavan riippumattomuutensa, palkankorotuksia lukuun ottamatta (sanoi edesmennyt Kai Korte). Se ei saa nyt estää ottamasta järkeä käteen.
Menet äitiyslomalle eikä tällä hetkellä ole tietoa siitä, kuka tulee sijallesi tai kerrassaan seuraajaksesi. Ne ovat poliittisia päätöksiä, mutta älkää nyt kuitenkaan lähettäkö Jorma S. Aaltoa Lapin maaherraksi, vaikka se voisi olla mielenkiintoinen ajatus.
Helsingin hovioikeudessa on jo nyt niin paha jutturuuhka, että näillä näkymin vaihtoehtoja on tasan kaksi, katastrofi tai fiasko. Molemmat miellyttäisivät varmaan joitakin poliitikkoja, mutta hinta on liian kova.
Oikeuslaitos rinnastuu puhtaanapitolaitokseen. Me joudumme käsittelemään sekä yhteiskunnallista ongelmajätettä että yleisen terveellisyyden ja viihtyvyyden kannalta arveluttavia rakennelmia. Jos meillä pettää, seuraukset haisevat.
VARMUUDEN VUOKSI toistan saman mistä oli viimeksi puhe. Ihmisoikeudet ja uusi oikeudenkäyntijärjestelmä ovat ideaaleja. Kenenkään ei pidä pahastua siitä, ettei ideaaleja saavuteta nyt tai koskaan. Arki on tuhruista aherrusta suttuisten pikkuasioiden kanssa. Välitön, suullinen ja keskitetty prosessi on rikkaitten maitten maksukykyisille kansalaisille varaama näytelmä. Ei meillä ole varaa siihen.
Pahimmoillaan tässä käy niin, että kun te muutatte eduskunnassa oikeudenkäyntijärjestelmän mutta unohdatte antaa edellytykset sen toteuttamiselle, tuloksena on yleinen sekasorto ja tuomioistuinten ammatillisen tason romahtaminen.
Silloin olisi halvinta turvautua suoraan kierrätykseen. Kierrätys eli rotaatio on sekin ruotsalainen ideaali niin kuin muutkin tämän hetken kyseenalaiset uudistukset. Tuomioistuinten ja vankiloiden budjettiluokat ovat suunnilleen yhtä suuria. Kierrättäkää henkilökuntaa. Vankiloissa on runsaasti eteviksi laintuntijoiksi tiedettyjä miehiä. Tuomareina he eivät varmaan vaatisi paljon palkkaakaan. Ja kokemusta olisi vaikka toisille jakaa.
KUN IDEAALIT pohottavat siintävinä taivaanrannassa, on kuljettava pienin askelein kuin jängällä. Mitä ajattelisit tällaisesta. Helsingin hovioikeus tarvitsee heti ainakin yhden osaston lisää. Sen siirtäminen toisesta hovioikeuspiiristä huonontaisi tilannetta, koska firma on jo nyt liian suuri - suurempi kuin Ison Britannian kaikki ylioikeudet yhteensä. Hovioikeuspiirin supistaminen olisi tilapäisratkaisu. Perustakaa siis kylmän rauhallisesti Uudenmaan hovioikeus ja antakaa samalla keinot muutoksenhakuoikeuden rajoittamiseksi käsittelyä keventämällä. Jakakaa Helsingin hovioikeus kahtia. Keskustasta löytyisi nyt halvalla sopivia toimitiloja hovioikeudelle, jonka piiriin kuuluisivat vain Helsinki, Espoo ja Vantaa (eli kuudesosa Suomen asukkaista ja neljäsosa oikeusjutuista). Kaukana Pasilassa on hyvät tilat Uudenmaan hovioikeudelle.
MIKÄÄN ei estäisi soveltamasta Tanskan mallia. Uusi hovioikeus voisi käsitellä ensimmäisenä oikeusasteena eräät vaikeat kaupalliset, työoikeudelliset ja taloudelliset riita- ja rikosasiat samalla tavoin kuin Kööpenhaminan meri- ja kauppaoikeus.
Järjestelmään tulisi tarkoituksenmukaisuutta. Nykyisellään oikeusjutut jakautuvat kahteen pääryhmään, helppoihin ja tosi vaikeisiin. Samat tyypit istuvat ratkaisemassa kaikkia. Tuskin meillä on sellaiseenkaan ylellisyyteen varaa.
HYVÄÄ JATKOA. Jos nyt kuitenkin menet Lappiin töihin, pystytä Sota-Roopella muistomerkki, vaikkapa näköispatsas, ja kutsu Hannu Taanila pitämään paljastuspuhe. Hän pitää niitä ilman patsaitakin.
Muistomerkki olisi tarpeen tähdentämään talvisodan henkeä, jota me tarvitsemme juuri nyt kun jatkosodan henki tuntuu vallanneen osan kansasta.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,14-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VÄÄRÄ TIETO
ENNEN RIITTI, jos erotti hyvän tiedon pahasta ja etenkin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmistään. Pahan tiedon etsijöiden esikuva on tohtori Faustus, joka etsi enemmän tietoa kuin sielunsa pelastusta. Toinen länsimaisen miehen esikuva oli don Juan, joka asetti ylimmäksi tavoitteeksi rakkauden nautinnon ja antoi pirulle pikkusormen lisäksi koko käden.
Tieto ja halu on siis leimattu periaatteessa epäilyttäviksi. Ehkä siihen on aihetta. Ajatellaanpa sellaisia hyödyllisiä oppeja kuin alkemia ja kabbala, joka vaikutti suuresti noituuteen, niin sanottuun mustaan magiaan.
Juutalaiset kabbalistit osasivat lukea sekä sanat että kirjaimet. Kirjaimen esiintyminen esimerkiksi Jumalan nimessä antoi sille erikoisen arvon, joka tuli ottaa huomioon muulloinkin tuon kirjaimen esiintyessä. Kirjaimen järjestysnumerolla aakkosissa oli vaikutus sen merkitykseen.
Isaac ben Solomon Lurian ja toisten suurmiesten päivistä kesti vuosisatoja ennen kuin kieliopin tekijät, salakirjoittajat ja automaattisen tietojenkäsittelyn kehittäjät oivalsivat saman. Itse asiassa jo egyptiläiset olivat ymmärtäneet, että kirjoitusta tulee kohdella kunnioittavasti ja tekstejä lukea taiten, etteivät kirjaimet pelästyisi ja panisi pahakseen.
OIVALLUS oli siis se, että kirjan - esimerkiksi Talmudin - takana on toinen, näkymätön kirja, ja sitä on luettava päättelyn ja johdatuksen keinoin. Tässä on koodauksen ja kirjallisuuden ydin. "Kala" voi merkitä Jeesusta. "Lintu" voi tarkoittaa ihmistä. QP02WQ voi viitata Salaisen palvelun aluetoimistoon. "Sana" on 53616E61 heksadesimaalikoodina. Jossain toisessa yhteydessä samat merkkisarjat sisältävätkin käskyn toimia ja niiden ajaminen tietokoneella aiheuttaa tapahtuman. Merkit ovat sekä kieltä että jotain muuta kuin kieltä.
Tieto voi olla väärää sekä laadullisesti että määrällisesti. Ennen vanhaan paholaisen kutsumiseen tarkoitettu kaava oli laadultaan väärä ja vahingollinen. Nykyisin tietoa voi olla kerta kaikkiaan liian paljon, ja vaikka se olisi oikeaa, se ei auta mitään eikä ketään. Se ei ole "tiedonhallinnan" ongelma, vaan arjen, johtamisen ja politiikan keskeinen vaikeus.
SAMALLA TAVALLA kuin mikrotietokone kakistelee, tukehtuu ja kaatuu saatuaan liian suuren annoksen tietoa käy kansalaisen, kirjailijan, tutkijan.
Viime maailmansodan aikana otettiin käyttöön paras tiedon salaamisen menetelmä. Sitä nimitetään joskus disinformaatioksi. Englantilaisilla oli käytössään niin sanottu petkutusjärjestelmä. Joskus se tarkoitti pelkkää valheiden levittämistä. Joskus se tarkoitti oveluuden huippua. Neulaa ei pidä kätkeä heinäsuovaan, vaan neulasuovaan. Jos tietoa esimerkiksi suuren maihinnousun paikasta ja ajankohdasta lykätään kaikkien kanavien kautta jumalattoman paljon ja ilmoitetaan myös oikeat tiedot väärien ohella, ennen pitkää ei piru eikä Canaris seulo oikeaa tietoa väärän seasta.
TÄMÄ OLI repliikki niihin keskusteluihin, joita käydään lähimenneisyyden tapahtumista ja tarkoitusperistä. Mitä nerokkaampia selitykset ovat, sitä epäuskottavampia.
On vaikea uskoa joidenkin historiantutkijoiden tavoin asiakirjojen verrattomuuteen dokumentteina. Muuallakin kuin Moskovassa on ollut tapana tehdä monet paperit kulloistakin käyttöä varten, samalla tavalla kuin suomalaiset tilinpäätökset, yksi hallintoneuvostolle, toinen verottajalle, kolmas osakkeenomistajille. Todellista tilinpäätöstä ei taitava johto pane paperille.
Siten historiallinen totuus vaikkapa noottikriisistä tai Zavidovo-vuodosta on tilinpäätös, joka täsmää vain arvostuserien manipuloinnin turvin eli sekoituksena oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa tietoa.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,21-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LUONTEITA
OULUN LYSEO tunnetaan nyt kolmesta tasavallan presidentistä. K.J. Ståhlberg oli suomalainen sankaritarina, "koulumme toivo ja ylpeys", kuten rehtori kirjoitti latinan kielellä muistiin jo köyhän kappaleisenpojan koulunkäynnin alkuvaiheessa. Ståhlberg ja Risto Ryti olivat kouluneroja ja tarunomaisia opiskelijoita.
Martti Ahtisaari kuuluu käyneen Oulun lyseota joitakin luokkia tavanomaiselle menestyksellä. Kyösti Kallion koulutiestä sisältää tohtori Kari Hokkasen muutamia vuosia sitten ilmestynyt elämäkertateos mielenkiintoisia tietoja.
Kalliohan ei ollut vähäinen poliitikko, vaan sosialisti Väinö Tannerin ohella yksi isänmaan isistä ja kokoomuksen Lauri Ingmanin keralla yksi parlamentarismimme sankareista. Häntä on sanottu heikoksi presidentiksi, mutta se on epäoikeudenmukaista. Hän oli hyvä presidentti, mutta hänen terveytensä alkoi pettää jo virkakauden alussa.
Kallio kävi ensin koulua Raahessa vailla mainittavaa menestystä ja sitten Oulun lyseota kolme vuotta, joiden kuluessa hän sai suoritetuksi neljännen luokan kurssin. Hän lähti koulusta olosuhteissa, joista Hokkanen ei luultavasti kerro kaikkea, eikä tarvitsekaan kertoa; sotku, metku tai rike. Joka tapauksessa Kallio - muhevaviiksinen isännän perikuva - oli vaikeasti neuroottinen ihminen. Elämäkerran mukaan hän ehti Nivalassa junaan noustuaan kirjoittaa ja pistää Seinäjoella postijunaan kymmensivuisen kirjeen Kaisalleen. Hän antoi yksityiskohtaisia ohjeita siitä, kenen rengin piti kyntää minäkin päivänä minkäkin nimisellä hevosella mikäkin tiluskuvio ja niin poispäin.
KALLION suurista hengenlahjoista ei ole epäilyä, vaikka hän kirjoittikin hyvin huonoja runoja. Hän oli poikkeusihminen. Mutta poliittinen jyrä, tahtoihminen, ryhmän piiskuri ja yksi kaikkien aikojen parhaista puhemiehistä oli myös suuri epäonnistuja.
Esimerkiksi hänen jyrkkä suhtautumisensa ruotsin kieleen ei luultavasti ollut pelkkää aitosuomalaisuutta, vaan samalla henkilökohtainen ongelma. Hän kun ei millään oppinut ruotsia eikä kieliä muutenkaan. Hän teki lujasti töitä voittaakseen vaivansa ja onnistuikin lopuksi; presidenttinä hän luki ruotsia paperista kohtalaisesti ja lienee käyttänyt sitä keskustelussakin auttavasti.
TANNER ja Ingman eivät hekään olleet opillisten suoritusten ihmeitä. Tanner oli juristi mutta ei varatuomari (vaikka hän aloitti auskultoinnin Svinhufvudin tuomiokunnassa). Ingman oli teologian tohtori ja kohosi politiikkaan kyllästyttyään arkkipiispaksi, mutta hänen tieteelliset ansionsa lienevät jokseenkin vaatimattomia. Kekkonen oli täsmätohtori, joka tarvitsi ja teki väitöskirjan ja tyytyi siihen. Paasikivi oli vuoden apulaisprofessorina. Hänen tieteelliset julkaisunsa koskivat veronkantoa ja kievarilaitosta.
Kun tähän luetteloon lisää ne lukuisat henkilöt, joiden koulutus on ollut huono ja alkumenestys vaatimaton - tyyppiä Churchill - johtopäätös on, etteivät suoriutujat ole yksikäsitteisesti suoriutujia, vaan pikemmin heillä on jokin vaikeasti selitettävä epäonnistumisen ja henkiinjäämisen taito, kyky kohota kerran toisensa jälkeen melkein mahdottomista tilanteista, kuten Paasikivi, Mannerheim, Kekkonen ja - varjele - Väyrynen.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,28-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MURHEEN KANTAMISESTA
ENNEN opaskirjoissa neuvottiin, miten uusia kenkiä on voideltava jotta ne kestäisivät, miten kumisaappaat voi käsitellä kiillon säilyttämiseksi ja miten huolellinen henkilö kunnostaa hammasharjansa uuden veroiseksi ja käyttää sitä myöhemmin vuosikaudet kirjoituskoneen puhdistamiseen. Vihjeitä tarjottiin erityisesti perheenäideille ja partiopojille. Paidat ja kirjekuoret käännettiin nurin uutta käyttöä varten. Neuleet purettiin. Vaatteet leikattiin matonkuteiksi.
Menneisyyden takinkääntäjät ratkoivat takin saumoista, irrottivat vuoren ja käyttivät kankaan kääntöpuolen. Nykyisillä takinkääntäjillä on napit selkäpuolella. Se on ollut vanhastaan kylähullun tunnusmerkki, takki nurin päin ja kengät väärässä jalassa.
IHMISILLÄ ja esineillä oli erityinen suhde. Esineistä pidettiin huolta. Monimutkainen ja syvällinen filosofi Martin Heidegger on sitä mieltä, että huolenpito esineistä (ja luonnosta) ja huolehtiminen ihmisistä ovat elämän avaimia. Ihmisen osana on kantaa murhetta ja jos hän yrittää väistää sen, hän menettää ihmisyytensä ja hänestä tulee kuluttaja tai kansalaisyhteiskunnan kirkassilmäinen jäsen.
Ajatustapa ei ole erityisen suosittu tässä maailmassa, jossa tavaroiden ja ihmisten heitteillepano käsitetään normaaliksi ja hyväksyttäväksi.
MAALLISEN ja hengellisen elämän ero on huolen tunnossa. Jumaluusoppinut Karl Barth ylisti Mozartia suureksi kristityksi, koska hänen musiikissaan ei ole huolta. Barthin havainto on suppea. Suru ja ilo ja niiden kuvaaminen ovat musiikin vanhaa perintömaata. Säveltäjän oli kyettävä molempien ilmentämiseen. Barokin muusikot ja kuulijat kykenivät erottamaan kuolemansurun ja juhlallisen, rituaalisen surun toisistaan pelkästä sävellajista. Bachilla juhlallisen, tyynen murheen sävellaji oli Es-duuri.
Mutta huoli ja sen patologinen muoto ahdistus tulivat musiikkiin, kirjallisuuteen ja taiteeseen romantiikan myötä 1800 luvun alussa. Barokin hyvä, lempeä ja vapauttava kuolema katosi näkyvistä ja näyttämölle marssi kivisaappain kuolema hillittömänä murskaajana, josta ei pelastusta ole. Verdin ja Mozartin musiikillinen käsitys tuhosta ja tuomiosta ovat yö ja päivä. Verdin sielunmessussa vihan päivä on paniikkireaktio tai sydämen kammiovärinäkohtaus. Mozartilla se on kirkasta surua levottomuutta vailla.
ANTIIKKI tunsi tämän eron ja puki sen myytiksi. Huoli näet muovasi ihmisen maan tomusta, mutta hengen antoi Jupiter. Riitahan siitä syntyi, kun aine ja henki vetivät eri suuntiin. Tuomariksi otettiin Saturnus, ajan hallitsija, joka määräsi, että huoli saa hallita ihmistä niin kauan kuin hän elää, ja kuolemassa jumala ottaa hengen ja maa ruumiin.
SARTRE kuvasi inhoa esineiden edessä. Esineet iljettävät omahyväisessä täydellisyydessään ja tyhjyydessään. Ei niistä paljon apua olekaan. Raamattu puolestaan käskee heittämään kaikki murheet Jumalan päälle, joka pitää ihmisistä huolen. "Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä."
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,07-03,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
OIKEUTTA HAKEVAT
HAASTEMIEHELLÄ oli ennen tapana huutaa eteiseen:" Oliko vielä oikeutta hakevia?" Huuto on jo historiaa, koska suullisia haasteita ei ole eikä ilmoitusasioita käsitellä käräjillä. Käräjiäkään ei ole, käräjäoikeuksia vain. Oikeuttaan hakevat saavat panna asiansa paperille ja paperit vetämään.
Viime aikoina on useassa yhteydessä remuttu tuomioistuinten työtaakasta ja oikeusturvan vaarantumisesta. Asia on silti selittämisen tarpeessa. Oikeusturvasta on puhuttu niin paljon ja niin kauan, ettei moni enää muista, mistä on kysymys. Sanakin kuulostaa melkein samalta kuin oikeusmurha.
Se Winston Churchillin mallinen henkilö, joka juuri astui tasavallan presidentin ikävään ja vaativaan virkaan, tähdensi pitämässään puheessa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puutetta ja tarvetta. Hän tarkoitti, että jokaisen olisi saatava kansalaisena oikeutta, ja tuo tähdennys oli tarpeellinen ja tervetullut.
Oikeusturva puolestaan tarkoittaa roomalaisen määritelmän mukaan sitä, että tuomareilla on jatkuva ja leppymätön halu auttaa kaikkia ihmisiä oikeuksiinsa.
VOI TODELLA OLLA, että oikeusturvan himossa on oltu yksipuolisia, eikä ole mahdotonta, että rikoksentekijöiden oikeusturva on joissakin tapauksissa korostunut rikoksen uhrien kustannuksella.
Mutta oikeusturva riita-asioissa on oikeastaan tärkeämpää kuin rikosoikeudellinen suoja. Rikosasiat ovat raflaavia ja ne käyvät luonnolle. Kuka suhtautuisi vähäiseen sakkolappuun tyynen filosofisesti, jos se sattuu omalla kohdalle ja vaikuttaa perusteettomalta? Tällaisten "oikeusmurhien" kanssa joutuu välistä tekemisiin sekä virassa että tuttavapiirissä.
Niin sanotun tavallisen ihmisen riski joutua väkivaltarikoksen kohteeksi on erittäin pieni. Suomen noin viisi tuhatta ammattirikollista puolestaan saavat tuomioistuimilta kaiken mahdollisen huomion ja erittäin runsaasti aikaa, mutta heidän kuntouttamisekseen - niissä tapauksissa joissa se olisi mahdollista - tai heidän aiheuttamansa haitan vähentämiseksi ei panna oikeastaan kortta ristiin.
KUN NYT etenkin hovioikeustuomarit ovat korottaneet äänensä sietämättömän jutturuuhkan ja vaarallisesti päällekkäin menevien oikeudenkäyntiuudistusten takia, niin kysymys ei tällä kertaa ole siitä, että tuomarit tahtoisivat lisää liksaa. (Ei sekään ole pahitteeksi, mutta se ei ole asian ydin.)
Asian ydin on suunnilleen tämä. Riita-asioita on karkeasti jaotellen kolmenlaisia. On asioita, joihin tarvitaan viranomaisen ratkaisu, kuten lapsen huolto, konkurssi tai avioero. Ne ovat melkein hallintoasioita. On asioita, joissa joku on ikään kuin ongella. Kantaja vaatii vahingonkorvausta tai vaikkapa kahdenkymmenen kuukauden palkkaa muodollisesti virheellisen irtisanomisen johdosta.
Sellainen asia ei ole välttämättä kauhean kiireellinen. Olisi hyvä, että nekin voitaisiin ratkaista viipymättä, mutta ei siitä talo kaadu eikä maailma nyrjähdä, jos onkimies joutuu odottamaan.
Se kolmas ryhmä on se pahin. Siihen kuuluvat kansalaisten kauheat asiat ja tilanteet, joissa ulosottomies moukaroi kolkosti ovella ja karhut hiiviskelevät nurkissa. On taattu tai pantu pantiksi tai ostettu asunto vaikka edellinen on myymättä. Näiden asioiden viivästyminen on sietämätöntä ja voi lisäksi koitua huijareiden hyödyksi.
Vanha irvileuka François Rabelais kirjoitti 1500-luvulla tämän, mikä uhkaa tulla taas ajankohtaiseksi:"Surkeita ovat oikeudenkäynnit ja viheliäisiä oikeuttaan hakevat, sillä ennen kuin he tavoittavat oikeutensa, ehtii heiltä loppua elämä."
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,14-03,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
PARRAN AJELEMISESTA
ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ liikkui tietty ajatus ja sen kuva, ja ennen kuin päivä oli lopussa, kaksikin vastaan tullutta tuttavaa oli omasta aloitteestaan maininnut tuosta ilmiöstä. Että vankileirissäkin on pidettävä huolta parran ajelemisesta.
Eräs sukulaiseni kertoi aikoinaan elämän suruista ja iloista Hennalan vankileirillä vuonna -18. Ensin mainittuja oli huomattavasti enemmän kuin jälkimmäisiä. Hänen mukaansa sellitoverit kykenivät aina vaivatta arvaamaan, kuka kuolee seuraavaksi. Merkit olivat selvät. Tappavinta oli mielenkiinnon katoaminen, toimintahalun loppuminen, makuulle jääminen (sikäli kuin oli tilaa maata). Seuraavaksi lähtivät syöpäläiset ja sitten henki.
Sama havainto on suorastaan tavallinen kirjallisuudessa. Frankl kertoo siitä muistelmassaan "Ihmisyyden rajalla". Mitä kovemmat olot, sitä tiukemmin on pureuduttava muotoihin.
Tästä kokemusperäisestä tiedosta hengenlaadultaan yksinkertaiset sotilaat, vartijat ja muut peräänkatsojat ovat joskus tehneet sen virheellisen johtopäätöksen, että höykyttäminen olisi yleisestikin hyödyllistä. Sitä se ei ole. Parranajon, takinnappien lukumäärän ja mieskohtaisen hygienian vaaliminen saatikka sotilaallisesta käyttäytymisestä kiinni pitäminen ei taatusti ole tarpeen korpisodassa, ei hyökkäyksessä eikä vetäydyttäessä. Englantilaisilla joukoilla oli Sommen suurhyökkäyksissä 1916 yli 30 kilon kantamuksessaan rynnäkkövarusteissa muun muassa kengänkiilloketta. Mutta jos poppoo rupeaa esimerkiksi unohtelemaan aseitaan, ensiaputarvikkeita ja ruoka-annoksia, silloin on hätä käsillä.
KUN APU on suurin, on hätäkin lähellä. Churchillin väitetään kylpeneen, kun hän Dardanellien fiaskon jälkeen ilmoittautui ja pääsi joukko-osastoon ensimmäisen maailmansodan länsirintamalle. Sääli sotilaspalvelijoita. Mannerheimin kerrotaan Aasian ratsastuksellaan ajelleen partansa, kammanneen hiuksensa ja kunnostaneen asunsa joka päivä aivan siihen katsomatta, miten kaukana lähimmät ihmiset ja asumukset olivat ja millaisia.
AIDON DEPRESSION tuntee siitä että sitä ei tunne. Ihminen joka tietää olevansa onneton, ei välttämättä ole mahdottoman onneton. Suruun ei ole lääkkeitä. Se on kuin kuolema. Se on kärsittävä. Puuduttavat aineet ja hoidot pakkaavat pahentamaan ajan oloon tilannetta.
Kovan surun uhreilla on kuitenkin käytettävissään arkielämän temppuja ja konsteja. Ne eivät paranna, mutta niillä pääsee päivään ja päivästä pois. Parhaita ovat arkiset työt. Kun kaikki tuntuu mahdottomalta eikä mikään mahdolliselta, silloin on koottava voimat ja esimerkiksi lakaistava lattia tai pestävä pyykki tai astiat. Aluksi voi pestä vai yhden astian, vaikka juomalasin. Sitten voi pestä toisen, ja kolmannen. Seuraavaksi voi katsoa ulos. Luultavasti puut ovat siellä missä ennenkin. Niiden synkkyys tai heleys riippuvat vuodenajasta ja valosta. Molemmat vaihtelevat. Muu ei ole ikuista kuin muutos.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,21-03,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HYVÄ KAARINA
HÄMEEN LÄÄNIN maaherran nimittämisestä pidettiin nyt tavatonta elämää. Tausta jää epäselväksi. Joka tapauksessa Sinä ja Hannele P. olette maaherran virkaan pätevimmät sitten Kauko Sipposen. Kunhan muistatte, ettei naispuolinen maaherra ole englanniksi "governess". Toisaalta taas kotiopettajattaren otteet voisivat olla paikallaankin lääninhallituksissa.
ASIANAJAJALIITTO täyttää 75 vuotta asiaankuuluvin menoin. Juhlakirjassa on valitettavasti vähän muita kuin lakimiehiä kiinnostavia kirjoituksia, vaikka juridisesti ne ovat kiinnostavia ja ansiokkaita. Ahti Saarenpää esimerkiksi huomauttaa perustellusti, että alioikeusuudistus on itse asiassa tiedonhallinnan uudistus. Periaatteessa tuomarit istuivat tähän asti ikään kuin kannon päässä tai kivellä jakamassa oikeutta. Tästä eteenpäin kaikki tuomitsemistoiminta - tarkkaan ottaen aluksi vain riita-asiat - kuuluu samaan verkkoon, ja tuomioistuinten lisäksi siinä ovat mukana syyttäjät ja asianajajat. Verkko on suhteellisen valmis, sisältö ei.
KIRJAN MIELENKIINTOISIN teksti on vihaisuudestaan tunnetun Jyrki Virolaisen laatima, ja siinä on kysymys tuomarinviroista. Pohjaltaan ongelma on sama kuin tämä kalabaliikki maaherroista.
Muinaisuudessa valtion palvelukseen astuttiin kuin armeijaan, ja univormu arvomerkkeineen kuului asiaan myös siviilipuolella. Virasta siirryttiin vanhuuseläkkeelle useimmiten hyvin tarkasti ennustettavan urakehityksen jälkeen. Eläkkeitä ja kesälomia ei yksityisten työntekijöillä ollutkaan.
Virolainen sanoo, ettei tuomarinura ole ehkä ollenkaan hyvä ajatus. Hän siis olisi valmis hylkäämään virkamiesoikeudellisen ajopuuteorian ja vihjailee, että tuomareita ja asianajajia pitäisi peräti kouluttaa, kierrättää, kilpailuttaa ja arvostella.
Saarenpään tietoverkkkoajatuksen yhteyteen liitettynä tämä ajatus on hyvin järkevä. Virkamiehet tarvitsevat nyt enemmän kuin koskaan ennen sivistystä. Asianajajalle taas kyky ymmärtää ihmisiä on elinehto.
Sivistys on kykyä järkevään ja vastavuoroiseen kanssakäymiseen erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien kanssa. Virkamiehelle ei riitä, että hän käskee tai kieltää, laatii bumagoja ja ukaaseja. Hänen täytyy myös kuunnella ja ymmärtää.
SIVISTYS on ymmärretty hiukan virheellisesti hyveeksi ja itse sana on sekoitettu kulturelleihin rientoihin. Totta kai sivistyneisyys pohjautuu monipuolisille tiedoille ihmisten asioista ja heidän esineistään, mutta tieto itsetarkoituksena on kyllä tieteen alaa, jos senkään. Sivistys on kykyä eläytyä ja ymmärtää.
POLIITTINEN virkanimitys voi olla vastenmielinen ilmiö. Tuomarin tehtäviin poliittiset siteet eivät ainakaan näyttäisi sopivan - mutta meillä on toisaalta perustuslakivaliokunnassa poikkeuksellista pätevyyttä osoittanut henkilö, joka on hovioikeuden esittelijä. Vallitsevien nimitysperusteiden mukaan hän tuskin pääsisi tuomariksi, koska toisarvoisissakin tehtävissä kertyneet virkavuodet merkitsevät nimityksissä enemmän kuin raju asiantuntemus lainsäädännöstä.
Poliitikko on parhaimmillaan yhteiskunnallinen toimitusjohtaja. Se on vaikea ja vaativa ammatti. Maaherran ja ministeriöiden kansliapäälliköiden virat ovat luonteeltaan poliittisia. Perinteinen yhteiskunnallisia voimia ja ryhmittymiä kaihtava virkamies ei useinkaan sovi niihin tehtäviin.
Tähdennän väärinkäsitysten välttämiseksi, että tässä yleisökirjeessäni on kiinnitetty myönteistä huomiota kahteen naiseen ja yhteen mieheen, jotka ovat kaikki eri puolueiden edustajia.
KAIKEN edellä lausutun nojalla esitän kunnioittavan onnitteluni. Olematta kummankaan, Sinun tai Lapin läänin kollegasi poliittinen kannattaja totean vain, että niin sanottu Elisabeth Rehn ilmiö laajenee ilahduttavasti. Merkittäviin tehtäviin tarvitaan sivistyneitä naisia, koska naisilla näyttää juuri nyt olevan kykyä opettaa miehiä olemaan ihmisiksi.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,25-04 ,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TAITO JA KOKEMUS
OIKEUSKANSLERI katsoi, ettei eräästä henkilöstä ollut puolustusministeriön kansliapäällikön tehtävään. Häneltä puuttui kokemus. Lakia oli juuri muutettu viran avaamiseksi mm. siviileille.
Taito ja kokemus ovat esimerkiksi tuomarinviran kelpoisuusehtoja. Pätevyysehto taas on säädetty tutkinto, kielitaito ja käräjäharjoittelu. Silti korkeimpien oikeuksien jäseniksi on nimitetty henkilöitä, joiden kokemus tuomarintehtävistä on aivan nimellinen. Juuri siihen tulee pyrkiäkin. Että esimerkiksi oikeustieteen professori tai eritäin kokenut lainvalmistelija voisi siirtyä tuomariksi. Tuomari ei voi siirtyä professoriksi, koska siihen tehtävään häneltä puuttuu ns. tieteellinen pätevyys. Tieteellinen pätevyys puolestaan on toinen luokka ja liikutus.
On mahdollista, että kokemus olisi pikemmin harkintaperuste kuin kelpoisuusehto. Kysymys olisi niin sanotusta punninnasta eikä säännöksen mekaanisesta soveltamisesta.
Maaherrallakin täytyy lain mukaan olla kokemusta, mutta tätä vaatimusta on tulkittu joustavasti. Maaherralta ei ole vaadittu kokemusta maaherran tehtävistä. Muu kokemus voi riittää. Joidenkin mielestä kuuliainen toiminta kansanedustajana ei riitä, joidenkin mielestä riittää.
Oikeuskanslerin tulkintalinjan mukaan maaherraksi voitaisiin nimittää vain maaherran koira.
Hallitusmuodon mukaan oikeuskansleriksi nimitettävällä on oltava "etevät tiedot oikeusoloista". Etevän tiedon mukaan este oli oikeudellinen eikä tarkoituksenmukaisuussyy.
Tasavallan presidentti ja puolustusministeri joiden molempien pätevyys ja kelpoisuus asetettiin aiheetta kyseenalaiseksi vaalien edellä ovat tällaisessa asiassa oikeuskanslerin armoilla.
VIRKOIHIN on saatava henkilöitä, joilla on niihin edellytyksiä - myös poliittisia henkilöitä. Menneisyyden perinne oli sellainen, että tiettyyn virastoon miltei synnyttiin ja sitten siellä edettiin huipulle asti, joissakin tapauksissa ilman mainittavia henkilökohtaisia edellytyksiä.
Perinteemme on pahimmillaan sellainen, että virastossa lasketaan lyijykyniä samaan aikaan kun nurkan alla on tuli.
Kun sisäministeri Kekkonen soitti pääministeri Cajanderille eräänä varhaisaamuna syystalvella 1939 ja sanoi, että valtioneuvoston on heti kokoonnuttava, koska ryssä on tullut Kivennavalla rajan yli, pääministeri tiedusteli:" Tarkoittaako veli, että kokoontuisimme säädettyä virka-aikaa noudattamatta?"
SUOMALAINEN pykäläperinne on liikuttava. Tilanne on hetkittäin sellainen, ettei poliisi eikä sotapoliisi mahda mitään henkilölle, joka on vaaraksi itselleen ja ympäristölleen, mutta sitä vastoin joku toinen henkilö, joka esimerkiksi sytyttää tupakan paikassa, jossa työskentelee ihmisiä, voidaan viedä sieltä pillit vinkuen sakotettavaksi. Eräät kansanedustajat ovat huolissaan siitä, mahtavatko kansalaiset elätellä irstaita ajatuksia ja kukaties tehdä tasa-arvoa loukkaavia eleitä ja ilmeitä. Samaan aikaan viranomaisilla ei ole tilaisuutta kertoa toisilleen yleisistä turvallisuusriskeistä.
Mikähän järki tässä on?
SE KANSANEDUSTAJA, joka otti puheeksi kuolemanrangaistuksen, on toivottavasti johdonmukainen. Jos hän sairastuisi vakavasti, hän varmaan kävisi polttamassa sairaalan ja mukiloimassa pari lääkäriä. Se ehkä auttaisi sairauteen?
Rankaiseminen auttaa yhtä vähän. Rankaiseminen on välttämätöntä, mutta rangaistus kostona tarkoittaa, että yhteiskunta tekee saman kuin rikollinen: väkivaltaa. Ei valtiolla ole oikeutta tappaa ihmisiä.
Rankaisijat miettikööt, mitä saavutettiin teloituksilla 1918 ja 1941-1944. Ehkä he tietävät myös kertoa, mikä vaikutus kuolemanrangaistuksen poistamisella rauhan aikana oli Suomessa 1800-luvun alussa. Elleivät tiedä, ottakoot selvää.
Kuolemanrangaistusta käytetään mm. maissa, joissa perheenäitien ja isien verenhimoisuus on saanut poliitikoista vallan. Yhdysvalloissa se ei ole vähentänyt väkivaltarikollisuutta. Sinänsä kuolemanrangaistus on tehoton, kallis ja syvästi vastenmielinen.
Sen sanovat taito ja kokemus.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,02-05 ,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
IHMEELLINEN ELÄINKIRJA
AKU ANKAN vuosikerrat 1951-1952 ovat ilmestyneet näköispainoksena juhlakirjana, jonka kannessa on lehden muinainen nimi, Aku Ankka ja kumppanit.
Nykyisin kai vallitsee taas suhteellinen yksimielisyys siitä, että Akkarit ovat sopivaa tai jopa oivallista luettavaa mukuloille ja heidän isilleen. Joitakin aikoja sitten niitä pidettiin amerikkalaisen imperialismin propagandana tai arvottomana kaupallisena krääsänä. Kun Aku Ankka alkoi ilmestyä lehtenä se herätti huolestuneissa kasvattajissa uuslukutaidottomuuden pelon. Käsitys kuvan turmelevasta vaikutuksesta istuu lujassa.
Vaikka Aku Ankan toivesarjoja on julkaistu jatkuvasti eri muodoissa, nämä vanhat sarjat aiheuttavat vieläkin juuri sellaisia nostalgian väristyksiä, joihin myyntimiesten odotukset perustuvat.
AKU ANKKA-LEHDEN levikki on ollut Suomessa vanhastaan absoluuttisesti suurempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Päätoimittajan kertoman mukaan Disneyn miehet epäilevät jatkuvasti, että suomalaisissa noin kahden sadan tuhannen kappaleen levikkiluvuissa on ainakin yksi nolla liikaa.
TÄHÄN saattaisi olla kaksi syytä, joista toinen on idealistinen ja toinen marxilais-leniniläinen.
Eri aikakausilla on omat käsityksensä siitä, mikä on kertomus ja millainen on seikkailu. Usein uuden tyypin keksii joku lahjakas henkilö puoliksi vahingossa, esimerkiksi Sir Walter Scott tai Alexandre Dumas. Sitten muut tulevat perässä niin että maa pölisee, ja muutaman kymmenen vuoden kuluttua uutuus tulee vastaan massaviihteessäkin.
Aku Ankka ja Carl Barks muuttivat kertomusperinnettä 1950-luvulla, ja jäljet näkyvät erittäin selvinä esimerkiksi Steven Spielbergin ja George Lucasin 1980-luvun superelokuvissa: Indiana Jones, E.T., Tähtien sota, Paluu tulevaisuuteen. Tiettävästi nimenomaan Spielberg on tunnustanut, että vaikutteet olivat suoria ja tietoisia.
MARXILAINEN selitys on mielenkiintoisempi. Sotien jälkeisten vuosien tutkimus on käymistilassa. Moskovasta tulee päivänvaloon paperia kuin kaatopaikalta, ja suomelaisen historiantutkimuksen "varmat tosiasiat" horjahtelevat. Neuvostolähteiden uskottavuus on kyseenalainen. Otaksuttavasti siellä tehtiin tärkeistä asioista ainakin neljät keskenään ristiriitaiset muistiinpanot, muistiot ja pöytäkirjat: puolueelle, armeijalle, diplomaateille ja julkisuudelle. Tärkeitä asioita ei yleensä ole tapana merkitä muistiin. Sellainen voisi olla kohtalokasta.
Vot kak. - Asiakokonaisuus, jota ei ole vielä selvitetty, on Suomen "moraalinen vastarinta" 1944-1956. Väittäisin, että tuon vastarinnan kärjessä oli kaksi lehteä. Molemmisa oli mukana Suomi-Amerikka Yhdistyksen puuhamies Eljas Erkko: Valitut Palat ja Aku Ankka.
Jälkeenpäin ajatellen on hämmästyttävää, että Valitut Palat ylimalkaan alkoi ilmestyä heti sotien jälkeen. Visikymmentäluvulla sen kirjoittelu kansandemokratioiden oloista ja esimerkiksi Unkarin kansannoususta oli muistikuvan mukaan suorastaan propagandistista tai vähintäänkin Paasikiven linjan kannalta arveluttavaa.
Nämä kaksi lehteä saivat jättiläismäisen ja hämmästyttävän vakaan levikin Suomessa. Ne ovat kestäneet paremmin kuin amerikkalaiset autot, elokuvat ja iskelmät.
TIETTÄVÄSTI Disneyn firmoja ja Readere's Digestia ei voida osoittaa CIA:n käskyläisiksi. Niinpä kaupallisiin päämääriin pyrkivä toiminta on tuonut Yhdysvalloille ja amerikkalaisuudelle aitoa, todellista ja kestävää good-willia maassamme todella paljon.
Mahtaako Yhdysvaltain täkäläinen lähetystö käsittää tapauksen kulttuurisen merkityksen, jos ja kun Carl Barks kömpii ensi kesänä Suomeen? Täällä on koko joukko keski-ikäisiä kansalaisia, eräät näkyvissäkin asemissakin, joille Barks on Yhdysvaltain ykköskansalaisia, samaa ryhmää kuin vaikkapa Raymond Chandler, Howard Hawks, Louis Armostrong, Charlie Parker ja Ernest Hemingway.
TÄSSÄ MIELESSÄ - ihmeellinen eläinkirja!
KOTI, LASKENTO JA ISÄNMAA
Arne Nevanlinna: ISÄN MAA 7.5.1994
Muistelmateoksen kirjoittaja joutuu vastaamaan ilmassa riippuvaan kysymykseen: miten minusta tuli näin etevä.
Jotkut kirjoittajat joutuvat vastaamaan kysymykseen, miksi minusta ei kuitenkaan tullut tämän etevämpää.
Molemmissa tapauksissa kirjasta voi tulla oikeudenkäyntikirjelmä, valitus tai vastine.
Muistelma on sekä helpompi että monesti antavampi alue kuin esimerkiksi romaani. Kirjoittaja saa olla aikamoinen epeli saadakseen lukijan kiinnostumaan olemattomista ihmisistä ja asioista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Onneksi näitä mestareita on, mutta viime vuosina heitä on ollut kovin harvassa.
Suomalaisessa muistelmakirjallisuudessa on näkyviä esimerkkejä sekä liiallisesta hienotunteisuudesta, joka on turmellut tekstiä, että perusteettomasta ekshibbaamisesta, joka pakottaa lukemaan pyykkipoika nenässä, mikä on hankalaa.
Kansainvälisemmin ajatellen muistelmien muuan ongelma on sairaalloinen valehtelemisen tarve, joka näyttäytyy muun muassa naisjutuissa. Victor Hugosta Georges Simenoniin merkkimiehet ovat ladelleet vakavalla naamalla järjettömyyksiä lukijoiden uskottavaksi.
Arne Nevanlinna on välttänyt kaikki nämä rakenteelliset vaikeudet omassa muistelmateoksessaan. Hän on käyttänyt kirjoittajan tärkeintä apuvälinettä, kumia. Tekijämies tunnetaan rajoittamisesta, rajaamisesta.
Näitä muistelmia lukiessa tulee mieleen vanha totuus: ihminen joka inhoaa hauvoja ja pikkuvauvoja ei voi olla sydämeltään paha.
Hänen vastenmielisyytensä kohteita on paljon, esimerkiksi osa omaa sukua ja kulttuurisukuja yleensä, akateemikko-isä Rolf Nevanlinna, Suomalainen Yhteiskoulu opettajineen, liikunta ja urheilu, kaikesta päätellen isänmaallisuus ja korostunut kansallistunne jne. Koska muistelmateos on jokseenkin tarkoin rajattu lapsuuteen ja kouluvuosiin, 1930-lukuun, kirjoittaja ei esittele käsityksiään esimerkiksi ammattiveljistään, arkkitehdeista. Tiettävästi nekään eivät ole "vallitsevan mielipiteen" mukaisia.
Kirjoittaja on tarttunut härkää sarvista ja vanhempiaan rinnuksista ottamalla teoksen päähenkilöksi suvun ja pohtimalla kautta kirjan suvun merkitystä. Harvinaisen järkevää.
Nevanlinnan lähtökohdat ovat pitäviä. Suku on toisaalta kulttuurinen yksikkö, toisaalta yhteinen valhe, jollaisia nimitetään joskus myyteiksi.
Biologisen perimän osuus on hyvin hämärä. Tietysti sillä on merkitystä. Arne Nevanlinnan veli Harri on luonut tieteellisen uransa ja kansainvälisen nimen mm. veriryhmäserologiassa mittavin periytymistutkimuksin. Tietysti on myös olemassa usein kuvattuja sukupiirteitä, jotka saattavat sukeltaa pintaan yllättäen ja ilman sosiaalista mallia. Mutta eniten vaikuttaa lapsuuden ja nuoruuden ilmapiiri ja sen myötä hankittu tieto siitä, mitä ja millaisia suvun jäsenet ovat. Nevanlinnoilla suvun jäsenet kuulemma luokiteltiin mm. matemaatikkoihin, mielenvikaisiin ja muihin.
Predikatiivien parissa moni haaskaa elämänsä. Kun on lapsesta pitäen saanut suoria ja kätkettyjä vastauksia kiertämättömään metafyysiseen kysymykseen, kuka minä olen, niihin vastauksiin alkaa uskoa. Olen sellainen ja tällainen mutta en tuollainen. Predikatiivien potkiminen johtaa joskus terveelliseen kapinaan, joskus valitettavaan välirikkoon, harvoin kypsään synteesiin.
Nevanlinna kertoo, että hänen suhteensa isään pysyi pakastettuna, eikä pakastetta otettu koskaan esiin. Äitisuhdettaan hän ei erittele. Se ei ole tarpeen, koska suhteen lämpimyys ja läheisyys erottuu joka sivulta. Tässäkin tapauksessa äiti - hänkin sukuaan Neoviuksia - oli suvun muisti. Äiti kuoli 1992 lähes 100-vuotiaana. Hän oli istunut lapsena Topeliuksen sylissä. Hänen vaarinsa oli syntynyt 1700-luvun puolella.
Suvun tematiikan lisäksi kirjoittajan toinen keskeinen kysymys on maailmankatsomuksen merkitys ja anti. Kysymykset kytkeytyvät toisiinsa. Tässä sukutarinassa huipulle päässeet edustavat poikkeuksitta luonnontieteitä ja ns. kovaa positivismia. Viehättävään saksalaiseen tapaan kovaan positivismiin liittyi silti sivistysihanteita, kuten musiikin jumalointi ja kirjallisuuden arvostus. Muut taiteet nähtiin merkitykseltään ja mielekkyydeltään epäselvempinä.
Kirjoittajan kanssa voisi hetkisen sanailla käsitteistä "kulttuurisuku" ja "sivistyssuku". Mikäpä siinä - onhan niillä eroa. Edelliset sivistävät, jälkimmäiset sivistyvät, ja eri miehet tekevät ruumiita ja niitä pesevät. Toisaalta saksalaisen "kulttuurin" ja ranskalaisen "sivistyksen" taistelua käytiin myös Sommen juoksuhaudoissa 1914 ja Maginot- ja Siegfried-linjoilla 1940. Taistelu Euroopan herruudesta oli myös taistelua Euroopan hegemoniasta.
Saksalainen "Kultur" oli niin sanotun sivistysporvariston yhteiskunnallisen nousun väline. Tuon nousun väylä oli nimenomaan yliopistolaitos. Ranskassa "sivilisaatio" tarkoitti jokseenkin voimakkaasti Pariisin keskittyneen yhteiskunnan kanonisoimia käsityksiä ja arvoja, jotka polveutuvat suoraan hovitavoista ja hovin sisällä käydystä valtataistelussa. Niinpä mielipidejohtaja on tänäkin päivänä saksalaisessa maailmassa jonkin korkeakoulun professori tai vähintäänkin tohtori, kun taas ranskassa esiintyy vapaasti kelluvia intellektuelleja, jotka ovat silmiinpistävän usein vailla virkasuhdetta yliopistoihin, kunnes heille sitten aikanaan perustetaan oma korkeakoulu tai tiedekunta.
Kysymys on siten itse asiassa kehämääritelmästä, mutta viis siitä, mikä se on se "kyltyyri", koska Eino Leinokaan ei tiennyt sitä. "Tuhatkarvainen on kyltyyri se on Kiinassa Kiinaan myyri, mut Suomessa Suomen kyltyyri tuon kaiken on karrikatyyri."
Keskeinen tosiasia on kuitenkin se, että Järnefelteistä alkaen Suomea ja Suomen eurooppalaisuutta loivat suvut, jotka olivat ansioituneet Venäjän keisarikunnan palveluksessa, useimmiten upseereina. Neovius-Nevanlinnoja kuuluu olleen kolmattakymmentä tsaarin upseereina. Näitä sukuja on edelleen valokiilassa koko joukko, Kivekkäitä, Enckellejä, Thesleffejä, Aminoffeja ja niin poispäin.
Historiantutkijat ja kulttuurikriitikot unohtavat kerran toisensa jälkeen, ettei Suomi joutunut "geopoliittisen asemansa" vuoksi idän tai lännen etuvartioksi, vaan että Suomi ja suomalaisuus on Napoleonin sotien tuote. Wienin kongressissa luodun kauhun tasapainon vaikutuksesta koko Suomi siirtyi Venäjän valtapiiriin, ja Venäjälle taas on ollut pysyvästi edullista suosia suomalaisuutta skandinavismin kustannuksella.
Kulttuurinen perimämme on pitkälle venäläis-preussilainen ja monissa tapauksissa balttilais-saksalais-venäläinen. Siksi heilahdus venäläisen sotilaan tai virkamiehen roolista saksalaismieliseksi oli niin nopea ja helppo. (Ja siksi Mannerheimin politiikka oli niin ainutlaatuista ja kauaskatseista.)
Arne Nevanlinna sivuuttaa sangen lempeästi sukunsa ja tuttavapiirin saksalaiskontaktit. Suomessa Saksan suhteissa ryvettyminen jäi hyvin vähiin verrattuna esimerkiksi Norjaan ja Ruotsiinkin. Voi olla, että kulttuurisukujemme piireissä oli natsisympatioita, mutta periaatteessa kysymys oli kyllä saksalaissympatioista, joka on aivan eri asia. Lisäksi esimerkiksi Rolf Nevanlinnan "saksalaisista" ystävistä eräät olivat sveitsiläisiä. Muuan isän ystävä oli maininnut nuorelle Arne Nevanlinnalle, että eräs hänen luokkatoverinsa oli, kummallista kyllä, häätynyt epämääräiseksi arkkitehdiksi ja ryhtynyt käyttämään omituista nimeä, Le Corbusier...
Sukukulttuurin ja kovan positivismin kuvion täydentää maailmankatsomus. Nevanlinna kirjoittaa kiinnostavasti siitä ja sen rakennusaineista. Jokin osa tuli koulusta, käytännössä Sykistä tai Norssista, mutta enin osa lähipiiristä. Nevanlinnan luonnehdinta herättää ajatuksia. Kuten tunnettua, eliittikoulu tai eliittisuku ovat salaluukulla varustettuja hissejä. Ne tarjoavat useille tavanomaista vaivattomamman tien huipulle, mutta soveltumattomat putoavat tyhjyyteen ja murskaantuvat.
Kun selailee ikääntyneen eliittikoulun (tai kadettikoulun tai sota-aikaisen RUK:n kurssin) oppilaan kanssa matrikkelia, saa kuulla, miten tuo ja tämä toveri nousivat yhteiskunnan huipulle, mutta vastaavasti selailija saattaa vilpittömäksi heittäytyen ohimennen mainita, miten taas eräät tovereista olivat notorisia hampuuseja jo kouluaikoinaan. Mutta tuhoutuneista ei usein pidetä kirjaa.
Arne Nevanlinna lisää näihin pohdinnan aineksiin selviytymisstrategian käsitteen. Sana on vaikea kirjoittaa mutta muuten käytännöllinen. Tämä lienee muuan syy siihen, miksi esimerkiksi akateemisesti koulutettujen vanhempien lapset hyvin usein valmistuvat korkeakoulusta muina miehinä ja naisina, asiasta numeroa tekemättä, kun taas ei-akateemisten vanhempien lapsille Porthanian pyöröovi osoittautuu joskus ongelmalliseksi: sisään yrittävä löytää itsensä ulkoa.
Nepotismi on hyvä ja iloinen asia, kun se pysyy niissä rajoissa, joissa se suomen akateemisessa ja virkamiesmaailmassa vanhastaan on pysynyt. Kokeet ja kuulustelut ovat kaikille samat, eikä niissä suosita ketään. Sisään päästyä suhteet helpottavat etenemistä, mutta uralla on edettävä omin voimin. Jos nykymaailmassa vielä on lahjakkaita kansanlapsia, tiet ovat heille auki, vaikkeivat ne ole helppoja teitä.
Selviytymisstrategia tarkoittaa muun muassa sitä, ettei tunnetun suvun vesa ole tyhjän päällä. Vaikka hänet luokiteltaisiin suvun sisäisessä rankkauksessa hölmöksi, ulos päin hän saa tarpeellista tukea.
Joissakin tilanteissa selviytymisstrategia merkitsee enempääkin. Nevanlinna on kirjoittanut kirjansa kevyen ironisesti, mikä hänen mukaansa on omahyväisyyden ohella "neoviaaninen" sukutunnusmerkki. Siksi se on nautittava ja virkistävä. Mutta sarkastisen pinnan alla on syvyyttä.
Lainaan tähän yhden ainoan lauseen, sillä se teki minuun vaikutuksen:
"Kaikki neljä sisarusta kuolivat vajaan kymmenen vuoden kuluessa. He eivät pelänneet kuolemaa, koska olivat saaneet perinnöksi hyvän itsetunnon."
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,16-05 ,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
ROISTOT JA JUOPOT
RIKOSOIKEUDELLINEN keskustelu ja kirjoittelu on siitä hankalaa, että mielenkiintoa herättävät vain eräät rikostyypit. Liikenne on lähellä jokaista. Liikenteen kulttuurihistoria kelpaisi mainiosti pikku tutkimuksen aiheeksi; nykyisen keskipolven elinaikana kaikki on muuttunut toiseksi. Keskuudestamme ovat kadonneet suurliikemiehet ja kenraalit, jotka sivuuttivat aina ja yrittivät ennätytyksiä Helsingin ja Mikkelin välillä. Ohittaminen liikenteessä on menettänyt henkisen lannistamisen sädekehänsä.
Eräs kuuluisimmista kenraaleistamme kuoli sydänkohtaukseen. Autonkuljettaja oli ohittanut käskystä edellä ajaneen auton hurjasti, ja kenraalin auto tupsahti hankeen. Kenraali yritti kiukuspäissään nostaa sen omin käsin takaisin tielle. Enää ei ole sellaisia kenraaleja, teitä eikä autoja.
Erään maalaispaikkakunnan nimismies vaati 1950-luvulla pääkaupunkilaiselle autoilijalle rangaistusta törkeästä varomattomuudesta liikenteessä; tämä oli selvästi lähtenyt hurjastelemaan autolla, koska oli antanut asentaa siihen "syöksyvyöt". Muuan tuntemani henkilö, jonka autoilun kulta-aika kyllä sattui jo 1930-luvulle, oli sitä mieltä, että rattiin istuminen vesiselvänä on vaaraksi muille tiellä liikkuville.
NYT VÄITELLÄÄN promillerajoista. Kysymys ei ole teologinen, vaan juridinen. Teologia käsittelee sydämen hairahduksia. Juridiikka joutuu kiinnittymään kourin kosketeltavaan.
Suomessa ei rangaista moottoriajoneuvon kuljettamisesta alkoholin vaikutuksen alaisena, vaan moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettamisesta, kun verenalkoholi ajon aikana tai sen jälkeen on vähintään puoli promillea.
Tavallinen rattijuopumus on siis samanlainen rikos kuin esimerkiksi ampuma-aseen luvaton hallussapito. Vaikka ihminen olisi ihmeen taitava ja varovainen aseen käsittelijä, häntä sakotetaan aseenkantoluvan puuttumisesta. Sellaistakin henkilöä sakotetaan, joka ajaa ylämäessä tai kaarteessa vastaantulevien kaistalla, vaikkei sieltä tulisi ketään vastaan.
RIKOSOIKEUS on kaavamaista ja muodollista. Sen täytyy olla. On aivan selvä, että joku ei ole moksiskaan puolesta promillesta ja toiseen se taas vaikuttaa. Mutta ei kaikkia rattijuopumukset epäiltyjä voi alistaa täydelliseen psykofyysiseen ja mielentilatutkimukseen.
TAVALLINEN KAAVA on tämä. Ensin jokin ryhmä joutuu koville tai kiusaukseen: syrjäytyneet, työläiset, neekerit, pakolaiset. Sitten tehdään tieteellinen havainto. He tekevät rikoksia vallan penteleesti. Sen jälkeen ryhdytään tarmokkaisiin toimiin. Seuraavaksi tehdään toinen tieteellinen havainto: tämä porukka on rakenteellisesti tai henkisesti tai rodullisesti poikkeavaa. Sen jälkeen ryhdytään taas tarmokkaisiin toimiin...
Ainoa tietämäni rangaistuskeino, joka onnistui, oli karkottaminen Australiaan. Se ei toistu. Siellä oli tyhjäksi katsottu manner ja oivallinen ilmasto. "Rikolliset" olivat siistiä väkeä, rouvan alushameen kähveltäneitä palvelijattaria, kulkuriksi epäiltyjä pikkupoikia, puolen pennin näpistäjiä. Suuremmat tekijät hirtettiin julkisella paikalla yleisön riemuksi. Suurimmat rikolliset ilmiantoivat, tuomitsivat ja kuljettivat rangaistavia. Muutamien vuosikymmenien kuluttua koko porukka totesi, ettei vapaaehtoisten ja karkotettujen erottelu enää toimi, ja vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä puhuminen jäi muodista.
AINA KUN rangaistavia on ryhdytty kokoamaan rajatulle alueelle, kuten vankilarakennuksiin, Siperian kaupunkeihin ja kyliin tai valtion linnoihin, seuraukset ovat olleet katastrofaalisia.
Vankila on kehittyneen yhteiskunnan monumentti ja pienoismalli. Siellä ihmiset yrittävät kasvattaa toisista ihmisistä yhteiskuntakelpoisia ja kypsiä demokratiaan, ja samalla kasvatettavat saavat sovittaa syntejään. Ensimmäiset maaorjien ja sotilaiden kylät ilmestyivät Pietarin seudulle hullun tsaari Aleksanteri I:n aikana. Menetelmänä oli puuttuminen kaikkeen ja kaikkiin. Tuloksena oli moderni vanki- ja keskitysleiritekniikka. Leirit eivät siis ole peräisin buurisodasta eivätkä Suomen vapaussodasta, vaan niiden keksijä oli ihmisystävä, kenraali Aleksei Aleksejevitsh Arakshejev.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,23-05 ,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KIRJOJA, IHMISIÄ
OTAVAN kirjallisuustieto -hakuteos ilmestyi neljä vuotta sitten ja oli sisällöltään kovasti hyvä. Silti se häipyi markkinoilta valitettavan pian. Nyt ilmestyi teos, jonka nimi on "Suomalaisia kirjailijoita 1500-luvulta nykypäivään". Se perustuu tuohon aikaisempaan, koko maailman ja kaikki maat käsittäneeseen teokseen. Tiedot ovat ajan tasalla.
Hakemistojen ja matrikkelien lukeminen lienee luonnehäiriö tai lapsellisuutta. Minusta kuitenkin on todella kiinnostavaa päästä toteamaan, että esimerkiksi suuri sadunkertoja ja suosikkini Laura Soinne, jonka "Hukkasaaren salaisuus" menee teattereissa, kuoli vuonna 1992 95 vuoden kypsässä iässä. "Varjojen linnan prinssit", joka kuuluu 1946 ja eräin yksityiskohdin tasoiteltuna uutena painoksena 1976 ilmestyneeseen kokoelmaan "Satuja", julkaistiin ensimmäisen kerran 1918, eli samoihin aikoihin kuin Anni Swannin "Ollin oppivuodet" ja "Iris rukka".
Kauhusatujen harrastajat eivät taida tietää, että meillä on Suomessa ollut tämä yksi alan erinomainen edustaja. Koettakaapa löytää sadun "Mutakalan kultahammas" alkuperäisversio!
Laura Sointeen puoliso Einari Vuorela julkaisi viimeisen kokoelmansa vuonna 1971 82-vuotiaana. Vuorela-parka oli mainettaankin parempi lyyrikko, joka oli onnettomuudekseen aina oikeaan aikaan väärässä paikassa, tai päin vastoin. Kun hän oli nuori, niin olivat myös Hellaakoski ja Mustapää. Larin-Kyösti ja Leino julkaisivat edelleen. Kun Vuorela oli keski-ikäinen, runous muuttui modernismiksi ja sai uudet profeetat.
JÄÄ TIETYMÄTTÖMÄKSI, minkä vuoksi Otava ei pidä tällaisia hakuteoksia markkinoilla tietokonelevykkeinä. "Yleinen kirjallisuustieto" on kohtalaisen laaja kokonaisuus, indeksoituna noin 10 megaa, mutta se on verrattoman hyödyllinen. "Suomalaisia kirjailijoita" suorastaan pyytää päästä disketille tai CD-Rom-levylle.
Nyt on käynyt niin, että muuan pieni firma on julkaissut nimellä CompOpus ainakin Eino Leinon kaikki runot ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Ne eivät maksa juuri mitään ja toimivat moitteettomasti. Varsinkin Leino, jonka tuotanto nyt oli tosi kirjava ja moninainen, on tervetullut sähköisenäkin, sillä nyt tekstien löytämiseen ja vertailuun on aivan uudet mahdollisuudet.
Mistä runosta on sitaatti:"...ihmiset on ilvesheimo, paha, karsas, kahlehdittu; jos joku kohoopi heistä, sen he iskevät ijäksi, riemuitsevat rinnassansa: ollut meitä ei parempi! "?
Jos tämä pikkufirma pitää pintansa ja lupauksensa, sieltä on tulossa ainakin Aleksis Kiven Kootut teokset, Kalevala ja Kanteletar. Houkuttelevaa.
KIRJAMARKKINAT ravistuvat ja runon pursi vuotaa. Ainoa lohdutuksen tapainen on, että tietokonekaman markkinat ovat vielä pahemmin sekaisin.
Esimerkki: uusista amerikkalaisista CD-Rom-tuotteista tietosanakirja Encarta on lysti. Se maksaa Helsingin keskustan liikkeissä kolmatta tuhatta markkaa. Haagasta sen saa uusimman hinnaston mukaan 1.900 markalla mutta Töölöstä Program Centeristä nimisestä liikkeestä hintaan 895 mk.
Kun kysymys on yhdestä ja samasta, kaikin puolin laillisesta alkuperäistuotteesta, hintahaitari on kuluttajan kannalta pelottava. Tämä ei ole poikkeuksellinen esimerkki. Myös massatuotteiksi nousseet tietokoneiden hyötyohjelmat ja ennen kaikkea niiden niin sanotut päivitykset maksavat suunnilleen mitä missäkin, ja lisäksi niiden myyjät elättelevät liioiteltuja käsityksiä esimerkiksi paketin aukaisemisen oikeudellisista vaikutuksista. Suomen lain mukaan paketin aukaisemisella ei juurikaan ole oikeudellisia vaikutuksia, paitsi jos siellä on pommi.
Jukka Kemppinen
RANSKA, RABELAIS, VILLON
Tämä otsikko on aivan mahdoton.
Ranskan kieli ja kirjallisuus on aine, jota opetetaan yliopistossa. Ihmiset suorittavat siinä korkeita tutkintoja. Varsinaisesti oppiaineen nimi on romaaninen filologia.
Mutta en oikein jaksa uskoa, että tämän lehden lukijaa kiinnostaisi hyväkään yhteenveto otsikon aiheista. Lisäksi sellaisia yhteenvetoja löytyy hakuteoksista ja kirjoista, joita on laadittu sekä tietämättömälle rahvaalle, valistuneille lukijoille, että niille, jotka ovat muuten vain kiinnostuneita.
Sen takia kirjoitan niin kuin kirjoitan. Ranska on romaaninen kieli, latinan, itse asiassa latinan kansankielen eli vulgaarilatinan jälkeläinen lähes suoraan alenevassa polvessa. Roomalaisilla oli sellainen kielioppi, että he pystyivät sanomaan asioita lyhyesti. Niinpä Pilatuksen kuuluisa kirjailijan puolustus kriitikon edessä on Johanneksen evankeliumin mukaan: "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin", mutta latinaksi se on "dixi" eli "olen puhunut". Partisiipin perfekti. Jos Pilatus olisi ollut kreikkalainen, hän olisi sanonut "amen" (totisesti). Jos hän olisi ollut intiaani, hän olisi sanonut "ugh".
Ugh.
Sivistyssana "lingua franca" tarkoittaa yleiskieltä eli sellaista kieltä, jota melkein kuka tahansa osaa. Sananmukaisesti eli väärin suomennettuna se tarkoittaa ranskan kieltä.
Ranska oli Euroopan yleiskieli useita vuosisatoja. Se oli samassa asemassa kuin englanti vielä hiljan. Toisen asialle laitettu henkilö, joka ei osannut sitä kieltä kunnolla, arvioitiin hiukan tolloksi. Ranskaa ennen lingua franca oli luonnollisesti latina, jota todella puhuttiin ja kirjoitettiin vaivattomasti ympäri Euroopan.
Viehättävä ajatus! Suomalaisilla keskiajan ylioppilailla, jotka vaelsivat korkeisiin yliopistoihin Prahaan, Pariisiin tai ties minne, ei ollut kieliongelmia, koska jo Turun katedraalikoulussa latinan sanasto ja kielioppi oli ajettu heidän päähänsä sen oikean pään kautta eli vitsalla takapuoleen. Ruotsin tai suomen puhuminen oli koululaisilta jyrkästi kiellettyä.
Vielä joku Ruotsin Erik XIV oli tunnettu siitä, että hänen latinansa oli sekä vaivatonta että virheetöntä ja eleganttia. Hänen isänsä Kustaa Vaasa puolestaan oli tosin aatelismies mutta koulutukseltaan hevosvaras, ja se näkyy hänen muistiinpanoistaan: verrattoman rehevää, ytimeen käyvää ruotsia, kirjallisuutena esimerkillistä.
Ranska oli useimpien Venäjän viime vuosisadan tsaarien äidinkieli ja ylimystö puhui sitä ensimmäisenä kielenään. Kirjailijat olivat samantapaisessa asemassa kuin Aleksis Kivi meillä. Kirjoittaessaan rahvaankieltä he olivat vähän ihmeissään. He avasivat ruokapöydästä näköalan suoraan keittiöön ja talliin.
Venäjän viime vuosisadan kirjailijoilla ei ollut vaikeuksia pyöriä Pariisissa. Turgenjev kuului kirjailijaporukkaan, joka karkasi yhdessä dokailemaan kaupungille. Yleensä Emile Zolan vaimo iski ensimmäisenä. Goncourtin veljekset ovat ihmetelleet päiväkirjassaan Turgenjevissa melkein kaikkea muuta paitsi venäläisyyttä.
Bolshevikkivallankumouksen jälkeen Pariisin lappoi kuten tunnettua Venäjän ylimystöä, joka joutui monissa tapauksissa köyhyyttään hiukan noloihin ammatteihin. Kuitenkin se tunnettu tosiasia, että vähän rähjäisessäkin ravintolassa hovimestari saattoi olla venäläinen ruhtinas ja tarjoilijat aatelismiehiä, ja että taksinkuljettajissa oli venäläisten, vuosisataisten ylimystösukujen vesoja vielä sotien jälkeen, johtui nimenomaan kielitaidosta. Tarjoilijan ja taksinkuljettajan on syytä hallita maan valtakieli sujuvasti, jos tarkoitus on elää ja kauan menestyä maan päällä.
Ranska ja englanti kirjakielistyivät varhain. Jo vuonna 1639 kehitys oli viety loppuun. Ranskan kielen sanakirja oli ilmestynyt. Kardinaali Richelieun asettama akatemia oli tehnyt tehtävänsä ja saattoi keskittyä keskinäiseen ihailuun ja arvonantoon, mikä lieneekin ollut siitä lähtien sen keskeisiä tehtäviä. Mutta alkujaan yliopistot olivat itsehallinnollisia yksikköjä ja pieniä valtioita valtioissa ja akatemiat taas kielitoimistoja ja standardisoimislaitoksia.
Lähes sata vuotta ennen akatemiaa du Bellay 1549 oli kirjoittanut kirjan ranskan kielen puolustukseksi ja ylistykseksi ja runoilijaryhmä La Pléiade oli antiikin kirjallisuuteen tukeutuen virittänyt ranskasta kirjakielen ja kirjallisuuden kielen. Tuosta ryhmästä ainakin Francois de Malherbe ja Pierre Ronsard ovat edelleen syystä tunnettuja. "La Pléiade" puolestaan on Gallimardin kustannusliikkeen erittäin arvostetun kirjasarjan nimi. Siinä julkaistaan varsinaista sisäfileekirjallisuutta, muun muassa Rabelaisia ja Villonia. Pléaideen pääseminen on melkein kuin pääsisi akatemiaan tai taivaaseen.
Renessanssi oli miekka, mutta kaksiteräinen. Siitä on kirjoitettu niin paljon, että sen olennaisia piirteitä on melkein mahdoton nähdä. Ensinnäkin se oli teollinen vallankumous. Pohjois-Italia alkoi syytää tekstiilejä, joiden raaka-aineet tuotiin koko tunnetun maanpiirin alueelta ja sen ulkopuoleltakin, Kiinasta. Taloudelliset rakenteet muuttuivat ennennäkemättömiksi ennen kaikkea luottolaitoksen ansiosta. Pankit eivät vain luotottaneet, vaan organisoivat lisäksi valuuttajärjestelmän eli rahanvaihdon, ja maksuliikenteen. Firenzeläisen pankin Brüggessä toimiville virkaveljille kirjoittama maksuosoitus tarjosi kauppiaalle turvaa sekä ruhtinaita että muita maantierosvoja vastaan.
Silti sama renessanssi oli ottavinaan esimerkkinsä ja mallinsa antiikista. "Renessanssi" tarkoittaa uudelleen syntymistä. Ajatus oli, että (kuviteltu) kreikkalais-roomalainen antiikki puhkesi nyt uuteen kukoistukseen.
Kirjakielet ovat renessanssin humanismin tuotteita. Vanha latina "puhdistettiin" ottamalla selvää, miten arvostetuimmat roomalaiset ja ateenalaiset olivat todella kirjoittaneet. Siitä tehtiin se peräti väärä johtopäätös, että latina ja kreikka olisivat olleet jotakuinkin Jumalan luomia kieliä, niin valmiita ja täydellisiä, että jokaisesta mahdollisesta asiasta oli olemassa "oikea" ja "väärä" muoto. Tämä sama aiatus sijoitettiin omiin äidinkieliin, ja sitä perua meillä on tänäkin päivänä ainekirjoitus ja oikeakielisyys.
Villonin ja Rabelaisin keskeinen ja jatkuvasti korostuva asema maailmankirjallisuudessa johtuu oikeastaan siitä, etteivät he olleet kielen muotomestareita eivätkä pyrkineet kirjoittamaan "oikein". Sen sijaan he kirjoittivat, ajoittain, merkittävän hyvin.
Villon (1431 - 1463?) eli ja kirjoitti myrskyisän aikakauden loppuvaiheessa. Vaikka hän oli hampuusi ja renttu, juoppo, parittaja ja murtovaras, hän oli kouluja käynyt mies ja luultavasti pelastui hirttonuorasta useamman kerran ylioppilaan ja maisterin etuoikeuksin. Koska yliopisto, Pariisin kaupunki ja Ranskaa kiertävä kuningas olivat kukin mustasukkaisia oikeuksistaan, taitava lurjus saattoi parhaassa tapauksessa livahtaa rangaistuksetta näiden kolmen kiistellessä siitä, kenellä on oikeus, ilo ja kunnia hirttää asianomainen.
Hän toimi kirjoittajana hämmästyttävässä määrin samalla tavalla kuin Aleksis Kivi meillä. Hän siis toisaalta otti vapaaseen käyttöön ja esteettömään hallintaansa kaiken mikä käteen sattui, mutta toisaalta sovelsi saaliinsa oman mielensä mukaan. Hänen lähteissään ja vaikutteissaan on sekaisin oppinutta, perinteistä runoutta ja Isojen poikien lauluja sillan korvasta.
Rabelais (n. 1493 - 1553) puolestaan oli täysiverinen humanisti-tiedemies, lääkäri kaiken päälle. Hän luovi ajan myrskyissä jokseenkin taitavasti. Toisin kuin Villon, joka oli heittiö ja joutui jatkuvasti vaikeuksiin vallanpitäjien kanssa, Rabelais oli vaarattomaksi heittäytyvä kirjoittaja ja tutkija, jolla oli verraton kyky saada naurajat puolelleen. Paras suoja kirkon ja muun asiaanpuuttumista vastaan oli kansansuosio. Pantagruelia myytiin kirjoittajan ehkä hiukkasen liioitellun väitteen mukaan vuodessa enemmän kuin raamattuja vuosikymmenessä.
Joka tapauksessa Rabelais sai kuninkaasta mahtavan suosijan. Frans I oli siinä määrin huvittunut kirjailijan mahdottomista jutuista, ettei tämän tarvinnut olla erityisen huolissaan edes yliopiston ankarasta tuomiosta. Kuninkaan kuoltua hän joutui panemaan pillit pussiin ja suun säkkiä myöten mutta ehti itse rauhallisesti hautaan ennen hugenottisotien hirveyksiä. Pärttylinyötä vietettiin vasta 1572.
Ranskan kolmas todella suuri vanhan ajan kirjailija oli Michel de Montaigne. Hänen esseittensä ensimmäinen kirja ilmestyi 1570 ja hän joutui käymään läpi uskonsotien alkuvaiheen, osittain yhteiskunnallisena toimihenkilönä.
Montaignella on tavallaan sama piirre kuin Villonilla ja Rabelaisilla, pohjaton, mistään muuttumaton kyky ja taito kirjoittaa eläväisesti ja kiinnostavasti.
Montaignen tapauksessa tätä ei ole aivan helppo huomata, varsinkaan jos häntä lähestyy suomennosten kautta. Suomeksi Montaignen esseitten valikoimat ovat epäedustavia, ja hurjimpia juttuja ei ole ollenkaan käännetty. Kun tekstit ovat aivan kirjavanaan antiikin auktoreiden alkukielisiä sitaatteja, niistä saa pintapuolisesti katsoen vallan väärän kuvan. Montaigne ihaili hirvittävästi Senecaa ja Plutarkhosta - mutta hän osasi ajatella itsekin.
Rabelaisin suhde menneisyyden suuriin nimiin oli näennäisesti täysin epäkunnioittava. Hän laski raakaa pilaa kunnioitettujen isien kustannuksella. Mutta jos lukee esimerkiksi Gargantuan kirjeen pojalleen Pantagruelille ja siihen sisältyvät isän opetukset nuorelle ruhtinaalle, havaitsee miten syvästi kirjoittaja tunsi edeltäjiensä työn ja miten valikoiden hän suhtautui siihen.
Kieltämättä hänellä oli kiusaus pitää esimerkiksi Ciceroa kauttaaltaan suurena - mikä ei totta. Cicero oli auttamaton senttari ja söpsöttelijä, varsinainen hovikirjailija. Silti hänen jäljiltään on myös loisteliasta tekstiä; parhaimmillaan hän oli pillastuessaan poliittisissa riidoissa ja puolueellisissa oikeudenkäynneissä.
Rabelais on ollut Suomessa muotia siitä alaken kuin Mihail Bahtinin karnevaalikulttuurin käsite tuli suosioon. Rabelais on kirjailija, joka "näkee maailman ylösalaisin".
Mielestäni käsitystä Rabelaisista on tarkistettava ja täydennettävä. Luonnontieteistäkin selvillä olleena miehenä hän tiesi jotain optiikasta, vaikka Galilei olikin häntä sukupolvea nuorempi mies.
Jokainen lapsi tietää, että silmä, kamera ja avaimenreikä tai neulalla kartonkiin pistetty reikä heijastavat kuvan ylösalaisin. Toisin sanoen maailma on ylösalaisin. Kirjailija joka käsittää tämän ei karnevalisoi todellisuutta, vaan välittää sen sellaisena kuin se on.
Rabelaisin jättiläisten mahdottomat teot ja temput ovat kyllä monin kodin luonnonvastaisia, mutta silti ymmärrettävämpiä kuin aikakauden kuninkaiden ja klerkkien menettelytavat.
Rabelaisin kuvaa on täydennettävä Villonin kuvalla. Villon katseli maailmaa hirtosilmukan läpi. On vaikea mennä epäilemään, etteikö näkökulma olisi harvinaisen hedelmällinen niille harvoille, jotka Villonin tavoin pääsivät raportoimaan siitä.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,30-05,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MIELENOSOITUS
USEAMMIN kuin harvoin sitä miettii, olivatko menneisyyden vaahtopäät kuitenkin oikeassa. Onko Suomen kansa koriste, jota Jumala säilyttää kellonperissään, tai pelätin, jonka paikka on Paholaisen pellinnaruissa?
HELSINGIN yliopiston joukkomielenosoitus näyttää jääneen lehdissä ja televisiossa huomiotta. Silti mielenosoitus oli järjestetty tehokkaimmalla tavalla - ei puhetta, vaan toimintaa.
Tilaisuus tosin kesti runsaat kuusi tuntia putkeen. Tupakalle ja muille luonnollisille tarpeille pääsi seitsemän tunnin kuluttua eli perjantaina kello kymmenen alkaneen juhlallisen tilaisuuden päätyttyä vähän ennen viittä.
Mielenosoitus oli se, että nämä ihmiset olivat suorittaneet vaikeita tutkintoja ja järjestäneet itselleen vanhan perinteen mukaiset juhlallisuudet. Esivalta istui samaan aikaan kokouksissa puhumassa milloin minkin vaikean kysymyksen vierestä tavalla, joka olisi johtanut tentissä hylkäämiseen.
PROMOOTIOITA ei tiettävästi tunneta muualla kuin Suomessa. Yliopiston juhlasaliin eksynyt kadun mies olisi varmaan odottanut Johan Wreden sijasta Elis Askia kehään, promoottorista kun on puhe.
Maistereiksi promovoitiin reippaasti yli kolmesataa filosofian kandidaattia, tohtoreiksi useita kymmeniä, riemumaisterit saivat seppeleensä ja koti- ja ulkomaiset kunniatohtorit veivät mukanaan ryppyhatun ja miekan ihmeteltäviksi.
VAIKKA promootio on Helsingin yliopiston yli 300-vuotinen perinne ja muiden suomalaisyliopiston täältä omaksuma ja vaikka se on monessakin mielessä ylivaikeiden ja liian kauan kestävien tutkintojemme vertauskuva, kyllä nimenomaan tämän mielenosoituksen olisi pitänyt rohkaista pelokkaita. Oikeastaan opetusministeriöistä olisi pitänyt vetää korvasta pari ja valtiovarainministeriöstä monta virkamiestä katsomaan. Täällä kouluttaudutaan ja varustaudutaan tulevaisuuteen.
Opiskeleminen on erässä mielessä helppoa niin kauan kuin annetaan ammattiin tähtääviä tietoja ja taitoja halukkaille. Siihen tarvitaan lähinnä rahaa. Opiskeleminen on vaikeaa, kun kysymyksessä ovat teoreettiset aineet ja humaniora, joka ei valmista opiskelijaa muuhun kuin elämään. Se on vaarallista, koska se valmistaa opiskelijaa ajattelemaan ihan itse, kriittisesti.
PROMOOTIO oli luultavasti Ennätysten kirjaan kelpaava Euroopan tai mahdollisesti maailman suurin akateeminen juhla. Sen organisoijista ainakin naiset olivat varmaan käyneet RUK:n. Tuhat ihmistä koottiin ahtaita käytäviä juhlasaliin ja johdettiin sieltä kirkkoon ja takaisin nopeasti ja joustavasti.
Onnistuu se armeijassakin, kahden vajaan pataljoonan liikutteleminen kaupunkioloissa, mutta ei onnistu ilman kiroilua ja rähinää.
