Sivun näyttöjä yhteensä

20. heinäkuuta 2021

Kansa lauloi



 

Kun tultiin asian viereen, olen hiukan tarkistanut ajatuksiani. Usein ylistämääni kirjallisuuden lajia ”essee” ei tarkemmin katsoen ole olemassakaan.

 

Pohjoismaiden paras esseisti oli Frans G. Bengtsson ja Suomen Yrjö Hirn. Toiseksi paras oli meillä Tuomas Anhava.

 

Termi tukeutuu vanhentuneeseen ajatukseen kirjallisuudentutkimuksesta. Jos puhe li kirjallisuudesta, mutta teksti ei ihan sopinut yliopistolla sinä vuonna vallinneisiin ajatuksiin ”tutkimuksista”, haukkumasanana otettiin käyttöön ”essee”.

 

Mutta kun esimerkiksi musiikin tutkimus on aivan O.K., koska musiikin rakenteet ja niiden käyttötavat ovat hyvinkin vaikeita, erikseen opeteltavia asioita, tuollaisen tekstin ja elämäkerran oikukkaana yhdistelmänä voi syntyä erinomainen essee-luonteinen teossarja, kuten Tawaststjernan erinomainen Sibelius-elämäkerta. Siinä taitelija ja hänen musiikkinsa on sovitettu aikakauden ja aikalaisten yhteyteen, mikä on epätieteellistä.

 

Josta johtuu mieleeni, että tuttavani Matti Suurpää, voisi kerskata todella pitkällä suvulla, koska esi-isä Lari Suurpää näkyy olleen Turun piispana ainakin vuonna 1501. Hänen täyskaimansa puolestaan opettaa professorina musiikkia. Ja Säkkijärvellä oli Suurpäälä, jossa ei kuulemma laskettu kevytmielisesti leikkiä sukunimistä.

 

Otsikon kirjasta olen sanonut tässä blogissa usein, että se ei ole poikakirja eikä seikkailukirja, vaan harvinaisen mainio historiallinen romaani, jossa sankarit vaeltavat myös idäntietä eli nykyisen Venäjän suuria jokia.

 

Ruotsalaisilla on tapansa. Harvinaisen pyykevä eversti kuuluu vastanneen sen laihan kuninkaan (Kustaa V) murahdettua everstistä, että onpa lihava:” Kuninkaallinen ruotsalainen kateus”, den kungliga Svenska avundsjukan.

 

Bengtssonilla oli sama ongelma kuin kirjoittajan loistavalla Carl Grimbergillä ja kirjoittajana oikein viihdyttävällä Herman Lindqvistilla, jotka hekin penkoivat menneisyyttä: he menestyivät ja saivat suosiota, mikä on Ruotsissa joskus suuri synti. Bengtssonkin oli vain vaivainen lisensiaatti eikä siis edes Lundin tohtori, vaikka olisi pitänyt.

 

Hän on tehnyt eläväksi ja ymmärrettäväksi historiaa enemmän kuin juuri kukaan ja harhautumatta omahyväiseen päähänpistojensa palvontaan, kuten saksalaisen Spengler ja britti Toynbee – ja taisi H.G. Wellskin luulla vakavissaan keksineensä viisasten kiven.

 

Aivan riittävä syy opetella hyvin ruotsia on hankkiutuminen käsiksi Bengtssonin esseevalikoimaan ”Silversköldarna” ja ”De långhåriga merovingerna”. Menneisyys elää niin että vinkuu. Frans G. kirjoitti asiantuntemuksella ja taidolla, johon The New York Review of Booksin ja The New Yoerkerin ja London Review of Booksin kirjoittajat yltävät vain harvoin. Itse Olof Lagercranz, sukupovea nuorempi mies, on pikkuisen puiseva ja piipittävä Bengtssoniin verrattuna.

 

Vertauskohdat ovat kovia. Friedell ja Elias Canetti olivat ”esseistäkä”, samoin tarkkaan katsoen W.G. Seebald ja – Voltaire. Ja Montesquiou. Ruotsista toinen hyvä, ihan muistiin: Alf Henriksson, jonka ”Antikin tarimoita” ei ole hetikään ainoa suurkulttuurin elävöitys ja joka oli Bengtssonin tavoin erinomainen kääntäjä, kaiken kukkurksi.

16 kommenttia:

  1. "[Grimberg ja Herman Lindqvist] menestyivät ja saivat suosiota, mikä on Ruotsissa joskus suuri synti."

