Sivun näyttöjä yhteensä

5. kesäkuuta 2022

Tärppi


 

Bill Brysonin ”At Home”, yksityiselämän lyhyt historia, on tärppi. Siitä tulee yhtä kuuluisa ja suosittu kuin 2005 suomeksi ilmestyneestä ”Lyhyt historia lähes kaikesta”.

 

En ole yksimielinen. Tämän aihepiirin tunnen. Luennoin siitä vuosikaudet Turun yliopiston kulttuurihistoriasta. Kysymyksessä on Ranskan annalistien koulukunnan painotusten muutoksesta. Kumma kyllä LeRoy Ladurien ”Montaillou” oli tuota samaa – keskiajan kerettiläisten yksityiselämää. Alalta kirjoittivat myös italialaiset ja siitä ilmestyi kuusi paksua osaa sisältävä Dubyn – Ariès’n teossarja, englanniksi A History of Private Life. Suomessa ja etenkin Ruotsissa on tehty hyvää tutkimusta aiheesta.

 

Brysonin kirja on historiallista journalismia, joka keskittyy Isoon Britanniaan ja Yhdysvaltoihin ja jättää nämä manner-eurooppalaiset peruslähteet jokseenkin maininnatta. Hän on ottanut lähtökohdakseen vanhan pappilan, jossa hän asuu, ja kiertää sen huoneissa kertoen, mitä hänelle tulee mieleen niistä.

 

Koska olen todella selvillä useista Brysonin käsittelemistä aiheista, en osaa pidätellä hämmästelyäni. Joku – luultavasti jotkut –ovat tehneet erinomaisen taustatyön. Asiat on esitetty oikein, myös ensi näkemältä uskomattomalta tuntuvat.

 

Ongelma on asiayhteyksien heiveröisyys. Hän puhuu rahasta ja rikkaudesta mutta hyvin vähän taloudesta. On ansiokasta vetää esiin Englannin maatalouden romahdus vuodesta 1870 alkaen mutta ongelmallista hypätä maailmansodat kokonaan yli ja vain todeta, ettei suurmaanomistajia enää ole ja että maaseutu on aika tyhjää.

 

Toisaalta kavallan tieteellisen taustani sanomalla, että historiaa oppii hyvin anekdooteista. Minusta on hauska lukea, miten Ranskan Ludvig XIV:n ankaran homoseksuaalinen veli niitti urhoollisuudellaan kunniaa taitelukentillä korkokengissä ja meikattuna, silkkinauhat liehuen.

 

Bryson korostaa hyvin vahvasti viktoriaanisen ajan yleistä tunnekylmyyttä ja naisten ja lasten sortamista. Se on totta ja se loi ”englantilaisuuden” sellaisena kuin me tunnemme sen – tunneilmaisut tukahdutetaan hintaan mihin hyvänsä. Mutta se ei ole totta. Suuri suunnanmuuttaja Charles Dickens mainitaan vain ohimennen, vaikka jo ”David Copperfield” on tarina lapsesta ja nuoresta miehestä raakalaismaisen maailman armoilla, ja perässä tuli monta samanlaista kirjaa, jotka vaikuttivat hyvin voimakkaasti.

 

Yhtä huomiotta on jätetty saksalainen ja sveitsiläinen (Pestalozzi) kansanopetus ja itse Rousseau jotka aukoivat aivan uusia näköaloja osattomien elämään. Suomessa olisi ollut Topelius ja Tanskassa H.C. Andersen.

 

Oudostuttaa, että kun kuvatun kaltainen pappila ja iso kartano ovat englantilaisen romaanin ja edelleen elokuvan perustaustaa, niistä ei puhuta. Ei edes siitä, miten tosiasioiden vastaisi nämä Abbey-sarjat ovat.

