Sivun näyttöjä yhteensä

14. lokakuuta 2021

Kasarit


 

Kuva esittää 1980-luvulla syntynyttä eli kasaria. Joskus sain hetken miettiä ennen kuin ymmärsin termin. Kun kokemukseni työyhteisöistä ovat rajoittuneet, sana ”saikku” tuntui joskus oudolta.

 

Olen ollut jokseenkin koko ikäni etätyössä. Professorina sain työhuoneen, mutta en sanoisi viihtyneeni erikoisesti sellaisissa.

 

Ihmisellä on lupa lennättää mielikuvitustaan kuin leijaa. Hiljan tunsin tarvetta luonnostella menneisyyttä eräälle menneisyydestä kiinnostuneelle ystävälleni. Mainitsin eräitä suuria erehdyksiä ja joitakin ansiottomia onnenpotkuja.

 

Kuvittelen mielelläni, miten minun olisi pitänyt jäädä vähin äänin maalle vuonna 1964 ja keskittyä esimerkiksi selittämään tukkuliikkeille, miksi avoin yhtiömme ei ollut vielä maksanut tätä tai tuota laskua. Olin taitava konekirjoittaja ja jäljentävän kalkkeeripaperin käsitteleminen sujui kuin tanssi.

 

Tämä haavekuva kariutuu siihen, että omasta kapeasta näkökulmastani paikkakunta käytännössä tyhjeni noihin aikoihin. Kovin moni muutti pois työn perässä ja useimmat matkustivat opiskelemaan jotain. 

 

Siksi olisi ollut paiallaan ryhtyä erakoksi. Sen elämäntavan vitsaukset olisi voinut välttää, koska alakerrassa oli keskuslämmitettyjä huoneita tyhjillään ja joissakin jopa heteka, flokkipatja ja armeijan harmaa huopa. Tätien ja täti-ihmisten kanssa olisi kukaties syntynyt sopimuksia ruokavieraana käymisestä, siltä osin kuin kaurapuuro olisi tuntunut yksivakaiselta. Vaikka ei sitä tiedä: kansakoulun keittiöstä olisi kukaties saanut omaan astiaan kaljavelliä.

 

Jos olisi ottanut tavakseen kävellä niin kuin Korpijaakon setä Luusan kautta Passiin, kirkolla ja takaisin, siinä olisi kunto kestänyt. Ja pyhäpäiviä olisi voinut juhlistaa lampustamalla jalan Jylhään katsomaan, miten siellä jaksavat pelkolalaiset ja muut. Kantolan kylille en olisi hirvinnyt. Siellä olisi saattanut tulla turpaan, ihan asian harrastuksesta.

 

Kun olin omilla aikojani opetellut kieltä, kuka tietää, jos olisi käsketty välillä upseerikerholle puhumaan ruokapalkalla ranskaa. Luulen että olisin hyvinkin puhunut esimerkiksi kaksi everstinnaa ja yhden kapteenskan pyörryksiin pelkästään luikuttamalla Baudelairea ja Verlainea; Rimbaud ehkä olisi ollut vähän liian krouvia rouville.

 

Kuin kokeilin lukiolaisena harhaillessani yksin Euroopassa, aivan hyvin se kielillä puhuminen sujui. Etenkin saksalaiset menivät ihan veteläksi, kun ulkomaalainen posmitti heille heidän omaa kieltään, ja olin lukenut myös jonkun oman käden tai jalan kautta paikkakunnalta poistuneen maisterin jälkeenjääneistä papereista poimimani paksun saksa kieliopin. Se oli tosin 1800-luvulta, mutta niinpä osasin sanoa ”der Knecht kam einen Heulast  fahrend” (renki tuli ajaen heinäkuormaa) ja muuta iskevää ja ajankohtaista. Isoisän hyllystä olisin lukenut Meyersin tietosanakirjan 15 osaa, jotka isoisä oli kai pidättänyt joltain karanneelta vuokralaiselta, joka puolestaan oli ehkä perinyt ne Nuppulinnassa asuneelta tädiltään. Kun kirjain oli fraktuuraa, kilpailevia lainaajia ei ollut. Kilpaileva Brockhaus (1938) olisi ollut mieluisampi, koska se oli otsikkonsa mukaan tarkoitettu sivistyneille säädyille.

