Sivun näyttöjä yhteensä

7. joulukuuta 2019

Ihmeellinen elämä




Hakukoneen mukaan Rauman seminaarin kirjastosta oli poimittu vuoden 1911 painos Sari Heinämaan julkaisusta ”Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä”. On todella mahdollista, että tämä on Suomen kautta aikain luetuin kirja. Sen 30. painos näyttäisi ilmestyneen 1969 ja se näyttäisi olleen jokseenkin pakollista luettavaa maan kansakouluissa.

Defoen Robinson Crusoen sytyttävästä vaikutuksesta kaikenlaisiin lukijoihin ei puutu lausuntoja. Kokeilin itsekin. Poikani oli ehkä 5-vuotias, kun jätin hänet autiolle saarelle. Saari oli suuruudeltaan kaksi tai kolme neliömetriä ja sijaitsi kymmenen metrin päässä kesämökkimme rannasta. Itse soudin kauas pois – viiden metrin päähän. Ymmärsin että tuo tupas on edelleen perheväen puheessa ”Robinson Crusoen saari”, milloin on veden yläpuolella. Saimaan vedenkorkeus vaihtelee.

Jatkuvasti kirjoittaan ”minuuden kehityksestä”. Siinä yhteydessä viitataan Augustinuksen tai Rousseaun Tunnustuksiin tai suorastaan päälähteeseen, joka on Abelardin ”Kertomus onnettomuuksistani” (Historia calamitium) noin vuodelta 1100, aikakauden kuuluisimman oppineen kirjoittamana ja höystettynä kaikkeen historiaan kiinteästi sijoittuneella kirjeenvaihdolla kauniin Heloisen kanssa.  Nämä kaksi ovat pari, onnettomat rakastavaiset.

Osattiin ennenkin. Kirjoittajalta vietiin kivekset. Aidoksi otaksutun kirjeenvaihdon mukaan suhde saikin filosofisemman sävyn tuon jälkeen. Lukijan tulee tietää, että kuohitseminen oli hyvinkin yleinen varotoimi muun muassa Itä-Roomassa ja sitten turkkilaisten valtakunnassa.

Robinson Crusoen nerokkuus on minä-kerronta. Mika Waltari vei tämän tekniikan Suomessa hyvin pitkälle. Malleja saattoivat olla Tolstoi, Goethe (Wilhelm Meister ja myös nuori Werther kärsimyksineen) mutta tuskin de Chateaubriand, vaikka se lienee kuulunut filosofian maisteri Waltarin kurssivaatimuksiin samoin kuin Stendhal.

Joka tapauksessa jopa Rajala on sivuuttanut sen, että Waltarin loistelias sarja Sinuhesta aina viimeisiin roomalais-tarinoihin, huippuna (minusta) ehkä Johannes Angelos, on syvästi epähistoriallinen ja epäuskottava. Kertomus minän ja maailman törmäämisestä syntyi ylimalkaan vasta 1500-luvun lopulla. Islantilaiset huiput (Poltettu Njal ja Kalju Grimrinpoika) ovat tapahtumainkuvauksia. Mielen sisään löysivät tien Cervantes ja näytelmissä Shakespeare. ”Omaelämäkertoja” olivat tietenkin niin monet runot, kuten kaikkein parhaat, Jobin kirja ja Catulluksen tunnettu tuotanto.

’Minän’ nostaminen suoraan päähenkilöksi ja moralisoimaan virheillään ja erehdyksillään oli Daniel Defoen suuri oivallus. Defoe oli ylittämätön kirjailija, koska hän kirjoitti mitä vain, milloin tahansa, ja aina rahasta. Hänellä on monta sataa julkaisua, ja mitä villimmin hän valehtelee, sitä kiihkeämmin hän vakuuttaa kaikkea kertomaansa todeksi. ”Ruttovuoden päiväkirja” on uskottavuudessaan järkyttävä – ja kiireessä keksitty.  Eikä aikalainen Samuel Pepys keksinyt tätä kirjallisuuden lajia. Hän kirjoitti vaimoltaan salaa suuremmista ja etenkin pienemmistä seikkailuistaan ja loi kuin vahingossa kuvan tuo ajan ihmisen pääntäytteestä.

Mutta Robinson Crusoe toteutti sen missä 1900-luvun kirjallisuus epäonnistui: kaksi kovaa vastakkain, minä ja maailma. Kertoja muuttamassa maailmaa näköisekseen, ei itseään maailman näköiseksi.