Mietteen Suomen erikoisasemasta herran kukkarossa herätti kirkonmenojen kuuluminen promootioon. Mahtoivat sitä ulkomaalaiset ihmetellä. Ainakaan Englannissa, Ranskassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa vastaavaa olisi vaikea kuvitella. Meillä luterilaiset papit, tässä tapauksessa loistavasti saarnannut Porvoon piispa ja hiippakunnan tuomiorovasti liturgina, ovat itse yliopiston käyneitä. Näin ei ole läheskään kaikkialla.
YLIOPISTON käytävissä liikkuvat puolen sataa valkoisiin pukeutunutta naista olivat kuin suoraan Ingmar Bergmanin keskikauden tuotannosta, jonkin filmin unijaksosta. Frakkipukuisten seppeleensitojien rivistö oli kuin kuva Etelämantereelta.
MUTTA PERINNE on iso asia. Perinne voi olla hupsu tai jopa turmiollinen. Akateeminen perinne, kuten nyt promootio, tähdentää sitä, ettei kukaan ole solisti. Yliopisto lukuisine oppiaineineen on pitkä, katkeamaton köynnös. Tärkeämpää kuin se, kuka on minkäkin tutkinnon suorittaja, on kriittisyyden, avoimuuden ja itsenäisyyden aatteille perustuva ketju, joka jatkuu isästä poikaan, tai tälle kirjoitukselle virikkeen antaneessa tilanteessa vanhemmista lapsiin. Kriittisyys, avoimuus ja itsenäisyys ovat eurooppalaisia arvoja, jotka on tunnettu puolenkolmatta tuhatta vuotta. Niitä arvoja ei ymmärrä itä. Kun niihin lisätään vapaus, etenkin vapaus olla väärässä, siinä on seppelettä.
SEPPELEEN sitominen oli muuten pirullisen vaikeaa.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-06,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MAAMME KUULUU KAIKILLE
MAINIO historiallinen kirjoittaja Paul Johnson on käsitellyt kahdessa tuhatsivuisessa teoksessa modernin maailman syntyä 1815-1830 ja 1920-1990.
Sana "moderni" alkaa toimia, kun se yhdistetään taiteen lisäksi salaisen valtiollisen poliisin syntyyn. Muuan modernin maailman isistä oli Napoleonin poliisiministeri Fouché, jakobiiniksi ryhtynyt munkki. Taide ja poliisi alkoivat samanaikaisesti tehdä sukelluksia syvään tietoisuuteen ja syvään tiedottomaan.
Poliittisen tietoisuuden ja toiminnan muutos, joka teki maailman toiseksi, johti maailmansotiin. Napoleon, totalitaarisen hallinnon isä, kävi ensimmäinen maailmansodan, joten se sota, jonka huipentumista Suureen Maihinnousuun viisikymmentä vuotta sitten muistetaan tänä päivänä, oli kolmas.
SAMAINEN Johnson yhtyy yleiseen käsitykseen sanomalla, että puolalainen aatelis- ja merimies Joseph Conrad oli kenties ainoa merkittävä kirjailija, joka käsitti alkaneen vuosisadan selkeästi ja yksityiskohdissa oikein. Romaanissaan Anarkistit (The Secret Agent) hän kuvasi jo 1907 vallankumouksen toivottomuuden ja ristiriitaisuuden. Hänen keskeisiä teemojaan oli rohkeuden päämäärättömyys ja urhollisuuden umpimähkäisyys.
Conrad tuomitsi marxismin pahuuteen viettelevänä hullutuksena ja freudilaisuuden näennäisyyksien teatterina. Hän kirjoitti 1920-luvulla uskoa puhkuvalle Bertrand Russellille, ettei hän ollut elämässään käsittänyt muuta toivoa kuin ihmisen mielenmuutoksen.
KANSAINVÄLINEN kirjallisuus ja tutkimus ei juuri tunne Suomea. Tämä maa ja sen vähäinen pääkaupunki toimivat modernismin korkeapainelaboratoriona 1860-luvun jäittenlähdöstä toisen sortokauden ahtojäiden alkuun eli vuoteen 1908. Ilmiön syy oli äärimmäisen selvä: yhteydet, koulutus, Pietarin ja koko Venäjän markkinat.
Kaunokirjallisuus on yleensä hiukan huono erittelemään ajan ilmiöitä. Siinä se on sukua historialle. Nyt, 1994, kaiken kauheuden jälkeen, ei oikein tule mieleen ankaraa aikalaiskuvausta siitä, mitä tapahtuu todella. Kirjailijat kirjoittavat itsestään, pettymyksistään, onnettomuuksistaan, pörssikaupoistaan. Kirjallisuuden tutkimuksessa oli kauan tapana valittaa, ettei meillä oikein ole sivistyneistö- eikä kaupunkilaiskuvauksia. Tarkoitus oli kai samalla sanoa, ettei ole ajankuvauksia.
Kuitenkin kirjallisuutemme oikeastaan alkoi sellaisilla. Varhainen naisliike eteni näytelmin ja romaanein Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksissa. Maalaisköyhäläisyys ja kaupunkiköyhäläisyys saivat välittömästi kuvaajansa. Kirkko ja kaupunki taistelivat runoin ja novellein.
Klassikoistamme yllättävin on Arvid Järnefelt. Hän kirjoitti muun muassa anarkisteista samana vuonna kuin Conrad kaupunkilaisromaaninsa "Veneh'ojalaiset". Hän liikkuu siinä Punavuoren ja Pietarin sokkeloissa, suurlakon ja Viaporin kapinan maisemassa kuin kotonaan. Hän oli kotonaan. Hän tiesi mistä kirjoitti. Hän tunsi ne ihmiset. Hän tiesi Pietarin slummit ja tunnelit. Hänen päähenkilönsä suunnittelee sosialisti-tovereittensa kanssa Pietarin kaupungin laskemista veden alle räjäyttämällä Nevan padot. Suomen hurjimmat äärioikeistolaiset hautoivat samaa ajatusta, jahka Leningrad olisi kukistunut.
Arvid Järnefeltin takana oli äiti, ainutlaatuinen Elisabeth Järnefelt, omien poikiensa lisäksi usean kirjailija- ja taiteilijapolven kasvattaja ja vaikuttaja aina kuolemaansa asti, 1920-luvulle. Pietarissa 1850-luvulla tyttönä hurmannut Elisabeth oli se henkilö, joka tuomalla toi tunteen, järjen ja aatteen suomalaiseen kirjallisuuteen.
Vaikea sanoa, lieneekö "Veneh'ojalaiset" vanhentunut. Ehkäpä sen vanhatestamentillisesti tyylitelty alku ja loppu vaikuttavat vähän haetuilta, mutta kuvaus ja asiat ovat ydintä. Teemat sivuavat hälyttävästi Marxia ja Freudia ja peräti yhdistyvät. Riiston on loputtava ja prostitutsionin poistuttava!
Veneh'ojalaisten maailmankuva on täyteläisempi ja todempi kuin itsensä Conradin. Eräässä kohtauksessa Järnefelt piirtää vallankumouksellisten kokouksen Genevessä ja kuvaa kuin Leninin, Stalinin ja Trotskin - 1907!
Päähenkilön - todellisen esikuvan mukaan muotoillun upseerin ja kapinanjohtajan - avainrepliikki vallankumouksesta on: hienot eivät henno ja raa'at eivät kykene.
No. Raa'at sitten oppivat.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,13-06,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SANOJEN VARJOT
LUOSTARIN PUUTARHASSA Italiassa suomensin laattojen kirjoitusta kollegoille. Eräässä kiveen hakatussa kirjoituksessa oli outo sana; suojelusta siinä pyydettiin joitakuita vastaan. Muuan parempi latinisti kertoi sanan tarkoittavan italialaisia eli barbaareja. Teksti oli siis kiveen hakattu rukous, eikä sitä laadittaessa ollut ennakoitu kansainvaellusajan kehitystä eikä myöskään Euroopan unionia.
EU tarkoittaa sanan alussa yhteen kirjoitettuna "hyvä", esimerkiksi eutanasia on hyvä kuolema ja eufemismi hyvien sanojen puhumista. (Eunukki sitä vastoin on vuoteen vartija.) Jospa oikeinkirjoitusta muutettaisiin: eukomissaaari, eudirektiivi...
FIRENZESSÄ keskustelimme illan lempeydessä torilla muun ohella tuomionpurusta ennakkotapauksen sitovuuden koettimena, ja havaitsimme seisovamme kivellä, johon oli kirjoitettu, että harhaoppisen munkki Savonarolan tällä paikalla täytäntöönpantu polttoroviotuomio oli sittemmin asian edellyttämin muodoin todettu lakiin perustumattomana virheelliseksi ja sen vuoksi purettu ja poistettu. San Marcon luostarissa olevan muotokuvan perusteella arvioiden ns. pärstäkerroin on hyvinkin voinut vaikuttaa Savonarolan alkujaan saaman tuomion ankaruuteen.
KOTIMAA ja Euroopan kulttuuripääkaupungiksi pyrkivä kotikaupunki eivät pyrkineet pahemmin mieleen. Paluulennolla oli tilaisuus miettiä ja laskea, miten monta sanaa italiaksi saa mahtumaan sanomalehden otsikkoon. Lööppiin mahtuu kokonainen pienoisnovelli.
Lehtimiesten mielen mukaisia kieliä olisi muitakin, kuten muinais-islanti ja keskiajan trubaduurien ranska. Viimeksi mainittua kieltä kirjoittaen pääsi tosi vähin ja lyhyin sanoin korkeaan tulokseen. Bertran de Born kirjoitti esim.:"Sano Rikhardille, että hän on leijona." Di m'en Richart qu'el es leon." Kirjainmerkkejä on kauttaaltaan 25 % vähemmän kuin suomen kielessä.
SUOMEEN on tullut sanojen pituuden vuoksi uusia muotoja. Sivulauseen voi korvata yhdyssanalla. Jos vaikkapa joku vetreä vanhus saavuttaisi kuuluisuutta lannistamalla murtovarkaan, seuraavan kerran lehtiin päästessään hän ei olisi "eläkeläinen, joka lannisti murtovarkaan", vaan "kohuvaari".
En usko, että toimittajat välttämättä vähättelisivät tietoisesti kirjoittaessaan "pankkineiti". "Pankkitoimihenkilö" on pitkä sana otsikkoon.
Amerikkalaisilla on tähän klassinen keino, lyhenteet. Tosin jouduin tunnustamaan, että jouduin miettimään U.S. Today -lehden otsikkoja otsa rypyssä. Clinton ei kumminkaan ole saanut vielä nimikirjaimia. Ennen vanhaan kirjoitettiin "JFK at UN" eli John F. Kennedy Yhdistyneissä kansakunnissa. Ja suomeksi: UKK jyrähti Nordekista. Mahtaako presidentti Ahtisaaresta tulla aikaa voittaen "Mara" iltapäivälehtien mieliksi?
Kun lehtiotsikon mukaan "kansanedustaja ryöstettiin" keskellä päivää Senaatintorilla, toimittajat ovat erittäin luultavasti selvillä siitä, että lompakon nappaaminen käsilaukusta on varkaus tai näpistys, josta luetaan rangaistukseksi kuukausi tai kaksi vankeutta, kun taas ryöstö merkitsee pyssyä, puukkoa tai muuta väkivaltaa, ja rangaistus on hyvinkin vuosi kiinteää.
KANSANKIELEN hienoihin jaotteluihin on matkaa. Mennävuonna Savossa joku janoinen oli vieraillut omapäisesti osuuskaupassa aamuyöstä. Tuttu naapurin isäntä ihmetteli, oliko kaupassa käynyt varkaita vai oliko asialla ollut oikein rosmo.
Varas on henkilö, joka muuten vain ottaa toisen omaa. Ennen saattoi olla suorastaan pitäjänvarkaita, ja pikkukaupungeissa komisarjus sulki kaupunginvankilaan kaupunginjuopon. Rosmo puolestaan on tuntematon, vaarallinen, toispaikkakuntalainen - pahimmassa tapauksessa suorastaan helsinkiläinen.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,20-06,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MUISTATKO...?
AIKA AJOIN teen listan aiheista, joista en kirjoita kolumnia, ja teemoista, joita en aio edes sivuta. Luettelo on selkeä ja pitkä. Siihen kuuluvat enimmät keskustelukysymykset, kuten Mannerheimin patsaan osoite, Karjala ja Talin-Ihantalan taistelun voitto. Kahdesta viimeksi mainitusta kirjoitin muistiinpanojeni mukaan tällä palstalla laajasti ja usein silloin kun se oli poliittisesti epäkorrektia.
Lyhennän nyt ei-toivottujen ja poliittisesti epäkorrektien aiheiden listaani kirjoittamalla niistä muutamasta. Varmuuden vuoksi kirjoitan lainauksin.
ENSIN todiste runouden merkityksestä. Jarkko Laineen runon alku vuodelta 1967, toistan 1967:"Kolmatta päivää vaanii sala-ampuja Mannerheimin patsasta. / Hän empii ampuisiko ensin hevosen vai ratsastajan. Tähtää ratsun silmien väliin / vähän karvahatun alapulelle / laskee kiväärin ja panee tupakaksi. // Öisin hän kantaa tervaämpäriä. Pelaa erämiehenshakkia Suomen Partiotyttöjärjestön minihameisen edustajan kanssa. / Lähettää esperantosähkeitä Lausanneen. / Lukee vastaukset ääneen ja väärentää alle SKP:n puumerkin. / Mannerheim istuu heponsa selässä / keppi kourassa..."
KULTTUURIRADIKALISMI on vanhaa perua. Arkistojen kätköistä löytyy Seppo Virtasen pilkkaruno Marski vuodelta 1950.
"...Valan kerran hän vannoi: Miekkani tuppeen / panen vasta sitten kun viimeiseen gubbeen / on kamppailtu, kaaduttu - osa niin nätti! / - Vasta sitten kun vapaa on Liivi ja Lätti! // Lojui nurkassa miekkansa tupetta yhä, / Nicklén sitä jynssäili - arki tai pyhä. / Oli kartalta pyyhkäisty veljemme Eesti. / - Sitä Siilasvuo tuijotti lasittuneesti. //
No nyt Liivi ja Lätti ovat vapaita ja veljemme Eesti ja Siilasvuo ovat taas olemassa. Seppo Virtanen puolestaan on kuollut.
EDESSÄ OLEVA kansanäänestys EY:stä näyttäisi jo ratkenneen. Meitä on käsittääkseni joukko kansalaisia - noin miljoona - jotka emme rehellisesti sanoen ymmärrä, mistä yhdentymispuuhassa on kysymys, ja pakkoko sen on maksaa niin pirusti. Pelkäämme että Eurooppa astuu Suomen. Luonnonvastaisesta sekaantumisesta sikiää taruston mukaan hirviöitä, harvoin puolijumalia.
Mutta äänestys tuntuu ratkenneen, koska unionin vastustajat ovat koonneet rivinsä, korottaneet äänensä ja esittäneet käsityksiään. Heihin on vielä vastenmielisempi yhtyä kuin Eurooppaan.
Millaisia miehiä ja naisia! Millaisia aikaansaannoksia! Muistelkaa!
SUOMEA nostetaan nyt kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, samalla tavalla kuin vuonna 1809.
Suomeen eivät ole hyökänneet sitten väitetyn 1100-luvun ensimmäisen ristiretken muut maat kuin Venäjä. Juutit kävivät keskiajan lopulla täällä silloin tällöin kolistelemassa kalloja, polttamassa Turkua ja hirttämässä Suomen herroja, ja saksalaiset ovat käyneet täällä kahdesti pyydettyinä ja palautettu sen jälkeen lähtöruutuun.
Tätä nykyä on vaikea kuvitella sotaa mutta helppo tilanne, jossa pari sataa tuhatta pietarilaista saa samana päivänä päähänsä lähteä ruuan hakuun K-kauppaan Suomeen, ja kaikki unohtavat passin ja rahat kotiin.
LUULEN, että suuri osa suomalaisistaa on valmis maksamaan kipeän hinnan levottomuuksien estämisestä ja vielä lisää siitä, että Venäjälle syntyisi demokraaattinen valtio.
Demokratiat eivät yleensä hyökkäile kenenkään kimppuun, koska vallankäyttö on niissä niin vaivalloista ja hidasta, että kaavailtu päällekarkauksen kohde ehtii moneen kertaan suojautua ennen kuin demokraattinen valtio on saanut valmiiksi edes hallituksen esitysehdotusta laiksi hyökkäyssodan aloittamisesta eräissä tapauksissa.
Sitä en ymmärrä, miksi EU:n vstustajat puhuvat itsenäisyyden menettämisestä? Suomen onni on aina riippunut Venäjästä, Saksasta ja Napoleonista. Napoleonin "empire" toimii nyt saksalaisten johdolla Brysselissä. Venäjää se ei valloita. Katso tästä aiheesta lähemmin Heinrich Heine, "Kaksi krenatööriä".
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,26-06 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
JUHANNUSTANSSIT
ROMAANISSA kerrotaan, miten juhannuksen vietto herätti pahennusta etenkin kirkkokansassa. Yöllä oli pidetty pahaa elämää, soitettu, tanssittu, juotu viinaa, tapeltukin.
Romaanikirjailija antaa ymmärtää, että hän on kuvannut kuvattavansa totuuden tähden. Hän on kertonut siitä, mitä on olemassa, vaikkei sitä nähdä tai myönnetä. Hän toistaa kielen sellaisena kuin sitä puhutaan. Hän esittää ohjelmansa. Sen takia hän sai syytöksiä jumalanpilkasta ja aitojen ja kansallisten arvojen rienaamisesta.
Mutta sitä maailmaa ei ole enää. Se on toiseksi tullut.
"Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen, säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin hoidettaisikaan. Hoitelee itse itsensä. Mutta siellä on kieliä ja murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille ei saa edes hautapatsasta pystytetyksi saati sitten muistikuvaa seinälleen ripustettavaksi... Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa heillä voisi teetättää ja ottaa korjuunsa vainajain perinnön..."
KUTEN inspiroitunut lukija on käsittänyt, puhe on Juhani Ahon 1906 ilmestyneestä romaanista "Kevät ja takatalvi". Se alkaa vuoden 1840 yliopiston riemujuhlan ja promootion jälkitunnelmista ja luo heti alkusivuillaan kolmikannan kansallinen herätys uskonnollinen herätys - hallitseva ruotsinkielisyys. Keisari ja venäläisyys on kuin Jumalan valvova silmä kolmion keskellä.
Snellmanin ja Lönnrotin putkahtaminen pusikosta romaaniin Iisalmen kokkotulille tuntuu äkkiseltään vähän liian paksulta, vaikka kuinka on kysymys historiallisesta sivistyneistöromaanista. Mutta toisaalta Aho tunsi nämä jätkät ja oli itse osakuntalaisena 1880-luvulla talutellut Snellmania ylioppilashuoneelle ja takaisin. Hänen nuorna miesnä ollessaan kipsikuvat oli kyllä jo valettu, mutta niiden kuvaamat henkilöt kulkivat vielä maajalassa.
Poliittisesti korrekteissa piireissä Lönnrotia pidettiin vielä silloin omituisena ja Snellmania puolestaan kiihkoilevana tuittupäänä.
SALAMAN Juhannustansseista on 30 vuotta, ja romaania ja kirjasotaa on muistettu julkisuudessa asiaankuuluvalla hartaudella. Suomen kirkon osuus on esitetty väärin, kuten tavallista.
Tuotakaan maailmaa ei ole enää olemassa. Teiskon Paarlahdessa voi olla vielä se tanssilava - en tiedä - ja Aunessilta, mutta maailman vire ja väre oli kokonaan toinen kuin tämän nykyisen.
RINNASTUKSEEN oikeuttaa Ahon ja Salaman samankaltaisuus. Kumpaakin moitittiin kristillissiveellisten tahojen toimesta törkeistä ja sopimattomista aiheenvalinnoista ja kaikin puolin virheellisistä kuvauksen kohteista. Molempien tietyistä teoksista väitettiin puuttuvan jalojen ja ylentävien elementtien.
Jo Salaman esikoisteos "Se tavallinen tarina" olisi saanut Ahon ja Minna Canthin ulvomaan ihastuksesta. Aiheiltaan ja otteeltaan se tuo mieleen 1885 ilmestyneen "Papin tyttären".
"Papin tytär" ja "Papin rouva" sekä eräät lastut, kuten "Kosteikko, kukkula ja saari" ovat Suomen kirjallisuudessa luultavasti ne teokset, jotka yltävät Tshehovin tasalle. Tshehov kirjoitti suuret tekstinsä juuri samoina vuosina kuin Aho. Dostojevski ja Turgenev olivat silloin juuri kuolleet mutta Tolstoi oli täydessä vedossa. Arvid, Kasper ja Elisabeth Järnefelt käänsivät "uusia" venäläisiä romaaneja lennosta Aholle Vääksyn huvilan lasiverannalla, jossa lienee tapahtunut paljon muutakin merkillistä.
SALAMAN elämän työ on kesken, eikä sitä auta kiirehtiä arvioimaan. Merkittävimpiä eläviä kirjailijoitamme hän on joka tapauksessa, ja koko peto juuri novelleissa.
Ahoon suhtautuvat jopa kirjallisuuden historiat jotenkin väheksyvästi. Kukaties se johtuu oppikoulussa saadusta Aho-myrkytyksestä, lastuista lukukirjoissa ja ainekirjoituksen esimerkkeinä. Aho raukka. Hänen - ja Gallén-Kallelan taiteilijanmaine kärsi ja aika meni suomalaista kulttuurihallintoa ja politiikkaa perustaessa. Siinä jäi loppuaikoina oma luomistyö hiukan vähälle. Mutta Juhani Aho oli Suomen ensimmäinen ammattikirjailija ja ammattimiehenä esmerkin ihminen.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,03-07 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KANSAINVAELLUKSET
NYT KUN kokonaiset kansat vaeltavat jälleen, historiatieteessä on virinnyt epäluulo menneisyyden kansainvaelluksia kohtaan. Oliko sellaisia? Onko tässä tahtomalla haluttu nähdä katkos, siirros tai murtuma arvoonsa palautetun keskiajan ja sinänsä arvokkaan myöhäisantiikin välillä?
Kysymys ei ole akateeminen, vaan ajankohtainen. Aikamme nouseviin vitsauksiin on luettava kaksi kävelevää kummitusta, nationalismi ja uskonto. Molemmat ovat sinänsä hyviä asioita. Pidän esimerkiksi itse itseäni kohtuullisen isänmaallisena ja uskonnollisena. Mutta kansalliskiihko ja uskonkiihko ovat kauhistuttavia ilmiöitä.
ROOMALAISET ja muut aikalaislähteet toki valittavat kansojen vaelluksia ja niistä käy ilmi, että kovasti tuli vierasta väkeä. Mutta siinä, että heimot käyvät sotia ja valloittavat toisiltaan maita, ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä - paitsi että siinä meni kuuluisa Rooman valtakunta mukana, tarkemmin sanoen Länsi-Rooma.
Kansainvaellusten tähdentäminen on kuitenkin luonteenomaisesti saksalaisen historiantutkimuksen teema. Se oli viime vuosisadan nousevan historiatieteen suuria selvityksen kohteita. Miksi?
Siksi, että saksalais- eli germaaniheimot onnistuivat kerankin tekemään näkyvää jälkeä. Siksi, että "Pyhän Roomalaisen keisarikunnan" jatkuvuuden tähdentäminen oli 1800-luvulla poliittisesti korrektia. Siksi, että kansainvaellus-aate sopi siististi ajankohtaisiin kansallisiin ja rodullisiin käsityksiin. Siksi, että Saksa itse suunnitteli jo silloin "kansainvaellusta" itään. Itään tunkeutuminen, "Drang nach Osten", oli ollut kauan saksalaisen politiikan vanhoja kulmakiviä. 1900-luvulla sitä on yritetty tähän mennessä kahdesti huonoin seurauksin. Kolmas yritys on parhaillaan meneillään.
SUOMALAISITTAIN kysymys on omasta osallistumisestamme "kansainvaelluksiin", päätymisestämme tälle niemelle. Tutkimuksessa ei ole enää aikoihin uskoteltu, että suomalaiset olisivat tulleet tänne joskus Kristuksen syntymän aikoihin Venäjältä yhtenäisenä joukkueena (kisa-asuissa, siniristilippua kantaen, kärjessä kyltti "Finlande"). Maa ei ollut tyhjä esi-isiemme tullessa, kaikkea muuta. Siirtyminen ei ollut yhtäkkinen eikä välttämättä edes nopea. Siitäkään ei ole lopullista selvyyttä, siirtyikö tänne joukoittain ihmisiä vai pelkästään kieli ja kulttuuri.
Ajanlaskumme alussa täällä eli erilaisia lähemmin tuntemattomia hippiäisiä, mahdollisesti kolmeakin kantaa. Täällä oli kenties jo jääkauden lopulta asti sulan meren rannassa asunutta väkeä, joka joskus 1600-luvulla alkoi koristella vaatteitaan värillisin verkasuikalein, eli saamelaisia. Täällä oli syrjemmässä toinen joukko, joka joko oli saamelaisia tai sitten niin ikään vanhaa perua olevia "lappalaisia" eli erillään asujia. Täällä oli kivikauden sotakirveskulttuurin perillisiä, joilla oli sukulaisia pitkin Itämeren rantoja. Pyyntikulttuuri ja viljelys vaikuttivat rinnan.
Kun ilmasto viileni, tänne jäi huonompaa väkeä eli pyyntikulttuurien edustajia. Kun ilmasto taas vähän parani rautakauden loppua kohti, tänne ilmestyi "suomalaisia" ja epäilemättä "slaaveja" ja "germaaneja" myös.
Historiankirjoitus halusi ennen nähdä Suomen suomalaisten asuttamana pakanamaana, johon tehtiin peräti ristiretki Eerik Pyhän ja Henrik-piispan johdolla. Ristiretkeä ei ehkä koskaan tehty tai sitten tavanomaista kauppa ja sotareissua alettiin paavin luvalla nimittää ristiretkeksi. Valtioksi muodostuva Ruotsi ja valtapiiriään laajentava Novgorod kävivät täällä vuoroon vieraissa. Mitä kaikkea Suomessa silloin oli, sitä emme oikein tiedä. Nähtävästi täällä oli useita eri kulttuureja. Jotkut niistä kykenivät tekemään linnavuorillaan sitkeästi vastarintaa jaarleille ja ruhtinaille.
SIIS MITÄ? Lyhyt kesäinen saarna. Opetus ja oivallus: historia, sekin joka tapahtuu ympärillämme nyt, on supistumista ja laajentumista, valoittamisen ja häviämisen lisäksi sulautumista, sopeutumista ja muuttumista.
Se suomalaisuus, jonka tahdomme säilyttää, ei ole sokean historiallisen kehityksen tulos, vaan tietyin osin viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa rakennettu tulkinta. Kun tosiasiat muuttuvat, viisas muuttaa tulkintaa eikä tosiasioita.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,11-07 jkmpp. kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SOTA KESÄSTÄ I
AARNE SAARINEN tulee saamaan kutsuvieraspaikan historiassa. Hän oli kommunisteistamme ensimmäinen, joka sai omista vakaumuksistaan ja päämääristään tinkimättä kunnioitusta yli puolue- ja luokkarajojen, koska hän puhui totta silloinkin kun se ei ollut viisasta.
Koska hän sekä tunnustaa totuuden että tietää sen suhteellisuuden, väitän häntä vastaan eräissä historiaa koskevissa asioissa. Historiasta ei kannata inttää, ellei toinen myönnä, että näkökulmasta riippuen yksi näkee viivan, toinen tason ja kolmas kappaleen. Neljäs voi vielä mainita, että kysymyksessä oleva kappale liikkuu, ja viides lisää siihen, että kappale muuttuu ajan kuluessa. Ja kaikki viisi siis uskovat perustellusti omien silmiensä todistukseen.
Historiassa ja taiteessa meidän on lupa lähteä siitä, että Marx ja Lenin olivat oikeassa. Totuus on luokkasidonnainen. Kenen totuus? Kenen oikeus? Virheen he tekivät väittäessään, että kaikki totuudet voitaisiin johtaa tuotantosuhteista.
Neuvostoliiton ja itäblokin romahtaminen tapahtui epäilemättä Marxin ja Leninin käsitysten mukaisesti ja lainalaisesti. Tuotantovälineet kasautuivat yksiin käsiin, hallitsevan luokan ja kansan välille repesi kuilu, valheellinen ideologia ei lopultakaan mennyt perille. Ihmisten ja luonnon riistoon perustuva järjestelmä ei voinut kestää.
TOSIASIOIHIN on luettava myös tunteet. Neuvostoliittoa ei pelastanut Saksan hyökkäykseltä 1941 vain teollisuuden evakuoiminen Uralin taakse, vain välimatkat, vain Hitlerin kyvyttömyys määrätä hyökkäyksen painopistettä, vaan lisäksi venäläinen isänmaallisuus - tunne, loukattu ja raivostunut oikeudentaju.
Puhutaan tosiasioista. Katsotaan niitä silmiin. Sanotaan niille kädestä päivää. Sanotaan vaikka pirulle kädestä päivää.
Kirjoitan nyt, kuten muutamana edellisenä kesänä, jatkokolumnin. Tämä on ensimmäinen jakso.
ÄKISTI kaikki ovat samaa mieltä ja se mielipide tapaa olla lattea ja limainen kuin lahna.
Isänmaallisuus on tullut Suomessa taas muotiin. Välillä se esiintyy huolena Suomen tarkemmin määrittelemättömästä itsenäisyydestä elämän syöverissä. Välillä se ilmenee historian roskatynnyrien kansien paukutteluna. Pahimmillaan se alkaa saada kiihkokansallisia piirteitä.
SEKÄ vapaussota että toinen maailmansota yritetään hahmottaa sotana valosta. Pahat - venäläiset, sosialistit, neuvostoliittolaiset - halusivat viedä "meiltä" jopa kuun ja auringon. Itse he ovat pimeyden voimia ja kateita meidän kesästämme.
Keskustelua käydään katedereilla ja kuisteilla, kapakoissa ja vilpoloissa. Mielipidettä ohjaa haluttomuus tunnustaa tosiasioita.
Jostain syystä kaksi historiamme eniten jauhettua aluetta, nimittäin poliittinen historia ja sotahistoria, ovat pääpiirtein pysyneet alkeellisina ja vanhanaikaisina. Niinpä monet koulukirjat ja osa ansiokkaina pidetyistä erillistutkimuksista on muuttunut äkisti makulatuuriksi. Esimerkki olkoon Neuvostoliiton päämäärät ja sodanpäämäärät. Venäjän arkistojen väitetty avautuminen ei ole ainakaan helpottanut tilannetta.
Aikaisemmin meillä oli pyrkimys nähdä oma menneisyytemme enimmäkseen erehdyksenä ja saavutuksemme vähäpätöisinä. Neuvostoliitolla oli legitiimejä turvallisuusintressejä, meillä sitä vastoin ei.
Nyt on aihetta epäillä, että vaaka heilahtaa, ja rupeamme ihannoimaan käymiämme sotia, vaikka ne olivat suuronnettomuuksia. Toisaalta suuronnettomuuden selvittäminen on tärkeä ja mielenkiintoinen asia. Vaikka olen - kärjistäen - sitä mieltä, että Suomi voitti toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton, en arvele sen johtuneen kansallisesta etevämmyydestä. Syyt ovat muualla.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,18-07 jkmpp. kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SOTA KESÄSTÄ II
AARNE SAARINEN kertoi tämän kuun alussa sanomalehtihaastattelussa Neuvostoliiton päämääristä ja sodanpäämääristä. Kannaksen torjuntavoitot 1944 eivät ratkaisseet itsenäisyyttämme. Hyvä. Tämä on tulkinnanvarainen kysymys. Itsenäisyys olisi joka tapauksessa moneen kertaan voinut mennä. Se oli veitsen terällä jo välirauhan yhteydessä syyskuussa 1944, mutta silloin päämajan ja upseereiden epäluuloisuus esti Romanian kohtalon eli puna-armeijan marssin asemiin välirauhan varjolla, kivääri olalla.
SAARINEN erehtyy sanoessaan, että Suomelle tarjottiin rauhaa talvella 1944 sotakorvausta lukuun ottamatta samoin ehdoin kuin sitten syksyllä. Syksyllä kaikki oli toisin ja ehdot kovemmat. Porkkalan vuokra-alueesta ei ollut puhuttu talvella, ei myöskään sotaan syyllisten rankaisemisesta eikä fasisminluontoisten järjestöjen lopettamisesta.
Näiden rauhanehtojen väliin jää Neuvostoliiton 23.6.1944 Suomelle esittämä vaatimus antautumisesta. Tarkoitus oli miehittää maa. On vaikea käsittää, miksi seuraukset eivät siinä tapauksessa olisi olleet samat kuin muissa Neuvostoliiton miehittämissä valtioissa Virosta etelään. Julkisuudessa esitetyt suunnitelmat suojeluskuntiin kuuluneiden vangitsemisesta ja joukkokarkotuksista vaikuttavat johdonmukaisilta. Molotovilta ja Zhdanovilta se olisi onnistunut silmää räpäyttämättä. He olivat tsaarin Venäjän uskollisia perinteen kantajia ja Venäjä - Neuvostoliitto puolestaan on ollut kansallisille vähemmistöille historian armottomin siirtomaavaltio.
SAARISTA "ottaa päähän se tiedotusvälineissä luotu kuva, että Kannaksen taitelut pelastivat Suomen itsenäisyyden." Hänestä aikailu rauhanteossa talvesta syksyyn oli miesten tapattamista. "Viipurin valtauksen jälkeen Neuvostoliitto lopetti vyörytyksen toviksi ja siirsi osan joukoistaan Berliinin suunnalle. Uuteen offensiiviin osallistui vähemmän joukkoja ja Suomi sai pari nyttemmin korostettua torjuntavoittoa."
Viipurin valtauksen jälkeen Neuvostoliitto ei lopettanut vyörytystä toviksi eikä siirtänyt joukkoja Valko-Venäjälle eikä muualle.
Viipuri vallattiin 20.6. Tihonovin 108 armeijakunta yritti jatkaa hyökkäystä suoraan liikkeestä. mutta epäonnistui. Seuraavana päivänä hyökättiin jo Talissa. Gusevin 21 armeija aloitti hyökkäyksen Viipurista Tienhaaran kautta Lappeenrantaan ja Talin kautta Imatralle 22.6. Joukkoja vahvistettiin jatkuvasti. Talissa ja Ihantalassa ensimmäisinä hyökänneet 97 ja 109 armeijakunta ja hyökkäykseen yhtynyt 30 kaartin armeijakunta olivat kuitenkin juuri ne samat joukot, jotka olivat aikaisemmin murtaneet suomalaisten pääaseman Valkeasaaressa ja tulleet Kuuterselässä VKT-asemasta läpi. Ne olivat harjoitelleet tehtäväänsä huhtikuusta lähtien. Joukoista paras, 30 kaartin armeijakunta, pääsi Portinhoikkaan ja tapettiin sinne.
NEUVOSTOLIITON sodanjohdon kirjallisen käskyn mukaan hyökkääjän piti olla 24.6. Moskovan rauhan rajalla Ensossa ja Nuijamaalla ja 26.6. Imatralla. Hyökkäystä oli välittömästi jatkettava Kotkaan ja Kouvolaan. Iskun oli oltava musertava, jottei suomalaisille olisi jäänyt, millä pureutua Salpa-linjaan ja tukeutua Saimaan vesistöön.
ENSIMMÄISET joukkojen siirrot pois Suomen suunnasta todettiin vasta kolme viikkoa Viipurin jälkeen. Tiettävästi Kannakselta ei koskaan siirretty merkittäviä joukkoja Berliinin suuntaan. Niitä ei ollut taistelun jälkeen enää olemassa.
Suomalaiset menettivät kesän 1944 taisteluissa 11 200 miestä kaatuneina, venäläiset ainakin 65 000 eli kymmenen täyttä divisioonaa eli noin yhden armeijan. Venäläisten menetykset olivat hirvittävät.
Ihantala oli venäläisten Valkeasaari. Tykistön ammattitermin mukaan tulen tiheys oli niin suuri, että se murskasi kaiken. Tykistö ja ilmavoimat teurastivat venäläisiä sillä ainoalla hetkellä, jolloin he eivät olleet kaivautuneina, nimittäin hyökkäykseen ryhmittyneinä. Pistemaaleja - alle hehtaarin alueita - ammuttiin hetkittäin yli kahdellasadalla tykillä.
IKUINEN kunnia suuren isänmaallisen sodan sankareille. Muuan heistä - majuri - tyhjensi kypäränsä verestä, repi VR-kolmosen rinnastaan ja lähti paareilta takaisin vitjaan kiroillen mennessään, että Kouvolan rautatieaseman komendanttikin on majuri ja silläkin on VR-kolmonen...
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,01-08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
POSTILAATIKOLLE
MAALLA postilaatikoille on vajaan kilometrin kävely. Alkujaan laatikkoja oli missä sattui ja ne olivat omansa mallisia kuten omistajansa. Postikantaja tiesi kumminkin kaikki postin saajat ja luultavasti myös lähetysten tarkoituksen ja sisällön. Nyt laatikot ovat ojennuksessa, nimikoituja ja numeroituja, sillä myös Säämingissä jokaisella heinäseipäälläkin on oma postiosoite. Se on nykyaikaa.
Postilaatikkojen takana on mänty, joka olisi hyvin voinut olla entisten pikku kolikkojen puun mallina, ja sen vieressä oli pellolla vielä hiljan pihlaja, jonka puolestaan olisi voinut hyvällä tahdolla käsittää sotaa edeltäneiden setelien suureksi tammeksi. Oli se niin tuuhea ja tiukka.
Etäämmällä on muutama aari istutettuja haapoja, korkeiksi kasvaneita hybridejä, joista odotettiin aikanaan energiahaketta mutta saatiinkin jotain, mikä on kuin Suomen kirjallisuus - vartevaa ja näyttävää, mutta liian huokoista. Ei sellaisesta haavikosta ole tulitikuiksi eikä poltettavaksi.
LAATIKOSSA on lehtiä kuten tämä yleisliittolainen julkaisu, maakunnan kolmoslehti ja muutama ilmaislehti, joiden mainoksissa melkein sanotaan, että jos aiotte hirttäytyä, tehkää se meidän vihreään puutarhaletkuumme.
Tiekunta on muistanut kokouskutsulla ensi tulevana sunnuntaina maamiesseuran talolla, jossa yleisö istuu pukkien varaan nostetuilla sahalankuilla, ellei sitten seisoskele ovella yhteiskunnallisen arvojärjestyksen määräämissä ryhmissä supattelemassa säädetyistä aiheista.
Tien varsi on kirjoitettu täyteen kasveja, lemmikkejä, tähtimöitä ja mataroita useita eri lajeja, pientareella orvokkeja ja sitten ojien isot komeat, hierakat, pietaryrtit, ohdakkeet ja kultapiiskut. Heinä on tehty ja viety latoon; se tietää töyhtöhyypille paluumuuton aikaa. Vasta joitakin viikkoja sitten poikaset juoksivat punkkarin töyhtöineen hullun lailla pitkin peltoa ja räpelsivät töyhtöhyypäksikin erikoisen kömpelösti kiepsahdellen ilmassa kuin humalaiset. Mutta nyt ovat niiden poistumisen päivät, ja se on urheilutoimittajien kielellä ensimmäinen naula kesän arkkuun - vaikka ei tuota ruumiskirstujen naulaamista ole nähty edes näillä sydänmailla vuosikymmeniin; kirstut kiinnitetään ruuveilla.
Silkkiuikku narisee kuin vanhanaikainen kumilelu. Sen poikaset melovat totisina emonsa perässä. Mielessä ovat särjet ja salakat. Kurkia ei ole kuultu eikä nähty vähään aikaan. Kuikan ääni kantaa yöllä selältä, ja paluumuuttaja kuhankeittäjä, Karjalan kannaksen lintu, on viisumivapaasti maassamme.
SEURAAVAKSI tulevat sienet. Kun metsässä erottuvat ensimmäiset keltaiset lehdet, jotkut maahan pudonneista lehden näköisistä ovat todellisuudessa kanttarelleja.
Sienien ympärillä kasvaa katajainen kansani. Katajan toimintaperiaate on sama kuin vanhentuneeksi väitetty käsitys naisellisuudesta. Lähelle on vaikea päästä ja kumoon vielä vaikeampi saada. Jo kun luulet onnistuneesi, liikautapa jalkaasi, niin saat silmillesi ja ympäri korvia.
ÄSKEINEN postinhakija mittailee nyt saunalla halkoakseen järeitä pöllejä, jotka ovat vielä kosteita ja tiukkoja. Keino on sama kuin ryhmäkurin: haetaan heikko kohta ja isketään juuri siihen kaikin voimin kerran toisensa jälkeen. Kyllä se halkeaa. Kyllä siitä panu pakenee.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,25-07 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TAIVAANRANTA
TAIVAANRANTAA maalattiin viikonvaihteessa Kokkolassa harvinaisen arvovaltaisin voimin. Jacques Delorsin esitys tuntui lyhyiden uutispätkien perusteella arvioiden heijastavan samoja ajatuksia, jotka esitti Jacques Attali 1990 kirjassaan "Lignes d'horizon", suomeksi "Taivaanrantoja". Attali oli Ranskan akateemisen hallintoperinteen ylpeys. Tällä hetkellä hän ei ole maineikas eikä suosittu haaksirikkouduttuaan pankinjohtajana ja koettuaan lahjakkaan mutta leuhkan miehen kohtalon.
Attali julisti kirjassaan rahan vuosikymmentä, mutta Delors vaikuttaisi nyt epäilevän rahan ja markkinoiden valtaa ja ehdottaa jälleen taloudellista turvallisuusneuvostoa, lyhyesti sanottuna isänmaattoman pääoman suitsimista.
Otan vapauden tulkita herrojen ajatuksia.
MARKKINAT olisi ymmärrettävä nykyistä analyyttisemmin. Sanat "markkinat" ja "markkinavoimat" ovat vastikään muuttuneet sisällyksettömiksi taikakaavoiksi, joita toistellaan siinä toivossa, että jotain hyvää tapahtuisi tai että mitään pahaa ei tapahtuisi.
Taloudelliseen ajatteluun on mahdollisesti pesiytynyt sama positivismin harha, joka on surullisen tuttu ajattelun monilta muilta rintamilta. Vain "tosiasiat" merkitsevät jotain. Sitä mitä ei käsitetä tai osata määritellä, laskea tai punnita, ei lueta tosiasiaksi. Tällä tavoin maailma saadaan typistetyksi ja leikellyksi "tieteen" vaatimusten mukaiseksi. Mutta monissa tapauksissa noin positivistisesti nähdyllä maailmalla on yhtä vähän käyttöä kuin esimerkiksi tiedolla ihmisruumiin kemiallisesta koostumuksesta hänen terveytensä ja mielensä hoidolle.
Taloudellisessa ajattelussa tuo positivismi voisi tarkoittaa syvään juurtunutta luuloa, jonka mukaan rahamarkkinat toimisivat joittenkin luonnonlakien ylläpitäminä, hyvän ja pahan tuolla puolen, ja raha puolestaan olisi milloin tahansa tavaraksi tai muuksi vauraudeksi muutettavaa, ehdotonta ja varmaa. Tuon luulon lamauttamina hallitukset ovat olleet vuodesta toiseen keinottelijoiden heiteltävinä, ja tyhjä raha tyrannisoi teollisuutta ja tuotantoa.
Rahamarkkinat ovat vain tuotannon kieltä - metakieltä. Rahan kieli voi irtautua todellisuudesta eli tuotannosta aivan samalla tavalla kuin tieteen ja taiteen kieli irtautuvat joskus kuvattavistaan.
RAHA yhteiskuntien ohjaajana on paljastanut oikeat kasvonsa. Ne eivät ole kauniit. Teollisuus vikisee välistä, ettei rikkaus synny rahasta, vaan siitä mitä rahalla tuotetaan.
Myös teollisuus on osoittanut moneen kertaan kyvyttömyytensä hallitsemiseen. Teollisuus ja koko tuotannollinen sektori on aivan erinomainen, aivan elintärkeä renki, mutta huono isäntä.
Mikä siis neuvoksi? Maaottelumarssit, mottitalkoot vai käpyjen keräily?
Jacques Delors vastasi Kokkolassa järkevästi: tuotanto mutta ohjattu tuotanto. Tuotanto mutta sosiaalinen ja ekologinen vastuu ja edesvastuu.
MIKÄ muu auttaisi ajankohdan kriiseissä kuin teollisesti suunniteltu ja toteutettu apu? Jos tarkoituksena on pelastaa ihmisiä Ruandassa tai Balkanilla, siihen tarvitaan ruokaa, lääkkeitä ja lentokoneita. Ruoka, lääkkeet ja lentokoneet eivät ole taivaan lahjoja, vaan tuotteita, joita valmistavat maatalous ja teollisuus.
Mikä muu auttaisi aikakauden kriiseissä, kuten väestöräjähdyksen ja elinympäristön tuhoutumisen ongelmissa, kuin teollisesti suunniteltu totaalinen sota maapallon puolesta.
Teollisuus on yhtä vähän hyvä tai paha kuin puukko. Kysymys on siitä, kenen kädessä se on ja mihin sitä käytetään. Vapaa kansalaistoiminta, poliittinen painostus, kuvat, kirjoitukset ja mielenosoitukset ohjaavat liikettä, mutta tuloksiin pääseminen edellyttää teollisuutta ja teollisuus edellyttää mieltä.
VAPAAKAUPPA ja integroituminen ovat esimerkillisiä hankkeita, mutta niiden rajat on tunnustettava ja tunnettava. Vapaakauppa ja kaikki kauppa katkeaa, jos yhteiskunta repeää. Yhteiskuntia repii yleisimmin avoimen saalistuksen salliva eriarvoisuus.
Perusongelma on siis poliittinen. Tavaran ja palvelujen vaihdannan esteitä on raivattava. Rahan eli finanssipääoman vapaan kulun tielle on luotava esteitä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,08 -08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MIES JOKA KIRJOITTI
VOI YHDEN kerran, että mies kirjoitti! Hän otti kiven, kannon tai kepin, ja hetkessä se oli kirjoitettu. Kaikki sanoivat, että mies kirjoitti kuin Juhani Aho.
Hän astahtihe porstuasta porraspäähän, ojentaikse täyteen mittaansa, ja jo tavoitteli katse etäisiä ilman pieliä. Ei ollut kynän pidättelijätä. Ei ollut kuvitelman kammitsoijaa.
- Annahan kun kirjotteleime, ajatteli mies.
Naiselle, joka oli hänen toverinsa ja seuralaisensa, lausui hän:
- Mahdoit anella, en lopettane.
LASTUT leikkuivat mikä kiveränä mikä koverana virran kannattamina jokea alas. Miehelle myönnettiin taiteilijaeläke, hänen kunniakseen kirjoitettiin kantaatti ja yliopiston historiallis-kielitieteellinen osasto promovoi hänet kunniatohtoriksi.
Aikaansa hän vietti, milloin ei Pariisin kahviloissa saatikka Florenssin liepehillä, salaperäisesti sorisevan kosken kaltaalle rakentamassaan kömmänässä. Sen edessä hänellä oli hakkuutukki. Siinä hän veisti lastuja, milloin puukolla, milloin piilulla, välistä hakoraudalla, kokeeksi kassaralla. Tuuli liehtoi milloin länneltä, milloin huonon ilman tuoden pohjasta. Lintujen väsymätön veljeskunta ympäröi hänet lauluilla. Muuan uhkarohkea lintu oli rakentaa pesän hänen partaansa.
KUN MIES oli suorittanut maatalousnäyttelyssä veto ja astutuskokeen, hänet merkittiin kantakirjaan ensimmäisen arvoluokan kansalliskirjailijana. Hänellä oli vasemmassa etulavassa komea lihantarkastusmerkki, joka todisti, ettei hänessä ollut tarttuvia eläintauteja. Hänellä oli oikeassa korvassa suurikokoinen lyijyke, jossa oli tuskin erottava kruunun kuva. Hänet oli siis va'attu ja punnittu virallisen vakaajan toimesta. Hänestä oli suoritettu säädetty leimavero. Virallinen tavarantarkastaja oli antanut lausuntonsa hänen ammatillisista suoritteistaan.
MIEHELLE tapahtui silti vastoinkäymisiä. Hänen lastunsa osallistuivat kyllä virran kalvolla esteettömään tavaroiden ja palveluiden kulkuun, eikä niiden alkuperästä ollut epäselvyyttä, mutta luonnonsuojelijat olivat mustalla mielellä. Muudan kirjoitti, ettei hyvän honkapuun yhtä vähän kuin korkeakasusen näreen haaskaaminen ilmanaikaiseen vuoleskeluun ollut puolustettavissa. Toinen selitti, että veistämällä puukolla lastuja milloin kohti sydäntä, milloin peukalosormea, mies antoi maamme nuorisolle, vasitenkin sen vähiten varttuneelle osalle, peräti hylättävän esimerkin.
Asiata ajatellessaan naiset huojuttelivat itseään ovensuupenkillä ja joku mies saattoi tempaista nyrkkiä pöytään niin että talterikit tärähtivät.
LOPPU miehestä tuli oikeastaan yllättäen. Ne alavirtaan kelluneet lastut sen tekivät. Päivänä muutamana rysähti pensas ja rymähti kirves miehen otsaluuhun hamaraa myöten. Murhamies oli naapuri virran varrelta, kirjailija hänkin, joka lastun nähtyään oli lähtenyt tietämään sen alkuperää, tähystellyt ja tiiraillut miehen tekoja ja mutissut harmaantuneeseen partaansa:"Liian lähelle rakensit. Liian viljalti veistit."
HEILLE pystytettiin aikanaa patsaat kummallekin. Kirveellä kämäyttänyt sai vertauskuvallisen patsaan, jonka kerrottiin esittävän voiton jumalatarta runottarena. Mies joka kirjoitti kuin Juhani Aho sai näköispatsaan. Hänet kuvattiin siinä hiihtämässä, tuppipuukko lonkalla, nupalakki päässä, palttoo auki, julman pitkä lakinpelli niskaan käännettynä. Toivoilleen isänmaa antoi.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,15 -08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KOMIA JA NOLOO
MUUAN koulumme lehtori tapasi muinoin sanoa:"Älkää käyttäkö tuota kauheaa murretta. Se niin särkee korvaa." Lehtorin nimikin oli Sulo.
Murre oli pohjalaista. Paikka oli Kauhava.
Ajat muuttuivat. Muutamia vuosikymmeniä sitten pohjois-savolaiset kotiapulaiset osoittivat uskomatonta kielellistä lahjakkuutta riisumalla ääntämyksestään murteen rippeetkin noin kahden viikon Helsingissä oleskelun jälkeen. Savon murretta pidettiin häpeällisenä; ehkä sitä pidetään vieläkin. Karjalan murretta oudosteltiin evakkoaikana. Pohjalaisuudella taas jotkut ylpeilevät. En tiedä miksi. Mutta murteiden arvostuksessa on yhä eroja.
HAIRAHTUNEET lehtorit kuvittelivat kieltä välineeksi, jonka käyttöön voisi koulia samalla tavalla kuin kirveen, sahan tai taltan. Tokihan kieli on kuitenkin maisematekijä ja osa ihmisen ajattelun ja tuntemisen rakenteita.
Kieli on elävä museo. Maastonmuotojen luulisi säilyvän kielessä sitkeästi, mutta kun ei. Epäilijä voi kysyä alle 30-vuotiailta esimerkiksi seuraavien suomen kielen sanojen täsmällistä merkitystä: viita, kangas, aho, niitty, keto, vainio. Kokemuksen mukaan korkeakouluopiskelijatkaan eivät yleensä tunne niitä. Se on vähän noloa.
ERÄITÄ kirjoja ja kirjoituksia lukiessa jouduin taas hämmästymään, miten rikasta ja iskevää vanha murre on ihmissuhteita kuvatessaan. Puheenparsi sävyttyy kuvattaviensa mukaan. Suomen kielen normaali sanastossa on liki kymmenen lunta tarkoittavaa sanaa siinä missään eurooppalaisissa kulttuurikielissä on kaksi (esimerkiksi hanki, kinos, nietos, viti, nuoska, ).
Kaipa itse kukin alkaa ikääntyessään suhtautua kotimurteeseensa tunteellisesti. Istuin kerran lentokoneessa pari kolme tuntia kuunnellen vierustovereitteni juttuja ennen kuin kysyin, ovatko herrat Kauhavan Kleemolasta vai kerrassaan Ylihärmän Kankhankylältä. Säätilan luonnehdinta "raakan kylymää" viittasi Kauhavaan. Mahdollisia sukunimiä tuli mieleen kuusi: Pernaa, Sippola, Hemminki, Somppi, Virrankoski tai Passi. - Kaksi oikein.
"Ihminen ei saa olla noloo, sen pitää olla flinkki ja aimoonen." Tähän lauseeseen mahtuu valtaosa vanhasta eteläpohjalaisesta etiikasta. Onni ettei Max Weber tuntenut sitä; sääntö olisi saattanut hänen käsityksensä protestanttisesta etiikasta outoon valoon. Se koskee nimittäin talollista, tilatonta, piikaa ja trenkiä, isäntää ja emäntää. Se ei ole suorassa yhteydessä ylettömään raatamiseen eikä myöskään maalliseen menestymiseen.
Lauseen suomentaminen on pulmallista. "Noloo" on aikaansaamaton, käsistään taitamaton. Sen vastakohta on "paittitaitoonen". "Flinkki" on rivakkaotteinen ja samalla sievä/komea, kun taas "aimoo" on ihminen joka herättää kunnioitusta, olkoonpa kutomillaan matoilla tai lapioimallaan veto-ojalla mutta ei perityillä manttaaleilla.
HÄJYILEMINEN on nähty keskinäisen kilpailun kurimukseen suistuneen yhteisön reaktiona tai vaistomaisena vastauksena köyhtymiseen ja laskevaan säätykiertoon (Ylikangas). Näin kai on. Murteen kiittävien ja halventavien ilmausten rikkaus viittaa siihen.
Puukkojunkkarien, tappojen ja tappelujen nykyaikainen vastine on kilpaurheilu. Kummatkin ovat oikoteitä onneen ja keinoja saada yhteisön arvostusta heikoistakin aineellisista lähtökohdista.
Vastattavaksi jää, miksi kyläyhteisö hyväksyy tietyt arvot ja hylkää toiset. Siitä viikon kuluttua.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,22-08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RANNANJÄRVI TANSSII
VIIME VIIKOLLA tässä ihmeteltiin vanhan kielen vivahteikkuutta, kun se kuvaa sosiaalisia suhteita ja arvoja. Vielä vaikeampaa on vastata siihen, miksi yhteisö ottaa tietyt arvot ja hylkää toiset.
ETELÄ-POHJANMAA oli ennen kuin viikinkiheimo. Vuosisadan alussa Toivo Kuula ja Artturi Järviluoma kirjoittivat Kauhavalla Osk. Alppisen kaupan takahuoneessa muistiin lauluja, joita heille esittivät talolliset ja talollisten pojat.
Se on hyvin erikoista, koska laulaminen ja tanssiminen ovat normaalisti naimattomien nuorten toimia, joihin aikuisten tulee suhtautua etäisesti.
Kauhavan naapuripitäjistä, "markista", alkaa puolestaan maankuulu mestaripelimannien alue, jossa isäntäkin sai soittaa. Joskus vielä tulee mieleen erityisen ansiokkaasti esitettyä viulukonserttoa kuunnellessa:"Vetää ku' Hauranmaa hortees." Pelimanni Haudanmaa on kuollut 30-luvulla; sanonta on jäänyt.
Sama pohjalainen yhteisö, jossa talollinenkin lauloi, suhtautui esimerkiksi kirjallisuuteen vähätellen ("flataasta", "köppäästä"). Kauhava saavutti muinoin mainetta lähes yksimielisellä ja raivokkaalla kansakoulun vastustuksellaan. Koulussa näet opitaan vain vieroksumaan työtä.
Kansakoulu ja kansanvalistus lyötiin pohjalaisten päähän terva- tai vaijeripampulla. Kauhavan kruununnimismies Hägglund ja Härmän Olander tapasivat, jälkimmäinen kertomansa mukaan kuvernöörin hiljaisella suostumuksella, jakaa sekä oikeutta että valistusta lyömäasein. Menettelytapaa pidettiin järkevänä. Se oli kuin nykyisten lainsuunnittelijoitten rikosprosessi: nopea, keskitetty, suullinen ja tehokas.
PAULAHARJU kertoo rahahäistä, joissa Antti Rannanjärvi oli kenkkärinä. Joku toistaitoinen tuli häjyilemään, hyppäsi pöydälle karjahtelemaan, potki kupit ja vadit pitkin seiniä, - vaikka Rannanjärvi tanssi jo!
Paulaharjun mukaan Rannanjärvi oli maakunnan kuulu mahtilaulaja, ja hänellä oli oma tappelutanssinsa. Sen alkaessa huonojalkaiset ja heikkosilmäiset ymmärsivät juosta kartanolle.
ERÄÄN tiedon mukaan laulun "Härmästä poikia kymmenen" olisi laatinut Anssin Jukka eli Jukka Leskenantti. Esitän arvauksen: Suomen kuuluisimman laulun "Isontalon Antti ja Rannanjärvi" eräs mahdollinen tekijä on - Rannanjärvi. Ainakin häjyjen propagandakoneisto toimi niin nopeasti, että murhalaulut olivat valmiina kun puukotettu vasta kylmeni raatohuoneella.
"Porren Jussi sanoo, että lyä jo airaksella, että sen pitää paikalla kualla, ei trenkää sairastella."
VIIKINGIT, anglit ja saksit, frankit, Provencen varhaiset ritarit, doorilaiset jotka Homeroksen mukaan piirittivät Troijan kaupunkia, kiinalaiset, japanilaiset ja monet monet muut soturikulttuurit pitivät laulujen laatimisen taitoa asiaankuuluvana päällikön hyveenä ja taitona. Väitetään että näillä kotoisillakin kankailla olisi tallustellut harmaapartoja, joilla olisi ollut miekka kupeella ja kannel kainalossa.
KAUHAVAN ja Härmien ongelma ei mahdu yhteen lehtikirjoitukseen. Jos noiden pitäjien asukkaita ja erikoispiirteitä tarkastelee niin kuin intiaaniheimoja, joilla on kiinteät perinteensä ja erikoisuutensa, ei äkkiä haluakaan puhua rikollisuudesta, vaan esimerkiksi sisäisestä integraatiosta ja autonomiapyrkimyksestä. Sadan vuoden kuluessa nämä kolme kuntaa ja emäpitäjä Lapua laukaisivat lukuisia hankkeita, joilla kaikille oli ominaista halu järjestyä omin neuvoin, jopa keskusvallan ehtojen vastaisesti: herännäisyys, puukkojunkkarit, nuorisoseura, jääkäriliike, Lapuan liike.
Tutkimuksissa korostetun köyhtymisen, keskinäisen kilpailun ja laskevan säätykierron rinnalle ellei ohi kohoaa selitysperusteena vimmainen omaehtoisuus ja erikoislaatuinen yhteenkuuluvuus yhteisössä, ankarat lojaaliusvaatimukset ja sosiaalisten suhteiden poikkeuksellinen näkyvyys ja kuuluvuus eli julkisuus.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,29-08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KANSA LAULOI
POHJALAINEN kansanlaulu syntyi ja kukoisti yhteiskunnan erittäin rajun muutoksen aikana. Ennen vuotta 1860 laulu oli vielä vanhoillaan. Siitä neljäkymmentä, viisikymmentä vuotta se paisui ja kohisi. Kylien ja pitäjien sisäinen rakenne muuttui. Renki saattoi rikastua, isäntä juoda talonsa ostoviinalla, ja tappelusankarien maine kulki maakunnissa. Ylihärmäläinen Rannanjärvi ja alahärmäläinen Antti Isotalo olivat koko Suomessa vuosisadan kuuluisimpia henkilöitä. Ihmisten välejä säännellyt julkisuus muuttui, kun hyvin yksityinen suru ja huoli laulettiin joen yli julki, tappelulaulut loivat sankareita ja pistolaulut pilkattavia. Se saattoi olla teollistuvan Euroopan viimeinen suuri omaehtoinen luovuuden hyöky. Siinä oli sosiaalisesti ja rakenteellisesti samoja piirteitä kuin amerikkalaisten neekeriorjien lauluissa, joiden perintö kuluu tämän hetken viihdemusiikissa. Esimerkiksi sanojen tavulukua voi vaihdella sanottavan mukaan ja sävelmä saattoi uhmata saksalais-herraskaista tonaliteettia. Juuri eteläpohjalaiset kansanlaulut tuntee modaalisista käänteistään eli yksinkertaisemmin sanottuna yllättävistä ylennysmerkeistä nuottirivillä.
KANSANLAULUT ovat liian tuttuja. Ne on käytetty puhki niin että ne ovat kuin haravanvarsia tai puukonteriä, joita asiantuntijat kokoilevat romuvarastoista.. Koska ne osataan hyvin, niiden keskeinen sisältö karkaa kuulijalta.
Ellei muuten, esimerkin vuoksi olen suomentanut tähän muutamia pohjalaisia kansanlauluja osoittaakseni, että ne ylittävät tasollisesti suurimman osan siitä, mitä edellisellä ja kuluvalla vuosisadalla on kirjoitettu lyriikkana, sillä ne ovat suoria, täsmällisiä, lakonisia ja kaikessa ihmismieltä koskevia. Toisin sanoen joskus tulevaisuudessa kirjallisin perustein koottavaan runouden antologiaan tulisi mielestäni noin puolet pohjalaisia kansanlauluja ja vain toinen puoli ns. taiderunoutta.
"Suomentamisella" tarkoitan helppotajuisemman runokielen käyttämistä. Suomalainen runokieli, niin sanottu modernismi, joka istuu tylsistyneenä tyrannina valtaistuimellaan viidettä vuosikymmentään, on sävytykseltään itämaista. Sävytys on tullut meille englannin kielen kautta.
* * *
Lehdet levottomat,
sydän levoton, mieli.
Eivät tyrehdy silmät,
eivät sydämet.
(Eikä ne haavat lehret lakkaa tuulella huiskumasta. / Eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta.)
* * *
Ihmiset luulevat, että laulan iloa.
Laulan kiviä, painoksi suruille
sydämen kaivoon, yksin.
(Luullahan jotta on lysti olla, kun minä aina laulan. / Laulullani minä pienet surut syrämeni pohjaan painan. // Enkä minä sillä laulele, jotta mulla on koria ääni. / Laulelen minä sillä vain kun olen yksinäni.)
* * *
Käteen jäi sinusta vain nauha. Lähdit
ja minut sokaisi silmien sade.
Kun kohtaat kerjurin, anna leipä. Se
kerjuri olen edelleen minä.
(Uuren kullan kellon käljyt ne jäi mun käteheni. / Veret tuli silmistäni, en nähny eteheni. //
Jos minä jourun kulkeelle, niin onkos varaa auttaa, / antaa leivänpalaasta jos tulsin teirän kautta?
* * *
En säästä itseäni. Silmissäni
ja silmien alla on surmatun värit.
Kaksi on aika kahlinnut.
Kolmas on vapaa, kuollut.
(Maija se oli niin kaunis flikka Ylisestä Saarenpäästä, / ja eikä se enää Keisalan Villeltä ittiänsä säästä. // Ylisen Maija se kamarinsa lattialla käveli ja itki, / ja sinisistä silmistä vesi juoksi punaasia poskia pitkin. // Ylisen Maija se voivootteli, jotta kuinka se aika kuluu, / kun Jukka on lauroos ja toinen on rauroos ja mulla on suuri suru.)
* * *
Miesten metsässä
veitsien sateessa
pääni ei painunut.
Parempi kiveen kahlittuna
kuin ruumiina jonka rinnasta
vesi valuu sisään.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,05-09 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TALOUS ON RIKOS
OIKEUSKULTTUURI on muuttunut, onneksi. Viranomaisia arvostellaan. Hyvä.
Muodikkailla mielipiteillä on kysyntää. Napakka asiantuntemus ja siihen sekoittuva lapsellisuus ovat pettämätön yhdistelmä. Viimeksi joku kysyi huolestuneena, miksi tuomioistuimet oikein äänestävät. - Siksi, että tuomarit ovat epätäydellisiä ihmisiä, jotka arvioivat eri tavoin maailman asioita ja siksi että he ovat riippumattomia myös toisistaan. Tuomarilla ei ole esimiestä eikä päätoimittajaa, jonka kanta hänen tulisi ottaa huomioon. Perinteinen ratkaisu on käyttää usea tuomarin kollegioita, jolloin on toiveita siitä, etteivät satunnaisuudet saa valtaa eikä oikku kunniaa.
TALOUSRIKOLLISUUDEN yhteiskunnalle aiheuttamista vahingoista esitetyt luvut ovat numeroilla leikkimistä. Oikeuskansleri sanoi sen kauniimmin.
"Rikos" on silloin tällöin tulkinnanvarainen asia. Joku saa turpaansa otettuaan kaverin pullosta liian pitkät siivut, mikä on tunnetusti oikeudentuntoa loukkaavaa, ja ilmoittaa aikanaan, ettei hän vaadi rangaistusta, koska hän sai aivan ansionsa mukaan. Rikollisuutta vai ei?
Petoksissa piilorikollisuus on melkoista. Englannissa joutuivat ruoppaamaan erään kanaalinkin, kun se oli täynnä "varastettuja" ja vakuutuksen korvaamia autoja. Silti on vaikea mennä väittämään rikokseksi omistajan liioiteltua arvioita taulun, maton tai korun hinnasta, kun hinnat heittelevät vapailla markkinoilla tilanteista ja ostajista riippuen.
TALOUSRIKOLLISUUDELLA halutaan nyt tarkoittaa epäonnistunutta liiketoimintaa. Juttujen hajonta on kuitenkin hirveä. Talousrikollisuus kuulostaa hienolta, mutta kukaan ei vaivaudu selittämään, mitä se tarkoittaa. Siellä on tapauksia, joissa joku on erehtynyt yrittämään pikku firmansa pystyssä pitämistä kuukauden, kaksi liian kauan viivyttämällä konkurssia. Sellaisesta voi tulla tuomio. Valtiolle tuomitaan vahingonkorvaus saamatta jääneistä kuvitteellisista veroista. Siellä on mitättömiä tullirikoksia ja sotkuja, joiden syy selviää tutkimalla verolainsäädännön viidakkoa. Sitten siellä on pahaa, vakavaa ja törkeää toimintaa lain kiertämiseksi ja yhteiskunnan tappioksi.
Asiantuntevat tahot poliisit, juristit, poliitikot, tohtorit käyttäytyvät kuitenkin hetkittäin kuin italialainen jalkapallon ystävä, joka ilmaisi televisiolle käsityksensä MM-tappion syystä: tuomarit ja pelaajat oli lahjottu.
Maasta on varmasti kadonnut erittäin suuri määrä rahaa laillisin keinoin. Kansantalouden kannalta maahan jäävä raha taas on hyödyksi täällä, vaikka se olisi siirtynyt vääryydellä X Oy:ltä Y Oy:lle. Vahingollisten pääomansiirtojen estäminen edellyttäisi rajojen sulkemista, uutta Albaniaa.
YLIMPIEN laillisuuden valvojien selostukset toimistaan osoittavat vuodesta toiseen saman: meillä parhaat voimat - esimerkiksi oikeusasiamiehen toimistossa - selvittelevät toisarvoisia asioita, jotka johtavat harvoin tuloksiin. Ensiarvoisia asioita käsittelevät alioikeuksissa nuoret, huonopalkkaiset ihmiset, jotka joutuvat korvaamaan edellytysten heikkouden innolla.
Oikeusasiamies joutuu ratkaisemaan, saako armeijassa pitää alushousuja väärin päin jalassa, ja nuori juristi joutuu käräjätuomarina selvittämään maan etevimpien lainkiertäjien puliveivauksia.
Resursseja siis lisätään mutta niiden kohdentaminen ei ota toimiakseen.
SILLOIN kun talousrikos on todistettu ja kun se on paha, tuomioistuimet ovat aika verenhimoisia. Julkisuudessa esitetyt luvut rangaistuskäytännöstä ovat muutaman vuoden takaisia, ja niihin sisältyy suuri määrä rutiinirangaistuksia rutiinirikoksista, jotka on nyt jo poistettu laista. Sangen monissa tapauksissa sakkokin on liikaa. Toisaalta olen itse tuominnut ensikertalaiselle pelkistä petoksista ja väärennyksistä viisi vuotta vankeutta.
OIKEUSHALLINTO ei oikein ota toimiakseen rajusti muuttuvissa olosuhteissa. Muuan keino peittää tätä on harjoittaa kiihotusta. On esimerkiksi vaikea tietää, mihin oikeusministerin taannoinen lausunto talousrikoksista perustui. Ainakaan se ei perustunut asiantuntemukseen.
On joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä, saadaanko oikeusministeriössä vapautuvaan korkeaan virkaan henkilö, joka uskaltaa toimia silloin kun toiset toistelevat, ettei niin tai noin ole ennenkään tehty. Virka on yhtä tärkeä kuin opetusministeriön vastaava homma, johon olisi löydettävä koulua, kulttuuria ja niiden lakeja ymmärtävä henkilö vaihtuvien ministerien ja löysien puheiden maailmassa. Tarvittaisiin pystymetsien miehiä ja naisia, mielellään noin 40-vuotiaita.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 12-09 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VAIKEITA SANOJA
KANSAA PETETÄÄN vaikeilla sanoilla ja noilla sanoilla on historiansa.
Kansankiihotusta harjoitettaessa järkeen ei vedota, vaan auktoriteettiin tai tunteeseen.
Tunteeseen vetoamisen välineitä ovat esimerkiksi sanat "isänmaa" ja "vapaus". On vaikeata, miltei mahdotonta selvittää, mitä ne tarkoittavat. Ne ovat sanoja kuin lippuja. Isänmaallisuus tarkoittaa tällä hetkellä esimerkiksi pienten lasten surmaamista ja näännyttämistä kaupunkitaisteluissa. Vapaus tarkoittaa esimerkiksi vapautta ihmisen vahingoittamiseen suunniteltujen automaattiaseiden hallussapitoon.
Auktoriteettiin vetoaminen onnistuu parhaiten tekotieteellisellä sanastolla. Nyt esimerkiksi on meneillään Euroopan "integraatio" - mutta mitä se on se integraatio? Jonkinlaista yhdyntää se on, mutta jos se on selvää ja hyödyllistä, miksei sitä selitetä? Jos se on kummitusmaista ja torjuttavaa, miksi ei sen verhoja vedetä alas?
Mitä on parlamentarismin tukeminen? Edustuksellinen poliittinen järjestelmä, esimerkiksi parlamentarismi, ei kerro mitään ihmisten osasta eikä onnesta. Yleisillä vaaleilla valitut parlamentit istuvat myös kovan diktatuurin maissa.
PITÄISI KYSYÄ laajemmin. Pitäisi kysyä paitsi mitä, myös miten, kuinka paljon, milloin ja miksi.
Esimerkiksi tuo integraatio näyttää olevan sopiva nimi kehitysvaiheille, jotka voivat johtaa moneen suuntaan. Kun alueita ja kansanryhmiä kytketään toisiinsa vaikkapa kanavin tai rautatein tai optisin kaapelein ja 64-bittisin väylin, "integraatioaste" saattaa lisääntyä. Integraation huippu on varavankila, jossa kaikki pitävät silmällä toisiaan.
Integraation asemesta puhuttiin kymmenen vuotta sitten synergiasta, kaksikymmentä vuotta sitten entropiasta ja niin poispäin. Hitlerillä oli "pohjoinen aate", mutta sen sisältö ei koskaan selvinnyt ainakaan ulkopuolisille.
Suomessa integraatio liikahti rajusti ja levottomasti 1860-1880, valtiopäivistä rautatiehen, paikallishallintoon ja realismiin. Seuraava suuri liikahdus oli suurlakko 1905 ja kolmas valtalaki 1917. Laajasti ottaen päätäntävalta jakaantui entistä verrattomasti laajemmaksi.
Jossain toisessa maassa, esimerkiksi Ranskassa, integraation malli oli kuin lukin seitin. Kaikki rihmat johtivat keskusvaltaan Pariisiin. Neuvostoliittolainen ihanne taas oli jakaa päätäntävalta tosi pieniksi palasiksi ja siirtää "kaikki valta neuvostoille" eli asianosaisille. Neuvostojen, "soveettien", kohtaloa on tutkittu etevästi; sen verran on selvää, etteivät päätäntävaltaiset neuvostot, joiden varaan sosialismi oli aiottu rakentaa, eläneet monta kuukautta vallankumouksen jälkeen.
PERINTEISESTI suomalaisia on ollut helpoin pettää valehtelemalla, että erinäiset kysymykset ovat oikeudellisia. Kuten nyt Eurooppa.
Juridisoimatta ja sanojen sokeudelle antautumatta kysymys on lähinnä siitä, missä marketissa asioimme. Huonot puolensa niillä on kaikilla, K-marketeilla, T-marketeilla, Spareilla, Säästäreillä ja E-marketeilla eli Euroopan yhteisöllä.
Niistä seikoista, miten esimerkiksi Eurooppa nimiseen valintamyymälään saadaan tavaraa, paljonko siitä nyhdetään kuluttajilta, ketkä ovat marketissa töissä ja kuka on omistaja, ei kysytä kansalaisten mieltä eikä heitä äänestytetä.
ONKO suoritettava neuvoa antava kansanäänestys millään tavoin sitova? Väyrynen äänestää vastaan. Ovatko kengännauhat sitovia? Eivät. Niillä sidotaan. Kengännauhat voi sitoa myös toisiinsa. Kysymys ei ole oikeudellinen, vaan ihmisten tahdosta riippuva. Pitää tietää, aikooko marssia taivaanrantaa päin kengät tukevasti jalassa vai tuiskahtaa turvalleen.
Olennainen kysymys ei ole "mitä", vaan "miten". Olennainen kysymys ei ole se, josta äänestetään, integraatio vai ei, vaan se, mistä ei äänestetä, millainen integraatio. Ja millainen vapaus. Ja millainen isänmaa. Ne ovat dynaamisia käsitteitä nämä Eurooppa, koti, uskonto ja isänmaa. Niiden eteen on tehtävä työtä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,19-09 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LAKIA JA MAKKARAA
RUOTSALAINEN oikeustieteilijä Jan Hellner kirjoitti muutamia vuosia sitten kirjan varallisuusoikeudellisen lainsäädännön historiasta. Hän otti selittääkseen, miksi eräistä asioista on säädetty lait ja eräistä ei. Hän tietää. Hän on ollut itse mukana melkein kaikessa, joka käänteessä, ja on juristina paras vertaistensa joukossa.
Tässä lehdessä päiviteltiin noin viikko sitten Suomen kauppalain kelvottomuutta ja siunailtiin sitä, että sinänsä melkein viattomat myyjät voivat joutua vastuuseen asuinhuoneiston kelvottomuudesta vielä vuosien kuluttua, vaikka virheet ovat alun perin rakentajan aiheuttamia. Kirjoitus liittyi todelliseen oikeusjuttuun, jota en tunne.
TÄSSÄ MAASSA sääntönä on ollut lakina ainakin vuodesta 1734, että jokaisen on haastettava "saantomiehensä" eli myyjänsä esittääkseen vaatimuksia kaupan kohteen virheellisyydestä. Euroopassa tätä sääntöä on noudatettu ainakin kaksi tuhatta vuotta. Germaanisessa oikeudessa sääntö ilmaistiin sananlaskulla "Hand wahre Hand", josta ruotsalainen Erik Anners on kirjoittanut etevän kirjan.
Sääntö johtuu sopimuksen käsitteestä. Kaupat tehdään ostajan ja myyjän kesken. Jos huoneistossa on vanhaa vikaa, uuden omistajan ei auta käydä vian muinaisen aiheuttajan kimppuun, koska hän ei ole sopimussuhteessa tämän kanssa. Hän käy myyjän kimppuun ja syntyy eräänlainen letkajenkka. Jos meneteltäisiin toisin, kysymys ei olisi sopimusten aiheuttamasta vastuusta ja syntyisi sietämättömiä sotkuja.
Tästä säännöstä on sitten eräitä poikkeuksia, kuten grynderin vastuu ja tuotevastuu. Ne perustuvat ikään kuin rikkomukseen. Jos makkarassa on peltiä, hampaansa rikkonut kuluttaja voi haastaa käräjiin makkaran valmistajan, eikä vähittäiskauppiasta tarvitse sekoittaa asiaan. Taustalla oleva ajatus on suunnilleen se, että elinkeinonharjoittajan yleisiin velvollisuuksiin kuuluu katsoa ettei ruuassa ole terveydelle käypiä likoja eikä vikoja. Ken tämän laiminlyöpi, on vastuussa jokaiselle.
Tämä viimeksi mainittu systeemi kulkee sekin "vahingonkorvauksen" nimellä, mutta on hyvin etäistä sukua ensin mainitulle. Joissakin kielissä näillä vastuujärjestelmillä on eri nimetkin, kuten korvaus ja hyvitys. Toisessa tilanteessa vastuun aiheuttaa sopimuksenvastainen menettely, toisessa lainvastainen. Ero on iso. Sopimuksen tekevät yksityiset ja se koskee vain heitä. Laki on yleinen ja koskee kaikkia.
Joka korjaa toisen auton niin huonosti, että kärry leviää ensimmäisen kurvaan ja vaurioituu, on rikkonut sopimuksen auton omistajan kanssa. Joka kaakertaa tiehen montun ja jättää sen merkitsemättä ja peittämättä, rikkoo yleistä normia, ja on vastuussa kaikille monttuun pudonneille tai ajaneille.
JURISTIEN pahamaineiset venkoilut eivät ole aivan aiheettomia, vaan niiden takana on joskus järki ja tarve. Tarkoituksena on tähdentää, että esimerkiksi jonkin kerros- tai rivitalon hidas vaurioituminen alkujaan virheellisen rakennustavan takia voi olla mutkallinen kysymys.
Lehtikirjoituksessa peräänkuulutettiin määräaikaa korvausvaatimusten esittämiselle. Sellainen on laissa, ja sitä on sovellettu aikojen alusta. Virheestä kärsineen täytyy esittää vaatimuksensa järjellisen ajan kuluessa. Tekninen termi on "reklamaaatio". Tuomioistuin kaataa vaatimuksen niin sanotun passiviteettisäännön perusteella, jos sellainen esitetään liian myöhään.