 

Epäilen ettei tarina ole totta, vaikka se kertoi opettajani. Ennen sotia Pollarissa asuivat muka sisarukset, joista toinen viimeisteli isäntänä vuosikymmenestä toiseen diplomityötä Teknilliseen korkeakouluun ja toinen, oikein jolun näköinen akka, oli lisensiaatti ja valmisteli väitöskirjaa ranskan kielen ja kirjallisuuden alalta. Miten tuon asian todella on, se jää arvoitukseksi. Mutta oli niitä pohjoisia reservejä ennenkin…

24 kommenttia:

  1. Henkinen pitkälle kehittynyt toiminta ei paikkaa katso. Kyse on enemmän henkisestä maastosta jossa ihminen universumissa oleilee. Sisällä kuohuvat ideat, pyrkimykset ja luova toiminta korvaavat heillä monia puutteita elintasossa ja ympäröivän yhteiskunnan tarjolla olevissa palveluissa. Heillä henki on suurempi kuin materia. Erakoita on kaupungeissakin. Kyse on siitä millainen yhteys ihmisillä on ystäviinsä ja muihin lähipiireihin.

    Hiukan arveluttaa nykyinen meno. Osaavatko nykynuoret irtautua kaveripiirinsä vaikutuksista? Hyvin monet näyttävät tarvitsevan kiinteän kontaktin ystäviinsä ja myös heidän hyväksyntänsä ratkaisuilleen ja toisaalta omaksuvat niitä asioita mitä he tekevät. Se ei muodosta nuoresta itsenäistä aikuista joka tekee omat ratkaisunsa.

    VastaaPoista
  2. Opiskelin ranskaa yläasteella ja lukiossa ja joitain kursseja myös yliopiston kielikeskuksessa, mutta varsinaisesti opin puhumaan vasta oltuani 8 kuukautta töissä Pariisissa. Se ranskan R on useimmille suomalaisille vaikea oppia, ja itsekin olen kamppaillut sen kanssa vuosikymmeniä. Jollain tavalla olen oppinut sen, mutta sen onnistuminen puheessa on edelleen vähän tuurista kiinni, eikä tule vieläkään tuosta vain itsestään. -- Toisin kuin monet Suomessa luulevat, itsekin kauan aikaa, saksan R on hyvin lähellä ranskan R:n lausumista, joissain saksan murrealueilla käytännössä sama. Kun katson saksalaisia poliisisarjoja, harjoittelen samalla ääneen sen saksalaisen/ranskalaisen R:n lausumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ärrä Ranskassakaan ole joka paikassa samanlainen. Se opeteltu on lähinnä pariisilaiskieltä. Suomessa aiemmin opetettu englantikin oli jonkinlaista Oxford-Cambridge-kieltä. Kun kuuntelee ei-yläluokkaista puhetta ei välttämättä ymmärrä mitään. Nykyisin opetusta on ilmeisesti höystetty amerikanismeilla.

      Poista
    2. Työtoverillani - Reijo nimeltään - oli alle kouluikäinen poika jolla oli vaikeuksia r-kirjaimen kanssa. Sitä sitten opeteltiin. Kerran saunassa poika hoki Rrreijo Rrrreijoo Rrrreeijo... jolloin isä hermostui ja sanoi: "Älä koko aikaa mun nimee hoe, hoe välillä vaikka perse." Samassa saunaan astui Reijon vaimo, siis pojan äiti, ja poika jäi tuijottamaan häntä. Sanoi sitten että "mahtava perrrse..."

      Ps. Lisättäköön tähän, ettei Retsen vaimo mitenkään lihava edes ollut, mutta pikkupojan silmin tietysti joistain kohdin huomattavan paljon pulleampi kuin hän.

      Poista
  3. Kasari oli keskustelussa perheessämme hiljan.

    "Keskustelu" liittyi määritelmään: missä kulkee paistinpannun, kattilan ja kasarin raja. Epäilin, että kannessa.

    Otin ulkopolitiikan käyttöön: se on sama kuin jos kysyisi, missä kulkee Venezuelan, Kuuban ja niiden asioista päättämään havittelevien suurvaltojen (= kasarin kannen asia) vallan raja (Kiina, Venäjä, USA).

    Katselin illalla kun TV-ruudussa oli kaksi merkittävää puhuvaa päätä: Nykyinen kulttuuriministeri ja entinen kulttuurin "keisari", OPM:n kansliapäällikkö (Numminen).

    Kun noihin lisää Pohjanmaalla syntyneitä nykypäivän naispoliitikkoja (Jäätteenmäki, Urpilainen...), on turvallinen olo.

    Olen aika varma, että nuo naiset tietävät todellisessa elämässä mikä on kasari.