13 kommenttia:

  1. Niin, kirjoittajan nimi oli siis Siviä H. myöhemmin alakansakoulunopettajien kouluttaja/opettaja Heinolan seminaarissa, kuten sisarensa Alli Heinämaakin, jonka tämän kirjoittaja on tavannut aloittaessaan kansakoulun v. 1954 mainitun seminaarin kansakoulun 1. luokalla - hän ei tosin ollut opettajani. Lienen lukenut ao. teoksen jo tuolloin, mutta myöhemmin kansankynttilänä luin Robisonia oppilailleni vielä 2000-luvun puolella. Hyvin näytti uppoavan.

    VastaaPoista
  2. Kummallista minäepäröintiä kristityltä.

    1600-luvulla syntynyt Daniel Defoe ei ollut ensimmäisiä minän tiedostavia kirjoittajia. Tuon ajan minäkäsityksen muuttumiseen vaikuttavin tekijä oli tietenkin kuunalisen maailman yhdistyminen ikuiseen ja jumalaiseen kuunyliseen todellisuuteen. Sen sisäistäminen on vaikeaa. Vaikeampaa on kuitenkin ymmärtää parviälyyn ja algoritmeihin yksipuolisesti sitoutuneen tieteilijän yhtäaikaista uskomusta oman sielunsa ikuiseen olemassaoloon ja fyysisen ruumiinsa ylösnousemukseen viimeisenä päivänä.

    Uskonnoissa ilmenee taikauskoinen minän oletus ja sen erityinen olemus kaikkialla. Jobin kirja on luja perusta myöhemmille teologistieteellisille minän ilmentymille. Itse ymmärrän, että ihmisen minä on materiaalinen aksidenssi, mutta kuviteltu sielu on universaali objekti. Siis ennen 1600-lukua eksistoiva kuunylinen olio. Nykyfilosofia on halunnut hylätä olemusopin kokonaan, mutta sen korvaajat ovat vielä typerämpiä, koska niistä ei voi puhua mielekkäästi.

    Jobin kirjasta Wikipedia kertookin seuraavaa:

    "Kirjan kirjoittajasta on suuria erimielisyyksiä. Talmudilaisen perimätiedon mukaan Job eli joko Abrahamin aikana tai Jaakobin aikana. Levi ben Lahma esitti, että Job eli Mooseksen aikana, ja että Mooses kirjoitti kirjan. Toisten mielestä kirjan on kirjoittanut Job itse, tai Elihu tai Jesaja."

    VastaaPoista
  3. "Poikani oli ehkä 5-vuotias, kun jätin hänet autiolle saarelle."

    Liekö ihan kansanperinnettä tuo avuttoman jättö outoon ympäristöön.
    Naapurin poika vei minut metsään ja poistui paikalta, kun olin parivuotias.
    En tiedä vieläkään, pitäisikö häntä kiittää vai moittia siitä.
    On se perustava kokemus ainakin. Äiti tule tänne, minä itken täällä.

    VastaaPoista
  4. Siviä Heinämaa, varmaankin.

    VastaaPoista
  5. Siviä Heinämaan.

    (Oletan että sekaannusta on aiheuttanut filosofi Sara Heinämaa, joka kyllä on hänelle sukua.)

    VastaaPoista
  6. Olisiko kuitenkin Siviä H., ei Sari...

    VastaaPoista
  7. Lapseni Sagan kanssa kerran eksyin metsään. Oliko hän 5-v. tai sinne päin. Mutta eksyksissä oltiin silti. Välillä meitä väsytti ja levättiin sellaisella sammalvuoteella ison kuusen alla. Ihan jopa nukahdettiin. Kun tuli nälkä, syötiin Ketunleipiä. Sitten minä - halusin kouluttaa tuota pikkulikkaa, ajattelin että hänen on hyvä tietää ettei saa uskoa mitä tahansa - niin näytin hänelle nokkospensasta ja sanoin "Nuo on Saga paljon paremman makuisia kuin Ketunleivät". Saga sitten niitä rupes riipii... ja parkaisi, kun poltti, "Isä, miks sää huijasit mua". - Kyllä minä silloin tajusin, vaikka huono makuhuonepsykologi olenkin, että ei näin saa lasta opettaa. Ei saa! - Onneksi sitten kuulin autonääniä. Käveltiin sinne päin ja siellä oli tie jota pitkin oli kiva kävellä. Hitsi, kun oltiin kaukana kotoa. Mutta kaikki tiet vievät takaisin kotiin! (Anteeksi vielä kerran, Saga.)