Samassa yhteydessä huonoksi väitetty kauppalaki on parhaita uusia lakejamme. Sisällöltään se vastaa jokseenkin tarkkaan mm. Wienin sopimuksella vahvistettua kansainvälistä tavarankauppaa koskevaa sopimusta ja YK:n ja muiden järjestöjen mallilakeja.
Yksityiskohdista kertoo lähemmin Hellner, joka selvittää, mitkä käytännön syyt ovat aikoinaan johtaneet siihen, että esimeriksi eräästä vahingonkorvauksesta säädetään kauppalaissa ja maakaaressa ja eräästä toisesta vahingonkorvauslaissa.
Tämä kysymyksenasettelu muuten tulee määräämään hyvin pitkälle nyt tuomioistuimissa riita asioina alkaneet oikeudenkäynnit eräitä pankinjohtajia ja puliveivareita vastaan. Kaksi eri asiaa: vastuu sopimuskumppanille, kuten työnantajalle, ja yleisen normin rikkominen eli rikos.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,26-09 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VEIJO MEREN Suomen historian ensimmäinen osa "Maassa taivaan saranat" oli niin hyvä, että se tuntui ylittämättömältä. Nyt ilmestynyt toinen osa, "Huonot tiet, hyvät hevoset", on vielä parempi.
Muutamat historian ammattilaiset, myös minä, ovat varoitelleet ottamasta Meren tekstiä liian kirjaimellisesti, ja tähdentäneet, ettei se ole oikeastaan historiankirjoitusta. Perun puheeni.
Tosin Meri valikoi jälleen kerrottavansa mieltymystensä mukaan. Niin tekevät tutkijatkin. Tosin Meri yleistää ja liioittelee. Siinäkään hän ei ole yksin. Hän tekee ihmisistä, tapahtumista, maisemista, huoneista, kaupungeista ja vuosista unohtumattomia. Siinä hän on melkein yksin.
Jos joku kuitenkin on niin hupsu, että opiskelee "Suomen historiaa" Meren kirjoista, syyttäköön itseään. Tietynlaiset seikat on kaivettava esiin käsikirjoista ja oppikirjoista. Jotenkin huvittaa, että kun juuri käytiin arvoituksellisen tuntuinen ja jokseenkin pintapuolinen kampanja Helsingin yliopiston Suomen historian professuurin nimikkeestä, ilmestyy kirja, joka osoittaa täsmällisesti, mistä "Suomen historiassa" on kysymys, nimittäin historiatietoisuudesta. Kansa, valtio ilman elävää historiaa on afaasiapotilas, mies ilman muistia. Kansa joka on tukahduttanut osan tuskallisista muistoistaan ja kipeistä mielikuvistaan, kuten Vilppulasta tai Viipurista, on neuroottinen tai hysteerinen ja voi pudota psykoosiin.
Kiinnostuneet voisivat katsoa Seppo Hentilän kirjaa "Jaettu Saksa, jaettu historia - Kylmä historiasota 1945-1990".
MEREN kaunokirjallinen proosa on ollut viime vuodet jotenkin pätkivää; kuka sellaista koko ikäänsä jaksaisikaan. Hänen runonsa ovat hauskoja, mutta ne ovat siimaohjattuja liidokkeja, eivät lintuja. Nyt hän on esseistiikassa selvästi ylittänyt sen korkean tason, jonka Haavikko tavoitti ajat sitten teoksellaan "Kansakunnan linja". Mutta Haavikko askartelee aatteiden parissa, ja hänelle ihmiset ovat hänen oman mielensä peilikuvia ja projektioita ja tilanteet uhkakuvia. Haavikkoa on kiitetty hänen Suomea koskevien ennustustensa osuvuudesta. Mutta hänen vääriksi osoittautuneita ennustuksiaan ole lueteltu, esimerkiksi osakekeinottelun ylistystä 1980-luvun lopulta. Ja Haavikon historiaa koskevista kirjoituksista tulee muutenkin mieleen, etteivät röntgenkuva ja tietokonetomografian magneettikuva ole näköisiä: ne on viritetty kuvaamaan sairaalloisia muutoksia.
Meri puolestaan innostuu, uhoaa ja meluaa täynnä uteliaisuutta. Hän on vilpittömästi kiinnostunut ihmisistä ja heidän tekemisistään ja osaa tehdä heistä näköisiä ja unohtumattomia. Hänen suuri voimansa on näkökulmien rikkaus, äänten sorina.
KANSANOMAINEN kirjoittaminen eli popularisointi on paljon puhuttu ongelma. Meri ja Haavikko osoittavat, ettei todellakaan ole tarpeen virittää esitystään typerimmäksi arvioidun lukijan edellytysten mukaiseksi. Ennen kaikkea he osoittavat historiatieteen ammattilaisille, jotka ovat viime aikoina kiitettävästi uurastaneet "kansanomaisten" tekstien parissa, että tämän ongelman ydin ei ole yksinkertaistaminen. Ydin on kirjailijan keksinen ongelma, kirjailijan ainoa ongelma: miten kirjoittaa. Paljon perään kuulutettu ajatuksen selkeys ei ole ainoa hyve. Kirjoittaminen on sellaista puuhaa, että siinä vaaditaan hämähäkin ammattitaitoa, nopeutta, kärsivällisyyttä ja kavaluutta.
SEURAAVAKSI, kun nyt tekeillä oleva historiasarja on kirjoitettu loppuun, Meri saisi kernaasti kirjoittaa Suomen historian toisessa maailmansodassa. Hän tuntee sen niin hyvin. Siitä on kirjoitettu niin paljon. Silti ei ole ensimmäistäkään kirjaa, jonka voisi antaa alle 20-vuotiaan pojan tai yli 20-vuotiaan tytön käteen ja sanoa: lue: näin se meni.
Siinä vaiheessa, kun projekti olisi valmis, nyt ehtymässä oleva sotakirjallisuuden buumi ja sotien uudelleen arviointi on ohi ja meillä on taas useita ikäluokkia, jotka eivät oikeastaan edes tiedä, mikä oli Neuvostoliitto, puhumattakaan siitä, että he käsittäisivät, mikä ja millainen oli Suomi yli 50 vuotta sitten.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 03 -10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HAAKSIRIKKO
MERI kuohuttaa mieliä. On helppo olla samaa mieltä muiden kanssa: tätä ei unohdeta koskaan. Samalla tavalla Titanicin onnettomuus muistetaan paremmin kuin esimerkiksi pari vuotta myöhemmin sattunut ja siviileille tuhoisampi Lusitanian upottaminen puhumattakaan toisen maailmansodan saattueista Muurmanskiin.
Géricaultin maalaus "Medusan lautta" (1819) hallitsi katsojia vuosikymmenet. Haaksirikkoisten kuva perustui väljästi tositapahtumaan. Helsingissä on Tähtitorninmäellä haaksirikkoisten patsas. Tampereen Näsinpuistossa, jossa tapahtui kauheita keväällä 1918, on höyrylaiva Kurun 1929 tapahtunen haaksirikon muistoksi patsas. Vanhassa virsikirjassa veisattiin:" Jos me joudummekin syvihin vesihin, ratki keskelle kuoleman kauhun, emme nääntyä voi, hänen äänensä soi läpi myrskyn ja helvetin pauhun."
KUKAAN EI ole toistaiseksi uskaltanut siteerata latinan kielistä väitettä, jonka mukaan merenkulku on välttämätöntä, eläminen ei. Suuronnetomuuden keskeltä erottuu asiayhteys, joka herättää toivoa. Toivon vanha tunnusmerkki on ankkuri, kuten uskon risti ja rakkauden sydän.
Ihmisten rikastuessa, pönäköityessä ja suistuessa yhä syvemmälle kaikkivaltaisuutensa harhaan uskonto on muuttunut. Kyselytutkimuksissa yllättävän harva ilkeää olla uskomatta Jumalaan. Todellisuudessa kovin monen jumala on kuolema.
Jos näet jumalalla tarkoitetaan jotain sellaista, joka liittyisi ihmisen elämään ja kuolemaan, jumala on kätketty, tietymätön ja ajaton. Kuolema on nykyisin peräti monelle kätketty, tietymätön ja ajaton ja lisäksi kostava ja armoton tai vapahtava tuskien lopettaja. Kuolema on niin suuri ja käsittämätön, ettei tämä häveliäs yhteiskunta edes puhu siitä kuin pakon edessä, mutta sitä vastoin se huvittelee kuoleman kuvilla.
Tuo kuolemanuskonto ei ole kristillinen. Se on silti täyttä totta. Se voi liittyä perinteiseen ateismiin ja ylösnousemustoivottomuuteen. "Kun kerran koipensa oikaisee, siihen jää." Siihen voi liittyä ajatuksia astraaliruumiista tai sielunvaelluksesta tai lapsekas näennäiskristillinen käsitys enkeliydestä.
Tuskainen kysymys, miksi minä, miksi minun omaiseni, jää vastaamatta, ellei kysy, miksi maailman olisi kohdeltava juuri minua oikeudenmukaisesti. Uskovien, moralistien ja kirjanoppineiden kesken vallitsee suuri yksimielisyys siitä, ettei tämä maailma ole se paikka, jossa oikeus toteutuu ja kukin saa kohtuuden ja ansionsa mukaan. Kristillinen perinne näkee kuoleman mielekkäänä. Marialle ennustettiin: "Sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä." Se on tosi ennustus ihmiselle. Kuolema ei ole jumala, vaan osa elämää. Musertavakin suru voi paljastua mielekkääksi. Mutta silloin kun Jumala toimii, häntä ei voi ymmärtää.
TUO TOIVOA herättävä asiayhteys, josta mainitsin, erottuu äkillisen suuronnettomuuden ja hitaan kansallisen onnettomuuden kohdatessa. Työttömyyttä torjuttaessa, taloutta jälleenrakennettaessa herätellään jo ihmisten uinahtanutta ihmisyyttä.
Aineellisten perusteiden ohella on toisia, kaikille ihmisille yhteisiä ja ihmisiä joskus yhdistäviä eksisteentiaaleja, kuten kuolema, kärsimys, syyllisyys, osattomuus, onnettomuus kaikki asioita joissa kukaan ei ole asiantuntija eikä opettaja.
Katastrofeja voidaan vältellä turvatoimin, mutta niitä ei voi poistaa. Ennemmin tai myöhemmin saamme jonkin voimalan silmillemme, ennennäkemättömän tappajataudin sisuksiimme tai joudumme muutoin kokemaan paljon nykyisiä kovempia aikoja.
NYT ONNETTOMUUDEN opetus on ihmisten esiinmarssi. Tosin haaksirikon yhteydessä on puhuttu jonkin verran valtioista, yhtiöistä ja viranomaisista, mutta tiedonvälityskään ei ole voinut peittää sitä, että sekä tuhoutumisessa että pelastamisessa kysymys on ollut ihmisestä.
Onnettomuuden syistä kuullaan aikanaan. Arvaaminen on tässä tapauksessa helppoa: "inhimillinen erehdys".
Se on yleinen termi, mutta oikeastaan harhaanjohtava. Erehtyminen - virheiden tekeminen, pätemättömyys, puutteellisuus ja vajavaisuus tarkoittaa juuri samaa kuin sana "inhimillinen". Ei ole kuin inhimillisiä erehdyksiä. Koneet ja laitteet eivät erehdy; ne vain toimivat virheellisesti tai menevät epäkuntoon.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 10-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MAUNO KOIVISTO VIITTILÖI
PRESIDENTTI KOIVISTON kirja "Kaksi kautta" poikkea muista viime vuosien mukana olijoitten teoksista. Se on nimittäin tavattoman hyvin kirjoitettu.
Samalla saadaan selvyys Koiviston vanhastaan päivitellyn jahkailun ja jupinan taustasta. Syy on luovan ihmisen yhtaikaa erittelevä ja yhteen vetävä ajattelutapa, joka kiteytyy paperilla tuon tuostakin aforismeiksi.
Koivisto on kirjoittajana parempi kuin esimerkiksi Kekkonen ja Paasikivi. Kekkosella nasevuus pyrki kiertymään nenäkkyydeksi ja se nenä oli muutenkin liian lähellä paperia eli häneltä puuttui kirjoittajan perushyve, välimatka - kyky ottaa etäisyyttä itseensä, käyttää elämyksiään aineksena eikä tuotoksena.
PAASIKIVI puolestaan kirjoitti sievästi resonoivaa perusproosaa, joka oli laadullisesti hyvää Ylioppilaskunnan Laulajat -tasoa, eli parhaimmillaan sykähdyttävää, normaalisti hiukan puuroista ja huonoimmillaan epämiellyttävän alavireistä. Oli Paasikivellä totta puhuen loiston kohtansa. Venäläisistä:" Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumaton politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää."
MUTTA KOIVISTO, esimerkiksi valtiopäivien avauspuheesta:" Kun sitä juttua tein, niin aloin viihtyä yhä paremmin ja paremmin sen kanssa. Ja minun piti purra kieltäni, etten sano kaikkea, mitä mielessäni liikkuu. Helsingin Sanomien mukaan oli ihan käsittämätöntä, kun esitin ajatuksen, että voi myös harkita muita vaihtoehtoja kuin kasvupolitiikkaa. Tietysti minulla oli vähän konnuutta mielessä, kun näin sanoin..."
Kunpa tuo henkilö kirjoittaisi laajemmin muistelmiaan. Hänellä on se konkreettisen kyky, olennaisen taju ja elämisen vimma, jonka puuttuminen on poliittisen kirjoittajan tuho. Vihjaavaksi ja viittilöiväksi tarkoitetussa kirjassaan hän kykenee välittämään hämmästyttävän määrän tunnelmia ja koskettavia kuvia, kuten Kekkosesta, joka meinasi, että oli sanonut liikaa, kun oli tunnustanut, että joskus sitä soittelee iltaisin itsekseen huuliharppua, kun kaikki vanhat kaverit ovat kuolleet, eikä ole, kenelle puhuisi.
Mutta Kekkosen muistelmia kirjoitti ja toimitti Haavikko. Koivisto kirjoittaa itse eikä siis tarvitse huuliharppua.
SIIHENKIN tuntuu tulevan nyt valaistusta, miksi Haavikko jaksaa vuodesta toiseen sättiä Koivistoa havaitsematta, että osa hänen omasta yleisöstään on kadonnut ja loput haukottelevat. Hänen tapauksessaan voi tuskin olla kysymys oman alamittaisuuden peittämisestä herjaamisella. Miehillä on nimittäin yhteinen vika. Kirjallinen kyvykkyys nostaa lauseet koirankorvalle, liittää asiat asioihin yllättävin sitein. Mutta Koivisto kirjoittaa kokemuksistaan ja maailman olemisesta, kun taas Haavikko siitä, millainen maailman pitäisi hänen mielestään olla. Koivisto kirjoittaa kuin sisäpiiriläinen Rooman keisareista, Haavikko kuin tietäjä tai uhripappi, jonka katse on karstaantunut kuvitelluista tulipaloista. Toinen turvaa resoneeraukseen, toinen ilmestykseen ja näkyihin ja maailmanlopun odotuksiin.
Kirjoittaessaan läheisistään eli ystävistä ja vihamiehistä Koivisto osoittaa erottavansa hulluuden ja manian vivahteet sävähdyttävän tarkasti. Toistuvat pikku kielivirheet ja näennäiset kankeudet, joita kustantaja ei ole onneksi mennyt kopeloimaan, tuovat tekstiin tekemisen meiningin, kirjoittajan oman peukalonjäljen.
ITÄISEN EUROOPAN vapautuneissa valtioissa presidentiksi on noussut viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana Václav Havelin ja Lennart Meren tapaisia intellektuelleja, joiden tietomäärä on ollut suuri ja älyllinen suorituskyky poikkeuksellinen.
Olemme itäinen Euroopan maa. Noinkohan meilläkin kävi samoin, vaikka emme panneet sitä itse merkille, Koivisto kun ei ole runoilija, vaan poliitikko, pankkimies ja tutkija. Noinkohan ne joutuvat häpeään, jotka itkivät presidentin edistymättömyyttä kulttuuri-idolien kunnioittamisessa?
ALEKSIS KIVI
Viimein on aika ymmärtää, että puhuttu ja kirjoitettu kieli on luettava ihmisoikeuksiin samalla tavalla kuin henkilökohtainen vapaus, oikeus matkustaa, oikeus ihmisarvoiseen kohteluun ja etenkin turmelemattomaan elinympäristöön.
Kieli on osa ekoverkkoa. Se on puita ja harjuja, vettä ja ilmaa.
Niitten tavoin kieli ei kasva hoitamatta ja niitten tavoin kieli on haavoittuva ryöstöviljelyn ja avohakkuiden edessä.
Aleksis Kivessä kunnioitamme sokaisevan nerokkuuden ohella kielemme tietoisen viljelyn luojaa. Hänen teoksensa muuttivat isänmaamme äitinkasvoja enemmän kuin kolmivuoroviljely, teräsaurat, puimakone, salaojitus.
"Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä."
Luullakseni tehtäväni olisi täällä esittää osuvia havaintoja Aleksis Kiven suhteesta lakiin ja oikeuteen. Mikäpä ettei. Mutta se ei ole tavattoman mielenkiintoista. Kiven henkilössä ja kirjallisuudessa on keskeisen kiinnostavaa yksityisen ja yleisen murros eli subjektiivisen ja objektiivisen ristiriita.
On näet lupa väittää, ettei vanha kyläyhteisö tehnyt isompaa eroa ihmisten kesken niin että yksilön olemassaolo ja hänen kohtalonsa oli hiukan tulkinnanvarainen asia. Silti etenkin kansanlaulu osoittaa, että niin miehellä kuin naisella oli oma elämänpiirinsä yleisen kohtalonsa rajoissa.
Eurooppalainen romantiikka, joka varsinaisesti aloitti romaanitaiteen ja runouden tavalla, joka toi sen suuren yleisön tietoihin ja sitten kouluihin, oli subjektiivisuuden taidetta. Goethe ja Runeberg olivat lyyrikkoja, jotka kykenivät huomattavan pitkälle tyylittelemään omat tunteensa klassisten mallien mukaiseksi. Molemmat harjoittivat esimerkiksi valekansanlaulua, kuten Heidenröslein tai Joutsenet. Ne jäljittelevät kansanlaulun yksinkertaisuutta, mutta molemmissa tilanteet on kerrottu ja kuvaeltu sivusta, kaikkitietävän kirjailijan silmin. Niistä puuttuu kansanlaulun ja -runon itse koetun vihlaisu.
Kyllä Kivikin oli kirjailija ja siten maagillisten kuvien näyttäjä, mutta vaikka jokin Ikävyys näyttäisi olevan muotoiltu suoraan Shakespearen esikuvan mukaan (Come away, come away, Death / And in sad cypres let me be laid... Not a friend, not a friend greet / my poor corpse, where my bones shall be thrown...), siinä on kyllä aivan toisella tavalla omaa hikeä ja läähätystä kuin missään pohjoismaissa sitä ennen julkaistussa runossa eräitä hurjimpia virsirunoilijoita ehkä lukuun ottamatta.
Kivi oli kirjailija, joka päätyi järjestyneen yhteiskunnan hampaisiin ja joutui niissä jauhetuksi. Sekä hänen tuotannossaan että hänen henkilössään toteutui yksityisen ja yleisen, subjektiivisen ja objektiivisen yhteentörmäys.
Sekä Seitsemän veljestä että Nummisuutarit ovat sankareiden seikkailuja säädösten tiheikössä ja niiden valvojien - milloin kanttorien, milloin lautamiesten - silmätikkuna. Seitsemän veljestä alkaa viittauksella maanjakotoimitukseen,nimittäin isojakoon, ja kertoo veljeskollektiivin irrottautumisesta kyläkollektiivista, yksilöksi kasvamisesta ja integroitumisesta takaisin kylään. Se on siis hyvin EU-henkinen romaani. Nummisuutarit on taas testamenttioikeudellinen riitajuttu, johon liittyy myös sopimuksen pätemättömyyttä koskeva ongelma, nimittäin Topiaksen ja Karrin tekemä välipuhe. Iivarin ja Sakerin sivujuoni puolestaan on kytketty kokonaisuuteen kavallusta koskevalla aineksella. Itse näytelmä on täynnä lain hirmuisuutta.
Laki ja oikeus, Kivelle keskeiset sanat, esiintyvät hänen tuotannossaan 169 kertaa, ja oikeus ja kohtuus sanaparina 14 kertaa.
Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme vertaverroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki! ja tässä kohdassa on se vahvasti Jukolaisten puolella.
Viertola. Hyvä, hyvä! Nyt ylvästelkäät, mutta kerran, luulen minä, lausuu laki toista ja koreasti silloin lannistuu ylpeytenne pyrstö, ja onpa vielä kurja talonnekin mennyt aina tunkkaiseen perustaan asti. Pois, mieheni!
Minä olen rauhallinen mies ja juuri sentähden lain arvossa pidän, ja tiedänpä sen voimaan vedota, jos joku mun oikeuttani häiritä mielii. Minä en sano enemmän, vaan varoitan sinua rakentamasta tässä mitään närkästystä. Tule, Jaakko!
---
Se on vaan tuommoinen vuohen sorkka, mutta piirtäköön sen siihen joku toinen.
Sepeteus. Kunnia pois!
Topias. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki, esimerkiksi tuommoinen vuohen sorkka, mutta sen merkitys on suuri.
Esko. Mies vakaa hän on niinkuin poikansakin eikä turhaa leikkiä kärsi enemmän kuin minäkään, ja ettemme olekkaan edessänne leikkikaluja, sen tahdon teille näyttää! Minä käsken teidän keräjiin, Karri, minä käsken sinun keräjiin, Jaakko, ja samoin vaimosi Kreetan myös, ja tulkoot yhteen iloon vielä Teemu ja isänsä, juureva ukko, jotka minua niin hävyttömästi rusikoitsit. Kaikki summassa vaan, ja kamala prosessi siitä nousee, oikein himphamppu syntyy siitä, josta ette vapaiksi käy, vaikka multahirretkin menettäisitte. Jaa, nyt olette apajassa ja suola vartoo teitä; sillä asia on vaikea, kovin vaikea. Jouduttepa piukkaan, hyvät ystävät!
---
Karri. Puheestasi kuuluu, ettes tunne vielä lakia ja sääntöjä.
Esko. Mutta minä sanon niinkuin Koiranojan Matti, miesmurhan tehtyänsä: me emme kuule lain uhkaavaa ääntä, koska sappemme paisuu ja koston hunajakaste mielessämme palaa. Niin se on, ja se on se synnin sitkeä juuri, joka istuu meissä, sen tunnustan, mutta en voi sitä auttaa enkä kovin lukuakaan pidä; sillä eihän ole minun syyni, että Aatami lankesi. Kostaa tahdon tämän petoskaupan, tahdon tehdä tässä jonkun tuntuvan päätösmerkin, oikein rossauksen, joka vähän keventäisi sydäntäni.
---
Esko. Sakosta ei niin paljon puhetta, lautamies. Minä en ole juuri vielä täysikänen, siis taidan päästä koko asiasta pienellä pieksiäis saunalla lakituvan porstuassa, jos niin tahdon. Mutta tämä olis häpeä. Minä sanon toki: ei niin paljon kopeilemista sakosta.
Aapo. Laki ei tuomitse ketään ilman ankaria todistus miehiä.
---
---
Timo. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen viilletty maantien sarka.
Tässä ei ole nyt hyvä viipyä: viilletty maantien sarka. Tässä ei ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta katsoen, kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisin.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,17-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KUOLEMISEN TAITO
ERÄS tuntemani henkilö tekee parhaillaan kuolemaa rauhallisesti, dramatisoimatta ja asiasta suurempaa hälyä nostamatta, eli juuri siten kuin Euroopassa on enimmäkseen kuoltu. Historiantutkija Philippe Ariès -vainaja oli epäilemättä oikeassa kirjoittaessaan kuolemisen historiassaan (englannin kielinen versio on nimeltään The Hour of our Death), että kuolema vain villiintyy silloin tällöin, kuten 1300-luvun alussa ja barokin aikana ja romantiikan aikakauden alussa. Joskus se muuttuu kielletyksi, poissaolevaksi, salatuksi, kuten tällä vuosisadalla.
Menneisyydessä jopa julkaistiin kirjoja nimellä "Kuolemisen taito", Ars moriendi. Kuoleminen oli rituaalinen ja sosiaalinen tapahtuma, jonka suotiin menevän säädettyjen kaavojen mukaan. Pahaa äkkikuolemaa surkuteltiin, kuten on syytäkin. Äkisti kuolleen jälkeen jää ilmaan reikä. Hitaasti kuollut katoaa vain havainnosta mutta muistista ei.
TÄMÄ korkean vieraan odotus on opettanut joitakin asioita, jotka on kerrottava edelleen. Suurin kaikesta on rakkaus. Mutta maailman asiat, kuten varat, verot ja virat, kulta ja kunnia kalpenevat mitättömiksi verrattuna runouteen ja musiikkiin.
Juuri kuolevalle on samalla tavalla kuin vasta syntyneelle puhuttava ja laulettava ja soitettava. Mielellään itse, vaikka ei osaisikaan. Ihmisen ääni ja läsnäolo merkitsevät jotain, esitys ja etevyys eivät mitään.
Ei pidä koskaan puhua pilkallisesti "kuoleman kehtolauluista", joita on esimerkiksi Bachin kantaateissa ja useissakin requiemeissä eli sielunmessuissa. Kuolevan kehtolaulut, ovat yhtä tarpeellisia ja tärkeitä kuin syntyneen. Sellaisia kuoleman lauluja ja tansseja, joita hallitsevat hätä ja ahdistus, on taas paljon ellei liikaa. Nyt ei ole puhe niistä.
Lauluja voi laulaa sellaisella sävelellä, jonka osaa - Tuu tuu, tupakkarulla, tai Tuuti lasta Tuonelahan
"Tuuti, tuuti tummaistani, tummaisessa tuutusessa, tummaisella tuutijalla, tummaisen tuvan sisässä! Tuuti lasta Tuonelahan, lasta lautojen sylihin, alla nurmen nukkumahan, maan alla makoamahan, Tuonen lasten laulatella, Manan neitojen piellä! Tuonen tuutunen parempi, Manan kätkyt kaunoisampi, etevämmät Tuonen eukot, paremmat Manan miniät, tupa suuri Tuonelassa, Manalla majat avarat."
Myös Aleksis Kiven "Tuonen lehtoa" ja laulua oravasta voi laulaa näillä kahdeksanpolviseen Kantelettaren runoon sopivilla sävelmillä painottamalla säkeistön loput väärin. Ne saavat siitä enemmän elämää ja tunnetta.
MAINITSEMANI henkilö ei kykene liikkumaan ja pystyy enää harvoin puhumaan. Arkiset lauseet eivät yllä aina tajuntaan asti. Mitä menisivätkään. Runo menee - loru verrattomasti, kansanlaulu hyvin, eikä runon tarvitse olla edes mitallinen. Kaikki lapset pitävät runoista, mutta monet tyhmistyvät aikuisiksi tullessaan. Kuoleman lähestyessä tuntuma palaa ja arvot kääntyvät kohdalleen.
Eräänä aamuna katsottiin sairaalahuoneessa videolta Toscaa, sitä mainiota esitystä, joka lähetettiin pari vuotta sitten televisiossa hankalina vuorokaudenaikoina. Hän ei ollut sen viikon aikana puhunut monta sanaa, mutta nyt hän muuttui kuin toiseksi, kun musiikki alkoi. Jonkin ajan kuluttua hän sanoi minulle ja ympärillä seisoville hoitajille:"Kohta tulee se maalari, Cavaradossi." Musiikki ja siihen liittyvä kertomus olivat kirkkaina mielessä, vaikka vuorokauden ja vuoden ajoista ei ollut enää tietoa.
Sitten piti kuitenkin antaa morfiinia ja oopperan katsomisen jatkaminen jäi toiseen kertaan. Luultavasti lopullinen kuoleminen on hiukan kuin hyppy San Angelon linnan muurilta, kuolema rakkaudesta elämään.
RUNO ja musiikki pääsevät siis sinne, minne tavallinen puhuttu kieli ei enää yllä.
Se on suuri ja vahva todistus tunteen syvyydestä ja taiteen ensiarvoisuudesta turhan tiedon ja tarpeettomien temppujen maailmassa.
Alan aavistaa, mitä varten taivaassa sanotaan laulettavan ja soitettavan.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,24-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LUKEMISEN AHDISTUS
MUSEOKADUN liikkeestä, joka näyttää tietokonekaman myymälältä, mutta on valikoimaltaan kiihdyttävä kirjakauppa, sain suoraan hyllystä Harold Bloomin uuden kirjan länsimaiden kaanonista eli kestävien kirjailijoiden listasta. Harrastaessani takavuosina runoilija Wallace Stevensiä jouduin havaitsemaan, että Bloom on ainakin runouden lukijana vailla vertaa. Huvittavaa kyllä, hän on myös kirjallisuuden professori ja kuuluisa tutkija.
Bloomin uutuus taitaa olla hänen parhaansa. En tiedä vielä. Lukeminen on kesken, koska se on vaikeaa ja ahdistavaa. Mutta Bloom on kovin oikeassa viitatessaan aikaisempiin väitteisiinsä vaikutuksen ja lukemisen ahdistuksesta.
KAUNOKIRJALLISUUDEN muuan merkillinen piirre ilmenee lukemisessa ja lukematta jättämisessä. Olettakaamme kokeeksi, että suomalainen kertomakirjallisuus ja runous olisivat nyttemmin joutuneet hedelmättömyyden tilaan. Olettamus ei ole kaikkea perää vailla. Kiihdyttävät uutuudet ovat usein muistelmia tai tutkielmia eivätkä mielikuvituksen tuotetta.
Silti maailma on väärällään kovan tason kirjallisuutta. Mutta aika yleisesti ihmiset, jotka lukevat pois tiehensä asaitekstiä englanniksi ja ruotsiksi, eivät lue romaaneja alkukielellä, koska he eivät saa niistä selvää. Se on sääli. Alkukielisessä tekstissä sykkii koko suloinen ja karvas elämä. Kaikella kunnioituksella kaunokirjallisuuden suomentajia kohtaan ja itse alalla olleena arvioin, ettei esimerkiksi Rymond Chandlerin tai Joseph Wambaughin Los Angelesin hajuja, tunnelmia ja autoja voi mitenkään suomentaa. Wambaughilta on muuten tullut uusi rikosromaani; löysin sen samasta kaupasta.
ROMAANI on esterata. On romaaneja, joiden ensimmäisillä sivuilla lukijan on juostava 400 metrin aidat. John Updike teettää sen melkein joka kirjassaan. Alku, ehkä ensimmäiset 20-40 sivua, on niin törröttävää tekstiä, että lukija tahtoo mennä maitohapoille. Se on kirjailijan tarkoitus. Ne jotka lukevat siitä eteenpäin, lukevat koko kirjan. Sitä vastoin teksti, joka falskaa heti alussa, falskaa pitkin matkaa ja jää helposti lukematta.
Vilpillisyys on suuren taiteilijan tuntomerkki. Aloittelija taas jää vilpillisyydestä heti kiinni. Huono runous on aina vilpitöntä, Harold Bloom sanoo, ja on oikeassa. Kun runoilija kirjoittaa sydänverellä, niin äkkiähän siinä menee taju ja tajunta.
LUKEMINEN ei tee meistä parempia ihmisiä eikä taide jalosta pätkääkään. Keksityn kirjallisuuden lukemisesta ei liioin ole hyötyä. Ylösrakentava kirjallisuus - siis ne romaanit ja runot, jotka kuvastelevat aikakauden suosikkihyveitä ja aatteita ja saavat siitä kiitosta, on harvoin korkeatasoista, kestää tuskin koskaan toista lukemista eikä milloinkaan kahtakymmentä tai kahtasataa vuotta. Tai kahta tuhatta, kuten evankeliumit, tai kolmea tuhatta, kuten Vanha testamentti ja Homeros. Rehellisesti ja peittelemättömästi korkeatasoinen kirjallisuus ei tapaa olla moraalista eikä se edistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta; jos sillä on näitä avuja, ne tapaavat esiintyä merkillisessä muodossa, kuten Dostojevskilla, Tolstoilla ja Arvid Järnefeltillä ja etenkin Vanhassa testamentissa. Bloomin mainitsema kanonisen kirjallisuuden tuntomerkki, omituisuus, koskee myös kirjan ilmentämää moraalia. Esimerkki: Shakespeare.
Jos teos sattumalta aiheuttaa jonkinlaisen puhdistumisen tunteen, siitä joutuu maksamaan täyden hinnan ahdistuksena.
Olen Bloomin kannalla ja eri mieltä kuin Roland Barthes. Tekstin aiheuttama mielihyvä on lyhytaikaista, vastuullista ja seurauksiltaan arvaamatonta kuin yhdyntä.
Jos teksti on todella merkittävää, se on järkyttävää eli se saa lukijan järkkymään ja tuo putoamisen pelko on luonteeltaan ahdistusta. Niinpä järkimies ei lue vaarallisen hyviä kirjoja.
ENTÄ NE, jotka kuitenkin lukevat? On sanottu, että kirjoista on seuraa. Mene tiedä. Lukeminen lisää ja jäsentää yksinäisyyttä. Äidit vaistoavat sen ja taivuttelevat lukevia lapsia menemään välillä toisten seuraan, ulos, terveiden harrasteiden pariin.
He aavistavat ahdistuksen ja pyhyyden tuntojen samanaikaisuuden.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,31-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
PIANO
SEN JÄLKEEN, kun lihapullat on tehty ja syöty, keittiö siivottu, pyykki ripustettu narulle, maustepurkit järjestetty kaappiin aakkosjärjestykseen ja valko-, musta- ja maustepippurit laskettu, sitä saattaa vieläkin haluta tehdä jotain käsillään. Virkkaaminen on mainio ajatus, mutta pianoakin voi soittaa ellei ole naapureita häiriintymässä. Lapset puolestaan tottuvat nopeasti väkivaltaisiin ääniin.
Aikuisiässä voi saada aitoa mielihyvää hyvän tavan vastaisesta soittamisesta. On hauska rääpiä hienoja kappaleita, esimerkiksi Bachin Italialaista konserttoa, Chopinin helpompia valsseja ja masurkkoja, kahta preludia ja ainoaa helpon näköistä etydiä. Mitä enemmän oikeita ääniä saa sekoitetuksi soittoonsa, sitä suurempi tyydytys.
Pianon käsitteleminen voi olla sielun ulkoilua tai jokamiehen osteopatiaa, jolla ihminen yrittää järjestellä ruumiinsa ja mielensä virtauksia ja värähtelyjä.
MUSIIKILLINEN RIHKAMA on ehkä sittenkin mieluisinta rimputettavaa. Joku mielestään viisas ranskalainen sanoi rihkamaksi "Valse tristeä" ja koko Sibeliusta. Aggressiivisuus osoittaa, ettei teos ole yhdentekevä. Eikä se todellakaan ole.
Valse triste voisi olla suomeksi paitsi surullinen valssi myös "ikävä valssi" ja ranskaksi myös "Valse des regrets". Sen pianoversioita on kaksi, ellei useampia. Sibeliuksen oma sovitus ei jatkuvine isoine otteineen ja yllättävine sointuineen ole aivan helppo soittaa, varsinkaan kun teos sisältää tarinan eli pitkän musiikillisen ajatuksen.
Valse triste on musiikkia Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. Kysymys on äidin kuole-masta ja viimeisistä houreista. Suuri ja helmeilevä valssi yrittää kerran toisensa jälkeen alkaa - frakkipukuiset tanssijat liikehtivät näyttämöllä - mutta kuoleman kromatiikka tarttuu vasemmalla kädellä alhaalta tanssitettavan helmoihin ja repii aina valssin rikki, kunnes nuotin viimeisellä sivulla vastassa on kuolema, g-molli, josta ei ole paluuta.
YHTENÄ PÄIVÄNÄ seurasin musiikkiliikkeessä, miten joku asiakas suuttui myyjättärelle. Asiakas nimittäin kysyi myyjältä Gustaf Leonhardin ja Trevor Pinnockin eräiden Bachin cembaloteosten levytysten "rankkausta" ja myyjä kalpeni eikä keksinyt, mitä vastata, Siis kuin Kymmenen kärjessä tai Top Twenty tai jääkiekkoilijoiden liigapörssi!
Levysivulle kirjoittavien tulee muistaa, että sellaisia lukijoita on, jotka eivät käsitä musiikin näkökulmien ja mahdollisuuksien ristiriitaisuutta. Kappaleita voi soittaa hyvin ja huonosti niin monella erilaisella tavalla. Sujuvuus on välttämätöntä mutta virheettömyys ei. Eihän soittamisessa ole kysymys "esittämisestä", vaan sielun huokauksista.
EHTYMÄTÖN rihkamatarha häikäilemättömälle rimputtajalle on muuten Suuri toivelaulukirja, jota on nyt 11 osaa. Kaikki säestykset sisältävät melodian eli niitä voi soitella omia aikojaan. Osa varsinkin sarjan alkupään sovituksista on liian karuksi karsittuja tai muuten soimattomia, mutta on siellä joukossa huomattava määrä soipaa tavaraa. Toivo Kärjen sovitukset ovat usein hienoja, kuten vaikkapa La Cumparsita, joka on saatu hyvin pienin keinoin panemaan komeasti. Kappaleet on valittu samalla perusteella, jolla valmistetaan sillisalaattia, ja tulos on juuri yhtä ruokaisa, vaikka ei täytä vatsaa.
Tuollainen kirja voi houkutella jopa laulamaan, vaikka ei osaa. Säestys tukee sävelessä pysymistä, ja mikä tärkeintä sanat ovat paperilla. Päivittelimme usein vaimovainajani kanssa, että nykyisin nuoret ylioppilaat eivät osaa laulaa juuri muuta kuin ensimmäisen säkeen "On elomme häipyvä muistoista pois...", ja sitten tarvitaan apuun tarvitaan vanhoja, jotka muistavat burscherherrlichkeitit ja rullaatirullaat.
Toivelaulukirjojen soittaminen rinnan esimerkiksi Siukosen vanhan laukirjan kanssa tekee kyllä vähän surulliseksi, mutta ei kai sille mitään mahda, että klaveerimusiikkimme tukipylväs, maan kansakoulujen opettajakunta, ei ole entisensä. Eivätkä ole harrastelijatkaan, hyvien perheiden epämusikaaliset lapset. Ne joilla on lahjakkuutta, pannaan musiikkiopistoon, ja sen käytyään he suoltavat soittoa kuin ompelukone joustinneuletta, ikään kuin piano olisi soitin ja pianokappale ruumiin eikä sielun harjoitus.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 07-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
OPETTAMINEN
VIIME viikolla kirjoitin musiikin ilosta harkitsemattomasti. Tulin ajaneeksi vastakkain, samaan lauseeseen, harrastelijat ja koulutuksen. Suomessa on tehty kauan lujasti töitä vaikeita asioita kuten musiikkia opetettaessa. Monet ottavat opetuksen ja organisoinnin vastuulleen oman nahkansa hinnalla.
Juuri musiikissa perinne on jo melkoinen. Vaikka meillä oli Venäjä vieressä, Helsinkiin hankittiin opettajaksi jo viime vuosisadan lopulla eurooppalaisen taiteen huippunimi, Ferruccio Busoni, joka antoi täällä pianonsoiton opetusta, vaikka epäili kirjeissään kotiin, että täkäläiset oppilaat saattavat olla ainakin verenkäynniltään sukua silakoille. Enää Busonikaan ei epäilisi.
Juhani Aho ja Akseli Gallen-Kallela loivat aikoinaan taidehallinnon, istuivat teattereiden ja oppilaitosten johdossa ja taistelivat rahoituksesta. Hinta oli oman taiteen jättäminen vähemmälle ja kiitos se tavallinen, nuorempien vihat ja haukut.
Välistä kuulee sen suuntaisia ääniä, että koulujen ainekirjoitusta voisi vähentää ja kirjallisuuden opetuksen voisi korvata jollakin hyödyllisemmällä aineella. Se vielä puuttuisi.
Kirjallisuuden paukuttaminen koulussa on yhtä auttamatonta ja arvokasta kuin tekniikan opiskelu konservatorioissa ja taideakatemioissa. Moni ammattikirjoittaja on saanut aikanaan ratkaisevaa tukea äikänmaikoilta. Keskuudessamme kirjoittaa ihmisiä, jotka olisi erotettu oppikoulusta sisätöihin soveltumattomina ilman äidinkielen opettajan asioihin puuttumista.
PAKKOSUOMI on vielä tärkeämpi oppiaine kuin taannoin väitelty pakkoruotsi. On näet virhe kuvitella, että suomalaiset oppisivat suomea tuosta vain. Ei sitä opi kuin kuuntelemalla, lukemalla ja kirjoittamalla. Ja ellei osaa äidinkieltään, ei osaa ajatella eikä vieraita kieliä.
Valitettavasti kielen ja kirjallisuuden merkityksestä on vallalla vääriä käsityksiä. Rigoletto-oopperassa palkkamurhaaja Sparafucile ja narri Rigoletto toteavat olevansa virkaveljiä: hän tikarilla, minä kielellä...
Useammin kuin joskus on havaitsevinaan väkivaltarikosten yhteydessä, että nyrkki on kielen proteesi. Silloin tällöin mielentilatutkimuksista hahmottuu käsitys kielellisestä kovaosaisuudesta. Aseiden ja astaloiden maailmaan ajautuu henkilöitä, joiden kyky puhua toisille ja ennen kaikkea taito puhua itselleen on jäänyt kehittymättä.
Taiteen, musiikin ja kirjallisuuden opetuksen paradoksi on tietysti se, ettei niitä voi opettaa. Tästä on tehty se erheellinen johtopäätös, ettei niitä kannattaisi tai pitäisi opetella. Väittäisin päinvastaista. Vanhin ja toimivin opetusmetodi on se kallein, mestarin ja oppilaan suhde, ja taideaineen opiskelija on usein "noidan oppipoika", jonka tehtäväkin on varastaa opettajan salaisuudet. Ne voivat kyllä tuhota hänet, kuten taru kertoo.
Erittäin suuri osa taiteesta on työtä ja tekniikkaa, jota voidaan erinomaisen hyvin opettaa. Juuri tällä kohdin menettelin taitamattomasti, kun kirjoittamastani sai sen käsityksen, että pitäisin esimerkiksi musiikkiopistoja ja korkeakoulua arveluttavina laitoksina. Käsitykseni on juuri päinvastainen.
SE ON sitten asia erikseen, ettei meillä kiinnitetä riittävästi huomiota musiikin, kirjallisuuden ja taiteen kuntourheiluun. Vastaanottamisen kyvyt vaativat näet nekin harjoitusta, ja vastaanottajan virittäminen ammattilaisen aaltopituudelle ei ehkä ole onnellista, koska sillä tiellä vaanivat ilon uhraaminen toisarvoisen tiedon saamiseksi.
SEKIN ON eri asia, että kaikessa taiteessa on tapahtuu puutumista ja kelottumista ja että kasvukärjet ovat harvassa. On kirjailijoita ja runoilijoita, jotka tekevät tekstiä kuin räsymattoa, perinteisen mallin mukaan ja usein vielä yhtä pitkää kuin leveää. On muusikkoja, jotka soittavat - kuten moni mestari on aikakausien kuluessa joutunut huomauttamaan - nuotteja eivätkä musiikkia. Mutta se kuuluu asiaan, kunhan muistetaan, että kerran Setä Sebastian eli itse Bach sanoi:
"Ellei musiikki soi sielun virkistykseksi ja Jumalan kunniaksi,
se on pelkkää pirullista räminää ja kilkutusta."
Jukka Kemppinen
HOIDON LAATU POTILAAN JA OMAISEN KANNALTA
Lienee syytä aloittaa määrittelemällä puheyhteys. Esitykseni on merkitty juhlapuheeksi, joten sen tulisi olla ulkokohtainen mutta mieltä ylentävä. Luullakseni olisi paikallaan esittää teräviä havaintoja ja viisauden sanoja, jos sellaisia sattuisi tulemaan mieleen,
Valitettavasti joudun kuitenkin puhumaan suoraan ihmisenä ihmisille. Olen kiertänyt saattajana ja omaisena kaksi vuotta sairaaloita. Se loppui juuri. Potilas oli vaimoni, jonka hautajaisia vietetään huomenna. Hän menehtyi syöpään. Vaikka tauti oli pitkä ja vihainen, viimeiset tapahtumat ovat niin lähellä, että en yritäkään tehdä niistä yhteenvetoa, koska todellisuudessa en ainakaan vielä käsitä, mitä on tapahtunut.
Olen harjoittanut muiden toimien ohella kirjailijan ammattia esseistinä ja runoili-jana. Kirjailijan kirous on eräänlainen mielen nököhäiriä, kaksoiskuva. Samanaikaisesti kun on mukana tilanteissa luineen karvoineen, jollakin tavoin tarkkailee tilannetta sivusta. Samalla tavalla kuin muusikko haluaa soittaa ajatuksen tai tunteen, joka on sattunut lävistämään hänen mielensä, kirjailijalla on onneton halu kirjoittaa ulos asioita, jotka vasta hakevat hahmoa. Sillä ei ole tekemistä kauniisti sanomisen eikä osuvuuden kanssa. Pikemmin kirjailija hakee sisältöä ja muotoa, jotka ovat jo olemassa kuin vaahteran lehti keväällä nupussa. Se odottaa puhkeamista siihen muotoon, joka on sen oma, täyttääkseen sen tehtävän, joka sillä on. Se tehtävä on ha-vaintojen tekijästä riippuen fotosynteesi eli puun aineenvaihdunnasta ja elämän ylläpitämisestä huolehtiminen tai katsojan mielen ilahduttaminen ja virkistäminen.
Niinpä en esitä tosiasioita, vaan kuvia, käsityksiä ja havaintoja, potilaan ja omaisen kannalta. Kaikki on vaikutelmia ja tunnelmia, mielipiteitä ja kärjistysiä, toisin sanoen katteetonta puhetta.
Kokemukseni monista sairaaloista Suomessa ja Karoliinisesta sairaalasta Ruotsissa ovat kauttaaltaan erinomaisia. Potilaat ja omaiset eivät voi perustellusti epäillä, etteikö henkilökunta tekisi parastaan ja useimmiten onnistuisi. Hallinto eli resurssien luominen ja osoittaminen sitä vastoin on jäänyt hiukan askarruttamaan.
Muutaman vuosikymmenen aikana on tapahtunut suuria muutoksia. Potilaan näkeminen ihmisenä eikä objektina on tavallista. Ihmisen käsittäminen tuotteeksi tai suoritteeksi on harvinaista.
Potilailta ei välttämättä edellytetä hyvää käyttäytymistä eikä tasapainoisuutta. Jos heillä olisi näitä, he eivät luultavasti olisi sairaalan tarpeessa.
Lääkärien aikaisemmin silloin tällöin pintaan noussut kyynisyys on vähentynyt. Ehkä monet käsittävät, että kyynisyys on asenteista lapsellisin. Se on täysin mekaaninen. Kyynikko suhtautuu maailmaan samalla tavalla kuin keskenkasvuinen kiroilija. He luulevat, että kaiken voi käsittää ja käsitellä lyömällä sen yhteen muottiin. Mutta kun ei voi.
Kyynisyys on tietysti eri asia kuin iloinen rivakkuus ja aivan eri asia kuin hirsipuuhuumori. Kristillisen ja maallisen etiikan syvimman periaatteen voi kiteyttää yhdeksi sanaksi. Se sana on "höpsis". Ei lähimmäistään auttava ihminen, olletikaan asiantuntija, ole velvollinen menemään mukaan autettavan kaikkiin kotkotuksiin. "Höpsis" on usein juuri oikea sana, kun potilas kohdataan. Kuten suuret eettiset ja kristilliset periaatteet yleensä, sekin on kyllä viisasta jättää sanomatta ääneen. Mutta sitä voi ajatella.
* * *
Sairaala on laitos. Joitakin vuosikymmeniä sitten, monien nyt saapuvilla olevien ihmisten muistin aikana, sotilassairaalassa oli lääkärin kierron aikana maattava lakanan alla asennossa. Siihen kykenevät leikkauspotilaat olivat velvollisia seisomaan lääkäriä odottaessa, mutta asennon tekemistä vaadittiin vasta lääkärin pyrähtäessä sisään. Nyt siitä on luovuttu, eikä asia olisi mainitsemisen arvoinen, ellei se kertoisi jotain laitosvallan menneisyydestä.
Laitoksien synnystä ja laitosvallasta on kirjoitettu maailmalla jokseenkin paljon viime vuosikymmeninä. Kirjoittajat ovat havainneet, että vaikka vankilan, koulun, kasarmin ja sairaalan syntyminen 1700-luvun lopussa tai Suomessa 1800-luvulla oli merkittävä edistysaskel, näihin laitoksiin liittyy ajatus kaikkea aikaisempaa verrattomammasta sielun siirtomaavallasta, ihmisen huolellisesta tarkkailusta ja täydellisestä valvonnasta, toisin sanoen psyyken miehittämisestä valloitamistarkoituksessa.
Tätä puhuneet tutkijat eivät olleet karvanaamaisia kommunisteja eivätkä pomminheittäjiä, vaan ensimmäkseen täysin tavallisia yliopiston opettajia, vapaita tutkijoita ja kirjailijoita.
Tämän hyökkäävän esimerkin tarkoitus on tähdentää, ettei siirtyminen laitosvallasta potilaisen auttamiseen ja heidän kohtelemiseensa tasavertaisina ole ollut ongelmatonta eikä helppoa.
Kokemukseni on kuitenkin se, että siirtyminen on tapahtunut tosiasia ja että muutos on hyvin suuri. Tosin se on valitettavasti tapahtunut osittain lääkäreiden, hoitajien ja muun henkilökunnan palkkauksen, etujen ja arvostuksen hinnalla. Tämä nyt on niin sairastunut yhteiskunta, ettei täällä pidetä minään toimissaan epäonnistuneiden liikkeenjohtajien palkitsemista runsain palkoin ja ylimääräisin palkkioin, koska he tekevät "bisnestä" ja saattavat suorastaan tukea vientiteollisuutta. Sitä vastoin ihmisen auttaminen pelossa ja kivussa on välttämätön paha, jota ei käsitetä yhteiskunnalle niin tärkeäksi.
Kuitenkin länsimaistyyppinen yhteiskunta seisoo ja kaatuu niiden voimien mukana, joilla se huolehtii heikoista ja osattomista. Kansankodin purkaminen voi olla hyväkin asia ja saattaa pitää paikkansa, ettei yhteiskunnasta saa kyyhkyläisten lakkaa ainakaan hallittavissa olevin kustannuksin. Päällekkäisten ja ylikalliiden järjestelmien alasajon yhteydessä levitetään kuitenkin keskuuteemme käsityksiä, jotka eivät ole edes eläimellisiä. Eläimet näet pitävät monissa tapauksissa huolta heikommista lajitovereistaan - myös petoeläimet.
Itse en jaksa panna toivoani leijonan ja karitsan markkinatalouteen enkä nälkään ja verenhimoon markkinavoimina.
* * *
Lääkäri istuu laatimassa menoarvioita ja laskelmia kustannuksista. Hän laskee kosmoskynällä puotipaperille. Hän ei osaa käyttää laskukonetta eikä tietokoneita, koska hänellä on kirurgin koulutus ja hänen aseensa on skalpelli eikä kynä.
Liittohallitukset ovat omaksuneet tulosvastuun ja tavoitejohtamisen aatteet. Ne ovat levinneet kuin hurmosliike. Niitä levitettäessä on ehkä jäänyt kohdittain huomaamatta, että tuloksen tekeminen kuuluu asiaan saha- ja vuoriteollisuudessa, puunajlostuksessa, kaupassa ja kuljetuksessa. Sitä vastoin esimerkiksi sairaaloiden tehtävä on olla tekemättä tulosta. Sairaanhoito on aina tuloksetonta. Oikein laskien kaikki potilaat tulevat huonommiksi ja ennen pitkää kuolevat. Todellinen tulosvastuu toteutettiin Saksassa 1930-luvulla mielisairaaloissa ja vajaamielislaitoksissa. Kuten tunnettua, mainittaviin tuloksiin päästiin tuhoamalla potilaat. Se oli merkittävä säästö sotavarustelujen parissa ponnistelevalle yhteiskunnalle. Tehtävä oli yksinkertainen. Potilaat luokiteltiin tarpeellisiin ja vähemmän tarpeellisiin ja viimeksi mainitut tapettiin. Saksa oli sivistysmaa ja aiheellisesti kuuluisa lääketieteensä ja sairaanhoidon korkeasta tasosta. Neuvostoliitossa oltiin käytännöllisempiä. Siellä epäsopivat henkilöt, mieleltään vinoutuneet ja sairaat pantiin sopivaan työhön, esimerkiksi kaivamaan kanavia lapiolla. Siten he saattoivat hyödyttää suurta isänmaataan ainakin muutaman lapionpiston verran ennen kuin he olivat valmiis sotkettaviksi soihin tai kannettaviksi yhteishautoihin.
* * *
- Kyynisyys ja brutaalius: HYKSin ulko-oven edusta ja tupakoijat pakkasella.
Ensimmäinen kuva. Kaikki tietävät, että tupakointi on haitallista ja että ihmisten tupakointia olisi kaikin keinoin lannistettava. Toisaalta syvästi mielisairaitten herättelyä sähkö- ja insuulinisokilla tai kuumilla ja kylmillä vaihtokylvyillä on viime vuosikymmeninä alettu epäillä. HYKSin ja Jorvin ulko-ovilla näkee päivät päästään pyryssä ja pakkasessa kevyissä sairaalavaatteissa olevia ihmisiä tupakalla. Osalla heistä on vammoja liikunta- ja tukielimissä.
Eikö olisi paikallaan harjoittaa kaiutinpropagandaa ja velvoittaa tupakoijat käyttämään sairaalassa sopivaa merkkiä, jotta kaikki huomaisivat halveksia heitä?
Pitäähän paikkansa, että ihmiset, jotka ovat oikeassa ja ajattelevat vain toisten parasta, saavat toteuttaa oikeudenmukaiset päämääränsä?
Myös ylipainoisia voisi jollain sopivalla tavalla häpäistä. Myös he ovat aiheuttaneet itse sairautensa ja siten kustannuksia yhteiskunnalle. Sama koskee eräitä muita elämäntapasairauksia. Vastaavasti hoitohenkilökunta ja huolellisesti tarkastetut potilat saisivat kantaa merkkiä, jossa lukisi:" Olen hyvä, kaunis ja rohkea. Ihailkaa minua. Olen ansainnut arvostukseni."
Tietysti liioittelen ja kärjistän. En edes ole jäävitön. Seisoin itse viimeksi puoli vuotta sitten yhdellä jalalla polttamassa piippua tämän sairaalan ulko-ovella piku operaation jälkeen. Älkää siis ottako esimerkkejä kuuleviin korviinne. Paitsi jos epäilette, kuuluuko ihmisten ahdistelu hoidon etiikkaan.
* * *
Sairaan henkilön omaisen näkökulmasta muuan ongelma on perusteeton usko hoito-henkilökunnan kaikkivoipaisuuteen. Pettymyksen ja vihan tunteet vaihtelevat, vaikka ne johtuvat joskus siitä, ettei lääkäri ole jumala eikä hoitaja jumalanäiti.
Tätäkin asiaa on tiettävästi tutkittu. Amerikkalainen yleisen puoleinen sairaala tai italialainen lasareetti poikkeaat suuresti suomalaisista. Suomalaisissa istuu lujassa se maailmankuva, että asia kuin asia kuuluu jonkun toisen ihmisen hoidettaviin ja vastuulle. Esimerkiksi elämän eksistentiaalit, syyllisyys, kärsimys ja kuolema, ovat lääkärin, psykologin ja papin asioita. Heidän pitäisi hoitaa ne. Potilas ja tämän omainen saattavat kauhistua, jos he käsittävät, että näitä asioita sanotaan eksistentiaaleiksi juuri siksi, että ne ovat kaikille ihmisille yhteisiä ja kaikille ihmisille henkilökohtaisia. Kunkin on ne kohdattava, eikä niihin ole mitään ratkaisuja. Tai ainakaan niihin ei ole yleispäteviä ratkaisuja.
Muuan keino on hyvin vanhanaikainen kirkollisuus ja evankelisluterilaisuus. Versio ei ole välttämättä se sama, joka on esillä hartaustilaisuuksissa, mutta se saisi mielellään olla laimentamatonta Lutheria eli siis tavallisen raakaa tekstiä; kirkkomme erikoisuuksia on nimittäin aika selkeä melanchtonilaisuus, jossa Lutherin radikaalisuus on laimennettu erilaisilla käytännöllisillä ja poliittisilla näkökohdilla. Kun Luther opetti, että ihminen on vastuussa itsestään ja lähimmistään jumalansa edessä, Melanchton täsmensi, että ihminen on velvollinen pysymään Luojan hänelle määräämällä paikalla ja olemaan häiritsemättä herroja ja kirkkoruhtinaita turhanpäiväisillä valituksillaan ja kysymyksillään mutta osallistumaan sitä vastoin kirkollisin seremonioihin ahkerasti.
Samainen Luther kirjoitti Kristityn vapaudesta -nimisessä lentokirjasessa asioista, jotka koskevat ihmisen vastuuta toisesta ihmisestä ja hänen vastuutaan omasta elämästään. Luther aloittaa räikeällä ristiriidalla. Hän kirjoittaa, että kristitty on vapaa herra eikä kenenkään alamainen. Kristitty on epävapaa orja ja jokaisen alamainen. Ihanne ei ole minuudesta luopuminen, pyyteetön toisten auttaminen, pyhimykseksi tuleminen, vaan elämä ja toimiminen tässä ja nyt, omassa ammatissa, omaa kutsumusta toteuttaen, toisiin ihmisiin päin mutta omalla vastuulla ja oman autuuden hinnalla.
Jostain tuntemattomasta syystä tämä 1500-luvun uskontoon ja kirkkopolitiikkaan liittyvä ajatus on kovin lähellä
- Potilaiden tavaton moninaisuus; erilaiset taustat; esimerkiksi vakavasta sairaudesta ilmoittaminen
- Hoitotilanteiden tavaton moninaisuus; ensiapupoliklinikka verr. vuodeosasto
- "käskyn" perusteleminen eli hoitotoimenpiteen perusteleminen
- Henkilökuntaan kohdistuva häirintä ja sen torjuminen
- Hoitohenkilökunnan hierarkian näyttäminen johtaa potilaiden hierarkisoimiseen
- Sairauksien hierarkiata. Sairauden ylpeys ja häpeä.
- Sairauskäsitteen mutkikkuus. "Sairautesi nimi on sinun nimesi."
- Potilaiden keskinäinen vuorovaikutus ja terapointi. Talonmies.
- Omahoitajat ja tukihenkilöt.
- Väärät viestit ilmeillä ja asenteilla.
- Kuoleman kohtaaminen. Yksilöydyn asteittainen menettäminen. Ajattelu- ja tunte-mistapamme perustuminen yksilöydelle on ehkä virhe.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,03-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LAKIMIEHEN AIKA
ELÄINRADALLA aurinko siirtyy lakimiehen kuvioon. Luonto juhlistaa tapahtumaa heittymällä mustavalkoiseksi kuin sanomalehti.
Valtion elinten tekemä historiallinen päätös vetää satoja pankkimiehiä tuomioistuimiin on vallankumouksellinen. Se on käänteinen vallankaappaus, jolla erilaisille lakimiehille sysätään hallituksen ja eduskunnan ennen käyttämää valtaa. "Tuomarivaltio" on viimeistään nyt tosiasia.
POLIITIKKOJEN tehtävä on käsittää todellisuus ja mielialat ja säätää sopiviksi katsomansa lait.
Valtiovallan kuuluminen "kansalle" on korea kielikuva. Sillä ei liene sisältöä. Valtiovalta on ollut perinteisesti ministereillä ja kansanedustajilla. Se on ollut hyvä ja koeteltu järjestelmä. Vasemmisto- ja oikeistohuijarit ovat perinteisesti kiistäneet olevansa poliitikkoja ja kuuluvansa puolueisiin. Huijarit julistavat "totuutta" tai pyhiä arvoja, kuten nyt viimeksi Venäjällä. Kunnon poliitikot, sellaiset kuin Kyösti Kallio, Väinö Tanner, V.J. Sukselainen, K.A. Fagerholm, hoitivat kulloisiakin käytännön asioita vaihtelevalla menestyksellä.
Nykyisten poliitikkojen erehdys on mahdollisen rajojen ylittäminen. Valtakunnan ja sen kansalaisten menestyksestä ei voi päättää eduskunnassa. Valtakunta voidaan kyllä ajaa täysin parlamentaarisesti turmioon, mutta sen kohottaminen kadotuksesta ei onnistu komitean mietintönä eikä valiokuntaratkaisuna.
PANKKIMIESTEN oikeudenkäynnit, joista tiedetään vielä vähän, on jaettava kahteen aivan erilliseen ryhmään. Toisen ryhmän muodostavat ne tapaukset, joissa on rikottu lakia tai riidatonta normia. Sellaiset asiat kuuluvat tuomioistuimiin. Niitä on ollut aina. Niistä, esimerkiksi yhtiön hallituksen ja toimitusjohtajan henkilökohtaisesta vastuusta, on kirjoitettu väitöskirjoja.
Toisen ryhmän muodostavat muut kanteet. Liikeyrityksen toimitusjohtaja on kauppias. Hänellä on toimeksianto menestyä yrittäjänä. Ellei hän menesty, hänet erotetaan.
YRITTÄJÄ, työntekijä ja virkamies ovat kolme hyvin erilaista ryhmää. Virkamies käyttää lainattua valtaa ja on periaatteessa velvollinen omat vakaumuksensa häivyttäen toimimaan siten kuin lait ja asetukset määräävät. Virkamiehen tulosvastuu on ajatushirviö. Vastatkoon virkamies kaikin mokomin ajankäytöstään ja valtion varoista, mutta vastuu toiminnan tuloksesta on poliittinen. Se vastuu kuuluisi Arkadianmäelle ja Senaatintorille.
Työntekijä puolestaan on velvollinen toimimaan työnantajan ohjeiden mukaisesti vailla vastuuta toiminnan tuloksesta. Työntekijän vastuu toteutuu työpaikan menettämisenä ja johtuu toisten tekemistä erehdyksistä.
Työntekijän aseman turvaaminen tuli mahdottomaksi, kun työ loppui. Tuomioistuimet purkavat täyttä päätä työsuhdeturvaa. "Tuotannolliset ja taloudelliset syyt" irtisanomiseen löytyvät kovin helposti.
Yrittäjä eli elinkeinonharjoittaja eli kauppias vastaa nahallaan toimintansa tuloksesta. Jos kauppa ei käy, puoti menee nurin.
NYT TULEE TEESI. Alkaviksi luvatuissa oikeudenkäynneissä haetaan kauppiaalle virkamiehen vastuuta virkavirheestä, virkamiehille kauppiaan taloudellista vastuuta epäonnistumisista.
Tämä ajattelutapa on Suomea syöneen suunnitelmatalouden eli brezhneviläisyyden huippu. Kun tuomarit ja kauppiaat usutetaan toistensa kimppuun, poliitikot ja korkeat poliittisesti vastuulliset virkamiehet - kuinka ollakaan - pääsevät pahasta. Ehkä siinä välissä pääsee sekin unohtumaan, ettei yleinen villiintyminen ole lainvastainen teko.
Toistan väärinkäsitysten välttämiseksi: jos on laki tai sitova käsky ja sitä on rikottu, maksakoot asianomaiset ja hävetkööt. Jos ei ole lakia eikä sitovaa käskyä, oikeudenkäynteihin saattaa hiipiä tekijä, joka muistuttaa sotasyyllisyyttä.
Olisi jotenkin rehellisempää tehdä kuten isät ennen Tampereella. Häviäjät tapetaan. Se keksintö taas, että häviäjät kerätään vankileiriin ja lakimiehet päästetään heidän kimppuunsa latelemaan syytöksiä maanpetoksen valmistelusta, vaikka kysymys oli epäonnistuneesta kapinasta, on pysyvä häpeä voittajille, koska se on sekä väkivaltaa että vilppiä, vääryyttä oikeuden valekaavussa.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,10-01,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TALVEN AJASSA
VAALIT TUOVAT mieleen kaksi kysymystä ja yhden ajatuksen. Otetaan se ajatus ensin.
Kanava-lehdessä rovasti Tauno Sarantola kirjoittaa laulusta "En etsi valtaa, loistoa" ja pohtii Topeliuksen tekstin, vanhan suomennoksen ja uuden virsikirjasuomennoksen eroja. Hän huomauttaa, että laulu on rukous, vaikka kumpikaan suomennos ei erityisesti tähdennä sitä. Topelius aloittaa säkeistöt "anna", "anna", "tulkoon". Vanha ja uusi suomennos vaikuttavat omahyväisiltä tunnustuksilta, joissa laulaja tähdentää korkeita ihanteitaan kuin presidenttiehdokas.
Rukoilija pyytää pimeyttä:"Anna... ilta Herran sanan valossa ja pimeyttä ympärille." Joulun lapsi on ainoa, joka ei häily. Sen rinnalla väistyvät koti ja isänmaa.
"Anna pimeyttä, maailma talven ajassa,
lapseniloinen, sydänlämmin."
PRESIDENTTIEHDOKKAILTA on kysytty julkisuudessa kaikkea maan ja taivaan väliltä ja sen lisäksi kaikkea maasta ja taivaasta. Televisiotoimittajat osoittautuivat uutisten yhteydessä nimenomaan Keijo Korhosen seurassa rumpalipojiksi.
Kukaan ei kuitenkaan kysynyt ehdokkailta:" Uskotteko pimeyteen?"
Luultavasti joku, arvattavasti Väyrynen, olisi myöntänyt havainneensa tämän valitettavan ilmiön ja lisännyt, että hänen oma valonsa hälventää sitä. "Minä olen maailman valkeus."
Joku toinen taas olisi luultavasti ilmaissut näkevänsä maailman pimeyden ja valon taisteluna, jossa on otettava kantaa ja valittava puolensa. Ehdokkaat olisivat ilmoittautuneet persialaisen muinaisuskonnon säätämin tavoin kaiken hyvän haltijan ja ylläpitäjän, valon jumalan kannattajiksi, ja ilmoittaneet kaikin mokomin vastustavansa lohikäärmeenpyrstöistä saatanaa, joka tahtoo syöstä maailman tuhoon ja ihmisen kuuhun.
SITTEN Kyösti Kallion ja hänen ystävänsä ja arvostelijansa Santeri Alkion meillä ei ole ollut paljon poliitikkoja, jotka kuuntelisivat ja auttaisivat ihmisiä tyrkyttämättä itseään ja oppiaan. Uskomatonta kyllä, sekä sosialidemokraattinen puolue että maalaisliitto olivat alkujaan sivistysjärjestöjä, joiden tarkoitus oli luoda ihmisille aineellisia ja etenkin henkisiä edellytyksiä kaikinpuoliseen kohentumiseen. Molemmat tähdensivät esimerkiksi raittiutta ja "siveellisyyttä", harrastustoimintaa ja itseopiskelua.
Olisiko mahdollista, että poliitikkojen nykyinen menestymättömyys johtuisi kunnon ihmisten kyllästymisestä yksipuoliseen edunvalvontaan ja valtataisteluun, joka on kuin loputon koripallo-ottelu vallanriistoineen, hämäyksineen, kuljetuksineen ja donkkauksineen?
ERIÄVÄ MIELIPIDE kadonnutta aikaa pimeydessä etsiessä. Kekkosen ajan "brezhneviläisyys" ja nuorison stalinismi on tuomittu inhoten. Samalla on unohdettu, että suomalaisen perusasento on sama kuin sotamiehen, rähmällään eli maastoutuneena.
Aatteellisten auktoriteettien aikaa ei ole syytä toivoa takaisin. Henkisiä johtajia sitä vastoin tarvittaisiin. Tilanne on nyt sama kuin juuri ennen 1920-luvun pulavuosia: pienoisparlamentarismi, henkisten johtajien puute. Maan pelastivat 1930-luvun alun oikeistokuohunnan jälkeen sosialistit ja maalaisliitto, joita kumpaakaan ei enää ole. Herrareservistä vastasi edistyspuolue (Ryti, professorit Ståhlberg, Kivimäki, Cajander ja Vennola), jota ei enää ole.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,11-04,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
IKUINEN PALUU
SE ELÄMYS, että on kokenut tai kuullut saman asian ennenkin, tunnetaan nimellä "déja-vu". Historioita lukiessa se on valitettavan tavallinen.
R.W. SETON-WATSON oli ollut luomassa Jugoslavian valtiota ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen yhteydessä. Oli käynyt ilmi, että parlamentissa turvauduttiin sanojen sijasta revolvereihin ja että maata piti koossa serbien terrori ja heidän, kroaattien, albanialaisten, bosnialaisten, unkarilaisten, bulgaarien ja romanialaisten syvä keskinäinen viha. Seton-Watsom kirjoitti kirjeessään vuonna 1928, että serbit olivat sortajina omaa luokkaansa Itävallan vanhoihin Habsburgeihin verrattuna, ja pohti:"Itse olisin taipuvainen jättämään serbit ja kroaatit kiehumaan omassa liemessään. Molemmat ovat hulluja eivätkä kykene näkemään nenäänsä pidemmälle."
SAKSAN valtakunnankanslerin sihteeri Riezler kirjoitti päiväkirjaansa 4.10.1915:" Sodanpäämäärämme on Euroopan yhteisö. Se naamioi tahtomme hallita ensin Eurooppaa ja sitten maailmaa."
Nietzschen käsitteistä "ikuinen paluu" on jokseenkin lattea, ellei sitä yhdistä ajatukseen vallantahdosta. Jos ja kun tahto saada valtaa millä hyvänsä hinnalla villitsee eräitä ihmisiä, kaava on kyllä löydettävissä, ja kaavan toteutuessa tapahtuu samalla ikuinen paluu.
Ajankohtainen esimerkki on se täällä käynyt venäläinen henkilö, joka käyttää samanlaista lippalakkia kuin Bismarck, Helmut Kohl, Seppo Heikinheimo ja minä. Hän on vaarallinen. Venäläisiä on vanhastaan ihastuttanut lippalakkia käyttävä mies, joka huutaa kuin rantapiru. Ja saksalaisia.
Saksalaiset Max Weber ja Carl Schmitt ovat nykyisinkin niin muodissa, että myös täällä Suomessa etevät tohtorit uhraavat aikaansa tutkiakseen heidän pyhiä kirjoituksiaan. Molemmat tähdensivät presidentin valtaoikeuksia parlamentarismin ja kansalaisvapauksien kustannuksella.
SAKSA oli ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen jälkeen kahden kulttuurin taistelutanner. Itäinen Saksa tahtoi järjestystä ja sai sen, tosi pitkäksi aikaa. Berliini ja läntinen Saksa olivat maailmallisten, ulkomaisten vaikutteiden turmelemia.
Saksalainen "illiberalismi" on juridiikan äiti. Se lainoppi, jota me käytämme ja sovellamme ja joka on nyt puhjennut ennen näkemättömään kukkaan Euroopan unionissa ihmisoikeuksien varjolla, on saksalaisten aivokummitus.
Ajatus on peräti yksinkertainen. Kaikesta määrätään. Joka asiasta kirjoitetaan orderit. Sitten eletään niiden mukaan.
Lainoppi ei ole vain lakikirja. Saman käsitteellisen, todellisuutta kaihtavan ja systemaattisen perinteen osia ovat kirkkopolitiikka, jossa melkein mitä tahansa voi perustella tunnustuskirjoilla ja Melanchtonin tulkinnoilla, ja armeija.
Suomalainen esivalta-ajattelumme ja lainoppimme ovat eräin osin skandinaavisen liberalismin hapattamia, mutta jäljet kyllä johtavat mutkia tekemättä suoraan sylttytehtaalle.
LIBERAALI henkilö joutuu penkin ja seinän väliin tai hänet pannaan mustaan autoon ja kyyditään rajalle. Liberaalit puolueet ovat kokeneet saman kohtalon kuin sosialistit, agraarit ja konservatiivit. Niiden keskeiset tavoitteet ovat toteutuneet ja ne ovat tulleet turhiksi.
Tilanne kotimaisessa politiikassa on kuin urheilukilpailun päätyttyä. Pitäisi panna paikat porukalla kuntoon ja tarkistaa sääntöjä seuraavia otteluja silmällä pitäen. Säännöt - myös lait - ovat kuollut kirjain, ellei niissä vaikuta elävä henki.
Niille "nuorsuomalaisille", jotka kaiketi kaappaavat lähiaikoina jonkin puolueen, saanee muistuttaa poliittisen liberalismin eräästä peruserehdyksestä. Yksipuolisen aseidenriisunnan merkeissä ei pidä riisua itseään ymmärryksestä. Vanhoillisten viekkautta ja kumouksellisten väkivaltaisuutta vastaan on pantava viisaus. Viisaus ei löydy yksinomaan kirjoista, vaikka kirjan kappaleiden eteen olisi painettu pykälän merkit.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,13-12,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KORKEASTA TYYLISTÄ
PRESIDENTTIEHDOKAS VÄYRYNEN ilmoitti sanomalehtien mukaan viime keskiviikkona, ettei valtakunnanoikeuden tuomio Juhantalon jutussa ollut oikea, koska se perustui eräiden pankinjohtajien ja liikkeenjohtajien todistajankertomuksiin, ja näistä henkilöistä ja heidän luotettavuudestaan taas tullaan saamaan ikäviä tietoja, lähiaikoina, kenties.
Epäselväksi jää, miksi Väyrynen ja Juhantalo eivät puhuneet suutaan puhtaaksi, kun oli puolustautumisen aika.
PRESIDENTTIEHDOKAS VÄYRYNEN tietää, etteivät tuomioistuimet päätökset perustu todistajien kertomuksiin. Siinä on tuomareita välissä. Tuomarien tehtävä on punnita todistajien uskottavuus ottaen huomioon heidän asemansa ja henkilökohtaiset etunsa ja muu asiassa esitetty näyttö.
Kun tuomarin on lain mukaan tiedusteltava todistajalta tämän uskottavuuteen vaikuttavia seikkoja ja selostettava niitä tuomiossa, asian laita on nyt se, että tohtori Väyrynen syyttää kylmän rauhallisesti valtakunnanoikeuden jäseniä virheellisestä menettelystä ja kyvyttömyydestä.
Lakimiespiireissä valtakunnanoikeutta pidettiin kokoonpanoltaan ja ammattitaidoltaan erittäin korkeatasoisena.
KYSYMYKSESSÄ LIENEE poliitikon sodanjulistus tuomareille. Kun pelin avaa kokeneeksi ja taitavaksi tunnettu, rehellisenäkin pidetty presidenttiehdokas, asia on vakava.
Presidenttiehdokas on omaksunut korkean tyylin.
OTAKSUKAAMME, että eräät todistajat olisivat tehneet valtakunnanoikeudessa väärän valan. Mitä sitten tapahtuisi? Vastaus on: ei mitään.
Valtakunnanoikeuden päätöstä ei ehkä voi purkaa muu kuin valtakunnanoikeus. Tulkinta on selvitettävissä käytännössä hakemalla tuomionpurkua korkeimmalta oikeudelta.
Edellä kuvitellussa tilanteessa todistajat tuomittaisiin Helsingin käräjäoikeudessa tuntuviin rangaistuksiin. Tuomionpurku edellyttäisi kuitenkin sensaatiomaisia uusia todisteita tuomitun syyttömyydestä. Todisteet todistajien syyllisyydestä eivät riittäisi.
OIKEUS ARVOSTELLA tuomioistuimen ratkaisua on tärkeä. Sitä oikeutta on Suomessa käytetty yleensä liian vähän. Se taas on asia erikseen, että eräissä tunnustetuissa korkean oikeuskulttuurin maissa tuomiota vääräksi väittävät henkilöt olisivat vaarassa joutua ikävyyksiin. Heidän menettelynsä nimitys on "contempt of court", niskoittelu tuomioistuinta vastaan.
Meidänkin perustuslakimme määrää, että tuomioistuimen lainvoimaista ratkaisua on noudatettava siinäkin tapauksessa että sitä pitäisi harhaan osuneena. Se on hyvä sääntö.
MUUTENKIN näyttää siltä, että eräät poliitikot ja virkamiehet yrittävät nyt parsia menetettyä mainettaan toimittamalla epäonnistuneita pankin- ja liikkeenjohtajia leivättömän pöydän ääreen.
Jos kysymys ei ole väärinkäytöksistä eikä toimivallan ylityksistä, korvauskanteet pankinjohtajia vastaan vetävät armottomasti juttuun mukaan valvontaviranomaiset ja Suomen pankin. Ja silloin Pandoran lippaasta on kansi auki.
TUOMIOISTUINTEN on puolestaan aikaisempaa monin kerroin suurempi syy pitää omat nurkkansa kunnossa. Kiinnitän huomion nimityskysymyksiin, joissa esiintyy hylättävää kabinettipolitikointia julkisuuden tavoittamattomissa.
Nimityskysymykset ovat hyvin arkoja jopa muotoseikkojen kannalta, koska tie tuomioistuinten selustaan kulkee nimitysten kautta. Elleivät tuomiot miellytä, vaihdetaan tuomarit.
Niinkö?
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x, 16-04,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KUMMITUSLEVYT
MIESTÄ MYÖTEN miekka vyöllä ja nimi laitetta myöten. "Mikro" istahti Suomen kieleen kuin penkin päähän ja tarkoittaa nyt sekä uunia että tietokonetta. Tietokonemaailmassa häärii kuitenkin enemmän insinöörejä kuin runoilijoita. Sen huomaa epäonnistuneista nimityksistä ja ontuvista kielikuvista, joita tulee koko ajan lisää. Kun tietokonepuheessa tunnetaan esimerkiksi "vanhemmat", "isäntä" ja "emolevy", voisiko CD-ROM-levy olla sitten kummilevy?
Se ei kuulu varsinaisesti perheeseen, koska sitä ei voi käyttää ilman mikroa. Levystä ja käyttäjästä riippuu, onko se haltijakummitäti vai Kummisetä.
SUURYHTIÖ Microsoft ilmoittaa tuovansa kuluvan vuoden aikana markkinoille sata uutta CD-ROM-levyä. Tällä haavaa niitä on kymmenkunta. Kirjavälitys Oy on sopinut näiden tuotteiden levityksestä kirjakauppaketjuissa. Maahantuojat lujittavat yhteistoimintaa. Tilanne alkaa näyttää vakavalta.