    Minulle asia ei ole auennut, mutta Suomelle tuo Venezuelan asia on lankeamassa.

    Onhan maamme tällä viikolla nimetty mukaan YK:n ihmisoikeusneuvostoon 3-vuotiskaudeksi.

    Kumpikohan selkeää ensin.

    Kasari vai Venezuela?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikse mene niin että kattilalla on korvat ja kasarilla ja paistinpannulla kahva?

      Poista
    2. Seinillä ne korvat on (muuallakin kuin diktatuureissa): https://www.youtube.com/watch?v=JCA9ftvvSrw

      Poista
    3. Pienillä padoillakin on korvat.

      Poista
    4. Ns. toisen sortokauden aikana Suomen kenraalikuvernöörinä oli Seyn. Silloin sanonnalla ’seinillä on korvat’ oli kahtalainen merkitys.

      Poista

  4. Höökivaunuista. Hyökkäyksestä pitäisi puhua eikä puolustuksesta. Piti oikein katsomani että istuivatko isosemme puolustus vaiko sittenkin hyökkäys- etemis- edistystrendejä koillistamassa. Eivät. Puolustamassa ne istuivat keskiviikkona Hesarin seminaarissa.

    Torstaina Marin kai jo hyökkäsikin, mutta piiloon. Huonoa säätä, ilmastoa pakoon kapitalistipiirien julistamaan korjaussarjaan eli sallikaan meidän investoida maa ja maanääret puhtaiksi -ja omistuksiksemme. Pörssien Valiot ja varainhoitovaliot ovat jo itsensä valinneet. Suomi jäi kelkasta toisten pussiin -rahapussiin. Loputkin meiltä menee kun taas havahdumme mallioppilaiksi priimusviiksikkomme perässä.

    Uudella rahaotteella rauhantöissäkin saadaan mitä vain aikaiseksi (kuten sodista jo näyttöäkin). Asiasta raportoi Tooze vaikka tuossa Atlanticissa ja ylt´ympäri älypuheluissa. Kuin kiivailijaprofeetta konsanaan.

    Eipäs täällä Kemppisellä muuten olla juurikaan mainittu niistä TV-töllöille vilauteltavien Maanpuolustuskurssien olettamuksia eikä keskusteluita. Arvaan että tärkeilyä, salaseuraishömpötystä. Perhana, ei edes Jussi Niinistön pontevaa ja potraa suojeluskunta-ministeri aikaa.
    No minä kerron tämänpäivän lehdestä.

    Saab vahvistaa Tampereellla ja kaipa kohta Pirkkalassakin. Olisi W perheestä muutakin. Nuo maailman pörssit kuin johdatuksesta, tai sattumalta ovat nytkähtäneet myös W eli nosto asentoon. Tähän koukkuun eli kuin hankoon (malli Kaarle IX) pitäisi tarttua -ja nousta uppolus-pulputuksestamme. Bileet Tamminiemeen.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  5. Kasaria minäkin joskus ihmettelin, mutta se aukeni, kun luin vaikkapa ysäri-lookista. Saikkua en ole ennen nähnytkään, kuulluutkaan, johtuu kai siitä, etteivät opettajat olleet koskaan poissa työpaikaltaan. Minä sain kerran viikon sellaista saikkua, kun ääni katosi, mutta en tietenkään voinut jättää rakkaita oppilaitani, vaan kirjoitin taululle, mitä heidän tuli tehdä. Silloin ei vielä ollut piirtoheittimiä. On sitä ollut tyhmä.

    Erehdyksiä ja onnenpotkuja, niistähän se elämä koostuu, välissä sentään enimmäkseen tasamaata. Onpa niistä selvinnyt. Mutta "jäädä maalle" - ei ikinä! Mikään ei ollut masentavampaa murrosikäiselle kuin marraskuinen, vähäluminen kynnöspelto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä saikku oli yhtä kuin tee, sanoipa isävainaa myös että nyt tsajua juomaan.

      Sairaslomalyhenne saikku on sitä samaa, laiskojen kielenlyhentelyä kuin nämä kasarit ja ysäritkin (ym ym) ja vanhan korviin kuulostavat äärimmäisen typeriltä.

      Eva Tigertstedillä on ylellä ohjelma Klasariparatiisi. Kuulin sen aluksi kalsariparatiisiksi.