 

Outo yhteenveto. Kirja tarjoaa erinomaisia lukuhetkiä ja hauskaa ja hyödyllistä sirpaletietoa, enimmäkseen vailla asiayhteyksiä. Mutta eräät jaksot, kuten Orkeny-saarten merkillinen pronssikauden kulttuuri, tarina siitä, miten Stonehenge melkein myytiin amerikkalaisille pois kuljetettavaksi ja vaikkapa T. Edisonin hieman tavanomaista oikeampi henkilökuva saavat suosittelemaan.

 

8 kommenttia:

  1. Olin viikko pari sitten synttäreillä, jotka pidettiin eteläisessä Suomessa eräässä isossa maatalossa, jonka poikia ja tyttäriä on noussut merkittäviinkin tehtäviin. Ohjelmaan kuului talon historian esittely, sen suoritti talon tytär, vanhempi rouva.

    Kun kuuntelin rouvaa ja katselin seinillä olevia kuvia talosta, sen ympäristöstä, ihmisistä juhlissa ja töissä - niin tunsin outoa kaihoa sitä mennyttä maailmaa kohtaan, jota ei enää ole... Eikä siitä kuitenkaan ole vielä kuin muutama vuosikymmen.

    Nyt mahtitalo on periaatteessa autio, sitä vuokrataan juhliin ja tapahtumiin, rouva asuu vieressä modernimmassa talossa, laajat pellot on vuokrattu naapurille, joka hoitaa ne koneillaan, eikä ihmisiä näy eikä elämän ääniä kuulu missään.

    Olen sitä ikäluokkaa, että muistan vielä elävän maaseudun. Se maailma on nyt historiaa.

    VastaaPoista
  2. On hurja vääryys että tuommoisia kirjoja ei kirjoiteta meillä, koska täkäläinen arkihistoria on kuitenkin monella tapaa täysin erilainen. Niinpä jotain Volter Kilpeä tulee lukeneeksi tässä valossa. Kirjaideana tarjoan Porvoon Runebergin kodin esineistöä lähtökohdaksi. Gregor Paulssonin järkäle Svensk Stad (1950) taitaa olla edelleen laajin esitys aiheesta.
    Brysonilta myös "The Life and Times of the Thunderbolt Kid" on muuten aivan mainio kertomus lapsuudesta sodanjälkeisessä Amerikassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kirjoitettu jo. Maasudun elämää ovat käsitelleet hyvinkin perusteellisesti Samuli Paulaharju, Sakari Pälsi ja Kustaa Vilkuna. Kunpungistuneen keskiluokan ja ylhäisön elämää taas Sara Wacklin ja Anders Ramsay. Toki ne eivät ole olleet juuri tuollaisia analysoituja kokoomateoksia kuin tämän kolmnin aihe. Mutta hyvin tarkkaa ajankuvaa silloisesta elämästä ne antavan

      Poista
    2. Perttu Immosen mainio kirja Suomen rahvaan historia, lukekeepa se!

      Poista
  3. Fun fact: Edisonin viimeistä henkäystä säilytetään koeputkessa Henry Fordin museossa. timo

    VastaaPoista
  4. Puoli vuosisataa sitten ei meikäläisissä oloissa ns. uusista historioista vielä tiedetty oikein yhtään mitään - tai ei ainakaan välitetty kertoa laajalle yleisölle. Kaikessa kuului nationalistisesti paisuteltu "suuren historian jylinä" (lainaus Peter Englundilta): Oli "Ruotsi-Suomea", "Suomen erityisasemaa 1500-luvulla", rahvaan "oikosulunomaista" mullikointia "Suomen kannalta väärän asian puolesta" jne. Ihmekös tuo toisaalta, koska vielä 1960-luvulla itse E. H. Carr pohdiskeli hauskassa pikku opaskirjassaan What is History? / Mitä historia on, oliko Stalybridge Wakes -nimisellä paikkakunnalla Britanniassa vuonna 1850 sattunut välikohtaus, jossa kiihtynyt väkijoukko potki piparkakkukauppiaan kuoliaaksi, "historian tosiseikka" vai ei. Muutkin "uudet historiat" olivat vasta tulollaan: Äskettäin luin Suomen ympäristöhistorian ensimmäisestä kokonaisesityksestä (2021), että itse ympäristöhistorian käsite (environmental history) esiintyy ensi kertaa vasta 1972 erään amerikkalaistutkijan artikkelissa.

