Elämän lyhyydestä

 

“Marraskuu 1942” näyttää syrjäytyvän Peter Englundin turhana kirjana, joka on koottuu sekalaisista tähteistä. 

Minusta se on hänen paras kirjansa, “Pultava” mukaan luettuna. 

Englund kirjoittaa tavalla, joka on ollut joillekin toisille tuhoksi. Historian kulkueen katkaisevat kappaleet, kohtaamiset, jopa kuvailut. 

Taiteellisia tehoja ovat meillä tavoitelleet esimeriksi Keskisarja, jolta puuttuu arvostelukyky, ja Ylikangas, jonka “Tie Tampereelle” oli mainio. Vastaavasti meillä on kaunokirjallisuuden puolella Meri ja Haavikko, jotka ovat rakentaneet historiaa ja kaatuneet samaan kuoppaan. Pätevää faktojen käsittelyä ei opi muutoin kuin harjoittelemalla. Ei tarvitse olla maisteri, vaikka on meillä jatkuvasti erinomaista ensisijaislähteisiin perustuvaa tutkimusta. Pirkko Saisio (Passio), Kjell Westö ja vuosikymmeniä sitten Eeva Joenpelto tekivät hienon hienoja teoksia. 

Linna ja Waltari kirjoittivat kumpikin omat historiana, jotka järisyttivät lukijoita. Päätalo kirjoitti suomalaisen sensuroimattoman kansan historian, ja hänen kirjojaan on nyt painettu 3,5 miljoonaa kappaletta.

Olin hyvin ihastunut, kun näin että itse Clive James palaa esseissään jatkuvasti “Uuden ajan kulttuurihistorian” Egon Friedelliin ja on siis ainoa englanninkielinen ihminen (australialainen alkujaan), joka on kuullut Friedellistä. Mutta James ja Friedell eivät olleet akateemisia tutkijoita, Niinpä he lukivat sujuvasti ja virheettömästi kuutta - kahdeksaa kieltä. Peter Englundista en tiedä, mutta päättelen,  että hän löysi ja luki ties vaikka mitä, esimerkiksi 1600-luvun hollantia ja saman ajan puolaa ja sekä hyvää että alkeellista latinaa.

Grimbergin raskaasti parannellun “suurvaltakauden” ja kuivien sotaliikkeiden historioiden paikalla on sodan ja rauhan kaaos, epäonnen iskut ja suuri kysymys. 

Ihmiset olivat ennen niin toisenlaisia, että sitä on melkein mahdoton kuvitella. Näinkin sanotaan. Ja naamioitaessa nykyhetkeä menneisyydeksi Waltarin tavoin huokaistaan, ettei ole mitään uutta auringon alla, vaikka kaikki on muuttunut: ilmasto, rannikot, jokien kulku, puusto, ruuat, aistit, elintoiminnot, eläimet ja heidän ihmisensä.

Turun kulttuurihistorian oppiaineessa luennoin useita lukukausia otsikolla “mentaliteettien historia”. Se askarrutti minua, enkä ymmärrä sitä vieläkään. “Mentaliteetti” tarkoittaa mielenlaatua - mielen maisemaa. Eron käsittää kauheuksista. Suuri runoilija Villon kuvaili 1400-luvulla, miten kuvat ja jäätyneet ruumiit kolisivat hirsipuussa kuukausia ja korpit juhlivat jäännöksillä. Ruotsin Kaarle nykäisi seinältä edelleen vilkkaan torin varresta käden, joka oli naulattu siihen paloittelu jälkeen muistuttamaan muita, miten käy sen, joka nostaa kätensä hänen majesteettiaan vastaan. 

Ihmeellisen paljon Englund on saanut kootuksi Ihmisen historiaansa keskittymällä toisen maailmansodan käännekohtaan. Jokaiselle on hyödyksi ainaki puoli vuosisataa vallinnut tieto, että yksilöllisyys on hyvin nuori keksintö ja luultavasti erehdys. Ehkä emme ole sen yksilöllisempiä kuin tiaiset lintulaudalla? Erilaisuus - kuten lumihiutaleiden - on eri asia kuin poikkeuksellisuus.