      Poista
    2. Solidaarisuus on kaunis piirre. Omalla työpaikallani saikuttajia (ts. ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti sairauslomalla) riittää, mikä lisää muiden työtaakkaa, koska sijaisiahan ei tietenkään palkata. - Osa porukasta on tosin esimerkiksi myös saitsulla ja aika usein saigonillakin.

      Missä muuten mahdoit opettaa?
      Meillä oli kyllä jo 1970-luvulla ("seiskarista" ei sentään puhuta) luokkahuoneissa piirtoheittimet. Ja kun siirryin peruskoulun viidennellä luokalla upouuteen koulurakennuksen, oli jo valkotaulutkin, joihin sai kirjoittaa värillisillä tusseilla...

      Poista
    3. 18 ensimmäistä vuottani opetin vanhassa arvokkaassa, yli tuhannen oppilaan koulussa Tampereella, mutta katsos Anonyymi, aloitin jo esihistoriallisella kuusikymmenluvulla, jolloin ei vielä ollut peruskouluakaan, alussa ei edes nauhuria kieltenopettajan käytössä, oli vain opettaja ja liitu. Lauluja sentään opetin englanniksi ja ruotsiksi. Keskikoulu ja lukio olivat samaa koulua, siksi se oli niin suuri ja kai siksikin, että se oli valtion koulu. Kun lopetin Tammerkosken lukiossa, käytössä oli jo kielistudiokin, mutta ei se ollut kalliin hintansa arvoinen.

      Poista
    4. Kielistudio toimi. Mitä sitten lie maksanutkaan. 70-80-luvuilla peruskoulun ja lukion käyneenä sanon.
      Rakentamisen hinnasta, myöhemmän työurani pohjilta: eräänkin muutaman kymmenen miljoonan yliopistoprojektin rakentamisen kokonaiskustannukset, kalliine erikoistiloineen, studioineen ja laboratorioineen, oli samaa luokkaa kuin rakennukseen töihin tulleen porukan vuoden palkkakustannukset. Että kyllä ne yhteiskunnan toiminnot yleisesti ovat ne, jotka varsinaisesti maksavat. Asialliset työvälineet ja työtilat tekijöille ovat välttämättömiä kustannuksia, joista säästäminen tulee pitemmän päälle kalliimmaksi, tehottomuutena.
      Firmoissa tämä tajutaan, julkisella puolella ei aina.

      Poista
    5. Toimihan se kielistudio tarkoituksenmukaisesti, jos opettaja osasi sitä käyttää ja jos hänellä oli puhumiseen tarkoitettuja ohjelmia. Yleensä niitä oli liian vähän ja usein ne olivat pelkkiä mekaanisia muuntotehtäviä. Pelkkään kuunteluun riitti yksi Tandberg luokassa, kun niitä kielistudiossa oli 30-35, rakenteet päälle. Studiossa tietysti pystyi paremmin keskittymään.

      Seuraavaan kouluuni hankittiin langattomat kuulokkeet sen jälkeen kun kielistudio oli mennyt rikki, lopullisesti, ja poistettu käytöstä, ja niillä kuulokkeita sujuivat yo-kuuntelutkin turvallisesti. Hyvin ohjattu parikeskustelu ja oppilasjohtoinen kysely luokassa toimivat kyllä puhumisen kynnyksen pmadaltajana.

      Poista
  6. Mielenkiintoinen pohdinta siitä, milllaista olisi ollut elämäsi, jos et olisikaan lähtenyt opiskelemaan. Samalla tulee mieleen se, että hiukan liioittelet vastakkainasettelulla. Maailmassa on muitakin vaihtoehtoja kuin jäädä kotipaikkakunnalleen erakoksi. Kuitenkin kaikkein tavanomaisin oman ikäluokkasi akateemisten ratkaisu oli palata takaisin maakuntaan ja ryhtyä siellä harjoittamaan akateemista ammattia. Jos olisit tahtonut, olisit ihan ongelmitta voinut valmistuttuasi hakeutua nimismieheksi tai tuomariksi Etelä-Pohjanmaalle tai perustaa Seinäjoelle asianajotoimiston. Nyt olisit todennäköisesti maakunnallisesti tunnettu paikallishistorioiden tai paikallista elämäntapaa kuvaavien novellien kirjoittaja ja useiden kirjallisten seurojen ja kotiseutuyhdistysten kunniajäsen (tai niistä kovalla metelillä erotettu). Samalla sinua pidettäisiin yhtä outona tyyppinä kuin kuvaamaasi erakkoa.

