Esi- ja jälkiviisaus

Journalisti Matti Kurjensaari (1907 - 1988) jätti Kansalliskirjaston luetteloon 79 teosta. Häntä ei koskaan pidetty merkittävänä tekijänä, ehkä siksi, ettei hän ollut sellainen. Suhtautuminen vaihteli lievästä säälistä kevyeen väheksyntään.

Hänen ihanteensa - myös oman unohtuneen esikuvani - Olavi Paavolaisen paljon suppeampi tuotanto on menettänyt kiinnostavuutensa ja suuren osan uskottavuuttaan. Käsi pystyyn jokainen, jolle “Synkkä yksinpuhelu” on uskottava kuva suomalaisen sielun korpivaelluksesta 1939-1944.

Loistava Paavolainen on nyt niin kuin vaatekomeron kätköistä löytyvä upeasti leikattu tupakkatakki punoksineen ja upeine silkkipäärmeineen, ja mukana on pölyn ja naftaliinin, paperossien jaj läikkyneen ginin haju. Kurjensaari on kuin vanha ulsterini, jonka säästin ajaellen iloisena, että varmasti edessä on paljon hautajaisia ja hautajaisissa aina sataa tai pilveilee. 

Kurjensaaren sieluntutkiskeluissa eli päiväkirjamerkinnöissä ei ole mielenkiintoa. Se on hyvä tapa, ettei itsesäälin sävyttämää narinaa julkaista. Sellaista ei jaksa lukea. Viimeisin poikkeus on 1100-luvulta, Abelardin “Kertomus onnettomuuksistani” (Historia calamitatum). 

Tosin merkinnöistä huomaa, että Kurjensaari sitten tavoitti elämänsä suurimman päämäärän, joka oli professorin arvonimi. Sen hän oli jo kokenut, että “ystävyys” muun muassa arvonimiä myöntäneen presidentti Kekkosen kanssa oli hyvin kyseenalainen kunnia, UKK kun vanhana väkivaltamiehenä kiusasi ja rääkkäsi ihmisiä huvikseenkin. (Olen kuunnellut kertomuksia kuulusteltavien hakkaamisesta 20-luvun Etsivässä keskuspoliisissa ja hyvin vanhojen eläkeläisten itkettämiseen nuotiotulilla jonkin jahdin yhteydessä asianomaisen viimeisinä aktiivivuosina.)

Koska Kurjensaaren suuri ajattelun linja tuhoutui pian hänen kuoltuaan (lojaalius Neuvostoliittoa kohteen Paasikiven - Kekkosen hengessä), rinnastus tulee väkisin. Matti Klinge oli oman aikansa Kurjensaari ja päätyi osoittamaan, että kirjoittaja itse on lähes poikkeuksetta vähemmän kiinnostava kuin kuka tahansa muu. Oikea professori ei liioin ymmärtänyt sitä, mikä oli arvonimi-professorille niin selvää: ihmiset ovat kiinnnostavampia kuin aatteet tai asiat. Pikkuasiat herättävät syvempää mielenkiintoa kuin suuret linjat.

Kurjensaaren henkkilöjutuissa esimerkiksi hämeenlinnalainen Hamppari, Irwin Goodman (nuoruuden lempinimi oli sukunimestä Hammarberg) tai rahalle ahne entinen demari Urpo Lahtinen, joka nosti Hymy-lehden menekin Suomen oloissa absoluuttiseksi eli noin puoleen miljoonaan myytyyn kappaleeseen per numero, ovat helmiä.

Minusta on hauskinta lukea keskeneräisiä elämäkertoja. Kaikki kirjoitukset perustuvat huolellisesti tehtyihin haastatteluihin, ja nähdäkseni kohteista on nyt hengissä yhteensä yksi. Tulevia presidenttejä olivat Lauri Puntila ja Pekka Kuusi, ei Mauno Koivisto… Mutta kirjoittaja näki hyvin. Nyt kaduttaa, että olen itse kirjoittanut armottomasti E. Tuomiojasta unohtaen, että hänen elämäänsä määräsi tosiasiallinen isättömyys. Menettäessään isänsä hän oli saman ikäinen kuin oma poikani menettäessään äitinsä. Väittäisin tietäväni, että eräät kohtalon iskut lyövät ihmisen aivot mäsäksi, vaikka tämä jatkaa vaellustaan maailmassa. Niin… Jörn Donner oli 2-vuotias isänsä kuollessa, ja viis siitä, että isä Kai taisi olla huomattavan hankala henkilö.

Tarkoitan seuraavan mielettömäksi ajatukseksi. Olisipa mainiota lisäillä Kurjensaaren kertomuksia erinäisten törkeyksien ohella tiedoilla, joita hänellä ei ollut. Plutarkhos-tyyppisessä jutussa Väinö Leskisestä ja Aarre Simosesta ei mainita, että Leskinen sai valtavan maineen helsinkiläisten komppanian päällikkönä Talvisodan Ässä-rykmentissä ja Jatkosodan Viipurin valtauksessa, ja että kun Aarre Simonen - Norssin priimus - siirtyi Äänisen rannikkotykistön esikuntatehtävistä muualle, hänen tehtäviinsä oli palkattava viisi luutnanttia. Hän oli niin nopea ja ymmärsi aina heti. Tai että Päiviö Hetemäki istui kannon päässä ja itki saarijärveläisiä miehiään, kun melkein kaikki kaatuivat viimeistään Konkkalan vuoressa.

Tai, kun tiedän, ettei maallikon pitäisi koskaan rakennella psykiatrisia kuvia eikä varsinkaan henkilöistä, joita ei ole koskaan tavannut - olivatko Väinö Tanner ja J.K. Paasikivi todisteita siitä, että viimeistään 75-vuotiaana kenen tahansa todellisuudentaju ja arvostelukyky on mennyttä. 

Kuten yleisesti tiedetään, blogin kirjoittajalta ei edellytetä noita kumpaakaan. Hänhän osoittaa höperyyttä jo näkemällä määrättömästi vaivaa saamatta maksua tai edes kunniaa, jota hän muutenkaan ei enää tarvitsisi mihinkään, jos sellaista olisi tarjolla.