Toistaiseksi tietokiekot kaukaa kiertänyt ei ole menettänyt mitään. Levyt ja niiden käyttämiseen tarvittavat laitteet ovat olleet turhan kalliita ja hyöty kyseenalainen. Ilmeisesti tilanne muuttui juuri. Keskinkertaiset kamat maksavat nyt puolitoista tuhatta ja hyvät alle kolme. Levyjä on parin sadan markan hintaisista yli kymmenen tuhatta maksaviin. Yleisölle tarkoitettujen levyjen hintahaarukka näyttäisi olevan 400 - 2.500 markkaa.
KAKSI suomalaista kirjankustantajaa on mukana kilpailussa, WSOY ja Otava. WSOY:n CD-Facta on hyvä mutta aika kallis ja Otavan tietosanakirja ei ole aivan uusi eikä kovin laaja. Molemmat ovat silti käyttökelpoisia etenkin sirpaletiedon keräämiseen, ja kummatkin ovat hyviä tilanteissa, joissa on tarkastettava faktoja taajaan. Etenkin opetuksessa tällaisista levyistä voisi olla suurtakin hyötyä. Esimerkiksi historian hankalat mutta väistämättömät detaljit voi nyt pitää siellä minne ne kuuluvatkin, nimittäin jonkin toisen muistissa kuin omassa.
Levyihin vaivattomasti yhdistyvä ääni tuntuisi avaavan mahdollisuuksia ainakin kielten ja musiikin opetuksessa. Jo nyt on lystiä, että erään amerikkalaistuotteen sanakirja lukee pääsanat ääneen.
Markkinoilla on koko joukko laitoksille ja firmoille tarkoitettuja CD-ROM-levyjä. Oikeudellinen perustiedosto esimerkiksi on Finlex-CD:llä, joka on kallis ja kankea, vailla hiiritukea ja - valitettavasti - monessakin suhteessa kuin komiteatyönä suunniteltu. Sen suuri ongelma on osittainen vanhentuneisuus.
JULKAISIJOILLA on julmettu työ edessään. Useimmat ulkomaiset tuotteet haiskahtavat leluilta. Mielestäni vain Microsoftin loisteliaasti linkitetty elokuvalevy Cinemania ja jo kauan kuvassa ollut Bookshelf ovat tuotteita, joista yksityishenkilönkin kannattaa maksaa rahaa. Bookshelfin sanakirja on ihan hyvä, ja laajassa sitaattisanakirjassa, joka on erittäin hyvin toimitettu on varsinaisesti jujua. Oikean sitaatin löytäminen vaatii kokemuksen mukaan 5 - 10 niteen selailua. Levyltä ne löytyvät heti.
Otava kuuluu tehneen rohkean liikkeen. Sen kustantamat lukion oppikirjat tulevat syksyllä saataviin myös levynä. Asetelma on aika mielenkiintoinen. Oppikirjoissa sekä opettajia että oppilaita kiinnostaa mm. se, mikä kuuluu kurssiin ja mikä ei.
LUULTAVASTI tiedon arkistointiin tulee hyvä ratkaisu kirjoitettavista CD-ROM-levyistä, jotka ovat halpoja. Puoli seinällistä tekstiä voidaan ajaa levylle muutaman sadan markan hinnalla. Sielläpä ovat poissa käsistä ja jaloista.
Levyn kirjoittaminen tapahtuu parhaiten nauhalta, ja eräs vaihtoehto on niin sanottu varjotiedosto.
Olkoon kirjoitettu CR-ROM-levy sitten nimeltään kummituslevy.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,20-12,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SAIRAUDESTA JA JOULUSTA
TÄMÄN VUODEN kirjoituksissani olen kai käsitellyt usein katsomuksellisia ongelmia. Nyt esitän välitilinpäätöksen.
Joulu on jokavuotinen pieni maailmanloppu eli sekä loppu että alku, ja se muistuttaa siinä suhteessa suuresti kuolemaa. Keskeistä ei ole, miten elää, vaan miten elää ja kuolla. Menneisyys, joka ei politiikasta tiennyt, käsitti ihmisen toivon hyvin elämiseksi ja autuaasti kuolemiseksi.
LOPPUVUODESTA viiden suomalaisen sairaalan syöpälääkärit lähettivät lehteen kirjoituksen, jossa he hyökkäsivät ankarasti muuatta dosentti Thomas Tallbergia ja toimittaja Mirja Pyykköä vastaan, nämä kun olivat kirjoittajien mukaan antaneet epätieteellisiä, epäsuotavia ja muutoinkin epäonnistuneita tietoja syöpäsairauksien hoidosta. Pahin synti oli se, että he olivat televisio-ohjelmallaan herättäneet potilaissa "turhaa toivoa".
En ollut tullut ennen ajatelleeksi, että turhaa toivoa voisi olla olemassa. Tulevaksi tiedetyn odottaminen ei ole toivoa.
KÄVIN lukemaan historiallista menestysteosta, ruotsalaisen Peter Englundin paksua kirjaa "Ofredsår", joka on saman kirjoittajan "Pultavaakin" parempi. Kirjoittaja limittää taitavasti erään Ruotsin suurvaltakaudella eläneen henkilön elämänvaiheiden kuvaukseen tietoa tavoista, mielistä ja mentaliteetista.
Muuan jakso koskee synnyttämistä. Ns. tieteellisen maailmankuvan läpimurron myötä akateemisesti koulutetut tohtorit eli "lääkärit", joiden oppi oli enimmäkseen peräisin Aristoteleen ja Galenoksen kirjoista, kävivät rintamahyökkäykseen kätilöitä ja parantajia vastaan, tietysti synnyttäjien ja sairaiden hengen ja terveyden kustannuksella.
TARINASSA on jotain tuttua: suomalaiset keskussairaaloiden ylilääkärit. Syöpä on ankarasta tutkimuksesta ja lukuisista oivalluksista huolimatta yhä samassa asemassa kuin monet tarttuvat taudit 1600-luvulla. Sen mekanismeista ja eräistä suojautumiskeinoista on tietoa, mutta varsinaista hoitoa ei tunneta.
Akateeminen ylimielisyys näyttää aina kehittyvän taitojen edellä. Mitä syvempää epätietoisuus, sitä korskeampaa käyttäytyminen.
KYKENEMÄTTÄ arvioimaan lääkärien hoitokeinoja ja tuntematta ns. vaihtoehtoisia hoitomuotoja esitän tässä oman kokemusperäisen käsitykseni syövän syistä ja hoidosta.
Syövän syitä ovat viha ja pelko. Joissakin tapauksissa syöpä on kuin ihmisen mielen ja elimistön paniikkireaktio.
Syövän keskeiset parannuskeinot ovat usko, toivo ja rakkaus.
USKO on raamatun mukaan luja luottamus siihen, mitä toivotaan. Tuo luja luottamus kohdistuu siihen, että elämällä ja kuolemalla on tarkoitus. Kummatkin voi tavoittaa tai menettää.
Usko on heprealaiskirjeen mukaan ojentautumista sen mukaan mitä ei nähdä. Se on halua elää totuudessa. Totta ei ole se, mikä näyttää oikealta, eikä se, mitä pönäkät asiantuntijat väittävät viisaudeksi.
NÄMÄ KOLME pysyvät, usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus ihmisiin ja ihmisten kautta siihen, joka heidän takanaan on.
Kuolema, missä on sinun voittosi?
LOPUKSI kehoitetaan kaikkia näiden rivien lukijoita sävyisästi ja asiaankuuluvalla hartaudella viettämään Vapahtajamme syntymäjuhlaa.
Aurinko palaa. Aurinko ei ole jumala. Roomalaisten "sol invictus", voittamaton aurinko tuo mukanaan valoa ja ihosyöpää. Totinen jumala on hiljainen ja nöyrä, pimeyteen syntyvä lapsi.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,27-12,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
NIPPUSIDE
NIPPUSIDE on muoviliuska, jolla sähkömiehet kiinnittävät johtimia toisiinsa. Sen toinen puoli on pykälikäs ja sen päässä on aukko ja aukossa taipuisa salpana toimiva kieli. Kieli lukittuu hammasta vasten, ja tiukattuna side pysyy paikallaan täältä ikuisuuteen. Sen voi avata työntämällä kieltä pienellä ruuvimeisselillä, mutta käytännössä side on niin halpa, muutaman kymmenen pennin arvoinen, että on helpompaa katkaista se ja ottaa pussista uusi. Alan liikkeet myyvät eri kokoisia siteitä eri käyttöihin.
Keksintö on jokseenkin hieno ja merkittävämpi kuin monet muut kiinnityskeinot, historiallisesti suhteellisen myöhään käyttöön otettu nappi, kuminauha, vetoketju ja tarranauha.
Teknisesti nippusiteen idea on sama kuin autojen ja koneiden hammastangoissa. Mutta pienet keksinnöt ovat suuria. Koneruuvi ja siihen liittyen hammaspyörät ja -tangot olivat pioneerikeksintöjä, joiden varaan merkittävä osa myöhemmästä mekaniikasta perustui. Antiikki ei niitä tuntenut ja renessanssineroilla oli suuria vaikeuksia kehittää laitteet, joilla ruuveja voi valmistaa.
RUUVIKIERRE on kaukoputken, mikroskoopin ja tykin välttämätön esikeksintö. Kaikkien kolmen säätäminen eli tähtääminen vaatii ruuvin. Kelloa puolestaan on vaikea kuvitella ilman ruuvia ja ratasta. Rattaan ja hammasketjun tunnettu sovellus on polkupyörä, ensimmäinen mekaaninen keksintö, jolla ihminen pääsi lisäämään lihasvoimansa tuottamaa työtä.
Rattaita valmistetaan muovistakin. Jos kauhukseen särkee nykyaikaisen kellon, sitä hämmästyy. Laitteessa ei ole kuin muutama osa - mitätön piirilevy ohjaamassa kellon käyntiä ja muutama ratas kääntämässä osoittimia. Vanhan ajan kellossa osia oli puoli paperipussillista.
Ratas muuntaa liikettä, kuten kellossa tai vaihdelaatikossa välittämällä voimaa. Ennen käytettiin tehtaissa ja höyrykoneissa ja traktoreissa hihnavetoa; sitä perua meillä vieläkin "astutaan remmiin" ja joskus ihmisilläkin remmi savuaa.
RUUVIKIERRE on ahdingon vertauskuva. Ratas on mielettömäksi teollistuneen yhteiskunnan kuva. Sosialismi ei syyttä suosinut metallityökaluja ja koneen osia heraldiikassaan.
Nippuside - vähäpätöisten ja arkisten johtimien huokea kiinnike käy jälkiteollisen yhteiskunnan vertauskuvasta. Nippusiteitä käytetään sivistyneissä valtioissa käsirautoina joukkopidätyksissä, kun väkeä kootaan esimerkiksi jalkapallostadionille. Ihmisen liekaan panemista tätä välinettä käyttäen ei liene keksitty, mutta sovellus olisi helppo.
Ei enää hankalia, kolisevia rautoja ja helposti kateisiin joutuvia avaimia. Valmiiksi silmukaksi käännetty side, kädet selän taakse ja valmista on! Ellei vangitsijalle satu mukaan oikean kokoista sidettä, pelkkä peukaloiden hirttäminen selän taakse riittää.
Petrokemia on sivuuttanut konepajatekniikan. Kytketyllä ei ole mahdollisuutta irrottautua yhteiskunnan otteesta omin voimin eikä enää edes kalistella rautojaan. Vanha työväenliike väitti, ettei köyhälistöllä ole muuta menettämistä kuin kahleensa. Pelko osoittautui aiheelliseksi.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,28-03,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KIRJANKUSTANTAJA
KUSTANTAJA Olli Reenpää täytti 60 vuotta asianmukaisin juhlallisuuksin. Tapaus antaa aihetta muutamaan mietteeseen. Suomen graafinen teollisuus on selviytynyt kaiken kaikkiaan hyvin ja se on näin pieneen maahan yllättävän laajaa. WSOY ja Otava ovat eurooppalaistenkin mittojen mukaan suuria kustannusliikkeitä.
Otavassa ja sen kummikuntayhtiössä Ruotsin Bonniersilla perheyhtiöiden vanha kirous näyttäisi osoittautuneen vääräksi. Sananparren mukaan kauppaa ja teollisuutta harjoittavan perheen vaiheet olisivat samat kuin Intian jumaluuksien. Perustajan jälkeen tulee säilyttäjä ja seuraavassa sukupolvessa tuhoaja. Olli Reenpää on kolmannen sukupolven kustantaja, eikä tuhon merkkejä ole. Bonnierilla puolestaan on menossa neljäs tai laskutavasta riippuen viides sukupolvi.
Päivänsankari on jättäytynyt julkisuudessa taustalle, ja kustannusalaa on edustaneet näkyvästi mm. hänen serkkunsa Heikki A. Reenpää. Olli Reenpää ei tiettävästi sekaannu kirjojen valintaan. Suomalainen kustannusliike on kirjatuotannon ja kirjanimikkeiden valinnan kompromissi, jossa talouden on toimittava. Kevyellä kaappariorganisaatiolla ei täällä ole onnistunut kirja-alalla kukaan.
OTAVA onnistui palaamaan pörssistä perheyhtiöksi niin hyvin, että siinä saattoi olla onneakin mukana. Ainakin ajoitus osui juuri oikeaan.
Tämä ilmiö on mielenkiintoinen. Suuryhtiöt ovat usein tavoitelleet johdon ja hallinnon edustavuutta ja luoneet mielikuvaa laajapohjaisuudesta. Otavakin alkoi runsaat sata vuotta sitten suomenkielisen sivistyneistön kansanliikkeenä.
Nyt päätäntätavalta on suvulla, eikä tuloksissa ole itkemistä. Jonkun pitäisi laulaa taas se 25 vuoden takainen laulu 20 perheestä ja sen jälkeen miettiä hetki. Omaisuus, jota kukaan ei omista, tuntuu hajoavan taivaan tuuliin. Suurista ja perinteisistä perheyhtiöistä hämmästyttävän moni on selviytynyt ajan myrskyistä: Ehrnrooth, Stockmann, Fazer, Erkko... Anonyymi finanssipääoma tukehtui ja punapääoma kuoli. Vanhoista perheyrityksistä useat vastustivat kiusausta muuttaa yhtiönsä rahaksi. Olli Reenpään tiedetään vastanneen kiusaajille, että hän pysyy kustantajana, koska se on hänen ammattinsa ja suvun perinne. Tuotto omalle pääomalle ei ole tärkeintä maailmassa.
Otavalla ei ole ollut hallintoneuvostoa, ja sen hallitus on ollut suhteellisen pieni. Hallinnonmuutoksen kourissa kamppailevat valtionyhtiöt ja kauppa- ja teollisuusministeri voisivat kiinnittää tähän huomiota. "Epädemokraattinen" johto voi olla liiketoiminnassa vaihtoehdoista järkevin. Hallintoneuvosto on eräänlainen europarlamentti, jonka merkityksestä ja päätäntävallasta ei ole lähempää tietoa.
HALLINTONEUVOSTO on sekasikiö. Yhdistyksille ja säätiöille se kuuluu. Osakeyhtiöille tämä malli on lainaantunut vierestä ja hämärtänyt vastuunjakoa ja toimintavelvollisuutta. Nimenomaan pankeissa on nähty aivan liiaksi edustuksellisia hallituksen jäseniä, esimerkiksi poliitikkoja ja merkkihenkilöitä. Nyt he ovat tunnetuista syistä liemessä. Pitäisi varoa niin sanottuja luottamustehtäviä. Jos johtokunta tyytyy siihen, että se nauttii toimivan johdon luottamusta, se voi päätyä leivättömän pöydän ääreen ja päästä rahoistaan.
On virhe käyttää poliittisia malleja liike-elämässä. Yhtiöllä on omistaja, henkilökunta ja johto. Tarvitseeko se muuta? Naapuriyhtiössä WSOY:ssä oli aikoinaan käydä kalpaten, kun omistajat ja heidän edusmiehensä alkoivat sekaantua johtamiseen.
CLAUSEWITZIN ja Sun Tzun lisäksi liikkeenjohtajat ja heidän konsulttinsa voisivat kernaasti opiskella strategiaa esimerkiksi Sir Basil Liddell Hartin teoksista. Hän on kuvannut yksityiskohtaisesti esikunnan, operatiivisen johdon ja ylijohdon suhteita sellaisissa hankkeissa kuin Sommen hyökkäys 1916, Pohjois-Afrikan taistelut 1942 ja Stalingrad. Kun bensiini loppuu, niin hyökkäys pysähtyy, vaikka vetäjänä olisi Rommel tai Guderian.
Menestyksen ja tappion takana on aina organisaatio ja sen suorittama taloudellinen ja tekninen suunnittelu. Niitä ei ole usein tapana muistaa eikä esiintuoda. Olkoon tämä poikkeus.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 14-11 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LAKIMIEHEN KUNNIA
SUOMEN LAKIMIESLIITTO juhlii 50-vuotista toimintaansa ja on julkaissut sen kunniaksi Jussi Pajuojan ja Kaius Ervastin kirjoittaman kirjan. Kirja on tässä niin erikoinen, että sitä on vasiten osoitettava sormella lakimiehiä laajemmalle yleisölle. Siinä on kaksi piirrettä, joita ei ole totuttu yhdistämään juristeihin. Se on nimittäin avomielinen ja selkeästi kirjoitettu.
" Till tidernapas har man levat." (Sanomalehtien suosima hokema 1940-luvulta - aikoihin on eletty).
LAKIMIES oli kauan yhtä kuin virkamies. Kruununmiehen ei sopinut järjestäytyä ammatillisesti. Nyt juhlakirjassa sanotaan jokseenkin suoraan, että juristien yhteenliittymien kattojärjestöksi 1944 perustettu Lakimiesliitto onnistui ensimmäisten vuosikymmeniensä aikana lähinnä tukemaan virkamieseliitin asemaa ja kanavoimaan nuorten lakimiesten tyytymättömyyden. Pätevyyden saavuttamiseksi välttämätön käräjäharjoittelu oli näet kauan eräänlaista maaorjuutta. Tai maaseutuorjuutta. Joka tapauksessa työtä vuorotta.
Eipä silti; asialla on kääntöpuoli. Auskultointi antoi ja antaa ne tiedot ja taidot, jotka yliopisto-opetus johdonmukaisesti laiminlyö.
UUTTA on kirjoittajien selitys lakimiesliitosta virkamiesten taktisen torjunnan välineenä vaaran vuosina. Vanha korporaatiomeininki pitkän pitkine oppipoikavuosineen jouduttiin jättämään syrjään, jottei esimerkiksi valvontakomissio tai valtaan noussut poliittinen vasemmisto olisi iskenyt silmäänsä "taantumuksen linnakkeeseen".
Uuden järjestön nokkamieheksi saatiin erittäin huomattava poliitikko ja lakimies, Paasikiven arvostama kansleri Antti Tulenheimo. Muu johtoryhmä koottiin suureksi osaksi silloisista ja tulevista ministereistä ja professoreista. Siitä syntyi kyllä juopa, joka ei liene vieläkään ummessa, nimitäin paraatihenkilöt ja paaria, työnantajat ja työntekijät samassa järjestössä.
KIRJASSA kerrotan säpsähdyttävän oikein hintatarjouksineen kaikkineen liiton juuri läpikäymä lakikirjaseikkailu. Lakikirjan ja muun lainopillisen kirjallisuuden kustantamista jatketaan nyt entiseen tapaan - mutta tuskin enää kauan ilman ulkomaista kilpailua.
Selostus järjestön liikeasioista on varsinainen seikkailukertomus. Suhteellisen kallis ja välttämätön eli siis tuottoisa lakikirja alkoi ilmestyä 1950-luvulla, kun välit aikaisempaan julkaisijaan, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan oli selvitetty (rahalla). Menettelytapa oli silloin, presidentti Reino Kuuskosken aikana - ja juorujen mukaan edelleenkin - sama kuin Repe Sorsa -piirretyissä, joissa sankari vaihtaa salamannopeasti pöydän toiselta puolelta toiselle, eli toimii ostajana, myyjänä, tilaajana, urakoitsijana ja rahoittajana samanaikaisesti.
KANSLERI TULENHEIMO näkyy ennakoineen vuonna 1945 ongelman, joka räjähti käsiin vuonna 1970, kun presidentti Kekkonen syntympäivähaastattelussaan haukkui etenkin tuomarit sosiaalisen todellisuuden sivuuttamisesta ja sokeasta auktoriteettiuskosta ja sitten suuttui, kun juristit eivät taipuneetkaan hänen, Kekkosen, auktoriteettiinsa. Tämä jokseenkin tarkasti ja oikein ja nimet mainiten selostettu tarina on muuan julkaisun herkkupaloista.
Siinä kävi lopulta niin, että kun mentiin henkilökohtaisuuksiin ja Kekkonen otti esimerkiksi korkeimman oikeuden luokkatuomioista näytelmästä "Sotamiehen kunnia" tunnetun sotamies Hytin ampumistapauksen, Lakimiesliiton puolesta hänelle vastasi sen puheenjohtaja Sakari Sohlberg, joka oli korkeimman oikeuden jäsen ja varakkaan ja arvattavasti hyvinkin porvarillisen suvun edustaja - ja joka oli itse vuosikymmeniä aikaisemmin toiminut sotamies Hytin tapauksessa syyttäjänä vaatien tiukasti ja tinkimättömästi köyhälle oikeutta!
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 21-11 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RUNON MUSEO
RUNO voi nousta pitkien aikojen alta totena ja tarpeellisena.
Ennen oli kirja, "Uuden runon museo", Hans Magnus Enzensbergerin toimittama saksalainen antologia. Se ilmestyi kokonaista 34 vuotta sitten ja sitä tuskin oli alkujaan Suomessa kovin monta kappaletta, koska sitä jonotettiin Yliopiston kirjastosta. Muistan lukeneeni sitä ensimmäistä kertaa armeijan jälkeen 1964. Taskukirjaani olen merkinnyt vuosiluvun 1984.
Kokoelman yksi erikoisuus on runojen tavaton runsaus ja tasokkuus ja toinen kaksikielisyys. Runoja on vaikka kuinka monen kielisiä, ja aina niistä on sangen hyvä käännös. Kaikkein onnistuneimmillaan se vaikuttaa niin kuin kaksiäänisyys musiikissa. Äänillä on suhde toisiinsa. Ne ovat erillisiä eri kielisiä. Mutta niistä muodostuu yhdessä jotain.
RUNO voisi mahdollisesti olla filosofian ohella tämän ajan ilmaisu. Historiallisesti runon hyvät kaudet näyttäisivät olevan kovien aikojen tuotetta. Kun aika ei tunne itseään - kuten ruotsinkielisessä Suomessa 1920-luvulla ja sukupolvien sekannuksessa 1950-luvulla, kuten Napoleonin sotien jälkeen Saksassa ja Englannissa, kuten Neuvostoliiton kireimpinä aikoina.
Nyt näkyy merkkejä siitä, että räsymattoprofessionalismi olisi väistymässä.
KAKSI RUNOA Enzensbergerrin antologiasta palasi ehjinä mieleen Eeva-Liisa Mannerin varhaisesta tunnustuksesta, jonka mukaan runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla. Löysin jostain niihin luullakseni 1970-luvun alussa tekemäni käännökset. Mukailin niitä hiukan, ja ne ovat tässä, Pavese ja Ungaretti.
KUOLEMA tulee ja saa sinulta silmät,
se kuolema seuraaa aamusta yöhön
eikä kuuro nuku, vanha katumus,
naurettava pahe. Silmistä tulee
aiheeton sana, äänetön huuto, hiljaisuus
jonka näet kun kumarrut aamulla
puoleesi ja näet itsesi kuvastimessa yksin.
Oi armas toivo! Silloin tiedämme,
että olet itse elämä ja tyhjyys.
Kuolemalla on kaikille silmää.
Kuolema on saanut sinulta silmät.
Jos jättäisi paheen
kuin näkisi peilissä
kuolleen kasvot.
Jos kuulisi suljetun suun,
romahtaisi mykkänä pyörteeseen.
* * *
KUIN TÄMÄ
kirkon kivi
niin kylmä
niin kova
niin kuiva
niin murtumaton
niin täydellisen
sieluton
kuin tämä kivi
on itkuni
joka ei näy
kuolema
maksetaan
elämällä
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 28-11 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MAAT JA HERRAT
EDELFELTIN runonkuvitukseen kuuluva "Maaherra"on lakimiesten ikoni, joka viittaa vuosisadan alun sortokauteen. Ehkä kuvat saivat ajankohtaisuutta myös 1945 alkaneesta sortokaudesta.
Kuva symboloi lain muuttumattomuutta, korkeutta ja pyhyyttä, vaikka se riippuisi huoneistoissa, joissa oikeutta jaetaan kuin pelikortteja. Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää.
Historiallinen asiayhteys selvittää kuvan ja runon taustan. Venäläinen sodanjohto uhkasi 1809 järjestää erittäin suuria vaikeuksia perheille, elleivät suomalaiset sotilaat kiireesti irrottautuisi kenttäarmeijasta. Maaherra Wibeliuksen väitetään silloin tähdentäneen venäläiselle kreivi Buxhövdenille lain periaatetta, joka on ollut "ikivanhuudesta noudatettavana:" Jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan."
TÄMÄ KALLIS aarre on arvioitava uudelleen, nimittäin ikivanha laki, köyhien suoja, osattomien turva, henkilökohtaisen vastuun periaate.
Maaherran tulkinta oli yksioikoinen. Todellisuudessa jopa Wibeliuksen lakikirjassa, joka on kuvattu Edelfeltin teoksessa, oli mm. määräys, jonka mukaan kihlakuntaa sakotettiin manttaalin mukaan, ellei tapettuna tavatun surmaajaa tavoitettu tai ketään saatettu epäluulon alaiseksi yön ja vuoden kuluessa. Vanhemmissa maan ja maakunnanlaeissa puolestaan sallittiin eräissä tilanteissa hyvityksen vaatiminen tai ottaminen loukkaajan sukulaisilta.
YKSITYISOIKEUDESSA samaistaminen tunnetaan vanhastaan. Oikeudellinen vastuu voi purskahtaa yhtiömuotojen läpi. Jos yhtiöitä on käytetty puliveivaamiseen, tuomioistuin voi jättää lain kiertämiseksi rakennetut muodot huomiotta.
Lordi Denning sanoi sen kauniimmin vuonna 1969:" Ennakkotapaukseen Salomon v. Salomon & Co. Ltd on suhtauduttava varovasti. On väitetty, että tuo ratkaisu viskaa verhon osakeyhtiön ylle, eikä tuomioistuin näe hunnun läpi. Mutta se ei ole totta. Tuomioistuin voi kiskaista verhon pois. Se voi riisua naamiot ja tekee sen usein. Se katsoo, mitä on haluttu kätkeä..."
TALOUSRIKOLLISUUDESSA on tavallista, että käytetään yhtiöitä, joista jotkut rahoittavat loistoasuntoja ja autoja omistajalleen, jotkut ovat konkurssissa ja omistaja itse velkajärjestelyssä eli saamassa vastuitaan anteeksi. Näiden järjestelyjen purkaminen ei ole helppoa. Osakeyhtiön pääperiaate on kuitenkin se, etteivät osakkeenomistajat vastaa mieskohtaisesti osakeyhtiön velvoitteista eivätkä toisaalta saa käyttää osakeyhtiön varoja kuin omiaan.
VAIKEAMPI kysymys on rikosoikeudellisen vastuun kohdentaminen esimerkiksi yhtiöön, jonka hyväksi rikokset on tehty. Kaavaillut ratkaisut oikeushenkilöiden rangaistusvastuusta eivät oikein vakuuta. Uudet rikostyypit, kuten ympäristörikokset ja avustusrikkomukset, eivät tahdo mitenkään mahtua perinteisen ajattelun kaavoihin.
Ilkeintä on, että termi "järjestäytynyt rikollisuus" eli esimerkiksi mafiamainen toiminta ja huumekauppa, on järjestäytynyt nimenomaan laillisiksi yhtiöiksi ja yrityksiksi.
Voimassa oleva laki rankaisee tehokkaasti ja ongelmattomasti ihmistä, joka viskaa kiven ikkunaan. Yhtiölle, joka suistaa toiminnallaan valuutta tai osakekurssit saranoiltaan, ei sitä vastoin mahdeta juurikaan mitään.
Yhtiön on helpompi paeta ulkomaille kuin ihmisen. EU:lla olisi tässä selvä sauma.
JOKA pitää oikeuslaitoksen riittämättömyyttä pienenä ongelmana, ajatelkoon hetken Italian viime aikojen tapahtumia. Kysymys on oikeastaan siitä, että paikoin on ollut olemassa kahdet tai kolmet lait, yhdet paperilla, toiset käytännössä, kolmannet kadulla.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 05-12 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MIEHEN KUNNIA
MIEHEN HÄPEÄ on naisen kunnia. Ja naisen häpeä ja häpäiseminen miehen kunnia. Tämä saattaisi olla sukupuolten taistelun käsikirjoitus lyhyen kaavan mukaan.
DOSENTTI JUHA SILTALA on nyt toisen kerran käynyt tieteellisesti varustettuna käsiksi asioihin, jotka eivät voi olla ihmiselle yhdentekeviä. Hänen edellinen historiantutkimuksensa käsitteli suomalaista ahdistusta. Uusi kirja koskee miehen kunniaa, alaotsikon mukaan modernin miehen taistelua häpeää vastaan. Jos saisi arvata, kolmannen tutkimuksen aihe voisi olla pelko. Toisaalta siitä on jo kirjoitettu Ranskassa aika hyvin, pelon historiasta.
Sekä ahdistusta että häpeää koskevat kirjat ovat vaikeita. Aiheet ovat vaikeita, kirjoittajan kieli liikkuu epäsovinnaisesti tieteellisen ja kaunokirjallisen tyylilajin välillä. Metodi on vaikea ja kytkentä suomalaisen Terapeia-ryhmän psykoanalyyttiseen näkemistapaan on lukijalle vaativa. Tyylillisesti Siltala kallistuu enemmän Saksaan kuin Ranskaan, syvällisyyttä kirkkauden kustannuksella.
Ahdistunut ja häpeilevä lukija tekee kuitenkin viisaasti, jos perehtyy näihin teoksiin ällästikun kanssa, sydänkammionsa hiljaisuudessa. Se maksaa vaivan nimenomaan verrattuna historiantutkimuksen tavanomaisiin faktavalikoimiin ja kaunokirjallisen proosan hedelmättömiin sielunkairauksiin.
En sano vakuuttuneeni kirjoittajan keinoista enkä tuloksista. Sanon tässä vaiheessa, että ne ovat tehneet voimakkaan vaikutuksen.
Omissa tutkimuksissani olen kysynyt ahdistuneesti, mikä on se "kunnia", jonka loukkaamisesta laki rankaisee. Oikeustieteen vastaus, jonka mukaan se olisi ansaitsematonta ja kohtuutonta epäkunnioituksen osoittamista, on yhtä tyhjän kanssa. Oma alustava vastaukseni perustuu alakulttuurien eli kulttuuristen ryhmien käsitteeseen ja ajatukseen, että näillä ryhmillä on omat lakinsa ja oma oikeutensa. Noiden julkisen rikoslain veroisten näkymättömien säädösten rikkominen on kunnian loukkaamista, koska kysymys on ihmisen asemasta ja arvosijasta näkymättämällä asteikolla.
JULKINEN reaktio osoittaa, että Siltalan aiheenvalinta on osunut kohdalleen. Teos herättää huomiota. Teoreettisesti Siltalan psykohistorian taustalla häämöttää kaksi ajatusrakennelmaa, joiden nimet käyvät rumista sanoista joissakin yliopistollisissa piireissä, nimittäin fenomenologia ja eksistenssifilosofia.
Perinteinen tiede ja hyvä yhteiskunnallinen huolto eivät tavoita ihmisen keskeisongelmia, kuten kärsimystä, kuolemaa, syyllisyyttä. Niitä ei voi hoitaa selittämällä eikä parantaa lääkitsemällä.
Silti on luultavaa, että nämä eksistentiaalit määräävät ihmisen toimintaa selvästi ja vahvasti. Siksi niiden pudottaminen kaiken tutkimuksen ulkopuolelle on uskallettua. Kaunokirjallisuus harrasti niitä ennen paljon, Dostojevskista Camusiin - "Sivullinen" on pieni romaani kärsimyksestä ilman syyllisyyttä, ja yhteiskunnan raivostuneesta reaktiosta sellaiseen: mies joka ei osoita tavan edellyttämää surua äitinsä hautajaisissa on ihmispeto.
KRISTILLISESSÄ perinteessä häpeä on keskeinen tunne. Matteus-passion tekstiä hallitsevat häpeä, pilkka, syyllisyys, veri, haavat, kyyneleet.
Passion aariassa lauletaan aaria:"... kärsivällisyyttä, kun väärät todistajat pistävät minua kielellään, syyllisyyteni vuoksi kärsin pilkan ja häpeän..."
Paavo Ruotsalainen veisasi:" Sinuhun turvaan Jumala, mua häpeästä säästä", mutta uuden virsikirjan mukaan se menee "...mua vaivan alta päästä".
Aivan kuin tähän muutokseen sisältyisi ratkaiseva sensurointi, selän kääntäminen totuudelle.
HÄPEÄ ON korventava tuli, jossa ihminen palaa joko tuhkaksi tai kuonaksi. Milloin tuloksena on kuonaa, on myös malmi on erottunut.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,12 -12 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
POIKKEUKSELLINEN KYVYKKYYS
POIKKEUKSELLINEN kyvykkyys tulee näkyviin lähinnä poikkeusoloissa. Muutoin, rauhan ja rikkauden kurimuksessa, epätavallisetkin suoritukset kuitataan kylmäkiskoisesti, jos niitä pannaan ensinkään merkille.
Urheilussakaan ei palkita parhaita, vaan voittajat. Taiteessa pidetään yllä aika keinotekoisia kilpailuja ja palkintoja. Mutta kuokan varressa tai sorvin ääressä olevaa ei kiitetä, ei vaikka hän olisi valtiovarainministeri.
SOTASUORIUTUJISTA osa siirtyi aika ongelmattomasti vaativiin siviilitehtäviin, kuten talvisodan Ässä-rykmentin Väinö Leskinen tai pataljoonan komentajina reservin upseereiden huipuiksi arvioidut Päiviö Hetemäki ja myöhempi piispa Jukka Malmivaara. Osalle kävi huonosti. Tietyllä luonteenlaadulla ja hermoston rakenteella poikkeuksellinen kyvykkyys sotatoimissa johti julkkiksen urakehitykseen, eli komeaa nousua seurasi vielä komeampi lasku.
SOTATOIMIEN psykologia ja sosiologia saattaa olla eräänlaista korkeapainekemiaa. Samat ilmiöt, joita esiintyy normaalioloissa, tulevat sodassa näkyviin nopeammin ja vahvemmin. Esimerkiksi normaalista poikkeava kyvyttömyys, jota on hiukan tutkittukin. Suomessakin oli joukko Venäjän vallan aikaisia kenraaleita ja eräitä korkeita jääkäriupseereita, joista ei sitten sodan aikana kuultu juuri mitään. Ja oli toisia, joiden kyvyt heidän kollegansa olivat yksimielisesti arvioineet korkeintaan keskinkertaisiksi, ja nämä silti ottivat ja suoriutuivat loistavasti.
Mutta kaava ei ole selvä. Joskus ääriolosuhteissa tulevat näkyviin vain ääriominaisuudet. Joskus ulkoiset seikat vaikuttavat asioiden kulkuun. Eräiden Mannerheim-ristin ritareiden puheissa voi olla perää: Kekkosen kauden Suomen tasavalta syrji sodassa kunnostautuneita kansalaisiaan ehkä enemmän kuin tahdikkuus Neuvostoliittoa kohtaan olisi edellyttänyt. Mahdollisesti ilmiöön vaikutti jotain fyysisen ja urheilullisen Urho Kekkosen henkilökohtainen suhtautuminen sotaisiin saavutuksiin: itse enimmäkseen syrjässä toiminnasta ja politiikasta, välillä nostomiehenä rintamalle lähdössä, velimies talvisodan aikana kansallinen kuuluisuus, sissipäällikkö.
ENTÄ JOS "Tuntemattoman sotilaan" henkilöt - nyt jo yhtä väistämätön kansallisgalleria kuin aikaisemmin Vänrikki Stoolin sankarit - olisivat todellisia ja jos kaikki olisivat säästyneet sodasta hengissä, miten heidän kyvyillään olisi suoriuduttu siviilissä?
Rokka olisi äänestänyt kansandemokraatteja vuoden 1945 vaaleissa, pettynyt heihin ja esiintynyt 1970-luvulla pienehkön maalaiskunnan vennamolaisena kunnanvaltuutettuna. Hietanen olisi viljellyt aikansa helvetin huonoksi mainitsemaansa peltotilkkua Varsinais-Suomessa ja yritellyt hiukan katkeroituneena, vähäpuheisena miehenä yhtä ja toista, pahemmin onnistumatta. Koskelassa olisi ollut ainesta kunnallisneuvokseksi, mutta vanhaan kotipitäjäänsä palanneena hän olisi luultavasti jurottanut sen suuremmin erottumatta kotitöissään, kunnes olisi kuukahtanut sydänkohtauksen satuttamana ojan penkalle tai pihaan esi-isiensä tavoin. Kapteeni Kaarna olisi siirretty Karjalan armeijan esikunnan käskyllä lajittelemaan pyykkiä rykmenttiportaaseen, sillä hän oli aidosti kyvykäs ja samalla miesten parasta ajatteleva. Majuri Sarastiestä olisi tullut ensin eversti ja sitten eläkeläinen. Eversti Karjulasta ei olisi tullut kenraalia, vaan pientä tai keskisuurta teollisuutta harjoittavan yrityksen henkilökunnan päällikkö. Kapteeni Lammio ei olisi koskaan päässyt sotakorkeakouluun. Lehdosta olisi tullut SAK:laisen ammattiliiton keskeinen toimihenkilö. Kariluodosta olisi tullut filosofian maisteri ja oppikoulun opettaja ja erottuaan rouvastaan hän olisi määrätietoisesti alkoholisoitunut. Lahtinen olisi vetäytynyt inhoten poliittisesta toiminnasta - olihan hän romaanissa Väinö Linnan omakuva tai ihanneminä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,19 -12 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
IHMEELLINEN BACH
MIKSI EI Bachia voisi soittaa pianolla samaan tapaan, jonka sellistit ja eräät kuorot ovat jo avanneet? Soolosoitin saa säestää itse itseään ja ottaa lupaa kysymättä vapauksia.
Bach ja piano on hankala yhdistelmä. Kun joku etevä henkilö ryhtyy nuorena harjoittelemaan pianonsoiton taidetta, ensin hänelle opetetaan, että J.S. Bach on Jumalan varamies. On harjoitettava inventiot ja mielellään Das Wohltemperierte Klavierin molemmat kirjat, 48 preludia ja fuugaa kaikissa sateenkaaren väreissä.
Kun etevä henkilö sitten saa jonkinlaisen tekniikan kasaan ja ryhtyy valmistamaan esitettäviä kappaleita, käykin ilmi, ettei Bachia pidä soittaa, koska hänen klaveerimusiikkinsa on sävelletty eri soittimille, lähinnä cembalolle, ja tietysti uruille; niiden soittaminen pianolla on aiheetonta. (Cembalo on hieno soitin, mutta harvinainen ja kallis ja vaikea pitää vireessä ja siinä mielessä ihmismäinen, ettei se usko, vaikka sitä lyö.)
Tässä on jotain mätää.
SUURET PIANISTIT ovatkin soittaneet Bachia flyygelillä kylmän rauhallisesti ja eräät heistä eivät viitsi edes jäljitellä cembalon sointia. Jopa Svjatoslav Richter, jonka Wohltemperierte on jälleen myynnissä, suhtautuu kylmäkiskoisesti nuotteihin merkittyihin paisutuksiin ja korostuksiin, vaikka hänen tulkintansa on hyvin "normaali". Gavrilov ja Schiff soittavat määrätietoisesti pianoa, mutta en ole pohjattoman innostunut heidän Bach tulkinnoistaan. Dinu Lipatti vainaja oli kuin Taika-Jim: hän osasi tehdä käsillään hypnoottisia liikkeitä. Glenn Gouldista ei pitäisi virittää riitaa nyt kun kaikki ovat tietävät, että hän oli pianistina nero. Hänen versiotaan Wohltemperiertetä kun ei kestä kuunnella. Muutoin kuin esimerkkinä siitä, että mihin on merkitty laulavasti ja legato, siinä saa soittaa takovasti ja staccato, ja biisi joka on silmin nähden tarkoitettu hitaaksi, voidaan pimputtaa niin nopeasti, että "piästä koskoo" (kuten Holopaisen mummu tapasi sanoa).
Tatjana Nikolajevna on levyttänyt hienosti Goldberg variaatiot, ja Maria Tipo on merkittävä taiteilija. Suomalaiset ovat tehneet Bachia pianolla hyvin, ja taannoin tuli tietoisuuteen venäläinen Demidenko, joka uskaltaa antaa sävelten soida menemättä itse valon eteen niin että musiikki on varjotonta.
OIKEASTAAN edellä kirjoitettu on johdantoa asiaan, joka ei ole uutinen. Olen vain itse hidas ja toisaikainen.
Kyse on Olli Mustosen uudesta levystä ja etenkin Bachin D-duuri pianokonsertosta, joka on melkein sama asia kuin E-duuri viulukonsertto eli tuttu. Soittokunta on Deutsche Kammerphilharmonie ja sitä johtaa Jukka-Pekka Saraste.
Kenen lienee ansio, mutta esitys on koko maailmaa mittapuuna käyttäen huippu: säkenöivintä Bachia. Ja ennen kaikkea - kuritonta! Mutta musikaalista. Ei omituista. Eikä oikullista.
Tuota levyä ihmetellessä palaa mieleen joutava vertaus: jos setä Bach vaeltaisi vielä maajalassa, hän ei varmasti soittaisi pakastettua musiikkia siten kuin nuotteihin on tullut merkityksi, eikä hän ikinä sivuuttaisi konserttiflyygeliä olankohautuksella. Jos käytettävissä olisi vielä sopiva kamariorkesteri, flyygelin äärestä kuultaisiin kohta raivokasta musisointia ja huuto: "Sikanautaa!" Rasvaa ja makua! Ääntä ja sointia.
Flyygeli, merkillinen keksintö, jota käyttäen voi soittaa viululla pianoa tai pianolla viulua, sytyttää samanaikaisesti sekä äänet että värit!
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,02 -01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
EREHDYKSIÄ
UUDENVUODEN aikaan lehdet kirjaavat mennyttä vuotta ja povaavat tulevaa. Vuosi 1994 ei ollut ainakaan se yleinen ja lopullinen katastrofi, jota Suomessa luvattiin. Henkilökohtaisella tasolla vuosi oli kullekin omansalainen.
Suvaitsin huvittua ja sitten hetken hävetä katsellessani vuoden kirjauksia. Annoin vuosi sitten kustantajalle suullisen arvion ja lausunnon Jostein Gaardnerin kirjasta "Sofian valinnat". Ilmoitin, että kirja on kummallinen, sillä ei ole menestymisen mahdollisuuksia ainakaan Suomessa ja sanoin filosofian opettajan arvovallalla, että filosofia on kaiken kaikkiaan out, varsinkin nuoria ajatellen.
Silloinen lausuntoni kysyjä ei sattunut muistamaan, miten asiantuntijan mielipiteisiin on viisasta suhtautua: kuunnella, maksaa vaadittu palkkio ja sitten tehdä täsmälleen päin vastoin. Vaimovainajani saavutti kustantajana hyviä tuloksia käyttäen sitä menetelmää.
No, Sofian valinnat oli siis kaksinkertainen erehdys. Kirja on hyvä ja myy kuin siimaa ja filosofia on järkyttävällä tavalla muodissa. Ennen kuin arvaamme akateeminen oppineisuus on ongelmissa ja tarkoin vartioidut suvaittujen filosofian koulukuntien raja-aidat rempallaan.
Mutta erehtymiselläkin on filosofiansa.
IHMISOIKEUKSIA koskeviin kansainvälisiin yleissopimuksiin olisi aika tehdä lisäyksiä. Erehtyminen olisi oleva ensimmäinen uusi ihmisoikeus. Toinen olisi huolimattomuus ja kolmas huolettomuus. Neljäs voisi olla vaadittavan joutuisuuden noudattamatta jättäminen (suomeksi laiskuus) ja viides riittämätön asiantuntemus ja ammattitaito.
Näiden viiden ominaisuuden turvin voi luottavaisin mielin harjoittaa esimerkiksi lehtikirjoittelua. Teen niin itse. Muistelmateoksista olen huomannut, että toisetkin tekevät samaa. Lauri Karénin "Herrasmiehiä valepuvussa" on hyvin aidon makuinen ammattikirjoittajan muistelmateos ja hauskakin. Siinä kerrotaan aika vähän onnistumisista ja aika paljon möhläyksistä.
Onnistunut kirjoitus tai onnistunut elämä on kuin teollisuustimantti tai jäljitelty helmi: kadehdittava, täydellinen, upea, salaperäisesti kimaltava ja täysin mielenkiinnoton.
POIKA TUOMISTA koskevasta elämäkertateoksesta käy ilmi suunnilleen sama asia kuin kirjakauppoihin nyt ilahduttavasti uutena painoksena palanneesta Shirerin teoksesta "Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho". Niistä käy ilmi, missä ne olivat ne parhaat ihmiset, jotka harvoin jos koskaan erehtyivät, joiden tarkkuus ja huolellisuus hakivat vertaansa ja joiden asiantuntemusta ja ammattitaitoa kukaan ei keksinyt edes epäillä.
Heikäläisillä oli pysyväinen tyyssija Moskovassa ja Berliinissä ja heitä oli kahta rotua. Huippunimet, kuten Hitler ja Trotski, Lenin ja Molotov, ehkä todella olivat ihmisinä henkisesti sellaisia, joita muinoin nimitettiin epäsikiöiksi. Kiinnostuakseen heistä pitäisi olla koulutukseltaan patologi. Pikkunilkit ovat vain tympeitä. Jos on ryöstettävä talonpoika tai pistettävä sika tai kansanvihollinen, tekijöistä ei ole koskaan puutetta ainakaan jos palkkio maksetaan luonnossa, nestemäisenä, suoraan paikalla nautittavana.
SUORIUTUMINEN elämästä ja kuolemasta on edelleen, kuten se on aina ollut, tavallisten ihmisten varassa. Niiden jotka eivät oikein osaa ja yrittäessään erehtyvät tai väsyvät kesken.
Tunnetusti tavallisista ihmisistä syntyy lynkkauskopla vähällä. Tunnetusti suurin toivo on tavallisten ihmisten arkinen kunnollisuus. Sitä on vaikka mitä määrät.
Hyvää uutta vuotta tavallisille ihmisille.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,09-01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
UPEA NAINEN
EN KIRJOITA TÄTÄ ylistääkseni faraoita enkä ylistääkseni jumalia, lausui Sinuhe, savenvalajan ja hänen vaimonsa poika. Ja kirjoitti faaraon yhdellä aalla. Ihmisen turhuus on tomua köykäisempi. "Upota hänet suruun ja pettymykseen, ja jos hän nousee, hän nousee samana kuin ennen."
En kirjoita minäkään ylistääkseni olemassaolevia naisia, mutta tulevia, eikä katkeruuteni ole samalla tavalla karvas kuin Sinuhen. Sillä vaimot eivät lakkaa lapsia synnyttämästä ja jos kohta ei lupaus paremmasta eikä ihmisen tulemisesta toiseksi ole perustettu hiekkaa kestävämmälle pohjalle, tulee silti uusia ihmisiä meidän, kulumassa olevien sijalle.
TUTTAVAPIIRIINI kuuluu nyt muuan uusi ihminen, joka on jo korkeassa iässä. Hän täyttää näinä päivinä kuukauden. Hän on sanalla sanoen upea nainen.
Sikäli kuin saatoin havaita, kun teimme tuttavuutta, tässä pienessä henkilössä oli jokseenkin kaikki täydellistä: enkelikatse joka tuntuu tunkeutuvan sinertävistä silmistä etäälle olevaisen tuolle puolen, hymy joka merkitsee erään käsityksen mukaan sitä, että vauva näkee huoneissa enkeleitä, ja toisen käsityksen mukaan taas sitä, ettei sen pientä ja pyöreää vatsaa enää kipristele äsken ahnehdittu maito; itkussa ikivanhoiksi vääntyvät kasvot, merkillisen monipuoliset, kynsien kruunaamat sormet ja täysin käyttämättömät jalat.
TUNNE ON tällaisen uuden tuttavan edessä kerran toisensa jälkeen sama. Ihan ensi näkemältä tulee mieleen ihmisen sukupuu ja kädellisten menestynyt heimo ja tekisi mieli sanoa - varpaita katsellessa vasiten - että ota kuule banaani. Sitten sitä kuitenkin mykistyy sellaisen silkkihiiren edessä eikä enää halua puhua mitään, kun ei se pieni ihminen vielä osaa suomea, hyvä kun on ennättänyt syntyä, jouluksi kotiin.
Jos sellaisen lumottaren saisi kotiin käymään, ehkä sille voisi kuitenkin soittaa pianolla jotain mukavaa, kuten a-molli fantasian ja fuugan BWV 904. Se ei varmasti tykkäisi huonoa, vaikka soitto hiukan takertelisi, kun se on niin pieni vielä. Sen se kuitenkin ymmärtäisi, että juuri hänen musiikkiaan tässä esitetään, väreilyjä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen kohtauspinnalta.
ENNEN OLI haltiakummeja, jotka kokoontuivat vastasyntyneen kehdon äärelle jakamaan lahjojaan. Siis: mitä lahjoja lapselle?
Luen lehtiä, silmitellen. Havaitsen muutoksia parempaan. Muistan ajan, jolloin ympäristön tilasta huolta kantavat luokiteltiin suoralta kädeltä bolseviikeiksi. Eipä osunut oikeaan se nimike. Olen elänyt ajan, jolloin naisen asema on muuttunut elegantista keskustelun aiheesta tai kotiaineen otsikossa rehelliseksi kysymyksenasetteluksi. Näen että tasa arvo on tavoittamatta, jos se määritellään mahdollisuuksien tasajakona.
Nuorellakaan naisella eivät ole edessä ongelmattomat ajat, vaikka meillä on varmaan pian presidenttinä ja pääministerinä naisia. Uusi polvi joutuu toteuttamaan tilanteen, jossa nainen esimerkiksi ottaa ja saa psykologisen johtajan eli aloitteentekijän ja vastuunkantajan tehtävät, vaikkei hän olisikaan murskaavasti miehiä etevämpi ja pätevämpi kuten joku Kirsti Rissanen, kansliapäällikköni oikeusministeriössä viime torstaista.
KAKSI LAHJAA toivoisin nuorelle naiselle. Ensin: työtä. Ennen muuan värillinen mies, joka väitti olevansa Atahualpa Yupanqui, lauloi viinan syömällä äänellä kehtolaulua: trabajando duramente, ankarasti työtä tehden. Se on hyvä ja surullinen ajatus.
Toiseksi: rohkeutta. Se on maailmaan tulijalle tarpeen enemmän kuin muu. Sitä tarvitaan hienoissa asioissa ("toiseus"; "naiseus") ja sitä tarvitaan ennen kaikkea tavallisissa arjen asioissa.
Du courage, ma petite!
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,16 -01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SOTEVA
SOTEVA eli sotakorvausteollisuuden valtuuskunta on erikoislaatuinen vaihe isänmaamme historiassa. Keskusteltaessa nyt uusien tähtien alla - aiheellisesti - suomalaisuudesta, tuon elimen vaikutus olisi muistettava. Sotakorvaukset maksettiin loppuun ennen Helsingin olympialaisia eli 1950-luvun alussa, mutta on perusteltua epäillä, että tuo merkillinen ajanjakso vaikutti meihin eli Suomen kauppaan, teollisuuteen, merenkulkuun ja kulttuuriin arvattua syvemmin.
TURUN yliopiston kulttuurihistorian professori Keijo Virtanen selvitti muutamia päiviä sitten lehdessä, miten uuden unionin myötä muuttuvat suomalaisuus ja suomalaisten käsitys itsestään. Laajalti Topeliuksen ja Yrjö-Koskisen perua oleva suomalainen omakuva on juuri niin sekava ja umpimähkäinen kuin ihmisten käsitykset itsestään, toisistaan, kansakunnastaan ja toisista kansakunnista yleensäkin ovat.
Virtasen artikkelissa oli kuitenkin myös puhe laajasta koulutusohjelmasta, jonka muuan keskeinen linkki on Turussa, kulttuurihistorian romanttisessa puurakennuksessa entisellä kasarmialueella yliopistonmäen ja joen välissä. Kysymyksessä on kulttuurisen vuorovaikutuksen ja integraation tutkijankoulutusohjelma ja tarkoituksena on saada tietoa luulon sijaan; sivutuotteena toivotaan melkoinen määrä uusia tohtoreita, joilla on taitoa ja työtä.
Tutkimusteemoja ovat identiteetti, integraatio, etnisyys ja kulttuurinen vuorovaikutus. Käyttämällä taitavasti näitä sanoja saattaa saada apurahan.
Asia on kiinnostava. Hakisikohan apurahaa tutkimukseen "Entisyys ja etnisyys"?
APURAHA jääköön. Tässä ei ole keskeneräisistä töistä puutetta. Mutta henkilökohtainen reunamerkintäni suomalaisuuteen ja omakuvan ongelmaan on tuo Soteva.
Kun rauha puhkesi ja sotakorvaukset alkoivat, perustettiin suomalainen reaalisosialismi, ja sitä vetämään tulivat vuorineuvokset Kivinen ja Gräsbäck. Tehtävänanto oli selkeä. Korvaukset oli saatava pyörimään tavalla tai toisella. Valtuudet olivat rajattomat.
Tuota suomalaisen teollisuuden sankarivaihetta on käsitelty tutkimuksissa ja muistelmissa yllättävän vähän. Eräässä teoksessa, jonka kirjoitti näissä asioissa itse mukana ollut Ilmari Harki, kerrottiin Sotevan matkustavista miehistä, jotka asioivat majapaikastaan Hotellin Vaakunan kerroksista käsin mielestään liiankin usein Neuvostoliiton edustajien kanssa Rautatientorin toisella puolella.
Silloin oli tavallista, että Sotevan mies saattoi ajaa junalla vaikkapa Tampereelle ja käskeä esimerkiksi toimittamaan jonkun tehtaan pihasta määrtätyn erän erikoisterästä kilpailevalle firmalle. Kun onnettomat luovuttajat yrittivät itkeä, että kun me ostimme nämä teräkset jo ennen sotia ja ihan omalla rahalla, Sotevan miehet hyppivät ilmaan ja käskivät omistajien pitää turpansa kiinni tai toimia muutoin tavalla, joka johtaa siihen, että kitinä loppuu välittömästi.
KYSYMYS oli siis massiivisesta sosialisoinnista kapitalismin oloissa johtavien kapitalistien ja kokeneimpien liikkeenjohtajien ohjauksessa.
Mielenkiintoinen pointti on tämä. Vaikka Soteva lakkautettiin, kilpailurajoituksia ei lakkautettu. Liikemaailma ja urakoitsijat olivat oppineet, miten markkinat jaetaan ja hinnat rukataan myyjien mieleisiksi. Aito kilpailu oli kauhistus. Asiat päätettiin kabineteissa vuorineuvosten ja ay-johtajien kesken, ja kansanedustajat ja ministerit allekirjoittivat pääoman ja työvoiman asettaman vekselin. Viulut maksoivat palkansaajat ja pienomistajat.
Niin se kävi. Vasta nyt tuo järjestelmä ja sitä ylläpitänyt ajattelutapa ovat purkautumassa. Ja siksi Suomi on rakenteellisesti ja mentaalisesti toista maata kuin esimerkiksi Ruotsi, muista Euroopan unionin maista puhumattakaan.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,23 -01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TIEN ARMOILLA
KESKIAJALLA ei ollut kansanjoukkoja, luennolla sanottiin. Tämän aiheen kannalta on sivuseikka, että muistaakseni pidin sen luennon itse; väite oli joka tapauksessa yllättävä ja kysymyksiä herättävä.
Luennoijan tarkoituksena oli tiettävästi viitata maantieteen eli maan fysikaalisen pinnanmuodostuksen ja peitteisyyden sekä etenkin välimatkojen yliherruuteen ihmisten historiassa.
Jos meillä oli täällä nälkävuodet meneillään ja Hämeen sydänmailla, Savossa ja Karjalassa kuoli pitkin talvea ihmisiä kurjuuteen, niin Turussa olevista viljalaivoista ei ollut mitään apua. Rautatietä ei ollut, joten viljaa ei saatu millään ilveellä kuljetetuksi hädänalaisille ennen vesien aukeamista.
HEVOSET ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin tämän hetken Suomen kansa työehtosopimusratkaisuissaan: syövät kuormasta. Hevospelillä kuljettaessa on tiedettävä, mistä saa lisää rehua. Ellei tällaista tietoa ole tai jos ei ole rahaa, hevosen on kuljetettava tavaran lisäksi rehunsa. Kun puoli kärryllistä on syöty, on käännyttävä takaisin. Valkoiseksi ryöstetty ja syöty maa talvella on tässä mielessä kuin meren aukea ulappa. Se ylitetään omin eväin tai ei ollenkaan.
Persian suurkuninkaista 30-vuotisen sodan armeijoihin ja Saksan kolmannen valtakunnan panssarikiiloihin tämä yksinkertainen tosiasia aiheutti vetäytymisen tai joskus tuhon juuri lopullisen voiton häämöttäessä. Saksan panssarikiiloja eivät tuhonneet venäläiset, vaan Venäjä. Johtaja käski jatkaa Kaukasukselle senkin jälkeen, kun panssarivaunuille polttoainetta kuljettavien kuorma-autokolonnien polttoaine oli huvennut puoleen. Sen jälkeen oli vain kaksi vaihtoehtoa, öljykentille ja vihollisen polttoainevarastoille tai tuho. Kohtalo vastasi: tuho.
ENNEN Napoleonin sotia tiestö määräsi taistelut. Omia aikojaan syntynyt maantie kestää rykmentin, mutta divisioona marssii sen velliksi. Ratsuväenosastot taas olivat oman aikansa panssarijoukkoja, jotka kykenivät liikkumaan poikkimain teistä riippumatta. Niillä oli sekä taistelussa että tiedustelussa sama tehtävä kuin esimerkiksi meidän sotiemme kaukopartioilla ja lujakuntoisilla jalkaväkikomppanioilla, jotka kykenivät koukkaamaan maaston kautta.
Napoleon satsasi viertoteihin, mutta Venäjällä hän kohtasi kolme itseään vahvempaa vihollista, Kutusovin, tieurien alkeellisuuden ja pakkasen. Ja lisäksi armeija söi kuormasta.
Keskiajalla ja oikeastaan Napoleoniin asti suurten sota- ja väkijoukkojen kokoontumisen esti myös huollon mahdottomuus. Jotain jokea pitkin olisi voitu kuljettaa sapuskat muutamaksi päiväksi, mutta siinä kaikki.
Niinpä menneisyyden kaupungeissa ei ollut suuria toreja eikä aukioita. Sellaisille ei ollut tarvetta.
HELSINGIN Senaatintorilla tulee mieleen tykistö. Ruutukaava eli leveät, suorassa kulmassa leikkaavat kadut ja avarat torit, palvelee tietoisesti niin sanottua yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Kun jonkin Pietarin Talvipalatsin eteen rakennetaan tori, se rakennetaan siinäkin tarkoituksessa, että torilla on vaivatonta teurastaa suurikin määrä kansalaisia. Kuten kerran tsaari Nikolain II:n verisunnuntaina tapahtuikin. Senaatintori ja Rautatientori olivat vuosien 1917-1918 levottomuuksien polttopisteitä.
Pariisin suuret bulevardit aukaistiin 1800-luvulla tunnetusti samassa nimenomaisessa tarkoituksessa: jotta ratsuväki pääsisi ajamaan ihmisten päälle; jotta tykistö voisi ampua.
Vaikutus ei ollut toivottu. Suuret kadut vetivät kaupunkeihin lisää väestöä. Väestön kasvu ja tiestön kasvu seuraavat toisiaan. Kumpi on syy ja kumpi seuraus, sitä ei tiedetä.
Englannissa teiden kuljetusvolyymi eli tavaraa ja ihmisiä kiloa per kilometri kaksinkertaistui 15 vuodessa juuri ennen rautatien keksimistä.
TIE JA TORI olivat oman aikakautensa medioita, joita pitkin kulkivat ihmiset, tavarat, palvelut, sota, tauti ja kuolema sekä hyvä ja paha tieto.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,30-01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
USKOVAISTEN TAVARA
MUUAN KIUSANKAPPALE tahtoi tietää, kenen luvalla yhä useammat julkiset laitokset käyvät kauppaa palveluillaan. Eräät julkiset kokoelmat esimerkiksi perivät "tekijänoikeuskorvauksia" vapaista teoksista ja valokuvista. Ei millään oikeudella. Kun kirjoitus, kuva tai valokuva on oikeudellisesti vapaa eli tekijän kuolinvuodesta on kulunut 50 vuotta, se on kenen tahansa käytettävissä, eli uskovaisten tavaraa, joka sananparren tietämän mukaan on yhteistä.
Taustalla on tietysti kysymys oikeudenmukaisuudesta ja siitä, onko valtion laitoksilla ja siis valtiolla suurempi oikeus rosvota ja tehdä vääryyttä kuin yksityisillä. Ei ole. Ei valtiolla ole esimerkiksi oikeutta tappaa ihmisiä eikä aiheuttaa heille tarpeetonta kärsimystä. Jos valtio ottaa kostaakseen rikollisille näiden toisille ihmisille aiheuttaman pahan, valtio on rikollinen eli ei pätkääkään parempi kuin rangaistavansa.
KOVIEN OTTEIDEN ja rankaisemisen oikeus voi perustua ainoastaan varjeluun, suojelemiseen, ehkäisemiseen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen ennalta sovittuja sääntöjä noudattaen.
Jos lähdetään leikkimään taivaallista tuomaria, jos aletaan jakaa ikuista oikeutta, jos lähdetään oikomaan ikiaikaisia vääryyksiä, silloin ollaan turmion tiellä. Kaikki ne suuret kumoukselliset, jotka ovat julistaneet uutta ja parempaa aikaa maan päälle, ovat ryhtyneet toteuttamaan oikeaa oikeutta. Tavallisimmin se on tarkoittanut ihmisten mielivaltaista rääkkäämistä ja teloittamista.
Ne järjestelmät, jotka ovat rakentaneet toimintansa pienten ja jatkuvien muutosten eli laillisuuden varaan, ovat pärjänneet pois tiehensä. Laki on hieno asia, vallankin jos se on, kuten Napoleon halusi, lyhyt ja epäselvä.
KOVIA OTTEITA kuulutetaan entistä kovemmalla äänellä. Millä nämä kuuluttajat - yleisön ja lehdet jotka luulevat edustavansa yleistä mielipidettä - saisi uskomaan pari tosiasiaa?
Kovat otteet siittävät kovia otteita. Suhtautuminen lainrikkojiin ei ole yhteiskunnasta erillinen, suljettu järjestelmä, vaan osa yhteiskuntaa. Rikollisuuden muuttaminen on yhteiskunnan muuttamista aivan samalla tavalla kuin köyhyyden ja osattomuuden vastustaminen. Mafiamaiselle järjestelmälle, joka on luonteeltaan valtiovallan kanssa kilpaileva, erikoisesti ymmärrettyyn henkilökohtaiseen uskollisuuteen ja tottelemiseen perustuva rakenne, ei tahdo mahtaa mitään jälkikäteen eli rankaisemalla. Sitä on estettävä juurtumasta.
TODISTEITA ON. Vaikka lehdet syöttävät toisenlaista käsitystä, rikollisuus ei ole Suomessa eikä Pohjoismaissa kasvamassa eikä muuttumassa hälyttävä suuntaan. Se on koko lailla ennallaan, mutta sen rakenne on muuttunut hiukan. Siitä on tullut julkista, julkisuuteen pyrkivää. Rikollisuus on "kommunikatiivista toimintaa". Vankiluvat ovat täällä meillä samoin kuin Ranskassa, Englannissa, Hollannissa, Itävallassa, Italiassa ja Saksassa reippaasti alle sata sataa tuhatta asukasta kohti.
VANKILEIRIEN SAARISTO on nyt Yhdysvallat, jossa on maapallon korkein vankiluku, vuoden 1980 puolesta miljoonasta päästiin kymmenessä vuodessa miljoonaan vankiin, ja vuosi sitten kaltereiden takana oli 1,34 miljoonaa kansalaista, toisin sanoen 519 sataa tuhatta asukasta kohti eli Pohjoismaihin ja keskiseen Eurooppaan verrattuna 6 8 kertainen määrä. Ja lisää vankiloita vaaditaan ja kovempia rangaistuksia.
Viime vuosikymmenen sydämettömän yhteiskuntapolitiikan hinta oli kova.
Uusia vankiloita ja pidennettyjä rangaistuksia ei ainakaan täällä tarvita. Laitostiloja löytyy. Tyhjillään on kymmeniä kerroshehtaareja.
Moneen kertaan nähty, nurja sääntö on, että kovat otteet kohdistuvat käytännössä niihin, jotka ovat jo valmiiksi osattomia. Tiukempaa linjaa vaativat tahtovat potkia päähän jo päähän potkittuja.
Se on potkijalle vaaraton valinta.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,06 -02 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HURJA JOUKKO
ELOKUVA "Hurja joukko" valmistui vuonna 1969 ja oli niin hyvä, että kaikki käsittivät sen välittömästi väärin. Melkein jokainen hakuteos luokittaa sen vieläkin väkivaltaelokuvaksi ja miltei kaikki kirjoittajat kummastelevat tappamisen balettia.
Itse asiassa filmin raaimmat väkivaltakohtaukset näyteltiin jo valmistusvaiheessa ohjaaja Sam Peckinpahin ja tuottajien kesken. Kriitikot eivät tienneet, mitä ajatella, mutta se ei kuitenkaan hillinnyt heitä kirjoittamasta. Sensuurikin hermostui monessa maassa, ja filmistä on edelleen liikkeellä hiukan eri tavoin mukiloituja versioita. Luultavasti elokuvayleisöä ja alan ammattilaisia hämmästytti väärä tyylilaji, Villin lännen elokuva, jota ei ollutkaan kirjoitettu Aishkyloksen esikuvan mukaan, vaikka se on ollut kauan jokseenkin poikkeukseton tapa kaikissa niissä tapaukssisa, joissa kansansadun kaava ei ole riittänyt.
Peckinpah onnistui siinä, mitä moni ei todellakaan haluaisi, osumaan maaliin. Hän onnistui siinä suurin surmin.
Noin vuoteen 1913 sijoitetun elokuvan alussa ja lopussa on suuri surmaamiskohtaus kuin lupauksens siitä, mitä pian on tapahtuva niin pitkälti kuin sivistynyttä maailmaa riittää. Pääosaan nousee William Holdenin ja Ernest Borgninen sijaan mekaaninen laite, amerikkalainen Hotchkis konekivääri, ja sen aiheuettama jälki samanlaista joukkotuotantoa kuin Länsirintamalla pari vuotta myöhemmin.
Teurastuksen päätyttyä nähdään vastavaloon varjokuvana erottuva Yhdysvaltain vaakunalintu, sama kuin kahdenkymmenen dollarin kultarahassa, joita elokuvassa metsästetään ja käsitellään. Kameran liikahtaessa lintu kuitenkin osoittautuu korppikotkaksi. Korppikotka on eläin, joka liikkuu aina asiallisilla asioilla.
JOIDENKIN VUOSIEN jäkeen nyt taas kertaalleen katseltuna Hurja joukko osoittautuu edelleen yhdeksi hienoimmista elokuvista mitä on tehty. Se on kuviltaan yllättävän uusklassinen eli perspektiiveillä pelaava. Teleobjektiivi ja lievä ylivalotus kurovat välimatkat epätodellisen tuntuisiksi.
Elokuvan ydinrepliikki on monesti toistuva: "Let's get going!" - lähdetään. Romantiikan aikakausi, joka syntyi kahdeksantoistasataaluvun alussa, loppuu tuon filmin päättymiseen. Ydinrepliikkiin vastataan: "Why not", no mikä ettei.
Ellei Peckinpah olisi teeskennellyt sivistymätöntä tolloa, joka ei halunnut paljastaa oppimestareitaan eikä shakespearelaista tapahtumisen tajuaan, hän olisi voinut omistaa elokuvansa vaikkapa kirjailija Joseph Conradille eli toiminnan ja mielettömyyden hengelle, vuosisadan pimeydelle, tulevaisuuden toteutumiselle.
PECKINPAH on kuollut mutta hänen elokuvansa ei ole jäänyt Vietnamin sodan varjoihin. Se on päin vastoin kuin tutkielma Venäjältä nyt tai muutaman vuoden kuluttua: armeija, yksityinen yhtiö - rautatie - rosvoja, palkkionmetsästäjiä, kapinallisia kenraaleja, sorrettuja vähemmistökansallisuuksia, uuden ajan liian kovia laitteita tuotuna äkisti keskelle ihmisiä, jotka eivät ole valmiita mihinkään sellaiseen.
Filmissä esiintyy henkilöauto. Sitä käytetään etevästi kidutusvälineenä laahaamalla miestä köydestä auton perässä.
Näyttelijät, monet vaikuttavat hahmot, ovat kuolleet. Pysyvästi mieleen jäävää meksikolaista kapinakenraali Mapachea esitti Emilio Fernandez, maan kuuluisin elokuvamies ja kansallissankari, joka joutui muutamia vuosia elokuvan valmistumisen jälkeen syytteeseen - murhasta.
VÄKIVALTAELOKUVIA on ollut ja on. Ne vaikuttavat oopiumin tavoin tuottamalla keinotekoisia unia, näyttämällä jotain sellaista, mikä ei ole nähtävissä.
Hurja joukko ei ole väkivaltaelokuva, vaan requiem, sielunmessu. Se on johdonmukainen ja periaatteessa hyvin suoraviivainen tutkielma ei tappamisesta, vaan kuolemasta. Sankarit ja roistot kulkevat kukin kohti omaa omituista loppuaan, jotkut tieten, useimmat tietämättään. Kohtaukset on suhteutettu toisiinsa kuin messun kyriet, gloriat ja vihan päivät.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,13-02 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
PELTIIN PUKEUTUMISESTA
AUTOISTA ja ajelemisesta en ole kirjoittanut vähään aikaan, ja nyt tekee mieli harjoittaa autokommunikaatiota. Se on osa kansallista itseymmärrystä.
VIISAS MIES Ranskasta, Roland Barthes, kirjoitti vuonna 1957 mytologioista eli merkityksistä esseekokoelman, joka kolisi. Hänen ajattelustaan syntyi tiedekin, jota alettiin nimittää kirjallisuussemiotiikaksi. Barthes on ehtinyt tässä välissä kuolla, itse asiassa 15 vuotta sitten. Tuttuun tapaan tämä merkittävä kirja on julkaistu suomeksikin, muutamia kuukausia takaperin.
En toden sanoakseni muista, milloin luin tuon kirjan ensimmäisen kerran, mutta huomaan viitanneeni siihen eräässä kirjassani 25 vuotta sitten. Kun hän alkoi keskittyä kirjallisuuteen ja tekstin kohinaan, en enää jaksanut olla niin innostunut, sillä esineet ovat jännittävämpiä kuin niiden nimet.
Mytologioiden jutuista mieleenpainuvin oli muutaman sivun mittainen viritys, jonka nimi oli "Iso Citroën", tuolloin mitä ajankohtaisin aihe. Pitkine nenineen auto oli kuin etiäinen tai enne de Gaullesta, joka oli pian tuleva. Barthes oivalsi, että tuolla tuotteella - puhe on ns. Isosta Kissasta - Ranska halusi tähdentää omaa osaamistaan amerikkalaistuneen autoteollisuuden otteessa. Senkin hän oivalsi, että tuo kärry, jonka tyyppimerkintä oli DS, ranskaksi ulos luettuna "déesse" eli jumalatar, oli kulkeva katedraali, tuonpuoleisen tai ainakin ylimaallisen vallan merkki, joka oli nyt varakkaiden hankittavissa yhteisen kansan kauhistukseksi.
NYT NE AJAT ovat takana. Vain Mercedes on demokratiassa tarpeellinen luokkavastakohtaisuuksien ja rahavallan osoitus. Se on suunniteltu ja valmistettu niin ovelasti, että vain kateelliset erottavat tosi kalliin ylellisyysversion järjellisen hintaisesta kansanpainoksesta. Auto noudattaa tässä asioita Barthesin tapaan ajatellen juuri samaa kaavaa kuin miesten muoti.
Periaatteessa kaikilla tolkun miehillä, jotka esiintyvät kuvissa lehdissä tai televisiossa, on juuri samanlaiset vaatteet. Eräät ryhmät käyttävät tosin univormuna neuleita, mutta muutoin puku täytyy olla.
Napoleonin sotien jälkeen mustasta tuli ensimmäistä kertaa maailmassa miesten muotiväri ja samalla syntyivät kuosit, jotka ovat edelleen käytössä. Miehen parempi puku on edelleen käytännöllisyyden kannalta yhtä mieletön kuin Yhdysvaltain barokkiaikakauden 1950-luvun autot.
Yhdellä katsomalla voisi luulla, että kaikki miehet käyttävät samoja vaatteita, jotka ovat samoilta kaupan orsilta lähtöisin. Kuitenkin ensiluokkainen, upeasti leikattu asuste on kymmenen kertaa kalliimpi kuin alennusmyynnistä edullisesti hankittu kokopuku.
KALLIS PUKU on hyvä sijoitus, jos haluaa kiipiä yhteiskunnassa tai petkuttaa rahaa naisilta tai eläkeläisiltä. Kallis auto on mieletön hankinta. Silti hankintoja tehdään, ajoittain jopa omin varoin, ja autoja voi lukea kuin kirjoitusta. Opel ja Volkswagenit: asiallisuutta yli kaiken. Ruotsalaiset: turvallisuus ja mielenterveys yhtyneenä poliittiseen korrektiuteen. Japanilaiset: taattua kotimaista.
Auton suunnittelun tavoite on joskus niin sanottu Sveitsin armeijan upseerilinkkari: kelpaa kaikkeen mutta ei ole hyvä mihinkään. Narut katkeavat ja ruuvit irtoavat, mutta niin ovat rystysetkin verillä. Toinen vaihtoehto on lähteä musiikillisesta kokonaisuudesta ja alistaa tekniikka eli sormitus sille. Juuri tässä asiassa ranskalaiset ovat pitäneet johonkin määrään kiinni Barthesin aikoinaan havaitsemista periaatteista. Olen ajanut vuosikymmeniä ranskalaisia autoja, mikä ei todista viisaudesta. Uusi tuttavuus, jonka nimi taitaa olla Xantia, on pitkästä aikaa auto, jolla voi omatunto puhtaana ajaa vuokraamaan taiteen ankarasta tanssillisuudesta kertovaa videoelokuvaa "Kaikki elämän aamut".
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,20-02 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
AHTAUDEN KAMMO
AHDISTUS on ahtautta, kapeutumista ja mataloitumista. Lopuksi tuntuu, ettei voi olla enää mitään. Edgar Allan Poen novelli "Kuilu ja heiluri" on asiallisesti ihan mahdoton ja tunteenomaisesti aivan tosi. Vankikammion seinät työntyvät kohti, katto laskeutuu ja lattiassa on kuilu, johon katossa liikkuva heiluri pakottaa. Se on ahdistuksen kuva.
Sana on sama ja samalla tavalla keksitty melkein kaikissa kielissä. Englannin "anxiety" kätkee taakseen latinan tukehtumista tarkoittavan sanan. "Angst" on ahdinko, kapea paikka. Ranskan sana viittaa tuskalliseen kuroutumiseen. Paskamaisia tiloja kaikki.
Kaksi ihmisen muuta perustilaa ovat ikävä ja inho. Jälkimmäisestä on kirjoitettu nimeltä mainiten kirja, Sartren "Inho", jossa päähenkilöä rupeaa kesken kaiken iljettämään muuan puu, sen juuret. Ikävä taas on se tshehovilainen tunne, joka saa henkilön sanomaan: "Anteeksi, hetkinen. Käyn vain ampumassa itseni."
KESKIAIKA, suuri tunnetilojen luokittelija, luetteloi seitsemän kuolemansyntiä, joista ripittäytymättä ei ollut asiaa paratiisiin. Osa niistä on hyvin epäselviä. Niinpä hekumallisuus ei viittaa vain lihallisuuteen, vaan ihmisen tuomittavaan pyrkimykseen vetää koko maailma itseensä, kokea kaikki oman itsensä kautta siinä odotuksessa, että näin olisi nautinnollisempaa.
"Hengellinen laiskuus" on kuolemansyntinä vielä arvoituksellisempi. Englanniksi se on "sloth", joka on hitautta ja haluttomuutta. Latinaksi se on "accidia". Se ei ole tullut kuolemansynniksi siksi, että se tarkoittaisi velttoutta rukousten lukemisessa tai messuun osallistumisessa. Se on päämäärättömyyttä ja tarkoituksettomuutta. Ja ahdistus on tarkoituksettomuutta. Ja ikävä. Accidia on pyhän miehen ja naisen synti.
PAHIMMILLAAN tämä tunne, ahdistus joka tappaa ihmisiä, on epämääräinen levottomuus. Suuri japanilainen kirjailija Ryonosuke Agutagawa kuulemma jätti itsemurhaviestikseen yhden ainoan japanin sanan, epämääräinen levottomuus.
Länsimaisittain se on kireimmillään katumusta siitä, mikä on ohi, syyllisyyttä siitä, mikä on käsillä, pelkoa siitä, mikä on edessä. Ja tuloksena on päämäärättömyys ja hajoamisen ja umpeutumisen tunne, joka kenties purkautuu joskus päämäärättömään vihaan.
SAMA keskiaika oli selvillä tunteiden vastinpareista. Esimerkiksi viha on kuolemansynti. Sen vastakohta ei ole rakkaus vaan penseys.
Kun me olemme nykyisin niin eteviä, käy vähän luonnolle myöntää, että menneisyyden ihmisillä oli paremmat ja vivahteekkammat tiedot omista ja toisten tunteista. Tarkemmin ajatellen se ei ole niin outoa. Me olemme kehittyneet tiedollisesti, mutta tunteita me kaihdamme ja pelkäämme. Miten me sitten olisimme niistä selvilläkään.