    1980-luvulla alkoi sitten jo opintonsa jättäneenkin historiahorisonttiin nousta muutoksen merkkejä, jotka outoudellaan aluksi kummastuttivat. Matti Peltonen (ilmeisesti tuleva professori) lanseerasi "Hanki ja jää" -kirjoissaan "matalaa katsetta" ja "arkisen ja alhaisen historiaa". LeRoy Ladurien Montaillou tosiaan tuli suomeksi, mutta ei tuoreeltaan tehnyt meikäläisen mieleen kummoistakaan vaikutusta, vaikka toki ymmärsin idean: "sorrettujen ja solvattujen" aitoja ajatuksia suunnattoman pitkässä aikaulottuvuudessa. "Pappa-Braudelin" teoksia ei sitten Suomelle tyypillisesti käännettyinä saatu, yhtä melko vähäpätöistä pikkuopusta lukuun ottamatta. Vardagslivet strukturer ostin eräällä Sergelin torin varren suuresta kirjakaupasta eräällä Tukholman-reissulla, ja tulihan se luettuakin.

    Uudella vuosituhannella "markkinakin" sitten äkkäsi rakonsa ja pari populaaria sarjateostakin "arjen historiaa" ilmestyi. Norjalaisen Karsten Alnaesin neliosainen Euroopan historia ei alkuosiltaan miellyttänyt lainkaan: mentaliteettien historiassa pitäisi minun mielestäni tasapainoisesti limittyä yksityinen lukijalle oivalluksia tarjoaviin laajempiin näköaloihin. Alnaes oli ainakin Heräämisen ajassa piinallisesti takertunut vain yksityiseen; esimerkiksi jonkun ihme papin "himokkuuteen" palattiin alinomaa. Niinpä sitten sarjan luettuani panin sen harmistuneena kiertoon antikvariaattiin. Nyt hieman kaduttaa, sillä 1800-luvun osan "Ihanteiden nousu" lukisin mieluusti nyt toistamiseenkin. - Weilin+Göösiltä saatiin ennen kaatamistaan vielä Suomalaisen arjen historia 1 - 4. Siitä pidin, vaikka joissakin artikkeleissa kuten mukaan väkinäisen tuntuisesti ympätyssä "Hallinnon arjessa" oli jo hieman tilannekoomisen paradoksin sävyä: millainen onkaan ollut "suomalaisen hallinnon juhla-aika" entisaikojen kansanihmisen vinkkelistä? - Nyttemminhän pitkän, moniosaisen historiaproosan julkaiseminen on tyystin lakannut, ehkä pysyvästi, koska "meillä on wiki, ja sieltä löytyy kaikki".

    Professori Juha Siltala on erästä historioitsijaa lainaten määritellyt mentaliteettihistorian tehtäväksi "tutkia julkilausumattomia itsestäänselvyyksiä" (Valkoisen äidin pojat). Tuollaisia menneisyyden unohduksiin painuneita mentaalisia kätköjä on itselleni merkityksellisimmin paljastanut ruotsalainen Peter Englund suurissa teoksissaan, milloin "operatiiviselta" räikkeeltä on malttanut. Sen lisäksi erityisen valaisevia minulle ovat olleet pienemmät opukset Menneisyyden maailma ja Hiljaisuuden historia. Vahinko, että vanheneva Englund tuntuu keskittyneen vain 1900-luvun kaluttuihin maailmansotiin ja niistä jo kertaalleen julkaistujen kirjojensa "ansaintalogiikan mukaan (?) laajennettuihin versioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Tapsan vinkistä isänsä vaiheista Kiestingissä, tartuin osaan Liekkejä laulumailla. Päätalo 1980. Siinä jotenkin sodan koeputkessa syöksähtelee ugrista sielua upeimmillaan. Ei ole alhaista mieltä Kallen näköpiirissä. Toinen toistaan lujempia. Olen sivulla 510 ja puoli senttiä jäjellä. Kalle nyt lokakuulla -41 Oulussa sotasairaalassa.