    Pitää täysin paikkansa. Peter Englund kirjoittaa jättimenestyksen aikoinaan saavuttaneen Poltava-teoksensa (suomennettuna kirjan nimi puristisen fennomaanisesti "Pultava") uusintapainoksen jälkisanoissa (suom. 2020) seuraavasti:

    "Mainittakoon, että viime aikoina kirjoitetut epäakateemiset ruotsalaiset historiateokset olivat tuohon aikaan [1989] jossain määrin harvinaisia. Ruotsin yliopistojen historiantutkijat ovat aina vaalineet vahvaa virkamiesidentiteettiä, ja kirjoittamista niin sanotulle tavalliselle kansalle pidettiin hiukan sivistymättömänä."

    Tuon koin itse lukiessani nuorena Ingvar Anderssonin jo silloin vanhan Ruotsin historian tyylillisesti rahisevan kuivakiskoista tekstiä. Eikä esimerkiksi monille opiskelijapolville tutuksi tullut paksu kaksiosainen "Carlsson - Rosén" sekään mitään varsinaista lukuintoa herättänyt. Tulivatpahan asiat selkeästi esitettyinä kuitenkin selviksi. Minulla on (maallikko)käsitys, että lundilainen ns. Weibullien koulukunta oli suuresti edistämässä tuonkaltaista "ultrapositivistista" historiointia, joka ei juuri antanut tekstille ja lukijalle hetkenkään tilaa hengähtää. (Pääasiassa 2010-luvulla julkaistu Norstedts-kustantamon Sveriges historia on sitten jo kokonaan toista maata, kunhan vain jaksaisi kahlata läpi sarjan tiiliskiveä paksumpia kahdeksaa osaa). Samankaltaiset piirteet ovat kyllä lyöneet leimansa monien muidenkin maiden historioitsijoiden kynänjälkeen (esim. Neuvosto-Virossa Raimo Pullat!), eikä se kovin vierasta ole ollut suomalaisellekaan "vakavaksi" luonnehditulle historiankirjoitukselle.

    Vahinko muuten, että Peter Englundin trilogiaksi suunniteltu Erik Dahlbergh -sarja näyttää jäävän kahteen osaan. Jossain Jörn Donnerin kirjassa Englund oli valittanut D:lle tuntevansa itsensä nykyisellään laajemman tekstin laatimisessa "henkiseksi eunukiksi".

    VastaaPoista
  2. "...Suurpää voisi ylpeillä suvulla..." Arvioidaan, että Suomessa olisi 1400 luvulla ollut ehkä parisataatuhatta asukasta. Nykyisin elävällä pitäisi olla samassa sukupolvessa silloin olla tuo määrä esivanhempia. Aivan näin se ei todellisuudessa ole, mutta kuutisensataa vuotta sitten valtavan suuri määrä kuitenkin. Tuskin löytyy nykyihmistä, jolla ei olisi merkkihenkilöitä esivanhemmissaan. Kaikki voivat siinä mielessä olla aivan yhtä ylpeitä.

    VastaaPoista
  3. Musiikilla ei ole teoriaa. Ns. musiikin teoria on vain musiikin työkalupakki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on sellainen teoria, että värähdysmäärän eli taajuuden suhteesta 1/2 syntyy puhdas oktaavi, suhteesta 2/3 puhdas kvintti ja suhteesta 3/4 puhdas kvartti; ja että historiassa ei ole eikä siihen tule kulttuuria, jonka jäsenien mielestä nämä intervallit eivät olisi jotenkin perustavampia kuin muut.

      Jos ette kerro kenellekään, saatoin kouluaikoina lukea jostakusta Pythagoraasta, joka oli keksinyt melkein saman teorian.

      Tämän teorian myöntäminen todeksi ei vähennä etnomusikologian monimuotoisuutta eikä helpota sen kummemmin uuden musiikin tekemistä kuin vanhan esittämistä mitenkään.

      Rytmistäkin minulla on teoria, mutta en kerro sitä tässä, koska se paljastaisi, että pidän monia keskustelijoita kulttuurisina vihollisina.

      Poista
    2. Niin, jos unohdamme tasavireisyyden ja puhtaan virityksen eron. Ja yliäänisarjoissa matematiikka lähtee sitten menemään vähän vinoon eli siis musiikissa soiva sävel on mielenkiintoinen sarja säveliä tai ääniä.

      Jos puhuisimme kuulemisesta, mitä emme tee, koska se on niin vaikea asia, minusta on kiinnostavaa, että korva erottaa sävelten suhteen eli intervallin mutta tottuu nopeasti absoluuttisen sävelkorkeuden heittoihin - olen itse kuunnellut luonnossa Vivaldia soitettuna virityksellä A on 415 eikä 440. Väitteen mukaan säveltaso on pikku hiljaa noussut.

      Poista
    3. Niin, jokaisessa kitarassa on kuusi viritysjärjestelmää ja jokaisessa viulussa neljä.