RAKKAUS puolestaan ei vanhan teologian mukaan ole kiintymystä siihen, mikä on hyvää, vaan avautumista sille, mikä on voimatonta, väritöntä, ankeaa, autiota, synkeää ja sulotonta. Ei ole hyve rakastua siihen, mikä miellyttää ja herättää ihailua. Hyve rakastaa kyselemättä.
Tuo luettelo avarien tunteiden kohteista sisältää ahdistuneisuuden lääkkeet. Ahdistus on rakkaudettomuutta. Joko se on kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta tai keinottomuuta osoittaa sitä.
Se on pimeän pelkoa, hylätyksi tulemisen kauhua, yksinäisyyden jäätävyyttä.
KOTIMAA
KIUSAUKSISTA kertova raamatun kohta sisältää kolme kauheaa ajatusta.
Jos Jeesus olisi antanut kiusaajalle periksi, hänellä olisi ollut valta tyydyttää oma nälkänsä ja toisten nälkä muuttamalla kivet leiviksi eli tekemällä erämaa kukkivaksi.
Jos hän olisi antautunut toisen tarjouksen edessä, hänen omansa olisi ollut koko maailman loisto eli suurin rikkaus.
Jos kolmas tarjous temppelin harjalla olisi murtanut hänen vastarintansa, hän olisi saanut lentää enkelin tavoin eli hänelle olisi tullut kyky ylittää luonnonlait.
Kiusaaja houkutteli Jeesusta kolminkertaiseen lainrikkomukseen.
Tarina on omituinen, koska Kristuksella oli itsellään Jumalan poikana kyky ylittää olevaisen rajat ja hänellä oli lahja ihmeiden tekemiseen.
Kristus-kuvan kannalta tämä tarina, joka on mytologiana kolmine koetuksineen sinänsä kovin tuttu sankarihahmon korostaja, on kuitenkin peräti merkittävä. Meille ei tarvitsisi tähdentää, ettei Kristus taipunut kiusauksiin tässä vaiheessa - julkista toimintaansa aloittaessaan - kuten hän ei antanut periksi myöskään lopussa, kokiessaan epätoivon kisauksen ristillä. Sitä vastoin evankelista näyttää meille havainnollisesti, mitä ovat kiusaukset ja kuinka niihin suhtaudutaan.
Nämä eivät suinkaan olleet Kristuksen ainoat koetuksen hetket. Erään sellaisen tuokion on kiinnittänyt runoksi P. Mustapää:" Tehdään tähän kolme majaa - mitäs surtaisiin!"
Tämän hetken maailmaan ja tämän päivän kielelle muutettuna Kristuksen kolme kiusausta viittaavat kaikki ylpeyden, Jumalaksi rupeamisen syntiin: valta ruokkia ja ravita eli poliittinen valta, mahti yli valtakuntien eli taloudellinen valta, luonnonlakien rikkomisen kyky eli fantasian valta.
Kristus ei ollut Jumala. Hän oli Jumalan poika. Hänen tiensä, oppinsa ja opetuksensa oli nöyryys. Pilkattaessakaan hän ei turvautunut taivaalliseen sotaväkeen eli ylimaallisiin ratkaisuihin, vaan hän toimi maailmassa, maailman ehdoin.
Tarinalla on selvä ja ilmeinen opetus meille, uskoville. Evankeliumin tarinat ja vertaukset aukeavat useaan suuntaan ja ne ovat melkein kaikki hämmentäviä. Tässäkin tarinassa esiintyy kiusaaja - paholainen. Miten paholainen sopii kristinuskoon ja Kristuksen läheisyyteen? Eikö hänet ole hahmona ja käsitteenä todistettu persialaisten muinaisuskontojen maailmasta tulleeksi?
Voi olla. Kuka tietää. Ehkä on olennaista, että kiusaajan repliikit ovat maailmanpuhetta. Kuka tahansa korkean vallan haltija olisi voinut esittää ne.
Toisin sanoen maailma on houkutus. Rikkaus on vaara. Se ajatus, että maailman asiat ja polttavat ongelmat - nälkä - olisi järjestettävissä tässä ja nyt, on syntinen ja virheellinen.
Teologi Paul Tillich on käsitellyt syntejä ja suuria syntejä lukuisissa kirjoissaan, joista keskeiset on syystä tai toisesta jätetty suomentamatta. Hänelle "hekumallisuus" on synneistä keskeisin. Se on ihmisen nousemista Jumalaa vastaan, korottautumista Jumalaksi, yritystä vetää kaikki maailma itseensä, kokea kaikki omilla ehdoillaan unohtaen lähimmäisensä ja itse Jumala, joka on ikuisesti ihmistä vastapäätä.
Saman tulkinnan esitti Luther Isä meidän -rukouksen selityksissään. Muinaisuuden, menneisyyden ja nykyajan ihmiselle ajan viettelyksissä ja virtauksissa raskain ja vaikein kristillisen opin kohta on rukouksen kohta, joka sisältää kannanoton oman tahdon merkitykseen ja omien kykyjen määrällisyyteen:
Tapahtukoon sinun tahtosi
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,27-02 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KIERTOKÄYNTI
MUUAN lääkäri kutsui lehtikirjoituksessaan nimeltä mainitsemiaan tupakoijia ilmaiselle kiertokäynnille Pirkanmaalle Pikonlinnan sairaalaan haastattelemaan keuhkovammaisia ja heidän omaisiaan tupakoinnin osuudesta keuhkosyöpään ja sepelvaltimotautiin. Samassa yhteydessä hän lupasi näyttää tervaisia keuhkoja ruumiinavaussaleissa.
Olen liikkunut nyt kaksi vuotta miltei päivittäin syöpäsairaaloissa. Ketään ei ole näkynyt kiertokäynnillä HYKSissä, Sädehoitoklinikalla eikä vuodeosastolla. Myös ruumiiden ympärillä kylmissä saleissa on ollut aivan hiljaista.
Sitä vastoin sairaalat ovat olleet pahasti ylikuormitettuja. Vaikean tapaturman uhriksi joutuneita ja leikkauspotilaita makuutetaan käytävillä. Henkilökuntaa ei riitä tarpeelliseen hoitoon. Yöpäivystys ei tahdo toimia, vaan omaiset joutuvat valvomaan sairaita omaisiaan niillä taidoin, mitä heillä sattuu olemaan. Terveyskeskuksen vuodeosastolla jotkut hoitajat tekevät kahta työvuoroa peräkkäin, ensin yö ja sitten päivä.
Maamme suurimmalla sairaalalla ei ole varaa hankkia laitteistoa gammaveitsikäsittelyyn, jolla pelastettaisiin joka vuosi sata kaksisataa enimmäkseen nuorta ja työkykyistä aivokasvaimen uhriksi joutunutta takaisin työelämään.
KUN NYT katsoo ympärilleen, terveydenhoidon henkilökunta on ajettu työtaisteluun, ambulanssit ja pelastuspalvelu takertelevat lakon kourissa, ja asioista vastaava ministeriö puuhaa tupakkapropagandaa. Raha ei tunnukaan olevan tiukassa. Kaiketi se on pitkäjänteistä terveydenhoitoa. Mutta kun osa mielisairaaloiden potilaista ja kroonikoista on jo heitteillä.
Erään väitteen mukaan joukkotyöttömyys ja taloudellinen ahdinko lisäävät nyt sairastavuutta ja kuolevuutta rajusti. Ja sellaisiakin mielipiteitä esitetään, että painostaminen, uhkailu ja pelottelu eivät olisi terveydenhoidon tehtävistä ensimmäisiä.
LEHTIKIRJOITTAJA jättää mainitsematta, sallisiko hän lääkärinä valokuvata keuhkosyöpäpotilaita, osoittaa heitä sormella, saisiko heille nauraa tai heristää nyrkkiä, kun he ovat saattaneet itsensä sellaiseen tilaan, ja olisiko heidän nimensä ja kuvansa lupa julkaista varoittavina esimerkkeinä. Olen ymmärtänyt, että ja että muinaisuudessa eli Hippokrates niminen henkilö, joka opetti, että sairaita on hoidettava siihen katsomatta, ovatko he ansiollisia hoidettavaksi. Jotkut lääkärit pitävät kiinni valastakin. Ja laki määrää vaitiolovelvollisuuden, jonka kannalta tarjottu kiertokäynti voisi olla ongelmallinen.
RUUMIINAVAUSSALIA koskeva tarjous on mielenkiintoinen. Eikö tuo lääkäri voisi esitellä myös itsemurhaajien ruumiita, itse hankittuun sukupuolitautiin menehtyneitten elimistöä ja raittijuoppoina itsensä hengiltä kolaroineiden ruhjeita?
Herrasväelle tarjottiin jo lähes kaksisataa vuotta sitten tilaisuutta käydä nauramassa hulluille mielisairaaloissa. Nuo sairaudet aiheutuivat lääkäreiden mukaan asianomaisten pahuudesta, degeneraatiosta, sopimattomista intohimoista ja halveksittavista elämäntavoista - siis aivan kuten tupakkaperäiset sairaudet.
UUSI ASENTEEMME perustuu häpäisemiseen, nolaamiseen, väkivaltaiseen pitelemiseen, pakottamiseen, kiristämiseen ja joissakin tapauksissa lahjomiseen. Sosiaali terveysministeriö tarjoaa pakkohoitoa, kuten vierotuskursseja ja nikotiinilaastaria. Ehkä tupakoijiin olisi kokeiltava myös sähkösokkia tai lobotomiaa?
TERVETULOA Suomeen, aasialainen fundamentalismi. Olennaista ei ole, miten kestämättömin perustein viholliset on käsketty tuhota. Olennaista on usko, joka antaa oikeuden tuomita ja tuhota synnintekijät ja lainrikkojat.
Seuraavaksi fundamentalistit tahtovat kuohita lapseen sekaantujat. Prostituutio on julistettava rangaistavaksi; siveettömien kuvien levittäminen on sitä jo. Itse asiassa murhamiehiäkään on turha hellitellä vankiloissa. Jakoavaimella ohimoon ja henki pois! Rattijuopoista päästäisiin helpoimmin myöntämällä poliisille oikeus lopettaa rattijuoppo tavattaessa. Niskaan suunnattu laukaus ei aiheuttaisi edes suurempia ympäristöhaittoja.
Televisioon kuvia tervaisista keuhkoista, tukehtuvista syöpäpotilaista, romahtavasta hiusverenkierrosta. Katsauksia ruumishuoneelta. Keinoja riittää. Tärkeintä on fundamentalistinen vimma saada tupakoitsijat eli huonosti elävät ihmiset kuriin, koska lääkärit ja muut hyvät ihmiset ovat oikeassa, ja heidän tehtävänsä on opettaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan, vaan vaarantavat toistenkin elämän ja heidän kasteenraikkaat keuhkonsa, virheettömät maksansa ja himmeästi kiiltävän aivokalvonsa.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 06-03 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
NIMET
NIMET ovat usein ikäviä ja perin tavallisia. Sitten joskus tulee maantiellä tai kartalla vastaan paikannimi, joka saa mielen hyrräämään, tai henkilö, jonka nimi on niin erikoinen ja hieno, että siitä tuntuu tarttuneen jotain itse ihmiseen.
MARCEL PROUST kirjoitti romaanisarjaansa "Kadonnutta aikaa etsimässä" kaksi jaksoa nimistä ja paikannimistä. "Juna eteni kuin kymi taakkanaan ylenpalttisesti nimiä, joista en voinut valita yhtään, koska olisin halunnut pitää ne kaikki." Jos Proust olisi sattunut olemaan kotoisin Raumalta ja viettänyt kesiään Normandian sijasta Selkämeren rannikolla, hän olisi varmaan kirjoittanut vielä kolmannenkin jakson eli jännittävistä nimistä.
Lemu, Nästi, Mudainen, Katinhäntä, Ihode, Vermuntila, Unaja...
PROUSTIA mukaillen voisi kirjoittaa vielä yhden jakson: "Kadonnutta aikaa etsimässä: Toiminimet. Nimet."
Lakimiesten oppien mukaan toiminimellä ja tavaran nimellä on ainakin kaksi tehtävää, jotka ovat samat kuin paikannimien, yksilöidä, auttaa tunnistamisessa. Jossain vaiheessa nimen keskeinen tehtävä on päässyt unohtumaan. Paikannimet ovat joskus hyvin vanhoja ja vanhoillisia. Jos niitä muutetaan, siihen on pätevä syy, kuten Karjalan kannaksen Kakkisten muuttaminen Johannekseksi; "kakka" on latinasta johdettua pappilakieltä, jonka sijaan kansa käytti nasevaa, edelleen hyvin tunnettua nominia.
Nykyisin erilaiset koijarit ja liipparit muuttavat sukunimeään ja firmojensa nimiä niin kuin markkinamies hevosta. Eräissä kriminaalipiireissä sukunimen säännöllinen muuttaminen on muoti. Joissakin talousrikostapauksissa menetellään säännönmukaisesti niin, että ennen konkurssia osakeyhtiöiden toiminimiä vaihdetaan keskenään. Kuntaliitosten yhteydessä ikimuistoiset pitäjien nimet katoavat.
Tuntuu oudolta ajatella, että nimeä voisi vaihtaa samalla kuin kampausta.
TEOSTEN NIMET ovat tärkeitä myynnin kannalta. Musiikissa on enimmäkseen kartettu hauskoja nimiä. Asiantuntijoiden on vaivatonta lasketella juttua vaikkapa H-duuri-nokturnista ja b-molli-sonaatista, mutta maallikolle tuollaiset teokset jäävät nimettömiksi.
Ranskalainen säveltäjä Erik Satie ehti olla mukana suuren surrealistisen liikehdinnän alkuvaiheessa ja kuoli 1925. Häntä pidettiin yleisesti hiukan kahelina ja hänen sävellyksiään omituisina. Niin ne ovatkin. Lisäksi monet niistä ovat hauskoja. Ja helppoja soittaa. Satie itse nimitti niitä tapettimusiikiksi, jonka tarkoitus on lähinnä luoda taustaa, täydentää tunnelmaa ja estää ristivetoa.
Kylmät kappaleet ovat miellyttäviä. samoin Ontto uni ja Miellyttävä epätoivo. Tympeä koraali on varustettu esitysmerkinnöillä "teeskennellen" ja "kiukkuisesti toraillen". Nuotin alkuun on kirjoitettu: "Omistaman tämän sävellykseni kaikilla niille, jotka jo inhoavat minua."
HIUKAN VAPAASTI suomentaen erään Satien kappaleen nimi voisi olla Sonatiini hovioikeudenneuvokselle. Säveltäjä on kirjoittanut nuottien sekaan runon. " Hän lähtee hilpeänä virastoon suittu pää pystyssä. Hän nousee portaat ja miettii ylennystä. Ehkä hän saakin korotuksen. Ehkä hän muuttaa yläkertaan. Siellä seinän takana joku soittaa Clementin sonatiinia. Miten ikävää! Miten pitkästyttävää! Hän hyräilee vanhaa perulaista sävelmää, jonka hänelle opetti kerran alisessa Bretagnessa muuan kuuromykkä. Perun kylmä vuoristoilma nousee hänelle päähän..."
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 13-03 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RILLUMAREI
SUOMALAISEN kulttuurin suuri päivä oli 15.2.1951, jolloin kupletti "Rovaniemen markkinoilla" levytettiin. Tapaus oli samanlainen yhtenäisen Suomen murtuma kuin SKDL:n syntyminen ja nousu sodan jälkeen. Vaiennetut jännitteet saivat äänen ja kansanvalistushenkinen herrasviihde sai kilpailijan.
Ei kulunut kuukautta ennen kuin maisteri Särkkä saapui mustalla dollarihymyllä Tapanilan työväentalolle iltamiin. Lokakuun 11. päivänä oli saman nimisen elokuvan ensi ilta. Jo kuvausvaiheessa kauhisteltiin elokuvaa, jossa esiintyi sellaisia amatöörejä kuin entinen konelatoja Reino Helismaa ja kolmannen luokan hanuristiksi tiedetty Esa Pakarinen.
Elokuva-arvostelijoista Olavi Veistäjä ja Eugen Terttula ehtineet ensimmäisenä repäistä housunsa. Roskaa, törkyä!
KRIITIKKO osaa valpastua kunnon skandaaliin, kirjasotaan tai taidetaisteluun, kun syntyy merkittävä teos. Joskus se on Arvid Järnefeltin romaani, joskus Juhani Ahon novelli, joskus Pentti Haanpään muistelma, joskus Hannu Salaman kansankuvaus, joskus Paavo Rintalan moraliteetti.
Siellä missä kriitikkojen leimakirves heiluu, siellä on massiivisia runkoja leimattavana. Aidosti vähäpätöinen teos tympäisee eikä houkuttele suuritöisen teilipyörän väsäämiseen.
RILLUMAREI-sana näyttää löytyvän jo vanhemmista suomalaisista rekirivoista; Pallen versio on mieleenpainuva: "Ja enkalus-venkalus-junkens-tiravara-skrivatuva-hirvattu rillumarei."
Jo kadonneen röyhkeän rillumarei-kulttuurin loivat ainutlaatuisen lahjakkaat ammattimiehet, kuten Toivo Kärki, Reino Helismaa, Esa Pakarinen ja - maisteri T.J. Särkkä. Viimeksi mainittu ei tietävästi erottanut Porilaisten marssia Ukko Nooasta, mutta yleisön reaktiot hän erotti. Se mitä arvostelijat väittivät suomalaisen elokuvan rappioksi eli Rillumareit ja Puupäät, erottautuu nyt kotimaisen elokuvan kultakautena. Tuntemattomat sotilaat eivät synny tyhjästä. Ne syntyvät työryhmistä ja studioilta, joiden luomiseen menee ainakin parikymmentä vuotta. Toisaalta ne kaatuvat vuodessa, parissa, kuten on nähty.
Monet rillumarei kauden laulelmat olivat Yleisradiossa jonkin asteisessa esityskiellossa heikkolaatuisuutensa vuoksi. Nyt ne sivuuttavat eläväisyydessä, ilossa ja voimassa suurimman osan saman vuosikymmenen taiderunoudesta ja laulusta.
ESIINTYJISTÄ Esa Pakarinen oli koko joukon musikaalisin ja tarkkakorvaisin Olavi Virtaa ehkä lukuun ottamatta. Tapio Rautavaaraa olisi eläytymiskykynsä ja persoonallisuutensa voiman vuoksi esimerkiksi Ranskassa kunnioitettu suurena chanson-laulajana. Meillä hän sai sen maineen jälkikäteen.
Nyt, Jukka Pennasen ja Kyösti Mutkalan erinomaista Helismaa-elämäkertaa lukiessa ei voi olla hymyilemättä partaansa. Sekä korkeataiteilijoilla että matalataiteilijoilla on kiusaus esittäytyä luonnonneroiksi, äpäräpojiksi jotka syntyvät tähän maailmaan hammas valmiiksi suussa. Saarikoski ei ollut vailla tätä piirrettä, ei liioin Helismaa. Elämäkerrasta käy kuitenkin ilmi, että Helismaan eno August Kanerva julkaisi kirjapainossaan J. Alfr. Tannerin kupletteja jo 20-luvulla, ja nuori Reino osasi ne ulkoa edestakaisin jo polven korkuisena. Keskikoulun päätettyäänkin hän ahmi taiderunoutta ja proosaa. Sitä perua ovat hämmästyttävät Jylhän ja Sarkian rytmiikkaa kaikuvat käänteet, esimerkiksi "Rakovalkealla" laulu, joka häviää korkeille esikuvilleen korkeintaan tuomariäänin 3 -2.
JOS KRIITIKKOJEN tuonnoinen vihamielisyys perustui pelkoon ja kateuteen, siihen oli aihetta.
Teosto ja säätiöt voisivat runsailla rahoillaan suosia suomalaista viisukulttuuria. Tämän hetken laulelmista on hetkittäin huomaavinaan, että Helismaan tyyppisen rajun ammattitaidon puuttuessa tekijät kompastelevat sekä rytmeissä että riimeissä. Niitä voi oppia. Runoutta ei.
&&, hs, ku,x,x, jkmpp.
Jukka Kemppinen
SUBSIDIAARINEN GENERALISTI
Matti Klinge, MESIMARJA MYYTTI MANNERHEIM
Professori Matti Klingen kirjoista on vaikea kirjoittaa sekoittamatta niihin hänen henkilöään. Luultavasti sitä ei ole viisasta yrittääkään. Hän on toisaalta yksityishenkilö, toisaalta julkinen, kirjoittava ja näyttäytyvä henkilö, joka tekee ajatuksistaan todellisuutta eikä erehdy kätkemään kynttiläänsä vakan alle.
Kysymyksessä on pohjaltaan vanhaan humanismiin perustuva kansalaisen ihannemalli. Kansalainen kirjoittaa yleisistä aiheista. Hän esittää tosiasioita, väittämiä ja mielipiteitä.
Klingelle on luonteenomaista löytää menneisyydestä, esimerkiksi Suomen taiteen kultakaudesta, paljon hyvää ja palauttamisen arvoista, ja vieroksua ja kavahtaa nykyhetken ilmiöitä. Välistä hän yltyy kirjoittamaan valmiin parodian asennoitumisestaan.
"Minusta tuli television katsoja vuonna 1989. Siihen saakka omistin vain harvoin aikaa koko näköradiolle, ja lopulta koko laite siirrettiin perheen nuorison käyttöön, ja kävin vain sporadisesti sitä vilkaisemassa. Minulla oli iltaisin muuta tekemistä. Jollei ollut sosiaalisia menoja, omistin aikani lukemiselle ja kirjoittamiselle. Mutta syynä oli myös tarjonnan latteus ja vastenmielisyys."
Jos kiitetyt esikuvat, kuten Erasmus Rotterdamilainen tai antiikin viisaat olisivat suhtautuneet samalla tavalla torjuvasti rahvaanomaisuuteen, arkisuuteen ja latteuteen, merkittävä osa humanistista kulttuuria olisi jäänyt luomatta. Erasmus, samoin kuin esimerkiksi Montaigne, Shakespeare, Luther ja keskiajalla Boccaccio ja Chaucer, osoittivat olevansa hämmästyttävän täsmällisesti ja koetun tuntuisesti perillä elämän viheliäisyydestä sen lukemattomissa ilmenemismuodoissa.
Antiikki ja roomalaisuus ei sekään ole vain kultaa, marmoria ja pronssia. Keskeinen ja elävä osa antiikin kirjallisuutta on näennäisesti kerrassaan mautonta, kuten runoilijat Catullus, Juvenalis ja Martialis, puhumattakaan dramaatikoista, kuten Plautuksesta ja prosaisteista, kuten Petroniuksesta, joka tunsi kultaisen talon lisäksi Rooman slummit, niiden kielen ja mielen. Historian miehistä osa oli juoruilevia lokalaitisia, kuten Suetonius ja vallankin Prokopios. Tacituskaan ei edes yritä välttää mässäämistä synnin syövereillä, vaan esittelee niitä tavan takaa silmiinpistävän seikkaperäisesti.
Sekä kirjoittajan henkilö että hänen kirjoituksensa kiertävät merkittäviä persoonallisuuksia, tapakulttuuria, symboleja, instituutioita ja aatteita. Hänen vanhoja aiheitaan ovat entiset professorit, akateemiset ja muut merkkimiehet, yliopisto, kansallisuus, eurooppalaisuus, "latinismi".
Nyt aiheet ovat yleisiä, ajan ilmiöiden taustoja koskevia. Mesimarja, myytti ja Mannerheim on erinomainen yhteenveto kirjan sisällöstä. Kannessa esittäytyvät myös Kustaa II Aadolf, Runeberg, Gallén-Kallela ja Kekkonen.
Kirjoitusten tiettyä pehmeäpiirtoisuutta saattaisi pitää ulkokohtaisuutena. Kun Klinge kirjoittaa esimerkiksi upseerien arvostuksesta, hän jättää maininnatta esimerkiksi 1920-luvun upseeriston sisäisen tilanteen, jota on kuvattu kapinoinniksi, eikä hän ota puheeksi myöskään armeijan kouluttajien jokseenkin karmeita olosuhteita sotien jälkeen pitkälle 1950-luvulle.
Osa teksteistä onkin kirjoittajan tunnustuksen mukaan erilaisiin tilaisuuksiin tarkoitettuja puheita ja esityksiä, joissa tilanne on asettanut rajoituksensa. Sellaisia ei ole yleensä tapana julkaista, ellei kirjoituksiin sisälly harvinaislaatuisia ansioita.
Näissä kirjoituksissa ei ole sinänsä mitään yllättävää, mullistavaa eikä edes niin merkittävää, että niiden katoaminen informaatiohälyyn olisi korvaamaton menetys. Silti lukija - arvostelijakin - yllättää itsensä mieltymyksen tunteista ja joutuu kysymään itseltään, mistä tämä tunne.
Olemme saaneet viime vuosina totutella siihen, että merkittävät kirjat sisältävät merkittäviä ja korvaamattomia ajatuksia. Sellaisilta tuntuvat monet keski ikäisten rabulistien tuotteet.
Moni kirja tekee lukiessa vaikutuksen, mutta puolen vuoden kuluttua sen sisältöä ei muista ja muutaman vuoden kuluttua sen olemassaolostakaan ei ole enää varma.
Eräät muut kirjat taas säilyvät muistissa ja puolustavat paikkaansa ruuhkautuvassa kirjahyllyssä jokavuotisen kitkennän ja harvennuksenkin tapahtuessa. Yliopistomiehistä esimerkiksi historian professori Gunnar Suolahti (1876 -933) ja estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Yrjö Hirn (1870-1952) kirjoittivat tieteellisen tuotantonsa ohella loistavaa esseistiikkaa, joka on edelleen suurelta osin hengissä ja hengästyttävää sekä muotonsa että sisältönsä puolesta.
Kirja on vaikea väline. Läheskään kaikki teksti, joka on lehdessä julkaistuna ansiokasta, ei kuulu kansien väliin. Eivät loisteliaat reportaasitkaan yleensä elä tilanteiden muututtua. Puheet puolestaan tuottavat painettuina karvaita yllätyksiä. Joskus saattaa käydä peräti niin, että suurenmoinen puhe lysähtää paperilta luettuna kuin sieni syyspakkasiin. Peräti Goncourtin veljekset selostavat päiväkirjoissaan, miten he onnittelivat toisiaan kädestä pitäen ja vedet silmissä siitä, että olivat saaneet omin korvin kuulla Léon Gambettan unohtumattomia puheita. Noissa pikakirjoituksella muistiin merkityissä puheissa ei nyt tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta kuumaa ilmaa sitäkin enemmän.
Silmäilin Klingen tieteellistä ja artikkelituotantoa ja vertailin sitä mielessäni eräisiin kollegojen kirjoituksiin, jotka herättivät ilmestyessään suurtakin huomiota. Punninnan tulos on hiukan yllättävä: poliittinen historia vanhenee, sosiaalihistoria osoittautuu vuosien kuluessa lähtökohtiensa lukitsemaksi, mutta sitä vastoin aatteiden ja ajatusten historia kestää. Klingen varhainen Ylioppilaskunnan historia sisältää rautaisannoksen menneisyyden ihmisten käyttäytymiseen todella vaikuttaneista ajatussuunnista ja yhteenvedon ihmisistä. Hänen vanhempien essee-tyyppisten kirjoitustensa ajatuskulkuihin tulee palanneeksi. Monet muut ilmestyessään näihin rinnastuneet kirjat ovat sitä vastoin kadonneet hyllystä.
Klinge ei ole viime aikoina ottanut kantaa niin sanottuihin isoihin kysymyksiin. Ruotsissa riehuu tutkijoiden kesken avoin sota muun muassa suurvaltakauden sisällöstä ja merkityksestä. Kansallisuus ja kansallisuusaate puhuttavat aiheellisesti tutkijoita koko atlanttisen kulttuurin alueella. Itä-Euroopan merkitystä pohditaan laajasti. Uskontojen uusi tuleminen on tuiman keskustelun kohteena: meillä kirjoitetaan mesimarjasta. Mikäpä siinä. Toisin kuin sananparsi väittää, suuret sanat halkaisevat suun, ja meillä on ristihuulisia tarpeeksi. Niinpä sivistyneelle ja tietäväiselle kirjoittelulle on pysyvä tilaus. Puolustamisen arvoinen järjestelmämme, jota Klinge nimittää myös "latinismiksi", perustuu keskeisesti dialogiin, vastakkaisten mielipiteiden esittämiseen ja kannanottojen komplementaarisuuden ajatukseen.
Lukijan tulee muistaa, ettei tekstinkään helppo sulavuus tarkoita ravitsevuuden puuttumista.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,20 -03 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HALLITUSNEUVOS
HISTORIATIETEESSÄ on pitkään tavoiteltu "arjen historiaa" ja metsästetty tavallisia ihmisiä. Tähän mennessä on lähinnä Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja nyt myös Ruotsissa onnistuttu kartoittamaan yksityiselämän ilmiöitä, mutta kysymys on siltikin näkyneiden ja vaikuttaneiden henkilöiden elämästä.
Tehtävänasettelu on kehämäinen: on etsittävä niiden ihmisten historiaa, joilla ei ole historiaa.
HALLITUSNEUVOS Kaarlo Tetri on julkaissut muistelmakirjan "Viipurista maailmalle. Muistelmia elämästä ja työstä valtionjohdon tuntumassa."
Teos on laaja. Aioin kirjoittaa siitä asianmukaisen arvostelun, mutta hylkäsin ajatuksen. Arvostelu olisi ollut lyhyt: "Tekijä kertoo värikkäästi vaiheistaan. Hän on ollut monessa mukana ja usein kärpäsenä katossa isoisten kokoontuessa. Näkökulma ja näköalat ovat suppeita. Kieleltään ja kerronnaltaan teos on viimeistelemätön."
Tällainen arvostelu olisi tehnyt vääryyttä. Omaelämäkerta on eräänlainen tumma puku, johon pitäisi pukeutua asianmukaisesti pieniä kunniamerkkejä unohtamatta ja jossa kuuluisi sitten käyttäytyä sädetyin tavoin.
Tetrin kirja on väärentämätöntä jutustelua, arvattavasti mielijohteiden kuljettamaa tarinaa, jossa johdonmukaisuudesta ja jatkuvuudesta ei ole kaikin kohdin välitetty.
MIELENKIINTOISEKSI kirjan tekevät ne asiayhteydet, joita tekijä ei huomaa erikoisesti korostaa. Kekkosen lausahdukset saunan lauteilta, Korsimon konstit tai saman kylän pojan Johannes Virolaisen yrmeät lausahdukset eivät kaiken sen jälkeen, mitä on luettu ja kuultu, pidä kokonaista kirjaa koossa.
Tetri hankki aikoinaan juristin tutkinnon ohella hyvän kaupallisen koulutuksen. Työuransa hän aloitti rautateillä ja toimi siellä todella pitkään junanlähettäjästä rautatiehallituksen virkailijaksi. Sitten hän otti ja meni Valpon päälliköks. Siltä paikalta ei palattukaan normaaliin päiväjärjestykseen, vaan edessä oli henkilökohtaisia vaikeuksia ja sitten pitkä keikka neljän vallan miehittämässä Wienissä konsulin tehtävissä ennen kuin Suomesta löytyi sopiva hallitusneuvoksen paikka.
Sotaa edeltäneen ajan rautatiehallinto avaa huimaavia näköaloja. Jotenkin tulee mieleen, mitä perua ovat esimerkiksi verotuksen ja tuomioistuinlaitoksen työskentelytapoihin liittyvät byrokratian ongelmat, joista nyt yritetään eroon.
Tetrin mukaan Valtion rautateiden kaikki - tahtoo sanoa kaikki - rahtikirjat tarkastettiin rautatiehallituksessa juristivoimin. Jos niistä löytyi ynnä- tai poislaskuvirheitä, paperit remittoitiin lausunnolle asiaan kuuluvien oikaisujen tekemistä varten.
SAMAT HENKILÖT, jotka oli suunnilleen opetettu laskemaan rautanauloja yksin kappalein, osoittautuivat sodan oloissa hämmästyttävän joustaviksi.
Saksan ensimmäisen maailmansodan yleisesikunnissa oli kuulemma sellainen periaate, että yliopistoista poimittiin terävimmät matemaatikot ja taitavimmat fyysikot rautatietoimistoihin laskemaan joukkojen keskitysten edellyttämiä junakuljetuksia. Kertoman mukaan nämä sukupolvensa valiot olivat parantolakunnossa jo muutaman viikon työskentelyn jälkeen. Sen ymmärtää maallikkokin: miljoona - kaksi miljoonaa miestä, puoli miljoonaa hevosta, kaikille muona ja rehut, varusteet ja ammukset. Siinä on paperilla melkoinen räknääminen, kun huomioon on otettava lisäksi odottamattomat onnettomuudet.
Kuten tunnettua, tietokone keksittiin pakon edessä toisen maailmansodan tilanteissa.
Tetri kertoo, miten Karjala evakuoitiin rautateitse kahteen kertaan ja miten pyörät pidettiin pyörimässä. Se on niin uskomaton saavutus, että sitä tulee harvoin ajatelleeksi. Ratapihat täynnä pakolais-, ammus- ja sairaalajunia ja pari asemamiestä ilman yhteyksiä ja ohjeita miettimässä, miten tästä kaikesta selvittäisin...
TÄLLAISIA vilpittömän itsekeskeisiä muistelmia lukee mieluummin kuin kirkkaaksi kiillotettuja omakuvia. Niistä pöllähtelee sieltä täältä silmille todellisuus aivan aidon tuntuisena. Se on harvinaista ja kiinnostavaa elämän arkipäivää. Lukija suvaitsee sitä maistettuaan mielihyvin kymmenien sivujen harhailut kiinnostamattomissa yleisissä asioissa.
Hallintokulttuurin tutkijalle tällainen kirja on aarre. Tetrin kertomukset kabinettikähminnästä ja virkamiesten voitelusta kertovat hyvin paljon siitä, mitä perua on taannoinen humala ja tämän hetken krapula.
&&, hs, ku,x,x, 26-03 jkmpp.
Jukka Kemppinen
Antti Häkkinen,
Rahasta - vaan ei rakkaudesta.
Prostituutio Helsingissä 1867-1939. 302 s.
Häkkisen väitöskirja on hyvä ja asiallinen ja on syytä toivoa, että virallinen arviointi siitä on hänelle myötäinen. Kustantajakin on tehnyt oikean ratkaisun. Väitöskirja on vaikea tietokirjan laji, koska se, mikä siinä on väitöskirjana hyvää, on usein omiaan tekemään sen vaikealukuiseksi eli karkottamaan yleisöä.
Kompromissi löydettiin kauan sitten poliittisessa historiassa, jossa väitöskirjoja on julkaistu kaikin puolin menestyen. Yhteiskunnan muuttumista koskevat tutkimukset, halkileikkaukset eli historia ja poikkileikkaukset eli sosiologia, ovat osoittautuneet ongelmallisemmiksi. On meillä onneksi klassikkojakin, kuten Heikki Wariksen muinoinen väitöskirja työläisyhteiskunnan syntymisestä Pitkänsillan pohjoispuolelle (I-II 1932-1934, 2. p. 1973) ja Knut Pippingin tutkimus komppaniasta pienoisyhteiskuntana (1947).
Etevät ja korkeat teoriat jäävät ihmistieteissä harvoin henkiin. Karl Marxin saatua ainakin tilapäisesti levon kentällä on Suomesta nähtynä lähinnä Max Weber, jonka käsityksiä elinkeinojen ja yhteiskunnan suhteista tutkitaan yhä tarmokkaasti.
Jos tutkija kerää tiedot tietymättömästä aiheesta tai alueesta, hän saattaa tehdä suuren palveluksen jälkeen tuleville ja ansaita pysyväisen sijan kirjallisuudessa ja kirjahyllyissä. Pekka Haatanen väitteli 1968 Suomen maalaisköyhälistöstä tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa ja kokosi aineiston, jonka ansioista ei ole aivan pakko käytellä jatkuvasti vuosisadan vaihteen hankalasti hankittavia julkaisuja ja mietintöjä. Samaan tapaan on kartoitettu esimerkiksi torpparikysymystä (Viljo Rasila 1961 ja 1970) ja kansalaissodan sosiaalista taustaa (1968) ja punaisen ja valkoisen terrorin harjoittajat ja uhrit (Jaakko Paavolainen 1966, 1967, 1971).
Huonot
Äskeiset esimerkit ovat tarkoitushakuisia. Tietomme huono-osaisista ovat jatkuvasti kehnot. Kaikin kohdin tietoa ei ole. Aika ansiokkaasta kriminologisesta perinteestämme huolimatta meillä ei ole yleiskatsauksellista tietoa esimerkiksi siitä, ketä vankiloissamme on nyt ja ketä siellä oli ennen. Vuonna 1955 kuolleen Veli Verkon jälkeen väkivaltarikollisuudesta on julkaistu aika vähän akateemista tutkimusta. Norjassa sitä vastoin julkaistiin pari vuotta sitten erään teologin juridinen väitöskirja, jonka aineistona olivat kaikki vankiloissa istuvat murhaajat ja jossa oli käytetty sekä läheisiä että etäisiä keinoja ihmisten todellisuuden selvittämiseksi.
Suomalaisista juopoista on kirjoitettu koko lailla paljon, mutta aihe näyttää olevan yhtä mahdoton ja yleistysten kannalta vaarallinen kuin suomalainen seksi. Hulluista meillä on yhtä ja toista tietoa ja esimerkiksi Kalle Acktén kirjat Lapinlahden mielisairaalasta.
Joitakin päiviä sitten sanomalehden yleisönosastossa kajahti jälleen tuttu sotahuuto: munat mukiin! Kirjoittaja kannatti eräiden seksuaalirikollisten "ruunaamista" eli lääketieteellistä silpomista. Kuinka moni mahtaa edes tietää, että meillä todella kastroitiin miehiä 1960-luvulle asti aika vähäisistäkin syistä ja että tulokset olivat huonoja?
Kansan ääni vaatii vankiloihin kuria ja järjestystä. Vastahan meillä lopetettiin muutamia vuosikymmeniä sitten raipparangaistukset. Niitä ei viime vuosina enää tilastoitu, mutta joukossamme elää vielä henkilöitä, jotka ovat olleet antamassa tai saamassa ruumiinrangaistusta rottingilla.
Nyt ovat osattomista selvitysvuorossa huorat. On ehkä paikallaan tähdentää, että vanha mustavalkoinen ajattelutapamme on hyvin voimakkaasti syyllistävä. Köyhyydestä ja mielisairaudesta prostituutioon epämiellyttäviä ilmiöitä on sitkeästi käsitelty "paheina", luonteen heikkoutena, syntinä ja ylimalkaan ilmiöinä, jotka ovat asianomaisten omaa syytä. Ei siitä ole sataa vuotta, kun osa kirkkokin oli sitä mieltä, että menehtyvän nälkäisen armahtaminen almulla on Jumalan tahdon vastaista ja että kovaosaisen elämän helpottaminen estää häntä parantamasta itseään.
Vanha kansalliskirjallisuutemme käsitteli näitä kysymyksiä sitkeästi: miksi köyhät ovat laiskoja ja saamattomia? Miksi he keittävät viinaa? Miksi he haisevat pahalle? Miksi karhut syövät heitä?
Samat kysymykset esitetään hiukan muutetussa muodossa yhä uudelleen.
Laillinen suojelus
Ruotsissa muuan komitea keksi viime viikolla ehdottaa, että prostituution harjoittamisesta ja prostituoidun käyttämisestä ryhdyttäisiin taas rankaisemaan. Käytäntö on ollut Pohjoismaissa monia vuosikymmeniä sellainen, että vain parittaminen eli prostituution edistäminen on ollut rangaistava teko. Säännös on suojannut lähinnä prostituoituja naisia, mutta sen soveltaminen on ollut satunnaista ja hajanaista.
Sitä ennen Suomessa sovellettiin satunnaisesti ilkeitä rikoslain pykäliä henkilöihin, joita haluttiin rangaista sukupuoliyhteyden harjoittamisesta. Huoruus eli yhdynnän harjoittaminen muun kuin aviopuolison kanssa oli rangaistava teko vuoteen 1948 ja salavuoteus eli yhdynnän harjoittaminen avioliittoa solmimatta vuoteen 1926.
Nämä erinomaiset säännökset toimivat silloin harvoin kun niitä käytännössä sovellettiin, juuri toisin kuin oli aiottu. Jos esimerkiksi piika haki isännältä eläkettä tämän kanssa tekemälleen lehtolapselle, piikaa rangaistiin kostomielessä sakolla salavuoteudesta. Isäntä unohdettiin useimmiten asettaa syytteeseen. "Aviorikoksesta" sakottaminen tähtäsi muka aviollisen uskollisuuden edistämiseen. Vielä 1930 luvulla muuan korkeimman oikeuden oikeusneuvos valmisti mietinnön laiksi, jonka nojalla "susiparina" asuvia olisi voitu rangaista tuosta rikollisuudestaan.
Osa arvoisista lukijoista saattaa vielä muistaa saunasormukset, joita myytiin Helsingin rautatieasemalla, hotellien huolenpidon matkustavaisten siveydestä ja esimerkiksi opiskelijoiden yhdessä asumisen rajoitukset. Itse kuulun ikäpolveen, jolle vasta kihlaus antoi oikeuden kävellä pää pystyssä naisihmisen boksista aamun aurinkoon.
Prostituoituja kohdeltiin kauan niin sanottuina irtolaisina. Sana irtolainen on oikeudellinen silmänkääntötemppu. Irtolaisuus näet ei ollut rikos. Siitä ei siis voitu tuomita vankilaan. Sen sijaan irtolaisuus oli moitittavaa menettelyä, johon antautunut määrättiin hallinnollisesti tuomita työlaitokseen tai pakkotyölaitokseen. Laitos saattoi olla käytännössä vankila. Laitokseen sijoitettu oli vailla sitäkin vähää oikeusturvaa, jonka tuomioistuinkäsittely olisi saattanut tarjota.
Oikeudellinen erottelu ei lämmittänyt toimenpiteiden kohteiden mieltä. Laitokset olivat hyvin karuja. Alkujaan huoli sukupuolitaudeista oli päällimmäinen, ja virallisia prostituoituja ja sellaisiksi epäiltyjä saatettiin hoitaa kuukausia tai jopa vuosia kaikin puolin hankalissa kuppasairaaloissa, joissa esimerkiksi elohopeahoito saattoi olla tappavampaa kuin tauti.
Harmaasalvan eli salvarsanin keksiminen tämän vuosisadan alussa saattoi olla kulttuurimme koko kuvan kannalta ratkaiseva muutos. Prostituoiduille se merkitsi "työllistämistä" laitoksissa. Ilmajoen työlaitoksen maine elää vielä.
Häkkinen selostaa irtolaisuuden ja prostituution vaiheita sekä sellaisina kuin ne ilmenevät viranomaisten papereista, että tietoja yhdistellen todellisuudesta. Tuloksena on jokseenkin uskottava kuva julkiprostituution laadusta ja määrästä etenkin Helsingissä. Ilmiön takana ollut todellisuus jää epäselvemmäksi, mutta sitä asiaa voi tuskin auttaa.
Irtolaisena pidettiin vuonna 1883 annetun asetuksen mukaan työhön kykeneviä henkilöitä, jotka työttöminä kuljeksivat ilman elatusta omista varoistaan tai toisen huolenpidotta tai harjoittivat siveetöntä ja säädytöntä elämää. Heitä olivat kulkurit, työtä vieroksuvat, ammattikerjäläiset, prostituoidut, trokarit, uhkapelurit, ilkivallantekijät ja muut henkilöt, jotka elämäntavallaan tuottivat ilmeistä vaaraa yleiselle järjestykselle, turvallisuudelle tai siveellisyydelle.
Määritelmä ei ratkaisevasti muuttunut tästä ennen vuotta 1986, jolloin irtolaisuus katosi järjestelmästämme. Sen taakse on helppo nähdä. Irtolaisina oli käsiteltävä henkilöitä, joita haluttiin käsitellä irtolaisina. Olennaista oli "laillisen suojelun" eli työpaikan tai yhteiskunnallisen aseman puuttuminen, ja rahattomuus. Tai paheksuttu tapa hankkia rahaa.
Tutkijat ovat tienneet kauan, että rikollisuus ja rankaiseminen ovat keskenään vuorovaikutussuhteessa. Rikollisuus vaatii rankaisemista ja rankaiseminen aiheuttaa rikollisuutta. Poikkeavuudella on normaaliutta ylläpitävä puoli eli se on yhteiskunnallisesti tarpeellista. Hullut, huorat ja roistot ovat hyödyllisiä kansalaisia.
Historiallisesti irtolaislainsäädäntö eli kruunun toimet "hyväkuntoisia maankiertäjiä" kohtaan noudattelevat taloudellisia ja poliittisia käyriä. Maankiertäjiä ja kerjäläisiä tavattiin merkillisen paljon silloin kun esimerkiksi kruunun laivoihin tarvittiin palkatonta ja halpaa laivaväkeä. Sotilaan ja merimiehen "kunniakas" ura oli joissakin tapauksissa linnavankeuden vaihtoehto, ja mies voitiin karkottaa joko Siperiaan tai armeijaan. Nainen voitiin siirtää kehruuhuoneeseen tai muuhun laitokseen tai sitten lähettää kotipitäjänsä vaivoiksi, kun hänen kaupallinen arvonsa oli romahtanut ikääntymisen tai tautien takia.
Tarina prostituutioista on tarina jatkuvista epäkohdista ja epäonnistumisista. Vaikka se antaa aiheen ikäviin äänenpainoihin, ei ole oikein väittää, ettei asiaa olisi yritetty hoitaa vakavasti. K.J. Ståhlberg julkaisi irtolaisuudesta jo vuonna 1893 207-sivuisen mutta sitä merkittävämmän väitöskirjan. Sillä myöhemmin huolto-oikeudeksi kutsuttu hallinnon osa sai sijan valtiokoneistossamme.
Häpäiseminen
Yhteiskunta tarvitsee, kaipaa ja rakastaa syntipukkeja. Muuan ihmisen keskeinen tarve on lyödä rintoihinsa ja saada sanoa: kiitos Jumala, etten minä ole samanlainen kuin tuo syntinen ihminen tuossa.
Prostituoitujen kohtelu on ollut hyvin selkeälinjaista. Heitä on tarvittu ja käytetty hyvinkin hanakasti, ja halveksittu.
Häkkinen ei osaa tutkijan roolinsa takia kaikin kohdin löytää sävyä ja moraalista kantaa. Prostituutio on aika tulenarka tutkimusaihe. Viime vuosinakin on saatu usein kuulla, että naisten virallinen mielipide asiasta on tämä tai tuo - mutta epäselväksi on jäänyt, oikeuttaako pelkkä sukupuoli ja joukko samanmielisiä kavereita koko sukupuolen edustamiseen.
Prostituutio ei ole edes tutkijalle selvästi naiskysymys tai miessukukunnan aiheuttama epäkohta. Häkkinen esittää autenttista aineistoa naisten keskinäisistä suhteista: ilmiannoista, vainoamisesta, vahtimisesta.
Hankalimmin Häkkinen sekoaa sanoissaan, kun hänelle sattuu, että hän tutkimuksen yhdellä ja samalla sivulla kuvaillessaan esimerkiksi poliisien asennetta huoriin sanoo ensin:" Riitatilanteessa poliisi oli aina asiakkaan puolella." Ja kymmenen riviä myöhemmin:" Tavallisesti poliisi auttoi asiakasta."
Hän kertoo viranomaisten tunteettomuudesta, mutta kertoo, että joissakin tapauksissa poliisit käyttivät prostituoitujen palveluja ja jopa menivät naimisiin näitten kanssa.
Kaksi kulttuuria ja ei oikeus
Tällainen tutkimus kilpistyy teoreettiseen ongelmaan, jonka on aiheuttanut Aristoteles. Asioiden olisi määrä olla joko niin tai näin. Lause on joko tosi tai epätosi. Logiikassa puhutaan kolmannen pois suljetun laista.
Tämä klassinen tieteellinen lähestymistapa on osoittautunut kyseenalaiseksi. Useimmissa kysymyksissä toki riittää tosi tai epätosi, arjen logiikka ja kyntömiehen järki, mutta esimerkiksi juuri prostituutioissa totuudet voivat olla keskenään näennäisesti sovittamattomassa ristiriidassa. Prostituoituja halveksittiin ja heitä ihailtiin. Eräissä tilanteissa halveksijat ja ihailijat olivat samoja henkilöitä. "Kaksinaismoraali" on tähän riittämätön vastaus.
Häkkinen jättää miltei huomiotta rehevän maalaisperinteemme. Kaskut ja kansanlaulut - vanhat rekirivot - muistavat vielä hellyydellä eräitä maksullisia naisia Servin Maijasta Iitin Tiltuun ja Palapan Killiin, joka pesi pillunsa saksansaippualla, "jotta siitä saisi sen paremman hinnan siellä Laitilan kanavalla..."
Muutamat sotien jälkeisen ajan kokotit on ehkä syytä jättää oikeudellisten seuraamusten pelossa mainitsematta, mutta kyllä meilläkin on ollut kurtisaanimme, kulttuurihuorat - jotka tosin eivät ottaneet rahaa - ja ihmismetsästäjättäret, jotka keräilivät pää ja esinahkoja oman sosiaalisen asemansa osoittimeksi.
Mutta tutkimuksen aiheeseen kuuluu toki vain rahatalous eli maksullisten sukupuolisten palvelujen tarjoaminen ja siitäkin vain heteroseksuaalinen puoli. Seksualiteetin historia sitä vastoin on edelleen kirjoittamatta. Meillä ei toden totta ole tältä osin kunnon tietoja siitä, miten ennen elettiin. Emme tiedä, miten helpolla tytöt antoivat ja pojat saivat. Korkeintaan tiedämme, että kaiken kattava "seksualiteetti" on nuori käsite ja uusi ajatus, mahdollisesti Sigmund Freudin väärinkäsitys tai katteeton yleistys. Menneisyyden maailma näyttää tässä mielessä kirjavalta. Kohdittain riehakaskin seksuaalisuus kuului eräisiin ikäkausiin ja vaiheisiin, niin sanottuihin vaellusvuosiin tai kisällivaiheeseen. Luultavasti tavallisin ehkäisykeino säätyläispiireissä oli 1800-luvulla ja puolet 1900-luvusta yhdynnästä pidättäytyminen.
Julkisen lain ja virallisen moraalin takana on olemassa metsämoraali ja kämppälaki. Eräät oikeusteoreetikot puhuvat ei-oikeudesta eli epävirallisista normijärjestelmistä, joiden noudattamista valvotaan ja rikkomisesta rangaistaan. Tällaisia järjestelmiä on edelleen olemassa. Väkivaltarikollisuutta voidaan ihailla. Hovioikeudenneuvos voi laulaa Isoa Anttia ja Rannanjärveä saattamatta itseään häpeään. Peruskoulun opettaja voi paheksua ilmiantamista. Poliisi voi halveksia "vasikoita", vaikka nämä ovat hänelle ylen hyödyllisiä. Yleinen laki ei sano juuri mitään ilmiantamisesta, mutta piilossa oleva "ei oikeus" pitää kielimistä erittäin tuomittavana.
Suhtautuminen seksuaalisuuteen ja seksuaalisten palvelujen tarjoamiseen on samalla tavalla kaksinaista. Sana "kaksinaismoraali" on huono siksi, että se vihjaa toteen ja valheelliseen moraaliin. Asia saattaa kuitenkin olla niin, että molemmat, keskenään ristiriitaiset moraalit ovat tosia ja totena noudatettuja.
Ihmispeto
Prostituoidun käyttäjä on nykyihmisen silmissä usein ihmispeto, raakalainen. Tiedossa ei ole, ovatko tämän päivän katunaiset parempia pitämään puoliaan; Häkkisen tutkimuksen aineistossa on joka tapauksessa nuoria naisia ja tyttösiä, jotka olivat ahdingossa ja toisten armoilla. Ylioppilasherrat pitivät normaalina ja huvittavana käydä lystäilemässä heidän kanssaan. Myötätunnon tai säälin osoitukset ovat aniharvinaisia. Tavat toki muuttuivat viime vuosisadan lopulla, kun julkinen bordellijärjestelmä ja kalliit ja ammattitaitoiset ruotsittaret ja venakot joutuivat väistymään kotimaisten yrittäjien tieltä.
Selkeä ihmispedon prototyyppi on irstaileva, tunteeton mies, prostituoidun käyttäjä. Mutta peto on monimutkainen. Kyllä syrjäkujat ja punaiset lyhdyt olivat ongelma käyttäjilleenkin. Kirjallisuudessamme etenkin Juhani Aho ja Joel Lehtonen ovat kuvanneet ja vihjanneet tuotannossaan, miten vaikeaa oli nuorella miehellä, joka ajautui eräiden laitosten asiakkaaksi. Seurauksena oli joissakin tapauksissa elämänikäinen itseinho ja tiettävästi voiman ja ilon lähteeksi tarkoitetun inhimillisen elämän puolen muuttuminen pysyvästi epäilyttäväksi.
Toinen ihmispedon perustyyppi on hyväntekijä. Häkkinen kertoo, miten valkonauhatädit pyrkivät pelastamaan langenneita naisia ja kävivät poliisikamarilla aamuisin tutkimassa edellisen yön saalista.
Epäilemättä tuohon toimintaan kuului samalla tavalla kuin esimerkiksi raittiusliikkeeseen paljon aitoa ja vilpitöntä huolta lähimmäisten onnettomuuksista ja auttamisen halua. Yhtä selvästi hyväntekeväisyystätien pilkkaajat - esimerkiksi Joel Lehtonen - ovat oikeassa. Tuon tyyppiseen langenneen auttamiseen tahtoo aina sisältyä hyvin voimakas tuomitsemisen, syyllistämisen ja alistamisen elementti.
Tiettävästi ongelmaa ei ole toistaiseksi onnistuttu ratkaisemaan, vaikka eräiden mielenterveysihmisten ja kuraattoreiden julkiset puheet tämän hetken prostituutio-ongelmasta ovat ilahduttavan asiallisia ja reippaita.
Toivotus
Olisi sangen toivottavaa, että nyt, asenteiden kiristyessä ja kovien otteiden palattua muotiin, mielipidejohtajilla ja päättäjillä olisi kärsivällisyyttä lukea esimerkiksi Antti Häkkisen väitöskirja ja samalla varoa lankeamasta siihen virheelliseen ajatukseen, että maailma olisi muuttunut toiseksi ja ihminen kukaties paremmaksi.
Ongelmat ovat jokseenkin pysyviä. Menneisyyden erehdyksistä voi ottaa oppia. "Isiltä perittyjen arvojen" puolustaminen ei, kumma kyllä, tarkoita bordellikäyntien, ankaran ryypiskelyn, hotelleissa pelaamisen ja kaupoissa pettämisen ylistystä, vaikka juuri nämä ovat sananmukaisesti isiltä perittyjä arvoja.
Lyhyesti sanoen arvojen pönkittäminen ja kohottaminen ennen vallinneeksi kuviteltuun kunniaan on poliittisesti ongelmallista ja vaarallista. Siveellisyyden ja säädyllisen menon kohtentaminen tarkoittaa yleensä aina sitä, että kaikkein heikoimmat ja päähän potkituimmat joutuvat kärsimään entistä edemmän, kun taas liipparit pärjäävät kahta paremmin.
Olot eivät parane lisäämättä aineellista ja henkistä hyvinvointia eli suhteellista vaurautta ja valistusta.
Tässä mielessä, summa summarum, käytettävissämme ei ole muita eikä parempia keinoja kuin Snellman-vainaalla (jonka kaksi poikaa on päässyt oikein nimien ja kuvan kanssa edustamaan bordellinen asiakkaita Häkkisen kirjassa): nimittäin kansakoulu ja kansanvalistus.
Viimeiseksi: mistä johtunee, että Helsingin kaupungissa se muutaman hehtaarin alue, jolla nyt sijaitsevat kaksi johtavaa kirjankustannusliikettä ja maan suurin sanomalehti, on menneisyyden bordellien, salakapakoiden ja tyttöpaikkojen tyyssija. Sietää muistaa, että noin sadan metrin säteellä Häkkisen kirjan kustantajan toimitalosta sijaitsivat Uudenmaankadulla, Isolla Roobertinkadulla ja Annakadulla kaikki kaupungin johtavat ilotalot, myös kaunokirjallisuuden hämäristä kovin pelottavan maineen ympäröimä Vihreä helvetti, minkä Häkkinen asianmukaisesti kirjaa.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 27-03 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LIPPULAULU
ERÄS KAVERI marisi kerran töissä, että kun me kirjoitamme tuomioita, niin jälki on useimmiten yhtä pitkää kuin leveääkin, ja sanoi, että Yhdysvalloissa ne joskus osaavat, kuten siinä Teksasin lipunpolttojutussa.
Juttu on Texas v. Johnson, 491 U.S. 397 (1989). Muuan hyväkäs, tämä Johnson, oli osoittanut toisten joukossa ankarasti mieltään Ronald Reaganille Dallasissa vuonna 1984, kastellut tähtilipun puhdistetulla bensiinillä ja tuikannut sen tuleen.
Temppu oli tuttu Vietnamin sodan päiviltä, ja siksi liittovaltio oli säätänyt lain lipun häpäisemisen rankaisemisesta ja 48 osavaltiota oli seurannut esimerkkiä. Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi kuitenkin äänin 5-4, että kaikki nämä lait olivat perustuslain vastaisia, ja syyte herra Johnsonia vastaan hylättiin.
PERUSTELU ei todellakaan ole pitkä. Silti se sisältää oikeudellisen ajattelun ytimen. Se sisältää terveisiä myös Suomen perusoikeusajattelijoille, jotka ovat olleet viime aikoina muissa puuhissa. Siinä on ajattelemista niille, joiden mielestä Suomeen tarvittaisiin valtiosääntötuomioistuin, ja niille, jotka ovat sillä kannalla, ettei sellaista tuomioistuinta tarvita.
Suomessa on näet epäselvää, voiko eduskunta säätää millaisia lakeja tahansa. Viime aikojen kokemukset viittaavat lievästi siihen suuntaan, että näkyy voivan. Esimerkiksi puuhastelu tietokonelevykkeiden kanssa omassa kodissa ja puhtaasti yksityiseksi viihdytykseksi on tätä nykyä poliisiasia. Lainsäätäjää ei tunnu kaikin ajoin liikuttavan se, voidaanko lakien noudattamista valvoa. Ajoittain on epäselvää, mitä tuomioistuinten päätöksissä usein esiintyvät korulauseet "yleinen lainkuuliaisuus" ja "piittaamattomuus lain käskyistä ja kielloista" mahtavat tarkoittaa.
YHDYSVALTOJEN perustuslaki kohdan, jossa sanotaan: "Kongressi ei voi säätää lakia, jolla ... rajoitettaisiin sananvapautta."
Se tarkoittaa, ettei valtioilla ole yleistä lupaa, oikeutta eikä mahdollisuutta rajoittaa kansalaistensa vapautta. Teksasin lippujutussa tuomari Brennan kirjoitti: "Jos me rankaisisimme lipun häpäisemisestä, halventaisimme itse lippuamme. Lippu edustaa meille ihmisen vapautta. Ja vapaus on mahdollisuus toimia toisin ja olla eri mieltä. Lain tehtävä on kunnioittaa ja suojella niitä, jotka eivät kunnioita lakia."
Se on niin. Ne jotka kunnioittavat lakia, hoitavat asiansa ilman tuomareita.
SUOMALAISESTA oikeusajattelusta ja yhteiskuntafilosofiasta puuttuu lujien arvojen vakaumus. Sellainen arvo meillä tavallaan on omassa perustuslaissamme, mutta kukaan ei ole huomannut ottaa sitä tarpeeksi vakavasti: ihmisen vapaus. Tärkeämpää kuin kansalaisten lainkuuliaisuus on lainsäätäjän ja lainkäyttäjän leppymätön halu turvata kansalaisten vapauden edellytykset, jotka ovat taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia.
Amerikkalainen tuomari Robert H. Jackson kirjoitti eräässä jutussa vuonna 1943, että perustuslain turvaama vapaus on lainsäätäjän eli kansanedustuslaitoksen enemmistöjen tavoittamattomissa.
Toinen tuomari - tietämistäni oikullisin, kiukkuisin ja suurin eli William O. Douglas kirjoitti korkeimman oikeuden päätöksessä Terminiello v. Chicago sananvapaudesta:
" Sananvapauden tehtävä on aiheuttaa erimielisyyttä. Se täyttää parhaiten korkean tehtävänsä lietsomalla levottomuutta ja aiheuttamalla tyytymättömyyttä oleviin oloihin, jopa nostattamalla suuttumusta."
Hän tähdensi, ettei millään valtiolla eikä ainoallakaan tuomioistuimella ole oikeutta painostaa kansalaista omaksumaan mitään mielipiteitä eikä riistää häneltä lain suojaa siksi, että hän käyttäytyy ikävästi ja puhuu tai kirjoittaa mahdottomia. Laillisuuden eli oikeusturvan vastapaino on Bill of Rights, ihmisen omat oikeudet toisia ihmisiä, valtiota ja tuomioistuimia vastaan.
TÄMÄ ON samalla vastaus kirjailija George Orwellin 1930-luvulla esittämään vaikeaan kysymykseen: miten voi suvaita suvaitsemattomuutta.
Laillisen yhteiskunnan eli tässä tapauksessa pakkovaltaa käyttävien tuomareiden, jotka haluavat pitää yllä oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, on suvaittava myös suvaitsemattomuutta, rajoitettava rankaisemista ja pidättäydyttävä asioihin sekaantumisesta silloinkin, kun he luulevat tietävänsä, mikä ihmisille on hyväksi, paremmin kuin nämä ihmiset itse.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 03-04 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
ILTA OOPPERASSA
DON GIOVANNI on sellainen ooppera, että se on suomalaisin ja jopa yhteispohjoismaisen voimin melkein tekemätön paikka. Se on jossakin mielessä maailman vaikein ooppera. Jos se esitetään hyvin ja orkesteri soittaa moitteettomasti, tulos on yhdentekevä. Jos yksikin lenkki pettää, vaikutelma on hyvin ikävä. Kun kysymyksessä on yksi länsimaisen kulttuurin suurimmista teoksista, täydellisyys on minimivaatimus.
Outoa. On toisia mahtavia teoksia - esimerkiksi Shakespearen Macbeth - joka kestää ongelmattomasti sekä kelvottoman käännöksen että huonon näyttelemisen. Se tulee silti läpi omalla voimallaan. Ja on vaikka mitkä määrät musiikkia, joka vaikuttaa amatöörimäisenäkin esityksenä lämmittävästi ja tekee mielelle hyvää. Ehkäpä Mozart menee samaan lokeroon kuin tiukka taiderunous. Se on tehtävä viimeisen päälle.
Kansallisoopperan nyt esitettävänä oleva Giovanni on esityksenä moitteeton mutta jotenkin toisaikainen.
KYSYMYS ei tietenkään ole siitä, että kuulijoille pitäisi ojentaa kuu taivaalta.
Kuinka ollakaan, noin viikko sitten oli Arto Satukankaan pianoilta, josta kuulija tuli kadulle sellaisessa kunnossa, ettei siinä olisi ollut puhettakaan rattijuopumuksen kliinisen kokeen läpäisemisestä. Aistit falskasivat, kuun näkyi kahtenea, taivaanranta oli vinossa, verenkierto ja keskushermosto hiukan niin ja näin ja silmät ja korvat täynnä tuntemattomia maailmoja ja ennen näkemättömiä värejä.
Satukangas soitti muun muassa Glazunovin pianosonaatin, jota en ollut kuullut koskaan ennen, ja vetäisi yhdellä kiskaisulla pölyyntyneen plyyshiverhon venäläisen "salonkimusiikin" edestä. Mahdollisesti samalla saatiin tietoa siitä, miltä pohjalta syntyivät ilmiöt Stravinsky, Prokofjev ja Shostakovitsh. Ja ylimalkaan se, että samaan aikaan kun korkea musiikki alkoi lännessä riutua ja räytyä, se roihahti Pietarin kaupungissa suureen valoon.
Tyyppi oli miehuutensa vuodet Pietarin ja siis myöhemmin Leningradin konservatoriossa professorina ja opetti Shostakovitshia viinapalkalla. Prokofjev ei pystynyt hankkimaan pirtua eikä sitten koskaan oppinutkaan orkestrointia. Konserttiin mennessään Glazunov pani pumpulia korviinsa ja esityksen jälkeen kiitteli esimerkiksi hitaan osan kehittelyä.
EHKÄ VIELÄ merkittävämpää oli Satukankaan Chopin-soitto. Ja konsertti alkoi Mozartin B-duuri-sonaatilla, joka on sellainen musiikillinen himmeli, ettei se saa olla mistään kohtaa vino. Se on tosi helppo soittaa huonosti.
Satukankaan esityksessä oli se yhdistelmä, sielun levollisuus ja mielen korkeajännite, jota jää monesti kaipaamaan muutoin aivan kunnollisista musiikki illoista.
Ja mistähän muuten johtuu, että meillä on nyt maailman luokan pianisteja useita: Gothoni, Mustonen, Satukangas ja imussa muiden muassa Lauriala, Raekallio ja monta muuta. Kenen ansio? Luultavasti opetuksessa on tapahtunut jotain merkittävää, koska pianistien teknisesti suurenmoisessa soitossa asuu ilo.
NÄYTTÄÄ suoraan sanoen hyvältä: huipulla on kaksi tai kolme kapellimestaria, laulajia ja ooppera, pianisteja, pari kuoroa, useita instrumentalisteja, säveltäjiäkin. Hienoa.
Eikä se Don Giovannikaan siis ollut lainkaan huono, vaan vastasi normaalia saksalaista tasoa. Se ei ole vähän sanottu.
Taidelaitosten johtaminen on aina ongelmallista ja edellyttää onnistuakseen kentällä osoitettua urhoollisuutta. Alfons Almi oli Pajarin divisioonan upseeri, taistelija jolle tiettävästi ehdotettiin jo jatkosodan alkuvaiheessa Mannerheim-ristiä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 10-04 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HATTU JA TUKKA
KULTTUURIHISTORIAA opettaessani en ole vieläkään saanut selville, mitä kaikkea sisältyy päähineeseen ja hiuksiin.
Keppi ja miekka ovat helpompia. Keppi oli tappeluväline, kesytetty miekka. Miekka antoi ylimyksille ja sotilaille tuntuvan ja näkyvän yliotteen rahvaaseen. Suomen omaperäistä yliopistoperinnettä luonnehtii eriskummallinen tohtorin hattu ja miekka, josta saisi oikea aseen, jos sen laskisi tahkolla teräväksi.
On tullut harkittua.
PÄÄHINE on osaksi suoja säätä vastaan, osaksi yhteiskunnallisen vallan merkki ja väline. Useimmat tuomarit komentavat syytetyltä pipon päästä, jos rosvo ei ymmärrä tehdä sitä vapaaehtoisesti. Lakin pitäminen päässä kirkossa ja oikeussalissa käsitetään uhmaksi ja provokaatioksi.
Muutamia vuosikymmeniä sitten varusmies, joka tuli kasarmille suikkansa ja vyön hukanneena, sai varautua putkareissuun. Ulkona sai korkeintaan viuhahtaa ilman päähinettä. Vanhat miehet - viime vuosisadalla syntyneet - eivät lähteneet ostamaan edes sikareita kioskilta avopäin. Kun kesähuvilalla lähdettiin iltakävelylle katsomaan vaikkapa naapurin lehmää, päähän pantiin hattu.
HATTU on ollut poliittinen tunnus. Ruotsissa osoitettiin 1700-luvulla sotaisuutta ja rauhanomaisuutta hatuilla ja myssyillä. Suomessa oikeiston ja vasemmiston vedenjakaja oli ennen lippalakki. Kulttuuriradikaalit ryhtyivät käyttämään lätsälakkkia 1960-luvulla, eikä sitä katseltu yhtään hyvällä silmällä. Muistan sen.
Päähine oli sosiaalinen tunnus myös vanhalla maaseudulla. Lipallista lakkia, joka ei ollut lätsä, vaan "pellilakki", käyttivät mieshenkilöt, jotka vastasivat itsestään ja omaisuudestaan. Se oli periaatteessa sama kapine kuin nykyinen ylioppilaslakki, vaikka tietysti musta ja kupu sarkaa tai verkaa. Lippa oli muistamani mukaan aitoa guttaperkkaa.
HATTU kuuluu virkoihin ja seremonioihin. Rukoileva juutalainen peittää päänsä. Piispan hiipasta luopumista kai harkittiin meilläkin, mutta ei vain luovuttu. Katolinen pappi käyttää paimenen päähinettä. Tuomarit käyttävät monissa maissa joko peruukkia tai hattua. Kuolemantuomio julistetaan hattu päässä.
Upseerin ja poliisin koppalakki on ollut kovin kadehdittu, koska sitä on pidetty sydäntä särkevän komeana. Sosiaalisen tunnuksen tehtävä näkyy juuri poliisien päähineistä. Muuan P.G. Wodehousen romaanin rehti englantilaismies löytää itsensä Amerikassa putkasta lyötyään "postinkantajaa", eikä suostu käsittämään, miksi ei poliisi käytä tuossa maassa poliisin hattua eli kypärää.
ONGELMA jää auki. Tumma kokopuku ja silinterihattu tulivat muotiin ja miekka ja tekotukka jäivät käytöstä heti kun Napoleon hävisi valtakuntansa Waterloossa. Pehmeä huopahattu ja parrattomuus olivat amerikkalaisia muoteja, jotka valloittivat maailman; sisällissodan aikainen sotilaspäähine siirtyi siviilikäyttöön.
Pehmeä baretti tai baskeri oli alkujaan ruhtinaan ja tohtorin arvon merkki. Nykyisin baretti on ottanut koppalakin paikan supermachon merkkinä ja baskeri tuo mieleen taiteilijat.
TÄMÄ kirjoitus on sävyisä kommentti niille, jotka arvelevat julkista keskustelua baskereista ja hiuslisäkkeistä turhanaikaiseksi.
Historian näkökulmasta kysymys on keskeinen. Kuka määrää, mitä panen päähäni: yhteiskuntajärjestys, laki, esivalta, puheenjohtaja vai minä itse?
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,24 -04 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KUMPUJEN YÖSTÄ
TULEVAN heinäkuun ensimmäisenä päivänä urhot nousevat kumpujen yöstä. Tekijänoikeuslakia näet muutetaan siten, että suoja-ajaksi tulee 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä, ja suoja on taannehtiva. Nekin teokset, joiden tekijänoikeus on jo sammunut aikaisemman 50 vuoden määräajan päätyttyä, saavat uudelleen oikeussuojan. Ja valokuvat.
Vertaus on mauton, mutta mieleen tulee perämoottori Tuonelan joella. Tähän asti Suomessa ja Skandinaviassa on totuttu ajattelemaan, että sammunut oikeus on kuollut eikä tule takaisin tähän maailmaan.
HANKE ON EU:n, kuinka muuten.
Pikkuasia? Tuskin.
Jos siitä selviäisi rahalla, niin silloin se ei olisi vaikea ongelma. Mutta nyt menevät systeemit sekaisin.
Franz Kafka ja Oskar Merikanto kuolivat 1924. Heidän teoksensa ovat suojattuja tulevan heinäkuun alusta. Jos joku haluaisi julkaista uuden valikoiman vuonna 1926 kuolleen Eino Leinon kirjeitä tai kirjoituksia, oikeudet olisi hankittava perillisiltä. Leinon tytär on kuollut. Perilliset on selvitettävä vuoden 1734 perintökaaren ja vuonna 1889 annetun aviopuolisoiden omaisuus ja velkasuhteita koskeneen lain säännösten mukaisesti.
Vanhan lain mukaan perintöoikeus ei ollut rajoitettu. Joissakin tapauksissa jouduttiin hakemaan esiin "nauravat perilliset" eli esimerkiksi Pskovissa vuonna 1918 ammuttu eno ja "Ameriikkaan" vuosisadan vaihteessa mennyt täti. Leinon julkaisija saisi siis suoria Paltamoon tutkimaan kirkonkirjoja Lönnbomien kohdalta ja vastaavasti Freya Schultzin sukulaisia selvittämään! Joel Lehtonen vapautui - väliaikaisesti - siksi hiljan, että paperit ovat kunnossa. Volter Kilven poika on maan etevimpiä juristeja, mutta keskeistä kansalliskirjallisuutta menee väkisinkin jäihin.
Sotien välisen ajan iskelmämusiikkia ei hirviä edes ajatella tässä yhteydessä. Se on valmiiksi oikeuksiltaan niin sekavaa. I.K. Inhan valokuvat tulevat taas suojatuiksi: museovirasto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura huomio!
SUOJA-AJAN jatko tulee alkuperäisen tekijän hyväksi, nähtävästi riippumatta kirjallisista sopimuksista. Se merkitsee muun muassa että jos elokuvan viimeksi eläneen tekijän kuolinvuodesta on 51-70 vuotta, oikeudet on vastedes hankittava erikseen. Siltalan pehtoorit ja Jääkärin morsiamet ovat tuottajiensa omaisuutta, koska niiden suoja-aika on voimassa, niin 30-luvun leffoja kuin ne ovatkin. Sitä vastoin jokin 20-luvun elokuva onkin yllättäen suojattu. Yleisradio ei omistakaan niin merkittävää osaa kotimaisista elokuvista kuin tähän asti.
Sitten tulevat kansainväliset yhteensovittamista koskevat säännöt, kuten vastavuoroisuus.
Jos nyt tekisi mieli ryhtyä lyömään rahoiksi, jättäisin tästä paikasta virkani ja kaikenlaisen kirjoittelun. Seuraavien vuosien raharuhtinas ei ole enää konkurssi ja saneerausjuristi, vaan tekijänoikeuksien spesialisti. Meitä on Suomessa laskujeni mukaan noin seitsemän.
VALITETTAVASTI tämä ei ole vitsi eikä edes vitsikästä.
Kysymys on pohjaltaan kansainvälisestä tapaturmasta. Suomen edustajat ovat vastustaneet tekijänoikeuksien ylösnousemusoppia johdonmukaisesti mutta tuloksitta. Nyt olisi pantava kaikki pyörät pyörimään, jotta hallituksen esitykseen tai sivistysvaliokunnan mietintöön saataisiin järjellisiä tulkintaohjeita.
Ennen jouduimme selvittelemään oman eduskuntamme pikku hölmöilyjä. Nyt niskoillamme on eurooppalainen yhteisö, tässä tapauksessa mm. EU-tuomioistuin ja EU:n komissio sekä eräät kaupalliset neuvottelut, kuten GATTin Uruguayn kierros. Ajatuksena on muka edistää tavaroiden ja palvelujen esteetöntä kulkua yli rajojen!
Ministerit, herätkää. Varmuuden vuoksi molemmat opetusministerit.
TÄSMÄLLISESTI mainitsen, että L.A. Puntilan ajatus Suomen valtion nimen muuttamisesta muotoon Hölmölä - Bemböle olisi ehkä otettava vakavasti harkittavaksi.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 01-05 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
PIMEÄ PUOLI
TOISET VITSIT naurattavat yksiä mutta jättävät muut ymmälle. Nauruun yhtyminen edellyttää erinomaisia tietoja vitsin tarkoittamasta elämänalasta. Kaupunkilainen ei käsitä hevin aitoja maalaisvitsejä. Opettaja ymmärtää koululaisvitsejä herkemmin kuin vieraantunut virkamies.
Tätä voi kokeilla, vaikka vitsejä ei voi mitata. Ei ole keinoa selvittää, mikä vitsissä naurattaa. Huumorissa ei ole mitään absoluuttista eikä mitään varmaa. Siksi juuri se on huumoria eli peliä elämän epävarmuudella, kohtalon synkeydellä ja asioiden monimutkaisuudella.
APPIUKKO-vainajan kertomat kaskut tuntuivat aikoinaan syvästi käsittämättömiltä. Itse hän nauroi niille sydämensä pohjasta ja kuivasi sitten silmälasinsa. Aikoinaan tuli sitten vastaan vanhojen vitsien kokoelmia - Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on vasiten julkaissutkin sellaisen. Samat kuviot ja samat tarinat löytyvät kirjoista, ja hetken luettuaan ymmärtää yskän.
Amerikkalainen psykoanalyytikko Gerson Legman, jota epäilen löylynlyömäksi, keräsi pari kymmentä vuotta sitten valloittavan kokoelman törkeitä vitsejä. Aineisto ja sen analyysi on julkaistu parinakin eri laitoksena nimellä "Rationale of the Dirty Joke".
Tuo tuhatsivuinen teos on todella huvittava. Vitsikkäintä on kirjoittajan vakavuus. Hän suhtautuu itseensä ja aiheeseensa niin juhlallisesti. Hänen vanhafreudilaiset tulkintansa ovat kohdittain hullunkurisia, kohdittain syvästi oivaltavia. Kovin moni ei tiettävästi jaksa enää pauhata peniskateudesta eikä raivota kastraatiokompleksista, mutta istu ja pala, Legmanin esimerkkiaineisto ja se materiaali, minkä itse on oppinut kansakoulussa välitunnilla, rippikoulussa kavereilta, tanssilavan takana, rakennustyömailla ja muissa yleissivistävissä laitoksissa, on täynnä tarinoita miehistä, joiden munat esimerkiksi jäätyvät ratakiskoon kiinni.
SIVISTYNYT ja sivistymätön huumori ovat yhtä ongelmallisia. Esimerkiksi edesmennyt Kummeli, joka edusti suomalaista puskahuumoria häikäilemättömimmillään, taisi mennä aika monelta katsojalta yli. Lapset, jotka ovat luonnostaan viisaita, ymmärsivät sitä heti.
Sivistyneessä huumorissa pilapiirtäjä Gary Larson tuntuu välistä jakavan ihmiset kahteen puolueeseen. Moni raportoi vilpittömästi, että Larsonin Pimeä puoli -piirrokset eivät avaudu heille eivätkä ainakaan kolahda. Toiselta puolen meitä on monia, jotka lyömme rintoihimme ja huudamme: "Nero!"
Larsonin vitsit ovat aika analyyttisiä ja teoreettisia. Jokin nurkka todellisuudesta on muutettu toiseki kuin kokeeksi. "Early man" on yleiskielessä historiantakainen ihminen. Larson piirtää luolamiehen, joka tulee nuija kourassa liian varhain päivällisille. Tai hän piirtää Zane Grayn tai Curwoodin kirjan kansista tuttuun maisemaan yllättävän henkilön seisomaan kallionkielekkeellä: "Etäisten laaksojen tilintarkastaja."
