Pimeä puoli

Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon ”Karhuryhmä” näyttää asultaan toissavuotiselta isänpäivätarjoukselta eli suoraan tarjousämpäristä moottoritien varren pihvi- ja bensapaikasta potkaistulta. Ei uskoisi, että kirja on Otavan. Vielä vähemmän uskoisi, että kirja on tavattoman hyvä, suurella asiantuntemuksella laadittu ja pakottava lukea.

Sääli. Tällaisia harvinaisuuksia pitäisi myydä ja säilyttää mahonkilaatikossa lasikannen alla.

Olen samalla kannalla kirjallisuuden vihollisten kanssa siitä, että kansien väliin päätyy nykyään tuskastuttavan paljon turhanaikaista marinaa tai sitten sykähtämätöntä sekoilua.

Tunnustan palaavan vanhoihin ja siis jo ennen luettuihin teksteihin tästä syystä. Rakastan ”Rotkossa” -novellia, jossa lukkari jähmettyi nautinnosta niin että söi kaiken kalanmädin vaikka sitä oli neljä naulaa, niin että paikkakunta muistetaan edelleen vain tästä tapauksesta…

Gustafsberg on toiminut vuosikymmeniä poliisin Karhu ryhmässä, jäänyt siitä tutkiakseen kokemaansa ja näkemäänsä, väitellyt tohtoriksi ja julkaisee nyt ajatuksiaan sävytettyinä kohdittain jokseenkin hyytävillä tapahtumakuvauksilla.   

Esitystavallaan ja taustallaan Gustafsberg ja Holmavuo sivuuttavat elämäntapaoppaiden perusansat. Niissä pintapuolisuus lyö kättä umpimähkäisyydelle. Mutta tässä – esimerkiksi:

”Valmistautuminen ei ole pirujen maalaamista seinille, tulevien huolien huokailua eikä ongelmien rakentamista tyhjästä. Valmistautuminen on kääntymistä suoraan kohti sitä mitä pieni mieli haluaisi paeta.”

Kirjoittajat liikkuvat määrätietoisesti hermoston toimintojen puolelle. Ankara stressi tekee ehkä osoitteen muistamisen vaikeaksi. Ja ellei löydä ammuskelevan asemiehen rappua ja kerrosta lähiöstä, ei synny tilannekuvaa eikä siis toimintasuunnitelmaa. Ja joku vai kuolla. Esimerkiksi sinä itse.

Sama painostava jännitys, jotka asianomainen ei välttämättä tunnista eikä pane merkille, voi vääristää jopa aistimuksen. Kirjoittaja kertoo tapauksen, jossa häneltä katosi näkö kiväärin tähtäimen yli tuijottaessa. ”Mitä näet”, kaveri kysyi. ”En mitään”, kirjoittaja vastasi totuudenmukaisesti.

Sen tiedämme lukemamme perusteella, että hermosto saattaa syöttää hädissään kaikenlaista puppua. On kovin hyvä että tilanteissa palon mukana ollut esittää esimerkin: piirittävään poliisiin kuuluva virkamies saattaa toden totta nähdä uhriin (yleisnimitys ”tango”) kädessä olevan puhelime pistoolina ja toimia sen mukaisesti.

Sekin on paikallaan sanoa, että kun sormi on siirretty liipaisimelle, äly ei enää toimi. Sormea ohjaa jokin, ehkä ”selkäydin”, kuten on tapana sanoa. Mutta lopputulos riippuu ennen kaikkea luonteesta, taustasta, harjoittelusta, valmistautumisesta ja ryhmän yhteistoiminnasta.

Kirjoittajat kouluttavat nykyisin. Kuulemma usein kysytään, mitä apua on valmentamisesta, kun tilanteet tulevat aina niin nopeasti ja varoittamatta. Vastaus on tyyppiä: yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä harjoitellaan koko elämä, joka päivä. Ja harjoituksen jälkeen tyhjennetään mieltä.