      Orkestereiden A-tasoja on ollut ällistyttävän monia, ihan viime vuosinakin, mutta etenkin aikaisemmin. Pariisin oopperan virityshaarukka antoi ääneksi 423Hz vuonna 1810, 432Hz vuonna 1822 ja 449Hz vuonna 1855:

      https://en.wikipedia.org/wiki/Concert_pitch

      Poista
    4. Käsittääkseni myös tempo on vuosisatojen kuluessa muuttunut, näin olen jostain lukenut. Suunta on siis ollut hitaampaan eli ennen kappaleet soitettiin nopeammin. Se lienee ollut melko haastavaa vaativammissa viulusooloissa.

      Mutta minähn en tieäd asiasta mitään ja olisin hyvin yllättynyt jos osaisin yhtäkkiä soittaa pioanoa.

      Poista
    5. Samat sanat. Jos jonain aamuna suihkussa yht'äkkiä alkaisin laulaa kuin Pavarotti, niin kyllä ällistyisin.

      Poista
  4. Ruotsalaiset ovat harmitelleet, että heillä ei ole kansalliseeposta, kun Runebegkin oli suomalainen. Sellaiseksi on ehdotettu mm. Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarjaa, Utvandrarna tai Selma Lagerlöfin Peukaloisen retken villihanhien seurassa, Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige, joka Topeliuksen Maamme-kirjan tapainen tai Frans G. Bengtssonin Orm Punaista, Röde Orm, kaikki kansan suuresti rakastamia ja kansaa tai maata eri tavoin kuvaavia. Minulle Ormista jäivät päällimmäisinä mieleen seikkailut, mutta kaikkinensa uroteot ja retket lienevät historiallisesti paikkansa pitäviä tai ainakin mahdollisia.

    Bengtsson oli kiivas natsien vastustaja, ja kun norjalaisesta kustantamosta tiedusteltiin saksalaisten vallattua maan, saako hänen Ormiinsa tehdä muutamia poistoja ja "parannuksia", Bengtsson vastasi, että hänen kirjastaan ei saa poistaa sen paremmin pilkkua kuin juutalaistakaan ja että sitä ei saa edes kääntää norjaksi niin kauan kuin uudet isännät siellä määräilevät.

    Tuomas Anhavan esseitä luin vastakkoin, ja erinomaisia olivat. Nuo merovingit ja Silversköldit ovat jossain kirjahyllyssä, mutta eivät ole koskaan oikein innostaneet, kun en ole mikään historian harrastaja, valitettavasti. Ehkä pitäisi vilkaista.

    VastaaPoista
  5. Eipä taida olla "kansalliseeposta". Keskeisimpiin selittäjiin kuulunee se, että eipä Ruotsilla vanhana kuningaskuntana liioin ollut mitään nation-building-vaihettakaan, vaikka nationalistinen kansallisromantiikka Ruotsissa muuten kukoistikin, minkä vieläkin visuaalisesti havaitsee Djurgårdenin länsipään tienoilla. (Ennen tätä maaliskuussa 2020 alkanutta vaihetta oli tiedotusvälineissä mainintoja, että Hazeliuksen Biologinen museo, joka hahmossaan jäljittelee skandinaavisen sauvakirkon pystypiirukonstruktiota, suljettaisiin pysyvästi.)

    Hiljattain kuollut antropologi Tapio Tamminen toi (ruotsalaisiin historianäkemyksiin tukeutuen) Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassaan Kansankodin pimeämpi puoli esille, että koko yhtenäisen "viikinkinkulttuurin" olemassaolo historiallisena ilmiönä voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Tuskinpa siis niitä Orm Punaisen seikkailuja kannattaa historiallisesti paikkansa pitävinä pitää; mistäpä sellaiseen lähteitäkään. Ovatpahan "vain" Frans G. Bengtssonin sinänsä kiehtovaa historiallista fabulointia.

    Jos sitten kuitenkin pitäsi jokin teos Ruotsissa nostaa "kansalliseen" asemaan, niin kävisiköhän sellaiseksi Esaias Tegnérin Frithiof saga /Fritiofin taru, joka ilmestyi jo 1825.

    Lopuksi rupean hiuksia halkomaan: Se Topeliuksen levinnein teos on nimeltään Maamme kirja (Boken om vårt land). Jos se kirjoitettaisiin Maamme-kirja, kirjan nimen pitäisi olla Maamme, mitä se ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Orm on tietenkin fantasiaa, mutta jotain yleistähän tiedetään siitä, missä päin viikingit mellastivat, mitä tekivät, mitä saivat saaliikseen, miten liikkuivat ja sellaista, Ja on jopa olemassa jonkinlaisia "lähteitä", islantilaisissa saagoissa on kuvauksia noista sotaretkistä. Ja eivätkös irlantilaiset munkitkin kirjanneet joitakin tapahtumia?