Eräässä kuvassa esiintyy mahdollisesti itse Gerson Legman: liehupartainen psykoanalyytikko syöksyy kolmospesälle. Kuvateksti kuuluu: The Freudian Slide eli freudilainen virheilmaisu tai heittäytyminen.
VIRHEILMAISUISTA muuten: tämä kolumni tuottaa jokseenkin paljon postia ja yhteydenottoja, jotka ovat ihme kyllä jokseenkin järjestään miellyttäviä. Tahattomia lukijatutkimuksia järjestyy aina freudilaisten tai muiden virheilmaisujen yhteydessä. Kun en tällä kertaa jaksa vastata kaikille yhteydenottajille henkilökohtaisesti, vahvistan täten, että viimeviikkoisessa tekijänoikeuden suoja-aikaa ynnä muuta koskeneessa artikkelissa oli virhe. 70 vuotta oli viime vuoden loppuessa kulunut vuodesta 1924, toisin kuin väitin. Virhe ei johtunut siitä, etten osaisi yhteenlaskua. En vain tiennyt, mikä vuosi nyt on meneillään. Arvelin että 1994. Se ei kuulemma pidä paikkaansa.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,08 -05 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
JÄÄVI
JOS KANTAJA tahi vastaaja tahtoo jäävätä tuomarin, tehköön sen siivosti, ja tuomari itse tuomitkoon siitä jäävistä. Nämä ovat lailliset jäävit: kun tuomari on jommankumman kanssa sellaisessa sukulaisuudessa tahi lankoudessa, jossa avioliitto Naimiskaaren 2 Luvun mukaan ei ole luvallinen, siihen lukien myös hänen serkkunsa sukulaisuuden, vaan ei lankouden kannalta; taikka kun tuomari on hänen vastapuolensa tahi julkinen vihamiehensä; taikka kun tuomarilla tahi hänen nyt mainituilla sukulaisillansa on siinä asiassa osa, tahi kun heillä on siitä erinomaista hyötyä tahi vahinkoa odotettavana; taikka kun hän toisessa Oikeudessa on ollut samassa asiassa tuomarina, tahi on siinä ennen ollut asianajajana tai todistajana, tahi kun hän ennen, jonkin Oikeuden tahi kuninkaan käskynhaltijan käskyläisenä, on päättänyt jotakin siihen asiaan kuuluvaa; taikka kun hänellä itsellänsä on samanlainen asia toisessa Oikeudessa. Jos tuomari tietää sellaisen jäävin itseänsä vastaan olevan, vaikka ei riitapuolella ole siitä tietoa, niin astukoon itsestänsä pois Oikeudesta.
ESTEELLISYYS esiintyy nyt keskusteluissa ja julkisuudessa vähän väliä. Viimeksi on kauhisteltu tapausta, jossa muuan korkeimman oikeuden jäsen voi joutua välikäteen siksi, että hän kuuluu vaikeuksiin ajautuneen vakuutusyhtiön hallitukseen.
Tapausta on luonnehdittu julkisuudessa kiusalliseksi ja ikäväksi. On mietitty, mahtaako asianomainen tuomari olla enää esteetön ratkaisemaan muita saman kaltaisia juttuja. Tunnetut lakimiehet ovat kuulemma huolestuneita, kuten yleensäkin ovat.
Kiirehdin itse tapausta tuntematta ottamaan kantaa periaatteelliseen kysymykseen: höpsis.
Suomalaiset tuomarit osallistuvat liian vähän elämään. Heillä on usein vajavaiset tiedot elinkeinon harjoittamisesta, ammateista ja maailman menosta. Heillä - tarkoitan siis meillä - voi olla vaikeuksia käsittää liiketalouden, kirjanpidon, pankkitoiminnan tai arvopaperikaupan alkeita. Menepä sitten ja ota kantaa siihen, mikä on alalla normaalia ja hyväksyttävää, mikä taas epätavallista ja moitittavaa.
On ihan paikallaan tietää, että oharista kuuluu kiskaista toista turpaan. Kun joku lupaa hakea toiselle Alkosta Aperitaa mutta tekee ohimarssin ja vetää juomat omaan napaansa, niin se on ikävästi tehty ja johtaa tavallisesti kouriintuntuvaan närkästyksen osoittamiseen. Kun sellaista tapahtuu juopporempassa, asia on rangaistuksen kannalta hiukan toinen kuin viattoman ohikulkijan lyöminen.
TUOMARIN EI PIDÄ harjoittaa bisnestä. Tuomari ei saa edes yksityiselämässään vaarantaa puolueettomuuttaan eikä riippumattomuuttaan. Hän ei saa olla riippuvainen edes virkatovereittensa hyväksymisestä eikä moitteista.
En näe ongelmaa taloudellisesti vähäarvoisissa hallituksen jäsenyyksissä enkä kyllä myöskään välimiehenä toimisessa, ja tässä olen eri mieltä monien kollegojeni kanssa.
Välimiesten huimat palkkiot herättävät katkeruutta, kateutta ja epäluuloa. Siihen taitaa olla aihettakin Ongelma johtuu kyllä osaksi verotuksesta, koska välimiehen palkkiosta menee täysi ennakonpidätys raskaimman jälkeen.
TUOMAREIDEN urasta, virasta ja toimista on hiljan valmistunut mietintö, josta on juuri laadittu lausuntoja. Asia on erittäin tärkeä. Siksikin on hyvä, että ongelmalliset käytännön tilanteet tulevat julkisuuteen ja periaatteellisia käytännön tilanteita pohditaan avoimesta.
Aivan kohtuullinen ratkaisuohje on tämän kirjoituksen alussa. Se on voimassa olevasta laista, sanasta sanaan Lakimiesliiton Kustannuksen uudelta CD-Rom-levyltä poimittuna. Pyydän kiinnittämään huomiota kielenkäytön upeuteen. Suomennos on yli sata vuotta vanha ja itse säädös vuodelta 1734.
Asiat eivät ole vanhentuneet. Eivätkä ongelmat.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,15 -05 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KIINALAINEN PESULA
SINISEN ENKELIN ja monen muun suurelokuvan tekijä Josef Sternberg, jonka sukunimeen liitettiin komeuden tähden "von", kertoi muinoin muistelmissaan ensimmäisestä elokuvaelämyksestään. Se oli mykkäfilmi "Hupia kiinalaisessa pesulassa".
Kolme tai neljä vuotta sitten osui käsiini video, salateitse Englannista hankittu hongkongilainen kummituselokuva, jossa tosin ei ollut pesulaa, mutta hupia ja Kiinaa sitä enemmän.
Sen tuottaja on sama henkilö, joka on ohjannut Helsingissä juuri esitetyn "Valkotukkaisen morsiamen", muuan Tsui Hark. Myyntivideona kaupan oleva "Peking Opera Blues" on sekin hänen pajastaan.
Filmit liikkuvat aivan estottomasti kaikilla elokuvan perinteisillä alueilla: rakkautta, kauhua, komediaa, väkivaltaa. Ensi vaikutelma on outo. Filmit ja niiden estetiikka ovat sanamukaisesti toisesta maailmasta. Lähemmin katsoen tuo vaikutelma osoittautuu erehdykseksi.
NYT KIINA, toistaiseksi siis sen saarellinen kylkiäinen, näyttäisi tehneen saman minkä Japani ehti jo tehdä. Otetaan käyttöön valkoihoisten paholaisten omat keinot ja tekniikka, muistot ja kertomukset, tehdään niistä keitos sekoittamalla yhteen omaa perinnettä ja mieltä, ja kierrätetään tulos takaisin länteen.
Vuosikymmeniin Yhdysvallat ei ole ollut maailman suurin elokuvatuottaja. Kun Kauko-Idässä valmistettu ja luotu viihde ajaa kerran ohi myös laadussa ja suosiossa, Yhdysvaltoja ei enää ole. Korkeatasoinen viihde on elämisen vimman, toimivien rakenteiden ja kasaantuvan, perityn ammattitaidon merkki.
Kerran toisensa jälkeen osa rahvaan kosiskeluksi tarkoitetusta viihteestä on osoittautunutkin taiteeksi, kuten 1500-luvulla Shakespearen näytelmät, 1600-luvulla jumalanpalvelusmusiikki, 1700-luvulla englantilainen romaani ja ranskalainen näytelmä, 1800-luvulla saksalaiset kertomukset ja italialainen ooppera, ja omalla vuosisadallamme esimerkiksi elokuva, sarjakuva ja jazz.
Vallantäyteiset papisto ja puolueet ovat yleensä johdonmukaisesti vastustaneet viihdettä ja taidetta ja olleet siinä oikeassa. Kansan pitäisi tyytyä opetukseen ja muuhun propagandaan.
KUN HONGKONG oli tulossa Suomeen elokuvineen, runsaat kymmenen vuotta sitten Run Run Smithin ja niin sanotun karate-elokuvan kaudella, reaktio oli täällä tuttu ja odotettu: sensuuri ja täyskielto. Filmeillä ei havaittu olevan vähintäkään taiteellista tai muuta arvoa, ja niinpä niiden sadunomainen väkivaltaisuus katsottiin elokuvien tarkastuksesta annetun lain tarkoittamassa mielessä raaistavaksi. Useat asiantuntijat lausuivat lisäksi pelkäävänsä, että karate elokuvat aiheuttavat nuorisoväkivaltaa samalla tavalla kuin rokki aiheutti välinpitämättömyyttä, foxtrotti keskushermoston häiriöitä ja Juhani Ahon romaanit siveellisten arvojen hämärtymistä.
IDÄN ELOKUVISSA toimii uusi, vanhaan perustuva näkemys. Tarkasti katsoen hongkongilaiset käyttävät elokuvan vanhoja keinoja, mutta ovat siinä käsittämättömän eteviä. Käsikirjoittajat herättävät kauhun sekaista ihailua. Heillä ei ole vaikeuksia limittää ja kuljettaa neljää tai jopa kuutta juonellista aihelmaa limittäin, sisäkkäin. Siirtyminen kuvasta toiseen eli kerronnan pulssi on riuska ja täsmällinen. Värit ja liike kuljettavat kertomusta. Kamera ei tunnusta mitään rajoja.
Viehättävin on yleisilme. Tyylilaji on aivan selvästi satu, ja aika turvallisesti voisi ennustaa, että satuelokuvalla on kaikkiaankin suuri tulevaisuus. Realismista eli todellisuuden toisintamisesta on menty jo kauas. Elokuvassa kerrotaan sumeilematta sellaista, mitä ei voisi tapahtua, eli elokuva käyttää keinoja, jotka ovat vain sille mahdollisia. Sävy on puoliksi leikillinen, puoliksi pirullinen. Näyttelijät ilvehtivät omien keinojensa kustannuksella. Tekijät suhtautuvat kulttuuriperinteensä lystäillen.
Siksi tulos sopii näennäisestä vieraudesta huolimatta kaikille. Pohjaltaan keino on sama kuin japanilaisen Kurosawan kauan sitten kehittämä: puhdasta Shakespearea ja lännenfilmiä keskiajan Japanin vaatteissa ja ympäristöissä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 22-05 jkmpp. kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
WAMBAUGH JA HIGGINS
SUOMESSA VIERAILEE merkkihenkilöitä, kuten nyt Bourdieu. Muistia voi virkistää, jos on omantunnonarkojen varkaiden varalta kirjoittanut ostamiinsa kirjoihin oman nimensä ja päivämäärän. Bourdieu 1985. Michel Foucault 1978. Edgar Morin 1983. Wittgenstein 1966.
KIRJOJA lukiessa arvailee joskus, kummat ovat lopulta viisaampia, kirjailijat vai filosofit. Hyvän yhteiskuntatieteilijän ainakin tuntee siitä, että hänen arvionsa ja ennustuksensa osoittautuvat virheellisiksi.
Siinä on suuri ero, käsittääkö maailman väärin omaa tyhmyyttään vai johtuuko erehdys voimakkaasta näkemyksestä ja inspiraatiosta. Jo esimerkiksi Paavali tuntui käsittävän lähitulevaisuuden oman visionsa mukaan. Se visio ei toteutunut.
NÄYTTÄISI siltä, että vaativan kirjallisuuden mestarit, kuten tällä hetkellä amerikkalaisen viihde- ja oikeudenkäyntiromaanin alueella toimivat Joseph Wambaugh ja George V. Higgins, päihittävät tutkijatoverit. Molemmilla herroilla on selvä tarkoitus kertoa maailmasta jotain sellaista, minkä he tietävät mutta mitä lukija ei ole tullut havainneeksi. Kummatkin tekevät sen koetelluin keinoin, turvautumalla tarinointiin ja kirjoittamalla niin iskevästi ja hauskasti, ettei lukijan tarvitse ponnistaa päästäkseen osalliseksi heidän ajatuksistaan ja tunteistaan.
Suuret asiat ilmenevät epäpyhässä viihdekirjallisuudessa ja kaupallisissa elokuvissa usein etevämmin kuin korkeakirjallisuudessa ja taidefilmissä.
Tämä on turvallinen mielipide, koska sitä ei voi osoittaa vääräksi eikä todeksi.
GEORGE V. HIGGINS, jota ei tule sekoittaa tunnetumpaan Jack Higginsiin, on luonnollisesti Raymond Chandlerin koulukunnan tuote eli sukua Dostojevskille ja lähtöisin Gogolin viitan alta. Vaikka Higginsin kirjat ovat räikeäkantisia pokkareita, joissa kerrotaan enimmäkseen arkisten ihmisten ikävistä teoista, sukulaisuus juuri Gogoliin on silmiinpistävä. Jopa hänen lauseessaan on samaa lentoa ja kattavuutta.
"Minulla on päämiehenä Teddy Franklin. Hän on autovaras. Hän on kolmekymmentäkaksivuotias ja itärannikon parhaita autovarkaita. Cadillac-Ted on niin etevä, että hän elättää itsensä autovarkaana. Hän on jäänyt useita kertoja kiinni, minkä vuoksi minä tunnen hänet, mutta hän ei ole istunut vankilassa. Se johtuu siitä, että minä olen niin taitava. Ja siitä, että Teddy on niin taitava. Rakastettavuudessa Teddy häviää käymälärotalle..."
OPPILAS ON mestariaan edellä. Chandlerin hahmoissa ja henkilöissä oli samaa epätodellisuutta ja unisuutta kuin Humphrey Bogartin puhetavassa ja Robert Mitchumin katseessa. Higginsin maailma on tosi ja tässä. Hänen kirjoissaan ei tapeta eikä kuolla kuin vahingossa. Hänen maailmaansa on Bostonin seudun tuomioistuimet, syyttäjänvirasto, kunnalliselämä, kaavoitus, tonttikeinottelu ja yleinen puliveivaus. Luultavasti tahallaan kirjailija on tehnyt eräästä päähenkilöstään, Jeremiah F. Kennedystä (ei sukua paskapäille; seudun paras niljakas rikosjuristi), kovasuisen mutta tavallisuuteen asti kunniallisen miehen, joka rakastaa rauhaa, perhettään, kiireetöntä kesää meren rannalla.
KIRJOISTANI havaitsen tehneeni tuttavuutta tämän Higginsin esikoisromaanin kanssa 1972. Siinä oli puhe jonkun Eddie Coylen ystävistä. Pidin teosta arvottomana ja turhana suomentaa. Siinä tuntui olevan liikaa vitsikkyyttä ja sen kaavio vaikutti Joseph Hellerin Catch 22:sta lainatulta.
Heller ei päässyt koskaan samaan suuruuteen kuin esikoisteoksessaan. Higgins sitä vastoin kykenee toteuttamaan romaanin pelkällä dialogilla. Puhetavat ja asiat merkitsevät niin paljon ettei kertojaa eikä selityksiä tarvita.
Wambaughia ja Higginsiä ajatellessa tuntuu, että Tom Wolfella on kilpailijoita. Wolfen tuomioistuinten ja lehdistön kääntöpuolta kuvaava "Turhuuksien roviot" havaittiin meilläkin mestarilliseksi. Wambaugh ja Higgins menevät pehmeäkantisina alle torihintojen. Ensin mainitulta on suomennettu jotain, viimeksi mainitulta ei liene.
Sellainen on maailma. Ennen leikittiin rosvoa ja poliisia, nykyisin juristia ja poliitikkoa.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,29-05 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KUNNIA VAI ISÄNMAA
DANIEL WOLDEMAR ÅKERMAN syntyi 1843 Suomenmaan suuriruhtinaskunnassa ja kuoli 1919 tässä tasavallassa. Hän oli juristi. Osittain tunnollisuuden ja ahkeruuden, osittain venäjän taidon ja poliittisten suhdanteiden vuoksi hänen komea virkauransa huipentui senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajan tehtävään. Se oli maan yli lakimiesvirka ja vastasi nykyistä korkeimman oikeuden presidenttiä. Sitä ennen hän oli toiminut Turun hovioikeuden presidenttinä pahat vuodet suurlakon jälkeen, senaatin talousosaston jäsenenä eli myöntyväisyyssenaatin "ministerinä", Rannan eli Viipurin maalaiskunnan ynnä lähikuntien kihlakunnantuomarina ja Viipurin hovioikeudessa eri tehtävissä, kohoten hän hovioikeudenneuvokseksi ennen nimittämistään äskensanottuun maatuomarin virkaan.
ÅKERMANIN laaja muistelma elämästään on valtionarkistossa. Sukuseura - Voipiot - on julkaissut sen kirjana, aivan liian pienenä painoksena. Kirjaa ei saa mistään, joten se on sopiva lehtikirjoituksen aihe. Teos lienee laadittu perhepiiriä silmällä pitäen, ja sitä piiriä riitti: aikuisiksi ja 13 lasta. Kaikki, myös tytöt koulutettiin ylioppilaiksi, ja lapsista usea teki merkittävän elämäntyön, jälkipolvista puhumattakaan.
Muistelman tekee mielenkiintoiseksi sen sävy, jossa on osa anteeksipyyntöä ja selittelyä ja osa rakastettavaa omahyväisyyttä ja itsetärkeää tietämättömyyttä.
KIRJOITTAJA pahoittelee tuon tuostakin ymmärryksensä himmeyttä ja kykyjensä rajallisuutta, yksitoikkoisuuttaan seuramiehenä ja epäedullista ulkonäköään. Hän tähdentää vaatimattomuuttaan ja pyyteettömyyttään sen verran usein, että lukija lakkaa uskomasta siihen. Kun lapset ovat laatineet kauniin vihkosen isän 60-vuotispäiville, tämä käyttää muutaman sivun muistelmistaan miettiäkseen, miksi lapsista muuan, joka on ennenkin suhtautunut häneen merkillisen kylmäkiskoisesti nytkin, istu ja pala, otsikoi kirjoituksensa vain "isä", kun muut lapset ymmärsivät kirjoittaa "rakas isä".
ÅKERMAN kuului siihen vanhasuomalaisen puolueen siipeen, jolle Yrjö-Koskisen ja sitten Danielson-Kalmarin myöntyvyyspolitiikka oli liian taipumattoman tuntuista. Toisin sanoen hän oli melkein "bobrikoffari", vaikka onnistuikin aina luiskahtamaan todellisesta kiipelistä. Hän muistelee tapaamisiaan Bobrikoffin kanssa ja tuosta pätevästä miehestä ja erinomaisesta puheenjohtajasta saamaansa, sinänsä edullista vaikutelmaa.
Hän kertoo senaatin istunnosta 16.6.1904:"... Käväisin kuitenkin pikimmältään rappukäytävässä tai koridoorissa, jossa harmaaseen siviilipukuun puettu hento vaaleaverinen mies makasi kalpeana lattialla, muuten liikkumattomana, paitsi että oikea käsi ranteesta vähäsen suonenvetoisesti liikahteli. Palasin istuntosaliin, jonne kohta saapuivat myös Bobrikoffin puoliso ja kaksi tytärtä kovasti vaikeroiden... Ensimmäinen ajatukseni oli: kuinka käypi nyt meidän maan ja kansaparkamme? Kai tämä kamala teko meille kovasti kostetaan?"
Ministerivaltiosihteeri Plehwe puolestaan oli "parrakas. lihava, ruukinpatruunaa muistuttava, kylmänkohtelias mies". Prokuraattori Soisalon-Soininen oli "harras isänmaan ystävä" ja lisäksi asui samassa rapussa Åkeremanien kanssa, WSOY:n nykyisissä tiloissa Bulevardilla, jossa murhamiehen luoti hänetkin tavoitti.
MENNEISYYDEN hahmoista erottuvat parhaimmin ne, jotka lisäsivät mainettaan itsenäisessä suomessa, kuten myöntyväisyysmies Paasikivi ja perustuslaillinen Ståhlberg. Hetkittäin tuntuu siltä, että suomalaisen salaisen politiikan historiaan olisi liitettävä kaksi ylimmän tuomioistuimen puheenjohtajaa, nyt kysymyksessä oleva Åkerman ja perustuslaillinen August Nybergh, hyvin merkittävä henkilö.
Molempia yhdistää keskeinen suomalainen ilmiö: nopea nousu yhteiskunnan huipulle vallan vaatimattomista oloista. Merkillisen kieliriidan ja Venäjän oikullisen rajamaapolitiikan vuoksi Suomesta ei tullut etuoikeutettujen yhteiskuntaa, vaan säätykierto on ollut täällä epätavallisen vilkas.
Suomalaisen rähmällään olon historiassa on otettava huomioon vuosisadanvaihteen Pietarin tien kulkijat, heidän henkilönsä ja heidän motiivinsa. Vieläkin hirvittää, kun kuulee EY:n taholta suositettavan pikarautatien ja moottoritien viertämistä Turusta Pietariin. Nuo hankkeet koskevat juuri sitä väylää, joka on vahvasti määrännyt Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa ainakin viimeksi kuluneet tuhat vuotta.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 05 -06 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MENETETTY MAINE
MUUTTUUKO IHMINEN?
Nyt tämä kysymys kiinnostaa viimein muitakin kuin iskelmälaulajia.
Ei muutu paremmaksi, ei välttämättä huonommaksikaan, mutta toisenlaiseksi. Ranskassa Furet ja pari muuta arvovaltaista historioitsijaa on ottanut jo vuosia sitten sen kannan, että nykyihminen ei kerta kaikkiaan kykene käsittämään kahden sadan vuoden takaista ihmistä, ei järjellä eikä tunteella. Kaikki oli niin erilaista.
Se on hurja väite, enkä oikein jaksa uskoa siihen, koska niin paljon on kuitenkin samaa. Otaksun ainakin ymmärtäväni esimerkiksi menneisyyden runoutta ja musiikkia, ja minulla on vahva epäily, että ymmärrän sitä saman suuntaisesti kuin aikalaisyleisö.
Mutta ainakin arvot muuttuvat.
ERIC HOBSBAWM on kirjoittanut valmiiksi uusimman ajan historiansa. Jos nyt kuka maallikko tai ammattilainenkin haluaa todella hyvät tiedot ja varmasti pettämätöntä viihdytystä menneisyyden väärintekojen tutkimisesta, hän voi lukea Hobsbawmin neljä historiateosta - The Age of Revolution, The Age of Capital, The Age of Empire ja The Age of Extremes, ja lisäksi tietysti Paul Johnsonin kaksi isoa kirjaa, The Birth of Modern ja Modern Times.
Hobsbawmilla on ihastuttava vanha-anglo-marxilainen ote suuriin linjoihin ja Johnson puolestaan hahmottaa ilmiöitä Englannin ja Napoleonin suhteista Marilyn Monroen ja John F. Kennedyn suhteisiin. Molempien herrojen teokset ovat historian kurssikirjoina ainakin Turun kulttuurihistoriassa.
KULUVA VUOSISATA on lyhin, mitä milloinkaan on eletty. Se alkoi heinäkuussa 1914 ja päättyi 1991.
Kolmekymmentäyksivuotinen sota 1914-1945 käytiin siksi, että politiikka ja talous olivat muuttuneet samaksi asiaksi. Maailmanloppu tapahtui vuoden 1991 vaiheilla, eikä se johtunut sosialismin romahtamisesta, vaan maanviljelyn aikakauden päättymisestä. Ensimmäisen kerran noin kahdeksaan tuhanteen vuoteen maapallon väestön enemmistö ei nyt elä viljelystä.
Ehkä sen takia ihminen on lakannut olemasta oman onnensa seppä, omien kahleittensa seppä ja kaiken kaikkiaan seppä. Meneillään ei ole kansallisvaltion kriisi, kuten monet kirjoittavat, vaan kaikkien organisaatioiden kriisi.
KUN NYT merkkihenkilöt keikahtelevat, häkki heiluu oikeustaloissa ja eilispäivän sankari on tämän päivän roisto, ilmiötä ei pidä sivuuttaa olankohautuksella. Mene ja tiedä vaikka käynnissä olisi utopistien ennustelema kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen.
Ajan epävakaisuudelle löydetään syyllisiä, mutta sellainen ajattelu on lapsellista. Ei tätä kukaan ihminen, ammattikunta, puolue eikä pankkiryhmä saanut aikaan. Aika muuttui ja nyt on opeteltava paljon asioita alusta.
Joku jossain esimerkiksi selitti, että lakimiehet menettivät tilapäisesti käsityksensä oikeasta ja väärästä, mutta julkisuutta saaneet tapaukset tosin ovat poikkeuksia. Kun lakimies menettää käsityksensä oikeasta ja väärästä, eikö se ole sama kuin lääkäri menettäisi käsityksensä terveestä ja sairaasta?
Sitä vastoin lakimies, joka menettelee lainvastaisesti ja syyllistyy rikoksiin, on verrattavissa lääkäriin, joka sairastuu. Minkäpä luonnolle, historialle ja kuolemattomille siivekkäille voi.
TYPERYYKSIÄ saa kyllä lukea päivittäin. Muuankin syyttäjä väitti tuomioistuimessa tunnustamisen veroiseksi menettelyksi sitä, että eräät Vantaan virkamiehet olivat luopuneet luottamustoimista heitä vastaan ajetun oikeudenkäynnin ajaksi! Ehkä olisi hyödyllistä säilyttää joku tolkku.
Mutta aika myös nimeää itsensä. On tietymätöntä, mistä fuusioituva liikepankki hankki kielitieteellisen asiantuntemuksen sorvatessaan uutta nimeään, Merita. Kantasanoja ovat verbi <k> mereo ja nomini <k> merx. Molemmat tarkoittavat ansiota ja saalista, keinoihin katsomatta.
Oma assosiaationi on häiritsevän iskevä: mercatorius, palkkasoturi, ja meretrix, portto.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 12-06 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
UMBERTO E. - ELÄMÄN VANKI
UMBERTO ECO, semiootikko ja kirjailija, Bolognan yliopiston professori, sai maailmanmaineen romaanilla "Ruusun nimi" (1980), jota seurasi vuonna 1988 "Foucaultin heiluri". Vatikaani ilmoitti viimeksi mainitun teoksen vääristelevän ja loukkaavan koko ihmiskunnan historiaa. Eco pääsi siten ihmiskunnan vihollisten kunniakkaaseen joukkoon.
Kiitetyn esseekokoelman "Matka arkipäivän epätodellisuuteen" (1984) jälkeen ilmestyi tänä vuonna "Miten käy", valikoima pienoisesseitä tai pakinoita.
Miten käy? Miksi nämä teokset herättävät kaikki saman tunteen: ne eivät ole mieleeni, mutta syytä en tiedä.
EI NIIDEN tarvitse olla minulle mieleen, koska ne ovat jo menestyneet tavoittamalla paljon lukijoita. Yhden kateellisen kirjoittelijan jupinoilla ei ole siinä asiassa mitään painoa.
Ehkä perusteluilla kumminkin olisi. Miten käy -kokoelman parasta antia ovat tekstien nimet: Miten olla käyttämättä kännykkää; Miten käydä pornoleffassa; Miten käy matka savulohen kanssa; Miten käyttää taksia; Miten käy tietämättömyys futiksesta.
Valikoiman suomentaminen ei ole onnistunut erikoisen hyvin. Siellä on kaikenlaista pientä rosoa, kuten kuningas Louis XI (Ludvig), pelografia (paleografia) ja muuta sellaista. On sääli, että valikoimasta on jouduttu jättämään analyysi "Kolme pöllöä lipastolla". Siinä Eco pilkkaa kontekstualisteja, poststrukturalisteja ja etenkin itseään. "Analysoitavana" oleva loru on hölynpölyä, mutta itse analyysit toinen toistaan huimempia. Myös lähdeluettelo on loistava. (Erica Jong, "Dating a Text").
ECO on kirjoittajatyypiltään murtovaras. Hänen käsissään lukot aukeavat. Mutta kun hän pääsee kirstuille tai huoneisiin, neuvot loppuvat. Hän osaa vain viedä. Hän ei tuo.
Tutkijoina ja kirjailijoina mainioita ovat ne, joilta käy sekä analyysi että synteesi. He kykenevät ensin purkamaan ilmiöt ja löytämään niiden rakenteet, ja sen jälkeen he tekevät niistä jotain sellaista, mitä en eivät aikaisemmin olleet.
Econ romaanien ja esseiden lukemisesta tulee jotenkin nolostunut olo: tässäkö se kaikki olikin? Eco on vain taitava.
KIELIKUVA varastamisesta on harkittu. Kaikki kirjailijat varastavat ammatikseen, mutta toiset osaavat käyttää saalistaan ja toiset eivät. Hyvän tekijän, suuren kertojan ääreltä lähtee rikkaampana kuin siihen tuli. Kirjailija on käyttänyt aarteensa tuottavasti. Ne kasvavat korkoa ja lisääntyvät ihmisen mielessä.
Vain nokkela kirjailija toimii kuin hakaneulalla varustettu herrasmies joka posauttelee toisten ilmapalloja rikki. Se on vitsikästä ja nokkelaa, mutta toisaalta ilmapallo on kauniskin ja räjäytetty pallo pelkästään ruma, surullinen...
Suuret esseistit, joihin Ecoa siis ei ole luettava, luovat tunnelmaa ja taikaa iät ajat sen jälkeen kun heidän käsittelemänsä ongelmat ja kiistakysymykset ovat vanhentuneet ja heidän niihin esittämänsä vastaukset vääriksi. Perustajaisät Charles Lamb ja William Hazlitt kirjoittivat milloin mistäkin; aihe oli toissijainen verrattuna sävyyn ja henkeen. Michel de Montaigne punoi päähänpistoista kirjoituksia, eikä hän vetreimmillään tarvinnut teksteilleen aihetta eikä rakennetta. Silti niitä lukee henkeään pidätellen. (Ei kuitenkaan suomeksi. Valikoimista suositeltavin on Penguin Classicsin englanninkielinen Montaigne, ellei satu osaamaan vanhaa ranskaa, latinaa ja klassista kreikkaa.)
SUOMESSA nyt elävistä esseisteistä merkillisin on Pentti Linkola. Hänen kannanottonsa ja mielipiteensä ovat kohdittain kaikkea suhtaa vailla, mutta hänellä on juuri puheena ollut merkillinen runoilijan kyky esittää asiansa niin että hänen ääntään kuunnellaan.
Jospa se asia olisi tässä. Kirjoitus ei elä asialla, vaan äänellä, sävyllä, ihmisyydellä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,19 -06 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
ONNEA
KUN KÄYTETTÄVISSÄ on kolumni, joutuu myös kiusausten kohteeksi. Tekee mieli käyttää palstatilaa yksityisten viestien esittämiseen. Kuten esimerkiksi onnittelujen ja terveisten.
Vaasassa meni hovioikeudenpresidentti Erkki Rintala täyttämään vuosia. Onnea ja terveisiä. Tämä Rintala kirjoitti toissa vuonna, että tuomioistuin joutuu nyt Suomessa tutkimaan suomalaisen lain ja eurooppa-oikeuden eroja ja ristiriitatilanteessa ratkaisee aina jälkimmäinen. Keskustelun avauksesta oli tuttu seuraus, jäätävä hiljaisuus. Mutta joitakin päiviä sitten toinen hovioikeus katsoi lautamiehen esteelliseksi EY-oikeuden mukaan, vaikka hän olisi ollut Suomen lain mukaan esteetön.
Tuntuu pikkuasialta mutta ei sitä ole. Meillä ei ole mitenkään ylitarjontaa virkamiehistä, jotka ajattelevat ihan itse, kertovat tuumailujensa tuloksen toisillekin ja sitten vielä seisovat sanojensa takana.
MERKKIPÄIVÄÄ vietti hiljan entinen ministeri, valtiotieteen tohtori Ele Alenius, josta saisi tehdä vaikkapa valtioneuvoksen.
Meillä oli Suomessa vuosikymmeniä ankara kilpailu siitä, kenen totuus on muita todempi. Siinä heiluivat miehet ja nyrkit, mutta lopulta harmaakivestä veistetty, Topeliuksen sepittämä Suomi osoittautui näköispatsaaksi. Yhteiskunta tunnusti ristiriitansa.
Ehkä jo kymmenen vuotta sitten politiikan kentällä tapahtui kummia. Meillähän on naftaliinissa suuri määrä entisiä äkkivääriä vasemmistolaisia, jotka eivät myönnä olleensa koskaan oikeastaan missään asiassa väärässä. Kukaan ei raatsi ottaa esiin heidän taannoisia tekojaan ja kirjoituksiaan. Kuten DDR:n suurenmoista vapautta ja Neuvostoliiton ympäristöystävällisyyttä. Entinen äärioikeisto sen sijaan lienee jo saatettu multaan.
Tuo kummallisuus oli kasvava arvonanto eräitä vanhoja kommunisteja kohtaan. Moni perinteinen porvari, aatteellinen isänmaan mies, alkoi jupista, että tuo Aarne Saarinen on oikeastaan sangen kunnioitettava mies, ja että Ele Alenius näyttäisi olevan syvällinen ja hyvää tarkoittava henkilö, vaikka ehkä hiukan lapsellinen.
ALENIUKSEN muistelmateos on asiantuntevan lukijan herkkua. Sitä on luettava samalla periaatteella, jota käyttäen Sherlock Holmes selvitti Baskervillen koiran arvoituksen: miksi koira ei haukkunut? Kukaan ei ollut kuullut koiran ääntelevän, vaikka murhaaja oli kulkenut pihamaalla yöllä. Siis murhaaja oli omaa väkeä.
Alenius kertoo loppujen lopuksi aika vähän, mutta sitä useammin lukija havahtuu miettimään, miksi Alenius ei hauku. Muistelman vaikenemiset ovat poikkeuksellisen kaunopuheisia. Väärässä olemisesta ja arviointivirheistä kirjoittaja syyttää useimmiten itseään.
Mitä siihen lapsellisuuteen tulee, rohkenisin olla päinvastaista mieltä. On suurta olla vakaumuksessaan vahva ja johdonmukainen. Kirjasta käy ilmi, että tuskin moni porvari pelkäsi Neuvostoliittoa niin kovasti ja niin perustellusti kuin sosialisti Alenius. Samalla siitä havaitsee, että paljon keskustellussa rähmällään olossa suomalaiset vasemmistososialistit saavat luultavasti muita ryhmiä puhtaammat paperit historian tuomiolla.
Niin että onnea ja hatunnosto. Kun meillä päästään kehityksessä niin pitkälle, että saamme KGB:n arkistoista käytettäväksemme luettelon ilmiantajista, joille oma hetkellinen eteneminen oli Suomen etua tärkeämpi, Aleniuksen nimeä ei siitä listassa löydy.
MIKSI kehuskella nimeltä mainittuja henkilöitä sanomalehdessä? Ehkä mielenosoituksena siitä, että ihmisiä on julkisuudessa niin helppo soimata, kun taas kiitos tulee usein liian myöhään.
Samalla vedän vanhaa virttäni, josta en hevin herkeä: poliitikot puolueissa ja etujärjestöissä ja virkamiehet ovat ne kaksi ryhmää, joista yhteinen onnemme ja etenemisemme nyt riippuu.
Me tutkijat, taiteilijat ja mediamiehet ja naiset toimimme parhaassa tapauksessa säestäjinä, vaikka haaveilemme löytävämme joskus itse sävelen tai kykenevämme kerran kohottamaan korkean soiton, hyvin korkean niin kuin nyt joku nuori Nikolai Demidenko, jonka käsissä Chopin soi kuin taivaankansi.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 26-06 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
JOUKKOON TUMMAAN
JUHANNUKSENA kesä päättyy. Se tulee valmiiksi. Tänä vuonna loma oli oikein sijoitettu ja onnekas. Kuhankeittäjä, F-duuri ja kilpaileva fis-molli-käki ja kuikka jäivät sinne, Savoon. Se on muuten paskapuhetta, että kuikkaemo uittaisi untuvaisiaan paikassa, jossa joku karvainen Anttila ampaisee viskomaan koipiaan. Kuikka on selkävesien lintu; tosin nyt, sääskiparvien kesänä, hyönteisiä syövät kalat ja kaloja syövät linnut olivat merkillisen rannassa.
Kuikka käyttäytyy kuin Junkers JU-88. Nousukiito on pitkä, lasku jännittävä ja vauhti ilmassa huimaava. Tehoa ja painoa on.
Kirjan mukaan kuikka on muinaislintu, 100 miljoonaa vuotta vanha. Siltä sen äänikin kuulostaa.
KOTIIN kaupunkiin ajaessa ihmettelimme vastaan tulevien ruuhkaa, kunnes sytytti: meneillään oli yleinen paniikki maalle juhannuksen viettoon.
Juhannusyö kotona tarjosi juhlanumeron: kotimaisen elokuvan "Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta". Myös sanomalehtien luonnehdinnat siitä olivat tavallistakin huvittavampia. Erään kirjoittajan mukaan filmi on kaikin puolin kömpelö ja lisäksi inhottavan rasistinen.
Voipi olla. Rasismi on tosin aika käänteistä, koska mustalaisuutta ihaillaan elokuvassa yltiöpäisesti. Se puolestaan saattaa johtua siitä, että tämä kotimainen täysosuma on nopea plagiaatti Hollywoodissa juuri samaan aikaan uuteen suosioon nousseesta musikaalista ja vanhasta kunnon operetista. Kauniiseen Veeraan on napattu kokonaisia kohtauksia ja suuria teemoja Straussin "Mustalaisparonista" ja Kalmanin Csardasruhtinattaresta. Mustalaistyttö soittaa kylmän rauhallisesti viulua Wolde Jussilan äänellä täsmällisesti fraseeraten ja vibraatoa säästeliäästi käyttäen; Veikko Uusimäki hilluu mustalaisena viiksiään pureskellen kansallisoopperan baletin tyyppien kanssa rantakalliolla, ja muuta mukavaa. Rasismia...
KUPLETTIMESTARUUS on luultavasti periytyvä ominaisuus, joka on Suomessa yhdellä ihmisellä kerrallaan. Kauniin Veeran kirjoitti 1950 Tatu Pekkarinen. Seuraavana vuonna valtikka vaihtui, kun teattereihin ilmestyi Reino Helismaan uusi musikaali/operetti "Rovaniemen markkinoilla".
Kultakauden kotimaisissa elokuvissa hämmästelee muun tekniikan ohella ääntä. Äänitys oli paljon parempi kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kauniissa Veerassa myös playback onnistuu hyvin. Hannes Häyrinen laulaa Auvo Nuotion äänellä Suomen komeinta ja kimeintä tenoria ja Uuno Laaksolla on Kauko Käyhkön ääni.
Luultavasti Tatu Pekkarinen pystyi samaan kuin Ben Hecht Amerikassa. Hän ei varmaankaan käyttänyt käsikirjoitukseen lauluineen monta viikkoa. Harry Bergström otti tunnussävelen musiikin päätaitteen renkutuksesta "Sepän sälli" ja käytteli muutoin surutta mm. amerikkalaista kansanlauluja ja - Brahmsia. Pekkarisen juonessa on laskujeni mukaan kahdeksan eri elementtiä ja kerronnan rytmi on aivan erinomainen. Kahdeksas käänne, eräänlainen bonus filmin katsojalle, on Elsa Turakaisen uskomaton esitys hupsuna venäläisenä aatelisnaisena.
KUN ELOKUVA televisiossa vaihtui ja Kaunista Veeraa seurasi Valentin Vaalan Sillanpää-filmi, ei sitä viitsinyt kauan katsoa. Vaalan elokuva on vain moitteeton, mutta rytmitön eli kaikkea kimmoisuutta vailla.
Katsoja jää miettimään, miksi Ville Salmisesta ei tullut kuuluisaa elokuvaohjaajaa. Maisteri Särkän oikkujako? Tavallaan Kaunis Veera tulee juuri sille tontille, jolla Särkkä itse oli taitava, nimittäin epookkielokuvaan joukkokohtauksin ("Kulkurin valssi", "Katupeilin takana").
Uneen vaipuessaan katsoja käsittää, että kotimaisen elokuvan tuhosi ensin menestys ja sitten 1960-luvun näyttelijälakko.
Millainen Jean Gabin olisi tullut vanhasta Tauno Palosta, joka oli elokuvanäyttelijöistämme ehkä kaikkein taitavin ja monipuolisin?
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,03-07 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SIVEELLISYYDEN TAAKKA
VAIKEINTA moraalin alueella ei ole tuomitseminen, vaan tuomitsematta jättäminen.
Esimerkkini on uhkarohkea. Se ymmärretään väärin. Esitän sen silti.
Lasten seksuaalisen hyväksikäytön estämiseksi työskennellään jatkuvasti, ja hyvin usein julkaistaan kannanottoja lapsia käyttävän pornografian kiireellisestä kieltämisestä. En ole varma hankkeen järkevyydestä, koska puhe on pornografisen aineiston hallussapitämisen rankaisemisesta. Sellaisen aineiston valmistajia rangaistaan vanhastaan rikoslain nojalla. Rangaistus on huomattavan kova. Puhe on siis lehtien ja videoiden hallussapitämisestä eli käytännössä hankkimisesta.
On hiukan vaikea kuvitella, että kukaan järjissään oleva asettuisi puoltamaan lapsipornoa. Siksi asian ajatteleminen jätetään usein puolitiehen. Onko ongelma merkittävä?
Luotettavaa tietoa asiasta ei ole, mutta rohkenisin väittää, että ongelma ei ole kovin suuri eikä voittamatonverrattuna esimerkiksi lasten altistamiselle huumeisiin. Kansainvälisesti eräiden Kauko-Idän maiden lapsiprostituutio on usein esillä mutta lapsien myyminen orjuuteen ei, ja tiedot ja uutiset pienten lasten pakottamisesta liian raskaaseen ruumiilliseen työhön ovat harvinaisia.
TURKIN käyttäjät ovat saaneet kuulla kunniansa, mutta itämaisten mattojen käyttäjät eivät. Turkki on viety useimmiten tarhatulta eläimeltä. Matto on ehkä valmistettu riistämällä lukuisilta pieniltä ihmisiltä lapsuus ja siis myös terve aikuisuus.
Itselläni minulla ei ole turkkia, mutta itämaisia mattoja on kaksi. Olisin hyvin kiinnostunut tietämään, mitkä itämaisista matoista ovat pikkulasten tekemiä. Kaikkiko? Luopuisin mielelläni sellaisen maton hallussapidosta, joka on valmistettu lasta törkeästi hyväksikäyttäen.
Lapsiprostituutio aiheuttaa oikeutettua suuttumusta, kun uhrina on kehitysmaan lapsi ja tekijä on eurooppalainen. Mutta missä ovat tiedot ja uutiset Kauko-Idän ja islamin maiden sisäisestä lapsiprostituutiosta, jossa turmellaan sekä poikia että tyttöjä?
VOI OLLA oikeinkin rangaista suomalaista tai ruotsalaista “herrasmiestä” siivottomien kuvien tirkistelemisestä ja lienee välttämätöntä rangaista sellaisten kuvien levittämisestä. Mutta voisiko huomiota mitenkään kääntää kuvasta kohteeseen?
Se päätelmä ei pidä paikkaansa, että alaikäistä esittävän pornografisen kuvan takana olisi aina hyväksikäytetty lapsi. Käsittelin viisi - kymmenen vuotta sitten tuomarina useinkin epäsiveellisten julkaisujen levittämistä koskevia juttuja. Sen vähän perusteella, mitä julkisuudessa on viime vuosina kerrottu, epäilen vahvasti, että lainsäädäntötointen kohteeksi Suomessa ja koko Euroopassa haluttu lapsiporno on käytännössä ne samat kymmenen - viisitoista lehteä, jotka ovat kierrelleet pohjoismaissa jo ennen kuin asiasta tuli kuuma. Niissä on muutamia kymmeniä valokuvia, joista useimmat ovat peräisin vuosisadan alkupuoliskolta tai vuosisadan alusta.
Niin sanottu teiniseksi puolestaan on petkutusta. Sopivalla maskeerauksella ja rekvisiitalla täysi-ikäinen portto saadaan kuvassa näyttämään alle 15-vuotiaalta.
KÄYTÄNNÖSSÄ alaikäiseen sekaantuminen näyttää olevan harvinaista. . Oikeusjuttuja on vähän. Namusetätapaukset herättävät hysteriaa ja vääriä luuloja tapausten yleisyydestä. Piilorikollisuusväitteet eivät ole vakuuttaneet ainakaan minua kuten eivät myöskään hurjat puheet insestin yleisyydestä.
Hyväksikäyttötapauksissa uhreja lisäksi on usein muitakin kuin lapsi; tekijä on tyypillisesti äidin nykyinen miesystävä ja äiti nääntynyt ja välinpitämättömyyteen asti rääkätty ihminen. Näiden tilanteiden käsittäminen siveellisyysrikoksiksi on yksipuolista ja riittämätöntä.
SAAPA NÄHDÄ. Tämä ei siis ollut kirjoitus lasten seksuaalisen hyväksikäyttämisen puolesta enkä myöskään pyri väittämään eräitä vastenmielisiä ilmiöitä vähemmän vastenmielisiksi - vaikka tiedän liikkuvani tekopyhyyden perintömailla. Kysymys oli kieltämisen ja tuomitsemisen monimutkaisuudesta ja valistuneen kansalaismielipiteen valistumattomuudesta.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,10-07 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HAYDN
EI KUKAAN elä yksin kielellään ja mielellään.
Onnelliset käsittävät parhaan ilonsa liikkumisesta, esimerkiksi kävelemisestä. Ja ympäristö on ylen tärkeä.
Savossa muistin vanhan japanilaisen runon, joka on kiinalainen. Suomensin sitä kerran Blythin englanninkielisestä koska se tuntui sisältävän koko elämänohjelman.
Te kysytte, miksi asun vihreillä vuorilla. En vastaa.
Hymyillen kuuntelen sydämeni hiljaisuutta.
Pudonnut kukka peilaa virtaavaa vettä kauas.
Ihmisten maailman toisella puolen on toinen taivas ja maa.
VAIKKA käveleminen on hyväksi, mikäli hyttyset sen suinkin sallivat, ja vaikka jalka on hyvä keksintö, myös kädet on tehty käytettäviksi.
Kynällä kirjoittaminen on melkein yhtä vaikeaa kuin piirtäminen. Muutoin kirjoittaminen on menettänyt miellyttävyyttään, kun mekaanisia kirjoituskoneita ei enää ole. Tai jospa etsisi jostain vanhan kunnon Olivetin tai Adlerin, joka rätisee kuin kuularuisku? Sellaisia kojeita käyttäessä sai kouranpohjiinsa sen tunteen, että ihminen tässä tekee jotain päällään ja käsillään.
ASIALLE on tehtävä jotain. Neuvoisin soittamaan Haydnia. En tiedä kvartetoista, kun en tunne viulua. Esitän reseptin sen sijaan niille monille, jotka ovat rimputelleet nuoruudessaan pianoa ja sitten, äkillisen selkeänäköisyyden puuskassa, jättäneet sen.
Tie yksinkertaisten säestysten ja koraalien soittamisesta eteenpäin on kyllä pitkä, mutta ainakin keskikauden Haydn on tavoitettavissa. Ja hän on hyvä! Czerny muuten ei ole niin kauhea kuin luulisi ja muistaisi. Päin vastoin Czernyä harjoittamalla oppii vähä vähältä juuri ne temput, jotka kangertelevat esimerkiksi Haydnia suoraan nuoteista soittaessa.
Valitettavasti sonaateista suurenmoisimmat ovat aika vaikeita, vaikkei ottaisikaan tempomerkintää “presto” todesta.
MAHDOLLISESTI Haydn oli kaikkein paras. Ei hänessä ole Mozartin taivaallisuutta eikä Bachin korkeutta, mutta sen sijaan jotain vielä arvokkaampaa: tyytymystä, iloa, terveyttä, yksinkertaisuuden syvyyttä, arvaamattomuutta. Sävellyksen vankka runko on kuin voimiensa päiviä elävä ihminen, ja selkeät koristeet ovat kuin kauniita vaatteita. Hänessä ei ole liikaa sirostelua, vaikka hän oli hovimies. Hän oli kansanlapsi, lyhytsäärinen ja ruma ja oikein kovasti kaikkien muiden naisten paitsi rouvansa mieleen.
Syystä tai toisesta Haydnin pianosonaatit eivät tunnu vaativan “oikeaa” tulkintaa, vaan niitä voi soittaa miten milloinkin. Ne toimivat kuin kuumemittari. Soittamalla kuulee oman mielentilansa ja vireisyytensä. Ja ne toimivat kuin puhelin. Soittamalla voi tehdä tiettäväksi mielensä salaisuudet ja sanomat.
MILOS FORMANIN loistavassa Amadeus-elokuvassa häiritsee Haydnin puuttuminen. Haydn tosin oleskeli paljon nykyisessä Unkarissa Esterhàzyjen hommissa, mutta Wienissäkin hänen sanansa painoi enemmän kuin keskinkertaisten hovimuusikkojen. Käsikirjoituksen tarina, joka on kuten kuuluukin tyhmä ja väärin yksinkertaistava, ei olisi toiminut, jos Haydn olisi otettu mukaan tarinaan. Hän oli kuuluisa koko tunnetussa maailmassa jo 1780 luvulla, Mozartin eläessä viimeistä vuosikymmentään, ja hän tunnisti Mozartin neron heti sen kuultuaan ja pysyi ystävälleen uskollisena läpi tämän elämän, vaikka se ei ollut koskaan helppoa eikä usein miellyttävääkään.
Kun Mozart oli kuollut, häntä 24 vuotta vanhempi Haydn eli vielä 18 vuotta ja ehti opetta muun muassa Beethovenia.
HAYDN oli EU-muusikko. Hän yhdisti itävaltalaiseen barokkiin unkarilaista ainesta, saksalaista tunneherkkyyttä, ranskalaista suuren tyylin loistoa, italialaista laulavuutta, ja myi sitten tuotteensa englantilaisille. Sanalla sanoen nerokasta.
Pankaa merkille e-molli-sonaatti Hob. XVI:34 . Siinä on koko seuraava vuosisata eli romantiikka ennakoituna ja sisään rakennettuna. Jos sitä soittaa tahallaan vähän paisutellen, se kuulostaa Tshaikovskilta. Levyllä sen esittää parhaiten Emmanuel Ax. Hän diggaa Haydnia jopa paremmin kuin Richter.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,17-07 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
OIKEUS JA ASIAMIES
ÄÄNESTÄJIÄ kehotetaan tarkkaavaisuuteen. Lehtiuutisen mukaan seuraavaksi eduskunnan oikeusasiamieheksi halutaan nimittää kokenut sosiaalidemokraatti, kuten Matti Louekoski tai Tarja Halonen. Myös kompromissiratkaisu eli Paavo Nikula on mainittu. Samassa yhteydessä on lausuttu, että oikeusasiamiehellä tulisi olla kokemusta muualtakin kuin koulunpenkiltä. Soveliaan henkilön olisi siis oltava nykyinen tai entinen kansanedustaja tai ministeri, ei kuitenkaan aikaisemmin rangaistu.
Ajatus on hirmuinen.
Maailma on onneksi vähän muuttunut, mutta eräillä on ajatus nimittää pokkana yksi porukasta toisten valvojaksi!
TÄSMENNYKSIÄ: rötösherrajahdissa liioitellaan jatkuvasti. Pidän kansanedustajia ja ministereitä erinomaisina ammattilaisina, joiden taidoissa, töissä ja moraalissa ei yleensä ole moittimista. Tarja Halosta arvostan suuresti ihmisenä, juristina ja poliitikkona. Nikula puolestaan on ollut jonkin aikaa hovioikeudenneuvoksena, ja lainvalmistelijana ja hallintojuristina hän on parasta A-luokkaa.
Homman henki on kuitenkin vallanjako.
VALLANJAON historiallinen malliesimerkki oli Venetsia, harvainvalta, jossa tehtävät ja valtuudet oli tasapainotettu ihanteellisesti hallinnon ja laivaston kesken. Doge ja amiraali eivät kumpikaan tulleet toimeen ilman toisen apua.
Toinen aina ajankohtainen ja epämiellyttävä esimerkki on lainsäätäjän ja lainkäyttäjän vallan tasapaino. Entinen KKO:n presidentti Curt Olsson otti hiljan JFT-nimisessä aikakauskirjassa perustellun ja selkeästi myönteisen kannan lakien perustuslainmukaisuuden tutkimiseen. Se tarkoittaa, että tuomioistuimet aikovat nyt ajaa yli sellaisten eduskuntalakien, jotka ovat selvästi perustuslain tai EY:n integraationormien vastaisia. Tätä ei meillä ole ennen juurikaan tehty.
ON KIUSALLISTA, jos oikeusasiamies joutuu laillisuuden valvojana selvittelemään asioita, joita hän on ollut aikaisemmassa elämässään itse tekemässä tai päättämässä.
Poliitikko voi olla taidoiltaan, tiedoiltaan ja kontakteiltaan erinomainen laillisuuden valvoja, mutta jos hän tahtoo sellaisiin tehtäviin, hänen on tehtävä kuten Jacob Söderman teki, eli mentävä vaikka maaherraksi niin pitkäksi aikaa että kytkentä päivänpolitiikkaan ehtii irrota ja jäljet jäähtyä. Sen jälkeen hän on sopiva.
Hannele Pokasta esimerkiksi voisi tulla aikanaan hyvä ja peloton oikeuskansleri, jos hän on riittävän kauan maaherrana erillään valtakunnanpolitiikasta.
TOIMIVAA poliitikkoa ei suurin surminkaan saa nimittää oikeusasiamieheksi eikä myöskään tuomarinvirkaan. Itse asiassa kummastelen kaikessa kainoudessani koko ajatusta, kun tässä tuntuu olevan vanhastaankin ongelmia todellisten ja kuviteltujen jääviyksien ja erinäisten “yhteyksien” kanssa.
Oikeusasiamieheksi tarvittaisiin joku ilkeä ihminen, jolla ei olisi henkilökohtaisesti mitään erinomaista saavutettavaa eikä tavoiteltavaa toiminnallaan. Hänen olisi oltava aidosti riippumaton.
Yksi mahdollisuus olisi nimittää virkaan joku jumalan ruoska, kuten aktiivinen professori Jyrki Virolainen. Siinähän olisi jengillä korvat kuumina jatkuvasti, ja varmaan useissa tapauksissa aiheesta ja asiasta. Mutta on niitä myös vähemmän räyhäkkäitä juristeja, jotka uskaltavat sanoa vaikka pirulle kädestä päivää.
Hetken mietittyäni keksinkin useita tällaisia ehdokkaita. Korkeimmassa oikeudessakin on yksi tai kaksi. Tietääkseni mahdollisten joukkoon kuuluu myös piilodemareita, jos se nyt muka tuntuu tärkeältä. Todellisuudessa tuomareiden puoluekannoilla ei ole höykäsen pöläyksen merkitystä, koska poliittinen sidonnaisuus ei tunkeudu heidän ratkaisuihinsa. Kaksi aikaisempaa oikeusasiamiestä siirtyi johtamaan tuomioistuimia, Kaarlo L. Ståhlberg ja Olavi Heinonen. Toista pelättiin porvariksi ja toinen oli syntymädemari mutta luopui jäsenkirjastaan. Kummankaan toiminnasta ei löydä edes tikulla kaivaen riippuvuutta eikä puolueellisuutta.
YLEISÖN ja julkisuuden valppaus on siis taas tarpeen. Poliitikkoja on monenlaisia. Jacob Södermanin valinnan yhteydessä tuli surku heitä, jotka ilmoittivat noudattaneensa omaatuntoaan. Sietäisi varoa erikoistarjouksia. Poliitikon omatunto voi olla arvokas, nimittäin vähän käytetty tai uuden veroinen.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 24-07 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
JYKEVÄMIELINEN NAINEN
KUOPIOSSA on kunnostettu puisto, jossa istuu jykevänä patsaana menestyskirjailija Minna Canth. Mikä siinä on, että kipsipäistä ja pronssipysteistä on niin vaikea päästä mielessään eroon ja uskoa, että kysymys on silti ihmisestä, joka on ollut kerran olemassa?
Kenraali Järnefeltin perheen asiat ovat askarruttaneet minua pitkin kevättä ja kesää. Muistelmien ja elämäkertojen lisäksi lähtökohtana on ollut Arvid Järnefeltin “Vanhempieni romaani”, joka on odottamattoman valheellinen teos.
TARKKAAN lukiessa yksi keino on miettiä, mitä tekstissä ei kerrota. Järnefeltin tarinassa Minna Canth mainitaan perheen Kuopion vaiheita selostettaessa, mutta ohimennen ja vähättelevästi. Arvid Järnefelt antaa myös väärän todistuksen lähimmäisestään uskotellessaan, että Minna Canth muun muassa “otti ihmisveljeyden aatteen enemmän vain kirjalliselta kannalta”, kun taas kirjailijan äidille, Elisabetille, tuo aate oli mitä syvintä totta.
Niinpä niin. Porvari ja aatelismies. Elisabet Järnefelt ja hänen poikansa elivät aatteensa syvästi ja tekivät tolstoilaisuudesta totta routaisilla pelloilla ja liejuisella perunamaalla. Erakoksi ryhtyvän ja omantuntonsa ääntä seuraavan ihmisen ongelma on kyllä se, että hänestä on tavattomasti vaivaa ympäristölleen.
MINNA CANTHIN synti oli se, että hän ei ollut kenenkään vaivoina, vaan hoiti seitsemän lasta, vetelän veljen, kymmenkunta puotipuksua ja puolen kaupungin sorrettuja ja solvaistuja, luki kuin vimmattu, seurusteli kaikkien kylään poikenneiden kanssa ja kirjoitti lisäksi näytelmän silloin, novellin tällöin. Eihän sellainen ihminen voi olla ihmisrakas, joka rakastaa ihmisiä...
Mutta oli Canthilla suurempikin synti. “Papin perhe” näyttäisi olevan muotoiltu aika tarkkaan erään mallin mukaan: mahdikas, tiukan vanhoillinen ja itsevaltainen isä, Elisabeth-niminen äiti, uusien aatteiden läpitunkema ylioppilaspoika, muita taiteellisesti lahjakkaita lapsia jne. Kaipa Järnefelteillä oli korvat kuumina.
Arvid Järnefelt kertoo, etteivät hänen isänsä - kuvernööri - ja kauppias Canth tavanneet koskaan. Minna Canth kertoo, että kenraali kieltäytyi antamasta kättä hänelle, tunnetulle rabulistille ja villitsijälle. Kun Canth hyökkäili kaupungin ja maakunnan takapajuisia oloja vastaan, altavastaajana oli - kenraali Järnefelt.
Kun Canth oli alakynnessä, hänen lemmikkinsä Arvid Järnefelt ja Juhani Aho osallistuivat yleiseen ähättelyyn. Ja tietysti Minna oli itseoppinut lehtorinleski, joka oli ärsyttävällä tavalla selvillä aikakauden virtauksista ja piti vakinaisesti yhteyttä merkittävien ajattelijoiden kanssa. Tavalla tai toisella hän sai haraviinsa jopa John Stuart Millin kumouksellisen, naisen asemaa koskeneen teoksen ennen kuin helsinkiläiset aatelisrouvat.
NURJAMIELISYYTEEN on siis paljon syytä. Myös Minnan luonnekuvan väänteleminen on ollut tarpeen. Tuo kirjoissa kiiltokuvaksi muuttunut pyylevä ja hyväntuulinen eloisan pinnallisuuden perikuva oli kirjeissään vihlovan syvästi tunteva, ankarien ahdistusten koettelema ihminen. Useita kertoja hän oli tilassa, jota kai pitäisi sanoa maanis-depressiiviseksi.
Hän oli kaupunkilaiskirjailija ja hän kirjoitti proletaareista, jotka hän tunsi ympäriltään ja suvustaan. Hän oli toista maata kuin myöhemmät “kansankuvaajat”, jotka näkivät kansan viiden lasin läpi, pappilan kamarin tuplaikkunoiden, silmälasien ja totilasin.
KIRKON vihollinen, nuorison villitsijä ja uskonnon halventaja Minna Canth oli syvimpiä kristittyjä. Hän eli ja ajatteli tavalla, joka on esitetty loisteliaan selkeästi professori Tuomo Mannermaan uutuusteoksessa “Pieni kirja Jumalasta”, Jumalasta ja Jumalassa.
Nainen kokosi kerran toisensa jälkeen voiman ja urhoollisuuden antaa anteeksi ja pitää kiinni uskosta. Hän ajatteli, että vain kärsimys ja suru antavat ihmiselle sen vastustuskyvyn, joka parhaiten jännittää voimat.
Vain se, joka on kärsimyksellä pehmennetty, voidaan takoa kestäväksi.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,31-07 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SANANEN
JULKISEEN väittelyyn osallistuvat henkilöt käyttivät ennen hupsuja otsikkoja, kuten “Vielä sananen eriuskolaislainsäädännöstä”. Tämä on vielä sananen eduskunnan oikeusasiamiehestä. Hyvin kauan sitten kiistakirjoituksen aihe ilmaistiin täsmällisesti. Tämän aihe on “De custodibus” eli valvojista.
Taannoinen kolumnini oikeusasiamiehestä oli kuulemma kuin vesi hukkuvalle. Poliitikkojen suunnasta kuuluu edelleen korinaa. Myös tasavallan presidentti on sanonut suhtautuvansa myönteisesti puoluepoliittisesti ansiokkaaseen ehdokkaaseen ja lisännyt, että valittavan tulisi olla hyvä ihminen.
Hän siis toivoo, että tehtävään valittaisiin kuollut. Se on hyvä ajatus. Useammin kuin kerran olen hautajaisissa kuullut kummakseni, että edesmennyt oli “hyvä ihminen”. Elävien joukossa sellaisia tapaa harvemmin.
Itse asiasta olen eri mieltä kuin presidentti. Tehtävään olisi valittava joku huono ihminen. Esimerkiksi sellainen kuin Iiro Viinanen, joka tietenkään ei ole juristi. Joku jolla ei ole tarvetta eikä taitoa miellyttää. Kun tekee merkittäviä ratkaisuja, kun esimerkiksi oikeusasiamies päättää jättää syyttämättä jotakuta yleisön leimaamaa suurroistoa, pettymys on suuri.
Sen vuoksi tämän korkean virkamiehen tulisi olla henkilö, jolla on luonnetta pidättäytyä harjoittamasta haureutta julkisuuden kanssa.
VANHA Juvenalis kysyi: “Sed quis custodiet ipsos custodes?” (Satirae VI). Mutta kuka vartioisi vartijoita?
Eräällä kuvernöörillä oli tähän vastaus. Ennen vanhaan nimittäin vanginvartijoitten oli kustannettava omasta palkastaan vangeille ruoka. Vangit eivät päässeet lihomaan eivätkä nauttimaan elämästä. Viime vuosisadan alussa Turun linnan vartijat kuitenkin väittivät kuvernöörille lähettämässään kirjelmässä, että nälkä nokkii heitä itseään nyt niin pahasti, että lisää liksaa olisi saatava. Johon kuvernööri vastasi, että hänpä vaihtaa vartijat vankeihin ja päin vastoin, niin eikö se siitä järjesty.
OIKEUSASIAMIEHEN nimittää eduskunta määräajaksi. Siinä on kaksi suurta erikoisuutta. Kaikki muut korkeimmat virat täyttää tasavallan presidentti, eivätkä ne ole määräaikaisia. Oikeusasiamiehellä ei ole vähintäkään poliittista vastuuta, mutta hänestä pääsee eroon neljän vuoden kuluttua valinnasta. Suljettu lippuäänestys on paikallaan, ettei äänestysmenettely leimaisi valittavaa minkään ryhmän erityiseksi ehdokkaaksi.
Hallitusmuodon mukaan oikeusasiamiehen on valvottava, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet tehtävissään samoin kuin julkisyhteisön työntekijät ja muutkin julkista tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia sekä täyttävät velvollisuutensa.
Tämä on käsitetty muodollisuuksien vahtimiseksi. Onko leimamerkki kenties kiinnitetty asiakirjaan vinoon vai vallan ylösalaisin? Muodollinen moitteettomuus ei enää riitä. Lainkäytön on oltava tasapuolista ja lainkäyttäjän riippumaton, määrää ihmisoikeussopimus.
ESIMERKIKSI kysymykset korkeimpien oikeuksien jäsenten esteellisyydestä ja sivutoimista kuuluvat oikeusasiamiehen valvottaviin.
Tuomioistuinten toiminnassa on ongelmia, jotka johtuvat osittain nopeasta kehityksestä. Tuomarikoulutus on hapuilevaa. Tiedottaminen on hajanaista. Tuomarit piilottavat ratkaisujensa perusteluja toisiltaan ja asianosaisilta.
Kuka siis valvoo valvojia? Toinen valvoja. Suomalainen järjestelmä on periaatteessa hyvä. Mutta toistaiseksi eduskunta ei ole havainnut, että lainsäädäntötyö vaatisi onnistuakseen myös “tulosvastuuta”. Uusi laki on varsinkin yksityisoikeudessa - osakeyhtiöissä, pankeissa, vaikkapa tekijänoikeudessa - sekä arvo että väline, jolla pyritään päämääriin.
Ministeriöillä on asiantuntevat lainvalmisteluelimet, mutta eduskunnalla ei ole välinettä valmiiden lakien onnistumisen arviointiin.
Myös tässä kohdin eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävä voitaisiin ymmärtää nykyistä laajemmin. Hallitusmuodon mukaan oikeusasiamiehen vuotuinen kertomus sisältää yhteenvedon virkatoimista mutta lisäksi ilmoituksen lainsäädännössä havaituista puutteista.
Suurin huomio olisi keskitettävä viimeksi mainittuun.
TÄSSÄ MIELESSÄ oikeusasiamiehen olisi oltava eduskunnan uskottu ja luottamusmies. Tässä mielessä poliittinen tausta on myönteinen seikka. Mutta hänen on oltava luotettu ja riippumaton asiantuntija. Jos kohta hän saa toimensa ja tulonsa eduskunnalta, hänen ei tarvitse toimia työnantajansa mieliksi.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,07-08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VERKKOSUKAT
TIETOVERKKO on kuin verkkosukat, hiukan syntinen mutta kestävyydeltään ja käyttökelpoisuudeltaan kyseenalainen.
Kun Internetiin kirjoittautuu sisään, ohjelma saattaa kysellä sukista. “Sock” tarkoittaa kuitenkin “socketia”, ja mitä se taas merkitsee, viis siitä.
MIKRO näyttäisi syrjäyttävän nyt kirjoituskoneen. Tässä lehdessä kerrottiin vähän aikaa sitten, että kirjailijat ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta eivätkä sen välineistä. Eräät kirjailijat esittivät kyllä aika villejä luuloja.
Annanpa puolestani kollegoille yhden ainoan neuvon. Tekstin tallentaminen ei ole erikoistoimenpide, joka tehdään illalla levykkeelle. Kirjoitettu on tallennettava muutaman rivin välein. Myös varmuuskopiointi on säädettävä tarpeeksi tiheäksi.
Tallentaminen tapahtuu monissa ohjelmissa näppäimillä Control ja S. Control on näppäimistön vasemmassa alakulmassa. Sillä on muitakin käyttöjä, mutta ei niistä tarvitse välittää.
Koskaan ei saa nostaa takapuoltaan tuolista tallentamatta. Ei vaikka kuinka käskettäisiin syömään, sotaan, lottovoittoa saamaan tai tulipaloa sammuttamaan.
TIETOKONEIDEN ja tietokoneohjelmien käsikirjat on jokseenkin poikkeuksetta laadittu ja toimitettu sanoin kuvaamattoman huonosti. Te jotka kannatte murhetta siitä, että manuaalit inhottavat teitä - heretkää häpeämästä! Ne ovat luonteenomaisia “tietoyhteiskunnan” tuotteita eli huonosti laadittuja, heikosti ajateltuja ja hätäisesti toteutettuja.
Tosin lähipiirissäni on muuan henkilö, joka lukee manuaalit ja ymmärtää niitä, mutta hän oli sota-aikana lentäjä ja kai tottui siihen, että ennen tyyppikoulutusta opetellaan käsikirjat ulkoa. Kukaan muu ei tietääkseni suhtaudu Word Perfectiin niin kuin Blenheimiin tai Junkersiin.
INTERNET-yhteys kannattaa hankkia harkiten. IBM:stä ei kokemukseni mukaan ollut tässäkään asiassa mihinkään. Hankin ensin heidän yhteytensä OS/2:n kautta, sotkin tunnuslukuni ja yritin sitten noin kaksi viikkoa puhelinyhteyttä heidän asiakaspalveluunsa saadakseni linjan uudelleen auki. Ei onnistunut.
Puhelinyhdistys sitä vastoin toimii riuskasti ja asiakastuki pelaa. Hinta ei ole ongelma.
MITÄ Internetillä sitten tekee? Ei mitään. Kannattaako se hankkia? Kannattaa.
Internet on toistaiseksi levällään kuin Jokisen eväät. Siinä on vaikka mitä ja ei oikein mitään. Todellisuudessahan sitä ei ole olemassa, vaan valittavissa on suuri määrä reittejä, joita voi vaeltaa. Pienellä kouluttautumisella Internet on kuitenkin jo nyt erinomainen apu tutkimuksen yhteydessä ja lähdeaineistoa etsiessä. Suomen valtio rakastaa ohjelmasuunnittelussa ja laitehankinnoissa vanhanaikaista, monimutkaista ja kallista. Niin tässäkin. Windows-pohjainen yhteys (Trumpet) ja selailuohjelma (Netscape) saavat esimerkiksi valtion Finlexin päätekäyttäjän tuntemaan itsensä tuluksia tai kahta piikiveä käyttäväksi murhapolttajaksi: terveisiä kivikaudelta.
Nuoremman poikani kanssa olemme käyneet järjestelmällisesti läpi The Simpsonsien eri jaksojen dialogin ja juoniyhteenvedot ja tiedot viittauksista elokuviin ja televisio-ohjelmiin. D’o!
CD-ROMIEN ongelma on jo selvä. Niitä on liikaa. Kirjaston kautta pääsee maksusta lukemaan verkon kautta romppuja, kuten suomen kirjallisuuden sisältävää Fennicaa, Books in Printiä ja pian Encyclopaedia Britannicaa. Epäilemättä aikanaan saadaan myös Kansallisarkiston historiallisia ensisijaislähteitä koskevat luettelot verkkoon.
Kysymys ei siis ole tekstin siirtämisestä sähköiseen muotoon, vaan mutkikkaiden ja hankalakäyttöisten hakemistojen, rekistereiden ja kortistojen sähköistämisestä.
Verkon pulinapalveluista (News) en puhu mitään.
Ongelma on kuitenkin sama kuin alussa mainittujen manuaalien. Ammattitaitoisia tekijöitä puuttuu, mutta nyt WWW:n tekniikka on niin helppoa, että esimerkiksi Isopuro ja Murtomäki voisivat koota luunsa ja siirtää levyarvostelunsa verkkoon. Tienaamaan sillä ei pääse, mutta teko olisi merkittävä. (Radiomafia on jo verkossa listoineen.)
TUO WWW ei oikeastaan ole verkko, vaan nuotta. Sillä saamastaan voi muodostaa kotikoneeseensa sumppuja. Omassa sumpussani on esimerkiksi jokseenkin kaikki maailmassa myynnissä olevan Bachin pianolevyt ja tiedot tekijänoikeuslainsäädännön vaiheista eduskunnassa, kaikki korkeimman oikeuden oikeustapaukset ja valikoima tietokannasta Oikeuskäytäntö kirjallisuudessa. Ja Simpsons.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,14-08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
JOKAMIES
TELEVISIOSSA pyörii suosittu viihdeohjelmaa, joka on moraliteetti, The Simpsons. Se kuulemma pitää tätä nykyä yksin pystyssä tuotantoyhtiötään Foxia.
Sarjassa onnistutaan joskus käsittelemään ihmisten normeja. Luultavasti pidän siksi ensi lukukauden oikeusteorian dosenttiluentoni Simpsoneista.
Heikossa viihteessä normit ovat ongelmattomia luonnonilmiöitä: muija on pelastettava intiaanileiristä; jonkun kuolema on kostettava; haasteeseen on vastattava; synnin palkka on kuolema tai muuta. Lännenfilmit ovat useimmiten eettisiä oopperoita ja sellaisina huonoja.
Paremmassa viihteessä ja huonommassa draamakirjallisuudessa normit osoittautuvat ongelmiksi. Ne voivat olla keskenään ristiriitaisia, kuten Frank Zinnemanin teennäisen “Sheriffin” velvollisuus ja rakkaus eli revolveritaistelu kello kaksitoista ja vihillä pistäytyminen. Hyvässä draamassa normien kerrostumat murskaavat ihmiset: Oidipus kuningas.
IHMISET pelaavat yleisesti kaksilla normeilla juuri samalla tavalla kuin korttihuijarit pelaavat merkityillä korteilla. Pelin sääntöjen rikkomisjärjestelmä on sääntöjä tärkeämpi.
Simpsoneissa puhutaan välillä koulun pihan laista, joka on kovempi kuin koululaki. Knut Pipping kirjoitti aikoinaan väitöskirjan komppaniasta pienoisyhteiskuntana ja osoitti siinä, että Suomen jatkosodan aikana sotaväen rikoslaki ja järjestyssääntö olivat toisarvoisia normistoja, joiden takana ja alla pelasivat todelliset, velvoittavat säännöt.
Tuo toinen laki esiintyy oikeusteoreettisessa kirjallisuudessa joskus hankalalla nimellä ei oikeus (non-droit).
Esimerkiksi ilmiantamisen luulisi olevan hyvä ja kannatettava asia, mutta opettajat halveksivat mielessään kielijöitä ja poliisit ja tuomarit pitävät vasikoita katalina ihmisinä, vaikka heistä on hyötyä.
Romaanikirjailijat, joiden ammattiin kuuluu kotkan katse, ovat olleet vanhastaan selvillä tästä ilmiöstä. Pentti Haanpää kirjoitti Lapin laista ja kämppäkurista. Aleksis Kiven pääteokset kuvaavat virallisen ja epävirallisen normijärjestelmän yhteentörmäyksiä. Aho, Järnefelt, Sillanpää ja Lehtonen näyttivät, mitä virallisten lakien takana on. Minna Canth kävi rintamahyökkäykseen oikeaa oikeutta ja hyväksi havaittua moraalijärjestelmää vastaan. “Teidän lakinne ja oikeutenne - juuri niitä minun pitkin ampua...”
THE SIMPSONS ei ole poikkeuksellisen hyvä televisiosarja. Itse asiassa se on Mad-lehden ja erilaisten “lampoonien” perinnettä jatkava hyvin piirretty tilannekomedia, jonka satiiri on vaaratonta ja jossa kosiskellaan näennäisen uskallettuja aiheita. Päähenkilö, Homer Simpson, on “hiomaton timantti” eli hyväsydäminen typerys, kuten lukemattomien sarjojen yhdentekevät sankarit.
Sarjan luistavuus ja jatkuvuus ja ajoittainen nasevuus pitää kyllä mielenkiintoa yllä. Moralistiset kysymyksenasettelut onnistuvat joskus, ja joskus ne epäonnistuvat tuhoisasti, kuten Homerin saadessa aiheettomat rapsut rattijuoppoudesta ja rouva Simpsonin jouduttua peräti vankilaan myymälävarkaudesta, joka ei ollut mikään varkaus.
Vakavia kysymyksiä, kuten ihmisten pahenevaa eriarvoisuutta, poliittista ja taloudellista keinottelua, rajuja rodullisia ristiriitoja, huumeita ja raunioittavaa rikollisuutta ei sarjassa ole olemassa.
HUVITTAVAKSI sarjan tekee luultavasti tiedostamaton kulttuurinen yhteys. Homer Simpson on keskiajan moraliteettinäytelmien “Jokamies”, Everyman, Jedermann, alkuaan alankomaalainen Elckerlijk.
Kuolema kutsuu Jokamiestä, ja tämä pyytää seurakseen ystäviään. Kaikki kieltäytyvät. Jokamiehen on uskallettava kohdata kohtalonsa yksin. Vain Jokamiehen elämässään vieroksuma “Hyvät työt” suostuu saattajaksi ja suosittaa avuksi sisartaan “Uskoa”. Piru vaatii Jokamiehen sielua omakseen mutta turhaan.
Vanha aihe koki uuden tulemisen von Hoffmannsthalin näytelmässä tällä vuosisadalla ja nyt siis amerikkalaisessa tusinaviihteessä.
Homer on joutunut käymään sarjan yli sadan jakson aikana sekä taivaan että helvetin portilla, suuttunut Jumalalle ja poliisille ja televisiolle, mutta selviytynyt toistaiseksi vastentahtoisilla hyvillä teoilla eli hyvyydellä eli sitoutumalla syvänormeihin.
HULLUA kuinka asiat kertautuvat ja miten keskiaikainen miraakkeli voikin elää nykypäivän pintapuolisessa kaupallisuudessa ja herättää katsojissa ankaraa kaapelikeskustelua. Hullua.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,21-08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
IKÄVÄ
SEITSEMÄS KUOLEMANSYNTI on ikävä.
Kyllä te muistatte ne muutkin. Ne ovat hiukan yllättäviä kaikki. Kirkko kehitti ne vasta sydänkeskiajalla osana suurvaltapoliittista juonittelua. Jokaiselle säädylle ja ammattiryhmälle on ajateltu helmasynti, kuolemansynti - josta ei voi selviytyä muutoin kuin kirkon välityksellä.
Ylpeys on superbia - ritariston ja aatelin vika. Ahneus - porvarit, kateus - talonpojat, viha - ruhtinaat, hekumallisuus - ylioppilaat ja muu nuoriso, juoppous - kenen tahansa vaiva. Viimeksi tulee ikävä eli hengellinen laiskuus, acedia, joka oli etenkin pappien ja munkkien, oppineiden ja rikkaiden synti.
IKÄVÄ eli ikävyyden tunne oli hysterian ohella viime vuosisadan pahoja kansantauteja, vaarallinen kuin tuberkuloosi, tappava kuin syöpä. Se tunnistettiin myöhään. Tai ei sitä ole totta puhuen tunnistettu vieläkään. Sen ilmentymille annetann diagnostisia nimiä, mutta itse ilmiöön ei tartuta.