    Meillä kotipitäjässä tällainen henkilö oli kirkkoherra. Hän opiskeli kuulemma venäjän kielenkin suoraan kieliopin ja sanakirjan avulla ja kirjoitti äärimmäisen oppineen ja perusteellisen seurakunnan historiateoksen, jota myöhemmin jaettiin kirkon eteisessä ilmaiseksi, kun kirjaa olivat varastot täynnä.

    VastaaPoista
  7. Jjahhap. Kasarimusa on mukavata. Helmi 88,6 MHz ja Kasari - vähän enemmän mekalörtsyjä.

    Kaffepannukin "juttelee".

    Eräs kuulkaa kuuli ääniä, lattiakaivosta. (Mikä on lattiakaivos?) Alakerran remontti menikin uusiksi.

    Hambbangipua oli. Poistossa kävin. Viileää ja rauhaisaa kuin pistaasijäätelö rommitotin avittamana.

    Mikko Perkoila Säästön hinta.

    VastaaPoista
  8. Tuo kasari saattaa olla lapsuudenkaverini suunnittelema. Hän kuoli valitettavasti jo alle 50-vuotiaana. Autoinsinööristä tuli yksi Hackmanin johtajista. Rakensin hänen kanssaan majan kansakoulun ulkorakennuksen taakse erilaisista jätemateriaaleista. Teimme siihen valotkin yhteiskoulun rakennustyömaalta keräämiemme sähköjohdonpätkien avulla. Ehkä "ymmärsimme" jo silloin kierrätyksen idean...?

    VastaaPoista
  9. Saksalaiset ovat tosiaan hyvin palkitsevia, jos puhuu heidän kanssaan vähänkin saksaa. Oltiin joskus tulossa junalla Salzburgista Müncheniin. Osuimme puheisiin saksalaisrouvan kanssa joka oli kovasti kiinnostunut suomalaisista luonnonmarjoista. Vaimo oli onneksi edellisenä talvena joutunut oman kiertävän erityisopettajan toimensa ohessa opettamaan saksaa pienessä sivukoulussa, vain sillä perusteella että oli lukenut pitkän saksan. Oppikirjassa oli juuri käsitelty marjoja. En muista mistä siinä yhteydessä rouvilla oli puhe, mutta itsekin lausuin yhden vuorosanan: "Dreissig" josta rouva vallan innostui: "Hänkin puhuu hyvin saksaa!"

    VastaaPoista
  10. Muinoin Helsingin Alppilassa raitiovaunu kolmosen silloisella ns. viiden minuutin pysäkillä saksalainen turistibussi pysähtyi ajoradalle kohdalleni pysäkkilaiturin kaiteen taakse, kuski veti sivuikkunan auki ja kysyi: "Hotel Olympia?".
    Helppo nakki. Viittasin Brahenkentän suuntaan Urheilutalolle ja hotelli Olympialle johtaviin raitiovaunukiskoihin ja huusin takaisin niin, että varmaan matkustajatkin kuulivat:
    "Strassenbahnlinie, geradeaus, vorwärts, nächste haltestelle, bitte!"
    Kuski kiitti ja veti naamansa hymyyn, ja kun linjavaunu lähti lipumaan ohitseni, huomasin, että hymyä riitti joka penkkirivillä.
    En vieläkään käsitä, mistä selkäytimestä sillä tavalla reagoin vailla turhia krumeluureja. Pitkä saksa oli takana, mutta pölyttynyt ja käyttämätön. Ei ole enää. Saksalaisturistien katseet lämmittävät mieltäni vieläkin. Ja mitä nyt pysäkillä olleiden muiden suomalaisten katseet minussa herättivät. . . arroganssia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noo... kielitaito on hyväksi. Unkarilaisseurue jolle annoin joskus Lasipalatsin nurkalta ohjeet Temppeliaukion kirkolle kömpelösti mutta ehkä ymmärrettävästi lähti ainakin oikeaan suuntaan Arkadiankatua pitkin: Körülbelul kétszás méter azt a utca, ott jobra és szâs méter utan ott á templom. Unkaria paremmin osaavat huomaavat noin parikymmentä virhettä, tiedän.

      Poista
    2. Toisaalta kielitaidolla - ei, vaikka osaisi 12sta eri kieltä - ei ole paljoa hyötyä jos se, jolta kysyy, ei osaa niistä yhtäkään.

      Poista
    3. Tärkeintähän on vain osata "pyhää" pakkoenglantia, mikään muu ei ole Suomessa tätä nykyä sallittua.

      Poista