      Poista
    2. Ellen ihan väärin muista, niin viikinki-termi ei esiinny vanhoissa lähteissä, vaan se on paljon myöhäisempää perua. Eli he joita nyt nimitämme viikingeiksi tunnettiin silloin eri nimillä.

      Tämä ei tietenkään tarkoita, että tarut ja kertomukset olisivat tuulesta temmattuja. Mielenkiintoinen on esim. rus-nimen tapaus: ensin ruotseja, nyt venäläisiä. Tosin Lennart Meren mukaan Bolgarissa vierailleet rusit olivat virolaisia - eli ajankohta huomioiden myös suomalaisten ensi-isiä. Tuntomerkitkin täsmäävät, sillä arabialainen tutkimusmatkailija kuvaa heitä epätavallisen salskeiksi, komeiksi, urhoollisiksi - ja vaaleiksi.

      Tapsa




      Poista
    3. Viking-sana esiintyy kyllä saagoissa, mutta se tarkoittaa tekemistä, ei tekijää. Usein sanotaan nuoresta miehestä, että "han låg i viking" tai "låg i viking och härnad" kesäaikaan mutta talveksi palasi kotiin isän luo suuren saaliin kanssa, toisin sanoen oli mukana ryöstöretkellä, "merirosvona". Joskus käytetään nimitystä "vikingr" sotaisiin meriretkiin osallistujista.

      Muualla päin puhuttiin esimerkiksi norrmanneista, kuten niistä pohjanmiehistä, joista Normandia on saanut nimensä. Paikannimistössä on paljon skandinaavista perua, mm. englannissa -by -loppuiset kuten Derby ja ranskassa -bu, -but ja -bec -loppuiset, kuten vaikkapa Proustin kuvitteellinen Balbec Normandian rannikolla.

      Poista
    4. Kiitos mielenkiintoisesta infosta!

      Normannithan siirtyivät 1000-luvun alussa Ranskasta Britanniaan sakseja sortamaan... Tosin germaaniset saksit ja anglit olivat itsekin muuttaneet saarelle vasta muutama vuosisata aiemmin. Miten lie kävi vielä alkuperäisimmille asukkaille, kelttejäkö lienee.

      No, hyvää kuitenkin ettei Robin Hoodia lukenut maailman nuoriso oppinut pitämään viikinkejä ilkeinä sortajina, jonkinlaisina esinatseina...

      Tapsa



      omahyväisinä sortajina...

      Poista
    5. Jatketaan nyt vielä, kun The Norman Conquest 1066 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka muistan. Sen johtaja William the Conquero oli viikinkipäällikkö Rollon jälkeläisiä, mutta mukana oli muitakin ranskalaisia kuin norrmanneja. Silloin englanninkieleen tuli taas ryöpsähdys ranskan sanoja kieltä rikastuttamaan entisten lainojen lisäksi. Ja geeniperimän monipuolistamista. Islantiin naimisiin mennyt kirjailija kertoo, että miehen kaverit pitivät hänelle geenibileet kiittääkseen häntä islantilaisen geeniperinnön rikastamisesta!

      Ishiguro on kirjoittanut viimeisimmässä "Haudatussa jättiläisessään" (minusta kokonaisuutena huononpuoleinen, ikävystyttävä) kelttien ja saksien välisistä ristiriidoista ja yhteenotoistakin kuningas Arthurin jälkeisenä aikana. 80-luvulla autoilimme usein Brittein saarilla, ja Walesin rajalla -Chesterin kaupungin vanhassa muurissa oli metrin kokoisin kirjaimin spreiaus: GO HOME, SAXONS! Jonkun keltin aikaansaannos? 1500 vuotta saksien saarelle tulon jälkeen. Onko kansojen yhteensulautumisen oltava noin vaikeaa?

      Poista
  6. Kirjan laadun (poikakirja, seikkailukirja, muu, mikä) suhteen ei lukijalla liene suuria oletuksia vaan termi koskee vain markkinointi- ja kustannusorganisaatioita joka on tottunut sortteeraamaan tuotteita eri värisiin laatikoihin.

    Tämä on sitten johtanut lukevan yleisön eräänlaiseen itsesensuuriin välttämään nimikkeitä jotka "eivät hänelle kuulu", ja jopa tätä enemmän johtanut tulevia kirjailijoita valitsemaan laatikon johon he tekosensa suuntaavat.

    Kun olin penska, luin kaiken jossa oli kirjaimia, Aku Ankasta Raamattuun.

    Näin ei synny mitään uutta. Kun ystäväni keksivät musiikkia bändille nimelta Piirpauke, heidän ongelmansa oli ensimmäisen levyn teon jälkeen että platalle ei ollut levylaareissa omaa koloa. Se ei ollut rockia, jazzia tai kansanmusiikkia.

    Onneksi sitä ei siivottu koneistosta.

    VastaaPoista