Viime vuosisadan suomalaisten elämäkerroista nousee sieltä täältä tuskaisia karjahduksia. Esimerkiksi joku luutnantti Meurman riehuu raivokohtauksen vallassa Kangasalan pimeissä metsissä - riehuu pelkkää ikäväänsä ainaisessa valottomuudessa, pitkässä tapahtumattomuudessa, jossa lehden putoaminen on uutinen ja tuuliviirin liikahdus puheenaihe.
Meurmanin vainoama Kivi kirjoittaa ikävästä käsittämättömän osuvan ja hienon runon “Mi ikävyys”.
ROMANTIKKOJEN kaihoisa ikävä eli “spleen” ei ole kaukana tästä tunteesta. “Pariisin ikävää” voi tuntea keskellä pahan kukkia ja Pariisia. Se on kaipuuta jonnekin päivästä pois, viihtymättömyyttä omissa nahoissa, maailman vierautta.
Ikävä on myös vanhan Venäjän kirjallisuuden keskeinen tunnetila: ollaan, hikoillaan, juodaan teetä, joku käy välillä ulkona ampumassa itsensä, taas ollaan ja odotetaan, josko jotain tapahtuisi: ei tapahdu. Korkeintaan vallankumous. Sekin menee ohi.
Ikävästä irtaudutaan väkivaltaan tai hurmokseen. Dostojevskin isä Karamazov ja hänen kaikki poikansa ovat tutkielmia ikävästä. Yksi yrittää voittaa sitä ryypiskelemällä ja räyhäämällä, yksi ajattelemalla kylmän tieteellisesti, yksi uskonnollisella haaveilulla, yksi käytännön keljuilulla.
Ikävästä ja merkityksettömyyden merkityksestä kirjoittivat myös Sartre ja Camus: Camus. Mutta romaanin “Inho” ilmestymisen jälkeen syksyllä 1939 alkoivat Euroopassa tapahtumat, jotka olivat omiaan tukahduttamaan ikävän tunteen.
SUOMEN KIELI suhtautuu seitsemänteen kuolemansyntiin oudosti. “Hengellinen laiskuus” on käännös, jota kukaan ei ymmärrä. Osa teologeistakin selittää sen väärin. Se ei tarkoita uskon eikä kilvoituksen puutetta, vaan nyykähtämistä rukouksen ääreen. Se on sukua virkamiehen kuolemalle, jossa ihminen yksinkertaisesti lepattaen palaa loppuun, nääntyy turhan työnsä pariin.
“Minulla on ikävä...” Sana voi tarkoittaa sekä ikävää että ikävystyttävää. Jollain on ikävä ilta oopperassa. Toinen jää puolestaan oopperasta tullessaan Mannerheimintiellä raitiovaunun alle, ja tuttavat toteavat hurskaasti, että se vasta oli ikävä tapaus. Kolmannella taas on ikävä jotain ihmistä, joka ei ole tässä eikä tavoitettavissa.
Keskiajan jumaluusopillisen perinteen mukaan nämä kaikki kolme tarkoittavat samaa asiaa, ja se asia oli kuolemansynti. Ne ovat viime kädessä hybristä eli kapinointia Jumalaa ja kohtaloa vastaan, sen tavoittelua, mitä ei ole, ja sen hylkimistä ja vähättelyä, mikä olisi käsillä.
SEITSEMÄNNEN kuolemansynnin vastakohta on toivo.
Tämä pieni kirjoitus kuuluu erääseen konseptiiin. Puhuin minulle hyvin läheisen henkilön häissä. Ajatus oli tähdentää, että kristillisistä kardinaalihyveistä usko ja rakkaus ovat helposti käsitettävissä. Usko ei ole luulottelua eikä mielettömien opinkappaleiden omistamista. Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy.
Vaikeammin käsitettävä on toivo. Se on luottamusta katoamattoman voittoon. Se on ikävän vastakohta. Se on varmuutta kuoleman voiton ja tutkaimen voimattomuudesta. Ja suurin kaikista on rakkaus.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,28-08 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HYVÄT TEOT
NÄKEE, mitä äijät tekivät päästyään sodasta. Näinä viikkoina on määrättömästi 50-vuotispäiviä. Sodasta ei päästetty pois heti välirauhan tultua syyskuussa. Useimmat saivat odottaa lokakuulle ja monet marraskuuhun 1944. Mahtoi se tehdä hyvää.
Lapin sota asettui jouluksi. Tosin sota oli kauheampi ja raskaampi kuin moni muistaa. Muuan uskottava ystävä kertoi, miten saksalainen osui tykillä aina ensi yrittämällä, toisin kuin veli venäläinen. Olostunturin koukkaus oli hänestä raskaampi reissu kuin mikään Syvärin takana ja Kannaksella koettu.
Myös ilmavoimille Lapin sota oli kova. LeLV 44:n Kannaksella hyvin suoriutuneita isoja Junkerseja meni kolme, ja tiedustelukoneet olivat helppoa saalista Focke-Wulfeille ja Rovaniemen ja Tervolan ilmatorjunnalle.
AIKAKAUSISTA mielenkiinnottomin on yleensä kirjoittajan ensimmäisen aikuisuuden kausi. Minustakin 1970-luku tuntuu yhdentekevältä, toisin kuin niistä, jotka varttuivat silloin aikuisiksi. Sotavuodet puolestaan tuntuvat nyt hiukan himmeiltä, mutta sodan jälkeiset ajat kiinnostavat.
Niistä ei ole kirjoitettu mitenkään määrättömästi. Laura Kolben Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historia 1944-1959 (Sivistyneistön rooli) on mielenkiintoinen. Professori Jaakko Voipion muistelmien jatko-osa “Vaaran vuosien ylioppilas” ilmestyi hiukan näkymättömästi. Siinä kiinnostaa sekä aika että vuosisadan alun vanhasuomalaisuuden ja 40-luvun lopun poliittisen linjan vertailu, kaksi Paasikiven linjaa, malli 1906 ja malli 1946.
Ehkä tässä olisi tulevaisuutta: sodan sankaruuden sijaan saisimme tutustua arjen sankaruuteen ja sitten arjen arkisuuteen. Monien läheisiään menettäneiden ja invalidien taistelu vasta alkoi rauhan tultua.
VUONNA 1951 kansakoulunopettajat olivat sodan käyneitä, naisetkin lottina. Yhdellä opettajalla oli tykinhylsy ja puujalka. Molempia sai katsoa, jos käyttäytyi sievästi. Toinen opettaja sanoi, että painakaa lapset mieleenne, kun te nyt koulutienne aloitatte, että on harvinaisen kaunis ja lämmin syksy. Painon mieleeni. Istuimme uimahousuissa tunnilla. Koulu alkoi syyskuussa. Mutta olen syntynyt ennen Hiroshimaa ja tunnen siksi kuuluvani toiseen maailmaan kuin näinä viikkoina merkkipäiviään viettävät lajitoverini.
RAKENTELIN kerran numerotiedoista suomen kansan ikäpyrämidit 1800-luvun alusta nykypäivään kymmenen vuoden välein. Ikäpyramideissa havainnollistuu paljon historiallista tietoa. Viime vuosisadan loivista kartioista on siirrytty nykyajan lankarullan muotoisiin diagrammoihin.
Niinpä en usko oman sukupolveni pääsevän koskaan vanhuuseläkkeelle. Vaikka miten laskisi, ikäluokkia 1944-1950 ei elätetä millään kansantaloudella. Meitä on liian paljon ja työikäisiä työhaluisia liian vähän sitten kun me olemme vanhoja.
On siis syytä katsella ajoissa purtilon paikkaa ruokasalin lattialta, jos vaikka Topeliuksen satu menisi toteen.
LUULTAVASTI yhteiskunta ei kestä kokonaisen vuosiluokan katoa. Kenties Englanti ja Ranska alkoivat taantua suurvaltoina myös siksi, että liikaa keskijohtoon ja johtoon tarvittavia miehiä oli tapettu ensimmäisen maailmansodan mielettömissä taisteluissa. Tuho kohtasi hyvin pahasti juuri nuoria upseereita; Saksassa kuoli erikoisen paljon aliupseereita.
Kuka tietää, jos Neuvostoliittokin kukistui juuri samaan ilmiöön? Ikäluokan 1922 miehistä jäi erään tiedon mukaan Suuressa Isänmaallisessa Sodassa henkiin vain kaksi prosenttia. Useita sotasukupolvia kuoli melkein yhdettömiin.
Ehkä valtio ja yhteiskunta eivät kestä sitä, että nuori, biologisesti vahva ja siksi erittäin tarpeellinen vuosiluokka katoaa aikuisikänsä kynnyksellä. Sellaista ei liene historiassa tapahtunut ennen tätä vuosisata, koska sota ja tauti tappoivat aina ensin lapset ja vanhat.
Euroopan 31-vuotinen sota kesti kaksi sukupolvea. Ensimmäisen maailmansodan miesten pojat joutuivat toiseen maailmansotaan. Toisen maailmansodan jälkeisen talousihmeen loivat haavoittuneet ihmiset.
JUURI TÄSSÄ mielessä toinen maailmansota oli Suomelle lopulta voitto.
Tässä mielessä 50-vuotiaan juhlivat nyt isien hyviä töitä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,04-09 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TOTUUS
KANSANVIHOLLINEN, tohtori Stockmann, sanoo Ibsenin näytelmässä:” Minulla on tekeillä vallankumous. Kapinoin sitä valhetta vastan, että enemmistöllä olisi yksinoikeus totuuteen. Millaisista totuuksista enemmistö elämöi? Niin ikääntyneistä, että ne ovat höperöitä. Sellaista totuutta ei enää erota valheesta.”
Seuraan virkani ja tehtävieni vuoksi pankkien kohtaloita, nyt viimeksi Postipankin. Joskus minulla on sellaisia tietoja, jotka eivät ole lehtien käytettävissä. Niinpä havaitsen välistä, miten meediat - niiden joukossa tämäkin lehti - esittävät riittämättömiin tietoihin perustuvia virheellisiä väitteitä. Se ei ole erikoisen mielenkiintoista. Eräät poliitikot valehtelevat tietoisesti. Se on luultavasti järkevää. Jotkut kirjoittajat arvioivat, että kun kaikkia (maailman) ihmisiä ei voida auttaa, ketään ei saisi auttaa. Näin kirkkomme perusteli viime vuosisadalla kantaansa, jonka mukaan köyhiä ja raskautettuja ei saa auttaa.
Joskus totuus on kiinni faktoista, joita ei ole käytettävissä. Joskus se on kiinni uskalluksesta. Täytyisi tohtia avata silmänsä ja ajatella.
SUOMEN KUVALEHTI on jäänyt tilaamatta, koska se ennen päätyi pyytämättä pöydälleni. Yllättävästi se on paljon mielenkiintoisempi lukea näin. Tilatkaa, hei, tekin aikuisille lapsillenne Kuvalehti ja vaatikaa, että he tuovat tuliaisiksi vanhoja numeroita käydessään entisessä kodissaan.
Aikakauslehti sisältää yllättävän paljon arvailua ja ennustelua. Kun lehti on muutamankin kuukauden vanha, lukija tietää monesta asiasta, kuinka todellisuudessa kävi.
Kuvalehden analyytikoista ehkä osuvin on musiikista kirjoittava Minna Lindgren. Heikoin yleistäjä näyttäisi edelleen olevan Paavo Haavikko.
“FORREST GUMP” on tutun kaavan mukainen elokuva henkilöstä, joka on niin tyhmä, että hänen on pakko noudattaa omaa vähäistä ymmärrystään ja seurata sisäistä totuuttaan.
Tarinatyyppi on ns. pikareski, jota on kirjallisuudessa Don Quijotesta Fieldingin ja Thackerayn teoksiin, Sveikiin ja itse asiassa Mika Waltariin. Jossain mielessä pikareski on romaanina parempi rakenne kuin tavanomainen kehitystarina tai “elämänpuu”-kuvio.
Filmin lopussa “Forrest Gump” muuttuu tavalliseksi kertomukseksi, ja elämänpuu näytetään moneen kertaan. Sen katveeseen päähenkilö hautaa vaimonsa.
Maineestaan ja palkinnoista huolimatta “Forrest Gump” on suuri elokuva. Se tähdentää, että totuuksia on paljon ja jokaisen olisi etsittävä omansa ja oltava sille uskollinen. Vaikka arvovaltaiset henkilöt, asiantuntijat, kirjailijat, lehtikirjoittajat ja muut mitä sanoisivat.
SIMPSONEISTA kirjoitin pari viikkoa sitten. O.J. (Orenthal James) Simpson ei kuulu puheena olevaan televisio-ohjelmaan, vaan hänellä on omansa.
Tapani Länsiö kirjoitti minulle vastineen ja musiikkimiehenä kuuli aivan oikein falskin äänen. Hienokseltaan vähättelevä ja ylimielinen suhtautumiseni Simpsoneihin oli sekä tekopyhä että valheellinen. Todellisuudessa rakastan tuota sarjaa ja katselen sitä pikkupoikani kanssa vähän väliä videolta. Onneksi pojilla on hyvät kokoelmat ohjelman jaksoja vuosien varrelta.
Mutta toisaalta sarja ei lakkaa askarruttamasta. Homer Simpson on tavallaan ja ajoittain tuollainen “Forrest Gump”, jossa on tavallisen tyhmän ihmisen suuruutta. Parhaat jaksovat ovat joskus pikareskeja, joissa tapahtuu hassuja ja paljastavia asioita aivan muuten vain. Sellainen on “Kamp Krusty” 8F24, jossa viaton lasten kesäleiri osoittautuu helvetin esikartanoksi. Sellainen on ympäristötuhosta kertova tarina kolmisilmäisestä kalasta - yksi varhaisimpia, 7F01. Mutta seassa on myös kummallisia tarinoita, joisssa farssi muutetaan väkinäisesti moraaliseksi tutkielmaksi.
Suosikkejani on jakso 8F03 “Bart the Murderer”, jossa Bart sekoittaa mafiosoille cocktaileja (“su-poib”...)
Pikkupoika katsoo gangsterien kanssa televisosta mielettömän väkivaltaista piirrettyä, joka kai on Tomin ja Jerryn parodia. Kun hiiri ampuu konepistoolilla kissan rintaan tekstin “The End”, mafioso “Fat Tony” sanoo: “Se on hauskaa, koska se on totta.” - Ibsen ja Simpsonit samalla asialla!
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,11-09 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
IKKUNAT
TULENKANTAJIEN jälkimaine on käsittämättömän hyvä. Tosiasiassa suuri osa heidän proosastaan ja runoistaan on lapsellista. “Ikkunat auki Eurooppaan” oli heille luonteenomainen kielikuva, nimittäin ylimalkainen ja epämääräinen.
Omakotitalon lämmönhävikistä talviaikaan jopa 40 % aiheutuu ikkunoista. Tarkoittivatko tulenkantajat, että meidän pitäisi tuulettaa Eurooppaan? Vai että lasi oli niin huonoa ja ruudut niin pieniä, että nähdäkseen Eurooppaan piti aukaista ikkuna tai lyödä ruudut rikki? Tai sitten vuorovaikutussuhde eli lämmönhävikki oli jo oivallettu.
RAKENTAMISEN historia on täällä pohjoisessa lämmityksen historiaa. Kun ruotsalaiset keksivät kakluunin 1700-luvulla, lämmintä alettiin saada huoneisiin niin hyvin, että ikkunoita voitiin suurentaa, ja silloin havaittiin, että saman tien voi siirtyä vaaleisiin maaleihin ja materiaaleihin ja keveisiin huonekaluihin. Siitä syntyi kustavilainen tyyli. Kivilinnojen barokki oli tarkoitettu ihmisille, jotka hapuilivat paksuissa turkeissa säkkipimeässä palava päre hampaissa. Tuolin ja pöydän piti olla niin jykevä, että sen löysi näkemättä, lapaset kädessä. Tämän vuosisadan funkis kuuluu puolestaan yhteen sähkövalon ja keskuslämmityksen kanssa.
WINDOWS 95 eli “ikkunat” on uusi mikrotietokoneiden käyttöliittymä, jonka julkea markkinointi on herättänyt monissa vastenmielisyyttä. Niin tai näin, se tuntuu olevan käytössä siksi selvä parannus, että kuluttaja varautukoot kaapimaan kasaan sen 500 - 800 markkaa, jonka ohjelma maksaa. Se on hiukan kuin entisajan rosvojen vaatima “palovero” eli näennäisesti vapaaehtoinen lisäkustannus.
Vanha Windows 3.11 oli hankala, kronkeli ja ahne. Uusi on ajateltu tuottamaan rahaa valmistajilleen niputtamalla käyttäjät asiakkaiksi, joita voi kettää jatkuvasti. Tietokonejärjestelmissä on se kaupallinen ongelma, että ne eivät kulu. Siksi ne on vanhennettava keinotekoisesti. Lisäksi niihin on myytävä jatkuvasti lisää kamaa. Windows näyttää vaativan “Plus-paketin” verkkotoimintoihin. Amerikkalaiset ovat tehneet tietokonealalla kuluttajat maaorjikseen, ja hyvä niin. Voivat vielä saada kansantalouttaan kuntoon tällaisella keinolla.
UUTUUDEN huonoin puoli on ilmeinen. Moni saa asiaa tietokonekauppaan. Uusien vehkeiden hinta on 6.000 -10.000 markkaa. Jos kone on 486 SX tai vanhempi, sen kovalevy 120 megaa tai pienempi ja käyttömuistia on 4 Mb, uusi Windows ei pyöri eikä mahdu koneeseen. - Suomen valtio osti virastoille kovalla hinnalla juuri sellaisia koneita uusina vielä tämän vuoden alussa. Joku teki hyvät kaupat. Se joku ei ollut valtio.
Vastapainoksi mikron käyttäjä, joka vain kirjoittaa, ei saa mitään. Käyttäjä joka kirjoittaa, laskee ja kerää ja säilöö tietoja, saa paljon. Uuden ohjelman kaarreominaisuudet ja kiihtyvyys ovat omaa luokkaansa ja veto on ihailtava kaikilla kierrosluvuilla. Toisin sanoen vanhan liittymän resurssiongelmat on ratkaistu.
WINDOWSIT auki Eurooppaan! Normandian maihinnousun yhteydessä liittoutuneilla oli edellisen kerran Operaatio Window. Saksalaisten tutkat sokaistiin kylvämällä taivas kirjavaksi hopeapaperiliuskoja.
Windows on sekin väylä taivaalle ja kaapeleihin. Kysymys on jälleen ilmaherruudesta.
Suomen poliittinen päättävä taho on pahasti pihalla. Tekijänoikeuslaki on levällään eikä väylien, kaapeleiden ja satelliittien käytöstä, niihin liittyvistä oikeuksista ja vastuista ymmärrä enää kukaan mitään.
Kun Windowsin valmistaja ja sen kilpailijat keksivät pitävän keinon rahastaa verkojensa käytöstä, osa normaalista vähittäiskaupasta romahtaa siihen paikkaan. Kodin koneet ja mööpelit on helppo ostaa kuvien ja hintatarjouksien perusteella kotiin kuljetettavina.
Yhdennetty viestintä on jo todellisuutta. Tietokone, puhelin, kopiokone, faksi, levysoitin, televisio ja radio kokoontuvat kimpaleeksi, jolla voidaan myös säädellä vaikkapa huoneiston lämmitystä, ilmastointia ja valaistusta.
Ikkunoista se on kiinni.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,18-09 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VAPAATA SUOMEA
KIRJALLISUUDESTA on liikkeellä kaikenlaisia vääriä käsityksiä ja virheellisiä mielikuvia. Kuten että kysymys olisi kauniisti ja kirjoittamisesta ja sattuvasti sanomisesta. Kauniisti osaavat sanansa satuttaa nokkelat kynäilijät. Vetoavasti kirjoittavat etevät hysteerikot. Sattuva sanominen taas on eläväisen puhujan ja keskustelijan kykyä liikkua kielessä.
VEIJO MEREN Suomen historian kolmas osa, vuosia 1870-1920 käsittelevä “Ei tule vaivatta vapaus”, on tosi kirjallisuutta.
Meren hurja prosaistin taito ja kokemus nimittäin näkyy valikoinnissa. Se näkyy hänen taidossaan kirjoittaa rivien välit täyteen. Se näkyy hänen kyvystään kuljettaa ajatusta pisteen ja kappaleen lopun yli. Etenkin sen näkyy siinä, ettei hän asetu historiallisen tapahtumisen tulkiksi kronikoimalla. Eivät historialliset “tapahtumat” ole kiviä, kantoja tai käpyjä, jotka tutkija voisi asetella sievästi riviin. Myös tiukan teorian kannalta riippuu tutkijasta, ei historiasta, mikä käsitetään “tapahtumaksi”. Joskus sellaisena on pidetty “suurmiehen” valtaannousua ja sitä seuraavia vaiheita, joskus Kymijoen ruoppaamista ja varustamista uittokuntoon. Merta kiinnostaa jälkimmäinen.
Historiaa on kirjoitettava niin kuin rangaistustuomiota. Kun perustelut ovat paperilla, on katsottava, miten teksti juoksee. Jotta lopputulos vakuuttaisi, on tiedettävä, miten siirrytään asiasta toiseen asiaan, miten sanotaan tarpeellinen mutta ei liikaa, ja mikä on asioiden paino. On erotettava pieni keskikokoisesta ja suuresta, painollinen painottomasta, ja sitten löydettävä rytmi.
MERI ON enimmäkseen sivuuttanut vähällä vakiotiedon. Mitäpä selostaa vapaussodan vaiheita tai valtiollisista syitä, jotka johtivat murhenäytelmään. Ne on selostettu moneen kertaan. Merta kiinnostavat esimerkiksi kansankiihottajat, kuten Arvid Järnefeltin juristitoveri ja naapuri Jean Boldt. Meri kertoo, että tämä aatteen mies ei osannut tehdä tulta hellaan, vaan lähti puoli päivää yritettyään tietämään apua naapurista. Aika hieno kuva yhteiskunnallisen uudistajan ja rohkeiden sosiaalisten näkyjen miehestä.
Työväenjohtajista joku Eetu Salin on kirjan sivuilla niin elävä, että lukijana melkein aistii katseen lujuuden ja haistaa viinasten kodikkaan lemahduksen.
MERI pitää enemmän kelmeistä kuin sankareista. Tässä kirjassa esiintyy “Suomen Talleyrand”, hämeenlinnalainen aktivisti ja seikkailija Fritz Wetterhof, joka onnistui panemaan pontevalla puliveivaamisella jauhot suuhun jopa suurvallan yleisesikunnalle.
Kirjoittaja sivuuttaa huokeita burleskin mahdollisuuksia. Sellainen olisi ollut uusi kenraalikuvernööri kohteliaisuuskäynnillä senaattori Matti Paasivuoren asunnolla. Senaattorin eukko kun oli pyykillä ja sai kuivata käsiään, kun venäläinen kenraali ojensi käyntikorttiaan.
Joissakin kohdin Meren tulkinnat herättävät vastaväitteitä, kuten se, että Venäjästä tuli 1800-luvun lopussa poliisivaltio Nikolai II:n aikana. Jo Aleksanteri I kiinnostui Napoleonin luomasta maailman ensimmäisestä poliisivaltiosta ja poliisiministeri Fouchésta. Urkkijajärjestelmä kukoisti Itävalta-Unkarissa 1800-luvun alussa. Aleksanteri I keksi perustaa toisiaan urkkivia salaisia poliiseja, ja Nikolai I viimeisteli 1820-luvulla poliisivaltion keinot uskottujensa von Benckendorffin ja Vockin välityksin.
EHKÄ eniten Meren kirjoitustavassa miellyttää tunteettomuus, mestarin merkki. Hän ei puhu historian suuhun, vaan antaa asioiden puhua. Hän ei maalaile eikä tunnelmoi. Siksi esimerkiksi kertomus Johan Kockin järjestyskaartista ja Viaporin kapinasta vaikuttaa niin voimakkaasti. Toisin kohdin hän kertoo paljon pienellä yksityiskohdalla: Bobrikovin pieni tytär palasi Pohjoisrannan luistinradalta mielipahasta itkien, koska kaikki helsinkiläiset poistuivat paikalta tunnettuaan tulijan santarmien saattueesta ja huomattuaan salapoliisit.
OLIN KAIVANNUT Suomeen jotain Ruotsin Vilhelm Mobergin kaltaista kirjailijan kirjoittamaa historiaa. Nyt meillä on parempi. Mobergin teos jäi kesken. Tekisiköhän Meri vielä historiaansa vaikeimman jakson, “täydennysosan” 1921-1989?
Kunpa tekisi.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,2-10 jkmpp. kolumni
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,02-10 jkmpp. kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HYVÄ VELI
TÄMÄ ON luottamuksellinen hyvä veli-kirje. Siksi lähetän sen Sinulle suljetussa sanomalehdessä.
Hyvä veli Lauri Lehtimaja, otan osaa henkilökohtaiseen onnettomuuteesi. Sitähän eduskunnan oikeusasiamiehen virka merkitsee ihmiselle. Vaikka onhan se jo menoa, kun suostuu oikeusneuvokseksi.
MYÖNTEINEN julkisuus päättyy suurin piirtein tähän. Tiedämme sen, minkä tiedotusvälineet aavistavat hämärästi, kuin kuvastimessa. Uuteen oikeusasiamieheen kohdistetut odotukset ovat niin ylimitoitettuja, ettei niihin pysty vastaamaan. Eduskunnan oikeusasiamies ei ole Messias, jolla olisi valta oikaista mutkalle menneet asiat eikä hän voi toimia Gracchuksena.
TIBERIUS Sempronius Gracchus pyrki kansantribuunina 133 eKr. parantamaan köyhän kansan asemaa ja toteuttamaan yhteiskunnallisia uudistuksia. Kun hän sitten toteuttaakseen uudistukset, joita poliittinen johto vastusti, asettui uudestaan ehdokkaaksi, senaatti vastusti hänen menettelyään, ja Tiberius surmattiin mellakassa vaalitoimituksen aikana.
Varo vaalitoimituksia.
Velimies Gaius Sempronius Gracchus valittiin kansantribuuniksi 123 ja 122 eKr. Ensimmäisenä tribuunivuotenaan hän saavutti kansan suosion lailla, jonka mukaan köyhille oli jaettava viljaa halvalla. Lisäksi hän saattoi veljensä unohtuneet maanjakolait voimaan. Kun hän jatkoi uudistustyötään, syntyi mellakoita, ja Gaius joutui tekemään itsemurhan.
Varo teräviä esineitä, köysiä ja mäntysaippualiuoksia.
JATKA kolumnien kirjoittamista. Sitä tullaan pitämään täysin sopimattomana. Perusta virastoosi vaikka Internetin kotisivu ja kirjoita siihen. Suomessa ei kukaan ole koskaan kirjoittanut asiantuntevasti mutta ymmärrettävällä kielellä siitä, mitä lain ja oikeuden piirissä on tekeillä ja mitä on laiminlyöty.
Internetin kotisivu on ajatukseni, koska muutoin kolumnisti joutuu kiinnittymään johonkin lehteen, mikä on kyllä ongelmallista. Jos Lakimiesliitto saa puolivirallisen bulletiininsa pelaamaan, siihen voisi kyllä kolumnit painaa.
HOMMAN hoitamisessa en yritä ruveta Sinua neuvomaan. Ajattelin vain tuoda esiin erään huolen.
Olen kauhukseni huomannut suhtautuvani tuomioistuimiin ja lainkäyttöön periaatteellisesti samoin kuin Mauno Koivisto. Miten sen sanoisi? Wuoren Matti käytti vertausta Titanicin kansituolista. Joku toinen on halunnut helvettiin ensimmäisessä luokassa. Jos sanoisi koivistolaisena ajatuksena että kun joku on peruuttamassa täysperävaunullista rekka-autoa laiturin reunan yli mereen, on hiukan yhdentekevää, onko ajoneuvoyhdistelmä asetuksen mukaisessa kunnossa, ajovalot kytkettyinä ja oikein suunnattuina ja katsastusleimat paikallaan rekisterinotteessa.
En tarkoita, etteikö lakeja tulisi tunnollisesti noudattaa ja niiden noudattamista valvoa, mutta on tilanteita ja tilanteita.
OIKEUSVIIHDE on huoleni. Sitä liittyi valitsemiseesikin, tosin vähän. Mutta kun nyt seuraa lehtiä, radiota ja telkkaria, alkaa tuntua, että meille on tunkeutumassa kalifornialainen oikeuskulttuuri, O.J. Simpson-ilmiö. Asioita juridisoidaan yli kaiken suhdan. Lehdet löytävät koko ajan rikollisia, syyllisiä ja syyttömiä. Muutamankin kerran iltapäivälehti on tiedonanturoinut, että joku rötösherra on käynyt toimituksessa esittämässä kuitit väitetystä puliveivauksestaan.
Oikeutta istutaan siis sanomalehtien toimituksissa! Valitusoikeutta ei ole.
KAAVAMAINEN ja tunnollinen tuomari on yhtä tarpeellinen kapine yhteiskunnassa kuin terävä tutkiva journalisti. Molempia tarvitaan. Mutta heittäisivät molemmat omaa lestiään.
SANO sinä jossain vaiheessa suoraan, mitä perusoikeusuudistus ja ihmisoikeusajattelu todella tarkoittavat. Sano Dworkinin termein, että sääntöjen lisäksi on pidettävä voimassa periaatteet. Sääntöjä sovelletaan ja periaatteita käytetään punnintaan. Oikeusasiamiehellä on suuri punninnan vapaus ja vastuu. Sano se moneen kertaan. Kaiken maailman EU:t ovat peittäneet näkyvistä sen tosiasian, että järjestelmämme on onneksi muuttunut. Perusoikeuksien vaaliminen ei ole “laillisuusharkintaa”. Se on tärkeämpää.
Ja levitetään hyvää sanomaa kontrollijärjestelmän muutoksesta. Presidentti Curt Olsson perusteli tämän asian mahdollisimman arvovaltaisesti. Eräissä tapauksissa tuomioistuimen on periaatetta kunnioittaakseen ajettava yli sen, mikä näyttäisi olevan laki. Lakien perusoikeuksien mukaisuuden tulkitseminen kuuluu tuomioistuimen - ainakin korkeimman oikeuden - toimivaltaan.
Siitä vain. Nahkurin orsilla tavataan.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,09-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KIRJE MAAILMASTA
NYT LOKAKUUSSA toiset tekevät juuri nyt lähtöä Frankfurtin kirjamessuille, niin kuin joka vuosi. Muistat ne pyökkimetsät, joissa oli aamuisin oudon väristä valoa. Tietysti hotellit ovat nyt toiset, metsää ei ole eikä Sinuakaan enää, mutta täällä ei muuten tapahdu tavattomia muutoksia. Kuolema on joissakin tapauksissa suunniteltu sellaiseksi, ettei kenenkään tulisi ikävä takaisin maailmaan, vaikka paluuseen olisi mahdollisuus. Unissa sitä paluuta tapahtuu jatkuvasti.
En ole varma osoitteesta, mutta luulen, että syksyllä lehtiin kirjoitettu löytää tien silmiisi, jotka ovat kuolleet.
KUN KUOLIT vuosi sitten, vähän alle vuosi sitten, minusta tuntui, että on ylipäätään tärkeää kuolla autuaasti ja ajan kanssa. Ajattelin että on tähdellistä selvittää välit ennen eroa. Ero on lopullinen. Taivaassa ei mennä miehelle.
Nyt olen alkanut tuumia. Kuoleman ero on ehkä siltikin hyvästijättö, joka ei suuresti poikkea toisista samanlaisista, elävien kesken. Asiat jäävät, ihmiset eivät.
ME ASUMME täällä pohjantähden alla. Minulla on hyvä ystävä. Pojasta on tulossa nuorukainen. Hän selviytyy koulussa oikein hyvin ja käy illalla harjoittelemassa fudista.
Tiedätkö, että edellinen tasavallan presidentti oli jäänyt äidistään orvoksi saman ikäisenä kuin tämä meidän lapsemme? Tarkkaan katsoen sellainen näkyy ihmisessä läpi elämän. Esimerkki osoittaa, ettei onnettomuus johda välttämättä uusiin onnettomuuksiin.
Sellaisia kirjoja on ilmestynyt, joista olisit pitänyt. Hannu Mäkelä on kirjoittanut romaanin Eino Leinon äänellä - se on hyvä ja huolella tehty, Hannun parhaita. Kirjallisuuden nobelin sai tänä vuonna Seamus Heaney, jota entisen työpaikkasi kirjallisuuden tuntijat pitivät liian heiveröisenä suomennettavaksi. He olivat taaskin viisaampia kuin Nobel-komitea ja palkintolautakunnat.
Toisin sanoen täällä riiputaan kiinni siinä, mikä oli hyvää runoutta neljäkymmentä vuotta sitten. Tyhmä juttu.
LYRIIKALLA voi olla vielä mahdollisuuksia. Taiderunoudeksi itsensä korottaneen perinteen on tultava alas tornista, sillä kieli on yhteistä mieltä. Olen kirjoittanut yhtä draamaa ja seuraavaa runokokoelmaa. Tuleeko siitä viides vai seitsemäs - en muista. Siihen tulee etelä-pohjalaisia tanka-runoja. Tämän lähteenä on “Surua mulle lisäthän”.
Kohennan hiillosta ja
suruni leimahtaa.
Olet etäällä, toisen luona,
paremman kuin minun tuleni.
TILINPÄÄTÖS vuoden kuluttua kuolemasta kertoo, että aika on ollut hyvin vaikea ja poistot liiallisia. Ihmiset ovat suhtautuneet yleensä hiljaisella tavalla hienosti. Yksi hautarosvo ruumiinryöstäjä lehahti nimesi ympärillä, niin sanottu ystävä, entinen kirjailija. Mutta ei kuolleeseen koske se, mitä joku herja täällä, maan päällä valmiiksi saamastaan helvetistä käsin heittelee.
Minut arvioitiin hautajaispäivänäsi virastossa tietämättömäksi ja taitamattomaksi. Siinä voi olla perääkin. En ollut myöskään noudattanut riittävää joutuisuutta virkatoimissa. Sekin on totta. Eikä työnteosta ole oikein tullut parempaa. Suru on happo, joka syövyttää. Kun tulee heikoksi, aremmatkin uskaltautuvat potkimaan, takaa päin. Se käy voimille.
Kuolleen ihmisen muisto muuttuu tuskallisen hitaasti elävän kaltaiseksi eli ristiriitaiseksi ja vajavaiseksi. Kuolleensa säilyttäisi mielellään pyhimyksenä, mutta sellainen kuva olisi väärä, koska se ei olisi eläneen ihmisen kuva. Elämä on ristiriitaa ja epäjärjestystä, virheitä, erehdyksiä ja laiminlyöntejä. Sen takia moni kaihtaa elämää ja kaipaa terraarioon, jossa vallitsee keinotekoinen järjestys ja virastonvihreä valo.
EI OLE muuta neuvoa kuin kuunnella pimeyttä hiljaa, ettei lankeaisi ymmärtämisen ansaan eikä tulisi omaksi mestarikseen. “Missä on paljon syyllisyyttä, siellä on sydän kova. Sillä suuri syyllisyys kertoo vähän, jos ollenkaan, Kristuksesta...”
Ehkä voin nyt lopettaa ja kertoa kuulumisinani saman kuin Luther erään kirjansa esipuheessa:” ... Mutta minusta on piru itse rusikoinut oikean tohtorin...”
&&,,ku,x,x,02-07,jkmpp,
.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,16-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KADUT
NIIN SANOTTUUN tehokkaaseen katumiseen olisi aihe kaupungin päättävillä elimillä, jotka ovat syyllistyneet erinäisiin kadunnimiin. Tämä rikosoikeudellinen käsite tarkoittaa toimintaa, jolla vahingollisen teon haitalliset seuraukset tehdään tyhjäksi ja siten vältytään, joissakin tapauksissa, lain muutoin määräämältä rangaistukselta.
Ei sillä hyvä, että kansatieteen arkistojen asiahakemistot on ammennettu ja sanastajien laput selattu viimeisen päälle, kun on haettu kadunnimiä esikaupunkeihin ja lähiöihin. Euroopassa nyt on se tapa, että kaduille annetaan kuvailevia nimiä, toisin kuin Yhdysvaltain preeriakaupungeissa, joissa osoite kertoo kadun sijainninkin.
Tai on meillä ainakin kolme teknistä kadunnimeä hassussa käytössä. Turuntie ja Hämeentie olivat muinoin nimeltäänkin viertoteitä (chaussée), joka tarkoittaa lähinnä perustettua, rakennettua maantietä. Esplanadi ja bulevardi ovat tietynlaisia puistokatuja. Tiettävästi vain Helsingissä ne ovat kadunniminä. Kielellisesti se on kuin jonkun osoite olisi Katu 6 A 12.
MUTTA ON kumma, että kaupungissa on esimerkiksi Pormestarinrinne ja Käräjäpuisto ja Laamannnintie, mutta Helsingin käräjäoikeuteen on vähän vaikea löytää kadunnimen perusteella (Pasilanraitio, Kyllikinportti), ja Espoon käräjäoikeuteen etsiytyminen vaatii hyvää karttaa ja hakemistoa (Vitikka 1).
Henkilökohtaisesti olen kaunainen siitä, että hyvän Helsingin hovioikeutemme osoite on Radarakentajantie 5. Ihmisille joutuu jatkuvasti selittämään, että se on Ratamestarinkadun kulmassa, mutta se ei ole hyvä selitys. Ei sinne kukaan löydä. Olisi edes Ratakatu. Mutta missä on Ratamestarinkatu?
Takseista toinen puoli ei osaa kadun nimen perusteella perille runsaan kahden sadan metrin päästä Pasilan aseman tolpalta.
ITÄ-PASILAN kadunnimien keksijälle pitäisi miettiä jokin oikeudenmukainen ja kohtuullinen rangaistus, kuten ampuminen Malmin hautausmaan kiviaitaa vasten Ketokivenkaaren ja Lepokivenpolun kulmassa jonainen pilvisenä aamuna kello viisi.
Oltaisiin leikisti niin kuin sivistysmaissa! Stadikan vieressä meillä on Urheilukatu. Länsi-Pasilassa TV-tornin juurella on Radiokatu.
Ratamestarinkadun nimeksi kuuluisi Hovioikeudenkatu. Radanrakentajantien nimen tulisi olla Vaasan malliin Hovioikeudenpuistikko. Yksillä lämpimillä Rautatieläisenkadusta voisi tehdä Kirjastonkadun, vaikka se on hiukan noloa, jos ajattelee Tukholman Biblioteksgatania hienoine kauppaliikkeineen.
HYVIÄ NIMIÄ löytyisi kyllä, liiankin hyviä. Nordenskiöldinkadun nimestä on väännetty aiheellisesti vitsejä. Sekä poliisit että autoilijat pelkäsivät ennen peltikolareita sillä seudulla, koska jonkun olisi täytynyt osata kirjoittaa vahinkopaikan kadun nimi...
Nordenskiöldinkatu on muuten ainoa katu, joka säilyttää nimensä ylittäessään Mannerheimintien. Mannerheimlinja...?
Linjoja pystyisi nimeämään Kallion viiden lisäksi vaikka mitkä määrät. Eduskunnan taakse K-linja, Nollalinja ja Talonpojan tappolinja. Harjukadusta, jossa autoilu on tunnetusta syystä kielletty öisin, tulisi Yölinja.
TÄMÄ KIUKUTTELU johtuu erään kirjaston etsimisestä. Kaikki tietävät, missä on Pääskylänkatu. Se on tuttu väylä, kun tulee Teollisuuskatua Pasilan suunnasta ja aikoo Sörkan rantaan. Entä missä on kirjasto, jonka katuosoite on Pääskylänkatu 12?
Helsingin sääntö on selvä: kun nokka näyttää kohti suurempia talonnumeroita, parittomat ovat oikealla ja parilliset vasemmalla. (Oikea käsi on se, jossa on peukalo vasemmalla puolella.)
Pääskylänkadun vasemmalla puolella on Junatien jumalaton penger.
SUORIUDUIN suunnistustehtävästä nopeasti puhelinluettelon kartan avulla. Jo viidentoista minuutin kuluttua olin löytänyt Pääskylänkatu 11:n kohdalta Pääskylänkatu 12:een. Liikuin autolla. Jalan siihen olisi mennyt varmaan tunti.
Se on Sturenkadun kainalossa siinä, missä tuoksuu kahvilta ja mausteilta, ei kaukana vanhasta Harjun ruumishuoneesta. Parillisten ja parittomien numeroiden välissä on puoli kilometriä ei kenenkään maata. Pääskylänkatu valuu Hämeentien kohdalla maan alle ja tulee salaperäisesti pintaan jossain kohtaa rahapihaa. Mieleen tulee Aasian Lop Nor, vaeltava järvi, joka valuu tasangolla kuin suunnaton pisara ja löytyy kartoittajien harmiksi milloin mistäkin.
PANKAA hyvät virkamieskullat Pääskylänkadun Vallilan puoleisen pään nimeksi vaikka Itäinen länsikatu tai Läntinen itäkatu, mutta tehkää jotakin. Älkääkö unohtako Hovioikeudenkatua!
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,23-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TYHMYYDEN PUOLUSTUS
PYYDÄN NELJÄ puheenvuoroa. Edellytän, ettei kukaan puhu, kun keskeytän.
Neljä professoria hakee keinoa laiskojen professoreiden rankaisemiseen. Ongelma on ollut tunnettu ainakin neljäsataa vuotta, ja se on paha ongelma. Toisaalta on kyllä myös liian ahkeria professoreita, mutta heistä ei ole nyt puhe.
Täytyisi kehittää mittari, tulosvastuu, jolla professoreiden tutkimustoimintaa ja kaiketi myös opetusta seurattaisiin ja jota käyttäen jyvät karsittaisiin lakanoista, vai miten se nyt sanotaan.
Tietääkseni sellaista mittaria ei ole ja mielestäni sellaista ei pidä kehittää. Mittareita kokeiltiin 1930-luvulla muun muassa Saksassa ja Neuvostoliitossa. Professorin ja samoin esimerkiksi huonon ja laiskan tuomarin - sellaisen kuin minä - tulosvastuu tutkitaan ja toteutetaan Viimeisellä tuomiolla, jolla Karitsan eteen tuodaan kirja ja siihen kirjaan on kirjoitettu teot ja tekemättä jättämiset.
Mitä ei voi mitata, sitä ei ole punnittavakaan, kuten Wittgenstein sanoi.
TULOSVASTUUSEEN vaaditaan yhtä ministeriä, joka on hoitanut huonosti eräitä juhlaviikkoja ja Ruotsissa muuatta ministeriä, jolla ei näy olevan luottoa.
En tunne näitä naisia, mutta tunnen verenhimoisen ulvahduksen, kun kuulen sellaisen.
Ruotsissa “huippujuristit” ovat ennustaneet ministerille syytettä ja tuomiota. Suomen lehdistössä “huippujuristeiksi” mainitaan usein henkilöitä, joiden röyhkeys ja julkisuuden kipeys ylittävät ammattitaidon. (En tarkoita esimerkiksi Matti Wuorta enkä Heikki Saloa, jotka ovat oikeasti huippujuristeja.)
Ruotsin huippujuristien ennuste ja kanta on nytkin hyvin luultavasti väärä. Jos lehtitietoihin on luottaminen, ministeri Mona Sahlin ei ole aiheuttaessaan taloudellisia epäselvyyksiä valtion luottokortilla syyllistynyt mihinkään sellaiseen menettelyyn, joka olisi rangaistava teko. Hän on vain velvollinen maksamaan valtiolle sen, mikä valtion on, ja kenties vikapää saamaan nuhteet ajattelemattomista menettelytavoista. Petos edellyttää hyödyn tavoittelemista tai tappion aiheuttamista toiselle erehdyttämällä. Sellaisesta ei ole raportoitu. Kavallus edellyttää tarkoitusta anastaa omaisuutta. Sellaisesta ei ole tietoa.
MUUTAMIEN kymmenien korkeimpiin kuuluvien virkojen haltijoille olisi nimityksen yhteydessä annettava Marimekon musta markiisikankainen kassi ja lupa käydä hakemassa se aina tarvittaessa täyteen rahaa Suomen Pankista.
Sahlinin tapauksessa kuohuttavinta on näet hänen vaatimaton nettopalkkansa. Ruotsalaiset ovat menneet liian pitkälle palkkapolitiikassaan. Ministereille, kansliapäälliköille ja korkeimmille tuomareille - ei kuitenkaan hovioikeudenneuvoksille - on järjestettävä sellaiset taloudelliset edut, ettei heidän tarvitsen juosta rahan perässä.
Yleisö voisi vastaavasti hiukan tinkiä kateellisuudestaan. Eivät ne hommat kuitenkaan herkkua ole.
USKOTTAVAN ennusteen mukaan sekä laiska että ahkerat professorit tulevat vajoamaan lähivuosina taloudellisesti yhä syvemmälle. Vielä heillä on varaa käydä parturissa mutta enää ei palkata siivoojaa tai ottaa remonttia tekemään kirvesmiestä - laillisesti. Yhteiskunta on jakautumassa nopeasti uuteen yläluokkaan, köyhtyvään keskiluokkaan ja yhä suurempaan, todella tiukoilla olevaan yhteiseen kansaan. Professorit ja tuomarit ovat köyhtyvää keskiluokkaa, jolta ei näillä palkoilla saa viedä omanarvontuntoa ja henkistä väljyyttä.
Jos virkamieseliitti nöyryytetään pikkupalkkaiseksi, se on varmin tae siitä, että saamme virkamies- ja poliittiseen johtoon ahkeria nössöjä ja nörttejä, joiden henki ei haise edes sipulilta ja joita ei erota seinäpaperista, vaikka tarkkaan katsoisi.
Tätäkö haluamme? Ahkeria professoreita ja vastaavia?
AMERIKKALAINEN professori Coleman kirjoittaa “Timen” mukaan, että pelkkä älykkyys ei auta pitkälle maailmassa, vaan tarvitaan myös “tunneälykkyyttä” eli kykyä käyttää lahjakkuuttaan ihmisten asioissa ja tilanteissa. Hän käyttää hauskaa termiä “emotional intelligence”.
Olen tavannut väittää, että virkamiehen olisi hyvä olla hiukan “tyhmä”. Olen tarkoittanut juuri tätä. Hyvin nopeaälyinen ihminen on usein huono ajattelemaan, malttamaton kuuntelemaan asioita loppuun, liian kärkäs suurenmoisiin väärinkäsityksiin ja ylimalkaan liian täynnä itseään. Olennaista on käsittää olevansa itse vain ihminen ja oivaltaa, että samanlainen on tuo toinenkin, samalla tavalla maailmaan tullut, samaa tietä täältä menevä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 25-10 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SANKAREIDEN POJAT
SOTASANKARUUTTA näyttäisi voivan tyypitellä asiakirjalähteiden ja muistitiedonkin perusteella. Korkealla urhoollisuusmitalilla ovat sankareita, mikäli he olivat sodassa sotamiehiä, aliupseereita tai nuorempia upseereita. Mannerheim-risti on selvä tapaus. Lisäksi on henkilöitä, joiden olisi pitänyt saada se risti, kuten vaikkapa JR 7:n Aimo Raassina, pahimpien paikkojen mies. VR 3 nuorilla upseereilla lasketaan. Eräät nopeat ylennykset vaikuttavat. Tietysti mitalit osuivat kuten pommitkin joskus viattomiin.
Jos “sotasankari” käsitetään ihmiseksi, joka suoriutui poikkeuksellisen hyvin epätavallisessa paineessa, seuraa jatkokysymys: mitä tuli sankarien pojista (ja tyttäristä)?
Tämä kysymys naamioi toisen vaikeamman, voiko viime sotia pitää yksilön mielen ja yhteisön rakenteen korkeapainelaboratoriona?
KYSYMYKSEEN lienee kahden suuntaisia vastauksia. Enemmistö vastaa epämääräisesti kyllä. Vähemmistö on sillä kannalla, että sota on sairasta puuhaa ja siitä suoriutuminen ei kerro mitään olennaista rauhan oloista.
Luullakseni Ranskan ja Englannin valtiollinen iltarusko alkoi vuosien 1914-1916 mielettömistä upseerimenetyksistä; Saksa kesti menetykset paremmin, paremmin koulutetun alipäällystönsä ansiosta. Ranska ja Englanti menettivät ne miehet, jotka olisivat olleet seuraavassa sodassa yksikköjen johtajia ja sodan jälkeen teollisuuden ja kaupan, tieteen ja taiteen vastuuhenkilöitä.
Neuvostoliiton romahdus puolestaan selittyy osittain sillä, että ikäluokat 1921-1924 menivät melkein yhdettömiin; erään tiedon mukaan 1922 syntyneistä miehistä oli loppuvuodesta 1945 hengissä ja suhteellisen terveinä - kaksi prosenttia.
SOTASANKAREISTA jotkut olivat sellaisia kuin se Jehovan todistaja, joka kävi kerran toisensa jälkeen korjaamassa Vuosalmen rannan viestiyhteydet paikassa, johon kukaan ei uskaltanut mennä. Hän vain meni, ilman asetta. Jotkut ovat organisaattoreita ja suuren luottamuksen luojia. Jotkut olivat huippu-urheilijaa muistuttavia superlahjakkuuksia. Lihaksiston ja hermoston yhteispelissä oli jotain ainutlaatuista; huomiokyky oli poikkeuksellinen; tuloksen kruunasi reteä luonne ja hallittu aggressiivisuus.
Primadonnan tyyppinen sotasankari on tunnettu hahmo: taiteilija joka elää hermoillaan ja toisten hermoilla. Virtuoosin kyvyt saattoivat olla hyvin kapeita: käsittämätön lentotaito tai mestarillinen panssarintorjuntatykin käsittely.
Sankareissa oli myös eteviä tappajia, esimerkiksi konepistoolimiehiä, joiden pelisilmä lähitaistelutilanteessa oli jotenkin samanlainen kuin amerikkalaisen ja eurooppalaisen jalkapallon suurimmilla tähdillä: silmät selässä; koko ajan viisi sekuntia edellä tilannetta ja siksi aina oikein sijoittuneena.
Sankaruus on kykyä hallita hermojaan ja ylittää itsensä eli tulla toimeen pelkonsa kanssa, mutta luultavasti sankareiden joukossa oli myös joitakin sairaalloisen poikkeavia ihmisiä, jotka eivät pelänneet juuri nimeksikään, kun eivät osanneet. Väinö Linna on kuvannut tämänkin eron: Rokka pelkäsi mutta Viirilä välitti yhtä vähän omasta kuin toisten elämästään ja kuolemasta.
SOTASANKAREIDEN sukulaisista tyttäristä ei siis voi saada laadituksi tutkimusta, koska sankareista ei synny rakenteellisesti yhtenäistä joukkoa. Silti saa kysyä.
Eräs entinen jääkiekkoilija on nykyisin menestyvä juristi. Hän vaikuttaa tyypiltään sekä pelättynä pakkina että määrätietoisena asianajajana huvittavan samanlaiselta kuin setänsä, JR 2:n sotasankari, jonka päällekäyvää meininkiä on kuvattu useissakin sotakirjoissa.
Pääministeri Paavo Lipposen äidin veli sai Mannerheim-ristin samaisessa JR 2:ssa ja toinenkin eno palkittiin lentäjänä samalla ristillä. Tarinan mukaan myös kolmas Iisalon veljeksistä olisi ansainnut tuon poikkeuksellisen tunnustuksen, mutta joku kai ajatteli, ettei kaikkia ristejä voi antaa samaan perheeseen.
Urho Kekkosen asenteisiin sanotaan vaikuttaneen sen, että hänen veljensä oli talvisodan sankareita; UKK kai peräti pyrki sissiksi hänkin, mutta ei onneksi päässyt. Enot ja sedät ovat mielenkiintoisia. Poikkeuksellinen isä on puolestaan lapsille joko tuki tai taakka. Kumpi, sitä ei koskaan tiedä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 06-11 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
JOHTAJA
JOHTAJA-sana on rasitettu: Der Führer, Il Duce, El Caudillo. Sen vastakohta saattaisi olla “juntta”, joka viittaa espanjassa sanaan “yhdessä”.
Ruotsissa ja siis Suomessa johtajan ja juntan ongelmaa on ratkottu yli 300 vuotta, Axel Oxenstjernan päivistä. Meillä on edelleen päällikkövirastoja, kuten ministeriöt, ja kollegioita, kuten tuomioistuimet. Ensin mainituissa asiantuntija esittelee ja vastuullinen johtaja ratkaisee. Viimeksi mainituissa porukka päättää ja ratkaisuksi tulee se mielipide, jota enimmät äänet tukevat.
“AKATEEMINEN JOHTAJUUS” on mainittu päämääräksi korkeakoulujen ongelmissa. Samassa yhteydessä ei ole mainittu pankkien johtajuutta eikä myöskään taidelaitosten eikä juhlaviikkojen, mutta mitämaks - ongelma on nyt alkanut polttaa. Se on alkanut samalla myös suuresti kiinnostaa yhteistä kansaa, jota tiedotusvälineet ruokkivat. Kuka päättää ja kuka vastaa? Kuinka suuret tulot johtajilla on ja paljonko varallisuutta? Paljonko johtaja saa menettää maailman turuilla tarjoamatta päätään vadilla?
Samanaikaisesti mietteliäät yhteiskuntatieteilijät mainitsevat yhteiskuntarauhamme syyksi maassa esiintyvien tuloerojen suhteellisen vähäisyyden, mikä tarkoittaa johtajuutta koskevia ratkaisuja. Edistyneet tutkijat ja tuomarit eivät esimerkiksi tienaa paljon yli sen, minkä muu koulutettu keskiluokka. Uransa huipulla oleva, menestynyt ja 50 täyttänyt tuomari tienaa muutaman tonnin kuussa netto yli sen, minkä 35-vuotias aloitteleva tuomari. Vakaa, vatsakas professori saa hanskaan selvästi enemmän kuin lehtori tai assistentti, mutta se ero on niin pieni, ettei pätevöitymiseen käytetty työ ja aika tuloudu koskaan.
JULKISUUDESSA näkyy jatkuvasti mielipiteitä, jotka perustuvat hirmuisiin väärinkäsityksiin. Taannoin moitittiin, ettei SKOPin johtokunnassa aikoinaan äänestetty, mikä esitetään nyt seikkana silloista pääjohtajaa vastaan. Mutta kun suomalaisissa osakeyhtiöissä ja pankeissa ei koskaan äänestetä! Siis hallituksissa. Ei ole tarkoituskaan. Asioita käsitellään niin kauan, että yksimielinen päätös syntyy. Eriävä mielipide ei liiketoiminnassa paljon auta, kun kirstun pohja kumisee tai koneet kirskahtaen pysähtyvät.
JOS JOHTAJAPERIAATE pakotetaan yksityiselle puolelle elinkeinoelämään, osakeyhtiöt lakkaavat toimimasta.
Jos hallituksen jäseniä tuomitaan vahingonkorvauksiin, heillä on jatkossa suuri houkutus äänestellä milloin mistäkin, koska vastaan äänestänyttä ei voitane tuomita. Se on varma tie helvettiin.
Miten käy pankin, joka toimii kuin suomalainen hovioikeus? Kun on esitettävä lausunto jostain nimityksestä tai hankkeesta, esitetään lausunto ja siihen 19 eriävää mielipidettä?
JOHDATUS johtajuuteen on esimerkiksi kenraali Veikko Vesterisen muistelmakirja “Kolmen kenraalin kintereillä”. En osaa arvata, miksi tällainen kirja ilmestyy nyt. On aina viehättävää lukea ikäviä tietoja korkeista herroista, ja kamaripalvelijan muistelmat on tunnettu kirjatyyppi. Tässä kuitenkin tausta on letkauttelua tärkeämpi: jokseenkin avoin ja puolueellinen kertomus ammattisotilaiden keskinäisestä kilpailusta, kateudesta ja kumppanuudesta. Armeija näet on se laitos, jossa suorituksia arvostellaan jatkuvasti ja jossa jokaisen on kiivettävä sangen monta korkeaa porrasta tai jättäydyttävä suosiolla. Eikä palkka ratkaise, vaan se arvo!
En osaa sanoa, olisiko yliopistoihin siis kiireesti perustettava ylemmän palkkausluokan vanhemman professorin virkoja. Luultavasti ei. Sitä vastoin Suomen Akatemian lakkauttaminen ja korvaaminen mm. virttyneen tutkijan apurahoilla oli erehdys samoin kuin akateemikon tittelin devalvoiminen.
AKATEEMINEN johtajuus on oikea ajatus. Professorin tulisi olla mestari. Jokainen on jonkun oppilas, opiskellut sen ja sen johdolla.
Mutta on kavahdettava sellaista oikeistolaisuutta, jota tiukka johtajaperiaate ja “tulosvastuu” tarkoittavat. Esimerkiksi sairas, ennen aikojaan vanhentunut, väsynyt tai laiskaksi luultu professori olisi pudotettava rattailta.
Juuri tästä ajattelusta meidän piti päästä irti, eikö niin? Elinkeinojen ja ihmisten rajoittamattomasta upotussodasta, koska käsitimme - Skandinaviassa maailmansotien välisenä aikana - että upotussodassa kaikki uppoavat.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,13-11 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
FIGUT JA FAKTAT
KERRAN, KAUAN sitten jouduin opettamaan nuorille juristeille oikeaa tietojen etsimistä. Hyvä etsiminen voi johtaa oikeaan tietoon ja tämä puolestaan oikeaan tekoon eli päätökseen. Mutta ennen kuin aloittaa hakemisen, täytyy päättää, mitä aikoo löytää. Metodi on siis sama kuin historiantutkimuksessa.
Silloin ei tiedetty mikroista eikä verkoista, vaan elettiin 70-lukua. Valmistin kalvoja havainnollistaakseni esitystä uudenaikaisen “yliolanheittimen” avulla. Riittävän isoja kirjaimia ei vielä ollut. Täytyi tekstata käsin, sievästi.
ONGELMA on entinen. Ei tarvitse puhua tiedon valtatiestä eikä Internetistä. On opittava poimimaan tarvitsemansa hyödyttömän tiedon valtavasta virrasta.
Mitä tietoverkkoon tulee, se kyllä tiedetään ja on muinoin koettu, miten ikävää ja vaivalloista työtä verkon selvittely on. Juuri tällä hetkellä meillä on kuitenkin enemmän verkon kokijoita kuin verkonsoutajia. Se ei vetele.
KULTTUURIMINISTERI on kiinnittänyt huomiota tasa-arvon toteutumiseen tietokoneen ääressä. Ongelma on hämmentävä. Jostain syystä tytöt eivät hanki sitä silmää ja kätevyyttä, jolla tietotekniikassa edetään. Poikien valmentautuminen puolestaan tapahtuu pelien ääressä ja on joissakin tapauksissa aika hurjaa, ympärivuorokautista seurustelua kuvien ja niiden takana olevien koodien kanssa. Tuloksena on, että kaverit, jotka väittävät lukion matematiikkaa tai vieraita kieliä vaikeiksi, hallitsevat muistinvaraisesti aivan suvereenisti vaikeaa englantia, monta puolimatemaattista tietokonekieltä basicistä lähdekoodin välineisiin, eivätkä edes heksadesimaalit tai binäärinen matematiikka hämmennä heitä.
UMBERTO ECO on kiinnittänyt Tietoviikko-lehden kertoman mukaan huomiota tasa-arvon haihtumiseen tietokoneen pimeyteen. Hän pelkää yhteiskunnan jakautuvan televison varassa eläviin, tiedon armoilla oleviin asiakkaisiin ja tietoa käyttävään “nomenklatuuraan” sanan neuvostoliittolaisessa merkityksessä.
Kun lukutaito oli vähäistä ja kirjat kalliita, suuret joukot elivät harvojen tiedon haltijoiden esittämien tulkintojen varassa. Kun lukutaito levisi ja lehdet ja kirjat halpenivat, tulkintojen ja siis valintojen tekeminen tuli useampien ulottuville.
Nyt tarvittaisiin tiedonlukutaidon lisäämistä. Verkko on.
TÄMÄ ON poliittinen ongelma. Sen vaikutukset ovat pitkät. Tilanne on vaarallinen sen vuoksi, että tuo “nomenklatura”, joka kokee verkkoa jo, voi luiskahtaa poliittisesti hallinnasta.
Kun maassa nyt vallitseva kaikinpuolinen kriisi laukeaa, tyytymättömyys ja reaktiot tulevat perästä, niin kuin niillä on tapana. Silloin voidaan joutua näkemään, kestääkö tietoturvallisuus ja tiedon saatavuus ensimmäisen hyökkäyksen. Hyökkäys voi tulla sisältä päin.
LUKUTAITOA ja kansanopetusta vajaat kaksisataa vuotta sitten kehitettäessä Ranska oli eturivin maa. Nopea uudistus johtui ehkä vähemmän kansanvalistusaatteesta kuin sotilaallisista tarpeista. Napoleonin sotien jälkeen laivoja voitiin vielä jonkin aikaa johtaa huutamalla, mutta maavoimissa tarvittiin lukutaitoisia korpraaleja. Kirjoittamisen ei ollut niin väliä.
Uuslukutaitoa eli osallisuutta tietotekniikasta ja viestinnästä kehitettäessä kärkipään maaksi osoittautuu yllättävästi - Ranska. Tietotekniikka näyttäisi tulevan kuluttajien ulottuville vuoden kaksi jäljessä Skandinaviaa, mutta dataverkon runko on rakennettu aika kauan sitten puhelinverkon sisään. Yleisö näppäilee itselleen tiedot aikatauluista, tilaisuuksista ja huveista puhelimella.
ONGELMA ei taida olla vain tyttöjen. Se on vähän kaikkien.
Tyttöjen ja poikien mielikuvamaailmassa on muitakin vedenjakajia. Roolipelit hurmaavat toisella kymmenellä olevia poikia. Niitä pelataan käyttäen lautaa ja noppaa. “Figut” ovat roolipeleissä käytettyjä nukkeja, örkkejä ja peikkoja, joita pojat liimaavat ja maalaavat suunnattomalla huolella.
Näissä Tolkien-tyyppisissä maisemissa ei yleensä näe tyttöjä. Vahinko. Ne ovat juuri sitä oman mielikuvituksen avaamista vähin välinein, jota elektronisten pelien epäillään ehkäisevän.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,20-11 jkmpp. kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KANANPOJAT
“KUKAAN EI saa sanoa minua kananpojaksi” (pelkuriksi), on elokuvien “Paluu tulevaisuuteen” kuuluisa johtorepliikki. Sitten alkaa tappelu.
Lehdessä kerrottiin, että jotkut asevelvolliset ovat joutuneet rituaaliteurastamaan kananpojan mieheen harjoitustensa yhteydessä. Niin ikään he ovat joutuneet valmistamaan itselleen aterian maasto-olosuhteissa.
Harjoitus ei liene aiheuttanut sen suurempaa järkytystä osanottajissa eikä yleisössä. Tehtävä oli kyllä vaativa. Joitakin vuosikymmeniä sitten samaa opetettiin maalla tytöille: oli lyötävä kanalta kirveellä pää poikki.
Syömme eläimiä, jotka on surmattu. Monista ei kuitenkaan olisi teurastajiksi, ainakaan kylmiltään. Minusta ei olisi. Kerran poikavuosina jouduin tappamaan sairasta kissaa sen omistajan vakaasta pyynnöstä, mutta ei siitä mitään tullut. Jopa päätös antaa lopettaa lemmikkieläimen kärsimykset on käsittämättömän vaikea tehdä.
SOTILAIDEN TYÖT suvaitaan vain niin kauan kuin ne voidaan naamioida. Ei ole poliittisesti korrektia muistuttaa, että asevelvollisia opetetaan pysyttelemään hengissä ja tappamaan toisia ihmisiä. Jopa sotamuistelmissa kirjoittajat pyrkivät kätkemään tapaukset, joissa vihollisen hengiltä saaminen on tuottanut syvää ja suurta mielihyvää.
En sano tästä enempää nyt. Teemasta “tappaminen on hauskaa” nähdään muutenkin viisi filmiä viikossa. Viesti on vaivoin kätketty.
Mutta asiaan: uutiskuvat YK-joukoista kouristavat sydäntä. Jos käy kuten näyttää, nuoret miehemme joutuvat lähiaikoina tekemisiin kuolemisen ja tappamisen kanssa. Muut näkökohdat sivuuttaen esitän sotilaallisen huolen: onko heistä ampumaan vihassa kovilla kohti? Ehtiikö tottunut eli raaistunut vihollinen tappaa miehemme kuin kananpojat? Tiettävästi ensimmäinen tulenavaus on vaikein, jos sotilaat ovat järkeviä ja tuntevia ihmisiä, kuten miehemme ovat. Asiaan kuuluvan viiden - viidentoista sekunnin empimisen aikana vastapuoli ehtii mainiosti tuhota joukkueen jalkaväkeä ja kymmenen ajoneuvoa.
SOTILAIDEN TYÖT muuttuvat muutenkin. Taannoin tuli puheeksi ilmapiirin muuttuminen virastoissa ja työpaikoilla. Ehtikö kukaan panna merkille, että sodan käyneet miehet ovat nyt kaikki poissa työelämästä? Sen tuntee.
Ei pahalla, vaan kaikella kunnialla, meitä on miessukupolvia monta, jotka olemme varttuneet ja keski-ikäistyneet yhden moraalikäskyn merkeissä: “Älä sinä puhu mitään, kun et mitään tiedäkään.”
Siinä voi olla jokin johdatus ja järki, että veteraanimme saivat ansaitun kunniansa eläkeikäisinä eli muututtuaan remmissä olevan miespolven kannalta vaarattomiksi. Poliittiset muutokset vaikuttivat paljon. Neuvostoliitto kaatui kukistamatta. Mutta kaiketi ikäkausikymysyskin vaikutti. Menneet sotamme ovat lakanneet aiheuttamasta aggressioita ja vasta-aggressioita. Ja niin on hyvä.
SOTILAIDEN TYÖT muuttuvat myös arkisissa askareissa ja kuvaavat maailmamme muuttumista. Pääkaupunkiseudun asevelvolliset ovat kuulemma metsään laskettuina saman sorttisia kuin saksalaiset ennen Uhtualla. Jos pitää kaataa puu, he koloavat sen kirveellä kuin majavat. Jos antaa sahan, pojat kysyvät käyttöohjetta ja huomauttavat, että virtakytkin puuttuu. Jos pitää tehdä tulet, he käärivät klapit sanomalehteen.
Mikä neuvoksi? Eivät pojat tietenkään mistään opi biodiversiteetin taitoja, kun ovat syntyneet lähiöissä. Keskikaupungin hyväosaiset pojat varttuvat partiossa koko yhteiskunnan eliitiksi, mutta suuret joukot jäävät vaille sitä tuntumaa, joka oli meille vanhoille, kirkonkylässä kasvaneille niin itsestään selvä, ettei sitä koskaan tarvinnut ajatella.
Ehkä pitäisi laajentaa sotilaallista ajattelua. Kun naisille on avattu mahdollisuus kouluttautua armeijassa myös aseelliseen toimintaan, pitäisi kaiketi järjestää äideille ja ennen kaikkea mummoille tilaisuus toimia kouluttajina asevelvollisyksiköissä. Torrakan käyttäminen on kyllä huonoa, mutta keittiötyöt sujuvat sitä liukkaammin sekä keittiöllä että maastossa, tulet syttyvät, vedet juoksutetaan ja päättömät kananpojat räpistelevät sinne tänne.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,27-11 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SYVYYDESTÄ
VUODEN kristillinen kirja - ja voisi minun puolestani olla myös Vuoden Kirja - on Tuomo Mannermaan “Pieni kirja Jumalasta”. Kirja on hyvin pieni, mutta Jumala suuri.
Tuttava psykoanalyytikko sanoi epäilevänsä hyvin perustein, että filosofi Martin Heidegger väitti jostain tuntemattomasta syystä perustavansa oppinsa Sokrateen edeltäjien käsityksiin, mutta todellisuudessa hänen innoituksensa ja lähteensä oli Johanneksen evankeliumi. Alussa oli sana. Ihminen tulee todeksi suuntautumisessaan elämään eli siis kuolemaan.
Se voi olla totta. Aika ja olemassaolo ovat kysymyksiä syvyyden partaalta.
MANNERMAAN kirja on sellainen kristillinen teos, jota tuskin uskalsi odottaa. Oikullisesti omaan koettuun ja todeksi luultuun perustuvia kirjoja on. Ankarasti opittuun eli yhteiseen ja ulkokohtaiseen tyytyviä esityksiä riittää. Sitä vastoin subjektiivisen ja objektiivisen yhteen sulauttaminen on harvinaista.
“Pieni kirja Jumalasta” on pätevän teologin, tässä tapauksessa ekumeenikon työtä. Mannermaan panos lienee ollut viime vuosina hyvin merkittävä valmisteltaessa Euroopan suurten kirkkojen alttariyhteyttä ja vuosisatoja sitten annettujen oppituomioiden kumoamista. Ajassa on kirkoille muutakin muuttumisen ja sovinnon aihetta kuin islamin haaste.
Se ajatus, johon kirkkojen välinen työ nyt tukeutuu, on raamatunlause “uskossa on Kristus läsnä”, in ipse fide Christus adest. Kirjoitettuaan tästä lupauksesta käsin tutkimuksen kirkkojen erilaisista painotuksista Tuomo Mannermaa on nyt osoittanut saman raamatunkohdan syvän henkilökohtaisen merkityksen. Jumala joka peittää itsensä tai näyttäytyy kauheana vastakohtanaan, on läsnä rukouksessa sanassaan, poikansa kautta.
SISÄLLISESTI kirja on kristityn kertomus uskonelämästään. Sen tyylilaji on merkillinen: ei kertomus, ei saarna, vaan rukous tai runo tai syvä meditaatio.
Kirjan tekee hyvin merkilliseksi ja merkilliseksi isku, vaimon kuolema. Sellaisten iskujen alla moni alkaa uskoa Jumalan pahuuteen ja useimmat menettävät ainakin väliaikaisesti kykynsä rakastaa ja halunsa ylistää. Tämä kirjoittaja puhuu “kauheasta” elämän osana tuntematta katkeruutta.
“Nihilisti asettaa olemassaolon negatiivisen ja positiivisen, ilottomuuden ja ilon samalle lähtötasolle sekä valitsee tietoisesti ja ohjelmallisesti negatiivisen ja ilottomuuden. Nihilisti ei havaitse, että merkitys, myöntäminen, luottamus, rakkaus ja ilo ovat alkuperäisiä. Ne ovat olemassa ensin ja vasta sitten pettymys, epäluottamus, kieltäminen ja ilottomuus.”
“Kristillisessä perinteessä ilon vastakohta ei olekaan suru, vaan synti. Synti on Jumalan lain rikkomista. Se on ytimeltään kieltäytymistä vastaanottamasta hyvyyttä ja sen mukana iloa.”
USKONKÄSITYS saa ajattelemaan. “Usko on... tietoa, joka ei näe mitään.” Rukous on Lutheria mukaillen “korutonta huokausta”. Synti on elämän vihollisuutta, sillä ilottomuudessa ihminen ei ole vain uhri, vaan subjekti, joka kehkeyttää nurjamielisyyttä eli käpertyy pimeän ja ahdistuksen ympärille kuin tuohi.
Syntiin antautuen ihminen asettuu epäjumalan valtaan. “Tyhjyydessä ja pimeydessä epäjumalat syntyvät... Epäjumala pettää aina. Epäjumala lupaa paratiisin puutarhan, mutta antaa aution, poltetun maan.”
Epäjumalaksi voidaan korottaa mikä tahansa hyvä asia, kuten kansakunta, rotu, tiede, edistys, tulevaisuuden yhteiskunta, raha, ura, kunnia, nautinto, itsensä toteuttaminen, eroottinen rakkaus, seksi, onnellisuuden ihanne.
PIENEN KIRJAN epätavallinen ansio on saman asian näyttäminen itse teossa, josta sisältö kertoo. On muitakin valtakuntia kuin tiedon. Kristillinen perinne kehottaa ottamaan sanat sydämeen, tiedon, tunteen ja ymmärryksen omaksi, jotta ne alkaisivat sykkiä valoa kuin tähdet. Lukijassa toteutuu kirjoittajan toive. Vaikka sanat ovat niukkoja ja hengellisen kielen kategoriat kohdittain kenties kapeita, pelkkä lukeminen panee mielen harjoitukseen ja elvyttää sydämen. Tulee halu lukea kymmenen, sata kertaa. Hengellinen teksti alkaa elää tosi runona vaikuttamalla mielessä.
Kiitos kirjasta.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, - jkmpp.
Jukka Kemppinen
MYHÄILYÄ
Pekka Suhonen, KUN ROOMASTA TULI IKUINEN. Otava 251s.
Pekka Suhosen esseekokoelma herättää ensin kysymyksiä, sen jälkeen hämmästystä ja sitten se ilahduttaa. Kaksitoista lukua erittäin tietäväistä ja oppinutta selvitystä Roomasta kuuden sadan vuoden ajalta, kaupungin ikuisuudesta, mielen merkeistä arkkitehtuurissa, paikkojen ja ideoiden yhteydestä.
Mitä meriteeraa suomenkielinen Rooma-kirja, jota lukee samalla tavoin kuin - ottaaksemme korkean esimerkin - vaikkapa Moses Finleyn antiikkia koskevia esityksiä Pelicanin pokkareina?
Kirja ei ole “tieteellinen”. Se käy ilmi sekä tekstistä että tekijästä. Tieteelliseen esitykseen nämä kysymyksenasettelut olisivat ehkä liian mielenkiintoisia eli siis laajoja. Tyylilaji on ehkä pikemmin arvailu ja aavistelu kuin raaka tutkimus.
Kirjoittaja, Pekka Suhonen, on arvostetuimpia esseistejämme, kriitikko ja kirjailija. Myhäilevä Suhonen on nähty viimeksi kuluneet 30 vuotta porukoissa, joissa hän on aina yksi siivoimmista. Kirjassaankin Suhonen myhäilee.
Näillä esseillä ei ole juurikaan kertojaa, eräitä varovaisia viittauksia lukuun ottamatta, ja omat elämykset Roomasta on nekin jätetty pois, vaikka kirjoittajan tiedetään oleskelleen Kaupungissa pitkään.
Kielen taito ja kyky
Suhonen viittaa esipuheessaan Virginia Woolfin esseeseen, jossa mietitään kreikan kielen taitamattomuutta. Kirjoittaja viittaa siihen, ettei hänkään kykene sanottavasti lukemaan antiikin kieliä, ja käy sen jälkeen asiaan.
Ratkaisu on mainio ja kiitettävä. Roomaa ei millään muotoa pidä jättää latinisteille eikä Kreikkaa gresisteille. Nykykielten kautta kiertäen antiikin kirjalliseen perinteeseen pääsee hyvin käsiksi. Mitä jää tavoittamatta? No, suoraan sanoen aika paljon. Mutta vaikka se on paljon, se ei ole korvaamatonta. Antiikin kielen kohinaa ja runon viimaa kasvoilla ei ehkä tunne käännöksiä lukien. Etenkin kreikka - minkä siitä selvää saa - on erityinen ihme runouden kielenä. Tai siis kreikan kielet. Niitä oli monta ja ne poikkesivat toisistaan koko lailla.
Suhosen tapauksessa puutoksella ei ole siksikään merkitystä, että hän ei pelkää latinaa eikä kreikkaa. Luonnollisesti hänellä on ollut asiantuntijat osoittamassa tekstien oikeat lukemistavat. Sitä jääkin miettimään, minkä verran käyttöä on kohtalaisen hyvällään antiikin kielten taidolla: jos taito on hyvä mutta ei ammattimaista tasoa, sitä korkeintaan osaa varoa käyttämästä omaa ymmärrystään. Antiikin kielen säännöllisyydet ja säännöttömyydet on inventoitu siksi tarkkaan, että aina kannattaa katsoa kirjasta.
Sama ei koske paikkoja ja rakennuksia. Nimenomaan Rooman kaupungissa niistä on suhteellisen hyvä selko. Sitä vastoin julkisten paikkojen “merkitys” jää usein avoimeksi. Siitä Suhonen kirjoittaa tähdentämällä muun muassa temppeleiden ja palatsien henkilöimiä aatteita tai taiteen sisältämiä merkkejä ja viittauksia poliittisiin ilmiöihin.
Roomalaisuus
Useampikin kirjoittaja on viime vuosikymmeninä ilmoittautunut joko viimeiseksi spartalaiseksi tai uusimmaksi roomalaiseksi. Suhonen ei sano olevansa roomalainen. Hän kirjoittaa rauhallista ja pätevää tekstiä kaupungista ja sen ikuiseksi julistamisesta ja selvittää näin asioita, jotka eivät löydy historianteoksista eivätkä taidehistorioista helposti.
Samalla Suhonen liittyy hyvin suureen esseeperinteeseen, joka on ollut viime aikoina hiukan unohduksissa: Linkomies ja Koskenniemi, Zilliacukset, Salminen ja Schildt sekä ennen kaikkea Yrjö Hirn.
Suhonen ei matkaile eikä poseeraa muistomerkeillä. Hän ei kuvaa maisemia eikä kerro tarinoita. Hiukan, aivan hitusen jää pohtimaan, onko näin suuri johdonmukaisuus todella tarpeen. Ja sitä, että kun Suhosella esimerkiksi Tibullus on “ikuisen Rooman” idean yksi esittäjä, onko tämä lähestymistapa aivan laitaa maassa, jossa luultavasti alle sata ihmistä tietää, kuka runoilija Tibullus oli ja miten hän kirjoitti. Ei sillä eikä millään, ei sekään mahda olla aivan peruskoulutason tieto, että Vergilius oli kielellisen krumeluurinsa alla järkyttävän raikas ja eläväinen runoilija. Eli että luemmeko me tässä oppimäärää edistyneille, kun ainakin nuoremmalta yleisöltä ovat alan alkeetkin hukassa?
Tämä ei ole moite, vaan miete. Latinistit ja muut antiikin tutkijat tekevät hyvää ja tarpeellista työtään. Suomenkielisellä puolella ei ole kuin puolenkymmentä yleiskulttuurihenkilöä, joilla olisi oikea kosketus roomalaiseen runouteen ja kirjallisuuteen. Kuka kirjoittaisi Koskenniemen jälkeen uudelleen “Roomalaisia runoilijoita”. Koskenniemen teos on suoraan sanoen vähän kummallinen, valikoiva ja epäedustava.