    VastaaPoista
  8. Pakkoluetettu Risto Roopenpoika keitti minulla kyllä kansakoulussa yli. Olin sitä ennen jo lukenut suomeksi Robinson Crusoen, kirjan pohjalta tehdyn Kuvitettuja klassikkoja -sarjassa ilmestyneen sarjakuvalehden ja katsonut yhden Robinson-elokuvankin sekä leikkinyt Robinsonia pienessä saaressa. Toverini oli lukenut sitä ennen omin päin ainoastaan teoksen "Tuhatkasvoinen mies", jota hän piti monin verroin Risto Roopenpoikaa parempana. Paremmat kuvatkin.

    VastaaPoista
  9. Tokaluokkalaisina kansakoulussa luetutettiin meillä Risto Roopenpoika ja hyvin se meihinkin upposi. Niin hyvin, että muutama vuosi sitten hankin nettiantikvariaatista kirjan hyllyyni. Nostalgiasyistä kai!

    VastaaPoista
  10. Selvähän se sitt'.

    VastaaPoista
  11. Siviä Heinämaa ei jostain syystä mainitse teoksessaan, että hänen kirjansa on mukaelma mukaelmasta. Se on Suomeen sovitettu versio saksalaisen pedagogin Joachim Heinrich von Campen 1779 julkaisemasta Nuori Robinson –lastenkirjasta. Tämä Campe oli sikäli merkittävä hahmo, että hän toimi opettajana Basedowin ihmeellisessä kokeilukoulussa. Siellä keksittiin muun muassa, että oppilaat kannattaa päästää jaloittelemaan säännöllisesti ja, että pienillä kilpailuilla ja palkinnoilla saavuttaa parempia tuloksia kuin vitsalla.
    Lauri

    VastaaPoista
  12. "Minä Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika kirjoitan tämän...." Minä kertoja Waltari aloittaa näin ja vie lukijan Uuden valtakunnan ja Tutankhamonin kera keskellä ismien taisteluja, ja kirjoittaa samalla historiallis-, kehitys-, rakkaus-, ja seikkailuromaania. Sinuhesta, kuten yleensä klassikoista on moneksi ja ne voi sijoittaa monenlaiseen kirjallisuuden lajiin.

    Sinuhen henkilöt ovat historiallisia, kirjan tapahtumat kutakuinkin myös; tietenkin kallon halkaisut ja vilja- ja maustepörssit karkaavat hieman käsistä; mutta kaikenkaikkiaan Waltari tavoittaa jollakin salaperäisellä tavalla jotain suurta menneestä Egyptistä ja tietenkin elämästä. Vaikuttivatko kesämökin egyptiläiskummitukset ja -kirjaan niin paljon? Mene ja tiedä....

    Jokaisen nykyvaeltajan olisi syytä lukea Sinuhesta kalanperkaaja Metin valitus, jossa Waltari varoittaa ihmisiä sokeasta uskosta ismeihin. Greta T n et al olisi etenkin syytä lukea Sinuhen tämä kohta. Ettei vain ihana ja idealistinen Atonin valtakunta ihanne yhteiskuntineen saapuisi valitettavine lieveilmiöineen maan päälle....

    VastaaPoista
  13. Historiallinen romaani lienee genrenä aina jossain määrin anakronistinen ja epäuskottava, kirjoittamisajankohtaansa sidottu. Varsinkin viihteestä saattaisi tulla varsin epäviihdyttävää, jos kirjailija koettaisi tutkijan lailla pysyttäytyä tiukasti totuudessa.

    Modernin ihmisen - postmodernista puhumattakaan - on vaikea ymmärtää takavuosisatoina (tai -tuhansina) eläneen ihmisten maailmankuvaa ja psykologiaa. Samasta syystä kuin scifi kertoo enemmän nykyajasta kuin tulevaisuudesta, kertoo historiallinen romaanikin enemmän syntyajastaan kuin siitä menneisyydestä, johon tapahtumat on sijoitettu. Ehkä siksi moni historiallinen romaani onkin jo vanhentunut ja kadottanut lukijansa siinä missä ns. aikalaisteokset yhä porskuttavat laajasti luettuina klassikkoina?

    VastaaPoista