      Tusinan ja yli olen mieheltä lukenut ja blogiin istuvasti olen funtsinut että Päätalo niitä aitosuomaisia meininkejä kuvaa kokemusasiantuntijana ja jos minä. Kovasti kaipaisin edellisistä sukupolvista samaa, isoisä Ukkeli seisoo ja silppuaa hakoja tunkioon uudeksi lisäksi maaksi. Nyttemmin asia häväisty "bruttokansantuoteeksi".

      Juha Siltala oli epäjumaliani (kuten vuoroillaan Kemppinen ja Saarikivi) ja istuin kuokkavieraana yhden hänen luentosarjansa siellä Klinikoilla läpi ; ja ennen 2008 koska hän heitti kuin lonkalta kuin itsestään selvyytenä: Romahdus tulee ja pian tulikin. Rupesin lukemaan FT:tä.

      Tästä Lehmanin draamasta tehtiin Kongressin selvitys jenkkien perusteellisuudella. Sellainen siis kuin Trumpin kapinasta juuri. Financial crisis Inquiry report 2011,tammikuu. Olen lukenut ja mikäs oli lukiessa kun Akateemisessa esillä ja selailtavissa.

      Meillä ylikiehuu taas. Minä päivänä hyvänsä palaa pohjaan, hellalle tyhjenee. Onneksi on Putin joka jo on ottanut syyn poliittis-pankillisen teknokratiamme niskoilta. Armahdan minäkin "he eivät tiedä mitä tekevät". Joskus ehdottelin että josko eivät vain valiokuntapenkille asiaansa ajamaan, vaan palkkiota vastaan kertomaan, mitä tapahtuu todella ja innovoituu, tulisivat sieltä PwC:stä kertomaan. Tai Roschierilta. Meikä kävisi yleisestäsyyttäjstä -kun elitistiläiset kainostelevat (heidän kun kuuluisi tietää -ja rohjeta).

      "Puoli vuosisataa sitten ei…" Joopa kai, mutta divareissa kyllä. Minäkin sain hehkutuksekseni Hainari-Grotenfeltin Suomen historia Ruotsin mahtavuuden aikakaudella 1617-1721. Sieltä tihkuu kansan elämänkäytäntöjä ja kaiken kansakokoomuksen sitkeää selviytymistä milloin sotaherroistaan milloin halloista. Paljon löytyy aineistoja.

      Mutta kun tieteessä pitäisi alkuun olla hypoteeseja. Sellainen tiedeyhteisö niitä tuotaisi. Jos ei, niin Amerikkaa kopioiden voisi stipendioida koulupudokkaita malliin Peter Thiel. Jospa kukkisivat mettä kuin tämä Eminentia. Ja kun Kokoomus voittaa vaalit, Elina Valtonen tuo yksityiskoulut palveluseteli vivulla. Tuon tunkin kun jyskäyttää laudalle, lapsoset liitävävät. Mutta on siinä tienoheen ajettavavia kvasieliittikeimailijoissa ja statuspöljissä. Pitkänpitkä tie.Rahaa sentään on.Jukka Sjöstedt

      Poista
  5. Brysonin kirjoja suosittelin, itse lukematta, Juniorille, joka Rooman-pyöräretkellään oli kuunnellut 25 äänikirjaa 40 päivässä menomatkalla, takaisin tulikin lentäen. Pannaan listalle, hän sanoi. Mukana oli ollut vinkkaamani "Johannes Angelos", ja hän sanoikin innostuneensa historiasta, joka ei ennen ollut kiinnostanut. Äänikirjat ilmeisesti sopivat pojille.

    VastaaPoista