Eikä puhe ole vain runoudesta. Rooman taide ja arkkitehtuuri ovat toki tunnetumpia, koska ne ovat normaalia peruskurssikamaa, mutta taiteiden keskinäinen yhteys, niin sanotun hengenelämän, kirjallisuuden ja uskonnon yhteydet monumentteihin, on ala, jolla kukaan tutkija ei ilmoittaudu asiaintuntijaksi.
Kirjoittaisipa Suhonen myös tästä, eli ei Villa Lanten stipendiaateille, vaan turistibussilla Roomaa kiertäville intelligenteille tädeille ja sedille!
Muutos
Vänkääminen painotuksista käy paremmin kirjailijan kanssa kahden kesken kuin sanomalehdessä. Myöhäisantiikki jää näet kyllä hiukan mietityttämään. Kansainvaellusajan kuva on muuttunut siinä määrin, että jotkut tiedemiehet epäilevät, oliko mitään havaittavia kansainvaelluksia olemassakaan, kun Rooman ja “barbaarien” sekoittuminen oli sangen täydellistä jo ennen 400-lukua. Samoin Konstantinuksen käänne, kristinuskon omaksuminen valtakunnanuskonnoksi, näyttäisi olleen vielä mielenkiintoisempi poliittinen kompromissi kuin ennen on tiedetty ja sen heijastumat Rooman kaupunkikuvaan ovat monet. Vanhat symbolit saavat uuden merkityksen. Vanhat muodot saavat muuttuneen sisällön. Ranskalaiset ovat näitä pohtineet, H.-I. Marrou ja Paul Veyne ehkä näkyvimmin.
Mutta siinä ei ole kysymys ikuisesta kaupungista, vaan koko Rooman vallasta ja painopisteen siirtymisestä itään. Tässä painopiste on kaupungissa ja kaupungin napa on Forumin pylväikköjen ja temppelien vaiheilla.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,04-12 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SIMMIT
SANOMALEHTIEN mainokset pelottavat. Löysää rahaa näyttää taas olevan. Kirpaisevan suuri osa siitä imuroidaan joulumyynnissä tietokoneliikkeiden kukkaroon. Se ei ole sinänsä pelottavaa. Shakespearekin sanoi, luultavasti omasta kokemuksestaan, että hupsun ja hänen rahapussinsa tiet eroavat ennen kuin arvaakaan.
Mihinpä täällä olisi tottunut ellei juuri järjettömiin rahanreikiin. Ikänsä on joutunut esimerkiksi ylläpitämään autoa kuin kallista ja hankalaa rakastajatarta. Tietokonemarkkinoilla näyttää siltä, että kaikki ovat unohtaneet Ladan olemassaolon ja kaupaksi käyvät vain Mersut.
Mutta todellisuudessa mikroissa ei ole Mersuja eli pitkää käyttöikää ja tyyntä yhteiskunnallista arvostusta, joita saisi kalliilla hinnalla. Viime vuoden ja toissa vuoden kalliit koneet ovat jo nyt hupsun kultaa. Mihin muuten koneet menevät kuoltuaan?
MAINOS PETTÄÄ. Jos täksi jouluksi ostaa mikron asiallisesta liikkeestä kiihkeän mainoskampanjan yllyttämänä, saa käyttökelpoisuutta ja suorituskykyä joko liian vähän tai liian paljon. Joutuu ikään kuin kurvaamaan maitokauppaan ja töihin kevytrakenteisella urheiluautolla, joka ei kulje pakkasella ja johon ei mahdu perhettä eikä matkatavaroita. Tai saa näyttävän kuoren, jonka sisällä sykkii sirkkelin pyörittämiseen soveltuva sydän.
Mikroja myydään nyt mielikuvilla. Seikkailua! Vauhtia! Vääntöä! - Vielä mitä. Seikkailu, vauhti ja vääntö ovat kyseenalaisia huveja, jos matka on Malmilta Pukinmäelle ja takaisin ja kesäisin Lopelle tai Lammille.
Mutta autoilija ymmärtää tarpeensa ja välineensä, kun taas mikron ostaja ei. Häntä eksytetään hirveillä numerosarjoilla ja kirjainyhdistelmillä. Osta sinäkin PC, jossa on 1,1 Gb ATI kovalevy, PCI-väyliä sinne tänne, 4 x CD ja SVGA 15" näyttö!
Älä kuule osta. Kysy ainakin, onko simmeille tilaa. Kysy samalla äänellä kuin kysyisit, onko Viljoa näkynyt. Jos on, voit ostaa. Ellei ole, varo. Sitä sinun ei tarvitse tietää, mitä ne simmit ovat. Ne näyttävät ylensyöneiltä satiaisilta mutta eivät pure.
AUTOA ja mikroa valitessa ei osaa ajatella kuten jääkärikenraali Laatikainen ratsastaessaan: kestäköön, kun on perseeksi ruvennut. Kestävyys ei ole ongelma. Koneen tehoista lähinnä muistin määrä ennustaa, kauanko vehkeen ääressä joutuu torkkumaan ennen kuin se tekee tarvittavat temput.
Arvostetut laitevalmistajat purkavat nyt tyhmille kuluttajille vanhentunutta mallistoaan. Ei ehkä pitäisi panna kymppitonnia laitteisiin, joita nyt kiivaimmin kaupitellaan: 8 megan käyttömuisti, 400 - 500 megan kovalevy, 14 tuuman näyttö. Tuo määrä muistia on nykyisille ohjelmille juuri niin vähän, että sen kanssa tulee täihinsä. Kovalevy on liian pieni. Paljon kirjoittavalle henkilölle 15 tai jopa 17-tuumainen näyttö olisi erinomainen ajatus. Joten paras ostos olisi huollettu, harkiten laajennettu Pentium, hinta viisi - kuusi tuhatta. Seuraavaksi paras ostos olisi maksaa 13.000 mk riittävän väljästä laitteistosta.
Tietokonepelit ovat paholaisen keksintö. Monet pelit ovat rosvoja, jotka sieppaavat itselleen kaikki koneen varat. Jotkut aiheuttavat käyttäjille suurta ajanhukkaa. Sopivien asetusten etsimisessä menee sekin vähä, mitä nuoruudesta ja valoisasta elämänkatsomuksesta on jäljellä.
TÄMÄN KIRJOITUKSEN tuoteseloste: tämä on maksutonta aikuisopetusta mikroja vihaaville ja pelkääville mikron hankkijoille. Tarkoituksena oli esittää kolme tai neljä tietoa, joiden avulla voi välttää rahan ja ajan hukkaa tämän joulujuhlan aikana.
Uuden mikron ostajille neuvo: älkää ostako uutta mikroa. Vanha välttää vielä. Myöskään muhkea tekstinkäsittelyohjelma, kuten Word tai uudessa Windowsissa kronaava Word Perfect ei ehkä ole tarpeellinen. Windowseissa mukana olevat Write ja Word Pad kelpaavat vaikka mihin.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,11-12 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LAULUT JA LUNNAAT
JOSSAIN ON laulettu vanhoissa muistoissa taistolaisajan lauluja. Hienoa! Rähmälläänolopohdinnoissa on aivan unohdettu, että yleisvasemmistolaisuus ja taistolaisuus olivat myös laululiikkeitä.
Sodanjälkeiset suuret ikäluokat turmelivat romaanikirjallisuuden perinnön niin perin pohjin ettei koko sukupolvessa ole liiaksi kovan luokan romaanikirjailijoita. Hannu Mäkelä on vuotta vanha, syntynyt 1943, Orvokki Autio häntäkin vanhempi. Heikki Turunen viettää nyt 50-vuotispäiviään. Onnea. Antti Tuurin kanssa menimme samalle luokalle Kauhavan kunnan Kosolan kouluun syksyllä 1951, jolloin oli hämmästyttävän lämmintä. Annika Idström, Joni Skiftesvik ja Leena Krohn ovat surkean nuoria vuosikymmenen lopun lapsia. 1950-luvulla syntyneitä ei kehtaa edes mainita, näitä tosi lahjakkaita, kuten Kauranen, Hotakainen ja Tervo.
KUKKAHUIVISUKUPOLVEN taiteet olivat teatteri ja laulu, mielellään laulu teatterissa. Sukupolven laulajilla oli muuan havaittava ongelma: monikaan heistä ei osannut laulaa (paitsi Sinikka Sokka). Tämä ongelma selitettiin poliittiseksi.
Meillä on siten suurenmoisia lauluja ilman levytyksiä ja esittäjiä. Haluaisin kuulla niitä uudelleen muotoiltuina, hyvin tehtyinä.
SITÄ ODOTTAESSA esitän toivomuksia. Hyvät Warner, omaa sukua Musiikki-Fazer, ja Kirjakerho! Kahdenteentoista osaan ehtinyt “Suuri Toivelaulukirja” alkaa nyt olla varteenotettavan hyvä ja mielenkiintoinen. Siellä ovat omat, mummon ja lasten hitit. Sanat kiinnostavat minua eniten, mutta olen myös hyvilläni järkevistä pianosäestyksistä. Ne ovat kohtuullisen soivia eivätkä teknisesti liian vaativia.
Voisitteko ottaa poliittisen riskin ja painaa seuraavissa osissa pesunkestäviä vallankumous ja taistolaislauluja. Eivät ne enää ketään pahenna. Uusimmassa osassa on partisaanilaulu “Bella Ciao” Saaritsan varovaisempana käännöksenä. ( Muistan version “aamulla varhain kivääriin tartuin, sen käänsin kohti sortajaa”...) Saataisiin nuotteina ja sanoina ikuisesti sykähdyttävät “Vapaa Venäjä” ja “Warschawjanka”. Kysykää Pekka Gronowilta. Hän tuntee ne kaikki ja painoi ne Huutomerkki-sarjan laulukirjaan vanhoina aikoina.
VIELÄ TARVITTAISIIN keski-eurooppalaisia ja amerikkalaisia taideprotestikabareelauluja kananluuksi eurokraattien kurkkuun: Brechtin-Weilin hommia, joista suosikkini saattaa olla muistaakseni itsekin muinoin suomentamani Surabaya-Johnny (“ota nyt edes piippu suusta, senkin sika...”), Boris Vianin hurjempia juttuja Pariisin 40- ja 50-luvulta, ja ennen kaikkea Ilkka Ryömän nerokkaat suomennokset. Ryömä käänsi lauluyhtye Muksuille muun muassa sen irlantilaisen kappaleen, jonka loppusoinnut saisivat Kiekun ohella kalpeaksi myös Kaikun: “siveys ylen sitkeä pois vaikea on kitkeä”. Ryömän käsialaa on myös Laulu Moldausta (“On Prahassa keisarien hautoja monta, vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö. Niin vähän on maailmassa muuttumatonta. Saa aamuksi ilta ja päiväksi yö. Vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.”)
Joku kertoi, ehkä Tapio Lipponen (tiettävästi ei sukua pääministerille), että Ryömä käänsi näitä tarvittaessa vaikka Hotelli Vaakunan lautasliinaan.
JA SUOMALAISIA rotestilauluja. Ei niistä tule raumaa eikä rojekti ole liian ressaava. Marja-Leena Mikkolan ja Arvo Salon sanoituksia ja Jarkko Laineen (“Suomi on meille arvoitus kuin nuoren neidon karvoitus...”).
Lauluja pitäisi sovittaa ja esittää hyvin. Onneksi ei koskaan voi tietää, millä oksalla piru istuu. Samaisen toivelaulukirjan varhaisemmasta niteestä kääntyi esiin “Lulu”, jonka säveltäjä on turkulainen lääkäri Jukka Alihanka ja sanojen tekijä säveltäjän kanssa taidemaalari Alpo Jaakola. Laulu on loistava. “Normiriemu valtasi heidät, kahvihuoneen kalpeat sairaanhoitajat”... “asematunnelin ovenpieli houkutti häntä ja viivytti kaipuun kuolemaa”...
Rokkia rakastaa. Ja öisiä katuja.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 18-12 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LAHJAT
ÄLLISTYTTÄVÄSTI on ensi maanantain kolumnini paikalla joulu, vapaasti vietettävissä niin kolumnistin kuin kommunistinkin. Seuraavan jutun ilmestyessä on toinen vuosi. Kieltäydyn ottamasta vuosista täyttä vastuuta, vaikka täytän niitä.
Tänä vuonna oli joka kulman takana nimettömiä kissoja, jotka jouduin ristimään. Miksi minä, se ei käynyt ilmi. Mutta nyt omistaisin ensi vuoden oikealle työnteolle.
Ehkä ei ihmisen pitäisi kuitenkaan nurista työstä, jonka sanotaan olevan siunaus.
“LEIVÄN TÄHDEN” on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema suomalaisen työn historia. Se jatkaa seuran perinnejulkaisuja; toissa vuonna ilmestyi “Työttömän tarina”. Pekka Laaksonen, Laura Junnila ja Juha Nirkko ovat tehneet erinomaista toimitustyötä.
Kirjan ensimmäinen teksti, kohta toisella kymmenellä lentojätkän töihin lähteneen muistelma, on mahtavan hyvä. Monien muistiin syöpyvien tarinoiden keskellä ehkä apteekkilaisen kirjoitus on vahvin. Tiesittekö ettei apteekissa saanut istua? Apteekkari tuli kysymään, eikö työ maita, vaikka toinen teki otsansa hiessä. Ennen aikaan työntekijöiltä vaadittiin myös uskottavuutta.
Useakin muistelija on sitä mieltä, että työmoraali oli ennen sotia paljon korkeampi kuin sotien jälkeen. Tiedä häntä. Kun on käsin vetämässä tapseja Rovaniemen ja Ivalon välille ja johtimet on vietävä joihinkin työkohteisiin kantamalla (50 kiloa kela), ei tarvitse jälkeen päin kysyä, mistä on saanut palkkansa.
PERINNEKIRJOISTA hurjin oli vuosikymmenien takainen “Jätkät sen kuin porskuttaa”. Siinä kerrottiin, miten Emäntä-Eskelinen keitti lampaan saamansa ohjeen mukaan sellaisenaan repussa. Siellä esiintyy uudessakin perinnekirjassa vilahtava Tuskanpunainen Karppinen ja muita metsätyömaiden merkkihenkilöitä.
MIKSI PUHUA kansanperinteestä jouluna ja aikana, jolloin olisi tuijotettava tiukasti tulevaisuuteen ja seurattava Nokian kurssikehitystä? Siksi että menneisyyden ihmiset eivät väitä vastaan ja historialta saa aina suunvuoron. Samuuden ja erilaisuuden tunteet syventävät käsitystä ihmisten yhteisestä onnesta ja onnettomuudesta.
Joulu on aika, jolloin on vaikea olla yksin, jos kohta ei joukossakaan ole ongelmatonta. Ihmiset pyrkivät lähestymään toisiaan eikä kukaan ole aivan normaali. On paikallaan ja hyvän tavan mukaista kutsua vainajat mukaan juhlanviettoon käymällä haudoilla ja harjoittaa kanssakäymistä korkeiden voimien kanssa menemällä kirkkoon.
MIELENI TEKEE kirjoittaa tämä ehkä enemmän työlästymiseen kuin työhön käyttämäni vuosi umpeen laatimalla joulun lyhyt puolustus.
Väittävät että me syömme jouluna yli tarpeemme ja kaikin puolin ruokottomasti. Se on totta. Niin tekevät myös muut eläimet, jos siihen on tilaisuus. Meillä on tuoreessa muistissa ihon alla tieto puutteesta, niin että syömme pelkästä ilosta, kun puutetta ei ole. Ja monilla on niukkuutta tässäkin maassa.
Moittivat joulua kaupalliseksi. Jo Augustus keksi yhdistää verollepanon ja joulun. Me kannamme veronpalautuksemme kauppaan niin että verottaja eli valtio saa niistä suurimman hyödyn. Ostamme paljon ja tarpeetonta.
Jouluksi ostamme tavaraa toisille, muun vuoden itsellemme.
Kauppa ei ole historiallisesti kaksipuolinen oikeustoimi, vaan yksipuolinen. Ostaja lahjoittaa myyjälle rahaa ja myyjä ostajalle tavaran. Lahja ei ole historiallisesti vastikkeetonta armolahjan antamista, vaan lahjalla antaja vahvistaa suhteensa - riippuvuussuhteen - saajaan.
Siksi itäisten maiden viisaat miehet toivat lahjoja Jeesukselle, joka tarvitsi yhtä vähän mirhamia kuin suitsukkeita. Kullalla taas saattoi olla käyttöä.
Kun mietin, kenelle annan lahjan, kenelle pistän kortin ja kuka saa tulla toimeen pelkillä toivotuksilla, piirrän kartan sosiaalisista suhteistani, sukulaisuudesta, ystävyydestä eli siis riippuvuudesta.
Lahjan viesti ja joulun maallinen sanoma on sujuvalla nykysuomella: “Oo mun kaa!”
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,08-01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LIKAINEN HARRY
TUNTEVA JA VASTUULLINEN ihminen miettii tekojaan ja elämäänsä ja herättää siksi pahennusta ja saa moitteita ja vieroksuntaa. Joskus käynnistyy peräti viranomaisten koneisto. Koneiston tarkoitus on ryskyä, jauhaa ja pelottaa, eikä sen rattaita ole muotoiltu kone-elinopin mukaisesti, sillä ne rattaat ovat teilipyöriä ja niihin takertuu viaton liha.
Ajatus on niin sietämätön, että sellaisen ihmisen kuvakin tekee häijyä ja aiheuttaa vastustusta.
NIINPÄ MEILLÄ OLI viikolla ilo ja kunnia nähdä taas kerran Don Siegelin elokuva “Likainen Harry” televisiosta. Kun se aikoinaan 1970-luvun alussa esitettiin täällä teattereissa, sen tarinaa pidettiin arvottomana, oikeistolaisena ja jopa fasistisena. Samalla todettiin, ettei Clint Eastwood osaa näytellä, ja epäiltiin, tokko hänestä mitään tuleekaan.
Nyt televisioesityksen yhteydessä lehdistön torikauppiaat, joiden tehtävänä on ylistellä kirjoituksissaan television tarjoamaa tavaraa, turvautuivat 25 vuoden takaisin lauseisiin ja lausuivat julki painavan moraalisen epäilynsä - eivät tosin kaikki. Nimekkäät amerikkalaiset arvostelijat, kuten Pauline Kael, pitävät hekin edelleen kiinni tuomiostaan.
LIKAINEN HARRY kulkee San Franciscossa ja kärsii kaupungista, sen asukkaista ja itsestään. Hänessä on elokuvasankarille Humphrey Bogartin päivistä ominaista kaksinaisuutta niin ettei hänestä osaa heti sanoa, onko hän “hyvä” vai “paha”. Tämän hämmennyksen kuvaaminen on elokuvan tarkoitus.
Likainen Harry ei ole poliisi, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja rikkoo sen seitsemät perustuslait noudattaakseen omaa päähänpistoaan tai korkeimman yksityistä oikeudentuntoaan.
Elokuvassa kerrottu tilanne oikeuttaa julkisoikeudelliseen hätävarjeluun.
HÄTÄVARJELU sallii lain rikkomisen siten että yksi etu uhrataan toisen edun saavuttamiseksi. Pahimmillaan siinä on ihmishenki henkeä vastassa. Ihmisen, joka on juuri tappamassa toisen ihmisen, saa surmata. Ellei näin olisi, elämän punninta toista elämää vasten jäisi rikoksentekijän suoritettavaksi.
“Yleinen järjestys ja turvallisuus” ei ole sellainen arvo, joka oikeuttaisi vaarantamaan ihmishengen. Niinpä vankikarkureita tai murtomiehiä ei pysäytetä ampumalla kohti. Rangaistuksen suorittaminen ja toisen tavara eivät ole niin arvokkaita asioita, että niiden turvaamiseksi saisi tappaa.
LIKAINEN HARRY syyllistyy laittomaan etsintään ja sääntöjen vastaiseen epäillyn kiinniottamiseen tilanteessa, jossa panttivanki on kuolemassa. Kiduttaminen eli rikollisen vahingoittuneen jalan paineleminen on selvästi laitonta ja paheksuttavaa. Se ei kuitenkaan ole vaikeasti ymmärrettävää.
Luultavasti Kalifornian rikos- ja prosessioikeutta kuvataan elokuvassa väärin. Tiettävästi elokuvassa kuvatussa panttivankitilanteessa etsintää ja pidättämistä muutoin koskevat säännöt väistyvät. Muutenkaan “Miranda” eli rikoksentekijän kiinniottamista ja kuulustelua koskeva vanha ennakkotapaus ei ole enää voimassa.
Monissa Yhdysvaltain osavaltioissa on kummallisia ja pikkumaisia lakeja laittomassa etsinnässä talteen otettujen todisteiden kelpaamattomuudesta oikeudenkäynnissä.
Syy on järkevä. Amerikan Yhdysvalloissa ei ole kattavaa rikoslakia. Osavaltioissa on omansa. Rikoslainkäyttö on eri aikoina päässyt villiintymään. Kysykää vaikka “Lahjomattomilta”.
Yhtenäisyydestä vastaa korkein oikeus, joka julistaa osavaltioiden lakeja ja viranomaisten menettelytapoja perustuslain vastaisiksi. Se tulkitsee vain perustuslakia, ei rikoslakeja. Sen tulkinnat ovat sillä tavoin hurjia, ettei kukaan kuvittelekaan niiden perustuvan historialliseen totuuteen eikä vanhoihin säätämyksiin. Korkein oikeus on todennut esimerkiksi rotusyrjinnän ensin perustuslain mukaiseksi (Dread Scott) ja sitten sen vastaiseksi (mm. Brown vs. School Board).
Liittovaltion korkein oikeus pani kuriin “kolmannen asteen kuulustelut” ja muun mielivallan päättämällä, että epämääräisissä olosuhteissa suoritettu kuulustelu on yhtä tyhjän kanssa ja lain vastainen vangitseminen niin ikään. Se tehosi heti.
NIINPÄ “Likaisen Harryn” katsojalle esittämä kysymys on maailman vanhin ja paras: miksi oikeus ei toteudu. Vastaus on Suomenkin kannalta mielenkiintoinen: persnahkaansa pelkäävien virkamiesten takia.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 15-01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VAKUUTTAVAA
JOTKUT suomalaiset vakuutusyhtiöt - ainakin Pohjola - ovat kehittäneet bisneksen, jossa toisena osapuolena ovat idän gangsterit.
Rosvo murtautuu autoon ja vie puhelimen. Vakuutusyhtiö, joka on tunnontarkasti ja vaivojaan säästämättä kerännyt autovakuutuksen maksut, hylkää auton omistajan korvaushakemuksen, koska se on muuttanut viime heinäkuun alusta vakuutusehtoja. Muutoksesta on ilmoitettu vakuutuksenottajalle vihkosella, joka on postitettu maksulapun mukana.
Kätevää. Toinen saa rahat ja toinen puhelimen. Jos rosvolla sattuu esimerkiksi olemaan liikekumppani Novgorodissa, pikkuserkku Pärnussa, yksinäinen täti Tartossa, nämä varmasti ilahtuvat puhelinsoitosta.
ESIMERKKITAPAUKSESSA murtoa ei korvaa myöskään kotivakuutus, koska sen ehtojen mukaan ei korvausta suoriteta ajoneuvossa säilytetystä elektronisesta laitteesta.
Ei siis kannata jättää myöskään taskulamppua eikä kuulokojetta autoon. Niitä ei korvata kasko-vakuutuksesta, jos hämäräsokeutta ja raskaskuuloisuutta poteva rosvo käy asialla.
KIELTÄYTYJÄ oli siis Pohjola. Yrittäjäin Fennia taas ilmoitti tiedusteltaessa, että he ovat kyllä hampaat irvessä korvanneet anastetut kännykät. Sampo yhtiö puolestaan osasi kertoa täsmälliset ehdot. Jos kännykkä ottaa autossa virran tupakansytyttimestä, se kuuluu kotivakuutuksen piiriin, ja jos sillä on oma teline, se korvataan autovakuutuksesta.
On aihetta joko välttää murtoja ja sellaisia autokolareita, joissa autossa oleva omaisuus voisi vahingoittua, tai vaihtaa vakuutus pois Pohjolasta.
VAKUUTTAMINEN on muuttunut yhä ongelmallisemmaksi asiaksi. Suurvahingoissa se on ainoa järkevä ratkaisu: ydinvahinko, öljyvahinko, iso ympäristövahinko. Sosiaalivakuutus on puolestaan asia, joka on kansantaloudellisesti ja poliittisesti pulmallinen.
Muinaisuudessa keskusteltiin kovasti kansaneläkkeen ja työeläkkeiden hallinnosta eli siis rahoista. Summat ovat niin suuria, että niillä jo heilutellaan tätä tasavaltaa, ja halukkaita heiluttelijoita on riittänyt.
Laskennallisesti työ- ja virkaeläkkeisiin ei tule enää olemaan varaa, kun vajaan viidentoista vuoden kuluttua suuret ikäluokat joutuisivat pienten ikäluokkien elätettäviksi. Näetsen niitä rahoja, joista eläkkeet ovat kertyneet, ei ole enää olemassa.
Niinpä suuren isänmaallisen sodan jälkeen syntyneiden kansalaisten olisi viisasta kaivaa leiviskänsä maahan.
TÄSSÄ TALOUDESSA näyttäisi tavallisia, tyhmiä ihmisiä, heidän säästöjään ja sijoituksiaan, koskevan jokseenkin poikkeukseton sääntö. Koska se on oikeusfilosofiaa, se ilmaistaan perinteisesti runomuodossa:
Tii tii tikanpoika kylvi tielle nauriin.
Tuli paha paimenpoika - söi sen tikan nauriin.
MUUAN mahdollisuus olisi sanoa henkivakuutukset irti ja panna siitä vapautuvat varat parempaan talteen. Päässälaskun perusteella viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana suoritettujen henkivakuutusmaksujen ohjaaminen valtion obligaatioihin olisi tuottanut niin sievoisen summan, että sillä saataisiin mies mainiosti märkäänkin maahan ja kivi painoksi päälle.
ENNEN OLI aika, jolloin oli otettava ainakin asuntovelkaa vastaava henkivakuutus, jottei perheelle aiheutuisi surua, jos isä heittäisi veivit.
Kun nyt katselee vakuutuksiaan, korvaussummat ovat mikä viisi markkaa viisitoista penniä, mikä parikymmentä tuhatta. Lesken- ja perhe-eläkkeet ovat siksi hyviä, etteivät jälkeen elävät jää vakuutuksettakaan vaikeuksiin, elleivät velat ole isot.
KAPITALISMI alkoi suuren Férnand Braudelin käsityksen mukaan keskiajalla, ja ydinkeksinnöt olivat osakeyhtiö, pankki ja pörssi. Osakeyhtiö kehittyi kahdesta juuresta, compagniasta ja commendasta, ja niiden kummankin perusoivallus oli merivakuutus. Koottiin kaupungilta rahat ja jaettiin sitten saalis tai tappio. Niin nousivat Venetsia ja Genova. Liikepääoma koottiin maanittelemalla pienet eläjät viemään rahansa pankkiin, josta ne voitiin kohdentaa suurisuuntaisiin yrityksiin, kuten ristiretkeläisten lauttaamiseen yli Välimeren. Siis vakuuttaminen ja säästäminen.
Yksityisen kansalaisen rahoittaman vakuutuksen aika voi olla ohi. Mitä vahinkovakuutusyhtiöiden pääkonttoreissa tehdään ensi vuosituhannella, sitä ei tiedä kukaan. Toivottavasti esimerkiksi elokuvia.
Näitä miettii, kun ajaa vaillinaisesti vakuutetulla autolla töihin Munkkivuoren kautta, pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa, miehen syöjillä sijoilla.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,22-01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SYVÄ UNI
TEOKSESSA jonka nimi on todenmukaisesti ja oikein “Paras elokuvakirja” on André Bazinin juttu Humphrey Bogartista. Bazinin vanhassa esseekokoelmassa on niitä lisää. Mutta tämä 60-luvulla ilmestyneestä valikoimasta lämmitetty ja laajannettu elokuvakirjoitusten valikoima on jopa Peter von Baghin työksi merkittävä.
CITIZEN KANE aiheutti joulun välipäivinä taas kerran katsottuna hämmennystä. Se on suuren maineensa vertainen ainakin kahdessa suhteessa. Hyvin nuoren miehen elokuvana se on raivokkaan dynaaminen. Se liikkuu koko ajan rajusti eteen päin ja ohjaaja on koko ajan tiennyt, mitä hän haluaa. Eikä hänellä ole ollut häiritseviä esikuvia eikä malleja. Hän ei toisin sanoen ota asentoja eikä suorita kuvioluistelua, joka on taiteessa niin tavallista ja häiritsevää.
Ja toiseksi se on poliittisena ja yhteiskunnallisena selvityksenä niin merkittävä. Se ylittää hermeneutiikan rajat selittämällä sekä maailman että itsensä.
SILTI “Kane” on poikkeus suurten elokuvien ketjussa. Ranskalaiset kirjoittajat, joista monista tuli myöhemmin elokuvaohjaajia, käsittivät jollain kumman tavalla, että elokuva on amerikkalainen taidemuoto, nautinto ja välttämättömyys, eräänlainen savuke. Se on tarkoitettu miljoonille, jyrkästi vakioitu, määrämittainen, voimakkaasti aisteihin vetoava, muodikas, muoditon, rahvaanomainen ja tappava.
BOGART kuoli syöpään nuorena ja näytteli sitä ennen oman kuolemansa. Hän oli ehkä ensimmäinen ei-koomikko, jonka luoma perushenkilö jatkaa elämänsä ja kiinteyttää persoonallisuuttaan filmistä toiseen. Näin kävin, vaikka hän esitti vuoden 1941 jälkeen milloin psykopaattia ja milloin neroa, välillä hylkiötä ja välillä sankaria.
Hän oli myöhemmän James Bondin vastakohta. James Bond on Pikku Lordi isona - kakara. Bond kieltää oman kuolemansa olemassaolon tappamalla toisia. Bogart elää itse kuolemansa ja käsittää, ettei siinä ole sankaruudella suurta sijaa, kuka saa lyijyä tai kylmää terästä.
“SYVÄN UNEN” selitys paljastui nyt videolta tarkkaan katsottuna (ties kuinka monen kymmenen yrityksen jälkeen). Se on sotaelokuva.
“Syvä uni” on sotaelokuva, jonka vuodenaika on koko ajan syksy ja vuorokaudenaika vähin poikkeuksin ilta tai yö. Taivasta leikkaavat valonheittäjät. Huoneissa haukahtelevat aseet. Eri puolilla tavataan vainajia. Silloin tällöin valittavat sireenit. Ainakin kerran kuullaan selittämätön ilmahälytys - varmaankin 1944 kuvatun elokuvan Los Angelesin paikallisväriä, hälytyskokeilu.
Elokuvan keskusteltu ja kiitelty moralismi ja sen murhatarinan tunnettu sekavuus ovat sotaa: ihmiset tekevät tuntemattomasta syystä toisistaan ruumiita, eikä kukaan oikein tiedä tai jaksa muistella miksi. Omat ja viholliset erottaa toisistaan miten kuten mutta rintamalinja on syntynyt mielivaltaisesti. Ainakin Philip Marlowe ja hänen kaunis vastapuolensa käsittävät, että rintama olisi voinut kulkea toisinkin. Ihmisen määrää ystäväksi tai viholliseksi vain oikku.
Filmin alussa on selkeä viittaus sisällissotaan. Kuumassa kasvihuoneessa istuva rampa kenraali puhelee Irlannista ja sisällissodasta. Itse hän on ikänsä perusteella arvattavasti taistellut Länsirintamalla ja ehkä myös Kuubassa Espanjaa vastaan.
NIMI ON tietysti vähän väärin käännetty. “Big Sleep” on kuolema. (Ja “Big Heat” on isokokoinen kyttä ja “Red Heat” kommariskoude.)
Raymond Chandlerin 1939 ilmestynyt tarina, josta William Faulkner laati elokuvakäsikirjoituksen, on kuin ote virsikirjasta. “Oi Herra jos mä matkamies maan.” “Ma kuljen kohti kuolemaa”.
Elokuvan tekee muistettavaksi Bogartin post-nietzscheläinen hahmo, joka voisi olla peräisin nuoren Eino Leinon runosta. Mies joka ei kuololle kumarra. Mutta hän ei ole sellainen sairaalloisuuttaan, kuten viime vuosin monien mafiaelokuvien sankarit, joilla on silmin nähden päässä vikaa. Hänen erikoisuutensa on syvä eksistentiaalinen tasapainoisuus.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,29-01 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KALAT VEDESTÄ
HETKITTÄIN voisi luulla, että puoli kansaa on kalamiehiä. Eikä edes tarvita sisävesien lohiloukkuja, joista voi löytyä pienemmän saaliin ohella kuutteja, norppia ja pintasukeltajia. Pyydyksistä paras on kateus, joka vie kalat vedestä.
Sitä esiintyy kahden suuntaisena. Toisilla eivät saisi olla asiat hyvin ja toisten sietäisi kokea kovia.
Jos julkisuuden henkilö jää kielestään kiinni ja hänet tuomitaan rötöksestä, häntä pitäisi muun rankaisemisen lisäksi roikuttaa jaloista kaupungin portilla. Jos joku on puolestaan pääsemässä paremmille päiville lihavan leivän ääreen, häneltä pitäisi kaikin keinoin saada se leipä pois.
EUROKANSAN edustajilla on liian suuret tulot. En ole havainnut, että raha tekisi onnelliseksi, rauhoittaisi tai raukaisisi. Mutta en voi olla ihailematta suomalaisten ja ruotsalaisten pohjatonta tekopyhyyttä.
Miksi eurokansan edustaja ei saisi ansaita edes kymmenettä osaa siitä minkä jääkiekkoilija? Molemmilla on kovasti matkustamista, taitoa tarvitaan ja vähän väliä taklataan kaukalon reunaa vasten niin että luut rutisevat, ja poikittaista mailaa tulee joka suunnasta. Tosin Brysselissä toisin kuin Winnipegissä ja Montrealissa ja Torontossa koukitaan ja rokotetaan näemmä tehokkaammin omien kuin vastapuolen toimesta.
TUOMARIT eivät muka saisi rosvota välimiesoikeuksissa eivätkä professorit sivutoimillaan. Asianajajat ovat ilman muuta liian hyvätuloisia...
Muuan juristiystävä tämän valtakunnan huipulta sanoi ilkikurisesti virnistäen, että ainakin tuomarin pitää olla niin rikas, ettei häntä voi lahjoa. Hän ei saisi olla riippuvainen kenenkään mielisuosiosta eikä kädenojennuksista kohtuullisten tarpeittensa täyttämisessä.
On epäilyttäviä sivutoimia, jotka ovat omiaan horjuttamaan yleisön luottamusta virkamiestä kohtaan, kuten esimerkiksi kolumnien kirjoittaminen sanomalehteen. Riippuvuutta taas rakentuu erittäin helposti säätiöitä ja rahastoja kohtaan, jos harjoittaa tiedettä tai taidetta tai molempia.
Ne ovat myös ajankäytön kannalta sivutoimista tuhoisimpia. Ne pitäisi kieltää.
RUOTSALAISET harkitsivat ministeri Sahlinin syytteeseen panemista mutta eivät sitten panneetkaan. Syynä oli sählääminen luottokorteilla.
On järkyttävää, että ministeri joutuu juoksemaan päivittäistavarakaupoissa ja vielä niin huonoissa rahavaroissa, että vauvanvaipat joutuvat väärään piikkiin. Ennen vanhaan jopa yhteiskoulun rehtori käveli kauppaan maha pystyssä, keräsi ostokset ja oletti, että myymälänhoitaja merkitsee hankinnat muistiin ja lähettää laskun perässä. Joka maksettiin jos jaksettiin.
Lienee ihmisiä, joiden ammattina on tuhlaaminen, mutta toisten mielenkiinto törsäämiseen loppuu ennen pitkää. Monet tosi rikkaat ovat yhtä tunnettuja kohtuullisista elämäntavoistaan kuin suomalaiset vuorineuvoksettaret työn sierrettämistä käsistään. Heillä ei ole siihen työhön pakkoa. Se on valintaa.
CINCINNATUS jätti auransa pellolle pahuutensa valtaan, kun häntä tultiin tahtomaan diktaattoriksi. Gallien hyökkäys oli kiireisempi asia kuin kyntäminen. Meillä ministerien pitäisi ehtiä maitokauppaan ennen iltakoulua, tuomareitten hakemaan lapsi tarhasta ja kirurgien täytyisi kiirehtiä leikkausta, jotta kerkeäisi imuroida ennen kuin anoppi ilmestyy kylään. Lumentulo keskeyttäisi tulopoliittiset neuvottelut ja Suomen Pankin johtokunnan kokouksen, koska porukan olisi kiirehdittävä kolaamaan pihansa ja ajotiensä.
Ruotsalaiset ovat korottaneet hiukan ministerinpalkkoja, mutta yleisesti ajatellaan, että ministerin ja hänen sihteerinsä ja tämän siivoojan olisi ansaittava nettona suunnilleen sama. Tasa-arvo vaatii sitä. Mutta tällainen tasa-arvoaate on aivan yhtä hullu kuin kuvitelma, että esimerkiksi leikkauksia suorittaisivat tasa-arvon nimissä vuoroon kirurgit ja kerrossiivoojat.
Kaunis ajatus siis, mutta sitten ministereiksi, johtajiksi ja muiksi vallankäyttäjiksi hakeutuu pelkästään psykopaatteja.
On näetsen miellyttävämpiäkin tapoja viettää elämänsä kuin sellainen virka ja päivittäinen aikataulu, jossa ihminen pyörii samalla tavoin kuin sammakko pyörii äkeen piikissä.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x, 05-02 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
YLEISÖ
“SULJETUISSA OVISSA” vuonna 1944 Sartre esitti kiteytyksensä: helvetti on toiset.
Päättömästi tunkevan väkijoukon halveksiminen tuli iskulauseeksi vuonna 1749, kun muuan Thomas Gray huokaisi runossaan: ”Far from the madding crowd's ignoble strife”, eli “etäällä mieltä kääntävästä tungoksesta, sen arvotonta pyrkimystä vailla”. Ja 1874 suuri viktoriaani Thomas Hardy otti saman lauseen kirjansa nimeksi.
Kun ihmiset joutuivat olemaan paljon tekemisissä puolituttujen kanssa, he keksivät yhteisen yksinolon ja joukolla ikävystymisen.
IKÄVÄ, kaiho ja inho ovat suurporvariston aikakauden runouden ja proosan keskeisiä tuntoja, ja Jean-Paul Sartre oli vanhanaikaisista porvareista huomatuimpia ja toivottavasti viimeinen. Ensimmäisiä oli Baudelaire, joka kunnon porvarin tavoin halveksi porvareita. Hän kirjoitti ikävästä - “Pariisin ikävä” - ja harjoitti ekshibitionismin taidetta - “Alaston sydämeni”.
Niistä päivistä päämäärätön itsensä vatvominen on ollut suosituin viihteen muoto.
YLEISÖ eli kulloinkin saapuvilla oleva osto- ja arvostelukykyinen joukko elättää taiteilijansa ja esiintyjänsä. Yleisön avoin halveksiminen on yhä taiteen ja kritiikin yhteisiä tehtäviä. Ja yleisö maksaa siitä nöyrästi.
Mutta voi olla, että jokin on muuttunut. Perusproosa on selvästi palannut kirjallisuuteen, ja näkymätön ihminen on jälleen laillinen ja luvallinen kerronnan kohde. Niinkin voi käydä, että Suomen kirjallisuuden keskeiseksi postmodernistiksi osoittautuu Kalle Päätalo.
HISTORIANTUTKIMUS on sekin kiinnostunut vähäpätöisistä ihmisistä, arkipäivästä ja näennäisen pienistä tapahtumista. Suunnan aloittivat Ranskan sotien välisen ajan annalistit Febvre, Bloch ja Braudel. Samaan aikaan kuin ranskalaiselle “mentaalihistorialle” on tällä vuosikymmenellä kaivettu hauta, sama ilmiö eli rakenteiden selvittäminen pienestä ja huonosti erottuvasta kokemuksesta käsin, ponnahtaa näkyviin sosiologiassa ja anglosaksien historiatieteessä.
Yalen professori Peter Gay on jatkanut porvariston liikkumattoman elämän tarkastelua. Teossarjan uusimman nimi on, kuinka ollakaan, alaston sydän, “The Naked Heart”. Oxfordin professori Theodore Zeldin puolestaan on julkaissut ihmiskunnan intiimin historian, An Intimate History of Humanity, joka on aivan merkillinen kirja alkaen lukujensa otsikoista. “Miten ihmiset ovat voittaneet pelkonsa keksimällä uusia pelkoja.” “Miksi keittotaito on kehittynyt enemmän kuin seksi.” “Miksi vanhempien ja lasten on niin vaikea keksiä, mitä he tahtovat toisistaan.” “Miten miehet ja naiset ovat hitaasti oppimassa puhumaan toisilleen.”
Zeldin käyttää raa'asti aineistonaan tavallisten ihmisten elämäkertoja. Idea on siis sama kuin meidän parhaitten sosiologiemme. Noista tunnoista lähtien hän osoittaa yhteyksiä menneisyyteen, jotta tulevaisuuteen vaikutettaisiin. Kaikki Zeldinin aineistoon kuuluvat omaelämäkerrat ovat naisten.
TUTKIJOISTA toinen pohtii yleisön, yksityisyyden ja yksinäisyyden keksimistä, ja toinen selvittää tuntoja. Gay erittelee myös yleisön kasvattamista, ja hänen esimerkkinsä ovat huvittavia.
Nimenomaan saksalainen sivistysporvaristo perusti viime vuosisadalla musiikkiuskonnon eli tavan suhtautua soitantoon pyhällä hartaudella. Vielä Mozart oli joutunut esiintymään pälättäville korttiporukoille ja kovaäänisesti keskusteleville päivällisseurueille. Mutta nyt keksittiin konsertti, eikä kulunut täyttä vuosisataa ennen kuin yleisö saatiin ymmärtämään, ettei kysymys ole heidän huvituksestaan eikä viihtymyksestään, vaan rituaalisten muotojen täsmällisestä täyttämisestä.
Silmäys sanomalehteen osoittaa, etteivät kriitikot ole unohtaneet valistajan tehtäväänsä. Kun oopperan katsojille ei tätä nykyä anniskella päihdyttäviä juomia eikä raskaita päivällisiä eivätkä prostituoidutkaan tiettävästi tee aitioista käsin tarjouksiaan, tapakasvatuksessa keskitytään hengitysteiden aiheuttamiin ongelmiin ja pohditaan suosionosoitusten soveliasta muotoa ja kestoa.
Peter Gayn tietämän mukaan New Yorkin Metropolitan-oopperan yleisö lannistettiin ensimmäisenä jo vuosisadanvaihteessa. Se ei ehkä piitannut musiikista kovin suuresti ja alistui siksi käyttäytymään vaaditun kaavan mukaisesti.
Italiassa ratkaiseva muutos lienee ollut penkkien asentaminen oopperatalojen “permannolle”. Vaikka kyllä siellä vieläkin osataan. Eräällä levyllä, joka on taltioitu Napolin oopperasta, yleisö aloittaa buuauskonsertin heti kun “Heprealaisten orjien kuoro” ottaa falskisti kiinni, jolloin kapellimestari lyö oopperan poikki.
Kun seisomapaikat jäivät pois oopperataloista, innostunut yleisö alkoi harrastaa sen sijasta jalkapalloa, jossa katsoja saa jokseenkin vapaasti harjoittaa yhteisyyttä, mikä lieneekin perimmäinen syy yleisötilaisuuksien järjestämiseen.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,12-02 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TUOLIT
MAUN ja kulttuurin muuttumisen näkee myös huonekaluista, kuten tuoleista. Kalusteita on tulkittava puhtaan marxismin-leninismin ja dialektisen materialismin oppien mukaisesti, niin kuin monia muitakin asioita. Sitten kun on tulkinnut, voi miettiä, vaikuttaako lopputulos myös uskottavalta tai ylipäätään järkevältä.
Mikään ei ole muuttanut kulttuuria täällä pohjoisessa niin paljon kuin kaakeliuuni, ei edes perunat, radio eikä sosiaaliturva. Kaakeliuuni keksittiin Ruotsissa 1700-luvulla, joten se on potkurin ohella kuuluisimpia ruotsalaislähtöisiä oivalluksia. Potkuri tarkoittaa tässä propellia. Potkuri eli potkukelkka puolestaan on kuuluisa suomalainen keksintö. Niitä on meidän tien varressa kaiket arkipäivät.
AIKAISTEN huonekalujen ympäristö oli pimeys ja pakkanen. Barokin tuolit ja pöydät rakennettiin niin raskaiksi, että ne löysi kaatamatta niitä säkkipimeässä turkit päällä ja tumput kädessä hapuilemalla. Eikä pöytää luullut vuoteeksi eikä kaappia oveksi.
Kun kakluuni tuli käyttöön, lämpöä riitti hiukan isompiin ikkunoihin, ja valoa lisättiin maalaamalla seinät vaaleiksi ja suosimalla heleän värisiä materiaaleja. Paremmassa valossa huonekalujenkaan ei enää tarvinnut olla niin raskaita kuin ennen. Se oli rokokoota ja kustavilaisuutta. Ne tunkeutuivat myös talonpoikaisiin. Ja ikkunan mallin määräsi lasiruukkien taito. Ennen käytettiin paljon pieniä ruutuja, kun isoja ei osattu tehdä, ja ne pienetkin olivat loimukkaita.
Sitten kun luonnonlakien kiroista oli hiukan päästy, tulivat biedermeier ja viktoriaaniset tyylit, joita on vaikea ajatella ilman metallirunkoista kamiinaa ja öljylamppua. Ja funkis ja sen materiaalit, betoni, metalli, lasi ja koivupuu puolestaan on keskuslämmityksen ja tasaisen sisävalaistuksen eli siis sähkön ja kattokruunun tuote.
KIRJALLISTA salonkia on vaikea kuvitella ilman kevyitä tuoleja, jota voi siirtää kulloisenkin keskustelukumppanin suuntaan. Päivällispöytään sijoittaminen vaikuttaa pahasti järjenjuoksuun ja kielenkantoihin. Pikkupöytiin eli toisille tuoleille tai jopa seisaalleen pääseminen on vapautus.
Suuret sukupolvet ottivat käyttöön tavan riisua kengät huoneisiin tullessaan, ja joskus istuttiin lattialla. Se oli pieni ele mutta suuri asia. Maalaismies ei entisessä yhteiskunnassa hevin rönöttänyt tuolissa. Pirtin tai kammarin puutuolilla jalka toisen päälle heitettynä istuksija oli jokseenkin varmasti humalainen tai huolettomuutta teeskentelevä isäntä, joka oli kuuntelevinaan takauksen pyytäjää. Oikea ja aito maalaismies ei istunut tuoliin, vaan penkille, eikä missään tapauksessa ryhdikkäästi, vaan etukenossa, kyynärpäät polvilla ja katse häveliäästi lattiaan luotuna. Soutulavitta eli keinutuoli taas oli melkein valtaistuin, jota saivat käyttää vain merkkihenkilöt, kuten isäntä tai ylioppilaspoika.
Naapurista tupaan lennähtänyt akka puolestaan sijoitti ehkä mittavankin takamuksensa ovensuun tuoliin ja alkoi huojutella itseään vauhtiin ennen kuin aloitti uusimman uutisen kertomisen. Sanat:”Oletteko kuullu...” oli tapana lausua sisään hengityksen aikana.
LUULTAVASTI ne vaikeudet, joita Suomen miehellä ja naisella on ollut käytös- ja seuratapojen oppimisessa, perustuvat hyvään kasvatukseen. Armeijassa oli ennen kunnon poikia, joille asennon tekeminen ja sotilaallinen puhutteleminen olivat tavattoman vaikeita asioita oppia.
Syy oli se, ettei kunnon mies milloinkaan istu eikä seiso ryhdikkäästi eikä varsinkaan kädet sivulla.
Suomen mies tulee huoneeseen sivuttain, muina miehinä, olkapää edellä, niin kuin Mauno Koivisto. Muu olisi röyhkeyttä. Kun vanhat isännät seisovat raitilla vaihtamassa mitäänsanomattomuuksia vuodentulosta, aikojen ankaruudesta ja hallituksen kelvottomuudesta, puhuteltua ei katsota silmiin eikä rintamasuuntaa käännetä häneen. Kaikki seisovat vinossa, paino toisella jalalla, ja katselevat minkä minnekin. Jos kysymyksessä eivät ole isännät, vaan mökkiläiset tai työmiehet, he eivät häveliäisyyssyistä edes seiso, vaan keskustelevat kyykkysiltään. Rakennustyömailla kokeneet timpurit katsoivat koolingin pätkän kantapäittensä alle pitäessään pientä friipäivää.
Armeijan ja kansakoulun edellyttämä hyvä ryhti ja suora katsanto olivat outoja, herraskaisia tapoja, jotka yhteisen kansan kulttuuri leimasi uhmakkaiksi tai katteettoman korskeiksi. Vain kuningas, aatelismies, rovasti, häjy tai Kekkonen seisoo selkä suorana, kädet kenties peräti puuskassa. Ei tolkun ihminen sellaista tee, ellei ole vasiten liikkeellä loukkaustarkoituksessa.
&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,19-02 jkmpp. kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
POLITIIKKAA
“MARKKINAVOIMAT” on muotisana, jolla selitetään, miksi et saa työstä etkä tavarasta säällistä korvausta. “Markkinavoimat” on tarkoittavinaan niin sanottua kysynnän ja tarjonnan lakia, hinnan määräytymistä kilpailutilanteessa.
Nimitys on epäonnistunut, koska “markkinavoimat” on seuraus eikä syy.
JOS ULKONA tulee kylmä, se johtuu tuulesta ja pakkasesta. Vai johtuuko? Sinua ei palella, jos sinulla on hyvä takki (Goretex), liikut riuskasti etkä ole liian laiha.
Eilen minulla oli nälkä. Se johtui siitä, etten ollut muistanut syödä koko päivänä, eli ruuan puutteesta. Mikä oli syy? Ruuan puute, mutta se selitys ei ole kovin kiinnostava, koska ruokaa olisi ollut saatavilla ja rahaakin oli. Kiire? Kenties, mutta entinen Kauhavan akka hallitsi kiireensä, koska hän sananparren tietämän mukaan samanaikaisesti ja yksin teoin kusi, konttasi, kutoi sukkaa ja söi.
KUN LAIVA ajoi karille, onnettomuus johtui luonnon ankarista voimista...
Esimerkit osoittavat, että “voimiin” vetoaminen on monissa tapauksissa keino peittää inhimillinen valinta ja ihmisen vastuu. Kun nykyaikainen laiva karahtaa kivelle, niin kai se melkein aina on jonkun moka eli inhimillinen tai epäinhimillinen erehdys. Luonnonvoimat myötävaikuttavat vahinkoon, ja meriselityksen antamisen jälkeen vakavat tuomarit punnitsevat, miten suuri paino myötävaikuttaville tekijöille on annettava.
KUULUISAN talvisota-teoksen mukaan vuorikiipeilijän pudotessa mietitään monia onnettomuuteen johtaneita syitä, mutta yleensä ei painovoimaa. Kirjoittaja viittaa siis siihen, että Suomi-niminen vuorikiipeilijä joutui niin sileälle seinälle, että siinä painovoima eli historiallinen lainalaisuus otti ylivallan, ja kiipeilijää eli siis kansakuntaa vietiin.
Arvi Korhonen kehitti - tilauksesta, väitetään - niin sanotun ajopuuteorian, jonka mukaan Suomi ajautui jatkosotaan kuin näre ränniin, virran viemänä. “Voimat” kuljettivat.
Talvisodan yhteydessä ei kysytä, oliko se vuorikiipeilijä tullut vuoren luo vai vuori kiipeilijän. Juuri siihen kysymykseen olisi kuitenkin vastattava. Miten kiipijä eli opportunisti Suomi laittoi itsensä niin pahaan tilanteeseen, ettei siitä ollut pääsyä alaspäin eikä ylös. - Oma vastaukseni on, että vuori tuli kiipeilijän luo uhkaavasti järähtäen. Jotkut toiset taas ovat sitä mieltä, että kiipijä - Suomi - etsi sopivan vuoren, sylki ja räki, pui nyrkkiä ja lähti uhmapäin valloittamaan ylitsekäymättömiä korkeuksia.
Korhonen ei kehitä vertaustaan eikä siis hiiskahda uittopäälliköstä eikä vonkamiehistä. Harvemminhan tukkipuu kuitenkaan pääsee omin voimin metsästä uittoväylille.
KIELIKUVISSA on se ongelma, että ne kuvaavat. Ne tarkoittavat enemmän kuin sanovat eikä kuva ole välttämättä ollenkaan näköinen.
Esimerkkitapauksissa annetaan kaikissa ymmärtää, etteivät selitettävät tilanteet ehkä olekaan ihmistekoa ja ettei niiden aiheuttajaa tahi niihin syyllistä ole osoitettavissa. “Voimat” ja “lait” tulisivat kutsumatta ja tahtomatta niin kuin talvi tai tauti.
“MARKKINAVOIMAT” tarkoittaa jotain päinvastaista kuin valtio ja yritys luoda ihmisarvoisen elämän edellytyksiä ja pyrkimys varata monille mahdollisuudet. Se viittaa sellaisiin sokeisiin ja tunnottomiin mekanismeihin, jotka ovat vastakohta sille sivilisaatiolla, jonka me olemme saaneet perinnöksi oivallettuamme, ettemme me kukaan yksinämme ja itseksemme potki pitkälle.
Jos markkinavoimia ajatellaan syyn ja seurauksen ketjussa, joka on sekava ja katkelmallinen, siitä ei todellakaan ole selittämään ilmiöitä. Pitää paikkansa, että meillä on vain vähän soveltamiseen kelpaavaa tietoa työn ja kaupankäynnin todellisista toimintatavoista, mutta paljon parjattu politiikka tarkoittaa mielipiteitä ja käsityksiä näiden asioiden hoitamisesta. Mutta meillä on paljon rutiineja, joilla on vaikutusta, kuten työnantajien ja työntekijöiden neuvottelumekanismit ja keskuspankin harjoittama finanssipolitiikka.
Usko markkinavoimiin ja niillä selittäminen on siksi paitsi epäloogista ja moraalittomuudessaan loukkaavaa, myös poliittisten toimintamallien kuten demokratian vastaista.
&&, hs,ku,x,x, - jkmpp
Jukka Kemppinen
KORKEIN OIKEUS, IHMISET JA LARRY FLYNT
Eurooppalaisen Milos Formanin aikaisempien merkittävien ja palkittujen elokuvien “Yksi lensi yli käenpesän” ja “Amadeus” veroiseksi saattaa hyvin nousta hänen uusimpansa, “The People vs. Larry Flynt” eli kansa vastaan Larry Flynt, “Larry Flyntin oikeusjuttu”.
Tämä kirjoitus tulee Kaliforniasta, mutta siitä huolimatta kirjoittaja pyrkii olemaan rehellinen ja kohdittain suorakin. Eli: en tietenkään saa kunnolla selvää siitä, mikä on merkittävää ja mitä on tässä yhteydessä hype
“Hype” on paljon käytetty slangisana, joka tarkoittaa muun muassa räikeää mainosrummutusta ja katteetonta tuputusta sekä törkeää itsetehostusta.
Viihdeteollisuudessa menestyminen edellyttää välttämättä hypeä. Ajoittain esiintyy ilmiöitä, joissa on tällaisen kohun lisäksi muutakin. “Larry Flyntissä” luultavasti on. “Hypeä” siinä on määrättömästi. Todellinen Larry Flynt, joka oli murhayrityksen ja kovan lääkehoidon ja niitä seuranneen mielisairauden vuoksi vuosia melkein juures, on tikkana mukana elokuvan markkinoinnissa, perustaa uusia lehtiä ja hyötyy luultavasti suuresti.
Tällä kertaa Formanin elokuva ei siis perustu kirjaan eikä näytelmään, vaan erään ihmisen elämään. Forman on sanonut haastatteluissaan, että Larry Flyntin teot ja toiminta ovat hänelle vastenmielisiä mutta Flyntin elämä kiehtoo häntä. Tämän lausunnon sisältö jää epäselväksi.
Flynt oli syrjäseuduilta kotoisin oleva öykkäri, joka alkoi julkaista juuri oikeaan aikaan 60-luvun lopulla jokseenkin selvää pornoa kaikelle kansalle ilman “Playboyn” pintakiiltoa ja “Penthousen” älyllistä teeskentelyä. Hän joutui elämässään moniin oikeudenkäynteihin ja aiheutti niitä vasiten, sala-ampuja tavoitti hänet ja luoti halvaannutti hänen alaruumiinsa. Hän joutui viettämään pitkiä aikoja sekä vankiloissa että mielisairaaloissa. Hänen vaimonsa sortui huumeisiin ja kuoli aidsiin. Mikä tässä on erikoisen elokuvallista?
Yritän vastata Formanin puolesta, ilman valtakirjaa. Ehkä Flynt on tämän päivän Gatsby eli Kultahattu. Kenties Forman on halunnut ikuistaa kertomukseksi jotain samaan tapaan kuin F. Scott Fitzgerald, joka kirjoitti 1920-luvun kauniista ja rohkeista, heidän uhostaan ja onttoudestaan.
Otavan Kirjallisuustieto kertoo The Great Gatsbystä:” Se kuvaa itsekkyyttä, rakkautta ja mustasukkaisuutta aineellisen menestyksen pyörteissä sekä kuolemaa osin sattuman (tai kohtalon) puuttuessa peliin - omalla tavallaan se on tutkielma ns. amerikkalaisesta unelmasta.
Tämä sopii sanasta sanaan “Larry Flyntiin”. Fitzgeraldin vaimon Zeldan roolissa on Flyntin vaimo Althea. Zelda kuoli mielisairaalan tulipalossa, Althea hukuttautui kylpyammeeseen huumeiden ja aidsin runtelemana.
Aikamme sankariksi on vaikea keksiä parempaa esimerkkiä kuin umpiröyhkeä pornokauppias. “Porno” tarkoittaa tässä yhteydessä kaikelle kansalle tarkoitettua, kioskeissa ja maitokaupoissa myytäviä lehtiä, joissa on anatomisesti mahdollisimman yksityiskohtaisia valokuvia naisista ja rasvaisia juttuja. Flyntin menestys-lehti oli “The Hustler”, joka ei Suomessa eikä Skandinaviassa ole herättänyt sanottavaa mielenkiintoa, koska siinä ei ole mitään mielenkiintoista. Hartaalle pornografian ystävälle se on liian kesy ja muille liian tunkionhajuinen.
Yhdysvalloissa tuo lehti tietenkin tunkeutui kansallisen tekopyhyyden pimeään sydämeen. Nämä ovat täällä puritaanien poikia ja tyttäriä, vaikka puhuisivat kuinka hirveitä. Jo aikoinaan Hemingway ja Henry Miller olivat viattoman puhdassydämisyyden perikuvia, jotka saivat lommoja sieluunsa heti kun saivat kuulla, mistä kana kusee.
Nämä kolme elokuvaa, “Käenpesän”, “Amadeuksen” ja “Flyntin” voi myös hahmottaa sarjaksi, jonka aiheena on Amerikka, Formanillekin rahan, kunnian ja kauhistuksen paikka.
“Käenpesässä” poikkeava sankari suljetaan viranomaisten myötävaikutuksella mielisairaalaan. “Amadeuksessa” poikkeava sankari jää lahjakkuudestaan huolimatta vaille korkeimman esivallan eli keisarin lopullista mielisuosiota ja näännyttää itsensä ja lähimmäisensä sortuakseen ennenaikaisesti hautaan. “Flyntissä” sankari on tyypillinen amerikkalainen “con-man” eli läpeensä röyhkeä mutta luova keinottelija, samaa rotua kuin huijarisaarnaaja Elmer Gantry tai lännenfilmien “käärmeöljykauppiaat”.
“Larry Flynt” on saanut epätavallisen hyvän vastaanoton. Ihmiset jonottavat lippukassalla ja arvostelijat kasaavat kiitosta. Feministit, joista televisio poimii sönköimmät ja lihavimmat, ovat tietysti pahoillaan ja tytär valmistelee isäänsä vastaan oikeudenkäyntiä, kuten tässä maassa näyttää olevan tapana.
Yhteinen kansa saa verukkeen katsella ruokottomia kuvia ja kauhistella miestä, jolle kuusi naista päivässä ei ollut paljon ennen kuin sala-ampujan luoti iski pahaan paikkaan. Lakitieteen professorit kirjoittavat tilattuja ja tilaamattomia lausuntoja ja lehdet painavat niitä. Media ruokkii itseään.
Sisältönsä vuoksi tämä elokuva tulee minun tontilleni. Sen keskeinen teema on oikeudenmukaisuus ja oikeuden toteutuminen tuomioistuimissa. Muutamat filmin roistoista ja sen keskeiset sankarit ovat tuomareita mustissa viitoissaan korkeiden, kiiltävien pöytien takana. Puhe on perustuslaista ja sananvapaudesta. Loppukohtaus on kuvattu Washingtonissa korkeimmassa oikeudessa ja näyttelijöiksi on haettu hätkähdyttävästi esikuviaan, korkeimman oikeuden jäseniä muistuttavia henkilöitä.
Kertomuksessa ja siis katsojan mielessä pornokuningas Flynt saa oikeutta korkeilta tuomareilta, ja ratkaisu liittyy tavalla tai toisella epäsiveellisten julkaisujen levittämiseen ja sananvapauteen.
Käsikirjoituksessa asia on esitetty oikein ja myös juridisesti pitävästi, mutta painotukset ovat niin taiteellisia, että mielikuvista tulee väkisin vääriä.
Elokuvan viritys on bolsevistinen. Katsoja ei välttämättä käsitä, minkä tyyppisestä sensuurista ja millaisesta sananvapaudesta on kysymys.
Amerikkalaisen ja eurooppalaisen oikeuskäytännön mukaan poikkeuksellisen rohkean tai loukkaavan erotiikan esittäminen edellyttää vastapainoksi esimerkiksi vakavia yhteiskunnallisia tai taiteellisia pyrkimyksiä. Flyntin lehdistä sellaisia ei löydä. Niiden ainoa puolustus on että pari miljoonaa ihmistä ostaa niitä. Se ei ole sallimis- eikä anteeksiantoperuste. Jos olisi, sekä marijuana että heroiini pitäisi sallia.
Miljonääri ja siis vallanpitäjä Flynt kävi kovaa taistelua “vallanpitäjiä” vastaan ja poimi omaan käyttöönsä esimerkiksi hyvän kysymyksen, miksi väkivaltakuvaukset ovat sallittuja mutta hellyyden osoitusten kuvaaminen on kiellettyä. Hän rähjäsi viranomaisia vastaan, mutta harkittua ja itsensä riskeeraavaa anarkismia hänessä on vaikea nähdä. Hänen motiivinsa olivat yksinkertaisempia: rahan saaminen; halpamaisuus; henkilökohtainen kosto ja nautinnonhimo.
Elokuva käsittelee sankarin seikkailuja tuomioistuinten maailmassa tavalla, joka ei välttämättä aukea. Pornokuningas vapautetaan vahingonkorvausseuraamuksesta liittovaltion korkeimmassa oikeudessa. Katsoja arvelee, että perustuslain turvaama sananvapaus voitti epäsiveellisyyttä koskevat säädökset. Tarkkaan katsoen elokuvasta käy ilmi, että kysymys ei oikeudessa ollut pornosta vaan parodiasta ja poliittisesta satiirista. Korkein oikeus ei joutunut ottamaan kantaa ydinkysymykseen, koska kunnianloukkausjutun asianomistajana ollut pappismies puhui itsensä pussiin sanomalla itse oikeudessa, että Flyntin julkaisema “mainos” sisälsi niin kammottavia ja mahdottomia väitteitä, ettei kukaan järkevä ihminen voi luulla niitä tosiksi.
Filmi siis puhuu hiukan eri asiasta kuin kertoo.
Amerikkalainen uusisänmaallisuus herättää huomiota. Niin huonot kuin hyvätkin ihmiset kääriytyvät tähtilippuun ja nauttivat perustuslain suojaa, jonka viimeisinä vartijoina, yli seikkailevan presidentin, byrokraattisten ministerien, raakojen pankkiirien ja katalien liikemiesten, on yhdeksän mustakaapuista tuomaria.
Keskustelin asiasta Alex Kozinskyn kanssa, joka saattaa itse päätyä korkeimman oikeuden jäseneksi. Hän on nyt liittovaltion muutoksenhakuasteen tuomari ja omasta ja toisten mielestä valtakunnan ykkösiä ammatissaan. Hän on työskennellyt korkeimmassa oikeudessa ja tuntee tyypit aika hyvin. Hän kirjoitti myös asiantuntevan esipuheen juuri ilmestyneeseen kahden oikeustieteen professorin kirjoittamaan kirjaan “Reel Justice” eli oikeudenkäynti elokuvissa, jossa oikeussalifilmien juridiikka selitetään havainnollisesti.
Nykypolven tuomarit kuuluvat olevan sitä mieltä, että Euroopassa ihailtu Earl Warrenin parin kymmenen vuoden takainen korkein oikeus oli (lainaus) “joukko lakia tuntemattomia huligaaneja, jotka pitivät perustuslakina kaikkea, mikä heidän päähänsä sattui pälkähtämään” (lukuun ottamatta J. Harlania). “Flyntistä” keskustelukumppanini ei tietenkään voinut sanoa mitään suoraan, koska miehellä oikeusjuttuja lienee vireillä kaiken aikaa. Muutoin hän viittasi siihen antiikin Kreikan näytelmistä tunnettuun asiaan, että oikeudenkäynti ja näytelmä ovat melkein sama asia ja että molemmat on tarkoitettu suurten joukkojen viihteeksi. Molemmissa ratkaisu eli totuus on järjestelmän sisäinen eli jokin asia on tosi suhteessa tarinaan, ei yleisesti ja missä tahansa yhteydessä.
Toisin sanoen tästä elokuvasta välittyy amerikkalaisen tuomarin mielestä perusteltu ja oikea käsitys Yhdysvalloista, tuomioistuimista ja joukkotiedotusvälineistä. Minua tämä hirvittää. Jokseenkin keskeisiä asioita ratkaistaan tuomioistuimissa, joiden jäsenet on nimitetty eliniäksi, eikä poliittisissa elimissä, joiden edustajat voidaan häätää hiiteen äänestämällä.
Yhdysvallat on oikeudenkäyntien kurimuksessa juuri niin kuin Santa Monicassa nyt vireillä oleva O.J. Simpsonin juttu näyttää osoittavan. Ja Clinton syyksi väitettyä sukupuolista ahdistelua mietitään parhaillaan korkeimmassa oikeudessa.
Vanhan viihteen revolveritaisteluista on tullut uuden viihteen oikeussalitaisteluja, ja suurin kettu perii parhaan palkkion. Tapaan lähiaikoina asianajaja Isaacssonin, joka on sekä elokuvan hahmo että olemassa oleva henkilö. Ympyrä sulkeutui. Buffalo Bill kiersi vanhoilla päivillä sirkuksessa esittämässä itseään.
Kehitys on masentava: revolverisankari, konepistoolia käyttävä chicagolainen herrasmies, halveksittu mutta rehellinen salapoliisi, liikkeenjohdon mestariksi kuvattu mafiapomo ja nyt - asianajaja.
Euroopassa on totuttu ajattelemaan, että vaikeat kysymykset ovat pohjaltaan poliittisia (tai sotilaallisia). Täällä ensimmäinen totuus on julkisuus ja viimeinen totuus on tuomioistuin. Lehdistön ja television ratkaisuista valitetaan valtion tai liittovaltion tuomioistuimeen. Ja valamiehet ovat lehden lukijoita ja television katsojia.
Tämä oikeusteoriasta. Itse elokuvassa paha saa enimmäkseen palkkansa ja tarina etenee neljäkymmentä vuotta maailmassa, jossa ei ole Vietnamia, rotuongelmaa, köyhyyttä eikä eriarvoisuutta. Saduissa niitä ei olekaan. Kaikki on kuvattu, valaistu, lavastettu, näytelty ja ohjattu esikuvallisen hyvin. Flyntin vaimoa esittävä Courtney Love saa maaliskuussa Oscarin, tai jos naispääosan Oscar lipsahtaa jollekulle toiselle, tästä elokuvasta on helppo löytää puoli tusinaa Oscarin arvoista suoritusta.
Miksi olen itse hapan? Kenties olen mustasukkainen. Jotkut ovat onnistuneet tekemään kertomuksen asioista, joista en itse osaa tehdä kertomusta. Minusta ne ovat liian vaikeita. Pidän eniten elokuvista, jotka ovat aidosti tyhmiä, niin kuin Casablanca (joka oli tietokoneella väritettynä versiona yllättävän miellyttävä), melodramaattisia (kuten “Sunset Bulevard”), oikeasti väkivaltaisia (niin kuin Peckinpahin “Hurja joukko”) tai järjettömiä (niin kuin Marx-veljesten “Ilta oopperassa”).
Ja siksi, että tämä elokuva on fiktio eli kuvitelma erään possun elämästä ja tekee todeksi sellaisen, mikä ei pidä paikkaansa. Kuten tunnettua, ihmisillä on taipumus pitää totena kaikkea, mikä heille kerrotaan vakavalla naamalla.
Silti todistan, että tämä on ensimmäinen suuren budjetin merkittävä elokuva, jossa amerikkalaisuus tutkiskelee itseään ilman kansallista itseruoskintaa, josta oli jo tulla tapa. Tämä on elokuva, joka on tehty Viet-namin ja Teheranin panttivankikriisin, Neuvostoliiton kukistumisen ja Persian lahden sodan jälkeen maailmassa jossa Amerikalla ei ole muuta pelättävää kuin Amerikka itse.
Kas vain, Kuolema Teheranissa: yleensä sen käsitetään olleen Samarrassa. Tämän muuten hölmön nipotushuomautuksen voi oikeuttaa sillä, että hakusana Appointment in Samarra vie hyvien juttujen lähteelle.
VastaaPoistaKulttuuriteko. Suomen kulttuuri, suomalainen teko. Olkaamme siis suomalaisia.
VastaaPoistaKiitos!
Enää ei tarvita kolumneja, ymmärtämistä, kipeää tekevää sanomista, hyvää tekevää kohti käymistä. Ei historiaa eikä historiantutkimusta, kirjallisuutta tai kirjallisuudentutkimusta. Sanomista tai sanomatta jäämistä.
VastaaPoistaTämä lukemistoksi oppilaitoksiin.
...kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista...
Miten voi olla tällaista. Vähän kuin Dante. Ehkä ei voikaan.
VastaaPoistaJärnefeltistä ja vuosi kuolemasta ylimmät vuorijonon huiput. Kuka kiipeää ja katsoo mitä sieltä näkyy.
VastaaPoistaElimme tämän ajan lävitse omissa puuhissa ja kuvioissa.
VastaaPoistaNyt näkee millaista se oli. Tämän halusimme nähdä, lähempää ja kauempaa. Päiviä ja öitä. Kuin vanhasta Kiinasta tai antiikista.
Mitä se oli, millaista elämä. Se sanotaan parilla lauseella yhdessä näistä kirjoituksista. Että elämä ei ole niin järjestyksessä vaan sitä ovat myös virheet ja erehdykset, rosot.
Halusin että saisimme nähdä nämä ja ymmärtää mitä tapahtui. Luen tätä mieluummin kuin päivän uutisia koska tämä kertoo enemmän ja puhuu siitä miten voimme muistaa ja nähdä.
Verkkoon tarttunut meri.
Onpa vahva tekstinippu, vahva pahvi, kuten isosetä sanoi pojan koulutodistuksesta. Luen ajan kanssa kokonaan, nyt katsoin vain lähimpänä omaa alaani olevat aiheet. Löytyi kirjoitus kahdesta tai kolmesta asiasta, joista tunnen suunnilleen kaiken suomeksi tehdyn tutkimuksen. Mikään niistä ei ole tämän tasoista, vaikka tämä ei ole tutkimusta. Ei tule mieleen netistä sivua tai blogia, tieteellisiäkään sivustoja, joilla olisi tällaisia aineistoja. Kiinnostavaa ja ajankohtaisempaa kuin tänään kirjoitetut artikkelit. Kolumneissa mainitaan professorin runokokoelmista. Heräsi ajatus, saisiko niitä käsiinsä, vaikka netistä. Muutama runonäyte oli suorasanaisen tekstin joukossa.
VastaaPoistaNäistä ja edellisistä ei osaa kuin olla kiitollinen. Huomiona vielä että ensikuvitelma antoi olettaa että asiat olisivat muka menettäneet ajankohtaisuutensa. Paskanmarjat! Asiat ovat pysyneet samoina, nimikkeet ehkä vähän vaihtuneet mutta nämä ovat edelleen yhtä ajankohtaisia. Joko kirjoittaja on profeetta tai sitten "Plus ça change, plus c'est la même chose."
VastaaPoista"Sääli ettei Topeliuksen lempeä, luontoon kiinnittyvä ja liberaali isänmaallisuus päässyt Suomen viralliseksi tunteeksi." Niinpä. "Finlandia-hymni - - - ei poikkea pitkälle italialaisesta sonetista- - -." Näistä tuli mieleen Kirsi Kunnas, joka on kertonut, että lapsuuden luontokokemukset olivat hänelle merkittäviä ja ja maalaistalossa vierailun ja lehmien lypsämisen jälkeen hän runoili Adalmiina-lehmästä, jonka arveli ymmärtävän jotain runon olemuksesta ja transcendentaalisesta mietiskelystä, mutta siitä syntyi pieni kirjallinen polemiikki, kun Rafael Koskimies sanoi arvostelussaan (1950), että kaikki kunnia lehmille, mutta ei niistä sentään sonetteja sovi kirjoittaa.
VastaaPoistaJoulunaikaan parasta televisiossa oli "Universumin kaiut - Kaija Saariahon musiikki", Areenassa vielä pari, kolme vuotta, ja Capran vanha klassikkoelokuva "Tapahtui keskellä yötä" oli ihan hauska, vaikka sen on nähnyt ennenkin. Osittain hyvä oli myös Jonas Kaufmannin vanha konsertti, suosikkilaulajia sentään.
Rafael Koskimies on saanut ansioihinsa nähden vain vähän huomiota kun taas Kirsi Kunnas moninkertaisesti liikaa. Häntä ansioituneempia kirjailijoita on jätetty aiheetta marginaaliin. Puoluepolitiikka, kähmintä, ilkeys ja tuttavuudet eivät lisää oikeudenmukaisuutta missään. Valta rappeuttaa erityisesti, jos on muutenkin sellaiseen taipumusta.
PoistaLuojan kiitos Kindergarten-kirjallisuus ei päässyt Suomen tunnukseksi, vaikka sitä yritettiin jopa professori"voimin". Samoin, joilla syrjäytettiin L. L. Runeberg yliopistosta. Valkoiset voimat ovat Suomen tuki, eivät ukkospilven karvaiset.
PoistaFrank Capra: "Tapahtui eräänä yönä"!
VastaaPoistaJohan nyt myrkyn lykkäsi. Milloin kykenee kinkun ja joulun tainnuttama lukemaan kaiken tämän, sitä en tiedä. Hyvää tuntuu pukkaavan tekstiä kumminkin tämä areena.
VastaaPoistaRiippuu tietenkin poliittisesta lakosta, mut ehkä se nyt kumminkin olisi oikeudellisesta luonteeltaan ennemminkin mielenosoitus kuin kapina?
VastaaPoistaOi, kiitos! Onpa mukavaa luettavaa. Tällaisia pakinoita oli menneessä maailmassa simmoisissa paperisissa sanomalehdissä.
VastaaPoistaTilaus professorille tämän pohjalta:
VastaaPoista"Monen yliopistomaailman ja sivistyneistön merkkihenkilön tie kokoushuoneen seinälle on ruumiiden reunustama. Mutta siitä ei puhuta! Ei puhu Juvakaan paljon, ja siksi lukija jää järkeilemään, mitä perua on tiettävästi sangen todellinen ”Turun tauti”, poliitikkojen ja lukeneiston epäpyhä liitto, kun kirjassa kuitenkin kertoillaan varainhankinnan vaikeudesta ennen sotia. Eikä puheeksi tule liioin sinimusta Suomi, joka erottuu sotien välisen ajan tapahtumissa pelkästään sinivalkoisesta hyvin selvästi. Siellä on paljon unohtunutta väkeä. Nyt mainitaan karjala-aatteen kannattajat, joihin Juvat eivät kuuluneet, ja kollega Koskenniemi ja eräät muut ”maan parhaat”.
1 Ruumiiden reunustama tie asemaan.
Professori Kemppinen on omiaan kirjoittamaan tästä laajemmin kuin yllä. Asia on tärkeä, vaikka yksilöitten surmaamista ei ottaisi keskeiseksi juonteeksi. Näin on tuhottu liikaa Suomen ominta. Sivistystä, aatteita, arvoja ja tulevaisuutta. Mitä yksilöihin tulee, millaisiin ihmisiin nämä verityöt kohdistuvat niin että näkyy veren lisäksi suolenpäitä (Kemppisen metafora)? Millaisin asein ja keinoin? Jos professori nostaa kissan pöydälle, toivottavasti ei pyyhkiäkseen sillä verijälkiä.
2 Valkoinen, sinimusta, punainen
Samoin tästä asetelmasta ja erityisesti punaisesta sotien jälkeisessä Suomessa, ulottuen tähän asti. Toivottavasti kukaan ei ole värisokea, onhan fiksulla ihmisellä jo sukutaustassa kaikkia värejä.
"paha saa enimmäkseen palkkansa", joka on korkea, samoin tietysti eläke. Hyvä taas tekee pahankin työt orjana, mikä näkyy vielä eläkkeessä.
VastaaPoistaTäällä tarvitaan empatiaa. Ongelmien ja syrjäyttämisten luettelo on paikallaan, mutta se ei vielä ole empatiaa. Olisi hyvä julkaista Kemppiseltä tekstejä joissa empatia riehuisi valtoimenaan. Jokainen sivistynyt ihminen on empaattinen. Kukaan epäempaattinen ei ole sivistynyt. Ala, jossa tämä otettiin huomioon henkilövalinnassa huomioon, menestyi. Kun periaatteesta luovuttiin, ala näivettyi.
VastaaPoista”The death of human empathy is one of the earliest and most telling signs of a culture about to fall into barbarism.” Hannah Arendt
Tekninen toteutuskin harvinaisen onnistunut.
VastaaPoistaYle saamassa pahan kilpailijan?
VastaaPoista